Klorinda

by Frances Hodgson Burnett

NELJÄS LUKU.

Kirkkoherran vierailu ja Klorinda neidin syntymäpäivät.

Mutta vaikka tyttö eleli tänlaista sivistymätöntä, melkeinpä raakaa elämää, ja vaikka hänen luonteeltaan puuttui järjestetyn kasvatuksen vaikuttamaa hillitsemiskykyä, niin ei kukaan, joka sattui hänen kanssaan yhteen, voinut olla huomaamatta hänen terävä-älyisyyttään, selvää järkeään ja masentamatonta nerokkaisuuttaan. Hän oli aina täysin tietoinen siitä, mitä halusi voittaa ja mitä välttää, ja kerran päätettyään saavuttaa jotakin, osotti hän senlaista viekkautta ja kekseliäisyyttä, ja senlaista valtaa itsensä ja muiden yli, että se raivasi tieltään kaikki esteet. Hän ei koskaan erehtynyt, siitä syystä ettei hän voinut tunteittensa ilmauksia hillitä, ja laskiessaan kiukkunsa valloilleen tapahtui se siitä syystä, että hän niin tahtoi ja että hän tiesi sillä ei mitään alttiiksi panevansa. Senpä tiesivät vallan hyvin Jeoffrey herran iloiset toveritkin hänen kanssaan ilvehtiessään.

— Jos hänellä olisi salaisuus säilytettävänä, sanoi Eldershawe, — niin sitä ei kukaan voisi hänestä houkutella eikä pelottaa, ja se on naisella ihmeteltävä ominaisuus.

Päivät pitkät seurusteli hän isänsä ja tämän juomatoverein kanssa. Puolittain häntä kohdeltiin kuin poikaa ja puolittain kuin jonkunlaista kuningatarta, kunnes hän täytti neljätoista vuotta. Hän ratsasti ja metsästi, ampui lintuja, ajoi täyttä karkua ojain ja pensasaitain yli, hänellä oli valtikka meluavissa juomingeissa ja hän mielisteli noita vanhoja miehiä, ikäänkuin hän ei ijällään arvelisi muuta tehdäkkään.

Mutta eräänä päivänä kun hän isänsä seurassa oli käynyt metsästämässä, ratsastaen Rakelia, jonka hän oli omakseen saanut, ja punaiseen takkiinsa, polvihousuihin ja ratsastussaappaisin puettuna, lähetti muuan hänen äiti vainajansa elossa olevista sukulaisista kirkkoherransa varoittamaan ja neuvomaan Jeoffrey herraa, ettei hän vastedes antaisi tyttärensä käyttää niin sopimatonta vaateasua.

Se oli todella mieltäjännittävä kohtaus, kun sanansaattaja tuli viestiänsä tuomaan. Kirkkoherra oli kömpelöliikkeinen ja kainosteleva, ja hän oli kuullut Wildairs Hallesta ja sen omistajasta niin monta kummallista juttua, että hän vapisevin sydämin suostui asiaa toimittamaan. Jos hän kieltäytyi isäntäänsä tottelemasta menettäisi hän virkansa, ja kun hän siitä seikasta oli vallan varma, niin ei muu auttanut kuin vyöttää kupeensa ja rohkaista mielensä ja lähteä etsimään jalopeuraa sen omasta luolasta.

Tultuaan isoon etehiseen näki hän siellä ensimäiseksi pitkän, kauniin nuorukaisen, jolla oli pitkä, vankka, musta tukka ja yllä punainen metsästystakki. Hän leikki koiran kanssa, antoi sen hyppiä ratsuruoskansa yli ja nauroi ja sadatteli koiran kömpelyyttä. Hänen iloinen, hymyilevä katseensa kohtasi kirkkoherraa, hän nyökkäsi vastaukseksi miesparan nöyrään kumarrukseen, ja kuunteli kun tämä alkoi asiaansa selvittää.

— Minä tulen herranne sukulaisen Twemlow lordin lähettämänä, änkytti kirkkoherra; — minulla on käsky etsiä isäntänne käsiini ja jos mahdollista puhutella häntä, hänen armonsa toivoo että Jeoffrey herra ottaisi minut vastaan. Twemlow lordi — —

Kaunis nuorukainen jätti leikin sikseen ja tuli kirkkoherran luo ryhdillä ja käytöksellä, joka ilmaisi talon nuorta isäntää.

— Vai Twemlow lordin lähettämänä, virkahti hän.

— Hänen armonsa ei ole pitkiin aikoihin lähettänyt meille minkäänlaisia tietoja. Lowatt, missä herra Jeoffrey on?

— Ruokailuhuoneessa, vastasi palvelija. — Hän meni juuri sinne, armollinen neiti.

Kirkkoherra vavahti, niin että leveälierinen hattu putosi kädestään. "Armollinen neiti!" Se oli siis hän — tuo kaunis nuori olento, joka oli kyllin pitkä ja vahva varreltaan ollakseen komea miehenkin vaatteissa. Hän nosti ylös hattunsa ja kumarsi niin syvään että hatun lieri lattiaa veti. Hän ei ollut tottunut naisten hymyileviin silmäyksiin, hänellä kun oli sijansa Twemlow lordin ruokapöydän alapäässä, johon naisten katseet eivät kääntyneet.

Mutta tämä kaunotar katsoi häneen kuin olisivat omat ajatuksensa huvittaneet häntä. Vavisten arveli kirkkoherra, että hän kenties arvasikin hänen asiansa ja tiesi miten isänsä sen vastaanottaisi.

— Seuratkaa minua, sanoi hän, — minä vien teidät hänen luokseen. Hän ei muutoin ottaisi teitä vastaankaan, hän kun ei juuri lordia rakasta. Ylpeällä ryhdillä hän astui edeltä ja kirkkoherra seurasi silmät maahan luotuina, etteivät katseensa pääsisi harhailemaan papilliselle puvulleen sopimattomalla tavalla. Senlaiset jalat ja senlaiset — —! Hänestä oli turvallisempaa ja soveliaampaa luoda katseensa kattoon kuin olisi hän rukouksissa. Jeoffrey herra seisoi viinapöydän ääressä kädessään olutpullo, hän oli näet juuri satularyyppyä ottamassa. Nähdessään vieraan ja päällepäätteeksi papin rypisti hän kummeksien kulmiaan.

— Mitäs nyt! huudahti hän. — Mitä sinä, Klo, nyt mielit? Ei minulla ole aikaa saarnoja kuunnella.

Klorinda neiti meni viinapöydän luo, täytti maljan ja otti sen mukaansa ruokapöydälle, jonka laidalle hän istuutui toisella jalallaan nojaten lattiaan ja toinen ilmassa roikkuen.

— Saatpa nyt joutaa, isä, virkkoi hän hymyillen, niin että valkoiset hampaansa hohtivat. — Tämä herra on Twemlow lordin kirkkoherra, jonka hän on lähettänyt tänne teitä nuhtelemaan, pyynnöllä että tahtoisitte kuulla häntä.

— Hitolle kaikki nuhteet ja Twemlow lordi kanssa! ärjäsi Jeoffrey herra, joka oli huonoissa väleissä lordin kanssa ja katkerasti vihjasi häntä. — Mitä tuo tekopyhä tomppeli arvelee?

— Herra, änkytti lähettiläs parka, — hänen armonsa on — on hyvin huolestunut — kuultuaan että — — —

Pöydän laidalla istuva kaunotar otti maljan huuliltaan ja nauroi.

— Kuultuaan että tyttäresi ratsastaa metsästämässä polvihousuihin puettuna ja käyttäytyy sopimattomasti, mokoma tytön heilake, huusi hän, — ja sentähden hänen armonsa nyt lähettää kirkkoherransa pitämään siitä pienen saarnan — kun hän ei pidä soveliaana itse tulla. Sehän asianne on, korkea-arvoinen herra?

Kirkkoherra raukka kalpeni, sillä hän oli huomannut miten veret nousivat Jeoffrey herran kasvoihin tyttärensä puhuessa.

— Armollinen neiti, änkytti hän kumartaen — armollinen neiti, pyydän nöyrimmästi anteeksi, mutta jos suvaitsisitte — — jos suvaitsisitte antaa minun —

Klorinda laski maljan pöydälle, maksautti suutaan, pisti kädet housuntaskuihin ja laukesi äänekkääsen nauruun; se oli kuin soittoa tuo heleä täyteläinen nauru, jota vanhemmiten lukuisat ihailijansa sointuvissa runoissa ylistelivät.

— Josko suvaitsisin mennä tieheni, että saisitte vapaasti puhua, kun te muka nuoren naisen läsnäollessa kainostelette, jatkoi hän. — Mutta minä en nyt suvaitse sitä tehdä, ja kun jään tänne, niin läsnäoloni suojelee teitä.

Suojelusta hän todella tarvitsikin. Jeoffrey herra alkoi kauheasti sadatella. Hän kirosi sukulaistaan ja kirkkoherraa, heidän julkeutensa lähestyä häntä sai hänet raivoon ja hän vannoi antavansa hänen armolleen selkään, milloin vain hänet yhyttäisi, kirkkoherran uhkasi hän potkituttaa ulos porttien ulkopuolelle. Mutta Klorinda neiti oli hyvällä tuulella ja piti leikkinä koko asiaa. Hän nauroi isänsä raivoa, jota kirkkoherra kalpeana ja epätoivoisen näköisenä kuunteli.

— Suljeppas suusi hetkeksi, isä, huusi hän isän pahimmin peuhatessa, — että hänen korkea-arvoisuutensa saa sanoa meille asiansa. Emmehän vielä ole sitä edes kuulleetkaan.

— Minä en tahdo sitä kuullakkaan! ärjyi Jeoffrey herra. — Luuletko sinä, että minä aion hänen hävyttömyyksiään kuunnella! Se ei ikänäni tapahdu!

— Mikä asianne olikaan? kysyi Klorinda neiti kirkkoherralta. — Ette voi palata kotia sitä toimittamatta. Sanokaa se minulle. Minä tahdon että se sanotaan.

Kirkkoherra hypisteli hattuaan, kalpeana ja silmät pelvosta maahan luotuina.

— No mies, rohkaise nyt mielesi, sanoi Klorinda. — Minä autan sinua. Sano pois asiasi!

— Luvallanne armollinen neiti, — se kuului näin, änkytti kirkkoherra. — Hänen armonsa käski minun sanoa korkeasti kunnioitetulle isällenne — että ellei hän pyydä teitä heretä käyttämästä noita — noita —

— Polvihousuja, jatkoi Klorinda lyöden kättä polveen.

Kirkkoherra punastui kainoudesta, vaikka hän tavallisesti oli kasvoiltaan kellertävän kalpea.

— Niin ei kukaan aatelismies, jatkoi hän yhä vaikeammin saaden sanoja suustaan, — suuresta kauneudestanne huolimatta — — ei kukaan aatelismies — —

— Tahtoisi naida minua? lopetti Klorinda neiti lauseen suopealla laupeudella.

— Sillä jos teidän — jos nuoren naisen annetaan käyttäytyä tavalla, joka saattaa hänet pahamaineiseksi, niin hän ei voi mennä naimisiin tuottamatta suvulleen häpeää — ja — ja —

— Ja voisi käydä hullumminkin! virkahti Klorinda neiti ja nauroi että seinät kaikuivat.

Jeoffrey herra oli kiukusta haljeta. Tyttärensä pidätti häntä, kun hän yritti heittää maljansa kirkkoherralle päähän, ja työnsi pappiparan huoneesta ulos ottaen lattialta hatun, jonka hän kiireessä ja peljästyksissään oli pudottanut ja pisti sen hänelle käteen.

— Tervehtäkää hänen armoansa lordia, sanoi hän nauraen, — että minusta hän on oikeassa — ja että minä kyllä pidän huolta siitä, ettei hän minusta häpeää saa.

— Toden totta, isä, sanoi hän takaisin palattuaan — tuo — eräs ruma sana — vanha poika — kenties ei ole niinkään typerä. Minä puolestani aion tehdä hyvät naimiskaupat, enkä minä tiedä tässä seudussa ketään, joka minulle sopisi, paitsi lordi Dunstanwolde; hänestä sanotaan, että hän hylkii kaikkia naisia, jotka eivät ole kainoja, ja polvihousuni kenties olisivat hänestä säädyttömät. Minä en enää käytä niitä metsästyksillä.

Lupauksensa hän pitikin, vaikka hän pari kertaa iloisella tuulella ollessaan ja kun isällä oli vieraina niitä tovereita, joista hän enin piti, esiintyi heidän seurassaan hienoimmissa miesvaatteissaan ja hurmasi heidän viinistä verestäviä silmiään kauneudellaan ja rohkealla käytöksellään.

Hänen viidentenätoista syntymäpäivänään laittoi Jeoffrey herra isot päivälliskestit iloisille tovereilleen. Klorinda neiti määräsi itse ettei juhlaan saisi naisia kutsua; sillä hän suvaitsi ilmoittaa, ettei hän vastedes enää ottaisi osaa senlaisiin kemuihin, hän kun oli kyllin älykäs tajuamaan, että hän oli liian vanha lapsellisiin hullutuksiin ja että sillä ijällä jo pitäisi alkaa naimistakin ajatella.

— Tästä lähtien minä kyllä saan naisten seurassa ikävystyä, sanoi hän. — Sinä olet huono naittaja, isä, muutoin kyllä sitä asiaa minun puolestani valvoisit. Mutta sinä et ole kertaakaan ajatellut, ettei minulla ole äitiä, joka puolestani voisi pyydyksiä asetella ja opettaisi minua nuoriin miehiin helliä silmäyksiä heittämään. Tästä lähtien täytyy minun käyttää laahus ja pönkkähameita ja kasvolaastaria ja vilkuilla viuhkan takaa, — kunnes vihdoin, jos hyvin osaan kortit asetella, joku mahtava lordi iskee silmänsä minuun ja mieltyy kauneuteeni ja käytökseeni.

— Kauneuteesi kyllä Jumal'auta joka ikinen mies mieltyy, nauroi Jeoffrey herra, mutta tuskinpa käytökseesi, pelkään minä. Sinulla on huonot tavat, ja ne ovat käyneet toiseksi luonnoksesi.

— Ne ovat synnynnäisiä, vastasi Klorinda neiti. — Minä olen ne isältäni perinnyt, eikä hän ole tehnyt mitään parantaakseen niitä. Mutta nyt — hän niiasi syvään ja oli niin hävyttömän ja säteilevän kaunis, että isä melkein lumoutui — nyt syntymäpäiväni jälkeen minä parannan tapojani. Mutta tänä iltana minä pidän lystiä viimeisen kerran.

Kun vieraat tuona muistettavana iltana marssivat tammella laudoitettuun ruokailuhuoneesen, löysivät he nuoren, ylimielisen emäntänsä siellä odottamassa, hän oli heistä kauniimpi ja rohkeampi kuin milloinkaan ennen. Hänellä oli yllään polvihousut valkoisesta silkistä, vaalean punainen hopearuusuilla kirjailtu silkkitakki, valkoiset silkkisukat ja isoilla hohtokivisoljilla koristetut kengät, joista näkyi niin pyöreät, voimakkaat ja kauniit pohkeet ja niin sievä, rintava jalka, että vieraat vannoivat, etteivät kellään naisella olleet semmoisia nähneet.

Hän seisoi hajasäärin uunin edessä selin tuleen ja tervehti sisääntulijoita nenäkkäillä sukkeluuksilla. Tukka oli puuteroittu, mustien silmäinsä tulinen säihke lumosi miehet, ja poskensa punottivat kuin kypsät kranaattiomenat. Nenänsä oli kauniin kaareva, huulet purppurapunaiset, kaula pitkä ja notkea ja leuka pyöreä ja kuoppainen. Hänen kauneutensa oli lumoavaa ja hän ylvästelikin sillä mielellään. Jeoffrey herra oli jo vanhanpuoleinen mies, hän oli naimisiin mennessäänkin jo neljänkymmenen vanha. Useimmat hänen ystävistäänkin olivat hänen kanssaan yhtaikaiset. Klorindan seuralaiset eivät siis nuorukaisia olleet. Mutta tänä iltana oli vieraiden joukossa eräs muukalainen. Hän oli muutaman vanhemman herran sukulainen ja nykyään hänen vieraanaan. Kaikki pitivät hänestä, hän kun nuoruudestaan huolimatta oli aika hulivili, rohkea ratsastaja ja metsästäjä ja valmis antautumaan rakkausseikkailuihin ja vehkeilyihin. Hän oli melkein yhtä kaunis kuin itse Klorinda neiti. Vartalonsa oli kaunis, solakka ja voimakas, kasvot kauniit ja iho verevä, vaalea tukkansa valui kiharoina hartioille ja miehevästä voimakkuudestaan huolimatta olivat hänen jalkansa ja pohkeensa yhtä kaunismuotoiset kuin Klorindankin.

Hän oli neljänkolmatta vanha ja Klorinda vain viidentoista, mutta tämän pitkä, voimakas vartalo teki hänen nuorukaisen vertaiseksi, ja nuo kaksi kaunista, hienosti puettua nuorta miestä, kun ne siinä vastakkain hymyilivät, olivat kuin kaunis eriskummallinen kuvamaalaus.

Pääkaupungin hienossa maailmassa oli nuorukaisen kauneus ja seikkailunhalu hyvin tunnettu. Nuoruudestaan huolimatta osasi hän hyvin naisten sydämet voittaa. Epäiltiin hänen salaa pyrkivän muodin määrääjäksi sekä kaunotarten että vaateasujen suhteen. Taidokkaasti hän osasi heittää helliä silmäyksiä naisiin ja lörpötellä rakkaudesta. Ja kun hänellä oli kauniit, siniset silmät, kaunis vartalo ja sievät, valkoiset kädet, niin hän oli hyvin varustettu valloituksiaan varten. Ruokapöydässä heitti hän jo Klorindaan palavia silmäyksiä. Hän oli Lontoossa kuullut kerrottavan tästä nuoresta tytöstä, joka oli kasvanut isänsä toverien, hänen koirainsa ja hevostensa seassa ja että hänestä kasvaisi kaunotar, jonka rinnalla Lontoon naisten kauneus olisi mitätön. Hän joutui aivan epätoivoon kuullessaan Klorindan vannoneen heittävänsä miesvaatteiden pitämisen, sillä hän halusi hartaasti nähdä minkälaisia suloja kantamansa pojanpuku paljastaisi. Kun hän sukulaiseltaan kuuli, että tyttö syntymäpäivänään kantaisi sitä viimeisen kerran, innostui hänkin sinne menemään ja sukulaisensa toimitti hänellekkin kutsun kestiin. Ensi silmäyksellään nuori kaunotar jo lävisti hänen herkkätuntoisen sydämensä kuin tikarilla. Hänen vertaistaan kauneudessa ei nuorukainen ollut vielä ennen nähnyt. Ja hänen käytöksensäkkin oli omiaan vanhemman ja vakavammankin miehen sydäntä sytyttämään.

Jos Klorinda olisi ollut hellämielinen tenhotar, niin olisivat he jo viinipullojen pöytää kierrellessä lempeitä silmäyksiä vaihtaneet, mutta Klorinda neidillä ei ollut vähintäkään taipumusta helläsydämisyyteen. Arkailematta kohtasi katseensa nuorukaisen tulisia silmäyksiä, mutta hän ei alentunut niihin vastaamaan. Hän näytteli sukkeluudella ja innolla nuorukaiseksi puettua kaunotarta. Iloiset tilanomistajat, jotka niin kauan olivat olleet hänen leikkitovereinaan, katselivat häntä mieltyneinä ja nauroivat katketakseen hänen sukkeluuksilleen. Heidän pilapuheensa ja mielistelynsä ei juuri säädyllistä ollut, mutta häntä ei oltu säädyllisyyteen ja häveliäisyyteen kasvatettukaan ja hänen mielestään kuului tämän illan huviinkin, että he käyttäytyivät niin kuin hänen valepuvulleen parhaiten sopi. Vaikka maalla kasvaneena oli hän aina ujostelematta seurustellut hienon maailman tapoihin tottuneiden miesten kanssa, ja niiltä oppinut niin paljon, että hän viisitoistavuotiaana tunsi kaikki vehkeet ja juonet yhtä hyvin kuin neljäkymmenvuotiaanakin. Näihin asti ei hänen kumminkaan ollut tarvinnut niitä käyttää, kun harvoin joutui ikäistensä seuraan, ja nekin olivat senlaisia, joita hän suvaitsi moukiksi nimittää.

Mutta se nuori herra, joka tänä iltana oli seurassa mukana, ei ollutkaan moukka, vaan pääkaupungin keikareita. Hänen nimensä oli John Oxon ja hän oli vasta päässyt nimen ja kauniin tilan omistajaksi. Hänen kätensä olivat yhtä valkoiset ja sormuksilla koristetut kuin Klorinda neidinkin, hänen pukunsa oli viimeistä muotia ja vaaleista kiharoista levisi hienon ranskalaisen hajuveden lemu, jonka nimeäkään ei Klorinda neiti tiennyt.

Mutta vaikka tämä hyvin huomasikin kaikki nämä edut ja piti niitä arvossa, sai tuo nuori herra kumminkin harmikseen havaita, että hän vaan ylpeällä hymyllä kohtasi hänen lemmen silmäyksiään, eikä kertaakaan edes punastunut tahi silmiään maahan luonut. Mutta hän vannoi ennen kemujen loppua saavansa tilaisuutta kuiskata hänelle jonkun hellän sanan, ja koetti olla kärsivällinen kunnes odotettu tilaisuus sattuisi.

Kun ruoka oli kannettu pois ja viinipullot ja maljat asetettu pöydille, hyppäsi Klorinda neiti tuolilleen seisomaan, katseli hymyillen seuraa, pisti kädet keikarimaisesti taskuihin, oikaisihe suoraksi ja asetti yhteen pienet jalkansa ja kaunismuotoiset pohkeet. Kaksikymmentä paria miesten silmiä ahmi hänen kauneuttaan, mutta vastapäätä istuvan nuorukaisen silmät olivat kaikista hehkuvimmat.

— Katselkaa viimeisen kerran kaunista vartaloani! huusi Klorinda raikkaalla, täyteläisellä äänellään. — Sen alapuolesta te ette tästedes paljoa näe, kun pönkkähameet ja laahustimet peittävät sen. Katsokaa nyt viimeisen kerran, ennen kuin puen itseni poimukkeihin ja naisten koristuksiin.

Ja kun he kohottivat täytetyt maljansa ja huusivat hänelle leikillisiä mieltymyssanoja, alkoi hän laulaa tallirengiltä opittua laulua ja lauloi sen liritellen kuin leivo.

Ei kukaan seurasta ollut tottunut osottamaan hänelle naiselle tavallista kohteliaisuutta. Se ei juohtunut kellekkään mieleen, he kun jo niin kauan olivat tottuneet häntä poikana pitämään, ja kun hän lopetti laulunsa, hyppäsi alas tuolilta ja juoksi ovea kohti, niin tuli herra Oxonille kauan odotettu hetki. Hän riensi edeltä ovelle ja avasi sen syvään kumartaen, käsi sydämellään ja vaaleat kutrit kasvoille valuen.

— Te riistätte meiltä tilaisuuden hurmautua kauniista muodoistanne, armollinen neiti, sanoi hän matalana, kiihkeällä äänellä. — Mutta toden totta tulee teidän vain yhdelle suoda onni katsella niin täydellisiä suloja.

— Täytän tänään viisitoista vuotta, eivätkä silmäni ole vielä häntä nähneet, sanoi Klorinda.

— Kuinka sen tiedätte, armollinen neiti? kysyi hän vielä syvempään kumartaen.

Klorinda nauroi raikasta nauruaan.

— Enpä tosiaan tiedäkkään, vastasi hän. — Hän voinee olla täällä tänä iltana, tässä seurassa ja senpä tähden kiiruhdankin pukeutumaan häveliäisyyteni kaapuun.

Hän viittasi nuorukaiselle miellyttävällä keikarimaisella tavallaan ja katosi.

* * * * *

Kun ovi hänen peräänsä sulkeutui ja herra John Oxon palasi pöytään, vallitsi seurassa hetken aikaa ikävä mieliala. Mutta kun nämä juopottelevat maalaisherrat eivät olleet liian tunteellisia eikä teräväpäisiä, niin he eivät myöskään olleet tietoiset alakuloisuudestaan ja todellisen iloisuuden puutteestaan. Ikäväänsä haihduttaakseen täytettiin lasit ja malja toisensa perään tyhjennettiin, ja naururähäkkä ja melu oli kohta ennallaan.

He puhuivat parhaastaan nuoresta leikkitoveristaan, jonka he nyt himmeästi tunsivat kadottavansa, he ilvehtivät Jeoffrey herran kanssa, kertoivat kohtauksia Klorindan lapsuudesta ja vertailivat hänen tuoretta kauneuttaan niihin naisiin, jotka olivat tunnustettuja kaunottaria.

— Niiden joukossa hän tulee purjehtimaan kuin kuninkaallinen sotalaiva, sanoi muuan, — ja hänen loistonsa himmentää kaikki muut aivan kuin ilotulitus talipätkän.

Kello löi kaksitoista ennen kuin hän palasi takaisin. Juuri kun viimeinen kellonlyönti helähti, avattiin ovet ja Klorinda ilmestyi kynnykselle. Molemmin puolin häntä seisoi kammarineitsy, ne kantoivat korkealla hänen päänsä päällä hopeajaloissa palavia vahakyntteliä, niin että hän oli kuin valovirran keskessä.

Hänen pukunsa oli paksusta purpura ja hopea brokadista, ja hänellä oli yllään leveä pönkkähame, josta hoikka vyötärys kukanvarren tavoin kohosi; musta tukkansa oli korkealle kammattu ja sitä kaunisti jalokivi koriste, timantteja välähteli valkoisella kaulalla, ja hän oli niin häikäisevän kaunis, että koko seura hänet nähdessään kavahti seisoalleen.

Hän niiasi syvään ja seisoi siinä heidän edessään pää ylpeästi taaksepäin heitettynä ja suu pilkallisessa hymyssä. Hän katsoi heitä kuin mahtava kaunotar alamaisiaan.

— Polvillenne! huusi hän, — juokaa polvistuneina maljani. Tästä hetkestä pitäin täytyy kaikkein miesten näin nöyrtyä, — kaikki, joita minä suvaitsen silmäilläkkään.