III
TYTTÖJEN KESKEN.
— Onko äiti nyt koko päivän perheen keskus? kysyi Veikko sunnuntaina aamiaispöydässä.
— Tietysti. Me kutsumme Aarniot ja vanhan neiti Grönin tänne kahville, vastasi isä.
— Mutta eihän äiti silloin ole meidän keskuksemme, valitti Reino.
— Minä menisin mielelläni lasten kanssa ulos. Meillä on niin vähän kahvileipääkin kotona, sanoi äiti varovaisesti.
— Mutta nyt minulle sopii olla ystävällinen tutuilleni, ja lapset saavat itse hoitaa huvinsa, sanoi isä ja meni puhelimeen.
— Eikö äiti antaisi meille rahaa, että pääsisimme Eläintarhan urheilukentälle katsomaan kilpailuja? pyysi Veikko.
— En voi nyt. Minun täytyy mennä johonkin kahvilaan ostamaan leivoksia, huokasi äiti. — Minä olen niin paljon poissa, että täytyy olla isän kanssa sunnuntaisin.
— Tai Aarnioitten, sanoi Tauno. — Tule, Väinö, niin menemme Ilkan luo, hän sanoi olevansa kotona.
— Koko maailma on Eläintarhassa, sanoi Veikko.
— Tuollakin on yksi poika kadulla, sanoi Reino.
— Hän onkin ainoa poika Helsingissä, paitsi meitä, joka ei ole urheilukentällä.
— Onko se totta? kysyi Reino.
— Sinä olet liian pieni sulattaaksesi koko totuutta, nauroi Veikko.
Heli auttoi äitiä aamiaisen pois korjaamisessa. Sitten hän järjesti kahvipöydän, siisti vähän huoneita ja kysyi:
— Äiti saanko, mennä tervehtimään Ilta Pohjaa?
— Mene vain tyttöseni. Sinunkin niskoillasi on aivan liikaa työtä, vastasi äiti.
Heli soitti Haavistolle:
— Moi, moi Meri. Joudu ja tule rue de la Filleä pitkin, kunnes tavataan. Joudu eri nopeasti.
Hän pukeutui huolellisesti. Millä merkillisellä tavalla saisi uuden hatun? Pojat tulivat toimeen lippalakeillaan läpi vuoden. Naisten hatut valmistetaan alunperin sellaisiksi, että ne jonkun ajan perästä tekevät ihmisen harakanpelättimeksi ja tulevat muodottomiksi ja inhoittavat eläviä ja kuolleita.
Heli etsi poikien huoneesta vesiväri laatikon ja koetti parantaa hattunsa tekokukkien väriä. Niitä ei voinut poistaa, sillä silkki alla oli haalistunut.
— Mitä kukkia nuo ovat? kysyi Reino.
— Alussa ne luotiin lemmikeiksi, sitten ne haalistuivat valkovuokoiksi, ja nyt minä värjään ne neilikoiksi, vastasi Heli.
— Se on jukin viisasta. Ensi kesänä minä kerään vain 75 valkovuokkoa ja maalaan niistä muita kukkia, sanoi Reino.
— Älä viisastele, vaan anna minulle imupaperia, että saan pois liian veden näistä lehdistä. Kiitos. Nyt minä livistän.
Heli näki jo etäältä Merin pienen, siron olennon. Hänellä oli hattuja enemmän kuin vuoden aikoja. Ei kukaan luokalla ollut niin aistikkaasti puettu. Sylva ja Aissi olivat hienoja ja herättivät huomiota tansseissa ja kadulla. Meriä ei keksinyt heti, mutta se, joka kerran huomasi hänet, katseli häntä mielihyvällä.
Heli ihaili häntä kaikin puolin. Meri oli hyvä oppilas, paras tytöistä.
Hänellä oli hyvä ja varakas koti.
Sitäpaitsi hän oli sievä ja hauska. Kummallista, kuinka samalla luokalla oli erilaisia ihmisiä. Toisilla oli kaikki, toisilla ei mitään ja toisilla vähäsen.
— Sinullahan on uusi kävelypuku, huudahti Heli, joka oli saanut oman pukunsa samalla kertaa kuin Meri entisensä, mutta ei ollut uneksinutkaan saavansa vielä uutta.
— Mitä sinä pidät siitä? Minä olen itse tilannut sen, sanoi Meri.
— Ajatella, että sai itse vain tilata pukuja!
— Se on ihana. Keksitkö sinä itse tuon kaksinkertaisen kellohameen? Ruskea sopii sinulle hurjasti, ihmetteli Heli. — Sinä olet hurmaavasti kokoonpantu. Hattu korostaa kapeita kulmakarvojasi, ja kenkien väri on taivaallinen.
Itsekseen hän ihmetteli, miksi Meriä ei luokalla pidetty kaunottarena. Se kai riippui osaksi hänen vaatimattomasta esiintymisestään. Koulussa huomattiin vain sellainen, joka loistaa ja helisee. Niinkuin Aissi tai Ilta Pohja. Osaksi myöskin kaunottaren osa ei sopinut Merin, priimuksen osaan. Korkeintaan Minerva voi olla sekä viisas että kaunis, inhimillistä se ei ollut.
— Katsos Heli, Dauphin tulee pitkin Rue d'Aboukiria. Älä nyt niiaa hänelle, kumarra, muista se.
— En minä uskalla.
— Ajattele, että hän on nuori herra.
Tohtori Valo tuli vastaan hienona ja solakkana. Hän nosti hymyillen lakkiaan ja kulki ohi.
Meri kumarsi tottuneesti, mutta Helin ruumis teki merkillisen korkkiruuvimaisen kiemuran. Oli mahdotonta sanoa, oliko se kumarrus vai niiaus.
— Dauphin olisi voinut tulla meidän kanssamme kävelemään, sanoi Meri.
— Niin hän tekikin, kuului tohtorin ääni selän takana.
Tytöt kirkaisivat hillitysti ja punastuivat.
— Ai, miten tohtori pelästytti meitä, sanoi Heli.
— Arvaa sen, kun te annoitte minulle tuollaisen oudon nimen. Oliko se tohveli? nauroi tohtori.
— Ei sinnepäinkään. Vaikka me tosin huokaammekin tohtorin tohvelin alla, sanoi Meri, Helin ihmetellessä hänen rohkeuttaan.
— No, sitten se oli vohveli.
— Ei, kuin Dauphin, pääsi Heliltä.
— Ahaa, prinssi, kruununperillinen. Sangen imartelevaa. Ikävä kyllä ilman maata ja kruunua.
— Mutta ei ilman alamaisia, sanoi Heli nokkelasti.
— Kas vain, ajatteli Meri. Heli kehittyy.
Tohtori ja tytöt nauroivat iloisesti. Samalla tuli kaksi poikaa heitä vastaan. Meriä nauratti heidän ällistyneet ilmeensä. Tervehdittiin molemmin puolin, ja Heli päätti äkkiä parantaa tilannetta. Hän pudotti laukkunsa kadulle sille puolelle, jolla tohtori käveli. Tämä kumartui heti ja nosti sen.
— Kiitoksia, tohtori, sanoi Heli hymyillen suloisesti.
— Ovat ne tyttöjä! Kylläpä osaavat! kuulivat he Otson sanovan Väinölle, joka seisoi ja töllisteli taakseen.
— Minne te olette menossa näin hyväntuulisina? kysyi tohtori.
— Me menemme tervehtimän Ilta Pohjaa, joka on nyrjähyttänyt jalkansa.
Hän on nyt pian terve, kertoi Meri.
— Hän asuukin — — — alkoi Heli ja pysähtyi, sillä he olivat Iitan oven edessä. Meri nipisti Heliä käsivarresta ja veti eteenpäin. Hän puhui hätäisesti:
— Eikö tohtori hyväntahtoisesti pitäisi esitelmää konventissa?
— Mistä minä sitten puhuisin?
— Esimerkiksi valon merkityksestä ympäristöönsä, uskalsi Heli viisastella.
— Tai luuvalosta tai kuuvalosta, lisäsi Meri katsoen viattomasti tohtoriin.
— Kylläpä te olette suulaita neitosia. Minä jään sanattomaksi teidän seurassanne. Ikävä vain, että minun on nyt erottava, sillä tässä asuu ystäväni, jonka luo olen menossa. Terveisiä Ilta Pohjalle, sanoi tohtori, nosti hattuaan ja hävisi kivirakennukseen.
Tytöt kääntyivät takaisin. Kun Heli katsoi taakseen, näki hän tohtorin hymyilevän hiukan ilkkuen ovenraosta.
— Hyi sentään! Kissa vieköön! Viekas Dauphin ymmärsi, että me jatkoimme matkaa hänen tähtensä, pahoitteli Heli.
— Mitä siitä, rauhoitti Meri. — Ollaan huomenna jäykkiä koulussa, niin hän pitää meitä arvoituksellisina. Mutta eikö hän ollut hurmaavan ironinen siinä ovenraossa?
— Hän sopisi paremmin varatuomariksi kuin peruukiksi. Minä luulen, että hän on syntynyt Saint Germainissa.
— Ei vain Kuopiossa.
— Dauphinko olisi savolaista rieskoo?
— Oon, mutta häntä on kiilloitettu sekä Helsingissä, että ulkomailla. —
Tässä on Iitan ovi.
* * * * *
Kun tytöt tulivat sisään, kuulivat he kirkasta naurua sisältä.
— Eilan sunnuntaikikatusta, sanoi Meri aukaisten oven.
— Päivää tytöt. Te olette enkeleitä yhteiskoululaisten hahmossa.
Istukaa sohvaan tai keinutuoliin, kukin luonteensa mukaan. Sylva ja
Eila ovat jo kertoneet Vauhkon ja Väinön jännittävästä kohtauksesta
sanoi Ilta ja nojasi korituolin tummaa taustaa vastaan.
— Etkö sinä tule pahemmaksi, kun meitä on näin monta? kysyi Heli.
— Minun jalkani jaksavat jo kuulla mitä melua tahansa. Se ei ole nyrjähtänyt uudelleen, vaikka Eila on kikattanut, niin että ruusut ovat pudottaneet terälehtensä.
S— Terveisiä Dauphinilta, sanoi Meri vallattomasti.
— Tuon sinä keksit, Meri.
— Totta se on. Hän saattoi meidät tänne, ja etemmäksikin, sanoi Heli.
— Mitä? Valoko?
— Sinä narraat. Ei ikinä.
Tytöt huusivat toistensa suuhun.
— Mikä ihme se on? Hän odotti meitä Korkeavuorenkadun päässä, sanoi
Heli, — ja oli välinpitämättömän näköinen.
— Odotti! Kehukaa varovammin.
— Siltä se näytti. Hän oli hyvin kohtelias, nosti meidän tavaroitamme kadulta ja sanoi jäävänsä sanattomaksi meidän seurassamme.
— Mistä syystä? kysyi Eila.
— Miksi miehet hämmentyvät naisten seurassa? kysyi Meri ja katsoi viattomasti kattoon.
— Julkeaa! Dauphinko hämmentyisi sinun seurassasi? sanoi Sylva.
— Ei se ole mahdotonta. Ensi konventissa hän hakkailee minua ja saattaa kotiin. Silloin olen jo terve, sanoi Ilta.
— Se on uhkapeliä. Koulupojat sinä panet pyörälle, mutta opettajat ovat toista ainesta. Sitäpaitsi sinulla oli ehdot algebrassa, sanoi Meri.
— Sen naisellisempana hän pitää minua.
— Vahinko, ettei hän nyt näe sinua. Sinun hiuksesi kiiltävät metallin hohteisena auringossa, ja silmät ovat raukean haaveelliset. Parasta on sentään sinun ihosi. Kerman väristä samettia! intoili Sylva.
— Eikö sinusta ole tarpeeksi, että pojat suitsuttavat Iitalle. Katso ympärillesi. Ruusuja luokan pojilta, lähetetyt meidän selkämme takana, tulppaaneja miehisiltä serkuilta, kieloja parilta kadetilta ja lisäksi kimppu liljoja ja runo tuntemattomalta lähettäjältä. Kuulkaa nyt, sanoi Eila ja luki:
»Päivällä mä yksin suren, huuliani vereen puren, hetket tuntuu ikuisilta kunnes nähdä saan sun, Ilta. Valkoliljat lasken jalkais juureen, lohtua ne tuovat tuskaan suureen.»
— Tuollaista ei tapahdu kenellekään muulle kuin Iltalle, sanoi Eila ihaillen. — Ehkä Ilkka on kirjoittanut sen? Muut luokan pojat eivät osaa.
— Minä en usko, että Ilkka kirjoittaa runoja tytöille, sanoi Meri kiivaasti.
— Eikä hän pure huuliansa vereen surusta, nauroi Heli.
— Sehän on kuvannollista, sanoi Sylva.
— Kunhan vain Dauphin ei olisi hairahtunut kirjoittamaan? arvaili Eila taas.
— Kaikkihan tietävät, että Dauphin on salakihloissa Deutscheprosan kanssa. Siitä tulee taivaallisen tyylikäs pari. Rosaprosa on kaunis ja nuori ja oppinut, ja minä rakastan häntä, ja viime kirjoituksesta hän antoi minulle 9-, sanoi Heli.
— Mutta kyllä he ovat varovaisia, kun ei koskaan satu, että heidät yllätettäisiin itse teossa, sanoi Sylva.
— Missä teossa? kysyi Eila.
— Suutelemisessa tietysti.
— Ja missä se tapahtuisi? Mustan taulun takana vai päällystakkia riisuessako? kysyi Heli, ja tytöt nauroivat.
— Anna Valon olla, Ilta. Siitä tulee harmia, pyysi Heli, joka uskoi
Iltan suureen tenhovoimaan.
— Saatte nähdä. Rosaprosa on ollut häijy minulle. Hän konstailee vahvoilla verbeillä ja kaikella turhalla. Niinkuin, mitä kaikki vaativat, prepositionit ja muut. Minä näytän hänelle, mitä minä vaadin, sanoi Ilta itsepäisesti.
— Mitä sinä vaadit? kysyi Eila.
— Dauphinin sydämen vadilla. — Te ette voi uskoa, tytöt, mitenkä kehittävää on olla sairaana. Silloin ihminen huomaa, että hänessä on sisältöä, jatkoi Ilta.
— Eikö sinulla ole ikävä yksinäsi?
— Minä olen tottunut siihen. Isä on työssä ja äiti aina viime vuosina ulkomailla. Hänestä tulee suuri laulajatar.
— Te mahdatte olla hurjan rikkaita, sanoi Eila.
— Eikö mitä, mutta me säästämme, ja isä tekee kamalasti ylityötä. Sillä äidin täytyy saada taiteellinen taipumuksensa tyydytetyksi. Hän kuihtuisi muuten ja suuttuisi sitäpaitsi.
— Etkö sinä kaipaa äitiäsi?, kysyi Meri.
— Minä opin yhdeltä serkultani itsesuggestiota ja joka ilta minä toistan, että: »minusta on hauskaa, että äiti saa laulaa, se on hauskaa, se on hauskaa.» Kunnes minä uskon sen.
Tytöt istuivat ääneti. Vihdoin Eila sanoi:
— Se on kiva asia.
— Mikä? kysyi Ilta.
— Ettei minun äidilläni ole kutsumusta muuhun, kuin sellaiseen tavalliseen äiteilemiseen.
— Se on mainio sana. Kaikista meistäkin voisi muodostaa tekosanoja, innostui Heli. Ihaileminen on haaveellista kiemailua, eilaaminen on puheen ja naurun sekasorinaa, sylvaileminen pilviä tavoittelevaa kaihoa ja meriminen viisasta järkeilyä.
— Hyvänen aika, Heli. Sinä heliset sanoilla, kuin hopeatiuku. Minä olen tottunut vähään puhumiseen ja paljoon ajattelemiseen, sanoi Ilta.
— Mitä sinä sitten ajattelet? kysyi Meri.
— Minä olen miettinyt esimerkiksi suvaitsevaisuutta. Pitäisi suvaita, että pesijättäret pilaavat puseron tai että joku täti sanoo meitä turhamaisiksi. Minä koetan suvaita veljien härnäämisiä ja sisäkön ikuista hyräilyä, sanoi Ilta.
— Sinä tulet kamalan jaloksi, ellei jalka pian parane, sanoi Eila.
— Sitten minä olen ajatellut, että Vauhkollakin on sydän, ja että Père-Lachaise'n nenä on kaunis. Täytyy hakea pahimmissakin hyviä puolia. Mutta yhteen kuivaan asiaan minä en ole vielä keksinyt hyviä puolia, ja se on se, etten minä pääse tanssiaisiin linnaan, vaikka meidät on kutsuttu sinne.
— Mikä sinua estää menemästä? kysyi Heli.
— Isä ei voi ostaa itselleenkään sopivaa pukua, saati sitten minulle. Äidin laulunopinnot ovat niin kallista. Isä sanoo, että meidän täytyy kaikkien uhrata jotakin, että äiti saisi taiteellisen kaipuunsa tyydytetyksi, sanoi Ilta.
— Voiko niin vanhana tulla taiteilijaksi? Niittenhän täytyy olla hurjan kauniitakin, sanoi Eila naivisti.
— Iltavalossa vain. Nykyjään alkavat monet rouvat laulaa ja vaikka he ovatkin vanhanpuoleisia alkaessaan, niin he tulevat ulkomailla nuoren näköisiksi. Minunkin äitini on nyt kaunis ja nuori — lampunvalaistuksessa. Pahinta vain on, että Eero ja Lauri aina tahtovat kenkiä tai kirjoja. Kun heille puhuu äidin suuresta kutsumuksesta, niin he sanovat vain että: »kittiä me sellaisesta kutsumuksesta, meidän kutsumuksemme vaatii ehjiä housunkannattimia.»
— Eikö sinun äitisi pian tule valmiiksi?
— Hän on laulanut vasta pari vuotta ja taiteen oppiminen on kamalan pitkää? Etkö sinäkin, Sylva, meinaa taiteilijaksi?
— En ainakaan pianistiksi, se ei tyydytä minun henkeäni, vastasi tämä.
— Älä. Mikä sitten tyydyttää?
— Kirjoittaminen.
— Oletko sinä yrittänyt?
— Olen, mutta siitä tulee niin laimeaa. Minusta vain raatelevat sieluntuskat ja henkiset taistelut ovat jonkin arvoisia.
— Entä rakkaus? kysyi Eila.
— Tietysti onneton rakkaus ja tuhoava mustasukkaisuus. Minä tahdon kirjoittaa vain herrasväestä, mieluimmin aatelisista. Köyhyys ja sairaus ja taistelu toimeentulosta ovat minusta proosallisia kärsimyksiä. Jännittävintä on perinnöllinen synti tai uhkaava mielipuolisuus.
— Sinä olet suurenmoinen, Sylva. Tietysti sinä antaudut kirjailijaksi, sanoi Ilta.
— Minä olen erakkosielu keskellä ihmisvilinää. Kotona minua ei ymmärretä. Isä tahtoo, että minä valitsisin käytännöllisen uran. Mutta mitä minä rahoista, saan minä niitä muutenkin. Minulla on villi temperamentti. Kun veri on levotonta, niin minä laukkaan pitkin maanteitä kesällä tai itken huoneessani ja tahtoisin repiä vaatteeni, niinkuin David tai Adam vai kuka se oli?
— Me ymmärrämme sinua, Sylva, sanoi Ilta.
— Paitsi että sinä tahtoisit repiä tuon hurmaavan hameesi, sanoi Eila.
— Te ette muutenkaan käsitä minun sisäistä olentoani. Minun henkeni on yksin keskellä ihmisvilinää.
— Mene kihloihin heti, kun pääset koulusta, ehdotti Heli.
— Vielä mitä. Minä en välitä nykyajan miesnahjuksista. Minä tahdon miehen, jonka rinnassa riehuvat valtavat tunteet, mutta jonka katse on teräksen tyyni ja huulet tiiviisti suljetut.
— Mistä sinä tiedät, että hänessä riehuu? kysyi Meri.
— Sen huomaa rinnan noususta ja kädestä, joka taittaa paperiveitsen kuin lasipalasen. Moni on kuohuksissa niin, että ainoastaan pieni väreily suupielissä osoittaa sen. Minä ihailen sellaista, vaikka minä itse en osaa olla sillä tavalla kuohuksissa.
— En minäkään, sanoi Eila silmät suurina.
— Mitä sinussa sitten kuohuu? Toivotko sellaisen sielun elämää, jonka sielussa aina käy myrskyt ja joka puristaa nyrkkiään koko torkkuvaa ihmiskuntaa kohti? Ja joka aina tahtoo jotakin, mikä ei ole ulottuvissa.
— Tietysti minussakin riehuvat myrskyt, tai ainakin tuntuu inhottavalta, kun sukkanauha laukee kadulla, tai kun hävittää kirjan, jonka on lainannut.
— Jos et sinä, Eila, kohota mieltäsi tuollaisten pikkumaisuuksien yli, niin minä en viitsi puhua oikeista asioista. Minä, joka juuri tahdon opettaa maailmaa tuntemaan voimakkaasti ja elämään yhtä jännittävästi kuin ihmiset romaaneissa. Luokkakin on mielestäni niin kesy kuin joukko kaniineja häkissä.
— Älä, kaniineja! huudahti Eila.
— Paitsi sinä, joka olet lam — — —
— Älä nyt, Sylva. Anna Eilan olla luokan luonnonlapsi, sanoi Heli.
— Minä haaveilen kauneutta ja janoan onnea, sillä minä kuolen nuorena, sanoi Ilta.
— Niinkö? Kuinka sinä sen tiedät?, kysyi Meri.
— Keväisin minä tunnen sen selvästi. Silloin kaikki tuntuu niin haikealta ja elämä on omituisen vaikeaa, puhumattakaan algebrasta ja sellaisesta. Eikö olisi ihanaa sammua toukokuussa, kun heinä versoo ensimmäisen sateen jälkeen? Kaikki sivistyneet ihmiset ovat keväällä väsyneet elämään.
— Eila tunsi, ettei hän ollut sivistynyt. Hän vaikeni, ettei pilaisi outoa tunnelmaa.
Sylva nousi ja alkoi soittaa vanhaa ranskalaista ballaadia. Tytöt kuuntelivat hartaina ja hosuivat Eilalle, joka pureksi pähkinöitä.
Heli katseli Iltaa, joka hiljaa lauloi rakastuvasta trubaduurista ja tämän sotamatkasta. Mikä salaperäinen tenho hänessä oli. Tytöt aavistivat aina jotakin syvää hänen sanoissaan, ja pojat ihailivat häntä yhtenä miehenä. Aissikin oli kaunis, mutta hän oli kevyt ja henkisesti kehittymätön.
Sylvan lopetettua sanoi Heli:
— Kertokaa te muutkin, mitä teidän sisin olentonne kaipaa.
— Minä kaipaan sisältörikasta yksinäisyyttä korvessa. Noin pari kilometriä asemalta, sanoi Meri.
— Mitä sinä siellä tekisit?
— Minä syventäisin omaa ja kansakoulun opettajattaren sielunelämää. Ja antaisin luonnon puhdistaa henkeni.
— Kuinka kauan?
— Koko elämäni tai ainakin neljä kuukautta.
— Minä tahtoisin tehdä jotakin kansan puolesta. Tehdä heidät raittiiksi tai opettaa heille uimataitoa, etteivät he hukkuisi vähän väliä, sanoi Heli.
Eila toivoi eniten uutta tanssihametta, mutta koska hän tahtoi olla yhtä ihanteellinen kuin toverit niin hän sanoi:
— Minä tahdon tehdä jotakin lasten puolesta. Totuttaa katupojat kiroilemasta ja opettaa köyhien lapsia niistämään neniään.
— Oletteko huomanneet, että luokan tytöt, ovat mahdottoman sisältörikkaita. Kaksoisetkin kutovat sukkia jalattomille invaliideille, sanoi Meri.
— Terttu Kosu aikoo perustaa yhdistyksen, joka pyytää kauppiailta »rästipaloja» ja sitten niistä neulotaan peittoja ruttotautisille, kertoi Eila.
— Onkohan luokan pojissa todellista sisältöä? arveli Ilta.
— Ei sellaista henkistä sisältöä kuin tytöissä. Mitä sellaisesta kuin urheilusta tai radiosta tai seikkailukirjoista!
— Kai Blå sanoi kerran halveksivansa naisia ja tyttöjä. Ehkä hänellä on sieluelämää, sanoi Sylva.
— Silloin se on tärveltynyttä, sanoi Ilta. — Mitä te arvelette Onnin hengen syvyydestä?
— Ainakaan siitä ei tiedä mitään. Opettajat saavat hänestä kaikkea, mitä haluavat, mutta meidän joukossamme hän on mykkä. Puhe on ajatuksen ilmaisu ja ellei puhetta ole, niin ei ole ajatuksiakaan, sanoi Heli.
— Ei se ole ihan oikein, jotakin siinä on väärin, sanoi Eila.
— Sinä tarkoitat, että voi puhua ajattelematta, selitti Heli.
— Niin kyllä, mutta muutenkin — — —
— Nyt on kello niin paljon, että meidän täytyy lähteä. Milloin tulet
Bastille'en, Ilta? kysyi Meri.
— Tällä viikolla jo. Minä olen ollut pahemmassa vankilassa kuin te.
Tytöt hyvästelivät ja lähtivät.
— Iltan luona on aina niin henkevää, sanoi Heli kotimatkalla.
— Ja tunteellista, lisäsi Meri.