KESÄMÄKEEN.
Lapset olivat ihastuksissaan, kun isä ennen maalle muuttoa toi heille pienen foxterrierin nimeltä Mooses.
— Minä tahdon maata sen vieressä yöllä, sanoi Janne. — Minä vaadin sen esikoisoikeudellani.
— Voi kuinka se on mehevä, minä tilaan kävellä sen kanssa ulkona, huusi Risto ja syleili Moosesta.
Kaiket päivät pojat leikkivät sen kanssa. Toini tuli kateelliseksi ja sanoi:
— Mitä minä sitten saan?
— Voit syöttää sitä, se syö munaa ja juo kylmää korviketta.
Toini itki joskus, kun pojat olivat kovakouraisia, esim, kun Janne sulki Mooseksen liinavaatekaappiin tai Risto pisti sen tyynynpäälliseen ja sulki aukon kuudella säppineulalla. Mutta pentu oli yhtä iloinen ja leikki päivät pitkät lasten kanssa.
Elämä miestenhuoneessa oli niin raisua, että Mari alkoi suunnitella muuttoa talosta. Hän toivoi keittäjättären paikkaa vanhan hiljaisen neidin taikka lapsettoman parin luona. Mutta pohjaltaan hän tiesi, ettei hän voisi jättää perhettä, jossa häntä pidettiin kuin omaista.
Levottomuutta lisäsivät matkavalmistelut. Tavaroita oli sullottu kokoon päiväkausia ja lapset olivat kuin kuumeessa.
Odotettu lähtöhetki oli tullut. Perhe oli jalkeilla kukin tahollaan.
— Sukkanauha katkesi, mutta mä korjasin sen eristetyllä kuparilangalla. Sillä voi eri hyvin laittaa pitimiä housunkannattimiin, sanoi Janne, ja kiinnitti vitjat Mooseksen kaulanauhaan.
Toini juoksi ahdistetun äidin jäljestä ja pyysi:
— Pistä hiukset lettiin, pistä hiukset lettiin, mä en tule muuten valmiiksi. Tai leikkaa mulle polkkatukka.
Isä sitoi kokoon kantohihnoja ja piti velvollisuutenaan vastata Jannen kysymyksiin.
— Miten nahkoja parkitaan? Isä, kuinka monta metriä pitkä on Atlantosaurus? Isä, jos neekeri asuisi Pohjoisnavalla ja sille syntyisi lapsia, niin olisko ne valkoisia? Voiko kaloilla olla yskää ja nuhaa! Kun yksi kaksosista kuolee ja yksi jää elämään, niin kumpanen heistä on viiden vuoden perästä vanhempi!
Äiti hääri, järjesteli ja joudutti perhettä syömään. Mutta äkkiä hän huomasi, että Risto oli poissa ja hätyytti kaikki hakemaan häntä.
— Risto on voinut lähteä asemalle, sen vaatteetkin ovat poissa, sanoi
Toini rauhallisesti.
— Silloin hän ansaitsee rangaistuksen, lupasi isä.
— Pojat ois pitänyt kytkee nuoraan, ei ne muuten kestä, sanoi Mari.
— Vihreät Kotkat voivat pitää loppukokousta, arveli Janne.
— Tuossahan hän tulee. Missä sinä olet ollut, — tiukkasi isä.
— Mä kävin mummon luona ottamassa tämän ruusun. Se on niin suloinen.
Riston ääni oli niin hellä, ettei isä hennonut torua.
— Kävitkö nyt herättämässä mummon näin aikaisin, oliko hän luvannut sinulle ruusun?
— Mummo lupasi sen jo eilen, mutta minulla ei ollut aikaa, kun piti pakata muut kukat koriin ja käydä sanomassa Kaleville hyvästi.
— Meillä on muutenkin kamalan paljon tavaraa ja nyt on joka lapsella vielä uusi mytty. Mitäs Jannella on sanomalehtikäärössä?
— Siinä on sähköpattereita ja myrkkyliuospullo. Kyllä minä ne kannan.
— Mitä myrkkyä siinä on? kysyi isä huolissaan.
— Kuparisulfaattia, etikkaa ja vuoltua kosmoskynää. Mä tarvitsen tätä välttämättä.
Vihdoin olivat tavarat ja ihmiset autoissa matkalla asemalle. Isällä oli Toini ja kukkakori sylissään, Janne istui vieressä pidellen kääröänsä ja Moosesta. Äidillä oli Risto, ruusu ja eväskori, sitäpaitsi olivat molemmat ajoneuvot täynnä muuttotavaraa. Liisa ja Mari kävelivät.
— On kivaa, kun saa ajaa komeasti, tutut pojat saisivat nähdä nyt, toivoi Janne ylpeänä.
— Minun tuttuni saisivat kernaasti olla näkemättä tätä loistoa, sanoi isä kärsivän näköisenä.
— Monen touhun jälkeen oli perhe sijoitettu junaan. Mooses oli junailijan vaunussa, jonne lapset väliasemilla veivät kovaksi keitetyn munan sille syötäväksi. Ajeltiin kolmannessa luokassa, sillä yleisö oli siellä kärsivällisempää.
— Hyvästi ruma Helsinki, huusivat lapset, kun juna alkoi liikkua.
Ensin katseltiin maisemia ja kinailtiin vähän paikoista. Sitten alkoivat pojat lukea. Riston huulet liikkuivat koko ajan.
— Tämä on hurjan haga kirja. Sulevin äiti on kirjoittanut sen.
— Mutta kuinka se on noin repaleinen? On ikävää, kun teillä eivät tavarat kestä ehjinä, huokasi äiti.
— Kolme tavaraa meillä on ollut monta vuotta ehjinä: rautainen paistinpannu, silitysrauta ja magneetti, kertoi Toini.
— Nyt minun on nälkä. Saanko kovaksi keitetyn munan? kysyi Risto.
— Minun on jano. Maitoa ja vettä minä en tahdo, etkun ne eivät sammuta sellaista janoa, joka tulee junassa, lisäsi Janne.
— Saat ostaa limonaadia, Keravalla, lupasi äiti — nyt tulemmekin sinne. Tässä saat 40 markkaa, tuo loput takaisin.
— Janne kiiruhti ulos ja palasi sylissään viisi pulloa.
— Ei jäänytkään yhtään rahaa.
— Mutta rakas lapsi! Yksi tai korkeintaan pari pulloa olisi riittänyt hyvin, sanoi äiti.
— Ei tämmöinen jano mene vähällä, kyllä toisetkin juovat.
Ja totta se olikin, sillä Hyvinkäällä täytyi jo ostaa uutta.
Samassa alkoivat lapset nauraa.
— Tuossa tulee isä ovesta eikä sillä ole lakkia.
— Missä isän lakki on?
— Minulle sattui niin hullusti, että seisoessani junasillalla tuli tuulenpuuska ja vei hattuni. Mitä minä nyt teen?
— Tämä kori jossa ruusu on, sopisi kyllä hatuksi. Pannaan ruusu Marin laukkuun, etkun se on niin suuri, ehdotti Risto.
— Se ei tapahdu ikinä. Häpäiset minut vierasten immeisten kuullen, sanoi Mari suuttuneena.
— Isä saa minun lakkini, voisi leikata vähän reunaa auki, lupasi Janne tavattoman anteliaasti.
— Ostetaan joltakin ukolta, niitä on niin monta toisessa osastossa, avusti Toinikin keskustelua.
— Täytyy kai minun olla ilman lakkia Kesämäelle asti, siellä on vanha lakkini, sanoi isä.
Aika alkoi tuntua pitkältä lapsista. Syötiin aina väliin ja suunniteltiin kesää ja luettiin.
Pojat olivat varanneet mukaansa jaloa kirjallisuutta. Veli Giovannia,
Piloja ja Pilakuvia, Huumorin hikihelmiä ja jännityskirjoja.
— Ruvetaan nyt puhumaan Istallista, ehdotti Risto.
— Mikä se on? Usein kuulee teidän puhuvan siitä, mutta en ole saanut selville sen merkitystä, kysyi äiti.
Nyt alkoivat pojat vuoroon innokkaasti kertoa.
Janne alkoi:
— Kerran eräs henki tuli kuusta maahan ja se putosi bentsiinilähteeseen ja me kaadoimme siihen vettä ja se rupesi savuamaan ja sammui ja niin me pelastettiin sen henki.
— Se henki lupasi sitten meille palkaksi, mitä me vain halutaan ja me pyydetiin Istallia ja Viitosta, joka on sama kuin Vetinen.
— Kun se oli antanut nämä meille, niin me ammuttiin se takaisin kuuhun.
— Ilikiittä narrata tuolla lailla, ristityt poejat, minä pelekeen tuommosta, sanoi Mari.
Ympärille oli kerääntynyt muutamia lapsia kuuntelemaan, mikä seikka innosti poikia kertomaan.
— Istalli on kuutionmuotoinen talo keskellä Intianvaltamerta. Sen särmät ovat kymmenen peninkulman pituiset ja se on kokonaan lasista, alkoi Janne asiallisesti.
— Sen pinnalla on suuri aarniometsä, ja merimiehet luulevat sitä saareksi, jatkoi Risto.
— Siinä on sata kattoa ja sata kerrosta välillä ja vettä voi pumputa sisään ja ulos. Viimeisessä kerroksessa on aina vettä ja se on täynnä laivoja ja niitten päällä lasin läpi näkyy aarniometsä.
— Siellä on paljon eläimiä, leijonia, tiikereitä, pussieläimiä, mammutteja, pleisiosauruksia ja kaikkia lajeja, mitä nyt on maailmassa ja mitä ennen oli.
— Semmoisia elläimiä ei oo ollukkaa, nuo poejat ovat valheen hengen riivoomia, kuului Marin kauhistunut vastalause.
— Isukka sano Marille, että pleisiosaurus on elänyt kerran maanpäällä, pyysi Janne.
— On kyllä, vastasi isä hajamielisesti jatkaen sanomalehden lukemistaan.
Mari vaikeni tosin, mutta ei näyttänyt ollenkaan muuttaneen mieltään.
— Mitä eläimiä siellä vielä oli? kysyi Toini, jolta Istalli-asiat tähän asti oli pidetty salassa.
— Siellä on niin suuria kirppuja kuin nyrkki.
— Hyi sentään, kysypäs isältäs onko tuokii totta, murahti Mari.
— Satujahan lapset kertovat, koetti äiti rauhoittaa. — No missä ne kirput ovat?
— Niitä pidetään isoissa häkeissä. Sitten siellä on aarteita, pyssyjä, puukkoja ja kuparilankaa ja suklaata ja namusia. Joka ilta me puhutaan niistä.
— Onko siellä ihmisiä? kysyi Toini.
— Siellä on kääpiöitä, ja aina kun ne kuolevat, niin me otetaan niitten nenät ja kaadetaan elämänvettä päälle, ja sitten siitä tulee uusia kääpiöitä. Kun me itse kuollaan, niin toinen laittaa eläviksi sillä vedellä.
— Mistä te sitä saatte? kysyi Toini.
— Sitä on lähteessä, jossa sitä syntyy yksi tippa tunnissa.
— Missä se viitonen on?
— Se on koko Uudenmaan lääni, joka on veden peitossa ja talot ja kaikki mitä siinä on purjehtii veden pinnalla.
— Kesällä mollaan Viitosessa ja talvella Istallissa.
— Kerran me saatiin Viitosessa niin suuri kala ja niin paksu kuin äiti.
— Itekkö työ sen saija, kysyi Mari, joka ei enää jaksanut pysyä syrjässä.
— Meillä on sellaiset kalastustarpeet, että saadaan jos kuinka isoja kaloja maalle. Se tapahtuu sähkön ja vesipumpun avulla, selitti Janne.
— Siinä on vilippiä. Elekee uskoa, narroovat tuas, sanoi Mari kääntyen vieraitten lasten puoleen.
— Kun on oikein ikävää, me mennään Istalliin, muut eivät sitä ymmärrä, sanoi Risto ja alkoi katsoa ikkunasta ulos.
Liisa oli vetäytynyt toiseen osastoon eikä ollut tietäkseenkään levottomista omaisistaan. Hänellä oli päässään uusi ylioppilaslakkinsa ja ruusu rinnassa, joka oli säilynyt päättäjäisissä saamastaan kukista. Vieressä istui nuori herra, johon hän oli tutustunut Kreivin kautta.
He olivat vilkkaassa keskustelussa, kun Janne tuli ja alkoi toimittaa:
— Tässä on voileipää, syö nyt, niin aika kuluu paremmin. Siinä on juustoa päällä.
— En minä välitä, vie pois, sanoi Liisa torjuvasti.
— Syö vain, ei sinulla ole niin pitkiä suolia, että sinä kestäisin
Nummelaan asti ilman ruokaa.
Herra purskahti nauramaan ja sanoi:
— Onko tämä veljenne, Liisa-neiti? Hän näkyy tuntevan teidät ulkoa ja sisältä?
— Mä olen Liisan veli, vaikka se häpee mua muitten seurassa, etkun mun käteni ovat happojen värjäämät. Mä olen kemisti. Ja Liisan mä tunnen peräkotasin, sillä on syntymämerkki paksuimmassa — — —
— Mene heti tiehesi, keskeytti Liisa vihaisesti.
— Mä painun viivana pois. Sitä merkkiä ei näy, se on — — —
— Mene kurja poika, huusi Liisa tulipunaisena raivosta.
— Paksuimmassa paikassa selkäpuolella ehti Janne sanoa, ennenkuin hän näki parhaaksi lähteä.
Hän ymmärsi hyvin härnänneensä Liisaa, mutta sen hän teki tahallaan, sillä Liisa oli kannellut äidille, että Janne oli myöhästynyt koulusta.
Ei kestänyt pitkää aikaa, ennenkuin Risto tuli tarjoamaan limonaadia
Liisalle. Tämä viittasi vain hermostuneesti veljeään poistumaan.
— Tässä on varmaankin toinen veli? Istuudu vapaasti keskustelemaan, sanoi vieras herra.
— Silloin Liisa vimmastuu. Se ei siedä, että me häiritään silloin, kun sillä on herra seuraa, virnisteli Risto.
— Ole vaiti, sinä panet omiasi, tuhisi Liisa.
— Onko sisarellasi sitten usein herra seuraa? kysyi vieras huvitettuna.
— On joskus, mutta ei niin paljon kuin oikein kauniilla friidulla, sanoi Risto ja livisti pois.
Junamatka alkoi loppua, ja perhe laittautui lähtemään junasta.
— Nyt mollaan Enäjärven luona, täältä alkaa Nummela. Olkaa valmiit, hoputti Janne.
Auto oli vastassa, ja pian oltiin matkalla ihanan Lohjan selän taakse.
Järvi alkoi siintää toisella puolella ja lapset olivat kärsimättömiä.
Jo häämöittää Kesämäki puitten välistä, pojat hosuivat ja huitoivat.
Janne nousi ja katkaisi äidin sateenvarjon. Matkalla huiskutellaan
torpan ukolle ja kaikille joita sivutetaan tiellä.
Ja sitten näkyy Kesämäen punainen rakennus vihreiden puiden ja pensaiden keskellä.
— Tuolla se on odottanut meitä koko talven, sanoi Risto hartaasti.
— Siellä se oikea koti on. Mä olen syntynytkin siellä, sanoi Toini ja nosti Mooseksen syliinsä, että sekin näkisi.
Joka kesä oli yhtä riemullista tulla maalle. Kaikki oli uutta mutta samalla kertaa vanhaa ja rakasta.
— Kuinka syvälle tämä maa on meidän omaa? kysyi Toini.
— Maan keskipisteeseen asti, mutta siellä syvällä meidän alamme on eri pieni, etkun pallonpinta-ala on suuri, mutta keskus on vain piste, selitti Janne. — Ja toisella puolella keskipistettä alkaa niitten maa, jotka asuvat jalkojemme alla.
Tuvan puolella asuva Laason perhe oli portailla vastassa, toivottamassa tervetuloa.
— Onko teille syntynyt viime talvena monta lasta? kysyi Toini.
— Yks vaa, ei se täti joura tuora, kun yhren kerrallaan, sanoi Antti.
— Mää olen pessyt itten ko te tulitte, kertoi Matti.
Koko iltapäivä meni tuttujen paikkojen tarkastamiseen ja leikkituvan järjestämiseen.
Illalla maistui ruoka ja vihdoin uni, kun lapset hohtavan punaisina oudosta ilmasta makasivat tiloillaan.
Uni muutti lapsien olennon. Toinin pellavankarvaiset hiukset valuivat ympäri hentoja kasvoja, ja pojat nukkuivat lempeän ja henkevän näköisinä vieretysten. Mooses oli kömpinyt Jannen jalkopäähän ja vikisi unissaan.
Äiti seisoi vuoteitten jalkopäässä ja nautti siitä, että oli saanut pikku väkensä kesälaitumelle. Hän ajatteli, että nyt koko perhe saisi nauttia yhdessä olosta ja aurinkoisesta Kesämäestä.