2 LUKU.
Sill'aikaa vietettiin yhä häitä kenraalin palatsissa. Sinne mekin nyt menemme emmekä hetkeksikään pysähdy tirkistelemään noita koreisin livreapukuihin puetuita palvelijoita, jotka portailla ja etehisissä kumartelevat meille, vaan kiiruhdamme suoraan suureen juhlasaliin.
Suurellainen on tosin se komeus, jota silmämme täällä näkevät! Kaikki mikä nerokkaan Kristiina kuningattaren hovissa on suurta ja loistavata on tänä iltana kokoontunut tänne. Nuo äärettömän kalliit kulta- ja hopea korko-umpeluksella kaunistetut naispuvut satojen vahakynttiläin lunoavassa valossa, nuo lukuisat katossa riippuvat hopea- ja kristallikruunut, joita vastaan kynttilöiden säteet silmiä häikäisten kimalttivat, nuo vierailta mailta tuodut verhot, joilla seinät ovat peitetyt ja tuo lukematon määrä muita kalleuksia, joita on pantu nähtäväksi, viittaavat enemmän jonkun itämaisen hallitsijan kuin ruotsalaisen ylimyksen asuntoon.
Kuningatar Kristiinan hallituksen aika oli aatelisvallan loistoisuuden aikakausi ja silloin saavutti etelämailta, erittäinkin Ranskasta kotoisin oleva ylöllisyys puvuissa ja elämän tavoissa ensimmäisen suuren voittonsa täällä Pohjolassa, voiton sellaisen, että vaikutukset siitä halki vuosisatojen ovat ulottuneet meidän aikoihimme saakka. Vielä meitäkin pitää sama silloin voitolle päässyt ylöllisyyden henki kahleissansa, niinkuin se arvattavasti on pitävä lapsiamme ja lastemme lapsiakin. Kaksi asiaa olivat erittäin sitä laatua, että ne saivat tämän ylöllisyyden pikaisesti juurtumaan ja kuumeentapaisella nopeudella leviämään, nimittäin kuningattaren ja hovin antama esimerkki ja kolmenkymmenen vuotinen sota. Lisää vauhtia antoi sille kuningattaren mieletön anteliaisuus. Ne lahjoitusmaat, joita hän lahjoitti valtakunnan mahtavimmille suvuille, olivat niin avarat ja suuret, että nämät suvut niiden ja sodassa riistetyn saaliin kautta pääsivät ruhtinaallisen omaisuuden omistajiksi. Kaikki tämä rikkaus joutui tavallisesti ylöllisyyden palvelukseen.
Kustaa Aadolf'in syvästi kristillinen mielenlaatu ja hänen vakaa ja vaatimaton käytöksensä olivat saaneet aikaan sen, ett'eivät ylpeyden henki ja ylöllisyyden himo, jotka nimen-omaan ovat tavattavat kaikissa kunnian korkeimmille kukkuloille nousneissa kansoissa, hänen elin-aikanansa päässeet valtaan Ruotsin kansassa. Vielä holhojahallituksen aikanakin näytti siltä ikäänkuin olisi suuren sankarikuninkaan henki kulkenut hänen kansansa keskellä suojelija-henkenä, alati muistuttaen sitä hänen omien elämän-tapojensa puhtaudesta ja yksinkertaisuudesta; mutta sittemmin herkesi tämä muiston voima vaikuttamasta ja nouseva polvi, joka kerskaili isien sankaritöistä, unhotti noudattaa heidän hyviä avujansa. Muutamat kunniarikkaat vanhukset suuren kuninkaan ajoilta, jotka uskollisesti säilyttivät hänen kirkkaan kuvansa povessansa, puuhasivat kyllä vastarintaa tälle oudolle vieraalle, mutta ylöllisyys ei paljon huolinut heidän puuhistansa, vaan työnsi loistavine, narrimaisine seurueinensa eteenpäin, päivä päivältä voittaen yhä suurempaa alaa. Nähtyänsä yrityksensä hukkaan menneiksi vetäytyivät nämät arvokkaat vanhukset pois taistelutantereelta kätkien sydämiinsä syvän surunsa. Eivätkä he soveltuneetkaan kanssakäymistä pitämään sellaisten ihmisten kanssa, jotka eivät osanneet eroittaa ylpeyttä oikeutetusta itsearvon tunteesta eikä pöyhkeilemistä arvokkaisuudesta, jotka pitivät loistoisuutta jaloutena ja luulivat jotakin suuriarvoista kunnioittavansa silloin kuin he kunnioittivat suurennäköistä.
Mutta jatkakaamme kertomustamme.
Enemmän kuin kaikki muut tämän loistavan hääseuran jäsenet, joista suurin osa kuului hovipuolueesen, ani harva n.k. vanha-aatelispuolueesen, vetää huomiotamme puoleensa kuningatar, joka läsnä olollansa oli kunnioittanut suosikkinsa häitä. Hän oli tarjoutunut maksamaan kustannuksetkin niihin, mutta rikas kenraali S——hjelm oli alammaisuudessa pyytänyt saada ne itse maksaa. Tähän pyyntöön olikin kuningatar antanut suostumuksensa, epäilemättä salaisella mielihyvällä, sillä Kristiinan raha-asiat olivat jo tähän aikaan jotensakin huonolla kannalla. Kenraali puolestansa oli mielellänsä suostunut kuningattaren tekemään ehdoitukseen, että hää-iltana pantaisiin toimeen baletti, johonka hän itse oli laatinut kaavan ja jonka pää-ohjaajaksi hän itse tarjousi. Baletit olivat Kristiinan lempihuvituksia eikä hän milloinkaan ollut paremmalla tuulella, kuin niitä näytettäissä.
Baletin juoni oli nyt samoinkuin useimmiten muutenkin otettu kreikkalaisten muinoistaruista, tällä kertaa päivän merkitykseen erityistä huomiota laskemalla. Syyt Troijalaiseen sotaan olivat baletin juonen pääkohdat. Sentähden jakautuikin baletti kahteen osaan: edellisessä näytettiin Peleon ja Thetin häitä, jälkimäisessä ihanan Helenan ryöstämistä Spartan hovista. Tästä syystä oli useammalla balettiin osaa ottajalla kaksi osaa näytettävänä ja pukujen muuttamisen tähden oli määrätty tunnin loma-aika molempien osastojen välillä.
Kristiina itse esiintyi ensimäisessä osastossa metsästyksen jumalattarena, Dianana, jonka osaa hän hyvin usein ja erittäin mielellään näytteli, luultavasti siten osoittaaksensa vastenmielisyyttänsä avio-elämään, sillä Dianasta kerrottiin, ett'eivät Amor jumalan nuolet häneen ensinkään pystyneet; jälkimäisessä oli hän eräänä Helenan hovinaisena. Molemmissa osissa, joita hän muuten suurella menestyksellä näytteli, mutta erittäinkin Dianana, oli hänellä ylenmäärin kallis, kullalla ja hohto-kivillä koristettu puku. Joku naisvaatteuksen ihailia vaatisi ehkä täydellistä selitystä näiden pukujen kuosista ja niihin kuuluvista kääreistä ja reunuksista, mutta meidän täytyy tunnustaa, ettemme ole tarpeeksi suuri naispukujen tuntija tullaksemme sellaisen kuvauksen kanssa laihin. Se vaan on mainittava, että Kristiina kuningatar, vaikka hän vasta oli 23 vuoden vanha, jo tähän aikaan itse pukemisessa ja pukujen pitämisessä osoitti sitä huolimattomuutta, josta hän sittemmin tuli niin kuuluisaksi, ja joka sai aikaan sen, että hänen puvussansa, jos se muuten olikin maikka kuinka kallisarvoinen, puuttui hyvää naisellista aistia ja hienompaa kauneuden tuntoa.
Kuningattaren etevin ja mahtamin lemmikki, kreivi Maunu Gabriel de la Gardie, joka muutamia päiviä ennen häitä oli tullut Tukholmaan Liivinmaalta, jossa hän oli kenraalikuvernöörinä, näytti baletin ensimmäisessä osastossa erään metsähaltijan osaa. Tässä tehtävässään tuli hänen alituisesti olla metsästyksen jumalattaren, nuoren kuningattaren seurassa. Jälkimäisessä osastossa näytti hän erään kuningas Menelaon hoviherran osaa. Sitäkin tehdessänsä pysyi hän alituisesti kuningattaren rinnalla, kuiskasi hänen korvaansa kaikellaisia imartelusanoja ja osoitti hänelle noita hienoja kohteliaisuuden temppuja, joita hienon hoviherran tietysti tulee osoittaa korkea-sukuiselle hovinaiselle. — Jupiterin osaa näytti prinssi Kaarle Kustaa, Apollonin herttua Aadolf Juhana ja Aareen eli Mars'in Kustaa Aadolf Lewenhaupt. Pait heitä, otti moni muukin sen ajan valtiollisessa ja hovihistoriassa hyvin tuttu mies leikkijumalana, taikka oikeammin, jonkun vanhan kreikkalaisjumalan sijaisena osaa tähän balettiin.
Noiden kolmen onnettomuutta tuottavan kultasen omenan omistamisesta ja kauneuden maineesta kiistelevien jumalatarten osat olivat annetut kolmelle hovin kauneimmalle nuorelle neidelle. Ihanin ja suloisin heistä oli Afroditen osan näyttäjätär, kauneudestaan kuuluisa Ebba Sparre.
Ylipäällikkö Tukholmassa, Herman Fleming, oli saanut osaksensa Menelaon osan ja hän osasi ihmetyttävällä todenmukaisuudella kuvata tämän onnettoman kuninkaan syvää mielenliikutusta sinä hetkenä kuin hänelle ilmoitettiin tuo uhkarohkea teko, että Troijalainen prinssi oli vienyt mukanansa hänen ihmeen-ihanan vaimonsa. Mitä Helenan kauneuteen tulee, niin oli nuori morsian, 20 vuotias Elvira S——hjelm aivan kuin luotu hänen osaansa näyttämään. Epäilemättä olisi moni läsnä olevista nuorista herroista ollut valmis rupeamaan kaksin taisteluun Paris prinssin kanssa, jos siten olisi voinut omakseen voittaa spartalaisen kuningattaren sinä sulo-olentona, jona hän tänä iltana esiintyi. Paris prinssin osaa näytti ylkä, valtiokamariherra Gyllenström.
Elvira S——hjelm oli vaalea-verinen ja hänen tummansiniset silmänsä loistivat kirkkaammin kuin timantit siinä jalokivi-koristeessa, jolla hänen kastanjankarvaiset suortuvansa olivat kiinnitetyt hänen kiireellensä. Mutta näiden silmäin katse oli haaveksivainen ja surumielinen niinkuin hieno hymyilykin hänen huulillansa. Tämä astui sitä selvemmin näkyviin kuin hän tänä iltana oli tavallista vaaleampi ja alakuloisempi. Hänellä oli erittäin sorea ja kaunis vartalo, joka oli keskikokoinen. Hänen olennossaan olivat suloisuus ja viattomuus niin harvinaisesti järjestyneet, että se vaikutti suloisuuden tunnetta niissäkin, jotka olivat hänen läheisyydessänsä, aivan niinkuin olisi joku salainen lumousvoima lähtenyt hänestä. — Hänen morsiuspukunsa veti rikkautensa puolesta vertoja kuningattaren puvulle, mutta naisellisesti hienon miellyttävän käytöksen suhteen ei löytynyt koossa olevain joukossa ainoatakaan nuoren morsiamen vertaista.
Illan kuluessa oli kuningatar usein ja pitkään luonut silmänsä erääsen akkunan komeroon. Siinä seisoi, punasesta sametista tehtyjen akkunavarjostimien puoleksi peittämänä eräs nuori mies, silminnähtävästi kokonaan omiin ajatuksiinsa vaipuneena. Baletti ei ensinkään näyttänyt vetävän hänen huomiotansa puoleensa, niin uneksivaisena ja liikkumatonna seisoi hän siinä pitkään miekkaansa nojaten. Päättäen puvusta, johon hän on puettu, näkee heti että hän kuuluu "siniseen rykmenttiin", tuohon mainioon rykmenttiin, jota kutsuttiin "urhoollisista urhoollisimmaksi" ja joka rykmentti monessa kuumassa verileikissä loistavalla tavalla oli osoittanut tämän kunnianimen ansaitsevansa.
Nuorukaisen kummallinen hajamielisyys, joka ei soveltunut muiden vierasten iloon, oli saanut kuningattaren uteliaisuuden hereille. Tuon tuostakin kääntyivät hänen silmänsä akkunan komeroa kohti. Typerä nuorukainen! — etkö jo huomaa kuinka korkean naisen silmäysten esineenä olet? — Ei; — hän seisoo yhä liikkumatonna kuin kiveen veistetty patsas.
Kun baletti vihdoin oli päättynyt, kääntyi kuningatar de la Gardien puoleen ja sanoi viitaten kädellänsä ajatuksiinsa vaipuneesen nuorukaiseen: "Voitteko sanoa minulle hyvä kreivi Maunu, kuka tuo nuori upseeri on?"
De la Gardie loi silmänsä kuningattaren osoittamaan suuntaan ja katseli ylpeästi hymyillen hetken aikaa nuorukaista. — "Hän kantaa sinisen rykmentin värejä" — vastasi hän sen jälkeen.
"Sen kyllä itsekin näen" — säisti kuningatar malttamattomasti — "Vaan ettekö tunne häntä lähemmin? Mikä on hänen nimensä?"
Kreivi Maunu katsoi pitkään kuningattareen. Olisko hän, kunnian korkeimmille kukkuloille kiivennyt mies, jota valtakunnan mahtavatkin kumarsivat, tuttu nuorten upseerien kanssa! Arvokkaasti kohotti tämä ylön varhain saavutetun mahtavuuden pilaama onnen helmalapsi olkapäitään vastatessaan: "En tunne tuota nuorta herraa enkä tiedä milloinkaan ennen häntä nähneeni. — Sen vaan voin hänen ulkonäöstänsä päättää, että hän Saksan maalle on jättänyt rakkaan morsiamensa, jota hän kai nyt ikävöiden ajattelee!"
Huomattuansa, ett'ei tämä hänen leikkipuheensa ensinkään ollut Kristiinalle mieliksi, lisäsi hän: "Kuitenkin jos Teidän Majesteettinne haluaa lähempiä tietoja tuosta nuoresta upseerista, niin otan muutaman hetken kuluessa toimittaakseni kaikki ne tiedot hänestä, joita milloinkaan voitte toivoa."
"Tehkää siten, kreivi! — sanoi Kristiina — En tahdo kieltää, että tuon nuorukaisen kummallinen hajamielisyys on vetänyt huomiotani puoleensa. Olen pitkän ajan katsellut häntä, mutta en ole nähnyt hänen ainoatakaan jäsentänsä liikahduttavan. Tahtoisin saada selon siitä, mikä lienee syy tuohon hänen syvään miettiväisyyteensä."
Kun kreivi Maunu juuri oli lähtemäisillänsä tiedustelumatkalle, lähestyi kenraali Paikull kuningatarta ja häntä.
"Te tulette kuin kutsuttuna, herra kenraali!" — huudahti Kristiina.
"Soisiko onneni todellakin minun voivani olla Teidän Majesteetillenne joksikuksi palvelukseksi?" kysyi kenraali Paikull.
"Voitte kuin voittekin! Te tunnette meidän armeijamme ja siinä palvelevat upseerit paremmin kuin kreivi Maunu; — arvattavasti voitte sanoa minulle tuonkin upseerin nimen, joka seisoo tuolla akkunan komerossa? Tästäpä asiasta juuri onkin kysymys." —
"Teidän Majesteettinne! — vastasi kenraali Paikull — Harvat lienevät ne soturit teidän kunniarikkaassa armeijassanne, jotka eivät osaisi mainita hänen nimeänsä. Sillä vaikka hän vielä on nuorukainen — 24 vuoden vanha, ellei muistoni minua petä — niin on hän jo saavuttanut sellaisen maineen urhoollisuudestaan ja sotilaskunnostaan, että vanhempikin mies, kuin hän, saattaisi siihen olla tyyväinen. Hänen nimensä on Stålsköld. —
"Stålsköld — toisti kuningatar — Minä en muista sellaista nimeä
Ruotsin aatelisten sukunimien joukossa."
"Aivan luonnollistahan se on, sillä tämän suvun nimi ei vielä olekkaan kirjoitettu ritarihuoneen kirjoihin. Kuitenkin on varma, että Teidän Majesteettinne isä, korkeasti autuas kuningas Kustaa Aadolf, Lech virran yli päästyämme koroitti silloisen everstiluutnantin suomalaisessa ratsuväessä Stål'in ja hänen jälkeisensä aatelis-arvoon nimellä Stålsköld, palkinnoksi hänen tässä taistelussa niinkuin useammissa edellisissäkin osoittamasta urhoollisuudestaan.
"Suku siis on Suomesta kotoisin? kysyi Kristiina.
"Sieltä, Teidän Majesteettinne!"
"Onko tämä nuori upseeri sen everstiluutnantin poika, josta puhuitte?"
"Kyllä hän on hänen poikansa — vastasi kenraali Paikull ja lisäsi: — Hänen isänsä, joka kieltämättä oli pelottomimpia sankareitamme, kaatui tuossa meidän aseillemme niin onnettomassa Nördlingen'in tappelussa enkä minä usko, että hän jättikään jälkeensä muita lapsia kuin tämän pojan, joka vuorostaan on kuulunut armeijaamme 14 ikävuodestansa asti. Ensi alussa palveli hän samassa rykmentissä kuin isänsäkin, mutta muutettiin sittemmin sankarimaineen saatuansa kapteenina 'siniseen rykmenttiin,' johon hän tätä nykyä kuuluu."
Kristiina oli nuori, hänen povessansa tykytti, vaikk'ei hän itse tahtonut myöntää sitä, naisen sydän, — näin lämpöiset kiitoslauseet niin vanhalta ja arvokkaalta sotilaalta vaikuttivat hänen sydämessänsä mielihyvää nuorta kapteenia kohtaan. Mutta hän salasi tämän tunteensa — Kristiina kuningatar olikin teeskentelemis-taidossa täydellinen mestari — ja oli välinpitämätön olevinansa.
Armollisimmalla hymyllä kiitettyänsä vanhaa kenraalia hänen antamista tiedoistaan riensi hän taas de la Gardie'n käsivarteen nojaten tanssiin.
Mutta ei aikaakaan kuin hän kääntyi isännän, kenraali S——hjelmin puoleen, vakuutettuna siitä, että hän häneltä saisi lähempiä tietoja tuosta kummallisesta häävieraasta, joka yhä edelleen seisoi uneksivassa asemassaan.
"Tuo nuori kapteeni lienee teidän sukulaisianne, koska hän on tullut
Tukholmaan teidän tyttärenne häihin, vaikka hänen rykmenttinsä on
Pommerissa?" — kysyi hän.
"Sukua ei hän ole, mutta kyllä hän minun tahdostani on tehnyt tämän matkan." —
"Teillä siis kuitenkin oli joku erityinen syy, jonka tähden tahdoitte, että hänen piti oleman läsnä tässä juhlallisessa tilaisuudessa?" —
"Olipa kyllä. Asian laita on sellainen, että saatan tuota nuorukaista kutsua ottopojakseni. Sota on lahjoittanut minulle tämän kasvatin. Mutta en tohdi enkä tahdo väsyttää Teidän Majesteettinne pitkämielisyyttä kertomalla niitä tapauksia, joidenka johdosta tulin hänen kasvatus-isäksensä."
"Älkää sellaista peljätkö, herra kenraali! Päin vastoin suon mielelläni, että minulle kerrotaan tuosta Ruotsin kansalle niin suurta mainetta tuottavasta sodasta!" — vakuutti kuningatar, jonka uteliaisuus yhä oli kiihtymässä.
"Teidän Majesteettinne tuntee ja tietää, että yksinomaisesti olen soturi. Sellaisena en ole ehtinyt puhetaitoa oppimaan enkä ensinkään osaa korulauseita käyttää. Syystä siis pelkään, että kertomukseni tulisi kaikin puolin niin onnistumattomaksi, ettei se täyttäisi Teidän Majesteettinne pienimpiäkään vaatimuksia."
"Olkaa huoletta siitä asiasta, kenraali! Minä rakastan sotilaan korutonta puhetta" — sanoi kuningatar. — Hyvällä omalla tunnolla voimme vakuuttaa, ett'ei tässä hänen viimeisessä lauseessansa ollut totuuden alkuakaan. Korkeasti oppinut Kristiina, jonka lempihuvituksena oli päivät pitkät keskustella viisaus- ja sielutieteen vaikeimmin ymmärrettävistä asioista sen aikakauden oppineimpien miesten kanssa, ei suinkaan rakastanut korutonta puhetta, vaan piti sitä raakamielisyyden ja tyhmyyden tunnusmerkkinä.
Kenraali ei kuitenkaan kauemmin estellyt, vaan alkoi kertoa: "Kun me Teidän Majesteettinne suuren isävainajan johdolla matkustimme ottamaan Franken nimistä maakuntaa haltuumme, täytyi meidän sitä ennen valloittaa Würzburg'in kaupunki. Tämä valloitus maksoi meille paljon vaivaa ja paljon kuolleita. Itse kaupunki tosin ei tehnyt mainittavaa vastarintaa, mutta sen vahva linna sitä ankarampaa. Kun ensikerran ryntäsimme sitä vastaan, heitettiin me suurella miestappiolla takaisin. Uusi rynnäkkö oli tehtävä ja tehtiinkin paremmalla menestyksellä, sillä linna joutui meidän haltuumme, vaikka kyllä kalliista verihinnasta. Tässä tilaisuudessa, rynnäkölle käydessämme jouduin innossani liiaksi kauas meidän sotarinnastamme. Äkkiarvaamatta huomasin itseni viiden vihollisen piirittämäksi. Kasvomuodoltaan oikein pedon kaltaisia olivat nuo julmurit, joidenka kanssa minun nyt oli tekeminen. Pukimistaan ja aseistaan tunsin heidät Kroaateiksi. Hyvien pistoolieni avulla pääsin kahdesta päällekarkaajastani vapaaksi, mutta kolmas oli jo antanut minulle iskun päähäni ja neljäs valmistihe keihäällään lävistämään rintani puhki, kuin auttajani äkkiarvaamatta saapui. Niinkuin noitumalla lensi kroaatin keihäs pirstaleina ilmaan, pistoolin laukaus pamahti ja hän kaatui selällensä maahan rinta lävistettynä. Jälkeenjääneet kroaatit heittivät nyt pelästyneinä aseensa maahan ja rukoilivat armoa, joka myöskin heille suotiin. Kaikki tämä tapahtui lyhyemmällä ajalla, kuin sitä kertoessa on kulunut. Kun saadusta iskusta olin melkein tykkänään pyörryksissä ja kun veri haavasta päälle päätteeksi virtana valui alas pitkin kasvojani, en voinut heti tuntea pelastajaani, suomalaista kapteenia Stål'ia, sotilasta, jonka ruumis oli yhtä voimakas kuin mieli urhoollinen ja peloton. — Mutta nuo tuollaiset veriset kuvaukset sodasta eivät ole Teidän Majesteettinne korvia varten!"
"Ajatelkaa toki, herra kenraali, että minä olen Kustaa Aadolf'in tytär! Pitäisikö minun siis säikähtyä kertomuksista; koskisivatpa ne vaikka kuinka ankaria verilöylyjä?" sanoi Kristiina hymyillen.
Kun sankarikuninkaan tytär mainitsi isänsä nimen, kumarsi kenraali S——hjelm päänsä syvään kunnioituksesta ja kuningattaren herjettyä puhumasta, jatkoi hän kertomustansa: "Sittekuin minun haavani oli parantunut, tapasin sodan kuluessa henkeni pelastajan usein, mutta en milloinkaan päässyt tilaisuuteen vähimmälläkään työllä osoittamaan kiitollisuuttani häntä kohtaan, vaikka kyllä etsein sellaista tilaisuutta. Koitti niin Syyskuun 7 päivä kolmekymmentä ja neljä, jälkimäinen noista molemmista onnettomista päivistä Nördlingen'in luona. Samoin kuin edellisenä päivänä seisoi entinen kapteeni Stål, samoin everstiluutnantti ja aatelissäätyyn koroitettu nimellä Stålsköld, väkinensä armeijan oikealla siivellä niinkuin minäkin. Meille oli annettu käsky vastaan-ottaa ja pidättää Hispanialaisia, jotka tiheissä riveissä hyökkäsivät meitä vastaan. He eivät olleet ottaneet osaa edellisen päivän taisteluun, tulivat siis heikkonemattomilla voimilla ja olivat sitä paitsi monilukuisemmat kuin me. Ensin alussa torjuimme heidän hyökkäyksensä menestyksellä, mutta lopuksi täytyi meidän vetäytyä takaisin ylivoiman pakoittamina. Silloin näin mainitun Stålsköld'in, miehuullisesti taistellen, kaatuvan maahan. Heti riensin tarjoomaan hänelle apuani, mutta hän ei ottanut tarjoomustani vastaan, vaan sanoi: 'Kiitän teitä, mutta te ette taida tehdä mitään hyväkseni. Minä tunnen, että olen saanut osani.' — 'Tahdon viedä teidät pois taistelusta' — väitin minä. — 'Siitä ei olisi kenellekään hyötyä, mutta teille se vahinko, että joutuisitte vangiksi taikka surman omaksi; minulla ei ole monta hetkeä jäljellä enää,' vastasi hän ja painoi kätensä sydäntänsä vastaan, josta verensä kirkkaana suihkeena uhkui esiin. Hetken kuluttua lisäsi hän heikolla äänellä: 'Kuitenkin … nyt muistan… Te voitte todellakin tehdä minulle äärettömän kalliin hyvän työn, jos vaan tahdotte sen tehdä.' — Minä kiiruhdin vakuuttamaan hänelle, että olin altis mihinkä uhraukseen hyvänsä, jos vaan siten vähimmälläkään tavalla voisin suorittaa sitä kiitollisuuden velkaa, joka tähän saakka oli suorittamatta jäänyt. Tämän kuultuansa lausui hän hiljaan: 'Minulta jää vaimo ja ainoa poikani köyhyyteen. Pitäkää huolta siitä, että viimemainittu tulee isänmaallensa joksikuksi hyödyksi, ett'ei hän kasvatuksen ja isällisen johtajan puutteessa pilaannu.' Hän hohotti kätensä minulle. Kun siihen tartuin, oli se kylmä, hengen kipinä oli sammunut hänessä. Tämän ohessa olivat Hispanialaiset samonneet aivan lähelle, jotta virkku ratsuni töin tuskin sai minut pelastetuksi surman suusta."
"Sellainen taistelutantereella kuolevalle sotatoverille annettu lupaus on, jos muuten joku lupaus, pyhänä pidettävä!"
"Siinä asiassa olen aivan samaa mieltä kuin Teidän Majesteettinne! Myös teinkin sydämessäni pyhän valan vainajan viimeistä tahtoa tunnollisesti täyttääkseni. Ensi tilaisuuden sattuessa annoin kuulustella äitiä ja poikaa. He elivät todellakin köyhyydessä, sillä niitä kahta taloa, jotka korkeasti autuas kuningas Kustaa Aadolf oli luvannut everstiluutnantti Stålsköld'ille, eivät he olleet saaneet."
Kuningattaren kasvot synkistyivät.
"Tämä on sangen ikävä asia, että yksi isävainajani antama lupaus näin kauan on jäänyt lunastamatta ja minäkin olisin suonut varhemmin saavani tiedon siitä!" — sanoi hän.
"Teidän Majesteettinne! Minä tein kerran holhojahallitukselle kirjallisen muistutuksen tästä asiasta, mutta kun se sittekin joutui unhotuksiin, en katsonut soveliaaksi sittemmin puuhata siitä sen enemmän, vaan päätin jättää sen siksi kunnes kasvattini itse pitäisi siitä huolta. Minä olenkin kehoittanut häntä anomuskirjan kautta valvomaan oikeuksiansa Teidän Majesteettinne luona, mutta hän ei ole suostunut siihen."
"Minulla on oleva kunnian asiana, että tämä tietämättömyyteni tähden tähän asti laiminlyöty kysymys mitä kiireimmiten tulee oikeuden mukaisella tavalla ratkaistuksi, etenkin koska olen kuullut kerrottavan, että tämä poika sotilastoimessaan on osoittanut milt'ei yhtä suurta kuntoa kuin isänsäkin aikanansa."
Kenraali myönsi, ett'ei hänen kasvattinsa ollut aivan ansaitsematon siitä kiitoksesta, jolla hänestä oli puhuttu kuningattarelle.
"Lapsuudessa jo ilmaantui hänessä erittäin rikkaita luonnon lahjoja ja tavaton opinhalu — lisäsi hän — Yöt päivät istui hän kirjan ääressä. Hänen terveytensä tähden täytyi meidän kovittamalla estää häntä lukemasta. Mutta yhtä innokas kuin hänen opinhimonsa, oli hänen isiltä peritty rakkautensa sotilas-elämään. Odottamalla odotti hän sitä päivää, jolloin hän olisi varttunut niin vahvaksi, että jaksaisi kantaa aseita. Eikä hänen tarvinnutkaan aivan kauan odottaa: neljäntoista vuotiaana tuli hän armeijaan. — Minulla on aina ollut hänestä iloa eikä milloinkaan mielipahaa."
Leikillisesti hymyillen säisti tähän kuningatar: "Sitä en ensinkään epäile että teillä, hyvä kenraalini, on ollut hänestä iloa, mutta hän itse näyttää olevan sitä hyvää lahjaa kokonaan vailla!"
"Tuollainen alakuloisuus, jonka olen havainnut hänessä hänen Tukholmassa ollessansa, ei oikeastaan kuulu hänen luonteesensa. Minä pahoin pelkään, että joku salainen huoli raskauttaa hänen mieltänsä" — vastasi kenraali.
Kristiina pyysi, että kenraali käskisi kapteeni Stålsköld'in nyt heti hänen puheillensa.
Kun kenraali ilmoitti tämän käskyn kasvatillensa, joutui tämä kovin hämille. Kaikkia sodan kovuuksia kestäneen, mutta hoviolojen temppuihin ihan tottumattoman nuorukaisen mielestä oli kuningatarta puhutteleminen hyvin vaikea toimi, milt'ei vaikein kaikista tehtävistä koko mailmassa. Olihan tuo kuningatar päällepäätteeksi sen sankarikuninkaan tytär, jonka muistoa hän jumaloitsi! Ei, sellaiseen toimeen ei hän uskalla antautua! — Vaan mitäpäs tehdä? Täytyihän kai mennä! Odottihan tuo korkea nainen häntä. Kooten kaiken mielipontevuutensa astui hän kuninkaallisen hallitsijansa luo, mutta keveämmällä mielellä ja keveimmillä askeleilla olisi hän komppaniansa etunenässä käynyt rynnäkköön vahvinta linnoitusta vastaan.
Kristiina katseli mielihyvällä nuorta pulskeaa sotilasta, jonka kauniissa kasvoissa kuvautui urhous ja miehuullinen päättäväisyys.
"Vieläkö teidän äitinne on elossa, kapteeni Stålsköld?" — kysyi hän, saadaksensa keskustelun alkuun.
"Vielä on" — kuului lyhyt vastaus, mutta miehellä, joka pelkäämättä oli katsellut verenhimoisia Kroaatteja ja Walloneja kasvoista kasvoihin, ei nyt ollut tarpeeksi rohkeutta nostamaan silmiänsä lattiasta.
Näytti siltä kuin ei kuningatar ensinkään olisi paheksinut tätä kainoutta; se kai pikemmin miellytti hänen naisellista itserakkauttaan.
"Sepä oli hauska kuulla! — sanoi hän samalla ystävällisellä äänellä — sitte pääsen tilaisuuteen suorittamaan velkani hänelle. Jo kauan olettekin tätä suorittamista saaneet odottaa; minä sanon te, sillä teitäkin tämä velka koskee, kapteeni Stålsköld." —
"Teidän Majesteettinne nyt puhumasta velasta en tunne enkä tiedä niin mitään" — vastasi kapteeni, kuningattaren sanojen tarkoitusta ymmärtämättä.
"Kuinka? Ettekö ole kuullut puhuttavan siitä lupauksesta, jonka isävainajani antoi teidän isällenne?" —
"Kyllä siitä joskus on minulle kerrottu" — sanoi kapteeni.
"Niin arvoisat miehet ovat todistaneet tämän lupauksen todenperäisyyden, ett'ei siitä ole vähintäkään epäilemistä. Ne kaksi taloa kuuluvat teille, mutta koska olette saaneet odottaa niitä näin kauan, niin kohtuus ja oikeus vaativat, että tuohon isäni määräämään läänitykseen omalta puoleltani lisään neljä saman-arvoista taloa."
"Teidän Majesteettinne; — minä en ole ansainnut sellaista armoa!" — änkkäsi kapteeni vastaukseksi, enemmän tyhmistyneenä kuin iloisena saadusta lahjasta.
"Te ette mitään ole saanut lahjaksi, kapteeni Stålsköld, vaan omanne olette nyt saaneet omaksenne. Tietänette sen, että raha ja kaikki mikä on rahan arvosta vuosien kuluessa kasvaa prosenttia? Sen verran talousoppia tulee nuoren sotilaankin tuntea!" — säisti kuningatar iloisesti nauraen.
Samassa joukko hovin hienoimpia herroja lähestyi kuningatarta. He katsoivat kummastuksella ja vastenmielisesti tuota heille ihan tuntematonta kapteenia. Silminnähtävästi se pisti heitä vihaksi, että heidän korkea hallitsijattarensa niin pitkän ajan oli suonut hänen puhua kanssansa. Ei kenenkään ihmisen mieli ole kateudelle niin altis kuin hovimiehen.
"Lopullinen käskyni — näin jatkoi Kristiina puhettansa — nuorelle soturille — on se, että toishuomenna kello 6 e.pp. tulette linnaan ottamaan vahvistuskirjat puheena oleviin taloihin." — Tämän sanottuansa nyykähytti hän ystävällisesti päätänsä merkiksi siitä, ettei hänellä tällä kertaa ollut sen enemmän sanomista hänelle. Syvästi kumarrettuaan nuorelle hallitsijattarelle vetäytyi kapteeni syrjään. Vielä mennessäänkin seurasi Kristiina häntä katseellaan. Kun hän sitte kääntyi häärivien hoviherrojen puoleen, vetäytyivät hänen huulensa eriskummalliseen hymyyn. Mistä syystä hän näin hymyili? Vertailiko hän nuorta rehevää sotilasta hoviherroihinsa? Jos hän sen teki, niin on varma, ett'ei tämä vertailu päättynyt viime mainittujen eduksi.
Kuitenkin unhotti hän pian kaikki vertailut, iloisten sävelten soidessa hehkuvalla nuoruuden innolla ottaen osaa tanssiin. Tanssia kesti lähemmän kello 3:een, jolloin häävieraat vetäytyivät palatsin vasemmassa siivessä löytyviin huoneisin, joissa herkullinen hääateria oli valmistettu heille.
Kapteeni Stålsköld yksin jäi suureen juhlasaliin. Puhuttuansa kuningattaren kanssa meni hän takaisin entiselle paikallensa akkunan komeroon, jossa hän itse erityistä huomiota nostamatta tarkasti saattoi seurata kaikkia tapahtumia salissa. Kapteeni ei kuitenkaan käyttänyt hyväksensä tätä asemansa etuisuutta. Sen sijaan rupesi hän ajattelemaan syytä kuningattaren erinomaiseen ystävällisyyteen häntä kohtaan, sillä hän hyvin tajusi että Kristiina vähemmälläkin anteliaisuudella olisi voinut rehellisesti lunastaa Kustaa Aadolf'in hänen isällensä antaman lupauksen ja, niin vähän hovimiestä kuin hänessä olikin, oli hän ottanut havaitaksensa, että kuningattaren hänelle antama käskykin tulla linnaan oli lausuttu erinomattain herttaisella äänellä; sitä kummastuttavampi seikka, kun hän oli puhunut hoviherrojensa kuullen. Mutta kun kapteenin ajatukset tätä miettiessä aina palasivat takaisin samaan kohtaan, hänen omaan mitättömyyteensä, niin päätti hän vihdoin tykkänään poistaa tämän asian mielestänsä. Sen jälkeen katseli hän salinsa häärivää joukkoa ja hänen silmäyksensä harhailivat sinne tänne siksi, että tapasivat morsiamen, jonka ihanaan kuvaan ne sanomattomalla surulla takertuivat pitkäksi ajaksi. Helposti saattoi hän huomata, että Elviran kasvoissa kuvautui suru ja tuska sekä että hän, vaikka huonolla menestyksellä, koki salata alakuloisuuttansa teeskennellyllä hymyllä. Jumala tietää mitä nuori sotilas morsianta katsellessansa ajatteli, varma on, että hän uudestaan joutui entiseen uneksivaan mielentilaansa. Niin muodoin ei hän ollut huomannutkaan, että vieraat toinen toisensa perästä olivat menneet pois juhla-salista.
Vasta kuin eräs palvelija kiireellisillä askeleilla, iloisesti hyräillen astui saliin, heräsi kapteeni unelmistansa, Palvelija säikähtyi huomattuansa ett'ei hän, niinkuin hän oli luullut, ollutkaan yksin salissa. Hän tirkisteli pitkään akkunan komeroon. Saatuansa selville, kuka siellä seisoja oli, sanoi hän: "Ettekö ai'o käydä atrioitsemaan herra kapteeni?"
"Tietysti ai'on" — vastasi kapteeni Stålsköld ja läksi käymään samaan suuntaan, jonne muut vieraat ennen häntä olivat menneet.