XIII.
Vuoren juurella on onkaloinen,
Sinne luonnon pieni päiväväki
Multaa kankkimahan riennätteli:
Sinne pieni kastemato kulki
Kulettaen maata muassansa,
Hyönteinenkin liiti ilman teitä,
Kantoi sinne pienen kortisensa,
Ilman lintu kantoi siemenyisen
Äsken tienohesta poimimansa,
Siitä kasvoi sitten kaunis taimi,
Koivun varreksi mi koitui viimein.
Monta kesää seisottuaan siinä,
Oksiakin kantoi useoita
Vehmastamaan runkoympyräistä.
Kevätsateen usein kastellessa
Juurta sen, myös päivän paistellessa,
Nousi oksan latvaimille vielä
Urpo, kevään ensi esikoinen. —
Pohjolassa muuten päivän paiste
Kirkas on, voi mointa matkaan saada,
Jopa puuhun lehden alku nähtiin
Puhjenneeksi vihree, tuore, norja.
Lapset iloin huusi huomattuaan:
"Kevät joutuu, lehti puussa puhkee!" —
Päivä ain' ei paista pohjolassa:
Usein synkkä pilvi tuulen teitä
Kulkee eteen valkokynttiläisen.
Silloin urponen on katvehessa,
Lehti kirkkautta kaipajaapi —
Sade virkistävä ensiaikaan
Kostutteli lehtipienoisia,
Mutta saapui sitten toinen aika,
Jolloin pilvenlokk' ei ollenkana
Tietä löynnyt koivun onkalolle.
Silloin sitä liijoin päivä poltti,
Kuivui, raukka, kesken kasvuansa. —
Talon metsässä kuin koivu kasvoi,
Noudimme sen silloin isän kanssa
Säännön mukaan kotiin polttopuuksi. —
Niinhän seisoi torpankirjoissamme:
"Tuoretta vaan aidaksiks' saa ottaa,
Polttopuuksi pystyskuivuneita,
Maassa makaavia korjaella". —
Ennen kuin me puuta hakkasimme,
Katselimme sitä säälitellen,
Siinä lausui mulle vanha isä:
"Poikaseni, nääthän, miten kasvi
Kirkkautta kaipajaa ja vettä,
Muuten kuivettuu se polttopuuksi —
Niin on myöskin laita ihmiselon:
Herran sana hälle päivän valon,
Ilomielen tuottaa — huojentaakseen
Siten elonhuolten raskaan kuorman.
— Mutta sama sana johtaa meitä
Usein itkun korpeen kärsimyksiin;
Se on ihmis'elon sadekuuro.
Ilo, suru siten vaihetellen
Seuraa elontiellä väistymättä —
Onnekas ken miehen tunteet myötä
Astuu rohkeana pimentoihin! —
Jonk' on elo pelkkää huvitusta,
Sen on sortuminen polttopuuksi;
Ken taas pelkästään vaan kyyneleitä
Elon tiellä saisi osaksensa,
Märkänis kuin hirsi maassa maaten.
Sikspä synkeimpäänkin usvayöhön
Joskus toivon valo pilkuttaapi;
Siks' on mieron poika naurusuulla
Kerta kylläisesti syötyänsä;
Siksi rauha sairaan kasvot kultaa
Kun hän asennon saa sattumalta,
Jossa polte hetkiseksi taltuu. —
Koivu täss' on kovan nähdä, saanut,
Toinen kova näkemättä vielä:
Nyt se silvotahan polttopuuksi, —
Mutta sitten taasen tuhastansa
Nousee taajapäinen nurmen nukka,
Niin myös tomustansa ihmishenki
Nousee ehompana entistänsä".