YHDEKSÄSTOISTA LUKU.
Puolenpäivän aikaan Prokopius ratsasti lähettiläänä Ravennaan.
Hänellä oli mukanaan neljä kirjettä: Justinianuksen kirje
Belisariukselle, frankkikuninkaan kirjeet Belisariukselle ja
Cethegukselle sekä Belisariuksen kirje Vitigekselle.
Viimemainitun Prokopius oli kirjoittanut Cetheguksen sanelun mukaan.
Sanansaattaja ei aavistanut, millaisessa mielentilassa goottien kuningas ja kuningatar olivat hänen saapuessaan.
Kuninkaan terve, vaatimaton sielu oli viime aikoina alkanut alinomaisten onnettomuuksien vuoksi synkentyä, vaikkei hän vielä ollut aivan toivottomuuteen vaipunut.
Hänen ainoan lapsensa murha ja sydäntävihlova ero rakkaasta vaimosta olivat järkyttäneet syvästi hänen mieltään — mutta ne hän oli kestänyt goottien voiton toivossa.
Mutta voitto oli itsepintaisesti pysyttäytynyt vihollisen puolella.
Kaikista ponnistuksista huolimatta hänen kansansa kohtalo oli muuttunut hänen hallitessaan kuukausi kuukaudelta synkemmäksi. Lukuunottamatta taistelua Roomaan mennessä ei onni ollut hänelle kertaakaan hymyillyt.
Ylpein toivein alettu Rooman piiritys oli päättynyt surulliseen paluumatkaan, jolloin vain neljäsosa sotajoukkoa oli enää jäljellä.
Uudet onnettomuudeniskut, tiedot, joita satoi nopeasti kuin nuijaniskuja kypärään, lisäsivät hänen alakuloisuuttaan ja muuttivat sen vähitellen synkäksi toivottomuudeksi.
Melkein koko Italia — Ravennaa lukuunottamatta luisui goottien käsistä.
Belisarius oli Roomasta käsin lähettänyt Genuaan laivaston heruli Mundilan ja isauri Enneen johtamana. Ilman miekaniskua he saivat tämän tärkeän merisataman haltuunsa ja sieltä käsin melkein koko Ligurian.
Tärkeän Mediolanumin kaupungin piispa Datius tarjosi heille itsestään.
Täältä käsin he valloittivat Bergamumin, Comumin ja Novarian.
Toisaalla alakuloiset gootit antautuivat Clusiumissa ja puoleksi rapistuneessa Dertonassa piirittäjille. Heidät vietiin vankeina Italiasta.
Urbinumin bysanttilaiset valloittivat urhoollisesta vastarinnasta huolimatta, samoin Forum Corneliin. Verinen Johannes valloitti melkein koko Aemilian maakunnan. Goottien yritykset Anconan, Ariminumin ja Mediolanumin takaisin valtaamiseksi epäonnistuivat.
Mutta pahempia sanomia saapui pian hellämieliselle kuninkaalle.
Nälkä oli alkanut riehua Aemilian, Picenumin ja Tuscian maakunnissa.
Ei ollut kyntäjiä, ei karjaa, ei hevosia.
Ihmiset pakenivat vuorille ja metsiin, leipoivat leipää tammen terhoista ja söivät ruohoa ja juuria.
Kulkutauteja syntyi puutteellisesta ja epäterveellisestä ruoasta.
Viisikymmentä tuhatta ihmistä kuoli nälkään ja tauteihin yksistään Picenumissa. Jonian meren toisella puolen Dalmatiassa ihmisiä kuoli vielä enemmän.
Kalpeina ja laihtuneina vielä elossa olevat hoipertelivat hautaansa kohti. Iho muuttui kovaksi kuin eläimen nahka ja sitä paitsi mustaksi, kiiluvat silmät pullistuivat päästä ja sisälmyksiä poltti.
Haaskalinnutkaan eivät syöneet näitä ruton uhreja, mutta ihmiset söivät ahnaasti ihmisenlihaa.
Äidit tappoivat ja söivät äskensyntyneet lapsensa.
Eräässä talossa Ariminumissa oli jäljellä vain kaksi roomalaisnaista.
Nämä murhasivat ja söivät seitsemäntoista ihmistä, jotka olivat yksitellen tulleet taloon yösijaa pyytämään.
Kahdeksastoista heräsi, ennenkuin naiset ennättivät hänet murhata. Hän tappoi nämä raaistuneet naiset ja saattoi edellisten uhrien kohtalon ihmisten tietoon.
Vihdoin toivo raukesi frankkien ja longobardien avusta.
Viimemainitut, jotka olivat saaneet suuria summia lupaamastaan apujoukosta, odottelivat rauhassa asiain kulkua.
Kuninkaan lähettiläät, joiden piti jouduttaa frankkeja ja kehoittaa heitä täyttämään lupauksensa, pidätettiin Mettiksessä, Aurelianumissa ja Pariisissa. Näistä hoveista ei saapunut minkäänlaista vastausta.
Mutta longobardien kuningas Audoin lähetti sellaisen sanoman, ettei hän voinut päättää asiasta kysymättä sotaisan poikansa Alboinin mieltä.
Tämä oli lähtenyt suuren sotajoukon kanssa seikkailumatkoille.
Kenties hän saapuisi itsestään Italiaan — hän oli Narseksen hyvä ystävä.
Silloin hän tutkisi maata, ja neuvoteltuaan isänsä ja kansansa kanssa ilmoittaisi Italian suhteen tekemänsä päätöksen.
Tärkeä Auximum puolustautui urhoollisesti kuukausmääriä sen vahvan piiritysjoukon suunnattomia ponnistuksia vastaan, jonka Belisarius itse Prokopiuksen saattamana oli tuonut sen muurien edustalle ja jota hän nyt itse johti.
Kuninkaan sydäntä kirveli, kun hän erään sanansaattajan mukana — joka suurella vaivalla ja haavoittuneena oli päässyt molempien piiritysjoukkojen läpi kolmen päivän matkan päässä olevaan Ravennaan — sai sankarilliselta kreivi Visandilta seuraavan sanoman:
"Kun uskoit haltuuni Auximumin, sanoit sinä, että minun piti suojella
Ravennan, vieläpä koko goottivaltakunnan avainta.
"Minun piti miehuullisesti puolustautua siksi, kunnes joutuisit koko sotajoukkoinesi apuun.
"Me olemme miehuullisesti vastustaneet Belisariusta ja nälkää.
"Missä on apuväki?
"Voi, jos olet puhunut totta ja jos linnoituksemme mukana valtakunnan avain joutuu vihollisen käsiin!
"Tule senvuoksi apuun — enemmän valtakunnan kuin meidän tähtemme."
Tämän sanantuojan jälkeen saapui heti toinen, suurella rahasummalla lahjottu sotilas piirittäjäin puolelta — Burcentius nimeltään —. Hän toi lyhyen, verellä kirjoitetun kirjeen.
"Meillä on enää vain kivien välissä kasvavaa rikkaruohoa syötävänä.
Viittä päivää kauemmin emme kestä."
Sanansaattaja joutui paluumatkalla mukanaan kuninkaan vastaus piirittäjäin käsiin, jotka polttivat hänet elävänä goottien nähden Auximumin vallien edustalla. Kuningas ei voinut auttaa.
Pieni goottijoukko puolusti yhä Auximumia, vaikka Belisarius lopetti vedensaannin katkaisemalla vesijohdon ja myrkyttämällä viimeisen kaivon, jonka luo piiritetyt pääsivät, ihmisten ja eläinten ruumiilla ja kalkkiliuoksella.
Ryntäykset Visand löi aina takaisin tuottaen hyökkääjille suurta mieshukkaa. Kerran Belisarius pelastui melkein varmasta kuolemasta vain erään henkivartijan uhrautumisen avulla.
Vihdoin valloitettiin Caesena, goottien viimeinen linnoitus Aemiliassa, ja sitten Faesulae, jota Johannes ja Cyprianus piirittivät.
"Faesulaeni", huudahti kuningas saatuaan tämän tietää. Hän oli ollut tämän kaupungin kreivi, ja aivan kaupungin vieressä oli maatalo, jossa hän oli asunut Rautgundiksen kanssa.
"Hunnit elämöivät varmaankin tuhotun kotilieteni ääressä."
Mutta kun Faesulaen vangittu puolustusväki tuotiin kahleissa Auximumin puolustajien nähtäväksi ja kun nämä olivat kertoneet, ettei Ravennasta tulisi apua, pakottivat Visandin nälkiintyneet joukot hänet antautumaan.
Hän vaati itselleen vapaan pääsyn Ravennaan.
Hänen sotaväkensä vietiin vankeina pois Italiasta.
Niin tyyten oli voitettujen miehuullisuus ja kansallistunto kadonnut, että he Sarsinan kreivin Sisifridin johdolla rupesivat Belisariuksen palvelukseen omia heimolaisiaan vastaan.
Voittaja oli varustanut Auximumin vankasti ja kuljetti sieltä piiritysjoukon Ravennan leiriin, jossa Cethegus sillä välin oli ollut ylipäällikkönä.
Tuntui aivan siltä kuin goottikuningasta olisi seurannut kirous.
Kun hän ei voinut epäonnistumisesta syyttää heikkoutta taikka erehdystä omalta puoleltaan, kun hän ei voinut epäillä goottien oikeutta tässä sodassa ja kun hänen yksinkertainen jumalanpelkonsa piti näitä tapahtumia taivaan tahtona, sai hän päähänsä kiduttavan ajatuksen, että Jumala rankaisi gootteja jonkin hänen tuntemattoman ja sovittamattoman syntinsä vuoksi. Tätä luuloa vahvistivat siihen aikaan voimassa oleva vanhan testamentin katsantokanta sekä useat tapaukset goottilaisessa kuningastarustossa.
Nämä ajatukset vaivasivat lakkaamatta uljasta kuningasta ja jäytivät hänen sielunvoimiaan.
Joskus hän koetti syyttäessään itseään keksiä tuon salaisen synnin.
Joskus hän mietti, miten voisi kääntää kirouksen ainakin kansastaan.
Usein hän oli aikonut luovuttaa kruunun toiselle, mutta sellaista tekoa olisivat sekä hän itse että muut pitäneet heikkoutena.
Siten oli tämä keino — yksinkertaisin ja mieluisin — päästä erilleen kiusaavista ajatuksista käynyt mahdottomaksi.
Usein tuo muinoin komea mies istui hartiat kumarassa ja katsoa tuijotti eteensä, joskus vain päätään pudistaen tai huoaten.
Matasuntaan vaikutti — kuten olemme nähneet — vähitellen tämän äänettömän, ylpeän kärsimisen, tämän mykän, avuttoman kohtaloonsa alistumisen alituinen näkeminen.
Hän luuli sen ohessa huomanneensa, että Vitiges oli viime aikoina katsellut häntä lempeämmin kuin ennen, kaiholla, vieläpä mielihyvälläkin.
Siten häntä veti entistä enemmän kärsivän kuninkaan puoleen osittain itsetiedoton toivo, joka ei koskaan sammu rakastavassa sydämessä, osittain katumus ja sääli.
Usein he sattuivat myöskin tapaamaan hyväntekeväisyyttä harjoittaessaan.
Ravennan väestö oli viime aikoina alkanut nähdä nälkää, kun piirittäjät hallitsivat Anconasta käsin merta ja kuljettivat laivoilla Kalabriasta ja Sisiliasta ruokavaroja.
Vain rikkailla oli enää varaa ostaa kallista viljaa.
Kuninkaan lempeä sydän sai hänet jakamaan vilja-aittojensa runsaista varastoista jyviä kaupungin köyhillekin samalla kuin hän antoi niitä gooteilleen, varsinkin kun jyvien piti riittää runsaasti siksi, kun frankit saapuisivat avuksi. Hän toivoi myöskin muonan lisäystä niistä jyvälaivoista, joita gootit olivat koonneet Paduksen varsille ja koettivat saada tuoduksi vihollisten ohi kaupunkiin.
Estääkseen väärinkäytöksiä ja tuhlaavaisuutta viljan jakamisessa kuningas oli itse aina näissä tilaisuuksissa läsnä. Matasunta, joka kerran oli nähnyt hänet kerjäävien ja kiittävien joukkojen keskellä, oli asettunut hänen viereensä pyhän Apollinariksen basilikan marmoriportaille ja auttanut häntä leipäkorien jakamisessa.
Kaunista oli nähdä tämän ihanan parin — kuningas oikealla ja kuningatar vasemmalla — seisovan kirkonportailla ja ojentavan sieltä siunausta toivottavalle kansalle leipäkoreja.
Heidän siinä seisoessaan Matasunta huomasi tunkeilevan, tiheän ihmisjoukon keskellä — sillä paljon maalaiskansaa oli vihollisen pelossa kokoontunut lähiseudulta Ravennan muurien turviin — basilikan alimmalla portaalla erään naisen yksinkertaisessa, ruskeassa, puoleksi pään yli vedetyssä vaipassa.
Tuo nainen ei muiden tavoin tunkeutunut portaita ylös vaatimaan leipää, vaan nojasi etukumarassa päätään vasempaan käteensä, joka oli korkean sarkofagin varassa basilikan kulmapylvään takana, sekä katseli terävästi ja herkeämättä kuningatarta.
Matasunta luuli, että nainen pelosta, häpeästä tai ylpeydestä pysytteli syrjässä eikä tullut rohkeampien kerjäläisten joukkoon, jotka tunkeilivat ja tuuppivat toisiaan portailla. Hän antoi Aspalle erityisen leipäkorin vietäväksi tälle naiselle.
Innokkaasti ja lempein katsein hän latoi kauniilla käsillään korin täyteen tuoksuvia leipiä.
Kun hän katsahti ylöspäin, huomasi hän, miten kuningas silmäili häntä lempeämmin ja ystävällisemmin kuin koskaan ennen.
Veri karkasi poskille, hän huokasi hiljaa ja loi katseensa alas.
Kun hän siitä selvittyään aikoi katsoa ruskeavaippaista naista, oli tämä kadonnut.
Paikka oli tyhjä.
Hän ei ollut koria täyttäessään huomannut, miten eräs naisen takana seisova mies, jolla oli puhvelinnahka hartioillaan ja rynnäkkökypärä päässään, oli tarttunut tämän käsivarteen ja vienyt tämän pois paikalta puoleksi väkisin.
"Tule", oli mies sanonut, "tämä ei ole sinulle hyvä paikka."
Ja kuin unessa oli nainen vastannut:
"Kautta Jumalan, hän on ihmeen kaunis."
"Kiitos, Matasunta", sanoi kuningas ystävällisesti, kun tänä päivänä jaettaviksi määrätyt leivät olivat lopussa.
Katse, ääni ja sanat tunkeutuivat syvälle Matasuntan sydämeen.
Kuningas ei ollut koskaan ennen kutsunut häntä nimeltä, vaan puhutellut ja kohdellut häntä aina kuningattarena.
Nämä kuninkaan lausumat sanat tekivät hänet niin onnelliseksi — mutta samalla ne lisäsivät hänen omantunnonvaivojaan.
Nähtävästi oli Vitigeksen osoittama lämpimämpi osanotto johtunut suureksi osaksi siitä, että hän oli niin tehokkaasti auttanut puutteenalaisia.
"Oi miten hyvä hän on", sanoi Matasunta puoleksi itkien mielenliikutuksesta. "Minä tahdon myöskin olla hyvä."
Kun hän näissä ajatuksissa saapui käytettäväkseen annetun kuninkaallisen palatsin vasemman sivustan — Vitiges asui oikeassa sivurakennuksessa — etupihalle, riensi Aspa kiireesti häntä vastaan.
"Lähettiläs leiristä", kuiskasi hän salaperäisenä emännälleen.
"Hän tuo salaisia tietoja prefektiltä — Syphaxin kirjoittaman kirjeen äidinkielelläni — hän odottaa vastausta —"
"Odottakoon", vastasi Matasunta otsaansa rypistäen. "En tahdo kuulla mitään enkä lukea mitään.
"Keitä nuo ovat?"
Hän viittasi etupihasta huoneisiinsa vieville portaille.
Siellä punaisilla porraskivillä vaimoja, lapsia, sairaita, gootteja ja italialaisia makaili sekaisin, kaikki mitä kurjimmissa rääsyissä. Se oli kurjuuden kuva.
"Kerjäläisraukkoja. Ne ovat maanneet täällä koko aamun. Niitä ei saada mitenkään poistumaan."
"Ei niitä saakaan ajaa pois", vastasi Matasunta mennen lähemmäksi.
"Leipää, kuningatar! Leipää, amelungien tytär", huusivat useat onnettomat hänelle.
"Anna heille kultaa, Aspa, kaiken mitä huoneistani löydät —"
"Leipää, leipää, kuningatar, ei kultaa. Kullalla ei saa enää koko kaupungista leipää."
"Kuninkaan varastoaittojen edustalla jaetaan ilmaiseksi leipää.
"Tulen juuri sieltä. Miksi ette ole siellä ottamassa?"
"Oi, kuningatar, me emme jaksa tunkeutua esille joukon läpi", valitti eräs nälän kalvama nainen.
"Minä olen vanha, tyttäreni on sairas ja tuo vanhus on sokea.
"Terveet ja nuoret sysäävät meidät siellä aina syrjään.
"Kolmena päivänä olemme turhaan yrittäneet. Me emme pääse joukon läpi."
"Ei, me kuolemme nälkään", mutisi vanhus.
"Oi, Teoderik, herrani ja kuninkaani! Missä olet nyt?
"Sinun hallitessasi oli meillä yllin kyllin kaikkea —.
"Silloin ei köyhien eikä sairaiden tarvinnut kärsiä kurjuutta.
"Mutta tämä onneton kuningas —"
"Vaikene", sanoi Matasunta. "Kuningas, puolisoni" — hänen kasvoilleen sävähti kaunis puna — "tekee teille enemmän hyvää kuin ansaitsettekaan.
"Odottakaa täällä. Minä hankin leipää.
"Tule mukaan, Aspa."
Hän lähti nopeasti liikkeelle.
"Minne sinä riennät", kyseli orjatar ihmeissään.
Matasunta heitti harson kasvoilleen ja vastasi:
"Kuninkaan luo!"
Kun hän saapui Vitigeksen etuhuoneeseen, pyysi kuninkaan ovenvartija, joka ihmeekseen tunsi tulijan kuningattareksi, häntä odottamaan.
"Belisariuksen lähetti on kuninkaan kanssa salaisessa keskustelussa.
Hän on jo ollut siellä kauan aikaa ja lähtee kai pian pois."
Silloin ovi aukenikin. Prokopius seisahtui vielä epätietoisena.
"Goottien kuningas", sanoi hän kääntyen vielä kuninkaan huoneeseen päin, "onko tämä viimeinen sanasi?"
"Viimeinen, samoin kuin se oli ensimmäinenkin", lausui Vitiges.
"Annan sinulle vielä ajatusaikaa — jään yöksi Ravennaan."
"Vieraanani olet tämän jälkeen tervetullut, et lähettiläänä."
"Toistan vielä:
"Jos kaupunki valloitetaan väkirynnäköllä, tapetaan kaikki miespuoliset gootit, jotka ovat Belisariuksen miekkaa pitemmät, — sen hän on vannonut — ja naiset ja lapset myydään orjiksi.
"Sinä ymmärrät. Belisarius ei tarvitse barbaareita Italiassaan.
"Sinua kenties houkuttelee sankarin kuolema, mutta ajattele avuttomia.
— Jumalan valtaistuimen edessä heidän verensä —"
"Belisariuksen lähettiläs! Te olette Jumalan huomassa samoin kuin mekin. Hyvästi."
Nämä sanat lausuttiin niin voimakkaasti, että bysanttilaisen täytyi lähteä, vaikkei hän sitä mielellään tehnyt.
Tuon miehen vaatimaton arvokkuus vaikutti häneen.
Samoin kuningattareenkin.
Kun Prokopius sulki oven, hän huomasi Matasuntan. Hän peräytyi tämän kauneuden häikäisemänä.
Kunnioittaen hän tervehti tätä.
"Sinä olet goottien kuningatar", sanoi hän tointuen hämmästyksestään.
"Sinun täytyy olla kuningatar."
"Niin olenkin", vastasi Matasunta. "Oi, etten olisi sitä koskaan unohtanut."
Hän meni ylpeästi Prokopiuksen ohi kuninkaan huoneeseen.
"Sellaisia silmiä kuin noilla germaaneilla on, sekä miehillä että naisilla, en ole koskaan nähnyt", virkkoi Prokopius.