KAHDESKYMMENESKUUDES LUKU.
Tuota suunnatonta joukkoa vastaan ei kuningas Totilalla ollut viedä edes yhtä suurta sotajoukkoa kuin Vitigeksellä aikanaan.
Silloin siinä oli kaikkiaan satakuusikymmentä tuhatta miestä.
Aukkoja, jotka sota, — yksistään Rooman ensimmäinen piiritys nieli seitsemänkymmentätuhatta — kulkutaudit, nälänhätä sekä vangeiksi joutuminen Ravennan ja Senogallian luona olivat tehneet goottien kansalliseen sotajoukkoon, ei oltu saatu kuin osittain täytetyiksi.
Italialaiset uudisasukkaat olivat tosin muodostaneet järjestetyn sotajoukon, mutta ne Totila kutsui aseisiin vain heidän omasta pyynnöstään.
Kuninkaan koko sotajoukko nousi nykyjään noin seitsemäänkymmeneentuhanteen mieheen, joista kuitenkin täytyi jättää kymmenentuhatta Rooman tienoille johtajina herttua Guntaris ja kreivi Grippa estämään bysanttilaisten mahdollisia maihinnousuyrityksiä.
Lähes kymmenentuhatta oli myöskin poistettava tästä luvusta Kreikanmaan linnoitusten ja saarten sekä niiden Italian ja Dalmatian linnoitusten ja kaupunkien varusväkinä, jotka olivat jo joutuneet Narseksen käsiin. Ne olivat nimittäin tapetut tai joutuneet vankeuteen.
Kuningas Totilalla ei siis ollut enemmän kuin noin viisikymmentätuhatta miestä, kun hän aloitti taistelun Taginaen luona vihollisen kaksinkertaista voimaa vastaan.
Kun Cethegus mainitsi ylipäällikölle nuo voimasuhteet, sanoi tämä:
"Suuri ystäväni Belisarius on usein voittanut pienemmällä joukolla, mutta vielä useammin — kuten luonnollista onkin — on hänet ylivoima voittanut.
"Minä, Narses, olen pitänyt kunnianhimonani aina voittaa, vaikkakaan en pienemmällä joukolla.
"Tämän vaatimattoman, mutta tarkoituksenmukaisemman ja varmemman maineen olen saavuttanut.
"Se ei jätä nytkään minua häpeään."
Goottienkin leirissä tiedettiin hyvin bysanttilaisten ylivoima.
Kuninkaan sotaneuvostossa kuului sellaisiakin ääniä, että taistelua avonaisella kentällä oli vältettävä ja peräydyttävä goottien hallussa oleviin varustettuihin paikkoihin, joissa olisi tehtävä sitkeätä vastarintaa viholliselle.
Mutta kuningas hylkäsi nämä ehdotukset pätevillä syillä ja päätti taistella Taginaen luona.
Pelokkaana Valeria oli seurannut asiain kulkua ja huomannut kammokseen, että ratkaisu tulisi tapahtumaan juuri täällä, hänen surujensa ja tuskiensa laaksossa.
Kuningas oli määrännyt muillekin kansallisen sotajoukon mukana kulkeville naisille — niiden joukossa olivat äsken naimisiin menneet Goto ja Liuta — asuinpaikaksi sotajoukon takana oleville kukkuloille rakennetun luostarin ja "hyvien toivo"-nimisellä paikalla sijaitsevan kappelin luona, sillä ne olivat viihtyisimmät ja turvallisimmat paikat.
Siinäkin tapauksessa, että vihollinen voittaisi, olisivat nuo katoliset pyhäköt parhaana turvapaikkana katolista voittajaa vastaan.
Kuninkaan leiriin ja sen suojelemalle alueelle saapui joka päivä yhä enemmän gootteja, kaikenikäisiä, sekä miehiä että naisia, jotka pakenivat Narseksen uhkaamista tai valtaamista paikkakunnista etelään päin.
Tieto julman sotapäällikön noudattamasta hirmuisesta goottisuvun tuhoamisjärjestelmästä oli kulovalkean tavoin levinnyt.
Gootit pakenivat kauhistuneina kotipaikoiltaan, ennenkuin hävityksen rautainen vaunu ehtisi musertaa heidät alleen.
He huomasivat selvästi, ettei nyt ollut kysymys mistään valtiollisesta taistelusta, vaan heidän hävittämisestään kansallisuutena, sillä Narses piti uhkaavina vihollisina kaikkia, joilla oli goottiverta suonissaan, siis vaimoja ja lapsiakin eikä ainoastaan sotilaita.
Sitä paitsi italialaisetkin huomasivat tuon uudistuneen taistelun luonteen ja tarkoituksen. Nyt heidän vanha vihansa barbaareita kohtaan virkosi taas eloon, veren ja uskon vastakkaisuus puhkesi taas ilmi.
Raatelevan sodan jälkimaininkien ja rauhan kuninkaan lempeyden aikaansaama sovinto oli ollut pakollinen ja keinotekoinen — oli ollut poikkeuksellinen. Nyt pääsi luonnollinen viha valloille.
Kaikkialla, missä italialaiset luulivat olevansa turvassa "roomalaisten" sotajoukon läheisyydessä, he ilmaisivat goottilaisten perheiden asunnot tai piilopaikat tai saattoivat ne heti vankeuteen.
Nyt ei siis ollut enää ajattelemistakaan, että — kuten Belisariuksen ollessa päällikkönä — rauhalliset goottilaiset asukkaat taipuivat sodan pauhaavien aaltojen edessä tai kätkeytyivät, ja myrskyn mentyä ohi taas nousivat kuten oljet ukkosilman jälkeen.
Ei, nyt tuli goottien tuho Narseksen mukana ja niissä paikoin, mistä hän oli ohi kulkenut, oli goottilaisuus hävitetty sukupuuttoon.
Sen vuoksi kaikki, jotka vielä pääsivät pakoon, olivatkin rientäneet hävityksen liikkuvan muurin edellä pohjoisesta etelään ja nyt ahtautuneet kuninkaan leiriin.
Nykyinen sota muistutti suuressa määrässä vanhaa vaelluskansan taistelua, kun kansan kohtalo oli riippuvainen taistelusta ja ruokavaroista, kun sen ainoa koti oli muodostettu lomitusten asetetuista rattaista, leirilinna, joiden päällä teltat olivat.
Nyt ei ollut kysymys vihollisen uhkaaman maan eikä rauhallisten asukasten suojelemisesta sotajoukon avulla, sillä kuninkaan leirin ja sen suojaaman alueen ulkopuolella ei Italiassa ollut enää ainoatakaan vapaata goottia.
Totila määräsi, että aseettomien oli kuljettava pienissä ryhmissä etelään päin, sillä hän ei tahtonut koota leirinsä seutuville liian suurta kansanjoukkoa nälänhädänkin pelosta.
Kun kuningas eräänä iltana kulki tiedustelumatkalla aivan "hyvien vuorten" lähitse, muistutti nuori Adalgot-herttua iltaa, jolloin hän ensi kerran kävi Cassiodoruksen kappelissa.
Kuningas vastasi hymyillen:
"Muistan kyllä. Minähän valitsin hautapaikan Numa Pompiliuksen vierestä.
"Jos nyt kaadun taistelussa, niin teillä on lyhyt kantomatka."
Sydämensä sisimmässä sopukassa ei kuningas kuitenkaan ollut niin huoleton alkavan, kauan valmistellun taistelun päättymisestä.
Häntä huolestutti ratsuväen puute.
Suurin osa hänen ratsumiehistään oli Guntariksen ja Grippan joukoissa.
Kuninkaalla ei ollut Narseksen urhoollisille longobardeille lukumäärältään vertaista vastustajaa.
Mutta hänen vanha onnensa näytti äkkiä poistavan juuri tämän puutteen.