S. N. — K. P. T. — X. Y. Z.

Lukija, joka katselee tällaista otsikkoa, voi ruveta epäilemään, että tässä esitetään joitakin algebran tapaisia matemaattisia laskuja. Kaukana siitä! Algebra on koko elinaikani ollut kaikista koulussa opetetuista aineista se, jota vähimmin olen harrastanut. Siitä saakka kun ylioppilastutkinnon sain suoritetuksi, en ole sitä ainetta vähääkään tarvinnut ja olen kuitenkin koko ikäni hyvin tullut toimeen tavallisella luvunlaskulla.

Otsikossa merkityt kirjaimet ovat lyhennyksiä niistä ylioppilasyhdistysten nimistä, joita oli olemassa muutamia vuosikymmeniä takaperin, mutta jotka nyt ovat kohta unholaan vaipuneet, sillä niitä ei ole enää olemassa muualla kuin vanhojen muistossa. Sen lisäksi joissakuissa vanhoissa papereissa.

Niitä Ranskan vallankumouksen aikuisia seurustelu- ja keskusteluyhdistyksiä, jotka olivat hyväksyneet itsellensä noudatettaviksi säännöt, ja kokivat toimillansa edistää säännöissä määrättyjä pyrkimyksiä ja päämääriä, nimitettiin aikoinansa club'eiksi. Tuon englantilaisen sanan ääntäminen ja yhdennäköisyys ruotsalaisen klubba-sanan kanssa sai jonkun suomalaisen urhoollisesti suomentamaan club-sanan nuijaksi, vaikka sillä sanalla ei ole kaukaisintakaan yhteyttä nuijan eli kurikan kanssa, jota käytetään raskaana lyömä-aseena. Kun ei osattu sopivampaa nimeä keksiä, niin ruvettiin käyttämään nimitystä »Suomalainen Nuija» siitä suomenmielisten ylioppilaitten yhdistyksestä eli kerhosta, kuten sana tätä nykyä suomennetaan, joka vuodesta 1876 alkaen perustettiin Helsingissä ylioppilaitten kesken suomalaisten rientoja keskustelujen kautta selvittelemään, niitä rahalla ja työllä avustamaan. Suomalainen Nuija, jonka nimi sanomalehti-ilmoituksissa lyhennettiin S. N., oli yhdistys, johon jäseneksi otettiin yliopiston jäsen eli civis academicus mistä osakunnasta hyvänsä, olipa hän nuorempi tai vanhempi, ylioppilas, maisteri tai tohtori, kun hän vain noudatti Suomalaisen Nuijan sääntöjä ja hyväksyi sen toiminnan.

Alkuvuosina Suomalaisen Nuijan toiminta rajoittui etupäässä helppotajuisten luentojen pitämiseen ja niitten kustantamiseen. Vanhemmat ylioppilaat, jotka olivat tarpeeksi monta lukuvuotta kuunnelleet luentoja yliopistossa, asettuivat usein asumaan rautatien läheisyyteen maaseudulle, lukivat siellä kertauksina oppikurssejansa ja kävivät Helsingissä suorittamassa asianomaisen professorin luona tutkintoja yksityisissä aineissa. Pääkaupungissa käydessään he usein tovereillensa kertoivat, mitä epäkohtia he olivat huomanneet niillä seuduilla, jossa he asuivat. Tämä aiheutti, että toverit tahtoivat epäkohtia korjata valistavilla esitelmillä. Sillä tavoin ylioppilaskunnan jäsenet kokivat palvella kotimaata valistamalla sen kansan takapajulle jäänyttä osaa. Niissä kyläkunnissa, jotka olivat rautatien läheisyydessä Helsingin ja Hämeenlinnan väliseuduilla, Uudellamaalla ja Etelä-Hämeessä pidettiin esitelmiä hyvin monenlaisista aineista. Teoloogit esitelmöivät etupäässä hengellisistä aineista, muut ylioppilaat muista kuten maantieteellisistä löytöretkistä, historiasta, uusista laeista ja asetuksista, jopa kielikysymyksestä ja kouluoloistakin. Luentoaineen valinta oli vapaa jokaiselle luennoitsijalle ja Suomalainen Nuija maksoi hänen matkakulunsa, rautatiepiletin edes ja takaisin lähimmälle asemalle; mutta palkkiota luennon valmistamisesta ei maksettu.

Suomalaisen Nuijan miehet olivat jäykkiä mielipiteissään ja taipumattomia kuin Nuijasodan miehet aikoinaan. Sellaista mielialaa koetettiin aina ylläpitää kaikissa tilaisuuksissa ja kaikilla rehellisillä ja puhtailla keinoilla. Mieliä innostamaan sepitti Vaasan marssin nuottiin, v. 1878 ylioppilaaksi tullut Kaarle Albert Grönqvist suomalaiset sanat:

»Jos sydän sulla puhdas on,
ja mieli vakaa, pelvoton,
niin yhdy meihin, tänne jää
ja pyhä vanno vala tää:
Tää Suomenmaa
mun toimen' saa.
Sen eestä vaan
mä ainiaan
teen työtä saakka kuolemaan.

Sä punaiseksi sanotaan,
Et veretön sä olekaan;
kun elonvoima uhkuaa,
se poskiasi punottaa.
Ken veltto ois
se jääköön pois;
Ken luja on
Se taistohon,
se lippuamme seuratkoon!

Muttä jos sa meidän miesi oot
Kaikk' epäilykset poistukoot.
Sull' ylin Suomen kieli on,
sen rinnall' muu on arvoton.
Siis vanno näin:
Ain' eteenpäin
Ei oikeaan
ei vasempaan
Vaan eteen eestä Suomenmaan!»

Suomalaisen Nuijan miehet tutustuivat suurella ihastuksella tähän lauluun ja sitä laulettiin sangen usein. Mutta tyynesti ajattelevia oli paljon, jotka eivät hyväksyneet jokaista sanaa tuossa laulussa. Toiset sitävastoin omaksuivat sen sitä innokkaammin, ja siitä tulikin lopulta nimenomaan heidän laulunsa: se ei olekaan tunnettu Suomalaisen Nuijan, vaan K. P. T:n marssin nimellä.

Intomielinen Lauri Kivekäs esiintyi Suomalaisessa Nuijassa lietsoen hellittämättä tulisilla puheillansa suomenmielisiä, mutta samalla joskus johtaen heitä päätöksiin ja tekoihin, jotka maltillisempien mielestä olivat vahingollisia. Sillä muutamat teot olivat omiansa hajoittamaan ylioppilaskunnan eri ryhmiin, jotka entistä kiukkuisemmin taistelivat toisiaan vastaan.

Alavuuden rovastilla, runoilija Lars Stenbäckillä oli useita poikia. Vanhin heistä luki papiksi ja oli kauan rovastina Ulvilassa. Seuraava veli, Konrad Fredrik, oli vuosikymmeniä Oulussa Kaiku-lehden toimittajana ja kaksi nuorinta veljeä, Gösta Laurentius ja Josef Daniel (arkkitehti), kävivät koulua ensin Vaasan ruotsalaisessa kimnaasissa, mutta siirtyivät sittemmin Jyväskylän suomalaiseen lyseoon. Tällainen siirtyminen ruotsinkielisestä koulusta suomenkieliseen, entisestä tunnetusta toveripiiristä uuteen, tuntemattomien poikien joukkoon sai aikaan sen, että Gösta Stenbäck pysytteli erillään uusista tovereista ja puhui mieluummin ruotsia ennen totuttuun tapaan. Mutta kun hän jostakin asiasta kiukustui ja innostui käyttämään voimasanoja, niin hän tiuskasi »Teufel», sillä hän ei tahtonut käyttää talonpoikain raakaa kieltä. Kun sitten Gösta Stenbäck vuonna 1871 tuli ylioppilaaksi ja rupesi hankkimaan yhteiskunnallisia tietoja, sai hän kirjastoista käsiinsä J. W. Snellmanin filosofiset ja valtio-opilliset teokset sekä Saiman ja Litteraturbladetin vuosikerrat. Niitä hän luki intohimoisesti. Kiivaasta ruotsinkielen käyttäjästä ja suomenkielen halveksijasta tuli päinvastaiseen suuntaan kääntynyt intoilija, joka tahtoi ulkonaisestikin osoittaa mielipiteissään tapahtuneen muutoksen. Jälkimmäisen ristimänimensä hän muutti Lauriksi ja sukunimeksensä hän otti Kivekäs-sanan ihaillen sillä nimellä Ison-vihan aikana tunnetuita sissisotureita. Näin oli Gösta Stenbäck muuttunut Lauri Kivekkääksi.

Ja tämä Lauri Kivekäs oli esillä aina ja joka paikassa hidastelevia suomalaisia kiirehtimässä ja yllyttämässä, milloin vain tilaisuus ilmestyi ryhtyä taisteluun suomalaisuuden puolesta. Olen huomannut, että kun joku henkilö tekee täyden käännöksen, luopuu entisestä valtiollisesta suunnastaan ja liittyy vastakkaiseen, niin hän suurella kiivaudella toimii sen asian puolesta, jota hän ennen on vastustanut, ikäänkuin peljäten, että joku saattaisi epäillä hänen vilpittömyyttään.

Olen kertonut, että Helsingin ylioppilaskunta vuonna 1877 valitsi edustajia Upsalan yliopiston 400-vuotisjuhlaan. Edustajain vaali ei tapahtunut kaikkien mieliksi. Sen vuoksi muutamat osakunnat suorittivat omista kassoistaan edustajainsa matkakulut; pohjalaisten ja länsisuomalaisten edustajat maksoivat matkakulunsa omista varoistaan, mutta uusmaalainen osakunta vaati kiven kovaan, että heidän edustajansa matka oli maksettava ylioppilaskunnan yhteisestä kassasta. Ja kun sitä ei suoritettu heidän vaatimuksensa mukaan, niin uusmaalaisen osakunnan kuraattori jättäessään ylioppilaskunnan yhteiseen kassaan kokoamansa lukukausimaksut pidätti niistä omavaltaisesti uusmaalaisten edustajain kulut Upsalan-matkalta.

Ylioppilaskunnan taloudenhoitaja ei kuitenkaan hyväksynyt sellaista menettelyä ja asiasta syntyi pitkä riita. Koska kerran uusmaalaisten edustaja oli sillä tavoin valittu, etteivät muut ylioppilaat pitäneet vaalitapaa oikeana, niin maksakoot uusmaalaiset edustajansa matkan omasta kassastaan, niinkuin tekivät savokarjalaiset, viipurilaiset ja hämäläiset, tai jos uusmaalaisten edustaja tekisi samalla tavoin kuin länsisuomalaisten ja pohjalaisten edustaja, että he itse omista varoistaan suorittivat matkakulunkinsa, niin olisi tapahtunut oikeus ja kohtuus. Mutta uusmaalaiset vaativat uhallakin maksua ylioppilaskunnan yhteisestä kassasta joko sovinnolla tai väkipakolla.

He valitsivat itse omavaltaisen väkipakkokeinon ja heitä harmitti, ettei heidän laskuansa Upsalan-matkalta hyväksytty, vaan vaadittiin täysi summa maksettavaksi ylioppilaskunnan yhteiseen kassaan s. o. niin monta lukukausimaksua kuin oli saapuvilla uusmaalaisia ylioppilaita.

Tuon raha-asiasta syntyneen rettelön lopettivat muutamat yksityiset suomenmieliset siten, että keräsivät kokoon rahasumman, millä uusmaalaisen osakunnan velka maksettiin. Uusmaalaisia suututti vielä enemmän, että heidän velkansa oli maksettu juuri kuin jonkun köyhän vaivaisen puolesta, joka ei kykene itse velkaansa suorittamaan, mutta heidän vastalaskunsa jäi hyväksymättä.

Tähän juttuun ryhtyi Lauri Kivekäs agitatiokeinoinensa. Ja yllyttämällä Suomalaisen Nuijan jäseniä sai hän riidan ja kiistan leimahtamaan uuteen liekkiin seuraavalla tavalla.

Jokainen ylioppilas tuntee Akadeemisen lukuyhdistyksen. Ylioppilastalossa on erityinen huoneisto, johon on tilattu, ja jossa saa lukea paitsi kaikkia Suomessa ilmestyviä myöskin ulkomaalaisia sanomalehtiä, aikakauskirjoja ja tieteellisiä vihkottain säännöllisesti ilmestyviä teoksia. Kaikki Akadeemisen lukuyhdistyksen jäsenet ovat oikeutetut tätä kirjallisuutta käyttämään, ja jäseninä tässä lukuyhdistyksessä ovat kaikki ylioppilaskunnan jäsenet, mutta sen lisäksi ne dosentit ja professorit, jotka tahtovat maksaa lukuyhdistyksen jäsenmaksun.

Kun uusmaalainen osakunta oli jättänyt maksamatta kolmesataa markkaa ylioppilaskunnan kassaan, josta Akadeemiselle lukuyhdistyksellekin suoritetaan se osa sanomalehtien tilaushinnasta, mikä ylioppilaskunnan osalle tulee, niin väitti Kivekäs uusmaalaisen osakunnan sillä tavoin vahingoittaneen Akadeemista lukuydistystä, ja siksi uusmaalaisia oli rangaistava siten, että Akadeemisessa lukuyhdistyksessä käyminen sekä lehtien ja aikakauskirjojen siellä lukeminen uusmaalaisilta kokonaan kiellettäisiin.

Voi, herra varjele, mikä meteli ja rähinä tästä ehdotuksesta syntyi Akadeemisen lukuyhdistyksen kokouksessa, jossa Kivekäs ehdotuksensa teki! Riidanhaluisille on tavallisesti turha puhua sovinnosta ja järkisyistä. Millä tavalla uusmaalaiset voitaisiin estää vastoin kieltoa käymästä lukusalissa, oli vaikea käsittää. Sitä paitsi huomautettiin, että Akadeeminen lukuyhdistys oli pennilleen saanut kaikki, mitä sille oli tulevaa. Ei yhtäkään sanomalehteä tai aikakauskirjaa jäänyt tilaamatta sen vuoksi, etteivät uusmaalaiset olleet suorittaneet velkaansa ylioppilaskunnalle. Eikä siis ollut vähintäkään syytä ryhtyä Akadeemisen lukuyhdistyksen puolesta rettelöimään uusmaalaisten kanssa.

Nämä vastasyyt esitettiin Kivekkään puuhien torjumiseksi. Mutta itsepäinen agitaattori ei tahtonut kuullakaan järkisyitä, vaan hän ja hänen kiihoittamansa nuorisolauma äänestivät uusmaalaisten karkoittamista lukuyhdistyksestä. Nämä intoilijat eivät kuitenkaan saavuttaneet enemmistöä lopullisessa äänestyksessä, sillä heitä vastassa oli ensiksikin järkähtämätön ruotsalainen puolue länsisuomalaisista, pohjalaisista, viipurilaisista ja tietysti uusmaalaisista sekä maltilliset hämäläiset, savokarjalaiset ja muistakin osakunnista ne, jotka eivät antaneet liiallisen innostuksen viedä järkeänsä harhaan.

Se tappio, minkä Kivekkään innoittama joukko äänestyksessä kärsi, harmitti etenkin häntä itseään, mutta myös niitä suomenmielisiä, jotka häntä sokeasti seurasivat. Ja he alkoivat purkaa suuttumustansa puoluetovereita vastaan, jotka muka olivat pettäneet suomalaisuuden asian, kun eivät äänestäneet uusmaalaisia karkoitettaviksi Akadeemisesta lukuyhdistyksestä. Kivekäs oli siinä määrin älykäs, ettei hän omaa auktoriteettiaan pannut alttiiksi, vaikka hän oli johtanutkin asian päin männikköön. Kun hän oli jonkun ehdotuksen tehnyt, niin hän puheenjohtajana antoi äänestää asiasta, ja päätöksestä hän aina puhui, ikäänkuin se ei olisi mikään hänen muille tyrkyttämä mielipiteensä, vaan: »hyvät herrat! sehän on teidän oma, vakaan harkitsemisen jälkeen tekemä päätöksenne!» Väärällekin polulle ohjattu lauma harvoin myöntää olevansa nenästä vedetty, sehän olisi oman minuuden kieltämistä, ja se pysyy jyrkästi siinä, mitä on päätetty, ettei sitä voisi verrata häilyväiseen ruohonkorteen, joka taipuu jokaisen tuulen mukaan. Laulun säkeet

Ken veltto ois
se jääköön pois;
ken luja on
se taistohon,
se lippuamme seuratkoon!

oli letkaus niille suomenmielisille, jotka eivät sokeasti seuranneet Lauri Kivekkään johtoa, vaan uskalsivat ajatella toisella tavalla kuin hän.

Innokkaimmat ja uskollisimmat kannattajat Lauri Kivekkäällä oli oman osakuntansa pohjalaisten keskuudessa, jotka ummistivat silmänsä hänen virheilleen ja tulisella innolla seurasivat hänen impulsivisia, eteenpäin hyökkääviä hankkeitaan. Jos joku raskaampi moite julkisesti kohtasi Kivekästä, niin tietysti hänen aatetoverinsa ryhtyivät häntä kaikin voimin puolustamaan ja tekivät asian yhteiseksi, heitäkin koskevaksi. Ja yhteisillä voimilla oli helpompi torjua moite, kuin jos Kivekäs yksin olisi jäänyt puolustautumaan, sillä hänen kiivas luonteensa helposti vei hänet harhaan. Sen päämäärän, johon hän pyrki ja tahtoi muitakin johtaa, hän määritteli sanoilla Koko Programmi Toimeen. Hänen toivonsa oli saada suomenkieli ja suomalaisuus niin täydelliseen valtaan, ettei ruotsalaisuudesta jäisi jälkeäkään tässä maassa. Ja keinot, millä tämä saavutettaisiin, saisivat olla jyrkät ja vaikka väkivaltaisetkin. Itse hän tosin ei väkivaltaa saarnannut, vaikka hän usein olikin häikäilemätön, mutta hänen lippuansa seuraavat miehet eivät peittäneet aikeitansa eikä keinojansa.

Lauri Kivekkään syyksi pääasiallisesti on luettava, että suomenmielinen osa ylioppilaskunnassa hajaantui kahteen ryhmään, maltillisiin nuijalaisiin ja kiivastelijoihin, joiden etupäässä olivat Kivekäs, Jonas Castrén ja moniaat muut. Kivekkään usein uudistettu vaatimus: »koko programmi toimeen», joka lyhennettynä merkittiin K. P. T., aiheutti väittelyjä ja erimielisyyksiä, kunnes selvä pesäero syntyi ryhmien välille.

Ilman kiivastelijoita jonkun uuden aatteen kannattajat saavutettuaan jonkun verran menestystä usein veltostuvat sekä vaatimuksissaan että työssään. Siltä näkökannalta katsottuna voidaan pitää K. P. T. -yhdistystä tarpeellisena, suomalaista puoluetta hereillä pitävänä, meluavana ryhmänä. Mutta K. P. T:n jäsenet menivät liiallisuuksiin, jotka eivät ole puolustettavissa. Kun senaattori Snellman 12. toukokuuta 1881 täytti 75 vuotta, niin suomalainen puolue Helsingissä kunnioitti häntä niin juhlallisesti kuin taisi. Hänen entiset oppilaansa, vanhat professorit ja tohtorit y. m. julkaisivat hänen kunniaksensa albumin, jossa etevimmät kynänkäyttäjät julkaisivat kirjoituksia Snellmanin työn merkityksestä. Ylioppilaskunnan enimmistö toimeenpani hänen kunniaksensa juhlan ylioppilastalossa ja siihen ottivat osaa vanhatkin herrat, jotka eivät enää kuuluneet ylioppilaskuntaan. Samaa tilaisuutta varten ylioppilaskunta teetti uuden rintakuvan Snellmanista, 3 kertaa luonnollista kokoa suuremman, ja ylioppilaskunnan nimessä julkaistiin albumi Snellmanin kunniaksi.

Albumi-toimikunnassa oli Lauri Kivekäs toimeliaimpia jäseniä. Hän oli hankkinut Snellmanin valokuvan, antanut monistaa sen kivipainossa ja Snellmanin kuva oli sijoitettu ensimmäiselle sivulle alkulehden edelle. Mutta kansilehden yläsyrjään Kivekäs painatti huomattavalle paikalle isoilla kirjaimilla K. P. T. Näytti siltä kuin olisi Kivekkään ryhmä toimittanut koko albumin, vaikka niin ei suinkaan ollut. Suurempi osa albumin sisällyksestä oli Suomalaisen Nuijan miesten kirjoituksia, mutta nuo kolme kirjainta, jotka prameilivat etusivulla, suututtivat nuijalaisia katkerasti. Enimmin suututti ja hävetti eräs Heikki Hornborgin (Sarvelan) sepittämä runo kiusanhenkiä vastaan. Peitetyillä sanoilla runon sepittäjä kiukuttelee kiusanhenkiä vastaan, mutta lukija kuitenkin helposti ymmärtää, että sillä nimellä tarkoitetaan ruotsinmielisiä. Ja Sarvela jatkaa

Kosk'ei tässä noitatemput auta
— taikakeinoihin ken enää luottaa voi?
niin vissiin auttaa ruuti, lyijy, rauta
auttaa varmaan — lempo soi!

Tämä runo herätti suurimmassa osassa ylioppilaskuntaa niin tulisen kiukkuisen suuttumuksen, että sen runon tähden jätettiin koko albumi ostamatta. Snellmanin kunniaksi toimitettuun, ylioppilaskunnan nimessä julkaistuun albumiin tuollainen runo! Sehän oli kamalin häväistys mitä voitiin ajatella. Ja katkerasti harmiteltiin, ettei Kivekkäällä ollut parempaa arvostelukykyä, niin että hän oli albumissa julkaissut tuollaisen runotekeleen ja lisäksi salakähmäisesti, toisten mielipidettä kysymättä. Jos nuo komeilevat kirjaimet K. P. T. kirjan kannessa ikäänkuin anastivat samannimiselle ylioppilasryhmälle kunnian tämän albumin ilmestymisestä, niin Sarvelan runo löi samaan kirjaan sellaisen häpeän leiman, ettei moni sitä suvainnut nähdä pöydällänsä siivojen kirjojen seassa.

Kun ylioppilaskunnan nimessä ja kustannuksella painettu albumi ilmoitettiin Uudessa Suomettaressa painosta ilmestyneeksi ja suomalaisen yleisön ostettavaksi, niin joku ostaja lähetti kysymyksen U. Suomettaren toimitukselle tiedustellen, mitä nuo kirjaimet K. P. T. kirjan kannessa merkitsivät ja mitä varten ne oli painettu?

U. Suomettaren toimitus nähtävästi ei häpeän tähden tahtonut antaa selitystä, vaan vastasi, ettei sekään asiaa varmaan tietänyt, mutta luuli, että kirjaimet merkitsivät: Kahdestoista Päivä Toukokuuta, se oli näet Snellmanin syntymäpäivä. Näin oli leikinteolla vältetty kajoaminen ilkeään asiaan.

Jo ennen kuin Snellmanin syntymäpäivä oli koittanut ja juhlaa vasta ryhdyttiin valmistelemaan, oli ylioppilaskunnan puolesta puhuteltu kuvanveistäjä Erland Stenbergiä, että hän valmistaisi uuden kuvan Snellmanista. Kivekäs kävi pyytämässä senaattoria tulemaan Stenbergin atelieriin, että tämä saisi tarkemmin muovaella kasvojen piirteet elävän mallin mukaan. Senaattori siihen suostui, varsinkin kun sai kuulla, että kuva oli aiottu luonnollista suurempaan kokoon. Mutta senaattori oli myöskin kuullut Kivekkään puuhista ylioppilaskunnassa ja hän alotti siitä keskustella sanoen:

»Hvad är det, som magistern har börjat skrika i dessa tider? Man skall först veta nägot, innan man börjar skrika åt andra. Läs först och skaffa kunskaper, och sedan må ni skrika efteråt. Så har jag gjort. Jag läste länge och mycket, innan jag började skrika, och det ganska måttligt ändå.»

(Suomeksi: Mistä maisteri on näihin aikoihin nostanut huudon? Ensin pitää tietää jotakin, ennenkuin rupeaa toisille huutamaan. Lukekaa ensin ja hankkikaa tietoja, sitten voitte jälkeenpäin huutaa. Niin minäkin olen tehnyt. Minä luin kauan ja paljon, ennenkuin minä rupesin huutamaan ja sittenkin sangen kohtuullisesti.)

Kivekäs rohkeni väittää vastaan: »Månne det just var så måttligt heller?» (Tokkohan se juuri oli vallan kohtuullista huutoa?)

»Vet hut, fan, jag kan väl åt en ung magister säga, hvad jag vill!» (Tietäkää huutia, saakeli, totta kai minä nuorelle maisterille voin sanoa, mitä tahdon!) ärähti senaattori, ja silloin Kivekäs ymmärsi olla vaiti.

Jos Kivekäs olisi tarkemmin ottanut noudattaaksensa senaattorin neuvoa, lukenut enemmän ja hankkinut enemmän sekä tietoja että elämänkokemusta, niin hänen vaikutuksensa ei olisi ollut niin hajoittavaa suomalaisessa puolueessa, joksi se muodostui. K. P. T. -seuran jäsenet alkoivat yltiöpäisinä ylenkatsoa Suomalaisen Nuijan tyynemmin harkitsevia miehiä ja heidän mielipiteitään, niin että vanhempien suomenmielisten ja nuorempien välit tulivat kireiksi, melkein vihamielisiksi. Nämä riitaisuudet minun käsitykseni mukaan olivat alkuna vanhojen suomalaisten ja nuorsuomalaisten väliseen erimielisyyteen. Mitä kiivaammin nuorsuomalaiset rupesivat vetämään eri köyttä ja poikkeamaan eri suuntaan, sen äreämmiksi muuttuivat vanhoillisetkin, ja molempain puolien toiminta herätti yhä kiukkuisempaa vihaa ja ilkeyttä ruotsalaisessa puolueessa.

Joku aika Snellmanin kuoleman jälkeen sattui tapaus, joka valaisee senaikuisia olosuhteita. Hämäläinen osakunta vietti vuosijuhlaansa lokakuun 1. p:nä ja entisen tavan mukaan oli kutsuttu edustajia muistakin osakunnista kutsuvieraiksi. Pohjalaisen osakunnan edustajaksi oli kutsuttu eräs nuori medisiinari von Pfaler, jota toverien kesken sanottiin Pahko-Pfaleriksi. Hän oli leikillisen ja hauskan olentonsa vuoksi saavuttanut hämäläistenkin suosion.

Kun vuosijuhlan ohjelmassa määrätyt viralliset puheet: vainajatoverien muistolle, inspehtorille, kuraattorille, yliopiston rehtorille, isänmaalle ja toisille osakunnille oli pidetty, otti v. Pfaler puheenvuoron vastataksensa hämäläiselle osakunnalle muista osakunnista kutsuttujen edustajain puolesta. Lausuttuansa tavanmukaiset kohteliaisuudet ja kiitokset kutsusta juhlaan ja vierasvaraisuudesta, kehuskeli v. Pfaler hämäläisten yleistä vankkaa suomenmielisyyttä ja järkkymätöntä lujuutta yhteisten harrastusten puolustamisessa, mutta — jatkoi hän — »ette te, hämäläiset, oikein osaa nuorukaisia miehiksi kasvattaa. Te olette liiaksi hitaita ja epäröiden punnitsette asioita sinne tänne, ennenkuin uskallatte edistysaskeleen ottaa. Tulkaa te pohjalaiseen osakuntaan katsomaan, miten meillä kasvatetaan nuorukaisista innokkaita isänmaan ja suomalaisuuden palvelijoita! Teistä hämäläisistä, jotka olette niin varovaisia ja harkitsevaisia, ei ole johtajiksi. Pohjalaiset ne sentään suomalaisuuden etunenässä kulkevat. Ilman pohjalaisten tulista intoa ja eteenpäin hyökkääviä toimia suomalaisuuskin nukkuisi paikoilleen edistymättä, tiesi, kuinka pitkiksi ajoiksi. Ja kun me, pohjalaiset, hyökkäämme eteenpäin ja pidämme kiirettä, niin meille on niin turvallista tietää, että meitä uskollisesti seuraa hämäläisten sankka ja luotettava joukko, joka johtajiansa ei jätä, vaan aina luotettavana selkäjoukkona taistelee saman asian puolesta. Mielelläni sentähden kehoitan toisiakin kutsuvieraita raikkaasti huutamaan: eläköön hämäläinen osakunta!»

Tämä von Pfalerin puhe oli kuvaava selitys K. P. T -seuran ja Suomalaisen Nuijan välisistä suhteista. Hämäläistä osakuntaa tuo puhe kaikista kohteliaisuuksista huolimatta loukkasi ja monet purivat hammasta äkeissään, mutta eivät tahtoneet kutsuvierasta, pohjalaisen osakunnan edustajaa, loukata äreällä vastauksella.

Kuitenkin oli yksi hämäläinen, maisteri David Lassila, joka ei jaksanut suuttumustansa hillitä, vaan astui esiin vastaamaan von Pfalerille.

»Meitä hämäläisiä», sanoi hän, »on tässä moitittu hitaudesta ja maltillisuudesta, millä me asioita käsittelemme. Sitä moitetta, jonka viimeinen puhuja juuri lausui, pidämme kunnianamme ja siitä me kerskaamme, että pidämme arvossa järkeä ja mielenmalttia. Meidän osakunnassamme ei ole kahta eri puoluetta, jotka vimmatusti taistelevat toisiansa vastaan kamalalla rähinällä ja jalkain tömistämisellä. Viikkokokouksemme ovat tähän asti pidetyt samaan aikaan, jokainen maanantai-ilta, kuten pohjalaistenkin, sillä erotuksella, että hämäläisten kokoushuone on alakerroksessa pohjalaisten huoneen kohdalla. Lukemattoman monet kerrat ovat kokouksemme keskeytyneet herrojen pohjalaisten pakanallisesta pauhusta, jalkojen ja tuolien tömistämisestä ja kolistamisesta, joka on pannut epäilemään, kestääkö välikatto enää pitkääkään aikaa fakulteettija orkushuoneiden välillä. Sellaista nuorukaisten kasvattamista isänmaan palvelijoiksi emme me, vakaat hämäläiset, pidä arvossa, vaikka onkin myönnettävä, että kohtuullisten toivomusten ja oikeudenmukaisten vaatimusten kieltäminen sekä jyrkkä vastustaminen häpeällisillä solvauksilla onkin ankara kärsivällisyyden koetus. Pohjalaisten riehuminen etupäässä ja harkitsematon ryntääminen ei meidän mielestämme asiata hyödytä. Jollei ajattelematonta kiukkupussien parvea seuraisi hämäläisten sankka joukko yhdessä muiden maltillisten kanssa lujana ja luotettavana reservinä, niin pohjalaiset olisivat monta kertaa menneet eteenpäin rynnätessään nurin niskoin tai päin seiniä. Kerskaileva puhe johtavasta asemasta ei meitä miellytä eikä myöskään puoluetoverien moittiminen. Se mies tekee oikein, joka vakaan harkinnan jälkeen ilman vaarallisia loikkauksia ja turhaa melua tukevasti painaa eteenpäin sen asian puolesta, jota hän tahtoo puolustaa. Liian tulinen hyppeleminen eteenpäin on tätä ennen usein aikaansaanut äkillisiä kuperkeikkoja, emmekä me sellaista toivota kellekään saman asian puolustajalle. Elleivät herrat pohjalaiset tahdo maltillista menettelyä noudattaa, niin pelkään, että katkera seuraus liiasta hurjuudesta antaa kovakouraisen opetuksen, joka ymmärretään sananparresta: 'ylpeys sen teki', sanoi sontiainen, 'kun lensi päänsä aidanseipääseen'.»

Kiusallisen vaikutuksen läsnäoleviin tekivät sekä von Pfalerin että Lassilan puheet, sillä edellinen ei ollut harkinnut, oliko soveliasta soimauksilla moittia hämäläisiä, joiden juhlavieraaksi hän oli kutsuttu, eikä toiselta puoien Lassilan kiivas hyökkäys pohjalaista osakuntaa, K. P. T. -yhdistystä ja sen mielipiteitä vastaan sopinut yhteen niiden velvollisuuksien kanssa, jotka luetaan kuuluviksi juhlan toimeenpanijoille kutsuttuja vieraita kohtaan. Mutta noiden herrojen epäkohteliaisuudet kuittasivat toinen toisensa.

Eri puolueet tavallisesti pysyvät pystyssä, niin kauan kun niitä vastustetaan ja niiden toimintaa siten kiihoitetaan. Tai loppuu puolue, jos se voimakeinoilla hajotetaan. Ylioppilaspiireissä pysyi Suomalaisen Nuijan puolue, vanhoillisten suomenmielisten ryhmä, virkeänä ja voimakkaasti toimivana, kunnes suomalaisuus oli päässyt niin voitolle, että monet äänestyksissä ja vaaleissa saavutetut voitot ja ruotsalaisen puolueen tappiot saivat vastuksen masennetuksi. Vaikka Suomalaisella Nuijalla oli ollut virallisesti vahvistetut säännöt, ja yhdistys oli tehty lailliseksi sen kautta, että sen nimi ja sen virkailijat, puheenjohtajat ja sihteerit mainittiin useana vuonna ylioppilasluettelossa, niin tuli yhdistyksestä virallinen loppu siten, että yliopiston rehtorin toimesta Suomalaisen Nuijan nimeä ja virkailijoita ei enää painettu ylioppilasluetteloon. K. P. T. seuran nimeä ei siihen milloinkaan oltu painettukaan. Se oli aikansa olemassa epävirallisena seurana, jolla ei ollut vahvistettuja sääntöjä.

Syy, miksi Suomalaisen Nuijan nimi poistettiin virallisesti toimitetusta yliopiston luettelosta, vaikka sen säännöt olivat saaneet yliopiston viranomaisten vahvistuksen, oli siinä, että ruotsinmielinen puolue oli valmistanut itsellensä säännöt taistellaksensa suomalaisuutta vastaan ja pyysi säännöillensä yliopiston rehtorin vahvistusta, niin että heidänkin yhdistyksensä lailliseksi tunnustettuna mainittaisiin ylioppilasluettelossa. Yliopiston rehtori ei tahtonut virallisesti jakaa ylioppilaskuntaa kahteen vastakkaiseen, keskenänsä riitelevään puolueeseen, ja sentähden poistettiin Suomalaisen Nuijankin nimi, joka tätä ennen oli otettu luetteloon. Mutta niin kauan kuin suomalaisten yhdistys vaikkapa epävirallisena oli olemassa, pysyi ruotsalainenkin toiminnassa.

Kun kielisuhteet ylioppilaskunnassa olivat sillä kannalla, että ruotsinmieliset olivat voitolla, tekivät Suomalaisen Nuijan miehet rynnistyksiä voiton toivossa ja ponnistukset kiihtyivät sitä lujemmiksi, kunnes suomalainen puolue kasvoi tasaväkiseksi ja viimein pääsi voitolle ruotsalaisista. Vaalien edellä, kun piti valita ylioppilaskunnan puheenjohtaja ja varapuheenjohtaja tai hoitokomitean jäsenet, olivat molempien puolueiden agitaattorit ahkerasti liikkeellä kokoamassa äänestyslippuja oman puolueen hyväksi ja valtakirjoja käytettiin sangen ahkerasti. Pidettiin ylioppilasluettelon mukaan tarkkaa lukua siitä, ettei kenenkään äänioikeutetun ääni mennyt hukkaan. Jos aavistettiin, että joku olisi välinpitämätön tai sairauden tähden ei voisi tulla vaalikokoukseen, haettiin hänen valtakirjansa, niin että toinen saman puolueen mies voisi käyttää hänen äänioikeuttaan. Käyttämättä jäi vain niitten äänet, jotka olivat matkalla tai joita agitaattori ei parhaalla etsimiselläkään löytänyt.

Vaalikiihoitus oli ankaraa ja joskus sattuivat vastakkaisten puolueitten agitaattorit kohtaamaan toisensa matkoillaan. Tällöin voi syntyä esim. seuraava keskustelu:

»Turhaa työtä teidän puolueenne agitaattorit tekevät, sillä me kuitenkin voitamme.»

»Älkää kerskailko ennen aikojanne! Me saamme kokoon ainakin 223 ääntä, ja jos hyvin onnistuu, pääsemme 235 ääneen.»

»Niinpä te jäätte tappiolle, sillä me saamme ehdottoman varmasti ääniä oman puolueemme hyväksi vähintään 242 ääntä, mutta jos onni on suopea, niin voimme koota 258 ääntä. Teidän on turha taistella varmaa enemmistöä vastaan.»

Kun vaalitilaisuudessa äänet tarkoin luettiin, niin suomalaisella puolella oli 255 ääntä ja ruotsalaisella ainoastaan 232 ääntä.

Vaalin jälkeen tappiolle jääneen puolueen agitaattori ihmetteli, kuinka vastapuolueen äänten kerääjä oli edeltäpäin osannut noin likelle arvata, miten monta ääntä he saisivat.

»Se riippuu siitä, kuinka tarkasti äänten keräys on järjestetty», vastasi toinen, joka kuitenkin oli ihan umpimähkään ennustellut tehdäksensä kiusaa vastapuolueen miehelle.

Joka vuosi uusiutunut agitatsiooni tuotti agitaattoreille kokemusta ja taitoa käyttää hyväksensä uusia keinoja.

Ylioppilaskunnan sääntöjen mukaan ei ylioppilas saanut oleskella Helsingissä pitempää aikaa, jollei maksanut lukukausimaksuansa kuraattorille. Jos hän päiväksi tai pariksi pistäytyi Helsingissä ja sillä ajalla suoritti jonkun tutkinnon yksityisaineessa tai otti osaa yleiseen ylioppilaskokoukseen, oli hän velvollinen maksamaan puolen lukukausimaksusta. Tämä sääntö teki vaikeaksi ja kalliiksi äänien hankkimisen kutsumalla vaalitilaisuuksiin maaseudulta lisävoimia.

Osakuntien yksityiset kassat olivat yleensä vähävaraiset. Poikkeuksen teki uusmaalainen osakunta, jolle rikas kauppias Kiseleff oli lahjoittanut 100 000 markkaa sivistystarkoituksia varten. Hyvin vapaamielisesti uusmaalaiset tulkitsivat, mikä oli sivistystarkoitukseksi luettava. Siihen saattoi joskus kuulua agitatsioonitarkoituksetkin. Kun siis ylioppilasluettelosta tarkoin yksitellen laskettiin, montako ääntä oli mahdollista saada omalle puolueelle läsnäolevilta ylioppilailta, ja huomattiin tappio mahdolliseksi tahi varmaksi, niin ruvettiin käyttämään rahaa puolueen hyväksi. Kutsuttiin pitkienkin matkojen takaa oman puolueen jäseniä käymään Helsingissä ylioppilaskunnan vaalikokouksessa. Puoluekassasta maksettiin matkakustannukset, rautatiepiletti ja puoli lukukausimaksua miehelle, joka tuli itse äänestämään, sillä maaseudulta lähetetty valtakirja ei ollut pätevä, ellei sen antaja ollut käynyt Helsingissä ja suorittanut ainakin puolta lukukausimaksua. Kun sillä tavoin koottiin äänestäjiä Turusta ja Porista tai Viipurista asti sekä lyhyemmiltä matkoilta, niin puoluekassan menot olivat tuntuvat, ja jokaisen äänestäjän ääni tuli melkoisen kalliiksi. Ruotsalainen puolue oli ponnistanut viimeisetkin voimansa ja käyttänyt kaikki keinonsa säilyttääkseen ylivaltansa ylioppilaskunnassa.

Mielet olivat niin jännittyneet, että kerrankin, samoinkuin usein aikaisemmin, iltamyöhään jatkunut äänien yhteenlaskeminen ehdottomasti piti vielä saada selville, ennenkuin levolle mentiin. Suullinen äänestys oli ohitse, mutta annetut valtakirjat eivät vielä olleet tarkastetut, ja vaalilautakunnan tehtävä oli tarkoin punnita, oliko virheellisyyksiä tehty, niin että sen nojalla jommallakummalla puolella voitaisiin muutamia ääniä hyljätä.

Sillä välin kuin vaalilautakunta mitä huolellisimmin punnitsi noita monia valtakirjoja ja annettuja äänestyslippuja, saadakseen selville, oliko jokainen niistä laillisesti todistettu, eikö kenelläkään ollut useampia valtakirjoja kuin oli sallittu j. n. e., vetäytyi suuri äänestäjäin joukko ravintolan puolelle nauttimaan mikä mitäkin virvokkeita, kun suu alkoi kuivua paljosta puhumisesta ja innostuksen kuumeesta.

Aamupuolella yötä kello 2 puheenjohtajan kello kutsui raskaan velvollisuutensa täyttäneet äänestäjät kuulemaan vaalitulosta. Suomalainen puolue oli voittanut usealla kymmenellä äänellä. Vaalilautakunnassa oli ollut miehiä molemmista puolueista pitämässä silmällä toisiansa, ettei voitaisi harjoittaa vääryyttä. Niin uskomattomalta kuin kuuluikin, olivat suomalaiset saavuttaneet enemmistön kaikista ruotsikkojen äärimmäisistä ponnistuksista huolimatta, ja vieläpä niin varman ja lopullisen enemmistön, että se oli ratkaiseva iäksi päiväksi. Ruotsalaisella puolueella ei ollut toiveita enää milloinkaan vastaisuudessa saada enemmistöä, jollei joskus satunnaisesti, väliaikaisesti, jonkun kepposen avulla. Ainoa toivo ruotsalaisen puolueen voitosta riippui siitä, olisiko suomalainen puolue voitonvarmuudessaan niin välinpitämätön, että ruotsalaiset salakähmäisellä äkkirynnäköllä pääsisivät yllätyksellä voitolle. Mutta eihän sellaisesta voitosta sovi iloita!

Oli sääli nähdä sitä katkeruutta, mikä valtasi ruotsikkojen mielet. Hekin olivat taistelleet aatteen puolesta, jota he olivat pitäneet oikeana. He luulivat suojelevansa länsimaista, skandinaavialaista sivistystä, sillä heidän sanomalehtensä ja puolueensa pääjohtajat olivat jo vuosikausia sitä saarnanneet. Yhtä intohimoisesti olivat suomenmieliset odottaneet voittoa vaalitilaisuudessa ja kun voiton kallistuminen heidän puolellensa alkoi näkyä yhä selvemmin, niin vanhemmat suomenmieliset toverit kehoittivat nuorempia kohtelemaan maltillisesti ruotsinmielisiä kiistakumppaneitaan, etteivät nämä pääsisi moittimaan suomalaisia raakuudesta ja epähienosta käytöksestä.

Tarpeen sellainen varoitus olikin, sillä suomenmielisten seuraan pian tunkeutui sama vanha maisteri ja siviili-insinööri, joka ennenkin oli usein esiintynyt riidanrakentajana. Erään vakavan länsisuomalaisen kimppuun hän hyökkäsi rumilla haukkumasanoilla ja kävi käsiksi uhaten ajaa ulos. Mutta länsisuomalainen oli häntä väkevämpi ja passitti hänet itsensä oven ulkopuolelle, jonne hän jäikin.

Niin intohimoisina aikoina kuin kielitaistelun vallitessa oli kuitenkin vaikea odottaa nuorilta ylioppilailta malttia ja tyyntä mieltä, varsinkin kun moni heistä oli saanut kärsiä monet solvaukset aivan syyttömästi.

Ne ruotsalaisen puolueen miehet, jotka tyynemmin harkitsivat kielitaistelun vaiheita ja totesivat, ettei velttous heidän puoleltaan suinkaan ollut syynä tappioon, koettivat saada selville syyt, miksi suomalaisuus oli päässyt ylioppilaskunnassa voitolle. He tulivat siihen johtopäätökseen, että ruotsalaisuuden tappion alkuna olivat monet suomenkieliset koulut ja niiden vaikutus kasvavaan nuorisoon. Kouluista fennomaaneja työntyi esille kuin kesällä hyttysiä.

Suomalaisuuden leviäminen ylioppilaskunnan keskuudessa ennusti saman ilmiön toistumista virkamiesluokassa ja ehkäpä valtiollisen elämän muillakin aloilla. Se ennusti tuhoa sille ylimysmieliselle osalle Suomen kansaa, joka piti sille itselleen ja sen perillisille kuuluvana monopolina kaikki parempipalkkaiset virkapaikat ja johtavan aseman maassa. Suomalaisen Nuijan ja K. P. T. -seuran työn tulokset ylioppilaskunnan keskuudessa oli ruotsikkojen omien tappioiden kautta tultu tuntemaan. Nämä tulokset olivat olleet niin yllättävät, että seurojen toiminta kelpasi esimerkkinä noudatettavaksi.

Avoimesti ja rehellisesti oli Suomalainen Nuija toiminut valmistaessaan sääntönsä ja järjestäessään koko työohjelmansa. Siihen kuului sivistyksessä takapajulle jääneen suomenkielisen työkansan valistaminen esitelmillä sekä suomalaisuuden aatteen tunnetuksitekeminen ylioppilastoverien keskuudessa. Olihan se ikäänkuin Kansanvalistusseuran käytännöllinen haaraosasto, joka kirjallisuuden levittämisellä ja kirjastojen perustamisella koettaa kylvää Suomen kansan riveihin tietoa ja tietoisuutta. K. P. T. -seura ei hankkinut vahvistusta säännöillensä — jos sellaisia sääntöjä lienee ollutkaan — eikä sen seuran toimintasuunta paljoa poikennut Suomalaisen Nuijan työohjelmasta. Olihan K. P. T. vain kiivaampi vaatimuksissaan ja maltittomampi menettelytavoissaan.

Ruotsinmielinen puolue koetti seurata fennomaanien esimerkkiä. Pohjanmaan rannikoilla ja muilla syrjäisillä seuduilla, jossa ruotsia puhuva talonpoikaisväestö oli ilmeisesti tietämätöntä ja takapajulle jäänyttä, ryhdyttiin perustamaan lukutupia ja lainakirjastoja. Mutta mielipahaksensa puuhaajat saivat asianomaisten talonpoikain puolelta kokea välinpitämättömyyttä ja halveksivia vastauksia. Eräskin lukusalin ja kirjaston puuhaaja sai kuulla arvostelun:

»Int blir man sali' me hä.» (Ei sillä autuutta saavu-teta.)

Välinpitämättömyyttä sivistysharrastuksia kohtaan kuuli valitettavan monella taholla. Mutta sillon lankesi yllytyssana hedelmälliseen maaperään, kun ruotsinkielistä rahvasta ärsytettiin vihaan suomenkielistä vastaan.

Ruotsinmielisten ylioppilaiden yhdistyksen nimenä oli X. Y. Z.

Niin vähän tietoa siitä seurasta annettiin sen ulkopuolella oleville, ettei monella ollut aavistustakaan seuran toimihenkilöistä. Vaikka minä olin monta vuotta ylioppilaskunnan pöytäkirjurina sen yleisissä kokouksissa ja ajoittain pöytäkirjurina hoitokomiteankin kokouksissa, niin en koskaan tullut tietämään, kuka oli X. Y. Z. -yhdistyksen puheenjohtaja, kuka sen sihteeri, ja pidettiinkö siinä yhdistyksessä pöytäkirjaa päätöksistä vai ei. En myöskään saanut kuulla, oliko yksikään yhdistys tai osakunta saanut mitään kirjelmää, pöytäkirjan otetta tai muuta asiakirjaa koskaan vastaanottaa X. Y. Z. -yhdistykseltä. Sellainen yhdistys kuitenkin oli olemassa, sillä usein siitä kuultiin puhuttavan, mutta sen toiminta verhoutui salaperäisyyteen. Yleisesti tunnettu asia myös oli, että X. Y. Z. oli ruotsinmielisten yhteinen kokousseura, jossa he edeltäkäsin suunnittelivat tekojansa koettaessaan milloin vastustaa suomenmielisiä, milloin taas tuottaa heille häväistystä.

Mutta hedelmistä henki tunnettiin. Kiukkua suomenkieltä ja suomenkielistä väestöä vastaan lietsottiin yhä suurempaan liekkiin. Runebergin, Franzénin ja Topeliuksen ajatussuunta oli siten laajemmissakin piireissä hyljätty, vaikka nimeksi Runebergia jumaloitiin, ja vallalle oli päässyt X. Y. Z. -yhdistyksen mieliala, joka vielä kauan myöhemminkin eli voimakkaana Helsingin ja muidenkin seutujen ruotsikoissa. Kun pääkaupungissa pidettiin Kansanvalistusseuran nimessä umpiruotsalainen laulujuhla, oli juhlakentällä tuhansiin nouseva juhlayleisö, joka suurella riemulla kuunteli ja käsientaputuksella tervehti sille julkeasti lausuttua runoa:

»Jag önskar jag vore en jätte stor
med blixtrande bila i hand;
och att hvarje tschud, som i Finland bor,
skulle bindas i bojor och band
och läggas på sträckbänk och piskas med spö
till dess att han sist skulle döden dö
för bilan i jättens hand.»

Suomeksi: »Minä toivoisin olevani suuri jättiläinen, jolla on kädessään välkkyvä piilukirves, ja että jokainen Suomessa asuva suomalainen kytkettäisiin kahleisiin ja köysiin, pantaisiin kidutuspenkille ja häntä piiskattaisiin raipoilla, kunnes hän viimein kuolisi jättiläisen piilukirveen iskusta.»

Se runo jo kilpailee menestyksellä Sarvelan runon kanssa. Eroa on vain siinä, että Sarvelan sanat herättivät suomalaisissa piireissä yleistä paheksumista.

Sitä sukupolvea, joka oli lähtenyt suomenkieltä käyttävistä kodeista ja suomenkielisen koulusivistyksen saatuansa ensimmäisenä tuli yliopistoon hakemaan lisätietoja ja käytti äidinkieltänsä, solvattiin kielensä tähden niin usein ja niin katkerasti sekä aiheettomasti, että loukkaukset ovat pysyneet muistissa vuosikymmenien aikana. Heidän parhaita, isänmaan hyötyä ja parasta edistystä tarkoittavia periaatteitaan ja ihanteitaan ivattiin ja häväistiin. Onko ihme, jos mieli vieläkin katkeroituu sitä muistellessa? Ja jos nykyisen ja ehkä vielä enemmän tulevien miespolvien joukossa olisi henkilöitä, jotka paheksuvat, että olen pannut paperille muistiin menneiden aikojen varjopuolia, niin tahdon puolustuksekseni mainita, että nämä kertomukset ovat pidettävät kulttuurikuvauksina, joista voi käsittää, minkätähden vanhat fennomaanit usein ovat katkeroita.