PIKKU SOTAHEVONEN

Mustahäntäjäniksen tarina

Pikku Sotahevonen tunsi itse asiassa kaupungin kaikki koirat. Ensinnäkin sen kauhean ison ruskean koiran, joka oli ajanut sitä monta kertaa takaa — siitä tosin pääsi eroon pujahtamalla lauta-aidan reiästä. Toinen kiusankappale oli muuan pieni toimelias koira, joka mahtui sen perässä reiästä ja jonka se nolasi hyppäämällä kuusimetrisen vuolaan ja jyrkkäreunaisen kastelukaivannon poikki. Koira ei siihen hyppyyn kyennyt. Se oli varma lääke tätä vihollista vastaan. Pojat sanovat vieläkin sitä paikkaa "Jaakon hypyksi". [Yhdysvaltain länsiosissa elävän mustahäntäjäniksen nimenä on Amerikassa "jack rabbit".] Mutta muuan vinttikoira osasi hypätä vielä paremmin kuin mustahäntäjaakko, se näet hyppäsi aidan yli, kun ei mahtunut sen raosta. Se oli koetellut monta kertaa Pikku Sotahevosen rohkeutta, eikä tämä voinut muuta kuin lähteä nopeasti puikkelehtimaan pakoon, kunnes pääsi osagipensasaidan suojiin, ja siihen taas vinttikoiran täytyi heittää takaa-ajo. Näiden lisäksi kaupungissa oli vastuksena kokonainen liuta isoja ja pieniä rakkeja, mutta niistä pääsi helposti eroon avomaalla.

Lähiseudulla oli jokaisessa talossa koira, mutta vain yksi, jota
Sotahevonen todella pelkäsi. Se oli pitkäkoipinen, vihainen musta
hurtta, nopea ja sinnikäs otus, joka oli saattanut monta kertaa Pikku
Sotahevosen melkein perikadon partaalle.

Kaupungin kissoista se ei paljon piitannut, vain kerran tai pari ne olivat sitä hätyyttäneetkään. Muuan valtava kollikissa, joka ylvästeli monilla voitoillaan, oli eräänä kuutamoyönä hiipinyt sen ruokapaikalle. Kun Sotahevonen näki mustan kiiluvasilmäisen otuksen, joka oli juuri hyökkäämäisillään sen kimppuun, se nousi takajaloilleen aina varpaitten viimeistä nipukkaa myöten ja nosti viisitoista senttiä pitkät korvansa täyteen mittaan. Sitten se päästi äänekkään kurahduksen — se oli sen karjahdusyritys —, loikkasi viisitoista metriä eteenpäin ja putosi kissan päälle upottaen siihen terävät takakyntensä. Kolli pakeni kauhuissaan mokomaa kaksijalkaista jättiläistä.

Jaakko oli turvautunut monesti ennenkin menestyksellisesti samaan temppuun, tosin se kahdesti oli tuottanut sille surkean pettymyksen, silloin näet, kun se hyppäsi poikastansa kanssa liikkuvan emokissan kimppuun ja sai paeta henkensä edestä, ja silloin kun se erehdyksessä hyppäsi skunkin niskaan.

Vinttikoira oli kuitenkin Sotahevosen vaarallisin vihollinen. Sen kynsissä se olisi voinut kohdata loppunsa, ellei olisi sattunut erästä ihmeellistä seikkailua, josta se suoriutui onnellisesti.

Sen oli tapana aterioida yöllä, koska silloin vihollisia oli vähän liikkeellä ja niiltä oli helppo piiloutua. Eräänä talviaamuna se viivytteli liian kauan alfalfa-aumalla. Kun se oli palaamassa hangen yli mielityyssijaansa, se pahaksi onnekseen sattui tapaamaan kaupungin ulkopuolella juoksentelevan vinttikoiran. Alkavassa päivänvalossa oli mahdotonta piiloutua avoimella hangella. Oli vain juostava eteenpäin pehmeässä lumessa, joka haittaa enemmän jäniksiä kuin koiria.

Eteenpäin siis — kaksi hyväkuntoista juoksijaa! Kuinka ne kiitivätkään poikki lumen! Ja joka kerran kun niiden vikkelät jalat koskettivat maata, kuului pieni puhahtava ääni. Sinne ja tänne, mutkitellen ja väistellen kävi ajo. Kaikki edut suosivat koiraa — tyhjä vatsa, kylmä ilma, pehmeä lumi — jota vastoin jänikselle teki haittaa äskeinen vankka ateria. Mutta sen jalat kävivät niin vikkelästi, että samalla haavaa näkyi tusinakin pieniä lumentuprahduksia. Ajo jatkui aukealla maalla; läheisyydessä ei ollut ainoatakaan ystävällistä pensasaitaa, ja koira esti taitavasti kaikki yritykset päästä muidenkaan aitojen suojiin. Jaakon korvat alkoivat menettää ylpeän pystyn ryhtinsä; se oli varma merkki siitä, että sen henki alkoi loppua tai sydän uupua, kunnes nämä liput äkkiä taas puikahtivat pystyyn, aivan kuin se olisi käden käänteessä saanut uusia voimia. Sotahevonen ponnisti nyt kaikki voimansa ja loikki aukean niityn poikki itään päin yrittämättäkään saavuttaa pohjoisessa olevaa pensasaitaa.

Vinttikoira oli aivan perässä. Viidenkymmenen askelen päässä Jaakko hyppäsi syrjään harhauttaakseen rajua vainoojaansa, mutta seuraava käännös johdatti sen taas itään päin. Tällä tavoin mutkitellen se suunnisti kohti lähintä taloa, jossa oli hyvin korkea lauta-aita ja siinä kananreikä ja vahtina toinen vihattu vainolainen, se iso musta hurtta.

Ulompi pensasaita pidätti hetken vinttikoiraa, niin että Jaakko ennätti hyökätä kananreiästä pihaan ja piiloutua sen toiseen päähän. Vinttikoira pyörähti matalalle portille, hyppäsi sen yli kanojen joukkoon. Ne pakenivat kaakattaen ja siipiään räpytellen ja niihin yhtyivät määkivät lampaat. Niitä vartioiva iso musta koira juoksi hätiin, ja Sotahevonen pujahti reiästä, josta oli tullut sisäänkin. Kanatarhasta kuului raivokkaan vihaista koiranhaukuntaa, johon yhtyi ihmistenkin huutoja.

Sotahevonen ei saanut koskaan tietää, miten kaikki päättyi, mutta merkillistä oli, ettei Newchusenissa asustanut nopea vinttikoira häirinnyt enää koskaan sen rauhaa.

Hyvät ja huonot ajat vuorottelivat ja sitä pidettiin luonnostaan lankeavana. Viime vuosina Kaskadon valtio oli kuitenkin aiheuttanut mustahäntäjaakoille sarjan merkillisiä nousu- ja laskukausia. Ennen vanhaan niiden täytyi käydä loputonta taistelua lintuja ja petoeläimiä vastaan, kylmää, kuumaa ja ruttoa vastaan ja kärpäsiä vastaan, joiden pistokset aiheuttivat niille ilkeän taudin, ja kuitenkin ne olivat pitäneet puolensa. Mutta vasta farmareiden maahanmuutto aiheutti täydellisen mullistuksen niiden elämässä.

Koirat ja pyssyt, joita seudulle oli virrannut kosolti, hävittivät jaakon vihollisia, kojootteja, kettuja, susia, mäyriä ja haukkoja, niin paljon, että jänikset lisääntyivät muutamassa vuodessa valtavasti. Mutta sitten tuli rutto ja teki lopun niistä. Ainoastaan voimakkaimmat ja karaistuneimmat kestivät sen. Jonkin aikaa mustahäntäjaakot olivat harvinaisia, mutta sitten tapahtui muutos. Osagipensasaitoja istutettiin kaikkialle ja ne tarjosivat niille uuden suojan. Jänisten pelastuminen riippui sen jälkeen pikemmin niiden älystä kuin nopeudesta. Kun koirat tai kojootit ajoivat niitä takaa, viisaimmat niistä pujahtivat pienestä pensasaidan raosta toiselle puolelle ja ehtivät paeta sillä välin, kun vihollinen etsi itselleen isompaa läpikulkuaukkoa.

Kojootit eivät olleet pekkaa huonompia, vaan kehittivät vastajuonen ajamalla saalista yhteisvoimin. Se tapahtui siten, että toinen kojooteista asettui aidan tälle puolen, toinen sen tuolle puolen, ja jos jänis sitten yritti 'pensasaitatemppuaan', kumpikin ajoi sitä omalta taholtaan ja tavallisesti ne saivat sen kiinni. Jäniksellä ei ollut muuta neuvoa kuin pitää tarkoin silmällä aidan takana olevaa kojoottia ja välttää senpuoleista peltoa ja sitten turvautua mainioihin jalkoihinsa päästäkseen eroon tämänpuoleisesta vihollisesta.

Niinpä mustahäntäjänikset olivat taas lisääntymään päin oltuaan aikaisemmin milloin runsaslukuisia, milloin vähissä, milloin melkein olemattomissa. Ne jotka olivat lopuksi selviytyneet kaikista ankarista koettelemuksista, kykenivät menestymään sielläkin, missä niiden esivanhemmat tuskin olisivat eläneet yhtäkään vuodenaikaa.

Ne eivät suosineet isojen karjatilojen laajoja ja aukeita laidunmaita, vaan farmien mutkikkaita ja joka puolelta aidattuja peltoja, jotka olivat niin pieniä ja liki toisiaan kuin ison, harvaan asutun kylän viljelykset.

Yksi näistä vihanneskylistä oli levittäytynyt Newchusenin rautatieaseman ympärille. Mustahäntäjänisten uusi valiorotu kansoitti alueen puolentoista kilometrin säteellä.

Niiden joukossa oli pieni jänisrouva, jota sanottiin "Kirkassilmäksi", koska sen silmät huomasi aina ensimmäiseksi, kun se nökötti harmaassa pensaikossa. Se oli hyvä juoksija ja erityisen taitava petkuttamaan kojootteja pensasaidoissa. Se teki pesänsä aukealle laitumelle, joka oli koskemattomalla entisaikojen preerialla. Siellä se synnytti ja kasvatti poikasensa. Yksi niistä oli samanlainen kirkassilmä kuin sekin. Sillä oli hopeanharmaa turkki ja hiukkanen emon sukkelaa älyä; toisessa taas yhdistyivät emon parhaat ominaisuudet niin onnistuneesti, että vain aavikon uusi metsäjänisten suku pystyi kehittämään sellaisen yksilön.

Tämän jäniksenpoikasen seikkailuja olemme tässä seuranneet; se juuri sai myöhemmin kilpakentillä Pikku Sotahevosen nimen ja saavutti sittemmin maailmanmaineen.

Se elvytti henkiin sukunsa vanhat taidot ja keksi niille uusia käyttötapoja ja omaksui myös uusia menetelmiä taistellessaan vihollisiaan vastaan.

Jo aivan pienenä se teki keksinnön, joka olisi ollut kunniaksi jopa Kaskadon viisaimmalle jänikselle. Sitä ajoi kerran takaa kurja keltainen koirapahanen, josta se oli turhaan koettanut päästä eroon puikkelehtimalla pelloilla ja talojen välissä. Se on kyllä hyvä keino silloin, kun pakenee kojoottia, koska maanviljelijät ja koirat auttavat usein tietämättään jänistä ryhtyessään ahdistamaan kojoottia. Mutta nyt tämä temppu ei tepsinyt ensinkään, sillä koira pysytteli sen kintereillä aidalta aidalle. Sotahevonen, joka oli silloin vielä alaikäinen ja täysin kokematon, alkoi väsyä. Sen korvat eivät enää olleet pystyssä, vaan viipottivat taaksepäin ja vaipuivat aika ajoin aivan lerpalleen, kun se pujahti pienestä pensasaidan reiästä. Se huomasi kuitenkin heti, että sukkela vihollinen seurasi oitis perässä. Keskellä peltoa oli karjalauma, jossa oli pieni vasikkakin.

Luonnonvaraisilla eläimillä on omituinen vaisto turvautua hädän hetkellä vaikka vieraaseen, jos tarve sitä vaatii. Takana tuleva vihollinen tietää varmaa kuolemaa, jäljellä on kuitenkin pieni mahdollisuus, että muukalainen onkin ystävä. Epätoivoissaan Sotahevonen tarttui tähän viimeiseen oljenkorteen ja säntäsi lehmien luo. Lehmät olisivat varmasti säilyttäneet tylsän välinpitämättömyytensä, jos kysymyksessä olisi ollut vain jänis, mutta koiria ne vihasivat sydänjuuriaan myöten. Kun ne siis näkivät keltaisen rakin loikkivan suoraan kohti, niiden turvat ja hännät kohosivat heti pystyyn. Ne pärskivät vihaisesti, sulkivat sitten rivinsä ja hyökkäsivät koiran kimppuun sen lehmän johtamina, jolla oli vasikka. Jaakko piiloutui matalan piikkipensaan alle. Koira poikkesi suunnastaan käydäkseen vasikan kimppuun, niin ainakin lehmä luuli ja ajoi koiraa takaa niin hurjistuneena, että se töin tuskin pelastui hengissä niityltä.

Se oli vanha, koettu keino, joka oli kaiketi peräisin jo niiltä ajoilta, jolloin puhveli ja kojootti näyttelivät lehmän ja koiran osia. Jaakko ei sitä milloinkaan unohtanut, ja se pelasti monta kertaa sen hengen.

Jaakko oli sekä väriltään että voimiltaan harvinaisuus.

Eläinten värillä on kaksi tarkoitusta, joista jompikumpi on vallitseva: toinen sulattaa ne ympäristöön ja auttaa niitä piiloutumaan — sitä sanotaan suojaväriksi; toisen ansiosta ne tarpeen vaatiessa erottuvat hyvin ympäristöstään — sitä sanotaan houkutusväriksi. Mustahäntäjänikset ovat siinä suhteessa merkillisiä, että niillä on molemmat väritykset. Istuessaan pesässään, harmaassa pensaikossa tai heinikossa ne pitävät näkyvillä korviensa, päänsä, selkänsä ja kylkiensä harmaan värin ja sulautuvat ympäristöönsä niin hyvin, että ne erottaa vasta aivan läheltä. Se on niiden suojaväri. Mutta heti kun jänis huomaa, että lähestyvä vihollinen on keksinyt sen, se hyppää ylös ja karkaa pakoon. Se välittää enää vähät koko valepuvusta ja harmaa värisävy katoaa saman tien. Salamannopeasti se vaihtaa pukua: korvat ovat nyt lumivalkoiset ja mustakärkiset, sääret valkoiset, häntä musta läiskä keskellä hohtavaa valkoista. Se on nyt mustan ja valkoisen kirjava jänis. Se on tiedotusvärissään.

Kuinka kaikki tapahtuu? Sangen yksinkertaisesti. Korvan etupuoli on harmaa, tausta mustan ja valkoisen kirjava. Mustan, valkohuippuisen häntänsä sekä jalkansa jänis koukistaa alleen ja istuu niiden päällä. Istuessaan se venyttää alaspäin myös harmaata viittaansa, joka kuitenkin heti hiukan kutistuu, kun eläin hypähtää ylös. Tällöin valkoiset kohdat ovat näkyvissä, ja sen väri, joka aikaisemmin oli kuiskannut: "Olen vain multakokkare", tiedottaakin nyt suureen ääneen: "Minä olen mustahäntäjänis!"

Miksi se tekee näin? Miksi pelokas eläin juostessaan henkensä edestä julistaa tällä tavoin nimensä koko maailmalle sen sijaan että koettaisi piiloutua? Siihen täytyy olla jokin pätevä syy, sillä muuten jänis ei koskaan tekisi niin. Selitys on se, että jos hätyyttävä eläin sattuu olemaan samansukuinen, toisin sanoen jos kysymyksessä on väärä hälytys, toinen korjaa erehdyksensä heti, kun pakenija näyttää tunnusvärinsä. Jos taas paon aiheuttaja on kojootti, kettu tai koira, nämä näkevät paikalla, että se onkin jänis eivätkä hukkaa aikaa sen takaa-ajoon. Ne päättelevät: "Sehän on mustahäntäjänis, jota ei koskaan voita juoksukilvassa." Ne luopuvat ajosta, ja se tietysti säästää jänistä turhilta jalkavaivoilta ja huolilta.

Mustat ja valkoiset läiskät ovat mustahäntäjänisten lajitunnus ja lippu. Heikoilla yksilöillä ne pyrkivät olemaan sameat, mutta parhailla ne eivät ole vain suuremmat, vaan tavallista kirkkaammatkin. Pikku Sotahevonenkin, joka pesässä istuessaan oli aivan harmaa, paistoi kuin kekäle ja lumi väläyttäessään uhmaansa ketulle tai nahanväriselle kojootille ja hypellessään vaivattomasti niiden edellä ensin mustavalkoisena jänönä, sitten pienenä valkoisena läikkänä ja lopulta ohdakkeenhahtuvana, ennen kuin etäisyys sen nielaisee.

Monet farmarien koirista olivat oppineet seuraavan läksyn: "Harmahtavan jäniksen saa vielä napatuksi, mutta tuota kirkkaan mustavalkoista on turha yrittää." Jonkin aikaa ne tosin jaksoivat pysytellä Sotahevosen perässä, mutta senkin tämä salli tapahtua vain huvikseen tai verrytelläkseen. Voimien karttuminen houkutteli sen usein etsimään moista ajoa pelkän jännityksen vuoksi ja antautumaan seikkailuihin, joita toiset lahjattomammat karttoivat.

Jaakolla kuten muillakin luonnonvaraisilla eläimillä, oli oma elinpiirinsä, jota se piti kotinaan ja jonka ulkopuolelle se harvoin eksyi. Se ulottui viitisen kilometriä kylän keskustasta itään päin. Ympäri tätä aluetta sillä oli joukko pesiä eli makuuksia, joiksi niitä paikkakunnalla sanottiin. Ne olivat vain jonkin suojaavan pensaan tai heinäpehkon alla olevia kuoppia, joissa oli pehmusteena ruohoa ja tuulen tuomia lehtiä. Ne olivat silti tarkoituksenmukaisia. Muutamat niistä olivat kuumia ilmoja varten; ne sijaitsivat pohjoissuunnassa ja olivat tuskin kummempia kuin varjoisat painanteet. Kylmillä ilmoilla se käytti pesänään syviä, suojaisia kuoppia, jotka antoivat etelään päin. Kosteiden ilmojen pesät taas olivat ruohokattoisia ja länttä kohti. Jossakin niistä se vietti päivät. Yöllä se lähti sukulaistensa kanssa ruoanhakuun kisaillen ja kirmaillen kuutamoöinä kuin koiranpenikka, mutta piti tarkoin varansa, että ennen auringon nousua oli pesässä, joka sopi senkertaiseen säähän.

Farmien tienoot olivat turvallisinta maastoa jäniksille. Pensasaitojen lisäksi sinne oli äskettäin ilmestynyt myös piikkilanka-aitoja, jotka muodostivat mainioita esteitä ja loukkuja mahdollisten vihollisten tielle. Parhaat herkut olivat kuitenkin kylän lähellä olevilla vihannesfarmeilla, mutta siellä väijyivät myös pahimmat vaarat. Joitakin tasankojen vaaroista ei tosin tarvinnut pelätä, mutta sen sijaan ihmisten, pyssyjen, koirien ja läpipääsemättömien aitain uhka oli siellä paljon suurempi.

Ne jotka tunsivat Sotahevosen, eivät kuitenkaan hämmästelleet, kun se teki pesänsä keskelle vihannespuutarhurin melonimaata. Siellä sitä ympäröivät monet vaarat, mutta monet harvinaiset ilotkin, ja aidassa oli kymmeniä reikiä paon varalle ja ainakin puolisataa keinoa päästä pälkähästä jälkeenpäin.

Newchusen oli noita Lännen tavallisia kyliä. Kaikkialla näki uutteria yrityksiä rumentaa ympäristöä, ja siinä olikin onnistuttu erinomaisesti. Kadut olivat viivasuoria ilman mutkia tai kaunistuksia, talot halpoja ja kehnoja, laudoista ja tervapaperista kyhättyjä hataria rakennuksia, jotka eivät olleet edes rehellisen rumia, vaan yrittivät olla parempia kuin todella olivatkaan. Yhdellä oli muka kaksikerroksisen rakennuksen pettävä julkisivu, toisen seinä jäljitteli tiilipintaa, kolmas oli olevinaan marmoritemppeli.

Mutta yhdessä suhteessa kaikki olivat samanlaisia; ne olivat rumimpia rakennuksia, joita koskaan on käytetty ihmisasunnoiksi, ja jokaisesta saattoi lukea omistajan salaisen ajatuksen: kunhan nyt kestäisi vuoden tai pari, sitten muutetaan jonnekin muualle.

Pitkät varjoisat puuistutukset olivat kaupungin ainoana kaunistuksena, vaikka niitä ei alunperin ollut siksi tarkoitettu. Puut oli tosin taitavasti pilattu valkaisemalla rungot ja leikkaamalla niiden latvukset, mutta ne olivat silti rakastamisen arvoisia — niissä oli elämää ja kasvua.

Ainoa rakennus, joka kaupungissa hitusenkaan viehätti silmää, oli viljasiilo. Ei se yrittänytkään olla kreikkalainen temppeli eikä sveitsiläismaja, se oli vain jykevä, karu, rehellinen viljasiilo. Jokaisen kadun päästä näkyi preeria taloineen, tuulimyllypumppuineen ja pensasaitoineen, joita oli pitkät rivit. Ainakin niissä oli jotain mielenkiintoista. Nämä harmaanvihreät, tiheät, vankat ja korkeat osagipensasaidat olivat täynnä keltaisia, appelsiinin näköisiä hyödyttömiä hedelmiä, jotka olivat täällä kuitenkin vielä ilahduttavampia kuin sade erämaassa, sillä pensaiden pitkissä sitkeissä oksissa riippuvat kauniit pallot muodostivat pehmeiden vihantain lehtien kanssa yhdistelmän, joka miellytti kyllästynyttä katsetta.

Tällaisesta kaupungista on päästävä pois niin nopeasti kuin suinkin, ajatteli muuan matkustaja, joka lopputalvesta huomasi joutuneensa seudulle pariksi päiväksi. Hän kyseli kaupungin nähtävyyksiä. Vierasta ei kuitenkaan kiinnostanut valkoinen täytetty piisami, joka oli kaapissa 'alhaalla saluunassa', ei vanha Baccy Bullin, jolta intiaanit olivat nylkeneet päänahan neljäkymmentä vuotta takaperin eikä piippu, jota Kit Carson oli kerran polttanut, vaan lähti preerialle, joka oli vielä lumen peitossa.

Lukuisten koiranjälkien joukosta hän keksi ison mustahäntäjäniksen jättämän painalmuksen. Hän kysyi ohikulkijalta, oliko kaupungissa jäniksiä.

— Ei, en luule. En ainakaan ole nähnyt niitä, vastasi tämä. Samoin vastasi eräs mylläreistä, mutta pieni poika, jolla oli sanomalehtipino kainalossaan, sanoi:

— Ihan varmasti. Preerialla niitä on vaikka kuinka paljon, ja niitä tulee virtanaan kaupunkiinkin. Ja sitten on se iso junkkari, joka oleksii Si Kalebin melonimaalla — se on kamalan iso ja mustan ja valkoisen kirjava kuin shakkilauta! Hänen sanansa saivat vieraan suuntaamaan retkeilynsä itää kohti.

Se 'kamalan iso' oli juuri Pikku Sotahevonen. Se ei asunut vakituisesti Kalebin melonimaassa, vaan kävi siellä silloin tällöin. Tälläkin kerralla se oli muualla. Koska oli virinnyt raaka itätuuli, se pysytteli länteen päin avautuvassa pesässään, joka oli Madison Avenuelta suoraan itään. Sieltä jänis seurasi vieraan lähestymistä. Niin kauan kuin mies pysyi näkyvissä tiellä, Jaakko oli aloillaan, mutta tie kääntyi ennen pitkää pohjoiseen ja mies poikkesi sattumalta siltä ja tuli suoraan jänöä kohti. Nyt Jaakko aavisti ikävyyksiä. Samalla hetkellä kun mies siirtyi polulta, se hyppäsi pesästään, pyörähti ympäri ja lähti viilettämään preerian poikki suoraan itään päin.

Vihollistaan pakeneva jänis hyppää tavallisesti pari, kolme metriä yhdellä loikkauksella ja suorittaa viiden tai kuuden loikkauksen jälkeen tiedusteluhypyn, ei eteenpäin, vaan korkealle ylös päästäkseen näkemään heinien ja pensaitten ylitse. Tyhmä nuori mustahäntä tekee tiedusteluhypyn joka neljännelläkin askelella ja menettää siten paljon aikaa. Älykäs jänö hypähtää vain joka kahdeksannella tai yhdeksännellä askelella. Mutta Jaakko Sotahevonen sai paetessaan kaikki tarvitsemansa tiedot, vaikka ei hypähtänytkään kuin joka kahdennellatoista askelella, ja jokaisella loikkauksellaan se teki taivalta kolmesta neljään metriin. Vielä toinenkin yksilöllinen piirre näkyi sen jäljissä. Sen serkku, valkohäntäjänis, kivertää juostessaan häntänsä tiukkaan selkää pitikin, niin ettei se kosketa lumeen. Mutta mustahäntäjaakon häntä roikkuu alaspäin tai on taakse ojentunut, ja sen huippu on käppyrässä tai suorana yksilöstä riippuen. Muutamilla se sojottaa suoraan alas, jolloin se usein jättää jälkien taakse ohuen juovan. Sotahevosen pikimusta häntä oli harvinaisen pitkä, ja jokaisella loikkauksella se jätti lumeen pitkän viirun, niin pitkän että se yksin riitti ilmaisemaan, mikä jänis oli jättänyt jäljet.

Jotkut jänikset eivät olisi suuriakaan piitanneet miehestä, jolla ei ole koiraa mukanaan, mutta Sotahevosella oli kirveleviä muistoja kaukotappajasta. Se lähti pakoon vihollisen tultua parinkymmenen metrin päähän ja viiletti selkä matalana kaakossa päin olevalle pensasaidalle. Sen takana se kiiti kuin matalalla lentävä haukka, kunnes kilometrin päässä tuli vastaan sopiva pesä. Siihen se asettui lepäämään, kun oli ensin noussut takakäpälilleen ja tarkastanut ympäristön.

Kauan se ei levännyt. Parinkymmenen minuutin kuluttua sen megafonikorvat, jotka olivat lähellä maata, kuulivat säännöllistä ääntä, ihmisaskelten töminää, ja pystyyn kavahtaessaan se näki miehen lähestyvän pesäänsä ja miehellä oli kädessään kiiltävä keppi.

Sotahevonen loikkasi ulos ja kohti aitaa. Se ei tehnyt ainoatakaan tiedusteluhyppyä, ennen kuin rautalanka-aita erotti sen vihollisesta. Tosin se oli turhaa varovaisuutta, sillä mies ei ollut huomannut jänöä.

Sotahevonen mennä viiletti edelleen matalana ja vihollista tähyillen. Se tiesi nyt miehen olevan jäljillään ja ilmeisesti sen vaisto, joka oli peräisin sukupolvien takaa, jolloin oli ollut vaikeuksia näätien kanssa, kehotti sitä tekemään kaksoisjäljet. Se loikki suoraan etäämpänä olevalle aidalle, seurasi sitä viitisenkymmentä metriä ja palasi sitten omia jälkiään takaisin ja juoksi uuteen suuntaan, kunnes saapui toiseen pesäänsä. Se oli ollut liikkeellä kaiken yötä ja olisi mielellään levännyt säkenöivän auringonpaisteen ajan, mutta tuskin se oli ennättänyt saada tyyssijansa hieman lämpimäksi, kun jo tuttu töminä ilmaisi vihollisen taas lähestyvän, ja sen oli riennettävä pakoon.

Juostuaan kilometrin verran se seisahtui pienelle kummulle ja näki miehen taas tulevan, jolloin se rupesi tekemään ihmeellisiä äkkikäännöksiä ja mutkittelevia jälkiä, jotka olisivat pettäneet useimmat takaa-ajajat. Sitten se juoksi kilometrin verran mielipesänsä ohi, palasi siihen toiselta puolelta ja rupesi makuulle varmana siitä, että vihollinen oli nyt lopultakin karistettu jäljiltä.

Mies viipyikin nyt kauemmin matkalla, mutta ennen pitkää alkoi taas kuulua tuttuja tömähdyksiä.

Jaakko havahtui, mutta pysyi vielä paikoillaan. Mies tallusti jälkiä pitkin ja oli jo sadan metrin päässä, mutta kun hän läheni lähenemistään, Jaakko hyppäsi huomaamatta pesästään ja keksi äkkiä, että tarjolla oli harvinainen tilaisuus, joka tosin vaatisi siltä lisäponnistuksia. He olivat kulkeneet laajaa ympyrää Sotahevosen kotipiirin ympäri ja olivat nyt tuskin kilometrin päässä talosta, jossa oli musta koira. Siellä oli se siunattu lauta-aitakin mainioine kananreikineen. Siihen liittyi miellyttäviä muistoja, koska Sotahevonen oli kokenut sen vaiheilla monia voittoja ja nolannut kerran vinttikoirankin.

Ilmeisesti nämä muistot eikä halu saada viholliset toistensa kimppuun, panivat Sotahevosen loikkimaan avoimesti hangen yli aidalle, jota tuo iso musta koira hallitsi.

Kananreikä oli kiinni, ja ymmälleen joutunut Sotahevonen tähyili ympärilleen löytääkseen toisen aukon, kunnes huomasi julkisivulla portin selkoselällään ja koiran pihanpuolella sikeässä unessa. Kanat kyyhöttivät höyhenet porhollaan pihan lämpöisimmässä nurkkauksessa. Kissa asteli parhaillaan varovasti aitalta keittiöön päin, kun Sotahevonen seisahtui portille.

Vainoojan musta hahmo oli parhaillaan laskeutumassa valkoista preerianrinnettä: Jaakko loikkasi äänettömästi pihaan. Pitkäkoipinen kukko, jonka olisi pitänyt hoitaa omia asioitaan, päästi kovan kiekaisun nähdessään jänön hyppäävän lähelleen. Päivää paistattava koira kohotti päätään ja nousi; Jaakko oli nyt hirvittävässä vaarassa. Se kyyristyi matalaksi ja muutti itsensä harmaaksi mättääksi. Se teki sen taitavasti, mutta ellei kissaa olisi ollut, se olisi kai joutunut surman suuhun. Tietämättään ja tahtomattaan tämä pelasti sen. Musta hurtta oli astunut kolme askelta Sotahevoseen päin, vaikka ei vielä tiennytkään jäniksen olevan pihassa, ja sulki siten sen ainoan pakotien. Kissa tuli silloin nurkan takaa, hyppäsi ikkunalaudalle ja pudotti kukkaruukun. Tämä kömpelyys rikkoi aseellisen puolueettomuuden, joka oli vallinnut kissan ja koiran välillä. Kissa pakeni aitalle päin, ja totta kai karkuun juokseva vihamies lennättää aina koiran sotapolulle. Molemmat syöksyivät kyyristyneen jäniksen ohi kymmenen askelen päästä. Heti kun ne olivat sivuuttaneet Jaakon, tämä kääntyi ja kiitosta sanomatta syöksyi ulos portista ja lähti kiitämään kovaksi tallattua tietä pitkin.

Talon emäntä pelasti kissan. Miehen ilmestyessä portista makasi koira taas pihalla entiseen tapaan. Hänellä ei ollut pyssyä, vaan tukeva keppi, jota joskus sanotaan koiranlääkkeeksi, ja se esti koiraa syöksymästä äskeisen uhrinsa vihollisen kimppuun.

Tähän jäljet päättyivät. Juoni onnistui, olipa se sitten suunniteltu tai ei, ja jänis karisti kannoiltaan kiusallisen takaa-ajajansa.

Seuraavana päivänä vieras lähti uudelleen etsimään Jaakkoa, mutta löysi vain sen jäljet. Hän tunsi ne hännän viirusta, pitkistä hypyistä ja tiedusteluloikkauksista, joita oli harvassa, mutta jälkien vieressä seurailivat pienemmän jäniksen jäljet. Tuolla ne olivat tavanneet; tässä ajaneet leikillään toisiaan takaa, koska missään ei näkynyt tappelun merkkejä; tässä syöneet ja istuneet yhdessä päivänpaisteessa; tässä leikkineet rinnakkain ja tässä kisailleet lumessa. Jäljistä saattoi tehdä vain yhden johtopäätöksen: oli niiden paritteluaika. Mustajänispariskunta, Pikku Sotahevonen ja sen mielitietty, olivat kisailleet yhdessä.

Seuraava kesä oli mustahäntäjänisten onnen aikaa. Typerä laki oli luvannut tapporahat haukoista ja pöllöistä, ja siitä oli ollut seurauksena näiden siivekkäiden poliisien yleinen verilöyly. Nyt alkoivat mustahäntäjänikset lisääntyä niin suunnattomasti, että ne uhkasivat hävittää koko maan.

Lain uhreiksi joutuneet maanviljelijät sekä ne, jotka olivat sen laatineet, päättivät silloin panna toimeen suuren ajometsästyksen. Seudun asukkaita kehotettiin saapumaan määrättynä aamuna maakunnan pohjoiselle valtatielle, koska koko tienoo aiottiin haravoida vastatuuleen ja ajaa jänikset tiheällä rautalankaverkolla ympäröityyn valtavaan tarhaan. Koiria ei saanut ottaa mukaan, koska niitä oli mahdotonta pitää kurissa, ei liioin pyssyjä, koska ne olisivat olleet vaarallisia ison joukon käsissä. Kaikilla miehillä ja pojilla oli kuitenkin aseinaan pari pitkää keppiä ja pussillinen kiviä. Naiset tulivat ratsastaen tai rattailla ja heillä oli metelin aikaansaamiseksi mukanaan räikkä, torvi ja peltikannu. Rattaiden perään oli sidottu naruun peltiastioita, taikka kiinnitetty päreitä pyörän pienoja vasten, niin että ajettaessa saatiin syntymään suorastaan korvia vihlovaa meteliä. Koska jäniksillä on ihmeen herkkä kuulo, saattaa melu, joka ihmisestä tuntuu vain tuskastuttavalta, ne kerrassaan suunniltaan.

Oli mainio sää. Kahdeksan aikaan aamulla annettiin lähtökäsky. Ajorintama oli aluksi noin kahdeksan kilometriä ja joka kolmenkymmenen tai neljänkymmenen askelen päässä oli mies tai poika. Vaunut ja ratsastajat joutuivat pakostakin pysyttelemään yksinomaan teillä; mutta ajajain kunnia-asiana oli ajaa vaikka mistä ja pitää rintama ehjänä. Edettiin suurin piirtein neliömäisen alueen kolmelta sivulta. Jokainen ajomies piti niin pahaa meteliä kuin suinkin kykeni ja pieksi kaikkia tielle osuvia pensaikoita.

Osa jäniksistä loikki esiin. Toiset kääntyivät rintamaan vastaan, mutta saivat heti sellaisen kivisateen niskaansa, että monet niistä tuupertuivat. Yksi tai pari pääsi läpi ja pelastui, mutta suurin osa säntäili ajajien edellä. Aluksi nähtiin vain vähän jäniksiä, mutta ennen kuin oli viittakaan kilometriä kuljettu, niitä juoksi kaikkialla. Kun oli edetty kahdeksan kilometriä — siihen kului noin kolme tuntia — molemmat siivet saivat käskyn vetäytyä keskustaan päin. Miesten välimatkaa kavennettiin, kunnes se oli vain kolmisen metriä, ja koko ajorintama kääntyi nyt aitausta ja sen kahta pitkää johdetta kohti. Kun kummankin siiven päät tulivat johteen kohdalle, apaja oli täydellisesti saarrettu. Ajajat marssivat nyt nopeasti; kymmenittäin jäniksiä tapettiin, kun ne juoksivat liian lähelle hätyyttäjiään. Niiden ruumiita lojui joka puolella, mutta silti ne näyttivät vain lisääntyvän. Ja loppurynnistyksessä, ennen kuin uhrit oli saatu aitaukseen suljetuksi, vajaan hehtaarin suuruinen piiritetty ala oli täynnä ryntäileviä, hyppiviä ja loikkivia jäniksiä. Ne laukkasivat uupumatta ja etsivät aukkoa, mistä pääsisivät pakoon, mutta järkkymätön ihmismuuri kävi sitä taajemmaksi, mitä enemmän kehä pieneni, ja lopulta koko lauma ahdistettiin veräjästä tiiviiseen tarhaan. Jotkut jäniksistä kyykkivät tyhminä sen keskellä, toiset ryntäilivät pitkin aitausta, toiset koettivat piiloutua nurkkiin tai toistensa alle.

Entä Pikku Sotahevonen, missä se oli tämän aikaa? Ajajat olivat hätyyttäneet sitä edellään, ja se oli ollut ensimmäisiä, jotka joutuivat aitaukseen.

Jänisjahdin järjestäjillä oli kuitenkin omat merkilliset suunnitelmansa. Kaikille muille paitsi terveille ja hyväkuntoisille jäniksille tarha oli kuolemanloukku, ja siellä oli vaikka millä mitalla niitä, jotka olivat sairaita. Ne jotka kuvittelevat, että luonnonvaraiset eläimet ovat aina virheettömiä ja täydellisiä, olisivat hämmästyneet nähdessään, kuinka paljon ontuvia, raajarikkoja ja sairaita oli aitauksen neljässä tai viidessä tuhannessa jäniksessä. Se oli kuin roomalaisten voitto: huonot vangit oli tuomittu teurastettaviksi ja valioyksilöt säästettiin areenaa varten. Areenaako? Niin juuri. Kilpa-ajokenttää varten.

Tarha oli jo etukäteen rakennettu sellaiseksi, että sen seiniä kiersi rivistönä vähintään viisisataa pientä laatikkoa, joihin juuri mahtui yksi jänis.

Ajon loppuvaiheessa syöksyivät nopeimmat mustahännät ensimmäisinä tarhaan. Toiset niistä olivat nopeita mutta tyhmiä: sisälle tultuaan ne alkoivat heti mielettömästi juosta ympäri tarhaa. Toiset sen sijaan olivat nopeita ja viisaita: ne keksivät heti pienten laatikkojen tarjoaman kätkön — kaikki ne olivatkin jo täynnä. Näin yksinkertaisella ja helpolla keinolla, joka tosin ei ollut täysin luotettava, saatiin valituksi viisisataa nopeinta ja viisainta jänistä. Näiden viidensadan oli määrä juosta kilpaa vinttikoirien kanssa. Jäljelle jäänyt neli tuhatpäinen, aaltoileva lauma teurastettiin armotta.

Viisisataa pientä laatikkoa, joissa oli viisisataa kirkassilmäistä jänöjaakkoa, pantiin samana päivänä junaan, ja näiden mustahäntien joukossa oli Pikku Sotahevonenkin.

Jänikset eivät paljon sure vastoinkäymisiään, ja tuskinpa laatikkoihin suljetut mustahännätkään olivat sen kummemmin järkyttyneitä, kun verilöylyn meteli lopulta päättyi. Kun ne saapuivat suuren kaupungin lähellä olevaan kilpa-ajopuistoon ja laskettiin varovasti yksitellen ulos laatikoistaan — roomalaiset vartijat pitivät tarkkaa huolta vangeistaan, joista olivat vastuussa — ei mustahännillä ollut valittamisen aihetta. Niille annettiin iso aitaus ja paljon hyvää ruokaa, eikä vihollisista ollut haittaa.

Heti seuraavana päivänä alkoi niiden koulutus. Avattiin parikymmentä pientä porttia, joista pääsi suurelle kentälle, itse puistoon. Kun koko mustahäntälauma oli viilettänyt sinne, ilmestyi poikaparvi, joka ajoi meluten ja hoilottaen jänikset takaisin pikku aitaukseen, jota sanottiin satamaksi. Muutaman päivän kuluttua mustahännät oppivat puikahtamaan luukuista satamaansa, milloin turvallisuus sitä vaati.

Sitten alkoi opetuksen toinen vaihe. Koko lauma ajettiin sivuovesta polulle, joka kiersi puiston kolme sivustaa ja päätyi toiseen aitaukseen. Se oli lähtöaitaus. Sen veräjä avattiin ja jänikset ajettiin areenalle, toisin sanoen puistoon. Siellä oli väijyksissä poikia ja koiria, jotka lähtivät ajamaan niitä takaa kentän poikki. Koko jänisarmeija poukkoili pakoon, joku nuoremmista teki jopa entisaikojen tiedusteluhypynkin, mutta ensimmäisenä viiletti matalana uljas mustan ja valkoisen kirjava jänis, jonka moitteettomat raajat ja kirkkaat silmät olivat jo satamassa herättäneet huomiota. Se johti nyt laumaa kevyesti juosten ja jätti sen yhtä kauas taakseen kuin toiset olivat jättäneet haukkuvan koiraparven.

— Katsokaas mokomaa, sehän on kuin pieni sotahevonen! Huusi renttumaisen näköinen irlantilainen tallipoika. Siitä pitäen sitä sanottiinkin Pikku Sotahevoseksi. Radan puolivälissä jänikset muistivat sataman ja lähtivät pyyhältämään sitä kohti kuin kinosten yllä kiitävä lumipilvi.

Niiden toisena läksynä olikin oppia juoksemaan suoraa päätä satamaan heti kun olivat päässeet lähtötarhasta. Viikossa kaikki oppivat sen ja olivat valmiit Ajometsästysseuran suurta alkajaiskokousta varten.

Tarhan hoitajat ja sivullisetkin tunsivat nyt Pikku Sotahevosen. Sen erotti hyvin väreistään, ja pitkäkorvainen lauma, joka kiiti sen kanssa, tunnusti sen johtajakseen. Miehet puhuivat ja löivät vetoa siitä samalla tavoin kuin koiristakin.

— Saa nähdä, antaako Dignamin ukko Minkien juosta tänä vuonna?

— Sehän on selvä, mutta minä veikkaan, että Pikku Sotahevonen ottaa siltä ja toisiltakin luulot pois.

— Lyön vetoa kolme yhtä vastaan, että minun vanha Jenini saa Sotahevosen kiinni jo ennen kuin se pääsee isoon aitaukseen, kerskaili muuan koirankasvattaja.

— Ja minä lyön sen vedon dollareissa, sanoi Mickey, ja vielä enemmänkin. Panen likoon koko kuukauspalkkani, ettei yksikään koira koko joukosta pyöräytä Sotahevosta kertaakaan ympäri matkan varrella.

Näin miehet väittelivät ja löivät vetoja, mutta päivä päivältä yhä useampi heistä alkoi uskoa jäniksiä juoksuttaessaan, että olivat Sotahevosessa tavanneet ihmeellisen juoksijan. Olisi ainoalaatuista nähdä vinttikoiravalioiden ajavan takaa jänistä, joka juoksisi lujaa ja mutkittelematta koko matkan lähtöpaikalta aitaukseen ja satamaan saakka.

Ensimmäinen kilpailupäivä valkeni kirkkaana ja lupaavana. Lähtöasemalla kuhisi kaupunkilaisia. Varsinainen kilpailuväki oli mieslukuisena paikalla. Siellä täällä näkyi koirankasvattajia, jotka taluttivat hihnasta vinttikoiriaan, kuka yhtä kuka kahta. Koirilla oli yllään vaipat, jotka eivät kuitenkaan onnistuneet kätkemään niiden jänteviä raajoja, pitkää käärmemäistä kaulaa, siroa päätä ja hermostuneen eloisia, keltaisia silmiä. Niissä yhtyivät synnynnäinen voima ja inhimillinen kekseliäisyys, ne olivat ihmeellisimpiä juoksijakoneita, joita koskaan on luotu lihasta ja verestä.

Kasvattajat vartioivat niitä kuin jalokiviä, hoitivat niitä kuin lapsia ja pitivät tarkoin silmällä, etteivät ne päässeet poimimaan maasta mitään pilaantunutta syötävää tai haistelemaan outoja esineitä, ja he estivät vihollisia lähestymästä niitä. Kilpailukoirien puolesta lyötiin suuria vetoja, mutta taitavasti asetettu naula, tohtoroitu lihankappale, jopa taiten sekoitettu hajukin on joskus tehnyt mainiosta nuoresta juoksijasta untelon kuhnustelijan, joka on saattanut omistajansa perikadon partaalle.

Koirat esiintyvät kussakin luokassa parittain, sillä jokainen kilpailu on kaksinkamppailu. Ensimmäisen luokan voittajat yhdistetään sitten uudelleen pareiksi. Jokaisessa erässä lasketaan jänis lähtötarhasta, jonka lähellä molemmat kilpailevat koirat ovat odottaneet kahleisiin kytkettyinä. Heti kun jänis on päässyt kunnolla matkaan, miehen on laskettava koirat yhtaikaa sen perään. Kentällä seuraa punapukuinen palkintotuomari hevosen selässä ajoa. Jänis muistaa opetuksen ja kiitää katsomon nähden aukean kentän poikki kohti satamaa. Koirat seuraavat sen perässä. Heti kun toinen niistä alkaa saavuttaa uhkaavasti, jänis pettää sen hyppäämällä syrjään. Se koirista, joka pakottaa jäniksen väistämään, saa siitä aina pisteen, ja tappaessaan jäniksen se saa loppupisteen.

Toisinaan koira saa tapetuksi jäniksen jo sadan metrin päässä lähtökohdasta — mustahäntä on silloin ollut tavallista huonompi — enimmäkseen se tapahtuu suuren aitauksen edessä. Joskus jänis kuitenkin pyyhältää avoimen puiston poikki melkein kilometrin verran ja tehtyään sivuhyppäyksen pelastuu satamaan.

Jäniksen kohdalla kilpailu päättyy neljällä eri tavalla: se joko tapetaan heti tai se pääsee nopeasti satamaan tai ensimmäisenä olleet koirat vaihdetaan uusiin, jotta ne eivät saisi sydänhalvausta joutuessaan kuumalla ilmalla pitämään liian monta minuuttia yllä hirvittävää vauhtia, tai sitten jänistä odottaa ladattu ampuma-ase, jos se jatkuvilla sivuhypyillään on välttänyt koirat ja saattanut ne vaaraan.

Koska Kaskadossa puijataan ja harjoitetaan petosta ajometsästys- ja hevoskilpailuissa, on välttämätöntä, että tuomari ja koirien lähettäjä ovat ehdottoman luotettavia.

Kilpailun aattopäivänä muuan timanteilla koristautunut mies tapasi Irlantilais-Mickeyn — sattumalta. Ei hänen nähty muuta ojentavan kuin sikarin, mutta se oli vihreässä kääreessä, joka oli otettava pois ennen sytyttämistä. Ja hän sanoi:

— Jos olette huomenna koirien lähettäjänä ja Digmanin Minkie sattuisi joutumaan alakynteen, niin — se tietäisi toista sikaria.

— Totisesti, jos minä olisin lähettäjä, niin voisin tehdä semmoisen tempun, ettei Minkie saisi ainoatakaan pistettä eikä sen kilpakumppani liioin.

— Niinkö? Timanttimies näytti kiinnostuneelta. Hyvä on — järjestäkää sitten asia, niin saatte kaksi sikaria.

Koirien lähettäjä Slyman oli aina toiminut rehellisesti, ja tiedettiin yleisesti, että hän oli torjunut halveksivasti monet tarjoukset. Useimmat uskoivat häneen, mutta oli kuitenkin joitakuita tyytymättömiäkin, ja kun muuan mies, jolla oli paljon kultakolikoita, kääntyi johtajan puoleen ja esitti vakavia ja pätevästi perusteltuja syytöksiä, oli pakko pidättää lähettäjä toimestaan tutkimuksen ajaksi. Mickey Doo oli sen vuoksi hänen sijallaan.

Mickey oli köyhä eikä kovin turhan tarkka. Hänellä oli nyt tilaisuus ansaita vuoden palkka yhdessä hetkessä eikä tarvinnut edes tehdä vääryyttä vahingoittamalla koiria tai jäniksiä.

Mustahännät olivat toistensa näköisiä. Senhän jokainen tietää, oli siis valittava vain oikea jänis.

Karsintakilpailut olivat päättyneet. Viisikymmentä mustahäntää oli juossut ja saanut surmansa. Mickey oli suoriutunut tehtävästään tyydyttävästi; kaikki koiraparit oli lähetetty moitteettomasti. Hän oli edelleenkin lähettäjänä. Nyt tuli loppukilpailu, jossa kamppailtiin maljasta ja suurista vetorahoista.

Sirot solakat koirat odottelivat vuoroaan. Minkie kilpakumppaneineen oli ensimmäinen. Kaikki oli tähän saakka käynyt rehellisesti, eikä voi väittää, että jatko olisi ollut epärehellistä. Mickey saattoi laskea radalle minkä jäniksen halusi.

— Numero kolme! hän huusi apulaiselleen.

Pikku Sotahevonen lähti matkaan loikaten kevyesti puolitoista metrisiä maata viistäviä hyppyjään. Se katseli vauhkona puistoon kerääntynyttä outoa ihmisjoukkoa ja teki hämmennyksissään korkean tiedusteluhypyn.

— Hoi! karjaisi lähettäjä ja hänen apulaisensa kolisteli kepillä aitaa. Sotahevosen hypyt pitenivät lähes kolmimetrisiksi.

— Ho-hoi! Nyt ne olivat jo kolme tai kolme ja puoli metriä. Kun Sotahevonen oli päässyt kolmenkymmenen askelen päähän, päästettiin koirat — toisten mielestä ne olisi voitu päästää jo kahdenkymmenen askelen päästä.

— Ho-hoi-ii! Ja Sotahevonen loikki viisimetrisiä hyppyjä eikä niissä ollut ainoatakaan tiedusteluhyppyä.

Mainioita koiria! Kuinka ne mennä pyyhälsivätkään, mutta niiden edellä kiisi Sotahevonen kuin valkoinen merilintu tai pakeneva pilvenhattara. Ohi katsomon. Entä koirat, lyhensivätkö ne välimatkaa? Lyhensivätkö muka! Se piteni! Vähemmässä ajassa kuin menee tämän kertomiseen, tuo mustan ja valkoisen kirjava ohdakkeen höytyvä oli liitänyt satamaan, pujahtanut ovesta, joka oli kuin entisaikojen kananreikä. Vinttikoirat pysähtyivät, ja katsomo remahti jyrisevään pilkkanauruun, Pikku Sotahevoselle sen sijaan osoitettiin suosiota. Kuinka Mickey nauroi ja Dignam sadatteli ja sanomalehtimiesten kynät rapisivat!

Seuraavana päivänä kaikki lehdet julistivat lihavin kirjaimin: "Mustahäntäjäniksen ihmeellinen voitto. 'Pikku sotahevosen' nimellä tunnettu jänis nolasi täydellisesti kaksi kilparadan kuuluisinta koiraa", jne.

Koiramiesten kesken syntyi kiivas väittely. Koirat olivat olleet tasaväkiset, koska kumpikaan ei voittanut. Minkie ja sen kilpakumppani joutuivat juoksemaan uudestaan, mutta oli liian kuuma, eikä niistä enää ollut maljan voittajaksi.

Seuraavana päivänä Mickey tapasi timanttimiehen — sattumalta.

— Maistuisiko sikari, Mickey?

— Kernaasti. Ne ovat totisesti niin hyviä, että ottaisin niitä vaikka kaksi. Kiitoksia, herra.

Pikku Sotahevonen oli siitä pitäen irlantilaispojan ylpeys. Koirien lähettäjä Slyman oli palautettu kunnialla virkaansa ja Mickey alennettu taas jänisten lähettäjäksi, mutta se suuntasi hänen kiinnostuksensa yhä enemmän koirista jäniksiin tai oikeastaan vain Sotahevoseen. Se olikin ainoa suurapajan viidestä sadasta jäniksestä, joka oli saavuttanut kuuluisuutta. Moni oli päässyt tosin puiston päähän ja saanut koettaa uudestaan seuraavana päivänä, mutta ainoastaan Sotahevonen juoksi koko radan tekemättä yhtään syrjähyppyä. Kilpailut tapahtuivat kahdesti viikossa, ja joka kerralla neljä- tai viisikymmentä mustahäntää sai surmansa. Areena oli jo kuluttanut loppuun melkein kaikki apajan viisisataa jänistä.

Sotahevosen oli juostava joka päivä ja aina se pääsi satamaan. Mickey oli haltioissaan suosikkinsa lahjakkuudesta. Hän kerrassaan rakastui juoksijaansa ja jankutti kaikille, että koiralle oli vain kunniaksi hävitä sellaiselle mustahännälle kuin Sotahevonen.

Jänis pääsee harvoin edes radan päähän, mutta kun Sotahevonen onnistui siinä kuusi kertaa tekemättä ainoatakaan syrjähyppäystä, alkoivat sanomalehdet julkaista uutisia:

"Pikku Sotahevonen juoksi taas tänään radan päästä päähän.
Asiantuntijain mielestä se osoittaa koirien rappeutumista."

Kuudennen kerran jälkeen innostus valtasi kaikki jänisten hoitajat.
Mickey, joukon ylikomentaja, oli suorastaan hillitön ihailussaan.

— Olkaa nyt reilu ja laskekaa se irti, hän sanoi jänisten omistajalle. Siihen sillä on oikeus. Se on ansainnut vapautensa siinä missä joku amerikkalainenkin, hän lisäsi vedoten johtajan isänmaallisuuteen.

— Olkoon menneeksi, Mickey. Jos se selviää radasta kolmetoista kertaa, niin voit viedä sen takaisin sinne missä se on syntynytkin, vastasi johtaja.

— Hyvä niinkin, mutta eikös kymmenessä ole jo tarpeeksi?

— Ei käy. Sen on otettava vielä luulot niiltä uusilta koirilta jotka ovat tulossa.

— Sovittu, kolmetoista kertaa ja sitten se on vapaa.

Niihin aikoihin saapui uusi erä jäniksiä. Yksi niistä oli melkein samanvärinen kuin Pikku Sotahevonen, mutta ei läheskään yhtä nopea. Erehdysten välttämiseksi Mickey otti suosikkinsa kiinni, pani sen pehmustettuun lähetyslaatikkoon ja ryhtyi merkitsemään sen korvia junailijan reikäsaksilla. Sakset olivat terävät ja leikkasivat ohuesta korvalehdestä selvän tähden. Mickey tuumaili:

— Nyt saat tähden jokaisesta ajosta, jonka olet voittanut.

Hän leikkasi riviin kuusi tähteä. — Siinä ne nyt ovat, Sotahevonen. Olet takuulla vielä vapaa jänis, kun tähtiä on kolmetoista, niin kuin meidän lipussa oli silloin, kun päästiin vapaiksi.

Ennen kuin viikko oli päättynyt, Sotahevonen oli voittanut uudetkin vinttikoirat, ja sillä oli tähtiä niin paljon, että ne kiersivät koko oikean korvan ja osan vasentakin. Ja kun toinen viikko oli kulunut, kaikki kolmetoista juoksua oli juostu, ja Sotahevosella oli viisi tähteä vasemmassa ja seitsemän oikeassa korvassaan. Sanomalehdet saivat uutta kirjoitettavaa.

— Hurraa! huusi Mickey riemuissaan. — Nyt olet vapaa, Sotahevonen!
Kolmetoista on aina ollut onnenluku. Se ei ole vielä koskaan pettänyt.

— Kyllä, kyllä, minä myönnän, että lupasin, sanoi johtaja. — Mutta sen täytyy juosta vielä yhden kerran. Olen lyönyt sen puolesta vetoa uutta koiraa vastaan. Ei se siitä kärsi, kyllä se hyvin suoriutuu. Kuules nyt, Mickey, älä rupea hankalaksi. Vain yksi kilpailu nyt iltapäivällä. Koirat juoksevat kaksi ja kolme kertaa päivässä, miksei sitten jänis?

— Nepä eivät juoksekaan henkensä kaupalla.

— Joutavia.

Tarhaan oli tuotu paljon uusia jäniksiä, isoja ja pieniä, hiljaisia ja sotaisia. Kun Sotahevonen oli sinä aamuna syöksynyt satamaan, muuan iso ja pahansisuinen koiras oli käyttänyt tilaisuutta hyväkseen ja käynyt sen kimppuun.

Jonakin toisena hetkenä Sotahevonen olisi tömäyttänyt sitä päähän niin kuin kerran muuatta kissaa, ja suoriutunut siitä minuutissa, mutta nyt siihen kului monta minuuttia, ja sitä itseäänkin riepoteltiin pahanpäiväisesti, joten sillä oli sinä iltapäivänä vaivoinaan pari jäykistävää ruhjevammaa. Haavat eivät tosin olleet pahoja, mutta alensivat kuitenkin sen vauhtia.

Lähtö oli samanlainen kuin aikaisemmissa kilpailuissa. Sotahevonen mennä vilisti edellä matalana, korvat pystyssä ja viima viheltäen kolmessatoista tähdessään.

Minkie ja Fango, muuan uusi koira, loikkasivat innoissaan sen perään, ja lähettäjien ihmeeksi välimatka alkoi kaveta. Sotahevonen menetti etumatkaansa, ja juuri katsomon edessä vanha Minkie pakotti sen poikkeamaan syrjään. Koirankasvattajat hurrasivat, sillä kaikki tunsivat juoksijat. Viisikymmentä askelta kauempana Fangon onnistui saada se kääntymään, ja ajo suuntautui nyt takaisin lähtöpaikalle. Siellä seisoivat Slyman ja Mickey. Sotahevonen juoksi mutkitellen, vinttikoirat tekivät hyökkäyshyppyjä, mustahännän näytti olevan mahdotonta päästä pakoon. Juuri kun loppuisku näytti olevan lähellä, Sotahevonen oikaisi suoraan Mickeytä kohti ja oli samassa hänen sylissään hyvässä turvassa miehen torjuessa tuimilla potkuilla vimmastuneita koiria.

Tuskinpa Sotahevonen tunsi, että Mickey oli sen ystävä; se oli vain vaistomaisesti hakeutunut hädän hetkellä puolueettoman sivullisen, ehkäpä ystävänkin luo, ja sillä kertaa sattui niin onnellisesti, että hyppy osui oikeaan.

Penkeiltä puhkesi suosionosoituksia, kun Mickey riensi takaisin suosikkinsa kanssa. Mutta koiramiehet esittivät vastalauseita. Ajo ei ollut heidän mielestään rehellinen; he vaativat ratkaisua ja vetosivat johtajaan. Tämä oli lyönyt vetoa Sotahevosen puolesta Fangoa vastaan. Hän oli harmistunut ja määräsi uuden kilpailun.

Tunnin lepo, siinä kaikki mitä Mickey pystyi järjestämään Sotahevoselle. Sitten sen oli lähdettävä uudestaan matkaan Fango ja Minkie kintereillään. Se ei näyttänyt enää yhtä kankealta kuin edellisellä kerralla ja juoksi melkein entiseen tapaan. Mutta vähän matkan päässä katsomosta Fango käännytti sen, ja sitten Minkie teki saman tempun, niin että se poukkoili edestakaisin välttäen töin tuskin vihollisensa. Sitä kesti monta minuuttia.

Mickey huomasi, että Sotahevosen korvat alkoivat vaipua. Uusi koira hyppäsi. Mustahäntä joutui väistäessään melkein sen alle, mutta takana oli jo toinen koira vastassa. Nyt sen molemmat korvat vaipuivat pitkin selkää. Mutta koiratkin olivat lujilla. Niiden kieli roikkui suusta, kita ja kyljet olivat vaahdossa. Sotahevosen korvat nousivat taas pystyyn. Sen rohkeus näytti palaavan sitä mukaa kuin koirat lamaantuivat. Se syöksyi kohti satamaa, mutta suora hyökkäys soveltui mainiosti koirille: sadan askelen päässä se taas käännytettiin, ja sen täytyi uudestaan turvautua epätoivoiseen mutkittelemiseen. Koiramiehet pelkäsivät nyt eläintensä puolesta ja päästivät radalle kaksi verestä koiraa, jotka varmasti ratkaisisivat kilpailun. Mutta siihen ne eivät pystyneet.

Sotahevonen ponnisti kaikki voimansa. Se oli jättänyt ensimmäisen parin kauas jälkeensä ja oli jo melkein satamassa, kun toinen pari saavutti sen.

Nyt ei ollut muuta pelastusta kuin mutkittelu. Sotahevosen korvat laskeutuivat, sydän paukutti kylkiluita vastaan, mutta sisu sillä oli entisellään. Se syöksähteli villisti sinne ja tänne. Koirat tömähtelivät toistensa yli ja olivat vähän väliä saavuttamaisillaan sen. Toinen niistä onnistui jopa näykkäisemään poikki pitkän mustan hännänpään, mutta ei silti tavoittanut jänistä.

Sotahevonen ei kuitenkaan päässyt satamaan, onni oli sitä vastaan. Se ahdistettiin päin katsomoa, jossa tuhatkunta naista oli seuraamassa ajoa. Kilpailuaika oli lopussa. Jälkimmäinen koirapari oli näännyksissä, kun Mickey tulla porhalsi mielettömästi kiljuen. Hän sadatteli ja raivosi:

— Senkin kirotut hurtat! Saastaiset pedot ja pelkurit! Hän hyökkäsi vimmastuneena koirien kimppuun aikoen kurittaa niitä.

Virkailijat huusivat ja juoksivat hätiin ja raastoivat kentältä raivoavan Mickeyn, joka syyti miesten ja koirien niskaan kaikki solvaukset, mitä suinkin muisti tai keksi.

— Reilua peliä muka! Missä on teidän reilu pelinne, senkin valehtelijat, saastaiset petturit, verenhimoiset pelkurit!

Hänet oli raastettava väkisin areenalta. Viimeiseksi hän näki kentällä neljä vaahtoavaa koiraa, jotka hyppelivät vaivaisesti heikon ja uupuneen jäniksen perässä, sekä tuomarin, joka hevosensa selästä viittoili pyssymiehelle.

Portti rämähti kiinni Mickeyn perässä, ja samassa kuului kentältä laukaus, hurjaa meteliä, mieletöntä koirien ulvontaa, ja siitä hän päätteli, että Pikku Sotahevosen osaksi oli tullut neljäs vaihtoehto.

Koko elämänsä Mickey oli ollut koirien ystävä, mutta hänen käsityksensä rehellisestä pelistä oli nyt saanut pahan kolauksen. Häntä ei laskettu kentälle, eikä hän niiltä sijoiltaan edes pystynyt näkemään sinne. Hän juoksi satamaan katsomaan ja tuli sinne samanaikaisesti kuin Pikku Sotahevonen nilkuttavana ja korvat raukeasti lerpallaan. Hän arvasi heti, että pyssymies oli ampunut ohi tai osunut väärään juoksijaan. Katsomon eteen näytti kertyneenkin paljon väkeä seuraamaan, kuinka kaksi miestä kantoi haavoittunutta vinttikoiraa, toista joka läähätti maassa, hoiti parhaillaan eläinlääkäri.

Mickey vilkaisi ympärilleen, sai käteensä pienen jänislaatikon, asetti sen yhteen sataman nurkkaukseen, ajoi uupuneen mustahäntäpoloisen varovasti siihen, sulki kannen, kiipesi sitten kenenkään huomaamatta aidan yli ja pötki tiehensä.

Siitä ei ollut enää vahinkoa, sillä hän olisi joka tapauksessa menettänyt paikkansa. Hän lähti vaeltamaan poispäin. Lähimmällä asemalla hän nousi junaan, matkusti sillä muutaman tunnin ja saapui jänisten kotiseudulle. Aurinko oli jo aikoja sitten laskenut, ja yön tähdet kattoivat preerian, kun Mickey Doo avasi laatikkonsa maatalojen, osagiaitojen ja alfalfa-maiden keskellä ja laski hellävaroen Sotahevosen vapaaksi.

Hän naurahti samalla itsekseen ja sanoi: — Totisesti, vanha Irlanti on taas ylpeä, kun saa laskea kolmetoista tähteä vapauteen.

Hetken aikaa Sotahevonen katseli ympärilleen epäröiden, loikkasi sitten kolme tai neljä pitkää hyppyä ja vielä yhden tiedusteluhypyn nähdäkseen joka suunnalle. Sitten se paljasti kirkkaat mustavalkoiset värinsä, nosti pystyyn kunniamerkein koristetut korvansa ja loikkasi vaivoin saavuttamaansa vapauteen jäntevämmin kuin koskaan ennen ja häipyi synnyintasankonsa yöhön.

Se on nähty sen jälkeen monta kertaa Kaskadossa, ja siellä on järjestetty vielä useita jänisten ajometsästyksiä, mutta se näyttää nykyään osaavan aina pujahtaa pakoon. Niiden tuhansien jänisten joukossa, jotka on piiritetty ja ajettu tarhaan, ei ole sen jälkeen enää nähty Pikku Sotahevosen tähtilippukorvia.