KOLMAS KIRJA
Ensimmäinen luku.
Tämän tapahtuessa hunnilaisleirissä liikkui sitä kohti vähäinen kulkue. Se tuli lännestä, ruugien maasta käsin niiden laajain metsäin läpi, jotka kirveen koskemattomina olivat peittäneet nämä Tonavan tienoot osaksi ikimuistoisista ajoista asti, osaksi roomalaisvallan luhistumisesta pitäen viimeisen kolmen neljän sukupolven kuluessa taas pukeneet viljelykselle raivatun maaperän salojen kaikella rehevyydellä.
Matkaajat, kymmenen miestä ja kaksi naista, kulkivat kaikki ratsain. Vaunut, joita naisväki tosin tavallisesti käytti ollessaan matkalla suuriin uhrijuhliin, eivät olisi päässeet tunkeutumaan näissä sakeissa metsissä eteenpäin, siksi kapeat olivat tiet, jotka monin paikoin kulkivat pitkät taipaleet ryteikköjen läpi.
Varovaisesti täytyi ratsastaa; kovin helposti kompastuivat hevoset puunjuuriin, jotka ikäänkuin ruskeat käärmeet usein kulkivat tien poikki, etenkin kun tammien, pyökkien ja petäjäin korkeat, välisti ylhäällä toisiinsa ylettyvät latvaoksat päiväsaikaankin levittivät tummanvihreää kajastusta ja varjostivat polut. Yöt viettivät naiset kuormahevosen kuljettamassa, vahvasta purjekankaasta tehdyssä teltassa pehmeiden peitteiden päällä; miehet makasivat taivasalla vaipat peittonaan, mutta toiset heistä pitivät vuorotellen vahtia. Hevoset olivat etujalkain kahleista sidotut pitkillä nahkahihnoilla puihin kiinni; siten ne eivät päässeet karkuun, mutta kuitenkin saattoivat esteettä haukata tuoksuvaa, korkeaa metsäheinää.
Suurus oli eräänä matkapäivänä juuri syöty; pystytetyn teltan edessä kiiluivat vielä viimeiset kekäleet; siinä oli valmistettu mukanatuoduista eväistä ja edellisestä metsästyssaaliista aamiainen; puoliavoimessa teltassa sälytti palvelustyttö peitteitä kokoon sill'aikaa kun kulkueen molemmat johtajat ja ihmeenihana neitonen loikoivat tulen ääressä; miehistä vanhempi katseli vakaasti hiljalleen riutuvaan tuleen. —
Kaunis tyttö pani merkille hänen piirteidensä synkän ilmeen, ja hän siveli valkealla, täyteläisellä mutta kapealla kädellään vanhuksen otsaa.
"Isä", hän sanoi, "mitä raskasta, murheellista mielessäsi haudot?
Jospa voisin pyyhkiä surut sydämestäsi pois, niinkuin vaot otsaltasi."
"Niin, kuningas Wisigast", huudahti nuorukainen, joka istui hänen vieressään, "mitä sinä suret? Minkä takia? Tahi kenen vuoksi?"
"Sitä, mikä tulee! — Enkä totisesti vähimmän teidän molempain takia!"
Daghar kohotti kiharaista päätään: "Minä en pelkää mitään enkä ketään, en — häntäkään!"
Ylväs ilo mielessään loi Ildiko säteilevän katseensa nuorukaisen kauniille kasvoille. "Isä, hän on oikeassa", lausui hän sitten levollisena, "kenenkään käsi, ei hunninkaan, ei repäise rinnasta rakkauttamme ja olentomme omaperäisyyttä: se on rakkautta ja uskollisuutta vastaan voimaton."
Mutta kuningas pudisti harmaata päätään. "On niin outoa ja kaameaa! Mistä hän tietää… mistä hän on niin pian saanut tietää teidän kihlauksestanne? Tuskin se oli omassa kartanossani tullut tunnetuksi, niin heti ajaa karautti hänen airuensa pihaan muistuttamaan mieleen vanhaa käskyä — jo Mundzuk oli sen antanut, mutta sitä ei ollut likikään aina seurattu! — jonka mukaan kukaan hunnien vallan alaisista kuninkaista ei saanut poikaansa tai tytärtänsä kihlata ennenkuin pari oli hallitsijalle esitelty ja saanut hänen suostumuksensa. Ei ollut muuta kuin totteleminen tai — teille! — pikainen pako."
"Tahi avoin uhma!" huudahti Daghar. "Minä en pakene, en Attilaakaan! Voi, olisitpa noudattanut neuvoani, minun vihaani! Hyökätään! Heti paikalla!"
"Liian aikaista, poikani, liian aikaista! Toiset eivät vielä ole valmiit. — Niin minä sitten laittauduin teidän kanssanne matkalle hänen hovileiriinsä — sydän raskaana! Mitä tuo hirmu hautoo mielessään, minkä ratkaisun hän on antava — kenpä sen tietää? Mistä ihmeeltä hän lienee siitä saanut tiedon niin aikaisin?"
Ildiko käänsi kauniin päänsä toisaanne, punastuen; isä huomasi sen.
"Ellak!" huudahti hän. "Hän on luonut silmänsä sinuun! Hän varmaankin tahtoo isältään sinun kättäsi…"
"Koettakoonpas", virkkoi Daghar rajusti, tuskin huuliaan avaten; hän puristi kätensä kalvankahvaan. Mutta neito vastasi: "Eihän. Sitä en usko tuosta — merkillisestä — hunnivesasta. Hän tuntee myös olentoni lujan voiman. Hän tietää, että rakastan Dagharia, ja sen, ettei Ildiko koskaan häntä…"
Kuningas kohautti olkapäitään: "Minä ja Daghar ja meitä kumpaakin paljon mahtavammat emme voi suojella sinua Attilan väkivallalta. Jos hän vain käskee — sinä olet ja me myös hänen leirissään turvattomia, hänen käsissään! — jos hän vain käskee sinun ruveta Ellakin vaimoksi — niin mitä muuta voit tehdä kuin…"
"Voin kuolla!" huudahti neito ja tarttui eteensä synkeänä tuijottavan sulhonsa käteen. "Ei, Daghar, älä sure! Sinun omaksesi minä tulen tahi kuoleman! Ja voi sitä, joka minuun kajoaa."
Toinen luku.
Silloin kieri kaukaa, metsän itäpuolelta, metsästystorven kuuluva, räikeä ääni. Eräs vartiosotilaista oli antanut varoitusmerkin ja heti paikalla kavahtivat kaikki leiriytyneet pystyyn, miehet tarttuivat aina käden ulottuvilla oleviin aseisiinsa ja tähyilivät jännityksissään itää kohti.
Mutta nyt kajahti toinen torventöräys, hillitysti, viihdyttävästi. Ja jo oli kaksi ruugia tuonut telttaan yksinäisen ratsumiehen, joka heti hyppäsi hevosen selästä ja nyt hitaasti lähestyi. Hän kumarsi syvään kuninkaantyttären edessä ja ojensi kummallekin ruhtinaalle vasemman kätensä tervehdykseksi.
"Ellak!" lausui Wisigast, mittaillen häntä epäluuloisin katsein ja vain epäröiden tulokkaan käteen tarttuen. "Tekö? Mikä teidät tuo tänne?"
"Huoli teidän parhaastanne. Isäni on vihoissaan. Tuo omavaltainen kihlaus —"
"Hän sai tiedon kovin väleen!"
"Niin, ennen minua", vastasi Ellak. "Minä — minä pääsin vain arvaamalla sen perille — siellä Friggan kiven luona… Että kuitenkin ruugien kuningas niin nopeaan, niin arvaamattomasti — vastoin käskyä! — antaisi tyttärensä mennä myös kihloihin, sitä en ollut ajatellut. Mutta jo heti kun metsälähteeltä palasin hallitsijan hovileiriin, huusi hän minulle — olenhan minä monesti ennenkin koettanut hälventää hänen epäluulonsa germaanisia ruhtinaita kohtaan —"
"Sano vain", keskeytti Daghar, "kuningas Wisigastia ja minua kohtaan."
"Myös teitä kohtaan! — niin, olen koettanut sitä hälventää. Mutta nyt hän huusi minulle: 'Siinä näet, sinä sekarotuinen, heimolaistesi uskollisuuden ja kuuliaisuuden! Kuningas Wisigast on kihlannut lapsensa skiiriläisruhtinaalle minua kuulematta. Vastoin lakia!'"
"Mistä sinä sen tiedät?" tiedustelin säikähtyneenä.
"Samantekevä", hän vastasi. "Se ei kuulu sinuun. Yönaikaan se minulle selveni. Kahleissa minä heidät tänne laahautan, kaikki kolme!"
Daghar aikoi uhmamielisenä puuttua puheeseen, mutta Wisigast viittasi häntä vaikenemaan.
"Rupesin häntä asettamaan. Pyytämällä pyysin, ettei hän vielä ryhtyisi käyttämään väkivaltaa. Menin takuuseen teidän kuuliaisuudestanne, että kutsuttuina te mielisuosiolla tulette leiriin. — Hän siinä mittaili minua tutkivin katsein. Sitten hän lausui kasvojenilmeidensä omituisesti vavahtaessa — se tuo mieleen jyrinättömän salaman — mitä en osannut selittää itselleni enkä vieläkään sitä ymmärrä:
"'No hyvä, olkoon menneeksi! Minä kutsun heidät suopeasti. Olet oikeassa: se on viisaampaa. Tosin sinä et tiedä', päätti hän puheensa, 'miksi se on viisaampaa'; sitä sanoessaan hän hymyili, mutta sitä pahaa hymyään, joka uhkaa enemmän kuin hänen julki vihastuksensa — ja sitä varten minä ratsastin teitä vastaan kehoittamaan teitä kiirehtimään, sillä on vaarallista antaa hänen odottaa. Ja minä tahtoisin pyytää teitä olemaan viisaita hovileirissä. Älä ole uhmamielinen, rohkea Daghar! Älä liian ylpeä, jalo kuninkaantytär."
"Minun morsiameni", huudahti Daghar, "ei voi koskaan olla kyllin ylpeä, niin ihana hän on!"
Ellak hengitti syvään ja vastasi: "Sitä minun ei — tarvitse vasta hänen sulhaseltaan kuulla. Ylväs kuin jumalatar saa hän, tulee hänen olla!" — Hän voitti leimahtavat tunteensa ja aloitti jälleen malttaen: "Mutta te olette väärässä, te kumpikin ruhtinas, herra on oikeassa. Älkää ärsyttäkö häntä! Minä tarkoitan hyvää! — Eivät kaikki valtiaan pojat ole teille suopeita! Samaten kuin minä puhun germaanien puolesta, niin yllyttävät toiset hänen vihaansa teitä kohtaan. Ja hän kuulee mieluummin heidän puhettaan kuin minun."
"Miten niin!" kysyi Wisigast.
Ellak kohautti olkapäitään: "Ankaruus on hänelle tutumpaa kuin lempeys. Hän ei rakasta germaaneja. Eikä — minua. Sitävastoin hän rakastaa — —"
"Ernakia, sitä epattopoikaa, ja Dzengisitziä, ilkimystä!" huudahti
Daghar.
"Voi meitä", lisäsi ruugien kuningas, "jos noista kumpikaan joutuu meitä milloin hallitsemaan!"
"Eivät joudu, eivät koskaan!" naurahti Daghar.
Ellak katsoi häneen ankarasti: "Ja miksi ei, sinä varomaton?"
"Siksi, että ennemmin… jo ennen —"
"Ole vaiti, Daghar!" keskeytti kuningas. "Siksi, että me pyydämme Attilaa, kun hän jakaa valtakunnan monien perillistensä kesken — hänellähän on kappaleen matkaa toistasataa poikaa! —, ettei hän meitä germaaneja anna noille, vaan sinulle."
"Se ei ole tapahtuva!" vastasi Ellak pudistaen päätään.
"Ei tosiaankaan!" sanoa jymäytti Daghar.
Silloin laski Ildiko sormensa punaiselle suulleen.
"Liian suuri, liian mahtava olisi valtakuntani veljilleni! Ja Dzengisitz on jo saanut herran lupaamaan itselleen erinäisiä teidän kansakuntianne."
"Mitä varten?" kysyi Wisigast.
"Hänhän vihaa meitä kuitenkin!" arveli Daghar.
"Juuri siksi! — Attila suostui hänen pyyntöönsä silmissään tuo hänelle ominainen vilkutus: 'jos jäät eloon minun jälkeeni, sinä kärsimätön perilliseni', lisäsi hän sitten vitkaan."
"Voi niitä, jotka joutuvat hänen alaisikseen!" toisti kuningas ja käveli poispäin katsoakseen ratsuja. "Hän on ihmistunnoton!"
"Niin kylläkin", nauroi Daghar tuimasti, "hän onkin hunni!"
"Skiiriläismies!" virkkoi Ellak uhaten, mutta maltillisena.
"Anna hänelle anteeksi", pyysi Ildiko. "Eihän se juuri sinuun satu.
Olethan puoliksi meidän vertamme."
"Mutta Dzengisitz", jatkoi Daghar vihoissaan, "on oikea hunni.
Täysverinen hunni! Kansansa ylpeys ja loistokappale."
"Siksipä isä rakastaa häntä", lausui Ellak surullisena.
"Ja miten hunneissa voisikaan olla ihmisyyttä!" intoili Daghar. "Niin, tuntea edes inhimillistä sääliä! Eiväthän he olekaan ihmisiä ensinkään!"
"Mitä sillä tarkoitat?" kysyi Ellak.
"Siitä elää taru kaikkien germaanilaiskansan keskuudessa! Ja se puhuu totta."
"Olen kuullut siitä. Mutta itse laulua en ole kuullut. — Tuolla
takanasi, Daghar, riippuu harppusi, se usein mainittu. Ota se esille!
Anna minun ihailla taitoasi; monesti olen kuullut sitä ylistettävän.
Laula se laulu 'Hunnien synnystä', se kai on sen nimi, eikö niin?"
"Niin on! Mutta?…" Vain vastahakoisesti otti Daghar vastaan tuon pienen kolmikulmaisen harpun, jonka Ellak päästi irti läheisestä pensaasta, johon se oli ripustettu leveästä punaisesta nahkahihnasta, ja ojensi sen hänelle.
"Ei toki!" puuttui Ildiko puheeseen. "Älä pyydä sitä kuulla. Se haavoittaa sinua!"
"Olen tuskiin tottunut. — Aloita!"
"Siis tahdot kuulla?"
"Minä pyydän."
"No, niin, kuule sitten!"
Kolmas luku.
Hän pyyhkäisi kädellään pari kertaa kieliä ja rupesi sitten kauniilla, soinnukkaalla äänellä puoliksi laulaen sanelemaan, välisti säestäen sanoja koskettelemalla pari kertaa kieliä:
Kauan ma kuljin maailman rantaa tiedustellen tietäviltä kansojen kehtoa, alkua aikain. Taivas soi mulle saalihin suuren.
Alkua ylhää germaanein suku suuri! Wotan isä on keihäskelpojen goottein; Saxnotistapa, poiasta voittaja-Wotanin juontavat juurensa salskeat saksit; Donar taatto on tanskalaisten ja pohjan poikain. Ziu ja Zisa, ne on elonantajat uljaan heimon tuon alemannien, kunnon kansan. Eru luoja on markomannien, miehevämielten; Irmin tyyringien, rodun rohkean, alkaja ammoin. Forsete, ma kuulin, friisien on esivanhin. — Wotanin viehkeä vaimo, Frigga, hän synnytti tälle ylvähät nuo esitaatot frankkien hilpeän heimon ja ratsuri-ruugein.
Mut toki toista ja kammottavaista kuulin ma synnystä hurjien hunnein! Goottien heimoa hallitsi silloin Ambl, amalungien suur' esivanhin. Sai hän suomalaisnaisia vangiksi vainon teillä. Suomalaiset on sukkelapäitä: tunsi he vaattehen valmistuksen; taisi he tehdä myös tuhotöitä: kateen silmin he kaatoi karjan, polttivat peltojen aimot aumat, rakein he raiskasi versovan viljan, leiskuvin liekein puhtahat pirtit. Tauteja nosti he myös menoks' miesten: kansoa kaatui!
Murhaa muutakin saivat he aikaan: sankarten sammui lemmen liekki; äideiltä ehtyi maito: rinnoista virtasi verta! Syntyi sukua surkeata ja synkkää, lapsia kädettömiä, ah, kammoksi kaikkein.
Kunnon gootit valtoihin vihan vimmatun joutui: päättivät pois perin heimostansa karkoittaa nuo lemmon loitsija-naiset. Käynyt ei laatuun kolkata heitä: tahrata ei saanut kurjain tuhka Goottien kontuja. Mädätä voineet raadot ei kylissä goottein, jott'ei jumalten kirous julma saastutettuhun sattuisi seutuun.
Kauas karkoitettihin pois polon pohjan puoleen vainotut velho-vaimot kylmähän, kolkkohon korpeen, miss' oli synkeät suot, ruton, tautien paikat, parhaat. Sinne gootit kuljetti kolkot, villit vaimot uskoen: nälkä ja kurjuus heidät kuololle korjaa.
Mutta ah! Kirous kansojen! Näin ei käynyt! Henget herjan ja himon ja häpeän hurjat, Wotan jotk' oli tuominnut tänne ihmisten ilmoilta seutuhun summaan, nousivat nyt, heti vainuten vaimot, soitten pohjista, paikoista tappavan taudin hyökäten päin himon kiihkossa hullun, ottivat villit velhot vaimoiksensa. Hirviöt yhtyi hirviöihin. Ei kodin rauhassa vietetty heidän häitään. Ei! Sotaratsun seljässä synnytettiin maailmaan järin julkea, julma ja juonikas joukko: väärät sääret ja koukkuseljät, tihrusilmät ja nokinaamat; — ratsumiehiä vailla vertaa; seljassa ratsun he syntyivätkin! —
Kirous kansojen! Sukua sutten syntyi määrätön määrä.
Tää on synkeä synty herjojen, hurjien hunnein.
Hän lakkasi väsähtäneenä, sillä hän oli esittänyt laulun alinomaa kasvavalla intohimolla, lopuksi ei enää lausuen, vaan äänekkäästi, vihaisena laulaen, yhä rajummin näppäillen kieliä; hän hehkui.
Tyynnyttäen laski Ildiko valkean kätensä hänen olkapäälleen, katsoen samalla osaaottavasti Ellakiin, joka liikahtamatta oli kuunnellut esitystä tummat silmät maahan luotuina.
Nyt hän loi ne ylös ja katsoi, syvän surullisena, ensin tyttöä, sitten laulajaa.
"Kiitoksia paljon", hän virkkoi levollisena. "Se oli opettavaa. Sinä esitit ruman kauniisti. Ilmeisesti uskot sen todeksi. Se on pahinta."
"Mitä sillä tarkoitat?"
"Niin valtava on siis hunnilaisviha, että sellainenkin mies kuin sinä saatat uskoa tuollaisia imettäjäsatuja! —"
"Minä uskon", vastasi Daghar uhmaten, "siksi, että haluan sitä uskoa. Tarina ei valehtele! — En minä sitä sinulle mielelläni olisi laulanut — tahdoin olla sinua loukkaamatta! — mutta jonkun toisen sallisin sen mielelläni kuulevan hänen kartanossaan ja kaikkien hänen seuralaistensa ja vieraittensa. Halusta laulaisin sen kerran hänelle! Vihakin innostaa ja panee harpun kielet heleämmin soimaan."
"Minä mieluummin kuulen niistä — rakkauden helkkyvän! Laula nyt minulle, pyydän, rakkauslaulu. Sinähän tunnet — ja tunnet myös, miltä tuntuu olla rakastettu! — sen hyvin."
"Olet oikeassa", huudahti kuninkaanpoika, silmät loistaen. "Enkä minä siihen tarvitse valmistusta: kun vain näen hänet!"
Ja hän aloitti heti, voimakkaasti kosketellen kieliä:
Herttaisin, hienoin ja hempein kaikista naisista maan sekä taivaan Ildiko ihana impi! Viehkeä vertaa on vailla. En edes talosta taivaan, joukosta jalojen löydä Ildikon laista muita kuin yhden ainoon. — Ei se ole Freija — tuo liian, vapaa, rauhaton rakkaudessa ja mieleltä muuttelevainen. Ei se ole Nanna — ei, ei hänkään, tuo ylen arka ja hento ja herkkä: Nannasta ei ole vaaraa vastaan; vaaran uhkakin vienon jo voittaa. — Mutta Ildiko, hän tavalla tammen, tiedän sen, myrskyjä uhmaa, rohkearinta ei vaaroja väistä, ei kuoloa kammo. — Frigga, tuo naisten nainen, ylpeä, ylhä ja uljas, Wotanin, taivahan taaton, voimava vaimo, ken osan saa tämän aivoituksista aina, niinkuin myös kademielten kaunan, Frigga, hän on Ildikon ainoa verta.
Ah, ken kyllin kunnolla voisi laulaa laadun ja luonnon Ildikon, ihanan immen? Vainen Daghar, joll' on se taivahan onni, häntä ett' armas lempii.
Hän vaikeni, luoden ihastuksesta kuuman katseen noihin kauniisiin kasvoihin, jotka kääntyivät poispäin punastuen suloisesta morsiankainoudesta; mistään välittämättä hän antoi harppunsa pudota nurmikolle, hän aikoi tarttua Ildikon käsivarteen — mutta tylysti hän torjui nuorukaisen vasemman käden ankaralla liikkeellä. Vain se hänen onnistui saada tavoitetuksi käteensä; ja sitä puristaessaan hän luuli tuntevansa hyvin heikon vastapuristuksen; jo se teki hänet onnelliseksi.
Sillävälin oli Ellak huomaamatta nostanut poisnakatun harpun maasta; pitkään hän miettien katseli noita kahta onnellista, jotka eivät häntä nähneet. Sitten hän kosketteli varovaisesti kieliä ja lauloi hunnilaiskielellä hiljaa itsekseen:
Päivätär, tao kauniskasvo, kullallensa kuulukohon! Vaunuissansa kantta taivaan kulkevi hän kultaisissa valkokutrein hulmutessa. — Kutrit nuo on päivänpaiste! — Niin on kaunis kasvoiltansa, että meidän empimättä pakko sulkea on silmät. Kuitenkin me kuolevaiset ihannoiden ihmeellistä palvomahan polvistumme: "Kiitos, että meille loistat, että sulta suonihimme virtaa tulta taivaallista! Kiitos, että sulta saamme elon uljast' uskallusta, pahaa jok' ei pelkää päivää, mut ei kuoloakaan kammo. Mitä meillä onnellista, siitä vainen sulle kiitos!"
Päivätär, tuo kauniskasvo, kullallensa kuulukohon! — Antakohon armiaasti kurjienkin kiittää häntä!
Hän vaikeni ja ripusti harpun jälleen pensaaseen.
Daghar otti häntä kädestä: — Ellak ojensi silvotun oikean käden asemesta vasemman. "Surullinen laulu", lausui skiiri, "mutta kaunis, joskin hunnien tapaan."
Ildiko käänsi ihanat kasvonsa tyynesti hänen puoleensa. "Ellak", hän virkkoi hitaasti, "mitä hyvää sinussa on, niin, jaloa" —, tässä kohtasi hän syvästi kiitollisen katseen noista surullisen haaveksivista tummista silmistä, — "mikä sinut on tänään tuonut tänne meitä varoittamaan ja auttamaan, se ei ole sinussa hunnia, vaan goottia. En koskaan sano sinua enää hunniksi. Sinä et ole meille vieras. Minulle olet Amalahildin, et Attilan poika."
"Ja kuitenkin erehdyt, kuninkaantytär. Ja teet väärin tuolle mahtajalle. Tosin hän on hirmuinen, mutta myös suuri, jopa hän voi olla hyvä ja jalo, hän, joka minua niin katkerasti vihaa, isäni Attila, herra. — Tulkaa, älkää vitkastelko enää. Hevosenselkään! Tuossahan isänne lähettääkin ne jo tänne. Minä seuraan teitä itse näyttääkseni suorimman tien."