IX
SUNNUNTAI.
Heli meni veljiensä huoneeseen. Veikko soitti jotakin saksalaista rallatusta pianolla. Tauno teki työtä jakauksensa kanssa ja Reino luki.
— Minun taiteelliset lahjani pilaantuvat tämän kurjan soittokoneen ääressä, sanoi Veikko.
— Kyllä se kelpaa »Lieber Hansoille, sanoi Heli. — Mitä aiotte tehdä tänään.
— Missä isä ja äiti ovat? kysyi Reino.
— He ovat lähteneet Käpylään vierailulle, sanot Tauno. — Minulla olisi kahdeksan mielihalua, mutta jokaiseen tarvitaan rahaa.
— Kutsutaan vieraita, äiti jätti kahvileipää kotiin, ehdotti Veikko.
— Herrasväki Aarniot, vanha neiti Grön ja ukko Sjöberg pankista — tavallinen sunnuntaiseura, pilkkasi Tauno.
— Minä tarkoitin hauskoja, ajattelevia ihmisiä. Väinö ja Eila ja
Kestilän tytöt ja Kekku ja Palle meidän luokalta ja joku poika Reinolle.
— Erikoisen ajatteleva seura! nauroi Heli. — Minä en jaksa olla sisällä. Se, joka on kyllästetty koulusivistyksellä, kaipaa hengittämään kevätilmaa uudella hatulla, joka lankesi minun osalleni eilen — ihmeen ja äidin kautta.
— Minä aion hengittää kevättä keuhkoilla enkä hatulla, sanoi Tauno ja meni puhelimeen, joka soi.
— Arvataan kuka soittaa, sanoi Veikko. — Minä luulen, että joku pyytää meitä lentämään Rääveliin.
— Pyh, joku rouva tahtoo kai äidiltä tietoja entisestä palvelijasta, otaksui Heli.
— Ehkä se on poliisi, joka epäilee meitä Hesperiassa tapahtuneesta mellakasta. Tauno ajoi eilen polkupyörällä siitä ohi, sanoi Reino.
Tauno tuli vilkkaasti sisään:
— Hei, Heli! Pukeudu nopeasti, sillä pian tulee hieno herra hakemaan meitä automatkalle.
— Se oli kiva tikki! huusi Veikko, ja Reino hyppeli ja taputti käsiään.
— Kuka hurmaava olento muistaa meitä yksinäisyydessämme? kysyi Heli.
— En minä ainakaan ole pitänyt häntä hurmaavana, sanoi Tauno.
— Sepä oli onni, että hän nyt on hurmistunut, sanoi Veikko.
— Se olikin Onni, sanoi Tauno.
— Mitä? Kuka? huusivat muut.
— Onni Joki pyysi meitä automatkalle. Hänen isänsä antaa autonsa koko aamupäiväksi.
— Sinä kai tarkoitat jotakin muuta, jonka ääni muistutti Onnia? sanoi
Heli epäilevästi.
— Onni se oli. Hän pyysi selvästi Heliä ja minua mukaansa.
— Teitäkö vain? kysyi Veikko hitaasti. Reino katsoi jännittyneenä
Taunoon, joka nyökäytti päällään.
— Hän ei tietysti tullut ajatelleeksikaan teitä, sanoi Heli. — Ehkä hänelle voisi ehdottaa, että tekin tulisitte mukaan.
— Tee se, Heli, innostui Reino.
— Ei ikinä. Minä en ainakaan tyrkytä teitä hänelle. Pukeudu nyt nopeasti, Heli, sanoi Tauno.
Heli meni hitaasti eteiseen. Pettymyksen ilme nuorempien veljien kasvoilla tärveli koko huvin. Uusi hattukaan ei ollut enää mielenkiintoinen.
Samassa kuului alhaalta auton torvi, ja Tauno veti hänet mukaansa.
Alhaalla istui Onni kuljettajan vieressä hienossa Cadillacissa.
Heli huomasi, kuinka kohteliaasti hän nosti lakkiaan.
— Sinä olit kunnon mies, kun keksit ottaa meidät mukaan, sanoi Tauno.
— Tämä on kamalan hienoa, sanoi Heli ja kiipesi sisään.
Hän katsoi ylös ikkunaan ja heilutti kädellään veljille, jotka kurkistivat ulos.
— Kenen poikia nuo ovat? kysyi Onni.
— Sarkamaan nuorempi polvi. Nyt me olemme valmiit, sanoi Tauno.
Heli voi tuskin hillitä itseään pyytämästä poikien puolesta, mutta
Tauno pudisti varoittavasti päätään, ja auto alkoi liikkua eteenpäin.
— Minne te tahdotte ajaa? Isä suositteli kierrosta Kaivopuistossa ja sitten Vanhaankaupunkiin Vantaan jokea katsomaan. Siellä voi juoda kahvia kahvilassa, sanoi Onni lisäten nopeasti — isä maksaa sen.
— Eri hyvä ohjelma. Vantaan joki on suurenmoinen tähän aikaan, sanoi
Tauno.
— Mitä ne veljet tekevät siellä kotona? kysyi Onni äkkiä.
— Sitä minäkin ajattelin, sanoi Heli.
— Mitä heistä, kyllä he aina jotakin keksivät, sanoi Tauno kiireisesti.
Onni kääntyi ohjaajaan päin ja sanoi:
— Ajetaan takaisin Merikadulle. He olivat jo etäällä Speranskin tiellä, mutta pian auto palasi Sarkamaan ovelle.
— Ole hyvä, Tauno, mene hakemaan pari kolme veljeä mukaan. Useampia ei tänne mahdu, sanoi Onni.
— Ei heitä ole kuin kaksi, sanoi Tauno iloisena ja juoksi pois.
— Kiitos, Onni. Sinä olet jukin hyvä poika, sanoi Heli.
— Sangen harvoin, sillä minä en keksi itsestäni hyviä töitä, niinkuin muut. Miksi sinä et sanonut, että pojat oli otettava mukaan?
— Emme me uskaltaneet tyrkyttää heitä.
— Niinkö? Sehän on merkillistä.
Nyt tulikin Tauno onnellisten poikien seurassa. Onni siirtyi sisään istumaan, ja Veikko ja Reino mahtuivat ohjaajan viereen, joka seikka lisäsi sanottavasti matkan nautintoa.
Auto kiiti tasaisesti eteenpäin. Kaivopuisto oli juhlamielellä. Aurinko paistoi, niin että lasit Suomenlinnassa kiilsivät. Kaikki olivat loistavalla tuulella, ja pojat edessä puhelivat yhteen ääneen.
— Katsokaa, tuolla kävelee Eila. Huiskutetaan, kun kuljetaan ohi, sanoi
Heli.
Mutta kun he saavuttivat Eilan, käski Onni ohjaajan pysäyttää.
— Mitä nyt? kysyi Tauno.
— Minä näin, että Helin tarkoitus oli ottaa Eila mukaan. Täällä on neljä paikkaa sisässä, sanoi Onni.
— Sinä luet minun ajatukseni, se on kaameaa, nauroi Heli.
— Nyt tulee lämmin, Eila kehittää paljon lämpökaloriioja, sanoi Tauno. Kaikki viittoilivat Eilalle, joka heti hyppäsi Helin viereen autoon ja sanoi:
— Hei, tämähän on ihanaa. Sinäkö maksat, Heli? Minulla ei ole penniäkään mukanani. Etkö? Entä sinä Tauno?
Molemmat puhutellut pudistelivat päätään.
— Pysäyttäkää heti, että minä pääsen livistämään.
— Eikä kukaan maksa, tämä on minun isäni auto. Etkö sinä erota yksityisautoa vuokrakoneesta? kysyi Onni.
— Mitä? Onko täällä muitakin, kuin Sarkamaan sakki? Kuka se on?
— Minä olen Onni Joki, kahdeksannelta luokalta, jos uskot minun sanojani, vaikk'et tunne minun kasvojani.
— Kuinka ihmeellä te olette taivuttaneet Onnin tällaiseen luonnonvastaiseen menettelyyn? Mitenkä te saitte hänet käsiinne? kysyi Eila.
— Hän sai meidän käsiinsä.
— Minä olen aina luullut, että Onni esiintyy ainoastaan pulpetin ääressä tai koulun portaissa ja pihalla. Sillä välin, minä otaksuin, että hän lakkaa olemasta tai muuttuu mustaksi kotkaksi.
— Minä toivon, että sinä tulet tervehtimään minua kotiini tänäpäivänä. Silloin saat nähdä, missä minä oleksin koulun ulkopuolella, sanoi Onni totisena.
— Kiitos kutsusta, mutta mieluummin minä syön iilimatoja tai käyn käsikoukkua rehtorin kanssa keskellä Espistä. Sinä olet liian suurenmoinen minulle. Eiköhän tämä autokin ole lumottu?
— Minusta se on lumoava, sanoi Heli.
— Annatko anteeksi, Onni, että minulla on niin huono hatunrämä päässäni? Haittaako sinua, että se on haalistunut?
— En minä sellaista huomaa. Eikö se ole tavallinen naisen hattu? sanoi
Onni.
— Minä olisin vaikka lainannut Helin hatun, jos minä olisin tietänyt, että minä saisin ajaa näin komeasti kaiken kansan nähden.
— Millä minä sitten olisin esiintynyt? kysyi Heli.
— Sinun vaaleat kiharasi olisivat somistaneet minkä hatunpelättimen tahansa, sanoi Eila.
Onni katseli Heliä ja ajatteli samaa.
— Kunpa olisi ylioppilas ja omistaisi tällaisen Fordin, sanoi Eila heittäytyen leveästi pehmeitä patjoja vastaan.
— Cadillac tämä on — Cadillac, huusivat Veikko ja Reino.
— Oletpa sinä sivistymätön, Eila, kun sekoitat Fordin ja Cadillacin?
Sitäpaitsi se on hurjan epäkohteliasta Onnia kohtaan, sanoi Tauno.
— Nythän vasta me alamme ymmärtää, mikä Onni oikeastaan on. Eilen tekin olisitte väittäneet, että hän korkeintaan käyttää raitiovaunua. Mutta sen minä sanon, että hienompi minä olisin ollut, jos olisin tietänyt, että sinulla on noin tyylikäs — — — ja Eila viittoili ohjaajan selkää.
— Neiti Meriahosta Peltonen on tyylikäs, sanoi Onni.
— Kiitän, sanoi Peltonen.
— Eikö ole harmillista, ettei tuttavia tule vastaan? Missä opettajat ovat ja koko kahdeksasluokka? Tuo harmaa herra kadehtii meitä, ja tuo nuori tyttö kääntyy kaihomielin katsomaan tätä riemukulkua, rupatti Eila.
Seurue saapui perille. Peltonen jäi autoon, ja muut menivät joelle. Kaikki ihailivat virtaa, joka oli luomaisillaan jääpeitettään. Pojat heittelivät jääkappaleita kivillä ja juoksentelivat pitkin rantaa.
Onni ja Heli kävelivät eteenpäin.
— Elämäkin on täynnä hyrskyjä ja murskautuneita toiveita, niinkuin tuo koski, sanoi Eila tunteellisesti.
— Jääkappaleita, oikaisi Tauno.
— Etkö sinä näe luonnon suuruutta ja ihmisen voimattomuutta, jatkoi
Eila.
— Suunnitteletko sinä kouluainetta? Jos sinun runollinen suonesi kuivuu, niin pyydä apua minulta, sanoi Tauno.
— Oletko sinä koskaan ajatellut runollista ajatusta? kysyi Eila halveksivasti.
— En vapaasta tahdostani, ainoastaan Pytyn käskystä.
— Toisen määräyksestä ei ikinä synny tosirunoutta. Koetapa nytkin pukea sanoihin tunteesi.
— Mikä kumma siitä estää. Kuuntele hartaasti: Syvyyden lähteet pulppuavat jalkaimme alla. Vesipisarat kastelevat Vikingillä kiilloiteltuja kenkiämme, ja Vantaan vapautettu hengetär laulaa voittolauluaan. Liikutuksen kyynelet virtaavat pitkin Eilan pasuuna enkeli-poskia, kun solakka, hienopiirteinen nuorukainen puhuu kevään innoittamia sanoja.
— Sinäkö?
— Luokan vilkkain kieli vaikenee juhlallisen kosken puhuessa omaa kieltään. Eilan herkkä mieli ailahtaa kevätauringon ja Peltosen vaikutuksesta.
— Sinä osaisit runoilla, kun vain karsisit rumat sanat pois. Miksi sinä sekoitat niitä joukkoon? Niinkuin »kengät» ja »Peltonen».
— Ne sointuvat yhtä hyvin kuin muutkin. Mutta katsos tuonne päin. Heli ja Onni viittoilevat meille tuon tuvan luota.
Kaikki kiiruhtivat kohti tupaa. Siellä oli kahvila, jossa Heli ja Onni olivat varanneet pöydän ikkunan vieressä. He olivat jo tilanneet kahviakin koko seuralle.
— Maksaako Onni? kuiskasi Eila Helin korvaan, mutta niin äänekkäästi, että kaikki kuulivat.
— Kyllä minä maksan, sanoi Onni.
— Ihanaa! Sinä olet jukin sivistynyt. Pienessä kahvilassa oli muitakin ihmisiä. Tarjoilijattaret olivat kansallispukuisia.
Eila ja pikkupojat puhuivat kilpaa. Muut saivat tuskin puheenvuoroa.
— Mitä sinä tukit taskuusi, Reino? kysyi Heli äkkiä.
— Vähän wienerleipää. Minä annan sen Peltoselle, jonka täytyy vahtia autoa.
Kaikki nauroivat, ja Onni sanoi:
— Minä lähetin jo tarjoilijattaren viemään hänelle kahviannoksen.
— Sinähän osaat esiintyä ihan kuin hurjan hieno herra! Oletko sinä yhtään tavallinen, niinkuin me? kysyi Eila.
— Mitenkä tavallinen?
— Että sinulla on paras ystävä, jolle kerrot salaisuuksia ja pelkäät torumisia kotona ja ostat viimeisillä rahoillasi karamelleja ja hävität saksan vihon, juuri kun on mentävä kouluun ja semmoista.
— En minä ole sellainen. Mutta onko se tavallinen koululainen? sanoi
Onni.
— Ainakin minä olen sellainen ja minä olen normaali koululaistyyppi, vakuutti Eila.
Yleinen nauru keskeytti hänet.
— Jos otettaisiin keskimäärä luokan todistuksista tai painoista tai pituuksista, niin siitä ei tulisi Eila Meriahoa, sanoi Tauno.
— Minä tarkoitin luonteelta ja mielenlaadulta ja elämäntavoilta, sanoi
Eila.
— Sinä olet hauskojen koululaisten tyyppi, sanoi Reino.
— Jeh, vahvisti Veikko.
— Pikku pojat ihailevat Eilaa, sanoi Heli. — Hän on täplikäs olento, jonka pohjaväri on alaluokkalainen, mutta täplät ovat keinotekoisen kahdeksasluokkalaisen.
— Katsokaa ulos, pian, pian, huusi Veikko. Kaikki kurottautuivat katsomaan. Vantaalta päin asteli herra ja neiti puhellen keskenään. He olivat vielä matkan päässä.
— Deutscheprosa! Minä tunnen hatun, joka oli Iltan päässä Hanhikosken tunnilla, sanoi Heli.
— Herra on varmaankin Dauphin. Mennään vakoilemaan puitten taakse, sanoi Eila.
— Herra on Père Lachaise, sanoi Tauno, jolla oli hyvät silmät.
Onni oli sillä välin maksanut tarjoilijattarelle.
— Mennään ulos, he tulevat tänne. Minusta on noloa istua täällä niin suurenmoisesti, kun opettajia tulee. Kiitetään sitten Onnia perästä päin, sanoi Eila hätäisesti.
Koko seurue riensi ulos auton luo, johon he pysähtyivät odottamaan.
— Deutscheprosa on jalo ihminen, hän jaksaa olla elämän murjomien kanssa, vaikka hän mieluummin kävelisi Dauphin'in kanssa ja nauttisi kevättunteista, sanoi Eila.
— Ehkä Père Lachaise'illakin on kevättunteita? sanoi Tauno.
— Ei enemmän kuin mustalla taululla luokassa, sanoi Heli.
— Olkaa vaiti, he huomaavat meidät. Rosaprosa tulee tännepäin.
Neiti Welt seuralaisineen tuli kohdalle ja kaikki tervehtivät kohteliaasti.
— Onko tämä teidän autonne? kysyi neiti Welt.
— Se on Onni Joen isän ja se on Cadillac ja siinä on oikea ohjaaja ja kaikki, ehti Eila ensimmäiseksi vastaamaan.
— Silloinhan teillä on ollut hyvin hauska retki.
— Sillä on ihanaa ajaa. Eivätkö opettajat tahtoisi palata siinä kaupunkiin? kysyi Eila toisten kauhuksi.
— Emmehän me kaikki mahdu siihen, sanoi neiti Welt.
— Kyllä me mahdumme. Tauno ja Onni voivat kävellä raitiovaunulle ja ajaa sillä kotiin, järjesti Eila häikäilemättömästi.
— Erittäin kohteliasta teidän isäntäänne kohtaan, nauroi neiti Welt.
— Kyllä me mielellämme, aloitti Onni.
— Ei, ei hyvät lapset. Me olemme vasta tulleet, emmekä palaa vielä.
Hauskaa matkaa vain. Hyvästi, hyvästi. Huomenna tavataan Pole
Poppenspälerin ääressä, sanoi neiti Welt ja hymyili. Maisteri Kalvo
nosti jäykästi lakkiaan.
Kun opettajat olivat kadonneet kahvilan ovesta, sanoi Eila:
— Deutscheprosa on maailman ihanin ihminen. Hän herättää luonnollista pelkoa oppilaissa ja toiselta puolen jukin suurta ihastusta. Mitä te murjotatte?
— Sinä olit käki laululinnun pesässä, Eila. Olisit ajanut linnun ja sen omat poikaset ulos täältä, sanoi Tauno.
— Minä olin ainoa tästä seurasta, joka osasin käyttäytyä kuin maailmannainen, sanoi Eila.
— Onnin ja minun kustannuksella, sanoi Tauno.
— Minä annoin teille tilaisuuden olla jaloja luonteita.
— Ajattele, minkälainen hautausmaa tunnelma tässä ihanassa Cadillacissa olisi ollut Père Lachaise'in varjon alla, sanoi Heli.
— Älkää nyt enää toratko, vaan nauttikaa ennen lähtöä, luonnon suuresta rauhasta, jota Vantaan hyrskyt säestävät, sanoi Eila.
— Ja puhvelihärkien mylvinästä aavikolla, sanoi Veikko osoittaen tielle, josta kuului autotorvien törähdyksiä.
— Lähdetään jo, joudutti Reino.
— Ennenkuin Eila alkaa tulla uudestaan tunteelliseksi, sanoi Tauno.
— Tämä matka olisi ihana, jos Tauno ei aina ironiseeraisi, vaan ymmärtäisi toistenkin luonteita, jotka ovat monivivahteisemmat kuin hänen, sanoi Eila kiiveten autoon. — Minä menen nyt Peltosen viereen.
— Se onkin parasta, silloin ei kukaan keskeytä sinua. Veikko tulee sisään, sanoi Tauno.
Auto pantiin käyntiin.
— Eikö olekin juhlallista, kun meidän elämämme riippuu herra Peltosen pyörittämisestä? Ajakaa vasemmalle, tuolla on pyöräilijä. Saanko minä täräyttää merkkiä? Minäkin tahtoisin auttaa, ettei herra Peltosella olisi yksinään koko työ. Ajetaanpa kilpaa tuon punaisen auton kanssa. Saanko minä pitää kiinni herra Peltosen hihasta, kun auto kiertää niin jukisti? Ai, kuinka minä pelästyin, älkää törähyttäkö ennenkuin varoitatte minua. Nauttikaa tekin herra Peltonen luonnosta ja heräävästä — — — hui, miten läheltä tuo ajuri hipaisi meitä. Älkää kääntykö sinnepäin, tuolta voi pujahtaa paremmin, Eila huitoi, ja suu kävi yhtä mittaa.
Peltonen pysähdytti auton keskelle tietä. Hän katsoi kysyvästi Onniin ja sitten Eilaan.
— Parasta että Eila ja Veikko vaihtavat paikkaa, muutoin tapahtuu onnettomuus, sanoi Onni avaten auton oven.
— En minä tahdo vaihtaa, täällä on paljon jännittävämpää olla.
— Tule nyt sisään, Eila. Sinä hermostutat ohjaajaa, sanoi Heli.
— Minähän vain neuvon, mitenkä hänen on ajettava, Silläaikaa kun hän katselee rattia. Eikö niin herra Peltonen?
— Ei, neiti, sanoi Peltonen.
— Nostakaa, pojat, hänet tänne sisään, sanoi Heli.
— Ei saa koskea minuun, sanoi Eila ja kiipesi harmissaan sisään.
— Tämä oli eri kiva tikki, sanoi Veikko.
Matkaa jatkettiin, ja Eila istui viisi minuuttia vaiti ja puri alahuultaan. Sitten hän alkoi taas:
— Katsokaa, tuossa ohjaa tyttö autoa, ja minä en saisi istua edes ohjaajan vieressä. Tuolla kulkee yhdeksäsluokkalaisia. Päivää, päivää. Ne ovat sitten ylpeätä väkeä. Niinkuin he olisivat Helsingin tärkeimmät ihmiset. Mutta ensi vuonna sitä ollaan itse yhdeksäsluokkalaisia, jos algebra ja ruotsi vain sen sallivat.
Näin kului matka kaupunkiin takaisin.
— Ole hyvä ja pysähdytä Heikin- ja Simonkadun kulmaan. Minä menen
Kestilän tytöiltä lainaamaan hauskan kirjan, sanoi Heli Onnille.
— Hyvä.
— Minne minä joudun? On kamalan kuivaa nousta autosta keskellä kaupunkia, kun muut ajavat omalle ovelleen? kysyi Eila.
— Anna Peltoselle osotteesi, niin hän vie sinut ensin kotiin. Te ajatte varmaankin mielellänne vähän enemmän, sanoi Onni pojille.
— Huisin mielellään. Rakas, Eila, asu Kulosaaressa tai Seurasaaressa, sanoi Reino.
Samassa auto pysähtyi, ja Heli hyppäsi alas.
— Peltonen on hyvä ja vie kaikki kotiin. Sitten me emme tarvitse enää autoa. Kiitos kyydistä, sanoi Onni ja lähti myöskin pois autosta.
— Kas Onnia! Menetkö sinäkin Kestilän tyttöjen luo? Kiitos taivaallisesta retkestä, huusi Eila.
— Hupsu Onni, kun valitset ennemmin Helin kuin Cadillacin, huusi Tauno.
Auto oli jo täydessä vauhdissa, kuului vain poikien vilkkaat kiitokset.
— Nyt sinä jäit autosta. Ei sinun tarvitse saattaa minua, sanoi Heli.
— Kosken pauhu ja auton surina ja Eilan pärinä ovat liikaa minun hermoilleni. Minä kävelen mielelläni kotiin, sanoi Onni.
— Kiitos vain hauskasta retkestä.
— Minusta Eila oli tavattoman lapsellinen ja puhui pötyä koko matkan, sanoi Onni.
— Sellainen hän oli aina. Näkisit hänen aineitaan. Ne ovat täynnä suuria ja tavattomia sanoja, mutta niin lapsellisen naiveja, ettei voi olla nauramatta. Kerran hän kirjoitti: »Vaikka salama on luonnollinen ilmiö sähköopin alalta, niin sen ilmestymismuoto kuuluu enemmän estetiikan rajojen sisäpuolelle». Toisen kerran hän väitti, että: »Urheilu kehittää ruumista antiikin sääntöjen mukaan ja laiminlyö henkistä kehitystä, jonka tärkeyttä se ei ymmärrä.» Minä olen oppinut niistä monta lausetta ulkoa.
— Minä en tiedä tovereista paljonkaan muuta, kuin miten he esiintyvät tunnilla.
— Silloin sinä olet nähnyt heitä väärässä perspektiivissä.
Välitunneilla ja konventeissakin heidän olentonsa on luonnoton. Mutta
tässä on Kestilän ovi. Minun täytyy harpata viidenteen kerrokseen asti.
Hyvästi, Onni.
— Ovatko he luvanneet sinulle sen kirjan?
— Ovat, miten niin?
— Minä haen sen, sanoi Onni kadoten ovesta sisään.
Kun ällistynyt Heli aukaisi oven, oli Onni jo toisessa kerroksessa.
Onni soitti ovea ja Siiri avasi.
— Miili, Miili, tule katsomaan. Onni Joki tulee meille ensimmäiselle vieraskäynnille, huusi Siiri.
— Päivää, Siiri. Ole hyvä ja anna minulle kirja, jonka te lupasitte
Helille.
— Oletko sinä tullut tavalliseksi? kysyi Miili, joka kiirehti eteiseen.
— Toinen hupsu kysyy jo sitä minulta. Antakaa nyt kirja minulle, minä annan sen Helille, sanoi Onni.
Siiri juoksi hakemaan kirjaa ja Miili nauroi ja tuijotti Onniin, kunnes
Siiri palasi.
— Tässä se on. Minä en käsitä — — —
— Enkä minäkään käsitä — — —
— Kiitos ja hyvästi, sanoi Onni ja lähti.
Kun hän palasi Helin luo sanoi tämä:
— Ei kukaan muu luokan pojista olisi ollut noin kohtelias.
— Minulla on pitemmät jalat kuin sinulla. Onko sinusta kuivaa kävellä pojan kanssa kotiin? Sano vain, niin minä häviän.
— Hauskempihan sinun seurassasi on kuin yksikseen. Sitäpaitsi minä olen tottunut alituiseen poikaseuraan kotona. Minkälaiseen seuraan sinä olet tottunut?
— Isä on minun paras seurani, mutta hänellä on niin vähän aikaa. Joskus minä olen mukana, kun isän liiketuttavat tulevat meille. Kerran kuussa minä käyn vanhan tädin luona. Mutta se on rasittavaa, sillä isä tahtoo, että minä joka kerta vien uuden tuomisen hänelle. Se todistaa, että minä olen ajatellut häntä.
— Mitä sinä olet vienyt hänelle?
— Hyasintin, tulppaanin, annansilmän, fiikuksen, kaktuksen, palmun, tai jonkun muun kukan. Niitä riitti yhdeksi vuodeksi. Seuraavana vuonna minä vein kakkuja. Täytyi pitää kirjaa, ettei tullut viedyksi kahtakertaa samanlaista.
— Kamalaa, miten tunnollinen sinä olet. Entä sitten?
— Minä aloitin viedä kirjoja hintaluettelon mukaan aakkosjärjestyksessä. Mutta kuudennen kirjan jälkeen täti kielsi tuomasta niitä. Etenkin, kun hän väitti minulla olevan huonon maun.
— Sinä olet mainio. Entä sitten? nauroi Heli.
Onni katsoi muistikirjaansa.
— Sitten seurasi esineitten vuoro: Magneetti, puukko, iso pinkka kasvipaperia, kiulu, kumihansikkaat, vernissaa, harava, kompassi, pelastusvyö, briljantiinia — —
— Lopeta, lopeta jo. Se oli surullinen luettelo. Onko nuo vanhan naisen tarvekaluja?
— Onhan nainenkin ihminen.
— Minä olisin tahtonut nähdä hänen ilmeensä avatessaan kääröt.
— Hän on tavattoman kiittämätön. Kukaan ei ole hänelle mieleen. Nyt minä aion viedä hänelle apteekkitavaroita. Vanhat romut tarvitsevat lääkkeitä. Liikavarvaslaastaria, amoniakkia, mixtuuraa ja sellaista. Kyllä ne apteekissakin tietävät, mitä laiha, naimaton nainen tarvitsee, joka sitäpaitsi on hermostunut ja tunteellinen.
— Kysy mieluummin minulta. Kyllä minä keksin parempaakin vietävää.
— Kiitos, Heli. Tule mukaan sinne, niin minullakin olisi hauskempi.
— Ei sovi. Mitä sinun tätisi sanoisi? Mutta kerro vielä, kenenkä kanssa sinä seurustelet.
— Minä opetan korkolaskua eräälle alaluokkalaiselle pojalle.
— Eihän se ole seurustelua, Onni parka.
— No, sitten käy meillä isän serkku maalta. Hän on leskirouva ja ainoa, joka kasvattaa minua.
— Millä tavalla?
— Hän käskee minua olemaan iloksi äitivainajalleni ja lukemaan paremmin läksyni. »Koeta nyt, Onni, ponnistella, että pääset luokalta. Vaikka näyttäisikin pimeältä, niin älä kadota rohkeuttasi», sanoo hän.
Heli nauroi ääneen.
— Miksi et näytä hänelle todistustasi?
— Mitä se toimittaisi? Minä en ole koskaan tupakoinut, enkä pelannut korttia, ja kuitenkin hän varoittaa kyynelet silmissä minua näistä paheista. Tuntikaupalla hän puhuu kaikenlaisista rikoksista, joihin ihminen voi langeta.
— Minua suututtaisi tuollainen.
— Eihän hän voi tietää minkälaisiin paheisiin minulla on taipumusta.
— Eikö sinulla ole yhdenikäistä seuraa?
— Ei ole, muuta kuin koulussa. Toverit kysyvät joskus neuvoa koulutehtäviin, taikka minä kuuntelen muitten puheita syrjästä.
— Kaipaatko sinä toveriseuraa?
Onni ei vastannut. Hän kulki totisena eteenpäin, ja Helistä tuntui omituiselta. Tässä oli hauskannäköinen, etevä poika, jolla oli varoja, mihin tahansa. Ja hän oli vailla ystäviä ja seurustelua. Olikohan siihen syynä vain hänen harvapuheisuutensa ja hiljainen olentonsa? Näytti siltä, että puheliaat toverit aina tulivat huomatuiksi. Puhuivat he sitten vaikka puuta heinää.
— Tämä aamupäivä on ollut hauska. Ehkä te olisitte enemmän minun kanssani, jos minä pyytäisin teitä useammin autoretkille? sanoi Onni.
— Älä puhu turhia. Minusta tämä kävely on yhtä kiva kuin autoretkikin. Tule meitä tervehtimään kotiin, milloin vain haluat, niin meistä tulee hyvät tutut.
— Kuka on sinun ystäväsi?
— Meri on minun paras tyttöystäväni.
— Entä poikaystävä?
— Niitä on monta, mutta ei ketään parasta.
Onni kulki taas vaiti jonkin aikaa ja sanoi sitten:
— Minä tahtoisin aina olla paras kaikessa, mitä minä yritän.
— Sitä sinä oletkin.
— Minä aion pyrkiä jonkun parhaaksi poikaystäväksi. Jonkun, joka oli autossa tänä päivänä.
— Eilanko?
— Varjelkoon! En.
— Taunonko vai poikien?
— Miksi en ystäväksi, mutta en parhaaksi.
— Ei suinkaan hän tarkoita Peltosta? ajatteli Heli uskaltamatta kysyä enemmän. He olivatkin jo Helin portilla.
— Kiitos vielä kerran hauskasta retkestä, sanoi Heli ojentaen kätensä.
Onni puristi sitä ja aukaisi oven.
— Hyvästi, Heli. Sinun kanssasi minä voin puhuakin.
Heli nyökkäsi hymyillen ovenraosta.
* * * * *
Iltapäivällä meni Heli tapaamaan toisia Fazeriin. Tauno tulisi muualta sinne.
Kuljettuaan vähän matkaa hän tapasi Terttu Kosun. He kävelivät samaa matkaa ja puhelivat tulevasta konventista.
— Ei minulla ole paljonkaan huvia siitä. Etenkin kun on tanssikonventti. Minusta tanssi on ihanaa, mutta ei silloin, kun muut tanssivat ja itse istuu, sanoi Terttu.
— Ilta ja sinähän olette aina poikien seurassa. Tietysti he tanssittavat sinua, sanoi Heli.
— He seisovat mieluummin jonossa ja odottavat Iltaa.
— Miksi Ilta aina tahtoo sinut mukaansa?
— Minä olen Iltan astinlauta.
— Erkane hänestä, ole yksin tai sellaisen kanssa, joka ei ole niin valloittava kuin Ilta.
— Minä en voi olla yksin. Ennemmin minä elän vale-elämää Iltan varjossa.
— Tuollaiset ajatukset ovat hassuja toverien kesken. Me olemme kaikki kahdeksasluokkalaisia, emmekä toistemme varjoja. Paremminhan sinä osaat läksysikin, kuin Ilta.
— Mitä se auttaa, kun hiukset ovat keltaisenpunaiset?
— Pyh. Ajattele, että Ilta saa luultavasti keväällä ehdot algebrassa.
— Mutta ei kesakkoja, niinkuin minä.
— Päätä valloittaa maailma jollakin muulla kuin kauneudella. Kun sinä aina olet Iltan seurassa, niin sinä opit panemaan liian suurta arvoa ulkonäölle. Merikin on sievä, mutta hän ei himmennä muita, sillä hän ei itse tahdo himmentää.
— Ilta valitsee aina minun pukuni, hän tahtoo, että minäkin olisin kaunis.
— Mutta minä annan sinulle neuvon, ettet koskaan osta mitä Ilta ehdottaa. Hän on itse maukkaasti puettu, mutta sinulle hän valitsee kamalia värejä.
— Onko se totta? Mutta hänhän on minun ystäväni.
— Se, joka valitsee punatukkaiselle oranssivärisen kankaan, on ystävän irvikuva. Hyvästi Terttu, tästä minä eroan.
Kaikki muut olivat jo saapuneet ja istuivat kahvin ja leivosten ääressä.
Meri oli juuri alkanut kertoa tapahtumista Kuusijuuren päivällisillä.
Kun Heli oli tervehtinyt, kerrottiin hänelle, mitä muut jo olivat kuulleet. Sitten Meri jatkoi ja kuvasi elävästi koko illan tapahtumat.
— Olisitte nähneet Tuovia. Hän oli kuin Marie Antoinette mestauslavalla.
— Sinun vertauksesi ovat hieman suurellisia, Meri, sanoi Tauno.
— Mutta ajatelkaa, että meidän luokallamme on sellainen, joka seisoo keskellä elämän taisteluja, sanoi Heli.
— Mutta tiedättekö, että meidän luokallamme on sellainen, jonka isällä on Cadillac ja joka pyytää tovereita autoretkelle Vantaan joelle? kysyi Tauno.
— Monen isällä on autoja. Meillä on Buick, mutta se on enimmäkseen maalla, sanoi Ilkka.
— Mutta tämä toveri on sellainen, joka ei koskaan ole seurustellut muitten kanssa.
Ilkka ja Meri arvailivat kilpaa, mutta aina väärin.
— Oletteko te unohtaneet ensimmäisen meistä? kysyi Heli.
— Onni Joki! Kuule, Meri. Tämä on kosto sinun uskomattomasta jutustasi. Tuovissa paljastuu merkillisiä puolia, ja nyt Onni tekee sellaista, jota hän ei ole ennen pitkän elämänsä aikana keksinyt. Minä kerron nyt myöskin juttuja. Père Lachaise on kihloissa ja rakastaa, sanoi Ilkka.
— Rosaprosaa, keskeytti Heli. — Mistä sinä sen tiesit?
Kaikki nauroivat, niin että viereiset naapurit hymyilivät.
— Minä aioin sanoa: — Notre-Damia.
— Ei nyt sekoiteta totta ja valetta. Minä selvitän asiat, sanoi Tauno ja kertoi aamullisesta autoretkestä.
— Mutta Père Lachaise ei näyttänyt onnelliselta sulhaselta. Hän oli yhtä jylhä, kuin ainakin kateederin takana, eikä puhunut sanaakaan meille. Deutscheprosa ja Dauphin sopivat yhteen, ja pian se nähdäänkin, sanoi Heli.
— Meidän pitäisi antaa Dauphinille pieni sysäys, sanoi Ilkka.
— Mutta minusta on kamala vahinko, että koulun ainoa hurmaava opettaja joutuu yhdelle naiselle. Nyt häntä ihailee kymmenet ja sadat, mutta sitten katoaa koko jännitys, sanoi Meri.
— Oletteko nähneet Dauphinin laatikkoa? Sylva säilyttää sitä, vaikka hän itse sanoo jo tutkineensa ihmisten kurjat tunteet ja saaneensa niistä kylliksi. Hän ei välitä miehistä, ei edes ylioppilaistakaan, hän tuntee heidät jo. Norssit ovat petollisia, ressut keveitä luonteita ja yhteiskoulunpojat tyhjänpäiväisiä tanssimestareja, sanoi Heli.
— Mitä Sylvan puheista. Hänen elämänsä on jaettu jaksoihin. Joskus hän ajaa niittokoneita isänsä pelloilla ja ratsastelee kuin Valkyria taivaanrannalla, sanoi Meri.
— Vai taivaanrannalla? Miksi ei merenhyrskyillä? kysyi Tauno.
— Toisinaan hän karkaa tukkilautoille, uittaakseen tukkeja luonnon helmassa, jatkoi Meri välittämättä keskeytyksestä.
— Onko hän tehnyt sellaistakin? kysyi Ilkka.
— Hän myi kummeilta saamansa hopealusikat ja lähti Oulunkylään tukkipomon luo päästäkseen tämän tukkilautalle. Mutta halpamainen pomo soitti Sylvan isälle, joka ei ymmärtänyt hänen vapauden tarvettaan.
— Pomonko?
— Ei kuin Sylvan. Hänen täytyi palata kouluun. Sitten hänellä oli hiljainen aika, jolloin valkoinen paperi sai hänen tunnepurkauksensa. Sylva kirjoittaa mestarillisesti.
— Kertokaa nyt, mitä Dauphinin arkussa on, sanoi Tauno.
— Meillä on tyttöjen kesken yhdistys, jonka nimi on »Folies Bergéres», ja sen tehtävänä on koota Dauphin-muistoja, sanoi Heli.
— Nimi on kuvaava — hullut paimentytöt, sanoi Ilkka.
— Ihastus on aina hullua. Meillä on paljon salassa näpättyjä valokuvia Dauphinista, useimmat selästä päin. Yhdessä hän puhuu Deutscheprosan kanssa ja hymyilee kuin Bakkus tai oikeammin kuin Douglas Fairbanks. Toisessa hän kumartuu sitomaan kengänrihmaansa. Sitten siellä on vihkoista leikattuja näytteitä hänen käsialastaan. Niinkuin: »huolimattomasti todistettu», »kuvio puuttuu», tai »janat on vedettävä viivoittimen avulla». Siellä on vihko, johon kirjoitetaan kaikki kultajyvät, jotka hänen suustaan putoavat. Se on Sylvan tehtävä. Meillä on kokoelma esineitä, joita hän on käyttänyt, pieni kynä, liitu, joka otettiin pois aina muitten tunneilta, Eilalle annettu kotimuistutus, johon tuli mustetahra ja jonka Dauphin heitti paperikoriin, ja hieno nenäliina, kertoi Heli.
— Minusta te ette ole rehellisiä, nauroi Tauno.
— Nenäliina on kulunut ja Dauphin pudotti sen käytävään, sanoi Meri. — Me annamme sen hänelle takaisin, kun hän menee kihloihin ja kadottaa sädekehänsä.
— Tauno, eikö olekin opettavaista nähdä tyttöjen sielunelämän kuiluja? kysyi Ilkka.
— Minulle he eivät ole enää arvoituksia, sanoi Tauno varmasti. —
Sisaret paljastavat koko sukupuolen ominaisuudet.
— Saapa nähdä kosiiko Dauphin tänä keväänä? Ilkan ehdotus sysäyksen antamisesta ei ole hulluimpia, sanoi Heli. — Mutta mitenkä se tapahtuisi?
— Kirjoitetaan kirje ja vihjaistaan, että Père Lachaise kilpailee
Rosaprosasta, sanoi Meri.
— Sellaista ei kukaan usko. Emmekö voisi järjestää heille hengenvaaraa?
Niinkuin sinä kerroit siitä lääkäristä, Meri, sanoi Ilkka.
— Tai pannaan sanomalehteen, että Rosaprosa on perinyt maatilan, sanoi
Tauno. — Dauphin ennättäisi kosia, ennenkuin asia selvitettäisiin.
— Dauphin on niin jalo, ettei hän huolisi Rosaprosasta, jos tämä olisi rikas, vakuutti Meri.
— Jos minä hakkailisin häntä ensi konventissa, niin Dauphin kiirehtisi kosimaan, etten minä veisi häntä, sanoi Ilkka.
Ja kaikki nauroivat katketakseen, niin että Merin täytyi sanoa:
— Olkaa hiljaa. Tämä on Café de la Paix, ja te häiritsette rauhaa. Ihmiset katsovat meitä paheksuvasti. Mutta nyt me olemmekin kuluttaneet tältä pöydältä syötävät aineet viimeiseen muruun asti. Veto olisi maksettu, mutta pääasia puuttuu, Ilkka.
— Saat sen kotitiellä, sanoi tämä.
— Ei kelpaa. Todistajien on nähtävä, ettet tingi, sanoi Heli.
— Lue ääneen, Ilkka. Nyt me olemme rauhassa tässä sopessa. Ei kukaan kuuntele meitä, sanoi Meri.
— No, samapa tuo, sanoi Ilkka vetäen paperin taskustaan.
— Minä en ymmärrä koko asiaa, sanoi Tauno.
— Eikö Heli ole kertonut vedosta? kysyi Ilkka.
— On niinkin, mutta kahvillahan se on kuitattu.
— Meri vaati vielä runon kissasta ja vedosta. Kuunnelkaa nyt:
— Sen tuli olla taiteellinen, ylevä ja hauska, sanoi Heli.
— Tietysti, sanoi Ilkka ja alkoi lukea:
»Ystävää mä muistan kaksi, kunnes tulen harmahaksi. Yksi musta kissa Kroketti, toinen musta Meri koketti.
Kissan tapoin kavalasti,
tyttö kosti ovelasti.
Löipä kanssani hän vetoa,
etten unohtaisi petoa.
Tyttölapsi pojan aina voittaa, jos hän lukee tahi suuta soittaa. Tästälähin kun mä näen koketin, muistan heti kissan, Kroketin.
Huononpuoleinen on runon taso, kun sen kyhännyt on
Ilkka Paso.»
— Hyvä, hyvä! Hauska se oli, sanoi Heli.
— Lopussa ilmeni tavaton vaatimattomuus, sanoi Tauno.
— Minä olen siis maksanut vedon? kysyi Ilkka.
— Ehkä se oli taiteellinen, koska loppusoinnut ovat hienoja, mutta minusta se ei ollut ylevä, sanoi Heli.
— Kissarunoksi se on ylevä. Siinä puhutaan tytöstä, joka suri kissan kohtaloa ja pojasta, joka sai rangaistuksen pahasta teostaan, sanoi Ilkka.
— Minä ehdotan, että runo hyväksytään, sanoi Heli. — Miksi sinä vaikenet Meri?
— Runo ei puhu totta. Siinä on kieroja asioita.
— Sitä ei kielletty vetoa lyödessä, sanoi Ilkka.
— Sinä siis myönnät, että minä en ole koketti? kysyi Meri.
— Se oli vain loppusoinnun takia.
— Älä ole niin nöyrä, Ilkka. Kaikki tytöt ovat koketteja, sanoi Tauno.
— Paitsi meitä kahta, sanoi Heli.
— Nyt täytyy lähteä kotiin, sanoi Meri. — Kiitos, Ilkka.
Kaikki kiittivät ja nousivat lähteäkseen.
Kun Meri ja Ilkka olivat eronneet Helistä ja Taunosta, kävelivät he hiljakseen pitkin Neitsytpolkua ja sitten Merikatua.
— Sinulla oli tietysti paljon hauskempi eilen? kysyi Ilkka.
— Minä viihdyn parhaiten omien toverieni seurassa. Eilinen ilta oli sentään aika jännittävä, sanoi Meri.
— Minusta on kuivaa, kun luokan tytöt alkavat leikkiä aikaihmisiä.
Niinkuin Aissi ja Tuovi. Ettehän te ole vanhempia kuin mekään.
— Minkä sille mahtaa, kun sielu vanhenee. Aissi on jo tanssinut kuusi vuotta. Oikein tanssiaisissa.
— Vanheneeko sielu sellaisesta?
— Tuleehan se aikaihmismäisemmäksi. Mutta ei paremmaksi.
— Käytkö sinä paljon tansseissa?
— En minä käy juuri missään muualla kuin toverikutsuissa, ja ne eivät vanhenna sielua. Vaikka tanssisi kuinka paljon. Nyt minä olen perillä. Annahan minulle se runo.
— Sinä et pitänyt siitä.
— Tietysti minä pidin. Ymmärränhän minä leikkiä, sanoi Meri ja otti
Ilkalta runon.
— Hyvästi Meri. Meillä oli mukava iltapäivä.
— Hyvästi ja kiitos vielä kerran.