KAHDESKYMMENESENSIMMÄINEN LUKU.
Katsellessaan suunnalle, josta jysäys kuului, hän käänsi hetkeksi selkänsä vilja-aitoille.
Mutta hän kääntyi taas äkkiä sinne päin.
Sillä hän luuli kuulleensa raskaan pääoven sulkeutuvan.
Hän silmäsi sinne päin.
Mutta hän ei voinut pimeän vuoksi nähdä mitään.
Hän kuuli vain hiljaista kahinaa rakennuksen ulkoseinän luota.
Ja hän luuli kuulleensa hiljaisen huokauksen.
"Seis", huusi hän. "Kuka siellä vaikeroi?"
"Hiljaa, hiljaa", kuiskasi omituinen ääni. "Maa on senvuoksi — kauhusta — vavissut.
"Maa vapisee — kuolleet nousevat haudoistaan.
"Nyt tulee viimeinen päivä — silloin tulee kaikki ilmi.
"Heti hänkin saa sen tietää.
"Ooh. —"
Vielä kuului valitusta — vaatteiden kahinaa — sitten oli hiljaista.
"Missä olet? Oletko haavoittunut", huusi nainen hapuillen.
Silloin välähti kirkas salama — ensimmäinen maanjäristyksen jälkeen — ja valaisi hänen edessään seisovan hunnutetun naisen.
Tämän puku oli valkoinen ja tummansininen.
Nainen yritti tarttua makaavan käsivarteen.
Mutta tämä hypähti nopeasti pystyyn ja katosi kiljaisten pimeään.
Kaikki oli tapahtunut nopeasti ja kamalasti kuin uni. Vain leveä kultainen rannerengas, jonka koristeena oli smaragdeista muodostettu käärme, oli jäänyt hänen käteensä todistukseksi tapahtuman todellisuudesta.
* * * * *
Taas kaikui goottilaisten vahtisotilaiden askeleita.
"Hildebad, Hildebad, avuksi", huusi Visand.
"Täällä olen — mikä hätänä? Minne minun on mentävä", virkkoi tämä tullen joukkoineen vastaan.
"Honoriuksen portille.
"Siellä on muuri murtunut ja Aetiuksen torni on sirpaleina.
"Apuun muurinaukkoon!"
"Tulen — — Fridugern parka!"
* * * * *
Samalla hetkellä prefekti Cethegus syöksähti bysanttilaisten leirissä
Belisariuksen päällikkötelttaan.
Hän oli täysissä varusteissa. Purppuranpunainen hevosen häntä liehui kypärässä.
Hänen päänsä oli pystyssä.
Silmät säihkyivät tulta.
"Ylös! Mitä viivyttelet, Justinianuksen sotapäällikkö? Vihollisten muurit kaatuvat itsestään.
"Viimeisen goottikuninkaan viimeinen linna on nyt auki. —
"Entä sinä! Mitä sinä teet teltassasi? — —"
"Kunnioitan kaikkivaltiaan suuruutta", vastasi Belisarius jalon levollisesti.
Antonina seisoi hänen vieressään käsi hänen kaulallaan.
Rukouspalli ja korkea risti osoittivat, missä työssä prefektin hurja taisteluinto oli puolisoita häirinnyt.
"Tee se huomenna. — Voiton jälkeen.
"Mutta tee nyt rynnäkkö."
"Nytkö rynnäkkö? Se olisi Jumalan pilkkaamista", sanoi Antonina.
"Maa vapisee kauhistuneena perustuksiaan myöten.
"Sillä Herra Jumala puhuu nyt."
"Anna hänen puhua.
"Me toimimme.
"Belisarius, Aetiuksen torni ja osa muuria on kaatunut.
"Aiotko tehdä rynnäkön?"
"Hän on oikeassa", tuumi Belisarius, jonka taisteluinto oli herännyt.
"Mutta nyt on pimeä. — —"
"Pimeässäkin löydän tien voittoon ja Ravennan sydämeen.
"Sitäpaitsi salamat valaisevat tarpeeksi."
"Sinä olet kovin taistelunhaluinen", sanoi Belisarius empien.
"Olen, sillä järki vaatii nyt taistelemaan.
"Barbaarit ovat hämmästyksissään.
"He pelkäävät Jumalaa ja unohtavat vihollisensa."
Samassa Prokopius ja Marcus Licinius saapuivat telttaan.
"Belisarius", ilmoitti edellinen, "maanjäristys on kaatanut pohjoisessa olevat telttasi ja haudannut niiden alle puoli kohorttia illyrialaisia."
"Apuun! Apuun! Mies parat", huusi Belisarius syösten ulos.
"Cethegus", kertoi Marcus, "kohortti isaurilaisia on telttojensa alle hautautunut."
Mutta prefekti kysyi kärsimättömänä pudistaen kypäräänsä:
"Miten on Aetiuksen tornin edustalla olevien vallihautojen veden laita?
Eikö maanjäristys ole sitä vähentänyt?"
"On kyllä. Vesi on kadonnut. Hauta on aivan kuiva.
"Kuule noita tuskanhuutoja. Ne ovat isaurilaisia. He ähkivät ja vaikeroivat sirpaleiden alla ja huutavat apua."
"Anna heidän huutaa", sanoi Cethegus. "Hauta on siis kuiva.
"Käske puhaltaa ryntäysmerkki.
"Tule jäljessäni kaikkien elossa olevien palkkasoturien kanssa?"
Salamoi ja jyrisi, kun prefekti riensi varustuksilleen, missä roomalaiset legioonalaiset ja loput isaurilaisia olivat aseissa.
Hän tarkasti miehiään. Niitä oli liian vähän kaupungin valtaamiseen.
Mutta hän tiesi, eitä Belisarius tulisi pian avuksi.
"Valoa, tulisoihtuja tänne", huusi hän mennen pikisoihtu vasemmassa kädessään legioonalaistensa rintaman eteen.
"Eteenpäin", komensi hän. "Miekat esille!"
Mutta ei yksikään liikahtanut.
Hämmästyksestä ja kauhusta äänettöminä kaikki katselivat, päälliköt, vieläpä Liciniuksetkin tuota pirullista miestä, joka luonnonvoimien raivonkin aikana ajatteli päämääräänsä ja näytti pitävän kauheita luonnonvoimiakin sen toteuttamiskeinoina.
"No, onko teidän toteltava minua vai ukkosta", huusi hän.
"Päällikkö", vastasi muuan sadanpäämies, "he rukoilevat.
"Sillä maa vapisee."
"Luuletteko Italian nielevän omia lapsiaan?
"Ei, roomalaiset. Näettekö, miten Italian maaperäkin nousee taisteluun barbaareita vastaan.
"Se ravistaa päältään barbaarien ikeen ja murtaa heidän muurinsa.
"Roma! Roma aeterna!" [Rooma! ikuinen Rooma!]
Se vaikutti.
Ne olivat Caesarin sanoja, jotka innostuttivat miehet aseisiin.
"Roma! Roma aeterna!" huusivat ensin Liciniukset ja sitten tuhannet roomalaiset nuorukaiset. Yön kauhujen läpi, salamain lennellessä ja ukkosen jyristessä he seurasivat prefektiä, jonka pirullinen voima oli temmannut heidät mukaansa.
Innostus antoi heille siivet.
Pian he olivat sen leveän haudan toisella puolen, jota he muuten tuskin uskalsivat lähestyäkään.
Cethegus oli ensimmäisenä toisella reunalla.
Tulisoihdut oli tuuli sammuttanut.
Pimeässäkin hän löysi tien.
"Tänne, Licinius", huusi hän. "Tule perässäni! Tässä pitäisi aukon olla."
Hän juoksi eteenpäin, mutta törmäsi jotakin kovaa vastaan niin ankarasti, että lensi takaperin.
"Mitä se on", kysyi Lucius Licinius. "Onko siellä toinen muuri?"
"Ei", virkkoi rauhallinen ääni ylhäältä, "ne ovat goottien kilpiä."
"Siellä on kuningas Vitiges", sanoi prefekti vimmoissaan silmäillen vihaisesti synkkiä haamuja.
Hän oli toivonut yllättävänsä gootit.
Hänen toivonsa oli pettänyt.
"Jos hän olisi käsissäni", tuumi hän itsekseen, "ei hänestä enää olisi kiusaa."
Silloin tulisoihtuja näkyi takaapäin ja kuului torvien toitotusta.
Belisarius ryntäsi joukkoineen muurinaukkoon.
Prokopius saapui prefektin luo: "Miksi olette seisahtuneet?
"Onko siellä toinen valli edessä?"
"On, elävä valli.
"Tuolla he seisovat", vastasi prefekti viitaten miekallaan.
"Gootit seisovat vielä vierivillä raunioillakin!
"Todellakin:
"Si fractus illabatur orbis,
impavidos ferient ruinae!"
["Vaikka pirstoiksi hajoisi maan piiri,
niin sortumus heidät pelvottomina kohtaa!">[
"He ovat urhoollisia miehiä."
Mutta nyt oli Belisarius saapunut paikalle tiheine ryntäysjoukkoineen.
Vielä hetkinen — päälliköt riensivät edestakaisin jaellen käskyjään — ja kauhean murhaamisen piti alkaa.
Silloin äkkiä koko taivas valkeni kaupungin kohdalla.
Tulipatsas kohosi ylös ja lukemattomia kipinöitä lensi ympäri.
Taivaasta näytti satavan tulta.
Koko Ravenna oli valaistu.
Se oli kammottavan kaunis näky.
Molemmat joukot, jotka olivat jo käymässä käsikähmään, seisahtuivat.
"Tulta! Tulta! Vitiges! Kuningas Vitiges! Se palaa", huusi kaupungista saapunut ratsumies.
"Me näemme sen. Anna palaa, Markja. Ensin taistelemme."
"Ei, ei, herra. Kaikki vilja-aittasi ovat palaneet.
"Jyvät lensivät kipunamyriaadeina ilmaan."
"Vilja-aitat palavat", huusivat sekä gootit että bysanttilaiset.
Vitiges ei jaksanut enää kysellä.
"Salama oli varmaankin iskenyt sinne ja jäänyt sisäpuolelle kytemään.
"Tuli alkoi nimittäin sisästä päin.
"Katso itse!"
Myrskytuulen puuska kohotti liekit äärettömän korkealle.
Liekit nuoleskelivat lähempiä kattoja.
Samassa tuntui korkean rakennuksen puukatto putoavan sisään.
Sillä kuului ankara jysähdys ja tuhansittain kipunoita lensi ilmaan.
Se oli tulimeri.
Vitiges aikoi kohottaa kätensä taistelumerkin antamiseen — mutta käsi vaipui alas.
Cethegus näki sen ja sanoi: "Nyt rynnätään!"
"Ei, pysähtykää", huusi Belisarius.
"Se, joka kohottaa miekkansa, on keisarin vihollinen ja kuoleman oma.
"Takaisin leiriin! Kaikki! Ravenna on minun. Huomenna se antautuu."
Hänen miehensä seurasivat häntä.
Cethegus kiristeli hampaitaan. Hän oli yksin liian heikko.
Hänen täytyi myöntyä.
Hänen suunnitelmansa oli mennyt myttyyn.
Hän oli tahtonut valloittaa kaupungin väkirynnäköllä saadakseen samoin kuin Roomassakin vahvimmat paikat haltuunsa.
Ja nyt hän tiesi jo edeltäpäin, että kaikki nämä luovutettaisiin
Belisariukselle.
Kiroillen hän palasi leiriin.
Mutta kävikin aivan toisin kuin Cethegus ja Belisarius olivat luulleet.