SOTAKARKURI.
Kirj.
LEOPOLD v. SACHER-MASOCH.
Wienin kongressi vv. 1814-1815 oli hyvin lystikäs kongressi. Keskustelut sujuivat hyvin vitkallisesti, sillä enemmän kuin ikävistä valtioasioista oli koko maailma huvitettu Wienin hovin usein omituisista, aina loistavista juhlapidoista ja kaunottarista, joita kaikista maan ääristä oli kokoontunut Tonavan varrella sijaitsevaan keisarikaupunkiin.
Viidelle naiselle, joita pidettiin kauneimpina kauneimmista, oli annettu luonteisiaan lisänimiä; kreivitär Karoliina Secchenyi oli "virnakka", kreivitär Sohvia Zichy "jokapäiväinen"; kreivitär Saurma "la beauté du diable" (paholaiskaunotar) ja kreivitär Rossiina Esterhazy "hämmästystä herättävä."
Kaunein kaikista oli kumminkin — ja siitä olivat kaikki yhtä mieltä — kreivitär Julia Zichy, jota sanottiin "taivaalliseksi kaunottareksi." Hän oli hurskailla silmillään lumonnut itse Preussin kuninkaan Friedrich Wilhelm III:nnenkin, joka hiljaisella, toggenburgilaisella tavallaan häntä jumaloitsi.
Kun ilma oli kaunis, nähtiin usein koko kongressiseurue jaloittelemassa vallinsarvella: hallitsiat, valtiomiehet, kenraalit ja naiset. Siinä nähtiin jalo-aatteinen Venäjän Aleksanteri, hurmaava Katariina Oldenburgilainen Würtembergin rakastuneen perintöprinssin vieressä, jonka puolisoksi hän sittemmin tuli, Eugéne Beauharnais, Gentz, Talleyrand, Humboldt, Jahn, Rahel Levin, rouvat Geymüller ja Arnstein — sanalla sanoen kaikki, joilla oli jonkinlaista tehtävää maailmanäyttämöllä; yksi vain puuttui, vanha marsalkka "Vorwärts." Näilläkin kävelyretkillään lähestyi Friedrich Wilhelm mielellään "taivaallista", kunnioittaen häntä silloin tällöin kukkaiskimpulla, joka tähän aikaan, varsinkin talvella, oli jotakin aivan tavatonta. Puhelu heidän kesken alkoi aina yhtäläisillä tyhjänperäisillä lauseilla, lakoonisilla kuninkaan puolelta, jolle muuan kongressin irvihammas oli antanut nimen "kuningas Infinitivus", sulavilla taasen Julia kaunottaren puolelta.
"Kuinka nukkunut, kreivitär?"
"Hyvin, teidän majesteettinne, Jumalan kiitos."
"Kaunis ilma tänään."
"On, teidän majesteettinne; taivas on armollisempi meitä kohtaan kuin ansaitsemme."
Äänettömyyttä.
"Würtembergin prinssi näkyy olevan ihastunut suuriruhtinatar
Katariinaan."
"Minusta näyttää kuin Kaikkirakastava siunaisi tätä liittoa, sillä suuriruhtinatarkin tuntuu olevan hyvin mieltynyt prinssiin."
Pitkää äänettömyyttä.
"Kaikki eivät voi samaa sanoa."
Julia luo silmänsä taivasta kohden ja huokaa.
Tavattoman pitkää äänettömyyttä.
Toverikseen suuren suurelle rekiretkelle valitsi hiljainen kuningas "taivaallisen kaunottaren." Hallitsioilla näet oli oikeus valita, muut saivat tyytyä sattumuksen määräykseen. Itävallan keisari otti ollaksensa Venäjän ihastuttavan keisarinnan ritarina. Keisarinna oli tässä tilaisuudessa puettu viheriäsilkkiseen kärpännahkaiseen turkkiin ja venäläiskuosiseen päähineeseen, joka oli reunustettu sätenöivillä hohtokivillä. Tsaarilla oli rekitoverinaan purppurasamettiseen suopeliturkkiin puettu Auersbergin prinsessa, ja Friedrich Wilhelmillä kreivitär Julia Zichy, jonka sinisenketun nahkainen, amaranttivärinen silkkikaappu somasti liittyi "taivaallisen" solakkaan vartaloon. Preussin prinssi Wilhelm oli saanut osalleen lumoovan ja ihanan Fuchsin kreivittären.
Loistava rekiretki kulki kaupungin suurimpia katuja pitkin Schönbrunnin huvilinnaan, jonka suuren lammen jäällä toinen osa seurueesta näytteli taitoansa.
"Miten voidaan tänään, kreivitär?" alkoi kuningas; "vähän hymyilyä, pyydän."
"Olen aivan hämilläni vielä loukkauksesta, joka on minua kohdannut, teidän majesteettinne", vastasi "taivaallinen" Julia ja hänen yliluonnolliset silmänsä sätenöivät, niinkuin pikku paholaisen.
Kuningas rypisti otsaansa. "Kuka on uskaltanut loukata puhdasta sieluanne?"
"Poliisi, teidän majesteettinne."
"En ymmärrä."
"Muuan poliisikommissarius tuli tänään palatsiini vangitakseen sotakarkurin."
"Liiallista virka-intoa kaiketi, chère comtesse, mutta — karkuri … vakava asia."
"Käskin kommissariuksen välttää kaikkea julkisuutta ja jättää asian haltuuni; karkulainen lienee sitä paitsi yksi palvelioistani."
"Oikein tehty, chère comtesse."
"Onneton ihminen kuulunee Venäjän keisarin Aleksanterin rykmenttiin ja on siis unkarilainen", jatkoi "taivaallinen"; "mutta kun kaikki palveliani ovat unkarilaisia, miten saan niistä esiin syyllisen?"
"Vaikea asia. Kaikkiko palvelianne sotilaita?"
"Ei ainoakaan minun tietääkseni."
"Hm! Saa nähdä — huomenna luonanne; mies paljastettava."
"Kuinka onnellinen olen teidän majesteettinne korkeasta avusta. Taivas lähettää minulle enkelin teidän majesteettinne persoonassa."
"Ei toki! Älkää saattako häpeämään. — Päätetty, chère comtesse."
* * * * *
Seuraavana aamuna meni kuningas kreivittären luo, joka juuri oli ehtinyt pukeutua aamupukuunsa ja hymyili hänelle pitsipilvien sisästä.
"Nukkunut hyvin", alkoi kuningas, "kirkkaat silmät, hauskaa!"
"Olen nähnyt kaunista unta", vastasi "taivaallinen" ja katsoi taivasta kohden tavalla, joka oli saanut Gentzin sanomaan, että hän leinakoitsi taivaan edessä.
"Nähnyt unta, mistä?"
"Kuninkaasta."
"Hm!"
"Kuninkaasta, joka ratsasti valkosiipisellä hevosella ja nosti minut satulaansa."
"Hm, hm!"
"Ympärilläni oli loistetta, joka huikaisi silmiäni; kohousin tähtien luo."
"Unelmanne, divine comtesse, ovat kuin ajatuksenne. Jalot luonteet pyrkivät aina ylöspäin; eivät matele maassa."
Kreivitär huokasi ja vaikeni. Kuningaskin oli ääneti, kunnes hänen silmänsä sattuivat erääseen tauluun, joka kuvasi kohtauksen Leipzigin tappelusta — Itävaltalaisten raivoisaa taistelua Delitzin linnan luona Poniatovskin johtamia puolalaisia vastaan.
"Entäs karkulaisemme?" kysyi Friedrich Wilhelm, heräten ajatuksistaan.
"Ah, olin unhottanut häntä", vastasi kreivitär. "Kuinka aikoo teidän majesteettinne tutkia asiaa?"
"Kutsukaa kokoon talonväkenne, kreivitär", sanoi kuningas.
Julia soitti pientä kelloa ja antoi sisäänastuvalle kamarirouvalleen tarpeelliset käskyt.
Kun miespuoliset palveliat olivat kokoontuneet ruokasaliin, tulivat sinne kuningas ja kreivitär. Siinä tutki Friedrich Wilhelm terävillä sotilassilmillään jokaista erikseen, meni sitten kreivittären luo ja mumisi:
"Kummallista, ei kenessäkään mitään sotilaantapaista. Saa sittenkin koettaa."
Ja kuningas käski kaikkien asettua rivitysten salin pituusseinää vasten, kasvot seinään päin. Kun käskyä oli toteltu, meni kuningas rivin taakse ja huusi täyttä kurkkua komentosanan: "Oikeaan päin!"
Kaikki jäivät seisomaan liikkumatta; yksi vain, eräs tallirenki, teki käännöksen.
"Ilmitullut!" huudahti kuningas, "karkuri Aleksanterin rykmentistä."
Onneton kalpeni ja heittäysi kuninkaan jalkoihin.
Siihen aikaan rangaistiin kaikki sotakarkurit Itävallassa kujanjuoksulla, joka oli melkein samaa kuin kuolema.
"Nouse", ärjäsi kuningas vihoissaan. Mutta tuskin oli karkuri noudattanut käskyä, kun Friedrich Wilhelm purskahti kaikuvaan nauruun.
"Mikä nenä!" huudahti hän, ja "taivaallisenkin" huulet vetäysivät hymyyn.
Nenä oli todellakin ihmeellinen pituutensa takia.
"Armoa, teidän majesteettinne, armoa! Olen viaton, nenäni syyllinen."
"Miksi ruveta sotilaaksi, kun ei ole halua ammattiin?"
"Nenäni takia, teidän majesteettinne."
"Selvemmin."
"En voi, olen unkarilainen, teidän majesteettinne."
"Mikä nimi?"
"Szarnovary Istvan."
"Nenä?"
"Talonpojan pojan Czomban kylästä Ödenburgin kreivikunnassa. Olen kauan pitänyt silmällä Madelia, kaunista tyttöä, ennen Irma niminen. Hivukset hällä niin mustat kuin yö, silmät niin siniset kuin taivas, suu kirsimarja. Kohtasin Irman eräänä pyhänä Czardassa.
"En ymmärrä."
"Czarda on kapakka, teidän majesteettinne", tulkitsi kreivitär.
"Olen mustalaisena, tanssin czardaa Czardassa", jatkoi karkulainen.
"En ymmärrä."
"Czarda on unkarilainen tanssi, teidän majesteettinne", selitti "taivaallinen" Julia.
"Tahdon tanssia czardaa Irman kanssa, joka oli vienyt sydämeni; menen Irman luo, vääntelen viiksiä, teen hyppyjä, kannukset helisevät, mutta mitä tekee Irma? Irma nauraa, teidän majesteettinne!"
"Olisin tehnyt samoin", sanoi kuningas.
"Jos on minulle kunniaksi, että teidän majesteettinne nauraa minulle, niin häpeä, kun Irma sen tekee; minä suoraa päätä Ödenburgiin, otan pestin, rupean sotamieheksi."
"No, miksi karata?"
"Nenän tähden, teidän majesteettinne."
"Kuinka, nenä taasen?"
"Taasen, armollinen majesteetti. Mutta ei minun syyni; jalosukuinen kapteeni…"
"En ymmärrä; selvemmin."
"Jalosukuinen herra kapteeni tulee kasarmiin juuri kun herra korpraali harjoittelee meitä, rekryytejä. 'Tuo mies ei seiso rivissä', sanoo, viittaa minuun. Mutta, teidän majesteettinne, se onkin vain nenäni, joka ulkonee rivistä. Kun herra korpraali oikoo meidät kiväärillä, näkee jalosukuinen kapteeni, että kaikki on hyvin. Riivattu nenäni vain ei tahdo pysyä rivissä."
Kuningas ja kreivitär purskahtivat taasen nauruun.
Istvan jatkaa: "Jalosukuinen herra kapteeni sanoo: 'Bassama Teremtete, leikkautan pois liiat Istvan Szarnovaryn tottelemattomasta nenästä.' Se ei leikkiä se, teidän majesteettinne. Pelästyn kauheasti, itken koko yön, juoksen ulos akkunasta, pillit pussiin ja — karkaan. Jalosukuisen herra kapteenin syy; mielii leikata pois nenäni liiat."
"Tottako tämä?"
"Totta, niin totta kuin Jumala on taivaassa, teidän majesteettinne."
"No, saa nähdä, mitä voi tehdä hyväksenne. Armoa korkealta keisari
Aleksanterilta."
"Jumala siunatkoon teidän majesteettianne ja korkeastisamaisen rakkaita lapsia!" huusi karkulainen iloissaan.
"Vastaiseksi pysyt huoneessani, Istvan", sanoi kreivitär; "onneton, jos karkaat, silloin armotta kujanjuoksuun."
"En karkaa, en, armollisin rouva kreivitär", vakuutti Istvan, "en ole kiittämätön."
"Oh, tämä nenä!" huudahti kuningas vielä kerran. "Miehestä ministeri, ja koko ikävä kongressi saa toisen muodon. Nenä on saatettava molempain keisarien tietoon."
Istvanin nenä oli todellakin ainoa laatuaan. Hänen reippaista, kauniista ja järkevistä kasvoistaan tuuppasi esiin pitkän, terävähuippuisen keihään kaltaisena — "Byron ja Pamela, ihanne ja harvinaisuus", Göthen mukaan puhuen.
Seuraavina päivinä ei puhuttu koko kongressilla muusta kuin Istvanin
nenästä; se veti puoleensa suurempaa huomiota kuin Puolan kysymys ja
Ruotsin valtakunnan perintöoikeus. Kaikki ihmiset tahtoivat nähdä
Istvanin nenää.
Siten tuli tästä, joka oli saattanut Istvan-paralle niin paljon harmia, hänen pelastava enkelinsä. Mahdotontahan oli tuomita kujanjuoksuun miestä, jota oli vähää ennen naurettu vasten silmiä. Keisari Aleksanteri, Istvanin korkea suojelia, oli ensimäinen, joka meni katsomaan karkulaista ja vakuutti sittemmin, ettei hän koskaan hullunkurisimmalle ilvehtiällekään teaatterissa ollut nauranut niin sydämen pohjasta kuin — Istvanin nenälle. Keisari Frans tuli uhkaavana kuin Jupiter, mutta — hänen ankaruutensa suli kyyneliin; ensin koetti hän vastustaa naurunhaluaan, mutta tämä sai lopulta voiton siihen määrään että keisari oli vähällä nauruun pakahtua. Metternich, lordi Castlereagh, ruhtinas Schwarzenberg, parooni Bianchi ja suuri joukko muita, vieläpä useat kongressin kaunottaristakin kokoontuivat "taivaallisen kaunottaren" luo vartavasten Istvanin nenän takia, ja muuan taidemaalari kuvasi vihdoin miehen ja hänen nenänsä jälkimaailmalle.
Keisari Fraasin käskystä tutkittiin asia ja silloin tuli ilmi, että kapteeni leikillä oli uhannut lyhentää Istvanin nenää. Istvan vietiin vankilaan, tuomittiin kyllä kujanjuoksuun, mutta pääsi kolmen kuukauden kuritushuonerangaistuksella.
Kun lopullinen tuomio hänelle julaistiin, ei hän siitä ollut suurestikaan hyvillänsä, ja kun kuningas kerran "taivaallisen" seurassa kävi vankilassa katsomassa karkulaista, huudahti tämä itkien: "Teidän armollisin preussilainen majesteettinne, mieluummin hirsipuussa! Mitä on elämäni ilman Irmaa?"
Kuningas ei osannut siihen mitään vastata.
"Ja mitä hapankaali ilman makkaraa?" lisäsi Istvan.
"Saakoon Irmansa", sanoi Friedrich Wilhelm III.
"Oi, teidän majesteettinne, Irma ei huoli minusta — nenäni kanssa."
"Mitä, jos kultaisimme hänen nenänsä?" ehdotti kreivitär. "Irma silloin ehkä taipuisi."
Nenän kultaaminen oli silminnähtävästi onnettomalle karkulaiselle paljoa enemmän mieleen kuin poisleikkaaminen, ja hänen kiitollisuutensa "kreivitär enkeliä" ja "preussilaista majesteettia" kohtaan ei rajoja tiennyt. Hymyen erosivat siunatut korkeudet Istvanista.
Seuraavana päivänä oli kreivitär Zichyn luona paljon vieraita. Äkkiä katosi emäntä, mutta palasi kohta, suuri runsaudensarvi kädessään, tällä kertaa todellakin taivaallinen seesteisessä kauneudessaan ja hyvyydessään.
Hänen esityksestään alkoi nyt Istvanin nenän kultaaminen. Pian oli runsaudensarveen kasaantunut melkoinen summa — todellakin kultasade köyhälle, lapselliselle unkarilaistalonpojalle. —
Kun Istvanin kolme kuukautta kestänyt rangaistusaika oli loppunut, vei kreivitär itse rahat hänelle, ilmoittaen samalla, että Istvan keisari Fransin käskystä sai palata kotiin.
"Ei ikinä oikeaa sotilasta", oli Preussin kuningas sanonut. —
Sitten tulivat Napoleonin "sadat päivät." Uutinen maailmanvalloittajan karkaamisesta Elban saarelta iski pommina wieniläisjuhliin. Iloinen kongressijoukko hajosi; jokainen sotilas kiiruhti lippunsa luo.
Lignyn ja Waterloon tappelujen jälkeen ei Euroopalla tietysti ollut aikaa ajatella Istvan Szarnovaryn kohtaloa. Hän, entinen sotilas keisari Aleksanterin jalkarykmentissä, onneton ja samalla onnellinen karkulainen, oli kokonaan unohdettu.
Mutta ei ainaiseksi.
Kongressin muinaisista jäsenistä yhtyivät muutamat v. 1818 Aachenissa.
Siellä tapasi "taivaallinen" hiljaisen, toggenburgilaisen ihailiansa.
Teaatterissa näytettiin huvinäytelmä, jossa unkarilainen tietäjä esiintyi. Friedrich Wilhelm III, joka juuri silloin istui taivaallisen Julian loosissa, säpsähti ja näytti muistuttelevan jotakin.
"Missä, missä? Tuttu kielimurre!"
"Kreivitär Secchenyin luona?"
"Ei, ei, Secchenyi puhuu wieniläistä. Ah, tiedän! Karkulainen, isonenäinen… Mitä on hänestä tullut?"
"Istvan on nyt toimeentuleva mies", vastasi Julia; "hän kävi viime kesänä Irmansa kanssa Pestissä minua tervehtimässä."
"Irma — taipui? otti?"
"Tietysti — ynnä myös kullatun nenän."
End of Project Gutenberg's Ensimäinen seikkailuni, by Ernst von Wolzogen