I

LÄKSYJEN KIMPUSSA.

— Tytöille sopisi yhdenlaiset aineet ja pojille aivan toisenlaiset.
Tämäkin on selvästi tyttöjen aine. »Millaiseksi järjestäisin kotini.»
Minulla ei ole mielipiteen tapaistakaan tästä asiasta, jupisi Tauno
kirjoituspöydän ääressä.

— Sehän on kiva aine. Minä aion arkkitehdiksi ja silloin minä suunnittelen koteja ihmisten mukaan. Lääkärin salia ei saa tehdä samanlaiseksi kuin papin. Varallisuus ei saa yksin määrätä. Apteekkari kuihtuisi sellaisessa kodissa, jossa koululehtori kukoistaisi. Etenkin tulee järjestää huonekalut ja ovet ja käytävät omistajan ruumiin laadun mukaan. Missä laiha luikertaa, siinä lihava särkee kaikki tiellään, puhui Veikko käsiään huitoen.

— Pytty ei ikinä hyväksyisi tuollaista pötyä. Heti saisi kuulla, että: »Kuule, Sarkamaa. Tahdotko sinä viisastella ja olla omintakeinen, voimatta kuitenkaan olla sitä nerokkaalla tavalla? Älä kohota päätäsi omaa tasoasi ylemmäksi, se loppuu nolosti. Opi tyylit ja kauneussäännöt kirjoista ja kulje tasaista, silostettua latua.»

— Alaluokilla on mukavampaa. Kaapeli kehoittaa ajatuksen lentoon ja runolliseen soljahteluun, ja semmoiseen minulla on eri suuret taipumukset, kehui Veikko.

— Vielä tässä soljahtelua!

— Tai ehkä se oli ailahdusta.

— Roskaa, sanoi Tauno ja meni viereiseen huoneeseen, jossa sisar asui.

— Heli, onko sinun aineesi valmis? kysyi hän.

— Aikoja sitten. Kun oli niin helppo aihe. Tietäähän jokainen minkälaisen kodin hän tahtoisi, vastasi Heli.

— Minä en ainakaan tahtoisi toisenlaista kotia, kuin tämä oma vanha.

— Onko tämä sinun ihanteesi? Hui, hai! Se on tietysti rakas meille, mutta kyllä minä haaveilen toisenlaista.

— Täällähän on sohvia ja lamppuja ja mattoja ja mitä vain tarvitsee.
Saisi olla vielä voimistelutelineet ja karhuntaljoja ja lamppuradio.
Muuta puutetta minä en näe.

— Entä tyyli, empiiri, rokokoo, kustavilainen?

— Minusta Sarkamaan oma tyyli kelpaa.

— Ajattele teidän huonettanne. Seinäpaperit ovat keisarinvihreät, sohva on ollut joskus sininen, keinutuolin matto ristipistehirviö, jonka on ommellut joku värisokea esiäiti ja tuolit viittä eri tyyliä. Minun henkeni vaatii hillittyjä värejä ja vaalea olentoni kevyttä rokokoota ja kullattuja huonekaluja.

— Ja minun henkeni vaatii asiallista aineen käsittelyä.

— Kirjoita sitten, mistä aineesta sängyt on tehtävä ja mikä on edullisempaa linoleumimattoko vai parkettipermanto. On kai sinulla mielipide kylpyhuoneen lämmitystavasta? Sijoittaisitko makuuhuoneet yläkertaan, englantilaiseen tapaan?

— Yhtähyvin voisin pohtia, kosinko tulevaisuudessa pitkää polkkatukkaista, vai lyhyttä nuppupäistä tyttöä. Mitä sinä olet saanut kokoon?

— Minä olen kirjoittanut huoneitten asettelusta, kaluston tyylistä ja kodin mukavuudesta. Sitten minä olen maininnut värien vaikutuksesta ihmisen kehitykseen. Isän rauhaton luonne johtuu varmaan hänen huonekalujensa päällisten levottomasta värisekoituksesta ja teidän vihreät seinäpaperinne ovat tuhonneet sinunkin kauneusaistisi.

— Luulisi, että sinä olet kehittynyt barokkityylisessä asunnossa, sillä sellaiset sinun ajatuksesi ovat.

— Minun luonteeni on koristeellisen taiteellinen. Minä olen kirjoittanut mattojen järjestelemisestä, niin että ne korostavat muuta sisustusta ja lamppujen sopusuhtaisesta verhoamisesta. Valaistus ja värit vaikuttavat joko sointuisasti tai ristiriitaisesti.

— Häikäilemätöntä! Mitä kirjaa sinä olet lukenut?

— Tietysti saa käyttää lähteitä. Kirjoititko sinä Puolan jaosta lukematta historiaa? — Lopuksi minä kasvatin köynnöskasveja ikkunoiden kehyksiin, uutimien sijaan. Salin palmuihin on asetettu täytettyjä kolibreja ja ruokahuonetta valaistaan kynttilöillä. Minun mielikuvitukseni ei tyytyisi esimerkiksi suomalaiseen tupatyyliin. Se on jäykkää ja rajoitettua.

— Eihän se sovi kivirakennuksiin.

— Eila Meriaho aikoo kirjoittaa asunnosta, joka on kuudennessa kerroksessa. Sen hän suunnittelee pohjalaiseksi tuvaksi. Seinillä ryijyjä ja nuolipyssyjä. Penkit ja pöytä on veistetty mahdottomasta hirrestä.

— Mistä hän niitä saa?

— Sitä ei tarvitse selittää. Mistä minä saan kullatut huonekaluni? Eila sisustaa asuntonsa tuohikonteilla, värttinöillä, kanteleilla, räppänöillä, pankoilla ja muilla Kalevalan tamineilla.

— Ja kieltäytyy kaikista nykyajan mukavuuksista?

— Hissi täytyy olla, sillä Eila on niin lihava. Ikkunoista hän näkee järven selän, jylhän metsän ääriviivat rajoittavat näköpiirin toisella rannalla.

— Millähän puolella Helsinkiä se sitten sijaitsisi?

— Vaikkapa Töölössä tai Kulosaaressa. Pahinta on, että hän tahtoo puhelimen ja vesijohdon ja kaasukeittiön, mutta tämän hän aikoo asettaa avonaiseen takkaan loimuamaan.

— Tytöt ovat läpeensä humpuukia.

— Jotka menestyvät yhtä hyvin kuin asialliset pojatkin.

— Humpuuki rehoittaa maailmassa. Nyt minä menen kirjoittamaan kodista, jossa miehet viihtyvät. Huonekalut ovat niin lujia, että ne kestävät kaikki vaiheet. Ne asetetaan, niin etteivät ne ole aina tiellä, mieluimmin seinä syvennyksiin. Jokaisella on oma koppinsa ja luja lukko ovessa. Voimistelutelineitä on keskellä huonetta ja vesiryöppy nurkassa.

— No, johan sinun järkesi alkaa toimia. Tule vain tänne selittämään idioottista yhtälöä, joka ei tottele minua.

— Sinähän olet kuin kissa sohvan nurkassa, vihko sylissä ja hiukset estämässä näköalaa, sanoi Tauno ja istuutui Helin viereen.

— Kunpa minä olisinkin rikkaan kissa, niin pääsisin monesta harmista.
Oletko sinä nähnyt ilkeämpää yhtälöä kuin tämä?

— Vedä kolmas juuri yhtälön molemmista jäsenistä, niin saat yksinkertaisen toisen asteen yhtälön. Sen sinäkin voit ratkaista.

— Kivaa! Kuinka sinä sen keksit? Sinähän olit fiksu.

— Se on minun tapani, sanoi Tauno vaatimattomasti.

— Oletko sinä lukenut Vänrikin runot? Meillä on kuusi uutta säkeistöä.

— »Heinäkuun kolmannesta päivästäkö?»

— Hyi Tauno, viides päivä se oli. Sinä et kaikesta päättäen ole katsonutkaan sitä.

— Minä sanon, että aineeseen meni koko ilta.

— Pytty sanoo: »Miksi et kirjoittanut lupapäivänä ainettasi? Sinussa yhtyy laiskuus ajattelemattomuuteen, ja sinun luonteesi tulee joka vuosi 30 % kevytmielisemmäksi», matki Heli opettajaa.

— »Ja sinun nuorempi sisaresi on ehtinyt oppia ne», jatkoi Tauno samaan tapaan.

— Ainakin minä olen tankannut niitä tunti kaupalla. Pronssinen Runeberg heltyisi patsaallaan kuullessaan minua.

— No, anna tulla, minä kuulustan, sanoi Tauno ja otti kirjan:

Heli alkoi lausua:

»Nyt kesäpäivä loistavi, soturi armahainen, sai kyynel' hälle lehtohon, suvinen nuorukainen. Ja poikki juhlaverkkojen, sininen kulku hiljainen, oi, hymyilyä taivaan, maan, on Saimaan tuimat tunturit.» — — —

— Top tykkänään. On siinä vauhtia ja poljentoa, järki vain puuttuu.
Totisesti Runeberg heltyisi kyyneliin, ja Tauno nauroi täyttä kurkkua.

— Kaikki menee sekaisin. Runebergistä on vain harmia näin lukukaudella. Minä en jaksa olla isänmaallinen tuntikaupalla ja ahtaa päähäni sulosointuja, kun se on raskas algebrasta ja historiasta ja muusta sivistyksestä.

— Minun on kumminkin liian myöhäistä oppia tuota, sanoi Tauno ja peräytyi.

— Merkillistä kuinka pojat uskaltavat uhmata Pyttyä, joka on kuin pitkäisen jylinä, mietti Heli ja alkoi uudelleen:

»Ei vanhus hiisku sanaakaan
sen eestä täytyy kuolla vaan.»

Samassa tuli levoton poika ovesta ja huiskasi:

— Oletko sinä yksinäsi Heli?

— Olen, paitsi Runebergiä.

— Minä olen kiipelissä.

— Ovatko kirjat taas kadonneet, Reino?

— Housut repesivät, niinkuin ne aina tekevät. Minä pyysin Taunoa auttamaan — ja katsos nyt.

Heli otti housut Reinon kädestä ja tarkasti niitä.

— Millä ihmeellä nämä on paikattu?

— Tauno liimasi reiän kiinni polkupyöräkumilla ja pani osan vahakantisen vihon kannesta vahvikkeeksi. Nyt siinä on paksu nystyrä, niin että tuntuu kuin istuisi asfalttipalasella.

— Olisit tullut heti minun luokseni. Tätä on paha nyt paikata. Taikka Tauno olisi voinut harsia sen kokoon. Poikien täytyy tästä lähin oppia tekemään käsitöitä kotitarpeiksi, koska tytöiltä vaaditaan yhtä paljon algebraa kuin heiltä.

— Jaa, mutta koska me emme alistu tekemään sellaista hooboa työtä, niin naisten on se tehtävä.

— Sinulla on sangen edulliset mielipiteet, murisi Heli ja alkoi penkoa lappukoria. — Ehkä tämä lappu kelpaa, se on ainakin sininen niinkuin housutkin. Katso tuosta kirjasta, sanonko minä oikein.

»Niin oudoks tekee mieleni, nää housut rikkinäiset. Oi suloutta kamalaa kun neula pisti sormen taa.» —

Heli neuloi ison paikan entisen asemesta.

— Kiitos, Heli. Ne, ovat eri hyviä.

— Paikka on kamalan iso.

— Minusta nämä ovat aivan luonnolliset housut.

— Ehjät olisivat luonnollisemmat.

— Ei alaluokkalaisille, vakuutti Reino ja juoksi pois.

Heli korjasi ompelutarpeet laatikkoonsa ja syventyi läksyyn.

Kamreeri Sarkamaa tuli ovelle ja sanoi:

— Keitäpä, Heli, meille teetä. Minulla on vieras ja Hilma taitaa olla ulkona.

— Minulla on vielä historia lukematta. Eikö Veikko saa keittää teetä?
Hän osaa tehdä sen yhtä hyvin, pyysi Heli.

— Taloustoimet ovat tyttöjen erikoisala — — —

— Mitä varten?

— Älä keskeytä. Ne ovat ja sillä hyvä. Saat jatkaa lukujasi vain sillä ehdolla, ettet laiminlyö naisten luonnollisia tehtäviä. Pojat tekevät heille sopivia töitä, sanoi isä ja meni.

— Mitähän te teette? kysyi Heli Taunolta, joka tuli huoneestaan.

— Hakataan esimerkiksi nauloja seiniin ja nostetaan huonekaluja ja vedellään korkkeja pulloista.

— Kiskokaa ensin irti korkit omista päistänne, sanoi Heli ja meni keittiöön. Veikko tuli perästä.

— Silitä, Heli, minun kaulaliinani, koska kerran olet keittiössä. Koko viidennellä luokalla ei ole poikaa, jolla olisi näin kurjaa köyttä kaulassaan.

— Minä jään luokalle tällaisella menolla. On viheliäistä olla ainoa tyttö poikaperheessä.

— Missä äiti on?

— Hänen oli mentävä ylityöhön konttoriin — mutta siitä hän saa lisämaksun.

— Mitenkähän isä sietää, että äiti — — —

— Huvittelee konttorissa tuntikaupalla, keskeytti Heli Veikon lauseen.

— Jos ei juuri huvittelekaan, niin laiminlyö »naisen luonnolliset tehtävät», niinkuin isä tässä sanoi.

— Etkö sinä muista, kuinka hankalaa meillä oli, ennenkuin äiti sai paikan. Tuskin sai kenkänsä puolipohjatuiksi. Nyt sinä saat soittotunteja, Taunon puvut tilataan räätäliltä, ja minäkin saan jonkin mielihalun täytetyksi.

— Mitä sellaisesta, kun äiti on poissa, sanoi Reino, joka tuli saamaan voileipää. — Nyt hän ei ymmärrä meidän tarpeitamme niinkuin ennen. Illalla ei muista mitä pitkin päivää tarvitsee. Koulussakin saa huonon numeron tarkkaavaisuudesta, kun tavarat unohtuvat, ja voileivät litistyvät kirjojen väliin. Maitopullosta valuu jotakin vihkojen sisään, kun Hilma panee reikäisen olutkorkin pullon suuhun. Kaapeli antaa kotarin ja isä suuttuu enemmän ja enemmän kotimuikkareista.

— Kurja poika. Onko taas tapahtunut tuollaista? Anna tänne muistutuksesi, niin minä koetan saada isän allekirjoituksen. Mene sinä vuoteeseen, sanoi Heli kaataessaan teevettä kannuun.

— Sinua ei luulisi tytöksi, Heli. Huomenna minä kiilloitan kenkäsi, sanoi Reino kiitollisena, kaappasi vielä voileivän ja juoksi pois.

Kamreeri tuli ruokahuoneessa Heliä vastaan ja kysyi:

— No, onko tee vihdoinkin valmista?

— Kyllä se on, isä. — Mutta minulla on vähän asiaa, isä. Hilma oli pannut vuotavan korkin Reinon eväspulloon, ja maito vuosi viholle, ja Kaapeli — — —

— Kuka, Heli?

— Maisteri Jyrä, tarkoitin, antoi hänelle kotimuistutuksen.

— Tulkoon Reino itse puhumaan.

— Hän on jo vuoteessa.

— Pelkuri! Sinäkin voisit katsoa, että poikien eväät ovat kunnossa, koska äiti ei näy välittävän siitä.

— Meillä on niin kiire aamuisin.

— Nouse aikaisemmin, niin ehdit paremmin, sanoi kamreeri kirjoittaen nimensä täytekynällä.

— Sano Reinolle, että hän saa olla kotona ensi pyhänä ja miettiä huonoa käytöstään. Miksi ette koeta olla tuottamatta harmia isällenne, joka tekee työtä teidän hyväksenne ja rakastaa teitä. Hyvää yötä, Heli.

Heli juoksi nopeasti Reinon luo, jolle hän antoi muistutuspaperin. Rangaistuksesta hän ei maininnut mitään. Isä unohtaisi sen mahdollisesti sunnuntaihin mennessä.

— Kuule, Heli. Sopiiko sinusta tällainen loppulause aineeseen: »Tämän tapaisen kodin minä tahtoisin, jos välttämättä täytyy asua talossa. Mieluimmin minä kuitenkin asuisin laivassa tai junassa, sillä minun henkeni halajaa matkustamista. Missä henki viihtyy, siellä on koti» Tauno kysyi.

— Minä sanoisin: »missä henki lepää, siellä on koti.» Menkää nyt jo vuoteisiinne, hyvää yötä, sanoi Heli ja ja meni huoneeseensa.

Tämä oli pieni kuin laivan hytti, entinen palvelijan huone. Heli oli itse paperoinut sen ja koettanut saada sen kodikkaaksi yksinkertaisin keinoin. Veljistä se oli ylellisesti kalustettu, sillä matto oli vähemmän kulunut kuin heidän, ja entisestä puserosta tehty lampunvarjostin oli silkkiä. Makuusohvalla oli tyynyjä, jotka todistivat Helin mielikuvituksen lentoa. Yhteen olivat kaikki luokan tytöt neuloneet nimikirjaimensa. Toisessa oli jokaista lukuainetta esittävä kuvio. Katkaistu kartio, algebrallinen lause, lakitaulut käskyineen, maalipaletti, kieliopin kirja, voimisteluteline ja nuotteja lensi nurkissa. Keskellä oli nainen, joka esitti lihavaa johtajatarta Jenny Spontia, Pytyksi kutsuttua. Yhdennäköisyys alkoi pään alapuolelta, mutta päässä oli pytyn tapainen hattu, josta nimikin oli johdettu.

Kolmannessa tyynyssä kiemurteli värillisiä käärmeitä, joita Heli kutsui viettelijöikseen. Siinä oli laiskuus, aamu-unisuus, kärsimättömyys ja huvinhalu. Ne kiilsivät kauniina ja vaarattomina, mutta niitä vastaan Heli kävi alituista taistelua.

Nyt oli Helillä työrauha. Pojat vaikenivat vähitellen, ja herrojen ääni kuului epäselvästi. Kumpa he vain tyytyisivät teehen! — Oliko Meri Haavistolla konsti olla tähtenä luokalla? Hän oli varakkaan kodin ainoa lapsi ja sukat parsiutuivat itsestään.

Tästä Heli muisti harmillisen reiän sukanterässä, se oli harsittava kokoon ennen jumppatuntia. Olkoon aamuun, sillä Lutherus odottaa Wartburgin linnassa.

Jouduttuaan näin pitkälle Heli kuuli eteisen oven käyvän ja äidin äänen. Reino ilmestyi heti ovelle, mutta perääntyi kuullessaan isänkin äänen.

— Pyydä äitiä tulemaan tänne, rukoili hän Heliä.

— Kyllä, kyllä, sanoi tämä ja meni eteiseen.

— Vihdoinkin pääset rauhaan, Ester parka. Soisin, että sinulla olisi helpompi elämä. Hommaapa nyt meille vähän illallista, Sjöberg pankista on täällä. Tule sitten puhelemaan saliin, niin virkistyt itse ja ilahdutat meitä, puhui isä.

— Ettekö ole saaneet teetä? Meillä on niin vähän tarjottavaa kotona, sanoi äiti kiusatun näköisenä.

— Saimme huonon puoleista teetä. Me tyydymme aivan yksinkertaiseen ruokaan. Heli voi äkkiä valmistaa munakkaan tai vanukkaan tai vatkulikokkelin tai mitä »Reinilä» neuvoo, kamreeri poistui nauraen.

Kun Heli tervehti äitiä, näki hän heti, että tämä oli väsynyt ja alakuloinen.

— Minä autan sinua, äiti, aina me keksimme jotakin. Mene ensin poikien luo, he kaipaavat sinua.

— Minä en tahtoisi rasittaa sinua enää, Heli, sanoi äiti.

— Kyllä minä jaksan yhtä hyvin kuin äitikin, sanoi Heli.

Kului lähes tunti, ennenkuin Heli pääsi kirjojensa ääreen. Äiti meni herrojen kanssa syömään. Heli pyysi päästä olemasta sisällä.

Kamreeri oli suuri filatelisti ja puhui mielellään koko illan postimerkkien hammastuksista ja postileimojen sijoittamisesta. Sjöberg oli harvapuheinen mies eikä koskaan johtanut keskustelua muuanne, mikä olisi hermostuttanut kamreeria. Mutta lapset pysyttelivät visusti omalla puolellaan.

Heli luki hätäisesti historian läksyn. Se meni helposti keskellä päivää, mutta näin illalla oli raskasta. Jokainen vuosiluku vastusti päähän menemistä. Tuntui aivan samalta kuin vatsa olisi ollut täynnä ja vielä olisi ollut pakko syödä lautasellinen puuroa.

Heli irroitti hiuksensa ja ajatteli:

— Saisipa edes leikata nämä paksut hiukset. Kittiä minä muodista, mutta aamulla voittaisin aikaa. Minun hiukseni ovat vähän kiharat, niitä ei huolisi kähertääkään. Enhän minä vaatisi parturileikkaustakaan. Tauno kyllä sahaisi tavallisen polkkatukan. Kun Heli oli ehtinyt näin pitkälle ajatuksissaan, avautui ovi taas, ja Veikko ilmestyi puettuna isän vanhaan pyjamakseen.

— Minä unohdin jomman läksyn. Sano vain, mistä syystä tämän kulman ulkokulma suvaitsee olla yhtä suuri, kuin nuo toiset kolmion kulmat yhteensä.

— En minä nyt muista sitä todistusta. Kysy Taunolta.

— Tauno sanoi, että: »vedä yläkärjen kautta kannan kanssa yhdensuuntainen suora, niin näet sen, ja jos et äkkää itse, niin sinun pääsi ei ole luotu korkeampaa sivistystä sulattamaan. Eroa koulusta ja rupea taiteilijaksi ja anna minun nukkua.» — Eikö sitten taide ole sinun mielestäsi korkeampaa sivistystä, Heli?

— Ehkä, mutta siihen ei tarvita hyvää päätä.

— Mitä sitten?

— Neroa ja lahjoja. Anna tänne kirja, nyt minä osaan todistaa.

Heli selitti teoreeman pariin kertaan, ja Veikko sanoi:

— Kiitos, nyt minä ymmärrän. Minä tahtoisin tietää, onko minulla enemmän päätä kuin neroa tai lahjoja? Mitä sinä luulet, Heli?

— Ole nyt vain niin nerokas, että menet nukkumaan. Kello käy yhtätoista.

Veikon mentyä Heli suoriutui nopeasti sänkyyn. Aamunouseminen oli todellinen kiusa. Isä tosin aina sanoi, että kyllä siihen tottuu, kun vain menee ajoissa makuulle. Lapsia oli koetettu totuttaa menemään ajoissa levolle toistakymmentä vuotta, vielä onnistumatta. Niin kauan kuin aikaihmiset valvoivat, oli talo levoton.

Illalla olivat kaikki virkeitä ja elämä hauskempaa kuin harmaana aamuna. Mutta ensimmäinen tunti oli kauhean raskas, niinkuin viimeinenkin.

— Kun edes sängyssä saisi ajatella jännittäviä asioita, huokasi Heli ja hoki:

»Kun hiuksihini tarttui hän
ja lausui haukotellen — — —»

Ei nyt se meni taas sekaisin.