II.
Jostakin syystä, joka ei milloinkaan ollut tullut täysin selitetyksi, olivat Condy Riversin vanhemmat jo kastemaljakon ääressä tasoittaneet mahdollisuuksia hänelle ristimänimellä Condé, jonka anglosaksilaiset kielet kuitenkin heti muunsivat Condyksi tai, lähimmän suvun ja ystävien keskuudessa, vieläpä Connyksi. Kun häneltä kysyttiin missä hän oli syntynyt — ei kukaan kalifornialainen edellytä, että hänen naapurinsa on syntynyt valtiossa — tapasi Condy vastata, että hän oli syntynyt Chicagossa. Hänen vanhempansa olivat muuttaneet länteen vasta 80-luvulla, aivan parahiksi saadakseen isän haudatuksi vieraaseen maahan. Condy oli ainoa lapsi. Hän oli käynyt valtion yliopiston ja päättänyt opintonsa lueskelemalla vuoden Yalessa, ja oli sitten pari kuukautta kotiintulonsa jälkeen saanut paikan San Franciscossa Daily Times-lehden toimituksessa sunnuntailisälehden aputoimittajana. Condyllä oli varmasti halua ja taipumusta kirjallisiin töihin. Varsinkin piti hän »lyhyistä historioista» — hän oli alkanut istuttamalla Kipling-bakteerioita, ja hän oli läpikäynyt melkein hengenvaarallisen letkauksen Hardin Davis-kuumetta; niin, hänellä oli myöskin ollut Maupassant-kohtaus. Hän oli tarkka yksityiskohtien suhteen. Jos kirjoitti kertomuksen, jossa esiintyi palokuntalaisia, niin piti tuntea tai ainakin piti näyttää siltä kuin tuntisi koko palokunnan kuin viisi sormeaan, ja piti suorastaan »rakentaa kertomuksia kaikellaisin teknillisin ilmaisumuodoin ja kääntein».
Enimmäkseen oli hänen työnsä sunnuntain lisälehdessä päiväläistyötä — kirjoitelmia määrätystä aineesta, uutisia ja haastatteluja. Mutta noin kerran kuukaudessa kirjoitti hän lyhyen kertomuksen, ja viime aikoina, sen jälkeen kun hän oli alkanut toipua Maupassant-kohtauksesta ja olla taas hiukan oma itsensä, olivat nämä kertomukset käyneet paremmiksi, ja pari niistä oli painettu idänkin lehdissä. Hän ansaitsi 100 dollaria kuukaudessa.
Kun Detti avasi oven, harppasi Rivers kahdella askeleella portaita ylös, pani keppinsä eteisessä olevaan porsliiniseen sateenvarjosäiliöön, veti yhdellä otteella päällystakin yltään ja riensi puhkuen ruokasaliin riisuen samalla hansikkaat kädestään.
Hän oli 28-vuotias — lähes kymmenen vuotta Travista vanhempi — pitkä ja jotenkin laiha, sileäksi ajettu ja vaaleanpunainen kasvoiltaan, niinkuin hän juuri olisi perinpohjin hangannut, niitä kylpypyyhinliinalla. Päinvastoin kuin useimmat kynäniekat pukeutui hän niinkuin kuosi ja tapa vaati. Mutta Condy meni liiallisuuksiin. Hänen kaulaliinansa olivat liian loistavat, hänen värilliset paitansa liian suuriruutuiset, hänen liivinsä liioitteleva. Traviskin, joka nousi istualtaan hänen äkkiä tullessa sisään, ajatteli mielessään, että sunnuntaina muodosti vaaleanpunainen paita ja hehkuvan punainen kaulaliina melkein anteeksiantamattoman yhdistelmän.
Condy tarttui molemmin käsin hänen käsiinsä ja syöksyi sitten herra
Bessemerin luo:
»Olkaa niin hyvä ja istukaa — kaikella muotoa!» Hän haukkasi ilmaa. »Minä tulen vallan liian myöhään. Te olette jo lopettaneet, niinkuin näen. Syy on kelloni — tämän tolkuttoman kelloni — en voi ymmärtää kuinka näin kävi. Olipa hyvä, että ette minua odottaneet.»
Kun sitten hänen sairaloisesti valpas huomionsa keksi hämmästyksen välähdyksen Traviksen katseessa ja hän samassa huomasi, ettei pöydässä ollut vapaata tuolia, pääsi häneltä pieni epätoivon huokaus.
»Sinä lempeä taivas! Eivätkö ne ollenkaan olekaan minua odottanee? oli hän valmis huudahtamaan. »Olin kuulevinani, te sanoitte — minä luulin — kuvittelin mielessäni — olen jollain tavalla käsittänyt väärin. Se oli hirveä erehdys, sellainen tyhmyys! Mikä hutilus minä olenkaan!»
Hän vaipui seinän vieressä olevalle tuolille ja pyyhki otsaansa siniraitaisella nenäliinalla.
»Ei se tee mitään, Condy», sanoi Travis levollisesti. »Minä panen uuden lautasen.»
»Ei, ei!» huudahti hän hypähtäen ylös. »Ei tule kysymykseenkään; sitä en voi sallia! Te voisitte luulla, että se oli harkittua minun puoleltani.»
Travis ei ollut milläänkään, teki hänelle tilaa vastapäätä lapsia ja antoi Maggien valmistaa enemmän suklaata.
Sillä aikaa Condy vain moitti itseään.
»Aina sopimattomasti — aina vain tuotan vaivaa, minne tulen. Aina tulen liian myöhään.»
Hän nousi ja istahti uudestaan, pani sääret ristiin toistensa yli ja muutti taas heti asentoa, otti korukapineita kamiinihyllyltä ja katseli niitä, aavistamatta, mitä hän katseli ja lopetti rikkomalla lasin kellostaan asettaessaan sitä käkikellon mukaan.
»No, kas!» huudahti hän äkkiä. »Mistä te olette saaneet tuon kellon? Mistä ihmeestä te olette sen saaneet käsiinne? Sitä en ole koskaan ennen nähnyt. Mistä se on tullut?»
»Schwarzwaldilaiskelloko?» kysyi Travis ja tuijotti häneen. »Condy Rivers, te olette ollut tässä huoneessa viimeisen puolentoista vuoden kuluessa vähintäin kaksi kertaa viikossa, eikä muuta kelloa ole riippunut seinällä kuin tämä.»
Mutta Condy oli jo unohtanut kellon.
»Eikö todellakaan? Eikö todellakaan?» mumisi hän hajamielisesti, istuessaan taas pöytään.
Herra Bessemer puhui itsekseen: »Se kello käy liian nopeasti. Minä en saa sitä noudattamaan aikaa. Victorine on hukannut avaimen. Minun täytyy vetää se ruuviavaimella. Luulen, että minun on otettava vähän enemmän papuja. Maggie on pannut liian paljon pippuria. Minun on hankittava uusi avain huomenna.»
»Vai niin! Todellakin!» vastasi Condy Rivers hämillään. Hän tahtoi mielellään olla kohtelias, mutta hänen oli mahdoton seurata herra Bessemerin ajatuksen juoksua.
»Ei hän teille puhu», huomautti Travis, alentamatta ääntään.
»Tiedättehän millainen isä on. Hän ei kuule sanaakaan mitä te sanotte.
Minä olen muuten lukenut teidän novellinen tänään Timesissä.»
Pari minuuttia myöhemmin, jolloin Travis ja Condy vielä puhuivat novellista, nousi herra Bessemer.
»Niin, herra Rivers», ilmoitti hän, »luulenpa että minä nyt haluan sanoa hyvää yötä. Tule, Detti.»
»Niin, ota hänet mukaasi, isä», sanoi Travis. »Muuten nukkuu hän tänne sohvalle. Howard, osaatko sinä huomiset läksysi?»
Niitä hän ei tietenkään osannut. Detti kerjäsi lupaa saada olla ylhäällä vähän kauemmin, mutta suostui lopulta seuraamaan isäänsä. He sanoivat kaikki kolme hyvää yötä Condylle ja vetäytyivät pois, Howard hiukan viivähtäen kynnyksellä toivoen lanttia, jota hän ei tahtonut pyytää.
Maggie ilmestyi taas tyhjentämään pöytiä.
»On varmaankin parasta, että siirrymme arkihuoneeseen», sanoi Travis nousten.
Arkihuone antoi pihalle ja rajoittui pitkään käytävään, joka kulki läpi koko huoneuston ja josta ovet johtivat kaikkiaan kahdeksaan huoneeseen.
Travis meni Condyn edellä ja sytytti sähkön messinkikruunussa, jonka lamput olivat kuin himmeänväriset päärynät.
Arkihuone ei ollut suuri, siinä asusti huonekaluperhe, jolla oli valkoiset villapäällykset, sekä sohvilla että tuoleilla. Seinät eivät olleet paperoidut, vaan maalatut. Yhdessä nurkassa oli käsinmaalatuista vaaleanpunaisista kukista tehtyjä sinilaitaisia vihkoja, ja huoneen toisessa sopessa oli hajasäärin seisovalla kullatulla jalustalla lyijykynäpiirros esittäen Travista yhdeksänvuotiaana; se oli »suurennettu valokuvasta». Puitteiden toisella kulmalla riippui keltainen poimunne ja kamiinihyllyjä koristi alasriippuva sininen nauha. Huoneen päävärinä oli valkoinen ja kulta.
Piano, jota ei kukaan soittanut, oli jalustaa vastapäätä olevassa nurkassa. Kamiinin yläpuolella riippui kullatuissa puitteissa teräspiirros Priscilla ja Johan AIdenista, ja hyllyllä oli kaksi terracotta-kuvapatsasta, jotka esittivät italialaista kalastajapoikaa ja -tyttöä, ja punaiselle plyyssitarjottimelle oli asetettu tavattoman suuri pöytäkello, joka ei koskaan käynyt. Kamiinin vasemmalla puolen oli vihko preeriaheinää, ja oikealla puolella oli siniseksi maalattu salaojitusputki, jossa oli tuhatkaunoköynnöksiä ja kimppu osmankäämiä; sitä ympäröi vaaleanpunainen nauha.
Travis vaipui valkoisella verhottuun sohvaan, ja Condy istahti varovaisesti ohut- ja vääräjalkaiselle hataralle tuolille ja sitten alkoivat he jutella.
Hän oli ollut Condyn kanssa teatterissa viime maanantaina, kuten aina maanantaisin sinä aikana, jolloin he oikein olivat seurustelleet toistensa kanssa, ja tämä aine ei ollut vielä vallan tyhjennetty. Mutta se ei riittänyt kymmentä minuuttia, ja sitten ei siitä enää ollut mitään sanottavaa. Eräs nuori tyttö, heidän yhteisiä tuttaviaan, oli nykyisin julkaissut kihlauksensa. Siihen aiheeseen tarttui Condy ja piti keskustelua vireillä vielä kaksikymmentä minuuttia. Sitten täytti hän uhkaavan -aukon kertomalla epähienosti seurapiirireporttereista, miten nämä sieppaavat uutisiaan istuessaan päivät pääksytystenkin kuuntelemassa puhelinkeskusteluja. Tällainen menettelytapa oli Traviksesta ehdottomasti tuomittava; siihen sujui taas kymmenen minuuttia. Näin saivat he kellon tulemaan yhdeksän. Sitten alkoi olo kieltämättä käydä pitkäpiimäiseksi. Oli liian varhaista lähteä. Condy ei voinut löytää sopivaa syytä, ja vaikka Travis oli kylläkin hyväntahtoinen auttamaan häntä puolitiehen, meni keskustelu lukkoon, ja ihan takalukkoon. Paussit kävivät yhä pitemmiksi. Condyssä heräsi kauhea aavistus, että hän ikävystytti Travista. Aavistus hyytyi silmänräpäyksessä varmuudeksi, ja silloin oli viimeinenkin jäännös hänen raikkaasta reippaudestaan mennyt. Ja tilanteen teki vieläkin pahemmaksi se, että hänelle juolahti mieleen, ettei hänelle viime aikoina ilta illan jälkeen ollut käynyt paremmin. Sillä aikaa kun tyttö taisteli pelastaakseen tilanteen, ajatteli Condy, olivatko he mahdollisesti jo sanoneet kaiken sanottavansa toisilleen, oliko molemmin puolinen vetovoima jo loppuun käytetty. Eikö hän nyt tuntenut Travista sekä ulkonaisesti että sisällisesti, eikö hän jo tarkalleen tiennyt kaikki mitä hän ajatteli, arveli ja uskoi? Eikö Travis jo häneen nähden ollut menettänyt raikkauttaan. Tämä puolentoista vuoden haihtuva mielistely oli ollut hurmaava — mutta oliko se nyt ohi? Oliko leikki loppu, olivatko he leikkineet itsensä tyhjiksi? Se oli mahdollisuus, jota hän ei koskaan ollut ajatellut, mutta siinä hänen istuessaan ja katsellessaan Travista suoraan tämän pieniin mustanruskeisiin silmiin selvisi hänelle äkkiä, että Traviskin ajatteli samaa.
Condy Rivers oli tavannut Traviksen eräissä tanssiaisissa ja huomannut hänet tavattoman kauniiksi, niin teeskentelemättömäksi ja niin luonnollisen hyväksi, että hän oli sopinut tapaamisesta kolme neljä kertaa viikossa. He eivät olleet niinkään vähän yhdessä olleet San Franciscon seuraelämässä, ja heidät laskettiin »nuoriin» — vaikka Travis oikeastaan vielä oli liian nuori ollakseen mukana ja Rivers liian vanha voidakseen tuntea itseään kotiutuneeksi kahdeksantoistavuotiaiden tyttölasten ja kaksikymmenvuotiaiden poikien seurassa.
He olivat kohdanneet toisensa San Franciscossa käytännössä olevalla tavalla. Huvikauden aikana kutsui Rivers hänet joka maanantai-ilta teatteriin ja kävi säännöllisesti joka keskiviikko ja sunnuntai vieraskäynnillä. Sitten tapasivat he toisensa tanssiaisissa ja pitivät huolta siitä, että heitä yhdessä kutsuttiin teelle ja päivällisille. He olivat liehitelleet varsin hurjasti, olipa Condy toisinaan yhtä mieltä oman itsensä kanssa siitä, että hän rakasti tätä nuorta tyttöä, joka oli häntä niin paljon nuorempi — tätä hymysilmäistä tyttölasta, voimakkaine vartaloineen ja keltaisine hiuksineen, niin ujostelematon, suorasukainen ja niin kerrassaan kuulumattoman kaunis kuin hän oli.
Mutta nyt olivat he nähtävästi tulleet näytelmän viimeiseen näytökseen. Ja kun Condy siinä istui ja mietti, ettei hän oikeastaan milloinkaan ollut tuntenut oikeata Travista, että se tyttö, jonka hän niin täydellisesti luuli tuntevansa, vain oli päivälliskutsuissa ja teepöydän ääressä oleva Travis, yllätti hänet äkkiä levoton tunne, ei, syvä ja aito suru. Hän ei oikeastaan koskaan ollut tullut tyttöä lähelle. He olivat yhtä kaukana toisistaan kuin silloin kun he ensi kerran tapasivat toisensa. Ja kuitenkin tunsi hän tyttöä tarpeeksi tietääkseen, että se olisi maksanut vaivan. Hänellä oli ollut kylliksi kokemuksia — useampia kuin olisi toivonut — toisten seuraelämään kuuluvien naisten ja tyttöjen suhteen. Ne olivat rikkiviisaita, ne olivat läpikäyneet koko huviasteikon — ne olivat, sanalla sanoen, epäterveitä. Mutta Travis, tämä yhdeksäntoistavuotias tyttölapsi, joka ei edes vielä ollut ensikertalainenkaan, hän oli terve ja turmeltumaton, voimakas ja nuori.
»Te voitte luonnollisesti nimittää sitä miten haluatte, mutta hän oli kovin uupunut tai, puhuakseni suuni puhtaaksi, hän oli juovuksissa.»
»Mitä? Mitä sanotte? Kuka? Mistä te puhutte?» Condy veti syvästi henkeään ja istui äkkiä suorana kuin pilari.
»Jack Carter», vastasi Travis, »ooh», lisäsi hän pudistaen avuttomasti päätään, »hän ei ole kuullut sanaakaan. Minä puhuin Jack Carterista ja eilisestä ’Lauantai-illasta’.»
»Suokaa anteeksi, minä en todellakaan kuullut mitä te sanoitte. Elkää olko pahoillanne. Minä ajattelin — jotakin vallan toista. Kuka oli juovuksissa?»
Travis oli hetkisen liikahtamatta, mutta sitten kiinnitti hän niskakamman lujemmin. Ja sitten hän puhui.
»Niin, jos te tahdotte vaivautua kuuntelemaan, niin minä kertaan mitä sanoin; on nimittäin tosi kysymyksessä, ja minä aion asettua hyvin jyrkälle kannalle siinä asiassa. Tiedättehän», jatkoi hän, »mitä ’Lauantai-ilta’ on. Monet nuoret tytöt, jotka eivät vielä ole seuraelämässä, ovat jäseniä siinä ja sinne tulee myöskin joukko sellaisia, jotka alkoivat viime vuonna, ja muuten myöskin ne, joilla on kolme neljä huvikautta takanaan. No niin, siellä on tapana tarjota punssia; ja te olette itse nähnyt herroja, jotka ovat saaneet liiaksi.»
»Totta on», myönsi Condy. »Tiedän, että niin on aina Carterin laita ja molempain nuorten Catlinien.»
»Siellä melutaankin joskus? Eikö totta?»
»Kieltämättä. Se on rumaa. Mutta useimmat naiset — useimmat, sanon minä — eivät näy sitä paheksuvan.»
Neiti Bessemer jäykkeni hiukan.
»On sentään pari naista, jotka pitävät sitä loukkaavana», vastasi hän levollisesti. »Frank Catlin on siksi hyvin kasvatettu, että hän vetäytyi pois eilen illalla», jatkoi hän, »eikä hänen veljensä ollut tavallista pahempi, mutta Jack Carter oli varmasti juonut jo varemmin. Hän oli kovin uupunut — niin kovin», sanoi hän vihaisella äänenpainolla, »että hän hädin tuskin saattoi pysyä pystyssä. Olette oikeassa siinä, että useimmat naiset eivät sitä pidä minään. ’Sehän on vain Johnnie Carter’, sanovat he, ’mitäpä häneltä muuta voi odottaa?’ Mutta Laurie Flagg — tunnettehan hänet — keskeytti tanssin hänen kanssaan eilen illalla ja antoi hänen myöskin selvään tietää minkätähden hän sen teki. Carter luonnollisesti aivan raivostui. Hän oli kyllin selvä loukkaantuakseen. Ja mitä te luulette hänen sitten tehneen?»
»Mitä hän teki?» Condy kumartui henkeään pidättäen hänen puoleensa.
»Hän kulki ympäri käytäviä ja pukuhuoneita ja levitteli hävyttömiä valheita Lauriesta. Hän koetti aivan yksinkertaisesti» — hän pysähtyi hiukan — »tehdä hänet mahdottomaksi.»
Condy hyppäsi ylös tuolilta. »Sellainen peto, lurjus, sika!» huudahti hän.
»Minä en osannut odottaakaan», sanoi Travis, »että Carter uskaltaisi pyytää minua tanssiin —»
»Tekikö hän sen? Uskalsiko hän — — —»
»Antakaa, kun kerron kaiken järjestyksessä», keskeytti Travis. »Se tapahtui kotiljongin aikana; minä en sentähden ollut ollenkaan siihen ennakolta valmistautunut. En aavistanut mitään, ennenkun hän seisoi edessäni ja pyysi minulta galoppaadivalssin. Minulla ei ollut aikaa ajatella. Tiesin vain että jos kieltäytyisin, saattaisi hän keksiä minustakin jonkun ilkeän valheen. Minä aivan hämmennyin — en ollut selvillä mitä tein. Minulla oli sellainen tunne, että edessäni oli käärme, minun piti varoa, etten sitä ärsyttäisi, jos hänestä mielin päästä eroon. Niin annoin hänelle valssin.»
Condy istui sanatonna. Sitten nousi hän äkkiä.
»No, niin, katsotaanpas», alkoi hän äkkiä ja pui nyrkkiä, niin että nikamat natisivat. »Katsotaanpas. Jättäkää asia minun huostaani. Minä tunnen Carterin. Hän tulee päivällisille, joihin minäkin olen huomenna kutsuttu; silloin minä —»
»Ei, Condy», sanoi Travis lempeästi, »sitä teidän ei suinkaan pidä. Teidän ei pidä ryhtyä mihinkään, ja minäpä sanon minkätähden. Olettakaapa, että te nyt asettaisitte kohtauksen Carterin kanssa — en tiedä kuinka miehet sellaisessa tapauksessa käyttäytyvät. Niin, siiloin puhuttaisiin joka klubissa ja sanomalehtitoimistossa, että kaksi herrasmiestä oli joutunut riitaan erään nuoren naisen takia; ja minun nimeni vedettäisiin esiin, siitä väitettäisiin ja sitä heitettäisiin miesryhmästä toiseen, klubista toiseen, ja viimein se tulisi sanomalehtiin. Sillävälin olisi herra Carter saanut asian kerrotuksi omalla tavallaan ja lisäämällä siihen uuden pienen valheen, ja lopulta tulisi kaikki minun niskoilleni ja syykseni. Muistakaa Condy, että minulla ei ole äitiä, johon turvautuisin, eipä edes vanhempaa sisartakaan. Ei, meidän ei tule tehdä sille asialle mitään. Se on sitäpaitsi arvokkaintakin. Minä olen vain omaan itseeni nähden tehnyt päätöksen.»
»Minkä sitten?»
»Minä en enää mene sinne. Jos sellaista on seura-elämässä, niin minä» — Travis veti sormenpäällään pienen viivan viereensä sohvaan — »olen sieltä kerrassaan poissa. En sitä varten» — neiti Bessemer oikaisi taas itsensä — »että minä pelkäisin Jack Carteria ja hänen matalamielistä jaaritteluaan, vaan minä en aivan yksinkertaisesti halua seurustella ihmisten kanssa, jotka suvaitsevat häntä seurassaan. Toiset nuoret tytöt eivät pidä asiaa niin paheksuttavana, eivätkä monet miehetkään, paitsi te, Condy. Minä en halua olla ihmisten kanssa, joista on huvittavaa, että mies esiintyy juovuksissa seurassa. Ja mitä huviin tulee, niin arvelen voivani keksiä muuta, josta minulla on huvia. Minäpä alan pyöräillä ja tehdä pitkiä kävelymatkoja ja lukea yhtä ja toista. Mutta elää seuraelämässä — ei! Vaikkapa se ei muodostuisikaan niin hauskaksi, niin säilytän ainakin omanarvontuntoni. Minä en missään tapauksessa halua enää tulla pakotetuksi tanssimaan juopuneen miehen kanssa. Sellaista nöyryytystä en kärsi enää toista kertaa.»
»Oletan sentään että on paikkoja, joihin te edelleenkin usein tulette», väitti Rivers.
Hän pudisti päätään.
»Olen punninnut kaikki ja olen myös puhunut asiasta isän kanssa. Ei ole mitään keskitietä. Joko — tai. Olen juuri tänään kieltäytynyt kolmesta kutsusta ensi viikolla ja aion pyytää eron ’Lauantai-illasta’. Eikä se vain ole se Jack Carterin juttu!» huudahti hän. »Minä olen väsynyt kaikkeen. Ymmärrättehän Condy», lopetti hän, »etten minä riko tätä sentähden, että olisin löytänyt tämän tai tuon eiämänpäämäärän tai muuta sentapaista. Minä aion kyllä huvitella, mutta minä teen sen omalla tavallani. Jos hyvä tapa vaatii seurustelemaan Jack Carterin kanssa, niin en minä välitä ’hyvästä tavasta’. Minä koetan tästä lähtien olla oma itseni, niin hyvin kuin voin. Minä tahdon olla täysin rehellinen enkä olla sietävinäni ihmisiä ja oloja, joita en voi sietää. Minä tahdon tehdä sitä mihin minulla on halua — niin kauan kun on jotakin, jota kunnollinen nuori tyttö voi tehdä. Ymmärrättekö, Condy?»
»Te olette kelpo tyttö», sanoi Condy hiljaa. »Te olette kuin puhtain kulta, Travis, ja minä — minä rakastan teitä vain sitä enemmän.»
»No», sanoi Travis tehden äkkinäisen liikkeen, »on vielä toinenkin asia, josta meidän on puhuttava. Me kaksi jätämme kaikki tyhmyydet sikseen. Meillähän on ollut pieni oivallinen liehittely, ja se oli kylläkin hauskaa niin kauan kun sitä kesti. Minä tiedän, että te varsin hyvin voitte sietää minua, ja te tiedätte, että minä varsin hyvin siedän teitä, mutta tiedättehän te, että me emme rakasta toisiamme. Niin, sanottehan te, että te rakastatte minua ja että minä olen ainoa maailmassa. Sekin kuuluu enemmän leikkiin. Minä osaan leikkiä» — hänen pienet silmänsä alkoivat vilkkua — »yhtä hyvin kuin te. Mutta me olemme leikkineet jollakin, joka on liian vakavaa leikiteltäväksi — eikö teidänkin mielestänne ole niin? Se on epärehellistä, ja, niinkuin sanoin, tästä lähtien tahdon olla niin rehellinen ja tosi ja tunnollinen, kuin vain voin.»
»Mutta kuulettehan, että minä rakastan teitä todella», väitti Condy ja vaivautui sanomaan sen oikein vakuuttavasti.
Travis antoi katseensa solua ympäri huonetta, niinkuin etsisi hän neuvoa. Sitten hän huudahti: »Ah, mitä on minun tehtävä sellaiselle pojalle! Sillä tehän olette todellisuudessa poika, joka vain on tullut liian pitkäksi. Kuulkaa, Condy Rivers, katsokaa nyt minua suoraan silmiin! Uskallatteko väittää, että te todella minua rakastatte. Te tiedätte mitä minä tarkoitan, kun käytän sitä sanaa. Rakastatteko te minua?»
»En, sitä en tee!» huudahti hän, ihmeissään, kuin olisi hän tehnyt havainnon.
»Siinä näette!» sanoi Travis. »En minäkään rakasta teitä!»
He purskahtivat molemmat nauramaan.
»Onneksi meidän ei sitten tarvitse ponnistella näyttääksemme rakastuneilta», lisäsi Travis. »Nyt ymmärrämme toisemme. Eikö totta?»
»Tämä on hullua, tämä», sanoi Condy koomillisesti huokaisten.
»Mutta eikö näin ole parempi?»
Condy hieroi otsaansa.
»Vastatkaa minulle suoraan», jatkoi Travis. »Nyt on teidän oltava rehellinen.»
»Niin, luulenpa, että on parempi näin. Kyllä — kyllä, helkkarissa!
Travis, luulenpa, että pidän teistä nyt enemmän kuin koskaan ennen.»
»Ei se tee mitään. Onko se etu vai ei?»
»Mikä?»
»Se ettemme enää ole rakastavinamme toisiamme.»
»Kyllä, varmasti. Kyllä, te olette oikeassa. Samalla hetkellä kun alan teitä rakastaa, tiedän nimittäin, etten minä voisi pitää teistä likimainkaan niin paljon.»
Travis ojensi kätensä. »Niinpä se siis on voitto.»
Condy tarttui hänen käteensä. »Niin, se se on.» Mutta kun hän, tapansa mukaan, aikoi suudella häntä kädelle, veti hän sen äkkiä pois.
»Ei, jättäkää se tekemättä!» sanoi hän vakavasti, voimatta kuitenkaan olla hymyilemättä. »Ei mitään tyhmyyksiä enää.»
»Ooh, miksikä ei», valitti Condy. »Pitääkö teidän olla noin jyrkkä? Ette suinkaan te tahdo lakkauttaa näin ikivanhoja ja kunnianarvoisia tapoja. Tämähän on suoranainen kapina!»
»Ei, teidän majesteettinne», siteerasi Travis ja koetti hymyillä, »tämä on vallankumous.»