XII.
Huhtikuun viimeinen päivä oli pimeä ja kylmä, mutta ilma oli tyven. Vesi satamassa oli siloinen ja kiiltävä kuin harmaa silkkipeite. Mereltä ajautui usvaa hitaasti maalle päin, hälvensi kaupungin ulkopiirteet ja keräytyi tiheäksi, läpinäkemättömäksi pilveksi, josta ainoastaan jokunen torni ja kirkonhuippu yleni ilmaan, näyttäen ihmeellisen epätodelliselta ilmassa heiluessaan. Etualalta, pitkin satamapaalutusten ja makasiinirivien rintamaa, urkeni kokonainen metsä mastoja ja raakapuita hienoina varjokuvaisina usvan harmajaa taustaa vastaan. Mutta taivaan ja veden ja sumun harmauden välillä näkyi mustia, liikkuvia varjoja. Ne seisoivat pitkin laitureja, silloilla ja rantakäytävillä. Yksinpä sataman viereisiä kattojakin reunusti samallainen musta varjoviiva.
Ne olivat ihmisiä, jotka seisoivat vieri-vieressä, tiheästi yhteenpakattuina tänne kaupungin äärimmälle ulkolaidalle; ja tungos yhä kasvoi minuuttien vieriessä, se lainehti suunnattomana, liikkuvana kaaoksena, ja siitä nousi yksitoikkoinen, katkeava mutina ilman harmajan hiljaisuuteen.
Vesi oli täpösen täynnä kaikenlaisia aluksia, ja ne vuorostaan mustina ihmisistä. Kaikkialla pujotteli täpötäysiä soutuveneitä. Höyrylautat ja huvimatkalaivat kallistuivat melkein kaatuakseen ihmisten levottomasti tungeksiessa toiselle laidalle. Pieniä, vilkkaita hinaajahöyryjä liikuskeli niiden lomitse, nekin täpötäynnä ja mastoissaan eri sanomalehtien tai yhdistysten lippuja. Yksityisiä huvijahteja, hienosti maalattuina ja kiiltäen messinkiheloistaan, liukui niin verkalleen esiin, että vesi tuskin karehti niiden vanassa, ja keskellä niitä kaikkia makasi ankkurissa valtava, valkeaksi maalattu panssarilaiva, näyttäen mykkien tykkiensä hirvittäviä kitoja.
Kului tuntikausi. Pitkin väliajoin pani vieno tuuli sumua liikehtimään, jolloin hienoa, läpitunkevaa tihkusadetta putosi. Laiturien musta, tiheä varjorivi kävi vielä tiheämmäksi ja mustemmaksi. Yhä uusia huvijahteja, veneitä ja höyrylaivoja ilmestyi sataman selälle; yksinpä alusten mastoissa ja raakapuissa istuskeli katsojia.
Vihdoin helähti jostakin hyvin kaukaa heikkoa, tuskin kuuluvaa jyrinää, jossa erotti vienoja tykinlaukauksia laukauksen perästä. Hetipaikalla kohosi valtavien ihmisjoukkojen hillitty mutina korkeaksi, teräväksi hälyksi. Satamassa olevat alukset liukuivat sinne-tänne kuin parvi kalastavia lokkeja, jokin myöhästynyt höyrylaiva puski esiin, niin että vaahto kuohusi korkealle keulan tiessä. Sotalaivalta kuului rummunpärinää. Huvijahdit ja höyrylautat tungeksivat valtaamaan paraat paikat ja jäivät niihin makaamaan aivan hiljaa, niin että vesi vain aika-ajoin väreili niiden perässä ja siipirattaiden sivuilla.
Tuo kaukainen jyrähtely läheni ja kasvoi voimassa, ja vähitellen erotti korva monenlaiset eri äänet sen kuorosta — tiheän, nopeasti jyrähtävän laukaussarjan, nousevan ja laskevan aallokon hurraa-huutoja tai höyrypillien ja sumusireenien käheän kiljunnan. Monin paikoin kaupungilla rupesivat kirkonkellot soimaan.
Ja äkkiä iski jyrinän aalto satamaan kuin rankka rajuilma. Mylvivä myrsky kohosi ilmoille tiheään pakkautuneesta ihmismerestä, mahtavana, innostuneena kuin manalainen tervehdys matalalle, harmajalla taivaalle. Laivoista puski kuumia, valkoisia höyrypilviä ilmaan, mutta niiden pillien ääni hukkui mahtavaan meluun. Mutta yht'äkkiä voitti senkin ilmoja tärähdyttelevä syvä ja terävä pamahdussarja. Sotalaivan kupeilta pölähti esiin mustia savupatsaita ja tulenliekkejä. Tykit antoivat jylinänsä kuulua. Seuraavassa silmänräpäyksessä uusi jylinä, uudet mustat savupatsaat ja keltaiset tulenliekit toiselta laidalta. Kaikki lähiseudun akkunaruudut helähtelivät.
Alukset, jotka koko aamun olivat tungeksineet lahden sisimmässä pohjukassa, palasivat nyt takaisin. Ne liukuivat hitaasti esiin, kokonaisena laivastona sataman suulle päin, täpösen täynnä katselijoita kansillaan, mastoissaan ja raakapuissaan, niin että kallistelivat pahasti — nekin vinkuen ja mylvien höyrypilleillään minkä ennättivät.
Ja keskellä niitä kaikkia, keskuspisteenä, johon koko suosion mahtava myrsky kohdistui, johon satojentuhansien silmät ja kokonaisen kansakunnan toiveet olivat kiinnittyneet — oli laiva, yksi ainoa.
Ja se laiva oli pieni eikä näköjään suinkaan luotu suuria yrityksiä varten, kaikki sen piirteet olivat rumat, kömpelöt ja lyhyen-jykevät. Pyöreävatsaisesta, vankasti raudoitetusta rungosta korkeaan, pyöreään peräpeiliin saakka, sivukaarista lyhyen ja paksun maston huippuun asti ei siinä ollut juuri yhtään kaunista nähtävänä. Se oli leveä ja juureva kuin gorilla, ja saattoi varmasti päätellä, että se oli hidas liikkumaan eikä luotu kaupan ja sivistyksen valtateitä kyntämään. Mutta se teki erittäin tukevan ja levollisen vaikutuksen, sekä veden päällä kelluviin että ilmaan nouseviin osiinsa nähden; voi hyvin arvata, että jättiläisvoimia vaadittiin murskaamaan sen kuperia kylkiä, jotka lisäksi olivat niin älykkäästi rakennetut, että puserrus laitaa vasten pani laivan liukumaan syrjään ja hypähtämään liukkaasti kuin ankerias hätyyttäjäänsä pakoon. Savupiippu kohosi korkealle skanssirakennuksen yli; suurmaston huipussa killui tähystyskori, »variksen pesä»; valaanpyyntiveneitä ja kummallisen näköisiä, kepeitä rekiä riippui laidoilla, ja kannet olivat ladotut täyteen tynnörejä, koreja ja tavarapaaluja.
Verkalleen se läheni, ja sitä vastaan jylisi ihmissuosion ukkonen, jollaista tuskin kukaan kuningas on saanut osakseen. Suuri valkea sotalaiva tervehti lipullaan. Silloin tuli heti kiirettä tuolla pikku laivalla, jonka oli määrä lähteä pitkälle matkalle; muuan miehistä juoksi perään ja veti lippunuorasta, ja mastoon ilmestyi — ei sama loistava, kolmivärinen lippu kuin millä sitä juuri tervehdittiin, vaan pieni palanen vaalistuneen-kirjavaa ja repaleista vaatetta, joka risaisine reunoineen ja tuskin näkyvine tähtineen ja värijuovineen kuitenkin oli todellinen taistelulippu, kertoen väsymättömistä kamppailuista ja loppumattomista ponnistuksista ja vaikertamattomasta hädästä ja puutteesta.
Laiva liukui eteenpäin saattolaisineen. Se kulki kaupungin ohi, meluavat ihmisjoukot ja tykkien jyrinä satamassa jäi vähitellen takapuolelle. Saattolaislaivat pysähtyivät toinen toisensa perään, kääntyivät ympäri ja palasivat takaisin. Ainoastaan suurimmat höyrylaivat ynnä hinaaja-alukset seurasivat vielä sen kintereillä. Taloryhmät kummallakin rannikolla harvenivat harvenemistaan ja niiden sijasta näkyi avoimia paikkoja, jotka kohoavan usvan alta paistoivat paljaina ja ruskeina; idästä rupesi puhaltamaan raitis tuuli, joka pani selän keveästi aaltoilemaan.
Puolisen mailia kuljettiin vielä mereltä saapuvien raskaiden, mahtavien maininkien keskellä, majakkatorni sivuutettiin, ja sitten avautui eteen valtava, rannaton ulappa. Jälelläkin olevat saattajalaivat luopuivat yksi toisensa jälkeen seuraamasta, viimeisinä sanomalehtien käytettävinä olevat hinaajat. Jälelle jäi vain puolisen tusinaa alusta, jotka keinuttivat tuon oudon pikku laivan vanavedessä, joka virkeästi puski eteenpäin, pieni virttynyt lippupahanen hulmuten mereltä puhaltavassa navakassa tuulessa. Lahden suulla, missä rannat kummallakin puolella lähenivät toisiaan ja kapenivat pieniksi, aaltojen huuhtelemiksi niemenkärjiksi, pysähtyi laivoista vielä kolme, uskaltamatta enää harmaana ja kylmänä möyryävälle ulapalle. Ja aivan suun edustalla seurasi kolme muuta esimerkkiä, niin että lähtijälaivalle jäi enää vain yksi ainoa seuralainen.
Mutta tämä ainut laiva, pieni urhea hinaajahöyry, pysytteli niin tiukasti sen sivulla kuin uskalsi, sillä sumu oli merellä ruvennut jälleen tihenemään, ja matalalla ajelehtivat pilviröykkiöt kaihtivat joka silmänräpäys näköalan.
Hinaajalaivassa oli yksi ainoa matkustaja — nainen. Hän seisoi suorana etukannella, pidellen kiinni kaiteesta väkevällä valkoisella kädellään; pronssinkarvaisen tukan irtaimet kiharat pieksivät hänen kasvojaan, jotka suolainen vesi oli kastellut läpimäriksi. Hänellä oli yllään pitkä ruskea päällystakki, ja tuuli pieksi sen avointa rinnastaa, niin että sen kaulus lennähti hartian yli. Hinaaja oli vielä pienempi kuin etummainen alus, ja sen ainoan matkustajan piti katsella ylöspäin nähdäkseen sen komentosillalla olevan miehen — pitkän, jykeväkasvoisen jättiläisen, joka pitkä, tiukasti napitettu sadetakki yllään piteli hänkin kiinni kaiteesta ja antoi silloin-tällöin käskyjä kompassin edessä olevalle peränpitäjälle. Komentosillalla seisova mies ja hinaajan kannella seisova nainen vaihtoivat tuontuostakin joitakin sanoja keskenään. Heidän piti huutaa toisilleen, sillä koneitten jyskytys ja laineitten pieksentä laivankupeita vastaan uhkasi niellä kaikki muut äänet; ja heidän äänistään soinnahti pakotettua hilpeyttä. Itse asiassa he olivat aivan kahdenkesken, vain peränpitäjä ruotelirattaansa ääressä voi kuulla heidän puhelunsa. Laivain muuta miehistöä ei ollut näkyvissä. Ympärillä oli avoin, sumuinen ulappa.
Viimein sanoi nainen, vastaukseksi miehen johonkin huomautukseen:
»Niin, se lienee parasta.»
Komentosana kuului. Hinaajan konesähkötin helähti, ja sen kone pysähtyi verkalleen. Vielä siunaaman aikaa kulki hinaaja lähtijälaivan kupeella. Sitten se rupesi jätättämään, ensin hitaasti, sitten yhä kasvavalla vauhdilla. Naparetkilaiva purjehti edelleen, alottaakseen pitkän, pitkän matkansa, ja molempien välimatka piteni pitenemistään. Sumu oli niin tiheä, että kohta ne kadottaisivat toisensa näkyvistään. Jäähyväishetki oli käsissä.
Lloyd, joka yksinään seisoi keinuvalla kannella, oikaisihe suoraksi ja kallisti päänsä hiukan taapäin; hän hymyili, ja hänen siniset silmänsä loistivat. Hän seisoi hievahtamatta yhä hymyillen, suorana ja ääntä päästämättä katsellen ylpeästi ja lujasti Bennettiä silmiin. Yht'äkkiä sulkeutui sumu tiiviiksi seinäksi molempien laivojen väliin, niin ettei toisesta enää voinut nähdä toiseen.
Bennettin nojautuessa siltakaiteeseen kädet takataskuissa ja silmät kiinnitettyinä harmaaseen usvaseinään tuli perämies Adler näkyviin ja tervehti jäykästi sotilaan tapaan.
»Anteeksi, kapteeni», hän sanoi, »nyt olemme selvinneet viimeisestä merimerkistä — mitä suuntaa nyt alamme kulkea?»
Bennett katsahti merikarttaan, jota Adler piteli hänen edessään, ja katsahti myös kompassiin, joka oli lujasti kiinnitetty komentosillan kaiteeseen. Hän vastasi levollisesti:
»Suoraan pohjoista kohti.»