II.
Vuoksi kuin hyrskivä tulvivi, rintasi tunteita huokui
Milloin sa taistelut mailmojen, ihmisrintojet lauloit,
Taikka sa mainingit virtojen, vienoiset uirehet aaltoin
Kuiskasit, lehtojen leyhkyset, kiiltehet kirkasten järvein
Taikojen voimalla kuuluin leikiten mielihin loihdit;
Vieläpä veit lumolinnojen aartehisin salatuihin,
Muinahis muistoja nostaen, kaipehet rinnoissa syttäin;
Taikkapa laulusi helkkehet mieliä pilvihin vieden
Karkotti pauhinat, melskehet, kaipaun toi Jumaloihin,
Taivahisiin yleviin, kussa tuntehen rakkaun valta
Nukkunehet elon uutehen liekkiin johteli taasen.
Kuoleman portti kolkkoa välttäen sinne me saimme
Keskitse purppura kumpuin laulusi lekkuvin siivin. —
Helkä, oi, helkä sä ruhtinatar, avaa taikojen linna,
Hetkisen viihtyä suo, elämää ikävää lyhennellen! —
Vait' oot? ijäksikö sammui, taukosi laulusi lento?
Kyynelin nukkuvi lehto, min kiurunen tyhjäksi jätti —
Saa kesä laulajat muut, vaan kiurunen ei tule sentään!
Vasta, kun taivahat luo sekä maat ihaloiset ja uudet
Herra, niin Pohjolan laulaja alkavi, ei väsy konsaan.
Aamusta iltaan.
Kas ruskoa, kuin kultaisna
Se idäss' tuolla heilamoi,
Jo nousi armas aamunkoi —
Oi neitonen, sä nouse pois,
Tuo rusko muuten poistua vois,
Se suudelkoon sun liekki syöntäsi
Ja lentäin taivoon vieköön mielesi!
Nyt aurinko on noussut jo,
Se valtaa ilman äärineen,
Luo meille päivän kultaisen,
Oi neitonen sä nousit pois! —
Jos kukka aina loistaa vois,
Ei loppuis ruusutanssi konsanaan,
Se yhtyis Luojan tuulten huminaan.
Voi katkeraa! Taas orpo maa!
On aurinkoinen maillaan jo,
Yön tuules huojuu hongisto —
Sun, neito, yösi lyhvä vaan,
Sill' Luojan luokse loistamaan
Sun täytyy kiirein täältä yllättää,
Vaan ystäväsi kaihomahan jää.
Vaan päiväs nyt on yltänyt,
Ja nuoruus kylvää kukkiaan
Niin armahasti loistamaan,
Ja aate siivin rohkein
Nyt lentää taivaan Eedeniin:
Oi, saavu kiirein aika siunattu,
Ja voiton seppel laske kaivattu!
Impyselle.
Silmäs luo Sä kuutamolla
Kohden pilviä,
Etsi sieltä kirkkahinta
Onnen tähteä!
Poimi elontanterilta
Kukka tuoksuvin; —
Ruususelle ruusunen on
Aina kallihin! —
Nurmen kukka vaiteloiden
Katsoo pilviin päin;
Luokse Taivon autuaitten
Nouse myös Sä näin!
Sinne pyrkii nääntyneenä
Kurja matkamies. —
Viettävin ja käydä hauskin
Olkohon Sun ties! —
Löydä siellä uskolliset
Ystäväsi myös
Nauti Luojan kammioissa
Maksu päivätyös!
Uusi koti.
Ompa oiva koti meillä,
Onhan, kunnon veikkoset.
Nytpä kelpaa opin teillä
Samoilla. Ei uupuneet
Olla saa, mut' lailla huiman
Alkuun panna juoksun tuiman.
Oi, kuin onki kaunis, jalo,
Kuinka kauas loistava
Harjun rintehellä talo! —
Se on surut poistava,
Joita saamme joskus maistaa,
Kun ei onnen päivä paista.
Moiset hetket kaihomielen
Heittäkäämme unholaan!
Vangitsee ne suun ja kielen.
Pyrkikäämme ainiaan
Olla onnen lapset oivat,
Kosk' on meillä kunnon hoivat!
Oi, kuin muistuu Suomen kansa
Rakkahalta mielehen!
Sehän antoi tavaransa.
Saakka henkeen, verehen
Puoltakaamme kunniaansa,
Kohotellen mainettansa!
Maita raastaa myrsky suuri,
Kansa etsii varjoa,
Silloin meill' on kivimuuri
Suojana ja — Jumala.
Ken nyt pelkäis, houkka oisi,
Kun ei noihin luottaa voisi.
Tuokin toistaa: Kansa Suomen
Jättää öisen vuotehen.
Kello soinut, tullut huomen,
Miehet rientää pellollen.
Huone kaunistelkaa, naiset,
Kohta saatte kampiaiset!
Suomen kansaa muistaissamme,
Yli muita tuntoon lyö
Nimi oivan johtajamme,
Jonk' ol' suurin vaiva, työ.
Palkitkoon häll' Taivaan Luoja,
Kaiken hyvän lahjan tuoja!
Helga raukka.
Illan verho peittää maan,
Janne saattaa armastaan,
Portille he päästyänsä
Syleilevät yhtenänsä.
"Helga, aina omani,
Tavarani, kaikkeni!
Usko, miten puhtahasti
Sua lemmin hautaan asti!"
Riemusoitelmana, oi
Helga tuota kuulla voi;
Varjoin läpi hymyy, luulet
Enkelien lempihuulet.
Vuoteessaankin Helga niin
Puhkee näihin lauselmiin:
"Kuin hän onkin uskollinen,
Palava ja intohinen!"
Janne yössä rientelee,
Vaan ei kotiansa mee,
Saapuu ikkunaisen luokse,
Sydän sykkää, hiki juoksee.
Paikallansa seisahtaa,
Silmät ympär' vilkkuaa,
"Yön on huntu kaiken päällä,
Kukaan ei mua nähne täällä!"
"Pom, pom!" ruutuun noppasi,
Joku samoin vastasi;
Nainen valkohameessansa
Suutelemaan — "armastansa".
"Sisään käyös, yksin oon,
Juo ja nauti! Huoleton
Olla saat, ei kenkään tiedä
Sanaa kullallesi viedä!"
Vuoteella he vierekkäin
Istuu, milloin sylittäin;
Tuikkaa lamppu valkeainen —
Pimeytt' ei poista vainen.
Sitten sammuu lamppukin,
Nainen "uhrin" sylihin
Vaipuu, hän taas innokkaammin
Suutelee ja autuaammin,
Hurmaavaista hekkumaa
Koko huone tuoksuaa,
Janne raukka hurmeessansa
Suutelee vaan "armastansa."
Helvettikö leimahtaa,
Vaiko taivas aukeaa?
Hurmahenget kipunoita
Iskee, armaat nauttii noita.
Voi sua, lemmen hurmasuu!
Maako tää, vai joku muu! —
Taivas valoi ruskollansa
Eksyneitä lapsiansa.
"Maari!" Janne kuiskasee,
Naisen rintaan huokuilee,
Rinta kohoo tunteikasna,
Janne elää autuasna. — —
Tyynt' on huonehessa nyt,
Lemp' on hieman viihtynyt,
Poika huokas — mutta miksi? —
"Viiniä, oi, kumppaniksi!"
Helga kodissansa taas
Uinuu uness' autuaas.
Herättyään riemuin huomaa:
Saapuu päivä, Luojan luoma!
"Konsa iltaan elän sen,
Jannea taas syleilen. —
Kuin hän onkin uskollinen,
Palava ja intohinen!"
Miekka seinällä.
Se vuotta monta kymmentä
On siinä rippunut,
Sit' aurinko on paahtanut,
Se siit' on ruostunut.
Ei kenkään viitsi puhdistaa
Nyt säilää konsanaan,
Se ruosteisena tomuineen
Vaan siinä maata saa.
Vaan tunnollinen katsoja
Ei kohta käänny pois,
Hän seisahtaa ja tarkastaa,
Se on kuin ääni sois:
"Tuo säilä, sit' ei kieltää voi,
On nähnyt enemmän
Kuin kenkään meistä, aivojen
Jo virtaan vyöryvän.
Ol' aika, sodan huuruissa
Se milloin välähti,
Ja iski tulta, valkeaa
Kun kilpeen helähti.
Se silloin kiilsi, punotti
Verestä Ryssien,
Sai kuulla, miten pauhasi
Ääni rumpuin, tykkien.
Ja liehumasta lakkasi
Vast' illan tultua,
Kun vihollinen ajettu
Oli mailta, halmeilta". —
Jos vainolainen Suomen maan
Ei kohta taukoa
Piukottamasta sydämen
Ja kielen kahleita,
Niin vanha miekka seinällä
Viel kerran helähtää,
Ja silloin tuli, leimaus
Taivaasta välähtää.
Ei, vaan.
Ei leiju kukka lemmen
Nyt järven lahdella,
Ei vuokko, niinkuin ennen,
Kukoista rannalla,
Ne loistosat kukkaset poisti
Hyy talvinen, hanki ja jää,
Mi ennen niin sievästi loisti,
Sen surmasi hyyteinen sää.
Ei pohjan satakielen
Nyt ääni helkykään,
Ei helky, munkin mielein
Niin alavaksi jää. —
Vaan katselen pohjolan tulta,
Tuota roihua riemuisaa —
Oi lempeni! säihkyvä kulta!
Oi tuttua leimuavaa!
Tuo pohjan kirkas palo
Leimunnut kauvan niin,
Se liihoittaa, tuo valo,
Autuuden ailelmiin;
Se muistoja peittävät usvat
Taas kauvaksi kuohuttaa,
Ja sieltä mun kansani tuskat
Taas selvinä kangastaa.
Ei moinen polvi usko
Kuin kaunist' oli se vaan,
Kuin pilvet aamurusko
Kultasi, veri maan;
Ja pohjolan roihuvaan loistoon
Vaan miehemme viittaeli,
Se lausuvi: kuoloon tai voittoon!
Taas poikamme ponnisti. —
Sä veltto kansakunta,
Katsahda taivasta,
Ja elä muinaisunta
Niin kuorsaa makeaa!
Kun taasen on ryöstö ja raasto
Sun lastesi keskellä,
Nyt huuda! — ei riittäne haasto,
Se ei riittänyt ennenkään.
Niin nouse tiikerinä,
Min pojat ryöstettiin!
Sun polkus pyörtehinä
Käy metsän uumeniin;
Ja kerkehin petturiroisto
Ei turvahan päästä nyt saa,
Oli tappio suuri, siis voitto
Myös olkohon loistoisa!
Mä pohjan virtain maassa
Sen hurmemettä join,
Sen leimutaivahassa
Vaan tulta nähdä voin,
Ja siksipä syömeni sykkii
Ja taistohon houkuttaa,
Se turha ei oo, sillä tykkii
Se kostamaan sorrantaa!
Haudan kaivaja.
Mä kaivan hautaa kielen sortajalle,
Mi vielä kerran koettaa voimiaan
Ja kätken hänen patasaven alle,
Se ett'ei sieltä nouse milloinkaan.
Mä kiviröyhyn kannan rinnan päälle
Ja suuremman kuin kenkään luulisi —
He muuten voisit tulla esiin jällen,
Jos joku heistä torven kuulisi.
Vaan täytyy heidän alla moisen vallin
Niin kauvan levähdellä unheessa,
Kuin mailman perustus on mullin mallin
Ja Valhallasta loppuu hunaja.
Kun tuomiopäivän torvi sitten pauhaa
Ja kirpoavat haudan kahlehet,
Ja autuaille huudetahan rauhaa,
Niin sortajat on sikein nukkuneet.
Kun sitten heräjävät aikojansa
Ja mesiäisten pesää etsivät,
Niin huomaavat että heidän nukkuissansa
Tiehensä mehiläiset lensivät.
Ja rapistunehessa kuolon maassa
Aaveina tekojaan he katuvat —
Vaan rauhan lapset maassa paremmassa
Vapaasti Suomen kieltä haastavat. —
Se muuten oisi niinkin voinut olla,
Ett' oisit suomalaiset synneistään
Saaneet vaan ruotsalaisen "protokollan,"
Jot' ei ois' ymmärtäneet ensinkään;
Niin kielen kääntäjätä etsiessä
Ois' sijat parhaat kaikki täyttyneet,
Me, huonon suomennoksen ohjatessa,
Viel' lopultakin harhaan kääntyneet!
Soiton voima.
Ja soitolla voima on loppumatoin —
Kun Hurjien kantelo pauhaa,
Niin maassa ja taivaassa tyyneys on,
Saa tuonikin seuraneen rauhaa,
Ja helvetin ukset on ammollahan,
Käy perkele soittoa kuulemahan.
Niin kantelo Hurjien hankita voi
Ilon hetkeksi vaivojen maassa;
Kirotuilleki nautinnon hetkeksi soi
Laulu moinen, mi autuahassa
Öin päivin on voimana, riemunakin,
Siis soit' että kuuluu se helvettiin!
Sä kantelon kieliä surkeilet,
Tai sormesi heikot ei kestä,
Käärmeen veres kieliä pehmittele,
Saat sormesikin siinä pestä,
Sitt' iske ett' tuikkaelee kipunat,
Kielet värjäelee valon kuin salamat!
Kun vainajat hautojen kattehet luo
Pois, astuvat, luurangot helkkää,
Äl' aattele: soitto jo riittävi tuo! —
Älä liikoja luovasi pelkää!
Jos kuulijaparvesi suuri jo on,
Niin soita ne hurjahan karkelohon!
Kun luurangot riemusta notkuttaa
Polviaan sekä nyökyttää kallot,
Ja taivahan riemuun maailma saa
Sekä tyyntyvi helvetin aallot,
Mä silloinkin huudan: sä kantelo soi,
Ett' aina tää karkelo jatkua voi!
Kerta kostan.
Tuoll' akkunalaudalla kyyhkyinen
Kodin lämpöä kerjäilee,
Mi ikkunaruuduista tihkuilee,
Sen käyttävi lämmökseen;
Vaikka saita, se on avuks' sittenkin —
Ja tiivimmin pää höyhenihin.
Kuin kyyhky mä lämpöä kerjäilen,
Vaan auttajaa vaan ei näy,
Vaikk' kasvoni peittyvät huurteesen,
Jääpuikoiks kyynelet käy;
Mä kömpien ikkunaviereltä pois —
Ken siitä nyt liidellä jäisenä vois!
Valon säde silmähän värjähtää,
Se katsehen huikaisee,
Hyppysoitelma korvaani lennähtää,
Mi huoneessa kaikuelee —
Jos huomaisivat ja heill' pyssyä ois,
Niin varmahan laskisit päiviltä pois.
Mä kaukoa vieläkin tähtäilen
Läpi ilmojen yön halavain,
Hymy katkera jäätyvi huulillein,
Ilosoitto se kaikuvi vain —
Viel' syksy on saapuva teillekin
Kun "kostoa!" kuulette viimeinkin.
Mä kalman henkenä huuhuillen
Sitte hautojen reunoja käyn,
Ja rintanne joutuvat poltteesen,
"Voi!" — huudatte, armo ei näy —
Mä ristien viitahan vaan katoan,
Taas paikalla ilkkumahan palajan.
Eräälle arvostelijalle.
Saloit' oudon äänen kuulen,
Noin se kuului: "koi, koi, koi!"
Korven laulajaksi luulen,
Mietin: jotain uutta voin
Kuulla — Eipä! korppiraiska
Huutaa vain kun loppuu haaska.
Hurja lintu, tuki suusi,
Katalaa ei kuulla voi!
Kätköön vedä kurjat luusi!
Etkö kuule: suloin soi
Laaksoissamme satakieli,
Siit' on valpas meidän mieli.
Tääll' on laakso, lehto hellä,
Jossa varpunenkin saa
Äänellänsä viserrellä;
Tääll' on maata viljavaa,
Meill' on sievät yrttitarhat,
Niissä kasvaa herkut parhaat.
Miksi haaskalintu tarhaan
Lennät, koetat myllertää,
Pitkät siipes vie sun harhaan,
Kun ei pyrstöä ensinkään,
Jolla voisit ohjaella,
Liikkeitäsi suunnitella.
Nokka luotu raatelulle,
Kukkain tuoksua tunne ei —
Lennä korpeen, hakopuulle,
Sinne kontio jo vei
Naudan, konin puolikkahan,
Lennä sinne nokkimahan!
Kylän lapset naurusuulla
Sua korpeen seurajaa,
He voi pakinaasi kuulla
Kun sa koikut murkkinaa;
Ihailee he nokkaa moista,
Jonk' ei vertaa löydy toista. —
Yrttitarhaa nokallansa
Huuhk' ei raasta kumminkaan,
Metsämiesi, Suomen kansa,
Sitä uhkaa luikullaan:
"Puh!" ja ruunan pirtti heti
Kaunistuksen oivan veti!
Lapsuuteni ajoilta.