ENSIMMÄINEN LUKU.
Aurinko laskeutui verkalleen Faesulaen viheriöivien kukkulain taakse kullaten sen pienen maatalon pylväitä, jossa Rautgundis oli emäntänä.
Goottilaiset palvelijat ja roomalaiset orjat lopettivat parhaillaan töitään.
Tallirenki toi nuoret hevoset laitumelta.
Kaksi muuta palvelijaa ajoi komeita raavaseläimiä ruohopeitteisiltä kukkuloilta navettaan. Vuohipaimen komensi, roomalaisia haukkumasanoja lasketellen, hoidokkaitaan, jotka jäivät tuontuostakin syömään suolaista kivirikkoa, jota kasvoi rappeutuneen muurin raoissa tien vieressä.
Muutamat germaanilaisista palvelijoista puhdistivat pellolla käytettyjä ajokaluja takapihalla. Roomalainen vapautettu, oppinut ja ylhäinen herra, itse ylipuutarhuri lähti tyytyväisesti ympärilleen katsellen kukkivalta ja tuoksuvalta työmaaltaan.
Silloin pikku ystävämme Atalvin tuli tallista keltaiset kutrit seppelöityinä.
"Cacus! Muista panna ruosteinen naula vesiammeeseen.
"Vakis muistutti siitä erityisesti. Jollet sinä sitä tee, niin Vakis antaa taas kotiin tultuaan sinulle selkään."
Hän paiskasi oven kiinni.
"Nuo italialaiset orjat ovat oikeita kiusankappaleita", sanoi nuori isäntä mahtavan näköisenä.
"Sen jälkeen kun isä lähti ja Vakis meni hänen mukanaan leirille, on kaikki ollut minun hoidettavanani. Äiti, Jumala paratkoon, voi pitää palvelustytöt kurissa, mutta miespalvelijat vaativat miestä käskijäkseen."
Totisena ja arvokkaana pikku isäntä meni pihan yli.
"Mutta eivät ne oikein kunnioita minua", sanoi hän muikistaen kirsikanpunaisia huuliaan ja rypistäen otsaansa.
"Mistähän se johtuu?
"Ensi päivänseisauksen aikana täytän jo yhdeksän vuotta, ja sittenkin täytyy minun pitää tätä asetta, joka muistuttaa kauhaa."
Ja hän liikautti ylenkatseellisesti pientä puista miekkaansa.
"Minun pitäisi saada metsästyspuukko, oikea ase.
"Nyt en voi mitään tehdä, eikä minulla ole haluakaan."
Suuttumuksestaan huolimatta hän oli niin suloinen, aivan kuin vihastunut Eros, polviin ulottuvassa, hihattomassa, valkoisesta pellavasta tehdyssä takissaan, jonka rakas äiti oli kutonut, ommellut ja koristanut punaisella reunuksella.
"Mielelläni juoksisin vielä niitylle ja poimisin äidille illaksi metsäkukkia, joita hän rakastaa enemmän kuin puutarhamme komeimpia kukkia.
"Mutta minun täytyy vielä pitää iltatarkastus, ennenkuin äiti sulkee ovet.
"'Atalvin', sanoi nimittäin isä ennen lähtöään, 'tarkasta taloa ja suojele äitiä. Jätän hänet sinun käsiisi!' Ja minä lupasin kättä lyöden. Siksipä minun täytyy pitää sanani."
Hän meni yli pihan pitkin asuinrakennuksen etusivustaa, tarkasti vasemmalla olevat ulkohuoneet ja oli juuri menossa nelikulmaisen asuinrakennuksen taakse, kun nuoret koirat saivat kovaäänisellä haukunnallaan hänen huomionsa kääntymään vasemmalta, taloa ympäröivän puuaidan luota kuuluvaan meteliin.
Hän meni kulman ohi, mutta jäi hämmästyneenä seisomaan, sillä aidalla istui tai pikemmin sen yli tuli omituisennäköinen ihminen.
Tulija oli suuri, vanha, laiha mies, joka oli puettuna vuoripaimenien käyttämään karkeaan nukkavieruun takkiin. Vaipan asemesta oli hartioilla suuri parkitsematon sudennahka. Kädessä oli hänellä suuri, terävällä teräskärjellä varustettu vuorisauva, jolla hän ajeli pois kiukkuisesti haukkuvia koiria.
Nopeasti poika juoksi paikalle.
"Seis, muukalainen, mitä sinulla on aidallani tekemistä? Mene heti tiehesi."
Vanhus hämmästyi ja katseli tutkivasti kaunista poikaa.
"Mene tiehesi, sanon minä", toisti Atalvin.
"Sillä tavallako tässä talossa tervehditään väsynyttä matkalaista?"
"Niin, jos väsynyt matkalainen tulee taloon takateitä.
"Jos olet kunnon mies ja kuljet oikeilla asioilla, niin tuolla on pääportti aivan selkiselällään. Tule sitä tietä sisään."
"Sen olisin tiennyt, jos olisin tahtonut tietää."
Hän aikoi nousta aidan yli pihalle.
"Seis", huusi poika suutuksissaan. "Sitä tietä et tule tänne.
"Käy kiinni, Griffo! Käy kiinni Wulfo!
"Ja jollet sinä pelkää näitä kahta nuorta, niin huudan minä vanhan.
"Varo silloin itseäsi!
"Tursa, Tursa, käy päälle!"
Tämän huudon kuultuaan syöksyi raivoisasti haukkuen paikalle tallin nurkan takaa tavattoman suuri, harmaa, takkukarvainen susikoira, joka näytti aikovan pitemmittä mutkitta karata rauhanhäiritsijän kurkkuun kiinni.
Mutta tuskin oli raivoisa eläin ehtinyt aidan luo vastapäätä vanhusta, kun sen kiukku muuttui ystävyydeksi. Haukunta vaikeni ja häntäänsä heiluttaen se juoksi vanhuksen luo, joka nyt levollisesti tuli yli aidan.
"Niin, Tursa, uskollinen eläin. Mehän sentään olemme ystäviä", sanoi hän. "No, sanoppa nyt, pikku mies, mikä sinun nimesi on."
"Nimeni on Atalvin", sanoi tämä peräytyen arasti, "mutta — minä luulen, että sinä olet noitunut koiran — mikä on sinun nimesi?"
"Sama kuin sinunkin", sanoi vanhus ystävällisemmin. "Oikein on, että sinun nimesi on sama kuin minunkin.
"Älä pelkää. En ole mikään ryöväri. Saata minut äitisi luo, niin kerron hänelle, kuinka urhoollisesti sinä olet taloasi suojellut."
Molemmat riitaveljet menivät nyt asuinrakennukseen. Tursa juoksi edellä iloisesti haukahdellen.
Goottilainen emäntä oli tehnyt roomalaishuvilan atriumista pienillä muutoksilla germaanilaistyylisen ison salin.
Talon isännän poissa ollessa ei Rautgundis suuresti välittänyt vieraspidoista ja olikin sen vuoksi siirtynyt siksi ajaksi naistenhuoneesta tänne palvelijattarineen.
Oikealla istui pitkä rivi goottilaisia palvelijattaria värttinöidensä ääressä. Toisella puolen huonetta istui muutamia roomalaisia orjattaria, jotka tekivät hienompia käsitöitä. Keskellä lattiaa seisoi Rautgundis itse kangaspuiden ääressä nopeasti sukkulaa käytellen, mutta samalla pitäen silmällä käskyläisiään.
Sininen, kotikutoisesta kankaasta ommeltu hame oli nostettu polvien yläpuolelle teräsrenkaiselle vyölle, johon hänen ainoa korunsa — avainkimppu — oli kiinnitetty.
Tummankeltainen tukka oli sileäksi kammattu ja sidottu yksinkertaiseksi sykeröksi niskaan.
Hänen olennostaan kuvastui vaatimaton arvokkuus.
Hän meni nuorimman goottilaisen palvelijattaren luo, joka istui rivin alapäässä, ja kumartui hänen puoleensa.
"Hyvä, Liuta", sanoi hän, "lankasi on tasaista etkä ole tänään katsonut niin usein ovelle kuin tavallisesti. Vaikka", lisäsi hän hymyillen, "turhaapa se olisi ollutkin, sillä ei sieltä Vakis kuitenkaan tulisi."
Nuori tyttö punastui.
Rautgundis laski kätensä hänen sileälle tukalleen.
"Minä tiedän", sanoi hän, "että sinä olet itseksesi soimannut minua siitä, että olen antanut sinun, kihlatun morsiamen, tämän vuoden ajan istua kehräämässä sekä aamuin että illoin tuntia kauemmin kuin muiden. Mutta se ei ollut julmuutta.
"Näetkö: se oli omaksi hyödyksesi.
"Kaikki, mitä olet tänä vuonna kehrännyt parhaista langoistani, on sinun. Lahjoitan sen myötäjäiseksesi. Niinpä ei sinun tarvitsekaan ensi vuonna, ensimmäisenä aviovuotenasi, ollenkaan kehrätä."
Tyttö tarttui hänen käteensä ja katsoi häntä itkien silmiin.
"Ja sinua sanotaan ankaraksi ja kovaksi", sai hän vain sanotuksi.
"Olen lempeä hyville, ankara pahoille, Liuta. Hoidossani olevat tavarat ovat herrani omaisuutta ja poikani perintöä. Sen vuoksi minun on oltava ankara."
Vanhus ja Atalvin ilmestyivät ovelle. Poika aikoi heti huutaa, mutta hänen seuralaisensa pani kätensä hänen suunsa eteen ja tarkasteli vähän aikaa sisässä olijain huomaamatta Rautgundiksen puuhia, kuinka tämä tarkasti tyttöjen töitä, kiitti ja moitti ja antoi heille uutta työtä.
"Komealta hän näyttää", sanoi vanhus vihdoin itsekseen, "ja hallitsijatar hän tuntuu olevan talossaan — mutta kukapa kaikki tietää."
Silloin Atalvin ei enää voinut pidättää itseään.
"Äiti", huusi hän, "täällä on muukalainen, joka noitui Tursan, tuli taloon yli aidan ja tahtoo puhutella sinua. En voi sitä käsittää."
Komea emäntä kääntyi silloin arvokkaana ovelle päin ja pani kätensä silmilleen suojellakseen niitä häikäisevältä ilta-auringon loisteelta, joka virtasi sisään avonaisesta ovesta.
"Miksi tuot vieraan tänne?
"Tiedäthän sinä, ettei isä ole kotona.
"Vie hänet vierassaliin.
"Hänen paikkansa ei ole minun luonani."
"Eiköhän sittenkin, Rautgundis! Täällä, luonasi on paikkani", sanoi vanhus tullen esille.
"Isä!" — huudahti emäntä ja juoksi muukalaisen syliin.
Ihmeissään ja hiukan tyytymättömänä Atalvin katseli ryhmää.
"Sinä olet siis isoisä, joka asuu kaukana pohjoisvuorilla.
"Jumalan rauha, isoisä!
"Mutta miksi et sitä heti sanonut?
"Ja miksi et tullut portista, kuten muut rehelliset ihmiset?"
Vanhus tarttui molemmin käsin tyttäreensä ja katsoi häntä tarkasti silmiin.
"Hän näyttää tyytyväiseltä ja iloiselta", murisi hän itsekseen.
Silloin Rautgundis tointui. Hän silmäsi nopeasti ympäri salia.
Kaikki värttinät seisoivat — paitsi Liutan. Kaikki katsoivat uteliaana vanhusta.
"Miksi te ette kehrää, laiskat harakat", huudahti emäntä ankarasti.
"Sinä, Marcia, olet töllistellessäsi antanut kehruuksesi pudota — tiedät säännön, sinä kehräät yhden käämin lisää — te muut saatte vapaaillan. Tule, isä!
"Liuta, valmista haalea kylpy ja hanki lihaa ja viiniä."
"Ei", sanoi isä. "Vanha talonpoika on tottunut peseytymään vuorikoskessa ja juomaankin siitä.
"Ja mitä ruokaan tulee — tuolla ulkona aidan takana rajapaalun luona on reppuni. Tuokaa se minulle. Siellä on ohraleipää ja lampaan maidosta tehtyä juustoa. Ne kelpaavat minulle. —
"Kuinka monta lehmää teillä on navetassa ja kuinka monta hevosta laitumella?"
Tämä oli hänen ensimmäinen kysymyksensä.
Vähän myöhemmin — ilta oli jo pimennyt ja pikku Atalvin mennyt nukkumaan pudistellen päätään isoisän käytökselle — isä ja tytär kävelivät nousevan kuun valossa ulkona.
"En saanut tarpeeksi ilmaa sisällä", oli vanhus sanonut.
He puhelivat kauan vakavista asioista kävellessään pihalla ja puutarhassa.
Vanhus kyseli kaikenlaista talousasioista sitä mukaa kuin hänen silmänsä kiintyivät työkaluihin tai rakennuksiin. Hänen äänensä ei ilmaissut sydämellisyyttä. Silmissä se vain joskus välähti, kun hän salavihkaa katseli tytärtään.
"Lopeta nyt vihdoinkin juttusi rukiista ja hevosista", sanoi Rautgundis hymyillen, "ja sano minulle, miten olet näinä vuosina voinut?
"Ja mikä sinut on vihdoinkin saattanut vuorilta lapsesi luo?"
"Kuinkako olen voinut. No, yksinäni olen ollut. Ja talvet ovat kylmiä.
"Niin, meillä ei ole niin suloisen lämmintä kuin täällä Italian laaksoissa."
Hän sanoi sen ikäänkuin moittien.
"Miksikö olen tänne tullut?
"Näetkö, viime vuonna putosi sonnini Firn-Jochilta ja kuoli. Olen tullut täältä etelästä ostamaan uutta sonnia."
Nyt ei Rautgundis voinut enää hillitä itseään. Hän heittäytyi vanhuksen rinnoille ja sanoi:
"Etkö ole löytänyt sonnia lähempää kuin täältä? Älä valehtele, vuoritilallinen, omalle sydämellesi ja omalle lapsellesi.
"Sinä olet tullut tänne, koska sinun täytyi, koska et enää jaksanut vastustaa haluasi nähdä lastasi."
Vanhus seisahtui ja siveli hänen tukkaansa.
"Mistä sen tiedät?
"No niin! Täytyihän minun kerrankin tulla katsomaan, kuinka sinä voit ja kuinka hän, tuo gootti-kreivi, sinua kohtelee."
"Kuten silmäteräänsä", vastasi Rautgundis innoissaan.
"Vai niin? Miksi hän ei sitten ole kotona vaimonsa ja lapsensa luona?"
"Hän on leirissä kuninkaan palveluksessa."
"Sepä se onkin.
"Mitä hänen tarvitsee palvella kuningasta?
"Mutta — sano, miksi sinulla ei ole kultaisia rannerenkaita käsissäsi?
"Kerran, noin viisi vuotta takaperin kulki ohitsemme eräs goottivaimo Italian laaksoista. Hänellä oli kädenlevyisiä kultakoristeita. Silloin ajattelin: sellaisia tyttärelläsikin on ja minä iloitsin, mutta nyt —"
Rautgundis sanoi hymyillen.
"Pitäisikö minun koreilla kultahelyillä palvelijattarieni silmäin edessä! Koristelen itseäni vain silloin, kun Vitiges näkee?"
"Vai niin? Ansaitseeko hän sen?
"Mutta onko sinulla kultasolkia ja -rannerenkaita kuten muilla ylhäisillä goottinaisilla täällä etelässä?"
"Enemmän kuin muilla, laatikoittain. Vitiges toi suuret saaliit gepidisodasta."
"Sinä olet siis onnellinen."
"Olen, isä, mutta en rannerenkaiden vuoksi."
"Eikö sinulla ole mitään valittamista? Sano nyt, lapseni! Sano vanhalle isällesi, olipa se mitä tahansa. Hän puoltaa oikeuttasi."
Rautgundis seisahtui.
"Isä, älä puhu tuollaista.
"Sinulla ei ole oikeutta puhua tuolla tavalla eikä minulla oikeutta kuunnella sinua.
"Luovu toki vihdoinkin onnettomasta luulostasi, että olen muka onneton senvuoksi, että olen siirtynyt tänne laaksoon. Alan luulla, että vain tämä pelkosi on saattanut sinut tänne."
"Vain pelkoni", huudahti vanhus äkkiä sysäten sauvansa maahan.
"Ja sinä sanot luulotteluksi isäsi sydämen sisintä vakaumusta.
"Luulottelua! Onko luulottelua, että minun on vaikea hengittää täällä laaksossa?
"Onko luulottelua, että rotevakasvuiset, vaaleat goottimme muuttuvat täällä laaksossa pieniksi ja ruskeiksi?
"Onko se luulottelua, että kaikki vääryys aina tulee etelästä, tästä veltostuneesta, petollisesta laaksosta?
"Mistä tulivat lumivyöryt, jotka hautasivat majamme? Etelästä.
"Mistä tulee myrkyllinen tuuli, joka turmelee ihmiset ja eläimet?
Etelästä.
"Miksi syöksyvät lehmäni ja lampaani rotkoihin, kun ne ovat laitumella vuoren eteläpuolella?
"Miksi kuoli äitisi, kun hän ensimmäisen kerran tuli vuoriltamme
Bohanumiin, tuohon tukahduttavaan kaupunkiin?
"Eräs veljistäni tuli tänne etelään ja liittyi Teoderikin sotajoukkoon.
Italialaiset pistivät hänet juomingeissa kuoliaaksi.
"Miksi renki, joka vain talvenkin on ollut täällä etelässä, ei kelpaa enää mihinkään?
"Missä on suuri sankari Teoderik oppinut kirotun hallitusmuotonsa veroineen, kidutuksineen, vankiloineen ja kirjoitustaitoineen?
"Mitä ovat isämme siitä kaikesta tienneet?
"Mistä tulee kaikki petollisuus, kaikki orjamaisuus, kaikki ylellisyys, kaikki velttous, kaikki viekkaus?
"Täältä, Italian laaksosta, etelästä, jossa ihmiset kasautuvat kuin syöpäläiset samoihin paikkoihin ja myrkyttävät ilman toisiltaan.
"Ja niinpä tulee eräs mies vuorelleni ja vie terveen lapseni tähän kirouksen maahan.
"Miehesi olennossa on jotakin hyvää ja kirkasta, en sitä kiellä. Jos hän olisi rakentanut majansa sinne vuorille, olisin mielelläni antanut hänelle lapseni ja parin parhaita härkiäni.
"Mutta ei! Hän toi hänet tänne etelän kuumaan suomaahan.
"Ja hän itse kumartelee Rooman ja Korppikaupungin kultaisissa saleissa.
"Kauan minä vastustin —"
"Mutta myönnyit lopuksi."
"Mitäpä minä voin?
"Raikas, reipas tyttöni sai sydänsuruja onnettoman miehen vuoksi."
"Ja kymmenen vuoden ajan on tuo onneton mies tehnyt lapsesi onnelliseksi."
"Jos se vain olisi totta."
"Isä!"
"Kumpahan se sellainen kestäisi.
"Ensimmäisen kerran tulisi onni etelästä päin.
"Näetkö, vastenmielisyyteni tätä tasankoa kohtaan on niin suuri, etten ole täällä käynyt seitsemään vuoteen, enkä ole ollenkaan nähnyt tyttärenpoikaani.
"Kun siitä huolimatta tänne tulin, oli minulla siihen tärkeät syyni."
"Siis et tullut rakkautesi vuoksi etkä sydämesi pakottamana."
"Kyllä, surullisen sydämeni pakottamana. Paha enne on sattunut.
"Sinä kai muistat vielä komean pyökin, joka oli kalliolla talostamme oikealla.
"Istutin sen vanhan tavan mukaan heti synnyttyäsi. Ja se menestyi hyvin, kuten sinä itsekin! Sinä vuonna, jolloin lähdit kotoa, näytti se minusta sairaalta ja surulliselta.
"Mutta toiset eivät sitä huomanneet ja he nauroivat minulle.
"No, se virkistyi taas ja näytti terveeltä ja kukoistavalta.
"Mutta eräänä yönä viime viikolla nousi niin ankara rajuilma, etten ole sellaista usein vuorilla nähnyt ja kun aamulla menin ovesta ulos — näin, että ukkonen oli iskenyt puunrungon aivan palasiksi ja että tulviva puro oli vienyt latvan mukanaan — etelään."
"Sääli rakasta puuta! Mutta miten se voi sinua huolestuttaa?"
"En ole vielä kaikkea kertonut.
"Surullisena kaivoin illalla päivätyön päätyttyä rungon maasta ja heitin tuleen, ettei se — tyttäreni nimikkopuu — viruisi tiellä halveksittuna.
"Tapaus koski kovasti sydämeeni ja minä mietin ja mietin. Surulla ajattelin miestäsi ja epäluuloni häntä kohtaan kasvoi kasvamistaan.
"Ja minä katselin tuleen, jossa puunrunko parhaillaan hiiltyi.
"Silloin nukahdin siihen ja näin unissani sinut ja Vitigeksen.
"Hän aterioi kultaisessa salissa ylhäisten herrojen ja kauniiden, komeapukuisten naisten kanssa.
"Mutta sinä seisoit ovella kerjäläisen vaatteissa, itkit katkerasti ja huusit hänen nimeään.
"Mutta hän sanoi:
"'Kuka on tuo vaimo? En tunne häntä.'
"Tämä näky ei sallinut minun enää jäädä vuorelleni.
"Minun täytyi tulla tänne. Minun täytyi saada nähdä, kuinka lapseni voi täällä laaksossa. Aioin yllättää hänet. — Sen vuoksi en tullut taloon portista."
"Isä", sanoi Rautgundis vihaisena, "sellaista ei saa unessakaan ajatella. Epäluulosi —"
"Epäluuloni! En luota kehenkään muuhun kuin itseeni.
"Ja ukkosen iskusta ja unestani olen tullut vakuutetuksi siitä, että sinua uhkaa vaara.
"Luovu hänestä!
"Ota poikasi mukaasi ja lähde kanssani vuorille!
"Vain vähäksi aikaa.
"Usko minua, sinä alat taas viihtyä hyvin vapaassa ilmassa vuorilla, joilla asumme kaikkien maailman herrojen yläpuolella."
"Pitäisikö minun luopua miehestäni?
"Ei koskaan."
"Eikö hän ole sinua hylännyt?
"Hänelle merkitsevät hovi ja kuninkaan palvelus enemmän kuin vaimo ja lapsi.
"Anna hänen tehdä mielensä mukaan."
"Isä", sanoi Rautgundis tarttuen kiivaasti hänen käteensä, "ei sanaakaan enää!
"Etkö rakastanut äitiäsi, koska voit noin puhua aviopuolisoista?
"Vitiges on kaikkeni, elämäni ilma ja valo.
"Ja hän rakastaa minua uskollisen sielunsa koko voimalla.
"Me kaksi olemme yksi.
"Ja jos hän pitää oikeana toimia erillään minusta, niin se on oikein.
"Hän toimii kansansa hyväksi.
"Meidän välillemme ei saa tulla sanaa, ei henkäystä, ei varjoakaan.
"Ei edes isäkään."
Vanhus vaikeni.
Mutta hänen epäluulonsa kyti vielä.
"Miksi hän ei", alkoi hän hetken kuluttua, "kun hänellä on hovissa niin tärkeitä asioita, miksi hän ei ota vaimoaan mukaansa?
"Häpeääkö hän talonpojan tytärtä?" ärähti vanhus ja iski vihoissaan sauvansa maahan.
"Vihasi vie sinut harhaan.
"Olet vihoissasi senvuoksi, että hän on tuonut minut vuorilta italialaisten laaksoihin — ja nyt olet vihoissasi siitä, ettei hän ole vienyt minua Roomaan heidän joukkoonsa."
"Ei hänen tarvitse sitä tehdäkään.
"Mutta hänen pitäisi tahtoa sitä.
"Hänen ei pitäisi tulla toimeen ilman sinua.
"Mutta kuninkaan sotapäällikkö häpeää talonpojan tytärtä."
Silloin, ennenkuin Rautgundis ehti vastata mitään, saapui ratsumies suljetulle pääportille, jonka luona he nyt olivat.
"Auki, portti auki", huusi hän lyöden nuijalla porttiin.
"Kuka siellä on?" kysyi vanhus varovaisesti.
"Portti auki! Kuninkaan lähetin ei saa antaa odottaa niin kauan."
"Vakishan se on", sanoi Rautgundis vetäen raskaan salvan portilta.
"Mikä sinut on näin äkkiä tuonut takaisin?"
"Sinä itsekö minulle avaatkin", huusi uskollinen palvelija. "Terve, goottien kuningatar!
"Herra on valittu kansamme kuninkaaksi.
"Omin silmin näin hänet kilvellä. Hän lähettää sinulle terveisensä ja kutsuu sinut ja Atalvinin Roomaan.
"Kymmenen päivän kuluessa on sinun lähdettävä matkalle."
Vaikka Rautgundis olikin hämmästynyt, pelästynyt ja iloissaan ja vaikka paljon olikin kyseltävää, ei hän malttanut olla silmäämättä isäänsä iloisen ylpeästi. Sitten hän riensi tämän syliin ja alkoi itkeä.
"No", sanoi hän vihdoinkin irtautuen vanhuksesta, "isä, mitä nyt sanot?"
"Mitäkö sanon?
"Tämä on aavistamaton onnettomuus. Palaan jo tänä yönä takaisin vuorelleni."