KYLÄNHIEROJA.
Elokuun loppupäivinä tuli Kyyrön Hintriikka hieromaan Ada-rouvaa viimeisen kerran.
— Onks teil vasliinii? Minen käy jylläämän lakana läp, niiko kaupuntlaiset kuuluut tahtova. Rasva kans paha kohhoo pintaa päi ja ajjautuu hyppysii välis parannettavaks.
Hintriikka kiersi hihat ylös ja istuutui punakkana ja pyylevänä jalkopäähän hieromaan.
— Mie alan näist varpaist hyppelehtimän syvämmee päi. Teil onkii liukas hipiä ja tiiviit lihat näi emäihmiseks.
— Missä Hintriikka on ollut viimeksi hieromassa? kysyi Ada.
— Mie olin yhel pomol Kuparsaares. A hänest mie en lykänt enskää. Tiijätteks työ ko hää pannoo järkenää issellee ja miul häki korvii pääl ja siin pittää kuunnel sitä raatii tuntkaupal.
— Mutia radiotahan on hauska kuulla.
— A tielyst, mut ko oot kuunnelt muutama kerra, ni se käy lope pitkäks. Siin kuuluu saksat ja enklannit. Mitä mie höist? Lustimp miust on puhhuu keskenää ja mie pien hänel seuraa paremmast ko raatit ja ramohvoonit. Mut hää senkö tuuppaa häkit päähä ja siin pittää kuulla ja hieroo jynttyyttää toist sattaa killoo.
— Onko hän naimisissa? kysyi Ada näyttääkseen huvitetulta.
— Hänelt kuol rouva enne ko hää tul täys sata kiloseks. Nyt hää on kehno ko lihat painaat luita. Mie hieron heit irrailee, jottei hyö vaivaa liikaa. Otanks mie teit lope rutost?
— Tältä syrjältä se on hellä.
— Siin on issiakse oksa. Pittää kärsii vähä kouristamist. Mie alustan teit ko taikinaa. On teis olt hiivaa liiakskii ko ootta nousseet näi ajotaikinaks. Kaluuni everst sano enne, jot sorjist tytöist tulloo äkäiset muijat. Häne rouvasa oi ja näi sillee pintane, pihis ko viholaine.
— Ei se ollut ihme, jos hän oli Hintriikan käsissä, nauroi Ada.
— Hää sihaht jokkaisel. A ko hää ol yl'oppilas, ni hää ol vissii ylpiä oppisa pääl. Sorja hää ol kasvoist päi, mut sen mie oon huomant, jot potril tytöil ei oo kauneuvestaas siunaiist. Hyö kuoloot rintatautii, tai joutuut juopon keral vihil, tai jäävät leskeks. Kiepsauttakaas vassallee ni mie ajan selkäpuolt näi seisovaltai. On täs rahtii ennekö tää pehmiää.
— Tämä tuntuu hyvältä. Hintriikka on oikein taitava hieroja.
— Ehä mie mitä. Mut se miul on jot mitä tohtorilt ja muilt hierojilt ei lähe terveeks, sen mie parannan. Yhelläkkii Pasili rouval ol olt neljäkymment ja kaks hierojaa, eikä pääst tuolist ylös. Mie vatkasi hänt neljä tuutii ja sillo hää nous kohvii juomaa herrasa kans.
— He olivat varmaan hyvin kiitollisia Hintriikalle?
— Rouva siunas veet silmis ja herra sano miu noitunee. Isse hää o. enemmä niiko happame näköne. Hänest tais olla paremp, ko rouva ol kytketty pilttuuseesa ko tamma. Sen Päsilin tiet ei olleet ukkomiehe eik vaimniekan. Tyttölöit hää hak aitois ja kiertel käräjäherroi juominklois.
— Hintriikka tuntee paljon ihmisiä?
— En mie ennää niikää usjast kerkiä hieromaa, miul oma huusholli ja perettä tarpeeks. Mut Tuomas on nuuka mies ja ko mie tahon issellein ommii rahhoi, nii välist käyn talolois jylläämäs. Tunnetks työ tiaatterlaisii?
— Kyllä minä tunnen jonkun. Kuinka niin?
— Jaaksaares asu män kesän herrasväkkee, jotka olliit oikein tiaatterlaisii ammattisa puolest. Mie hieroin hoit kuukauspalkal. Hyö kuuluit tiosohvin lahkoo eik syöneet lihhaa. Miul hyö iuettiit kirjoi höi opistaasa. Siin ol valleit riskist. Isse hyö sanoit uskovnsa mite ihmist on mont kerrost päällekkäi vaik myö nähhää vaa tiiviimmä osa hänest. Ette työkää mahtus tähä sänkyy, vaik tää on puoletoist ihmise tila. Heijä oppija mukkaa työ ulotutte tuoho piironkii ast.
— Ai, jaj, miten Hintriikka ottaa kovasti, valitteli Ada.
— Näit ihrasempii kohtij mie otan ravakast, ei tällane leini tottele vähhää. Hyväks lykyks ei huoli hieroo sitä näkymätönt ossaa tei ruumiistanne. Se näyttelijä, Mitiks hänt kussuttii, selitti jot sielut kuoloor ja syntyyt uuvellee ja taas kuoloot ja yhä syntyyt ja kehittyyt täyvellisiks. Mut häne sielusa ei vissiikää olt kauva pitänt sitä pellii. Sen mie näin jot ohakkeit ol viel jälel, niiko hää poras rouvasa keral. Rouva retistel takasii oikee urakal. Minnuu oikee kehtoitti höit kuullessa.
— Olivatko he molemmat näyttelijöitä?
— No ei sunkaa, myönsi Hintriikka, — Se Mitti sano, jotta häne rouvasa tärvel rollisa. Mienen ilent kyssyy mitä se rolii meinas. Myö kussutaa juorupuhheit rolliks ja sellasii rollii se rouva osas urakal.
— Mikä heidän nimensä oli?
— Mitti — ja ässällä se alko.
— SmithkÖ?
— Nii justii Mitti. — Tiaatterlaiset kuuluvat kuppaattavan issijää joka kevät. Höil lyö ver sakiaksi siel palkeil hummatessaa. Ainaki miehet tarvissoot monjaat sarvet nahkaasa ennekö taas kykenööt temppuja laskettelemmaa.
— Entä naiset?
— No mie en tult uelleeks mite hyö keventäät vertaasa. Vissii se on keppee syntymästää ast.
— Minä luulin ettei kukaan enää käytä kuppausta.
— Nyt se on jällee tult muotii. — Miss tei herra on?
— Hän kirjoittelee huoneessaan.
— Pittääks häne yleaikaa akkiloija? Mut potran hää on pysynt. Ei teil oo hyvä pyssyy häne rinnallaa. Koha mie näverrän rypyt pois tei kasvoist ni ette oo iha alakynnes. Mut sannoot jot kouluopettajat ei kasso toiste muijii. Niiko tuomarit ja varmasyötit ja tukkilaiset.
— Nyt Hintriikka nipistää minulle mustelmia, keskeytti Ada.
— Vähäst työ urajattekii. Miehä hyppeieihin ko kissa iljanjääl. Niskaa mie kynnän rutommast, siit männöö voima päähä ja olkapäihi. — Rantlahe Ierikka kerto nähneesä Helsinkis mite nuorii ihmisii huijautettii autolois ympär katuloit. Nää huusit ja ulisiit ja kirjavii nauhoi liehu ilmas ja kirjoi hyö raahasiit perässää. Toiset oikoit käsijää ja huusit niiko appuu ja toiset retkottiit syrjist rennollaa. Mie haastan mitä mie kuuli. Korvakuuloo koirakii haukkuu.
— He olivat ylioppilaskokelaita, jotka viettivät koulun lopettajaisia.
— Voip olla. Ko tääl maal on kihupyhät ni nuoret ajjaat kilpaa ja hihkuut. Mut ei höil oo siihe luontoo selvän olles.
— Nyt tämä riittää. Juodaan kahvit ja sitten jatketaan ensi kesänä, kun minä taas tulen maalle.
— Mänkää illal saunaa, ni lihakset ei lyö helläks. Ilma iöylytä työ ette siijä liikkuu. Työ ootte luonnostaa ja syntymäst veteläpuoleine, sanoi HintHikka ja hieroi rasvan käsistään esiliinaansa.
— Minä olen kuullut, että Hintriikka tulee ensi talvena käymään
Helsinkiin.
— Mie tuun toplinkipalttoota ostamaa ja hampaitan laittuuttanmaa. Sit mie pistäiksen teikii kortteeris.
— Hintriikka tulee meille asumaan, pyysi Ada.
— Kiitos vaa teil, mut mie sukuloitan minjän langon Tiitan luona, sanoi
Hintriikka ja istuutui kahvipöytään.
* * * * *
Kirkkaana talvisena aamuna kun Ada-rouva vielä nukkui, aukeni huoneen ovi.
— Ka, vieläks työ lojotte, Aata-rouva? No mikäs leit estää, ko ei oo lehmii ja vaskoi korjattavan. Terveisä Jääskest, sanoi liukas kieli.
Ada katseli unisena tulijaa.
— No, eikös olekin Kyyrön Hintriikka! Hyvää päivää ja tervetuloa.
— Teil on lope jalo kortteer tää! kaupunkis. — Mienen ois uskoutkaa, sanoi emäntä ja istuutui oven viereen.
— Kuinka isäntä jaksaa?
— Hyväst hää ellää, vaik ain mokottaa, jot syvänalla vääntää ja suolimuksii kipristää. Nyt hää syvämmisty, ko mie patistin hänelt rahat tähä reissuu. Hänes on se saituuve vika nii juurtunt, jot mie melkei väkpukol pääsi iähtemää. Etteks työ lähe miu keral ostamaa toplinkpaittoota juutalaiselt?
— Mennään suomalaiseen kauppaan, ehdotti Ada,
— Emmie osta ristitylt, hyö ovat kalliit, eikä saa tinkii oikiaks hinnaks. Juutalaise keral on lustii tehhä kauppoi. Nouskaaha nyt vällee, ni mie rupatelen täs kuulumissii.
— Emäntä menee tuohon viereiseen huoneeseen, niin minä pukeudun sillä aikaa, pyysi Ada.
— Mitä työ miust ruusaatte, naisväkkeehä myö ollaa molemmat syntymäst ast. — Mitäs vaste työ pönkitätte ruumist tuollaisil rnstinkeil? Etteks työ ilma kestä pystys?
— Eihän nämä ole kuin alusliivit. Emäntä katsoo kuvia tuosta kirjasta.
— Teil on sit vehkeet — iha ko jakkarajalka kantapäänä. Älkäähä tok panko sepävehkeit hiuksii. No, voi pahus, ko käpristyy haivenet.
— Nyt minä olen valmis, sanoi Ada ja vei Hinttiikan kahvipöytään.
Matkalla kauppaan pani emäntä merkille ilmansuunnat ja kellotornit löytääkseen takaisin kortteeriin.
Heti kauppaan tultuaan sanoi Hintriikka:
— Hyvää päivää! Puhutaaks tääl suomee?
— Jaa natürlich, me puh» aina kundikielt. Mitä pitis frouralle näyltä? sanoi israeliitti.
— Mie tahtoisin toplinkpalttoon, musta päällysvaate ja lammin vuor, alkoi Hintriikka suulaasti selitlää ja lisäsi sitten teatterikuiskauksella Adalle: Kassokaas mite hää on kammant hiuksessa, justii ko mei kitsa.
— Oikka hyve koitta teme paltto. Se istu frouva peel kun yks naulattu. Ja huokke hintta, selitti kauppias ja veti vaatekappaleen emännän päälle.
— En mie hnokeest välitä. Mie tahton uusmuotisen ja renakan palttoon.
— No tesse just uusmuotti ja renekke ulsterpaltto.
— Tää en lope väljä harteist. Mie tahon akkuraatist istuvan, sanoi
Hintriikka ja kierteli itseään peilin ääressä. — Ja täs ei oo toplinkii.
— Tesse me laitta täyte alle ja tenne omppele kiin ja frouva isente ei tunte hente samaks, — juutalainen veti ja kohutteii, pisti neuloja ja kierteli ympäri.
— Mitä hää miust nyhkii ko lammast kerittäväks? Mut tää on lope lyhyt.
— Teme lyhyt? Frouva hame itse liika pitkä. Teme lyhyt! Natürlich hame neky altta kun se on kaksi metri pitkä. Eikö frouva tiettä, et ole lupa pittä sellaine hame kaupungissa? Juutalainen nosti haltioissaan emännän hametta.
— Ikinäs et saa minnuu leikkaamaa hammeitan niiko toiset hassut. Anna toine ja pitemp. Mie tahon olla reiman näköne, sanoi emäntä napakasti.
Juutalainen riisui entisen ja toi toisen palttoon.
— Frouva osta teme, pitkä paltto, uus fasong. — Modell kappa, extra chic, kääntyi kauppias Adan puoleen.
— Emäntä tahtoo arvokasta ja hyvää, selitti tämä.
— Mut kyl mie siit tahon vasonkii ja sellaist mitä ei nää joka kuppari.
Jääskes, sanoi Hintriikka ja otti itse toisen naulakosta.
— Se kappa kestä lapsenlapsi asti. Minu oma frouva kulke teme kangas kymmene, sata vuotta.
Emäntä purskahti nauruun ja kuiskasi kuuluvasti Adalle:
— Mienen ikinä usko jot tuollaisel kirpul on muijaa, — ja lisäsi kauppiaalle:
— Mitä tää röpelys maksaa?
— Me sovi hinttä. Ens prova helma lyhempi.
— Se pittää ruuvata pitemmäks, sanoi Hintrtikka itsepäisesti.
— Frouva oma hame näyttä putto kadun peel. Kaikki naura, poliisi, juoksupoikka naura.
—' Mitä tää maksaa?
— Frouva saa 900 markka. Nyt maanantai ja vaan sikstähden frouva melkke ilmaseks chic.
— Hää luuloo minnuu höntöks. Syntrahhoi tahtoo.
— Isente maksa, 800 — no panna paketti.
— Sanokaa hänel, Aata-rouva, jot Tuomas on ikäns olt saita, hää ei maksas puoliakkaa, kääntyi emäntä Adan puoleen.
— No mite frouva antta?
— 6000 markkaa mie voin laskee tuost mänemää.
— Frouva teke pilkka. 700 viime hintta, kun frouva aina on osta meiltä, sanoi juutalainen tuttavallisesti.
— Älkää sanoko hänel, jot mie oon ens reissul tääl, kuiskasi emäntä
Adalle ja sitten kauppiaalle: 600 on viimene sana.
— 700 markka. Kun frouva vanha tuttu ja kundi saa sen 650 markka.
— Sit sen pittää ja istuu potrast, korjata pittää ja helma laskee alas.
— Jos frouva ei kerro tuttavalle niin saa otta 625 markka. Minun omat lapset kärsi vahinko, kuiskasi myyjä emännän korvaan.
— En mie taija välittää koko hokötyksest. Voip miu entinekkii viel kelvata Jääske sillal.
— Osta paltto, muute palele. Jos frouva aina osta meidä afäärissä niin minä anta 600 markka ja on itse ilma peivelliste koko viikko, kiersi kauppias käsiään.
— Lasketaaks helma alas?
— Ei ole kangas, mutta teme ei ole lyhyt. Frouva oma hame pitkä, sopi palotorni hameeks.
— Sit mie lähen. Tuomaskii ol nii äkäne siit palttoo meiningist.
— Tehkä kauppa, paltto chic, rukoili kauppias.
— Olkoo kui sikkaa tahansa, ni mie en osta, sanoi Hintriikka ja meni ulos.
Ada kiiruhti nolona perään. Ulos tultuaan naurahti emäntä tyytyväisenä.
— Miul ol oikee lusti häne kerallaa.
— Mennään nyt kotiin aamiaista syömään. Minulla ei nyt ole aikaa käydä useammassa kaupassa, sanoi Ada.
Aamiaisen jälkeen sanoi Hintriikka:
— Nyt myö lähetää hammastohtoril. Vissii teil on aikaa?
— Eikö Hintriikka jo käynyt lääkärissä?
— Joha mie, mut se ei oltkäa oikia paikka. Mei postneit sano jot Ruukius on niit parraimpii tohtorloit tääl Helsinkis. Ja hää kuuluu ossaava ihmise luut ulkomuistisi. Mie lähin häne luoksee ensluoka piilil, ja vartuin häne porstuvassaa vissiiki par tuntri. Isse hää kuulu ollee lasaretis leikkaamas. Ko mie pääsin sissää ni mie pyysi hånt laittamaa miul uuvet hampaat. Mut siihe hää ei suostunt. Mie sanoin, jot tällaises juoksus miult männöö aika kaivoo. Mut vaikka hää ol lope viini ja taputtel käsvartta ni ei vaa taipunt. Mie koeti sannoo jot: »luu ko luu», mut hää vaa nauro ja sano jot eihä suutarkaa paikkaa vammoi ihmisenahas, vaik hää puolpohjaa kenkii.
— Onhan täällä hammaslääkärejä.
— Nii, justii. Kuka höist lienöö paras?
— Minä tunnen taitavan naislääkärin. Hän on hellävarainen ja miellyttävä, esitti Ada.
— En mie lähe naisihmise kynsii. Akkapää, lampaanpää!
—- Hän on yhtä taitava kuin mies.
— Akka hakkaa, puolen taittaa, sanoi Hintriikka itsepäisesti.
— Mennään sitten tohtori Vanteen luo. Hän asuu tässä lähellä.
— Onks hänel partaa?
— On viikset. Kuinka niin?
— A ko tnienen pie sil jää sipinaamaa missää arvos Ei parta paboil kasva, turpajouhet joutavii, sano meijä vnijavainaa. No, sit mäntii.
Matkalla Ada kysyi, missä Hintriikka oli asnnww
— A ko mieeon pie siljää sipinaamaa missää arvos. Ei parta pahoil kasva, turpajouhet joutavil, sano meijä vaijavainaa. No, sit mentii.
Matkalla Ada kysyi, missä Hintriikka oli asumassa.
— Mie oon Tilta-minjän langol. Hää on nikkarniies ja peret on ko rotiii laaris. Hyö näytteliit miul eile kirkkoloit ja kaupmikii. Ja haastoit kui tääl on tiatterloit ja muistopassait.
Perille tultua he saivat odottaa vuoroaan, mutta emäntä vaipui mukavaan nojatuoliin ja nukahti.
— Tuutteks työ sissää — jos hää viel ronnaa kui ilkeest? kysyi hän, kuu
Ada herätti hänet.
— Minä odotan täällä, sanoi Ada nopeasti.
Lääkäri istutti Hintriikan tuoliin.
— Avatkaa suu, olkaa hyvä.
— Mie haastan enstää asjan puhraaks. Oottaks työ tottunt tekemään hampait akuraatist, jot hyö ei lonksaa, niiko mei lukkaril, jonka virreveisuust ei saa selvää ko haahmollee, selitti Hintriikka.
— Minä olen nyt tehnyt hampaita 20 vuotia. Katsotaan mitä on tehtävä, sanoi lääkäri.
— Melkee ne on läppeesä lahhoi.
— Aukaiskaa suu, joudutti lääkäri.
— Minnuu viissittää, ko ne on nii kehnoi.
— Minä olen tottunut sellaiseen. No, on tässä myllyssä uudet jauhinkivet tarpeen, sanoi lääkäri katsottuaan suuhun.
Emäntä nauroi huvitettuna.
— Kui kauva höit kestää tehhä?
— Entiset on ensin vedettävä ulos ja sitten täytyy odottaa ainakin kuukausi, ennenkuin ikenet asettuvat.
— Mie maksan hyvät juomarahat, jos työ laitatte hampaat kohallee viikos.
— Ei niitä voi nopeammin laittaa.
— Mie tahtoisin nähä ko työ ens kiskotte joltai toiseit hampait. Jos hyö vonkuut koi pahast?
— Ei täällä ole nyt muuta kuin paikkauksia. Minä kuoletan ennen ulosottamista, lupasi lääkäri.
— Mitä höist kuolettaa. Männööhä hyö kuiteskii piioil. A ehä mie hoksantkaa kyssyy, mitä työ otatte maksun?
Tohtori mainitsi summat.
— Mienen viissi tinkii jos hyö vaa ei lonksaa tai ole keltaset. Mie tahon valkoset ko paper ja potrat.
— Hyvä on. Aletaan nyt, kehoitti koeteltu lääkäri.
— Onks teil hyvät pihit?
— On sellaiset kuin olla pitääkin.
— Työ taijatte olla leskmies?
— Olkaa hyvä ja aukaiskaa suu, kehoitti lääkäri hermostuneena.
— Ko nappi puuttuu takist. — Miust nuo ei näytä ihniispihtiiöilt, sanoi
Hintriikka ja katsoi levottomana lääkärin kättä.
— Ne ovat ensiluokan kojeet. — No, mitä nyt? Miksi emäntä nousee?
— Mie tuunki huomen uuvestaa.
— Eihän asia sillä parane.
— Mie tuun huomen. Vai tahottaks työ maksun täst haastamisest? Postryökkynä sano jot lääkärit ottaat maksun baastannsest, mut Ruukius ei ottant.
Tohtori ei ollut näkevinään emännän ojennettua kättä.
— Mitä lääkäri teki teille? kysyi Ada kadulla.
— Emmie viel kayntkää häne ronittavaksee. Mie lähen ens kassomaa elävii. Minjän langon Tilta sano jot hyö näyttäät »Revontules» mite yks tohtor nykkii hampaii. Sit mie tiijän kuitennii mitä rahtii se on.
Ada saattoi Hintriikan elokuviin ja meni itse kotiin.
Parin tuimin kuluessa ilmaantui emäntä taas Adan luo.
— Mie tulin sannoo hyvästit. Mie lähen Jääskee.
— Mitä ihmettä? Entäs havmpaat?
— Mie näin jo tarpeeks sen lustin. Tohtor ol humalas ja kaas yöytäsä astjoinee ja rehenteli pihtlöines nenäs ja korvis. Mie luulin jo, et hää ratkoo koko akan. Ja piialt hää vet hiusnuttura irrallee ja ko hää lopus sai pihtisä suuhun, ni siihe ne jäi ja akka juoksi kavul ja pihit retku suust. Ja mienen mää siihe kelkkaa elläissäin.
— Mutta sehän oli vain elokuvapila.
— Miul kohhoo pinta kananlihal ko mie muistan mite hää ivvistel — semminki jos se on issellää eessa. Soittakaa työ sil Vanteel, jot mie en rupia häne ratkottavaksee.
— Sitä minä en tee, torjui Ada.
— Arvatkoo sit issestää. Hyväst van ja kiitos. Mie lähen yöjunas, ko miul on tääl kaik asjat tehtyn. Ja viel mie jauhan näil kivil mont vuotta.