RISTO ON YSKÄSSÄ.
Aika käy pitkäksi kun toiset ovat koulussa ja Risto saa olla kotona yskän vuoksi. Ensiksi hän teki "hyödyllistä" työtä, järjesteli postimerkkejä, voiteli saappaansa ja pesupöydän saapasrasvalla, naulasi 40:llä naulalla omatekoisen pienen hyllyn seinälle, siivosi pöytälaatikkonsa, mistä oli seurauksena, että Mari sai uudelleen lakaista lattian.
— Mittee tuo poeka luatikoissa säelyttää, ku on lattiakkii täönnä romua, tiariinia, hiiliä, korkkipaloja, rautaromua ja paperia vaekka mitä? Onko tähännii rahhoo pantu, synti aatella semmosta rahan hukkoo, murisi Mari.
— Viehän Marikin joka päivä roskaämpäriliä ruuan jäännöksiä ja muuta roskaa ja nekin on ostettu rahoilla.
— Tuo poijan kekkula se ei jiä vastausta vajjooks. Kyllä se huastoo ossoo eikä sille voi mittaa vastata, mut viärin sinä kumminnii puhut sen sannoo siunnii omatuntos.
Risto oli jo toisessa huoneessa soittokoneen ääressä ja soitteli muistista niitä lauluja, joita oli edellisenä iltana kuullut konsertissa.
— Äiti, minä en voi muistaa muuta kuin ne laulut, jotka laulettiin kahteen kertaan, ja nekin sekoittuvat, mutta Janne ei muista yhtään laulua, vaikka sillä on niin suuret korvat.
— Mitenkä sinä sitten osaat soittaa? kysyi äiti.
— Mä kuulen otsassa, minkälainen ääni siellä soi ja sitten mä osaan ulkoa, minkälainen ääni tulee mustista ja minkälainen valkoisista koskettimista, ja sitten mä soitan. Mutta vasen käsi lyö välistä niin, että kuuluu pahalta ja se on kiusallista. Mä voin soittaa sellaista, jota ajattelen, mutta en voi puhua.
— Onko sinulla sitten kauniita ajatuksia?
— Aina kun mä soitan, niin ajatukset ovat kauniita, mutta silloin, kun mä soitan sodasta, niin äiti varmasti pitäisi niitä rumina.
Kuulepas tätä, minä olen itse laittanut tämän laulun, se alkaa näin: "Metsän keijut ne metsässä tanssii, ne metsässä tanssii…" ja Risto soitteli, laulaen samalla haaveellisen näköisenä.
— Se on hyvin kaunista, oletko itse keksinyt sekä sävelen että sanat?
— Olen minä, eikö se ole kaunista? kysyi Risto, mutta ryntäsi samassa käytävään.
— Mari ei saa rämistää lautasia, kun mä soitan juuri kaunista säveltä, anna astioitten olla paikoillaan.
— Hyvänen aika tuota poekoo, ku pelästyttää, onkos tuo soitto niin ihmeitä, ettei astioita sua kuappiin panna, sanoi Mari.
— Mä en osaa soittaa kun astiat kolisevat. Kun Mari ei itse soita, niin Mari ei ymmärrä. Koetappas laulaa "Kukkuu, kukkuu" samalla kertaa kun mä laulan "Mun muistuu mieleheni nyt", millä se kuuluisi. En minäkään voi soittaa Metsänkeijuja kun lautasista tulee toinen ääni.
— Minä en laala jumalattomia lauluja enkä oo laalanna elläissän.
— No laula sitten "Ah sielun valittu suo" ja mä laulan "Kun nuoruuden aika on ruusuinen".
— Ei nää lapset oo oikeita, oli Marin tavallinen vastaus ja keittiön ovi sulkeutui voimakkaasti.
— Äiti, kutsu kerran Bellman meille, kun se kirjoittaa niin kauniita lauluja. Tätäkin ne lauloivat eilen konsertissa, mutta minusta siinä ei ollut loppua. Luuletko, että isällä on niin paljon rahaa, että me voitas ostaa kaikki liput konserttiin ja pyydettäs Lampénin koulun pojat sinne?
— Tuskinpa vain, mutta etkö pyytäis tyttöjä mukaan?
— Likat ovat mölöjä.
Samassa tuli Toini kotiin koulusta. Posket hohtivat kuin omenat, vaatteet riisuttiin aika vauhtia ja koululaukku vietiin miestenhuoneeseen. Sitten hän asettui Riston taakse ja alkoi laulaa samaa säveltä, mitä Risto soitti.
— Et saa laulaa, Toini, menee väärin.
— Minähän laulan ihan samaa laulua.
— Sanat ovat samat, mutta alussakin sinä laulat kuin tämä valkoinen nuotti ja pitää olla tämä musta. Mene miestenhuoneeseen.
Toini ei ollut kuulevinaan, lauloi vain yhä kovemmin.
— Ole nyt vaiti tai lasken turvalles, huusi Risto voimatta hillitä itseään.
— Risto, miten sinä puhut? kuului äitin kauhistunut ääni sohvalta.
— Ei kukaan koulussa sano suulle, kuonolle voi sanoa ja Toini härnää minua.
— Tulepas nyt tänne, Risto, sanoi äiti ankarasti. — Sinä suutut, kun joku ääni häiritsee soittoasi, olkoon se sitten Marin lautaset tai Toinin laulu. Etkö nyt voi kuulla, miten rumia sanasi ovat sellaisten korvissa, jotka käyttävät sivistynyttä kieltä.
— Kun suuttuu, niin kaikki puhuvat toisella tavalla kuin muuten, sanoi
Risto vähän huolestuneen näköisenä.
— Sinä rakastat kaikkea, mikä on kaunista, kukkia kasvatat ja hoidat ja kauniit sävelet saavat sinut iloiseksi, kuinka silloin voit käyttää noin rumaa kieltä!
— Mutta sisälukukirjassakin seisoo, että "uskollinen Musti laski turpansa äidin polvelle". Voi, rakas äiti, nyt sinä olet surullinen. En mä enää koskaan puhu turvasta en edes kuonosta, en edes eläinten, ja vaalea pää hieroi äidin poskea ja harmaat silmät kuvasivat hellän sydämen katumusta ja rakkautta.
Nyt tuli Jannekin kotiin. Hän menee ompelijattaren luo, joka työskentelee miestenhuoneessa, ja alkaa leikellä tilkkuja.
— Onko Raakkosen päässä ajatuksia!
— Täytyyhän miun ajatella tätä kangastakkii, ett siit jottai syntys.
— Minkätähden Raakkonen puhuu noin kummallisesti, onko se suomea!
— Se vast suomee onkii, jot rostokansa puhhuu. Siukii mammas puhu sill viisii pienen, ko hää el Viipuria. Karjalaa nääs puhutaan er viisi ko tääl Helsinkis, mut ei se oo minust sen huonompaa ko tei kiel. Mut älä sie leiki noil pitskoil.
— Sanooko Raakkoen tulitikkuja pitskoiks? Kuluuko Raakkosen pää pienemmäksi, kun Raakkonen ajattelee?
— Kons ajattelloo jot hiukset lähtöö päästä pois, nii kyllä se pienenöö.
— Ei Raakkonen sitten ole ajatellut paljon, kun on noin paljon hiuksia jäljellä. Ristolta alkoivat kerran lähteä, niin että oli paljaita läiskiä päässä, mutta äiti pani päähän kapitaalia, niin se parani.
— A mie luulen et sie paat omijas, mie en usko, jot kapitaali pannaan päähän.
— Kyllä se oli sentapaista lääkettä ja hiukset kasvoivat. Mutta Risto on osannut minusta läksynsä yhtä pöhnästi, kun se on ollut kalju, tai kun sillä on ollut hiukset päässä.
— Onks siul sit kehnot vai potrat tojistukset?
— Mikä on potra!
— Se on sorja.
— Tytöillä kyllä on paremmat todistukset, mutta ei ne silti ole viisaaampia. Liisakaan ei tiedä miten porsliinia valmistetaan ja että lasista saadaan väri pois ruunikivellä, eikä tiedä yhdenkään aineen kiehumispistettä. Ehkä sentään veden.
— Kuka siul on tuollaist opettanut? Koha siun omat haivenes kestäs pääs.
— Isä opettaa, hän tietää enemmän kuin kukaan muu, mutta vaikka hän on ajatellut paljon, niin hänellä on kauhean paljon hiuksia ja niin paksut kulmakarvat kuin hammasharja, jos se olis musta. Mutta ehkä hiukset ovat irtonaisia niinkuin Agnes-tädin.
— Älähä issääs panettele, näkkööhän tuhmakin, jot hänel on omat hiukset. Mut nyt sie saat männä pois, siehän katkasit remelin massiinast.
— Onko Raakkonen äiti?
— Ei miul oo sitä suotu, eihän miul oo ukkoakaan. Mie en kehtaat siun kans ennää aikaa kuluttaa, nyt sie mätit tiariinii miun vinkerporriin.
— Äiti sanoo sitä sormustimeksi, sanoi Janne ja ryntäsi pois, sillä palokunta ajoi ohi ja sitä oli mentävä katsomaan.
— Mitä lapset ovat tehneet minun huoneessani? kuului Liisan ääni. Risto on taas koskenut tavaroihini. Kun niissä on yskä, niin ei mikään saa olla rauhassa. Eilen ostin teille "Seuran" ja nyt Risto kiitokseksi likasi pöytäallakkani.
— Me luimme vain mitä tässä vihossa seisoo, se oli niin kivaa, vastasi
Risto.
— Ellin päiväkirjaa te olette lukeneet! Kuinka te voitte olla niin epähienotunteisia? Te olette maailman kauheimpia lapsia. Elli uskoi sen minulle ystävänä, ja se on täynnä salaisuuksia. — Liisa oli itkemäisillään mielipahasta.
— Mä osaan siitä yhden kauniin paikan ulkoa:
Sydämen tuska se sielussa riehuu,
Orjien lailla en kärsiä tahdo,
Vatsassa huutavan ääni…
— Hyi sentään, se on "metsässä huutavan ääni". Te ette saa lukea muitten kirjeitä tai päiväkirjoja tai varokaa itseänne, jos kerrotte, kellekään mitään. Silloin en anna teille joululahjoja.
— Tämän runon minä olen lausunut Kreiville, ja hän antoi minulle omenia ja lupasi enemmän, jos opin muutkin ulkoa siitä kirjasta.
— Te olette sydämettömiä veljiä, ette välitä yhtään muitten tunteista, sanoi Liisa heittäytyen sohvalle itkemään.
— Naiset ovat kruinoja, sanoi Risto, mutta näytti sentään hiukan nololta.
Toini syleili Liisaa ja koetti lohduttaa.
— Mä sanon Kreiville, että Elli on salanimi, ja että se runo on leikkiä vain, ehdotti Janne.
— Te ette saa puhua koko asiasta mitään. Menkää pois täältä, minä en tahdo nähdä teitä, sanoi Liisa.
Lapset menivät miestenhuoneeseen ja olivat tavattoman hiljaisia pitkän aikaa.
— Kun te olitte koulussa, niin mä rupesin pakkaamaan tavaroita, että moltais valmiit, kun lähtään Kesämäkeen, kertoi Risto.
— Mistä sinä sait kapsäkin, kysyi Toini.
— Mä otin piirongin laatikon, tule nyt auttamaan. Otetaan taulut mukaan, ei tästä miestenhuoneesta ole väliä, vaikka seinät on tyhjiäkin. Mutta mitä me pannaan väliin, ettei ne menis rikki?
— Minäpä tiedän, yläkonttoorissa on koko pussillinen kuivattua pinaattia, sanoi Toini ja kiipesi Riston avulla kaapille ja sieltä yläkonttooriin. Sieltä hän toi pinaatit ja nyt pakattiin taulut huolellisesti pinaatin lehtien väliin.
— Mitä me tällä äidin luokkataululla teemme! kysyi Toini.
— Leikitään leikkituvassa, että mollaan naimisissa ja nämä on meijän lapsia, sanoi Risto. — Mutta mistä me nyt saadaan kansi tähän laatikkoon!
— Naulataan Liisan herbarion kannet, ei se enää sitä tarvitse, ehdotti
Toini.
— Parempi että otetaan nuo faneeritarjottimet, silloin voi sitä kantaakin rivoista.
— Se on mainiota, ja kun niissä onkin tahroja, niin äiti luultavasti ei niistä välitä enää. Janne, mikset sinäkin auta meitä, niin saisit sinäkin tavarasi pakatuksi?
— Minulla on tärkeämpää tehtävää, vielähän on neljä kuukautta maalle menoon, sanoi Janne sulloen sanomalehtiä läkkipeltilaatikkoon.
Nyt alkoi Risto silitysraudalla hakata tarjottimia kiinni laatikkoon parin tuuman nauloilla.
Mutta jyske saikin äidin paikalle.
— Mitä ihmettä lapset tekevät, täällähän on tavaton siivo, huudahti hän.
— Me pakkaamme vain, täyttyyhän joskus tehdä hyötyäkin, ja nyt kun minulla on yskä, niin ehdin auttaa äitiäkin, sanoi Risto huolellisella suomenkielellä.
— Voi kauheaa! Nyt vasta olettekin tehneet vahinkoa, sanoi äiti tarkemmin tutkittuaan asiaa.
— Mutta mitäs Janne tekee? Mitä inhoittavaa puuroa tämä on?
— Siinä on Hufvudstadsbladetteja ja Kotimaita liossa. Siitä tulee sellaista massaa, josta laitetaan vaikka mitä, huonekaluja, laatikoita ja muuta. Messuilla minä näin, että talokin oli laitettu sellaisesta. Tätä liottaa muutaman viikon, ja sitten mä laitan sen isän kanssa valmiiksi.
— Onko isä neuvonut sinua tätä tekemään? kysyi äiti, joka oli tottunut isän ja Jannen omituisiin kokeiluihin.
— Ei isä ole juuri tätä käskenyt tehdä, mutta eilenkin hän sanoi, että ihmisellä täytyy itsellään olla alotteita hyödyllisiin asioihin.
— Ottakaa nyt tarjotin varovasti irti laatikosta ja laittakaa huone järjestykseen. Te olette tehneet äidille taas vahinkoa ja mielipahaa, sanoi äiti mennen toiseen huoneeseen.
— Minä myyn postareita ja ostan uutta pinaattia, huusi Risto äidin jälkeen.
— Mitä postareita?
— Postimerkkejä, äitihän ei ymmärrä aivan selviä sanoja.
Kun lapset jäivät yksin, seisoivat he ääneti ja noloina.
— Nyt se on surullinen, sanoi Janne.
— Mitäs me tehdään, että se tulis iloseks? mietti Risto räpytellen silmiään itku kurkussa.
Toini järjesteli kuumeentapaisesti tavaroitaan paikoilleen, eikä ottanut osaa poikien keskusteluun.
— Janne onko sulla rahaa? Mulla on vain kaksi kymmenpennistä ja nekin on olleet raitiotievaunun alla, kysyi Risto.
— Mitä varten sä ne sinne panit?
— Mä pistin ne kiskoille ja odotin, kunnes kuusi vaunua oli ajanut niitten yli ja silloin niistä tuli litteitä ja kauniita kunniamitalleja. Sitten mä laitoin reiät niihin.
— Mä ostin rahoillani hiekkapaperia, ei minulla olo rahaa, sanoi Janne.
Risto juoksi keittiöön.
— Mari, ostatko minulta hiekkapaperia tai pääsylippuja? Mulla on kauhea rahanpuute.
— Mittee tuo poeka huastoo, mitä piäsylippuja? kysyi Mari.
— Viljon isä on elokuvavahtimestari ja häneltä mä sain vanhoja lippuja, sano ostatko?
— Elä tie pilikkoo vanahasta immeisestä, kerran sinustai tulloo vanaha. Mittee minä siun syntisillä lipuillasi tien?
— No, sitten minä kysyn puumieheltä, että tarvitseeko hän hiekkapaperia.
— Mittee se sinun roskoos tarvihtis? Mää poes kyökistä vehtoomasta.
— Tule tänne, Risto, mä löysin kympin saappaasta, jonka mä panin sinne, kun isä antoi eilen, kun hammas lähti pois, huusi Janne miestenhuoneesta.
— Anna tänne, mä juoksen kauppaan ostamaan jotakin äidille lepyttäjäisiksi, sanoi Risto ja sieppasi rahan.
Pian hän palasi ja toi muutamia pieniä sinivuokkoja.
— Höynä äijä, pitikö sinun panna hammasraha tuollaiseen? pahoitteli
Janne.
— Kukat lohduttavat eri tavalla aikuisia. Niitä annetaan eläville ja kuolleille. Ja enempää ei saa kympillä. Minä olisin ostanut munan, mutta sillä olisi saanut vain puoli munaa ja se myyjä ei ruvennut jakamaan munaa, sanoi Risto.
Pojat menivät äidin luo ja Risto sanoi:
— Älä ole totinen, kiltti äiti, tässä on meiltä yhteensä kukkia.
Mollaan ostettu toisen meidän hammasrahoilla.
— Mun hammasrahoilla, selvitti Janne.
Äiti syleili poikia ja sanoi:
— Näen, että te kadutte ajattelemattomuuttanne. Kiitoksia sievistä kukistanne, pannaan ne pieneen hopeamaljakkoon. Mitä Toini tekee?
— Siivoo kaikki paikalleen, ei me ehditty, kuu täytyi ensin järjestää välit äidin kanssa paikalleen, sanoi Janne.