EMOT JA POIKASET
Kappale suviyön sisältöä
Kevätviikkojen levoton riento on huomaamatta tyyntynyt alkukesän hennoimmaksi hempeydeksi, lokaiset ratastiet ovat kuivahtaneet ja pienen töllin pihamaalla versovat mehevä saunio ja punertava tatarkasvi, joiden kesäisestä kasvukannasta voi arvioida asumuksen ikää. Nokkonen edistyy aitan takana, kaura on oraalla ja tuolla matalien salolehtojen välissä ja keskessä, mutkittelevan joen uoman vaiheilla ovat entisten unohtuneiden pelto- ja niittytilkkujen villiapilat herkullisimmalla nupullaan. Aikainen aamuaurinko näkee siellä jänisemon alaleuan nopeasti vaappuvan eteen ja taakse, kun se äänen kuulumatta napistelee kasvien vehmaimpia versoja. Ruohossa sen lähellä on viisi harmaanruskeata, tuskin näkyväistä täplää; ne ovat pieniä jäniksen selkiä nekin ja niiden sisässä virtaa hieno ja lämmin jäniksen veri. Ne ovat äsken päässeet imemästä ja kevyt uni on raukaissut ne ruohostoon suoden rauhan emolle, joka näihin aikoihin tuskin koskaan saa nukahtaa. Nyt se siirtelee hiukan koipiaan ja näykkii apilan päitä. Täällä on sentään paras rauha, mitä olla voi. Töllikulmalla ei ole ainoatakaan koiraa, eikä ole vielä näkynyt mitään muutakaan petoa täällä asutuksen äärillä. On hetkiä, joina ei pitkäkään korva kuule värähdystäkään: juuri auringon nousun aikoina. Silloin ei imetys keskeydy kertaakaan ja jänisemon suonissa käy himokas vaistomainen kaipaus, että pian pääsisi näistä poikasista eroon; että ne saisivat kukin kuunnella omilla korvillaan ja juosta omia latujaan, jos peto tulee.
Kyllä olikin vaivalloista tämän poikueen kantoaika. Siihen aikaan, keväämmällä, emo oleskeli lähempänä kylää, sieltä löysi joskus hyvän palan, kun ravinnon tarve oli kiihtynyt. Sepän riihiladon edessä oli mainioita kauranpäitä, niitä olisi saanut syödä koko yön. Joskus unohtui riihen seinälle raitapehkoon päiväuntakin nukkumaan, kunnes kerran rävähti, rävähti toisen ja sitten alkoi kuulua omituinen puhiseva ääni. Se ei vielä ollut pahinta, mutta kun vasara putosi alasimelle: kilk-kalk, silloin maa maittoi. Se oli ilkeä ääni, sillä sitä täytyi pysähtyä välillä kuuntelemaan, ja sitten taas juoksuun… Mutta eräänä sateisena aamupäivänä vähää ennen poikasten syntymistä — kuului koiran lähenevä ulvonta. Se läheni lähenemistään, vaikka emo laukkasi umpimähkää, paisuneen vatsan tuottaessa vaivaa hengitykselle. Se läheni lähenemistään ja etäämpää kuului ihmisen kiivas huuto. Emo pysähtyy kesken kiihkonsa, kunnes erottaa koiran läähätyksen ja tuntee oman sydämensä ilkeästi sytkähtävän. Silloin hän taas loikkaa, niinkuin jonkin vieraan voiman heittämänä, puskee päin aitaa, löytää lopulta raon, jossa oksantyngät raapaisevat vatsanahkaa. Loikkaa avoimelle pellolle ja loikkaa suoraan leveään valtaojaan, joka on täynnä viileätä vettä. Pääsee miten kuten kynnetylle saralle, missä raskaat multatierat tarttuvat käpäliin, joutuu lopulta maantielle ja pökähtää suuren miehen jalkain juureen. Siitä äkkiä ympäri ja pitkin heinänsänkeä pois, pois. Ei ole pienintäkään suojapaikkaa. Ruumis juoksee, mutta tahto on seisahtunut. Takaa kuuluu koiran kiljunta. Mies on saanut sen kiinni ja antaa selkään tottelemattomuudesta.
Se laukka päättyi tänne salon sydämeen. Täällä syntyivät poikaset ja täällä ne ovat jo viikon päivät imeneet ja tepastaneet. Täällä on hyötykasvuista koivunvirpeä kulon jäleltä, on pajukkoa, on vadelman vartta ja hylätyillä pelloilla metsistynyttä apilaa. Ja ennenkaikkea täällä on rauhaa, päivät makailla ja yöt kuukkia pensaikossa. Jossain tuolla etäällä on pari kolme matalaa ja hiljaista ihmisasuntoa, saloseudun töllejä, joissa vain aamuin ja illoin on hiukan liikuntoa. Päivisin siellä oleilevat pihamaiden nurkilla hiljaiset laihat lapset, ani harvoin eksyen puron rantaan leipäkannikkaansa liottamaan.
* * * * *
Niin on laita jänisemon laitumilla, ja melkein yhtä autuasta on elämä noissa asumuksissa. Vahvimmillaan on siellä tunnelma lauantai-iltana saunan juuri selvitessä, kun västäräkki vielä viivyskelee poissa pesästään puupinon vaiheilla ja salotöllin pieni poika seisoo liivisillään veräjällä, kaikkien luonnon sanatonten salaisuuksien virratessa hänen tajuunsa. Syvän rauhan harhakuva laskeutuu ilmaan ja maahan, ei yksin tämän töllin tanhualle, vaan laajoille aloille, noitten kaukaisimpienkin metsänrantojen takaisille maille, toisenlaisten asumusten, puutarhojen ja ihmisten vaiheille. On semmoinen kohta ajassa…
Mutta pienen pojan tunnelma värähtää toiseksi, kun äiti tulee lypsinkiulu kädessä navetasta pirttiin päin. Poika lähtee vaistomaisesti äitinsä perässä, tullaan porstuan läpi matalaan savuiseen pakariin. Kaikki tämä tapahtuu yhtä luontevasti kuin päivän riutuminen illaksi ja yöksi. Maito valuu kohisten puisen hakosiivilän läpi puiseen kulhoon; ja sen kohinan aikana nousee kissaemo vuoteeltaan pakarin peräpuolesta, saapuu urahdellen ja venytellen survimaan äidin liepeitä. Harmaat, mustan ja valkoisen kirjavat poikaset, joiden silmäraot vasta toissa päivänä oikein aukenivat, lähtevät nekin riepusijoiltaan työläästi rämpien ja kimeästi maukuen ja saavuttavat emon hännän, juuri kun emon suu on päässyt kiihkeästi lerkkimään lämmintä maitoa. Poikakin on saanut osansa ja tarkkaa syödessään kissan kielen käyntiä ja punertavaa suumaloa.
Vielä jälellä olevien ilta-askarten kautta johtelee aika ihmisensä lyhyeen ajattomuuden keitaaseen, nukkumaan, edellistä hiukan vaaleamman suviyön haltuun. Äiti syleilee ja suuteleekin salavihkaa vieressään makaavaa ainoata poikaansa nurkkasängyssä peiton alla, isä on huokaissut syvän huokauksen omassa sängyssään ja niin on pirtin puolella uni tullut kuluneen päivän ja menneiden muistoissa, huomisen ja tulevaisen kuvitelmissa.
Pakarissakin vallitsee riepuvuoteella hiljaisuus. Poikaset ovat nukahtaneet nisä suuhun ja siitä sikin sokin vierähtäneet mikä mihinkin asentoon. Maidon valuessa on emokin hervahtanut pitkin pituuttaan koivet oikosenaan, nauttien siitä, ettei tarvitse enempää piitata poikasista, että ne itse kilvan ja kiihkeästi ottavat ottimensa eikä mikään vaara uhkaa. Tämä nurkka on viehättävän pimeä, eikä koko asuinrakennuksen piirissä kuulu yhtään hiiren hievahdusta.
* * * * *
Näissä salotölleissä asuu raatavia pariskuntia, joiden lapset ovat vielä pieniä; täällä vallitsee siis teillä ja tanhuvilla vahva rauha sunnuntaiyönäkin, kun ei ole yöjuoksijoita. Kun myöhäinen ilta on täysin vakiintunut yöksi, näyttäytyy kissaemo pakarin rikkinäisessä akkunaruudussa. Nopeasti ja äänettömästi se hypähtää pihamaalle ja siitä muutamalla loikka-askelella pellonojaan. Sen kaikki aistit tarkkaavat äänetöntä kesäyötä. Hännän äärimmäinen nipukkakin näyttää jännittyneenä kuuntelevan; se näkyy varttuneiden piennarkorsien tasalla ketterästi pystyssä ja vavahtaa hiukan. On kissaemon suurenmoisin ajankohta, sillä on varaa ensi askeleillaan tekeytyä ikäänkuin hiukan leikilliseksi. Huvikseen se tavoittaa suurta kovakuoriaista ja runnoo sen hengettömäksi etukäpälillään. Sitten laajentuneet silmäterät taas tuijottavat korsimetsää ja korva kuulee riihen tyköä hiiren vikinää.
Sydänyön hetket kuluvat. Yhden aikaan käy mökin mies ulkona ilmaa tunnustelemassa ja näkee silloin Mirrinsä liikkumattomana istuvan aidaksella riihen takana. Mies tekee yksinäiset luonnonhavaintonsa ja painuu sitten pirttiin vaimonsa ja poikansa henkeen. Kaikki on hyvin. Huomenna, sunnuntaina, he menevät rippikirkkoon, urkuja ja saarnaa kuulemaan…
Mirri kuuli ja näki miehen ulkonakäynnin; se oli pieni hiljaisuuden katkeama, joka samalla katkaisi öisen pyyntitunnelman tällä paikalla. Mirri upotti pari kertaa kyntensä aidakseen ja laskeutui sitten hiljallensa maahan haan puolelle. Ketterin juoksahduksin, välillä aina pysähtyen, se eteni pitkin jalkapolkua niityn veräjälle, pujahti alimmasta raosta ja otti haltuunsa pensastuneen niittymäen ilmiöt. Ne olivat kaikki entuudestaan tuttuja, tästä mäestä Mirri oli tappanut pari keltasirkkua ja yhden hyvälihaisen kerttulinnun. Täällä oli parhaiksi avomaata, että voi aina todeta yksinolonsa, ja parhaiksi suojaa väijytykseen. Täällä oli sellainen riistan runsauden tunne, ettei oikein osannut alkaa väijyntääkään. Hän juoksi juoksemistaan näitä suviyön oivallisia maita, kunnes tuli alueille, joilla hän ei vielä koskaan ollut käynyt. Siellä hän istahti kannolle ja asettui siihen tavalliseen liikkumattomuuden tilaansa — jossa kissa ulkosalla tuntee olonsa varmimmaksi.
Siinä hän istui ja alkoi havaita silmissään aamun kirkastumista. Samalla nousi saaliinhimo: hänen oli hiukkasen nälkä itsensäkin, ja sitä paitsi tuntui maito runsaammin heruvan utareihin, josta tiesi, että poikaset ovat kotona heränneet mankumaan. Eikös alkanutkin jo ilma sädehtiä! Pensaasta pyrähti lintu, kissan takajalat jännittyivät, silmät tulistuivat. Keikut minne keikut — matka on pitkä, mutta — ei, ei vielä — nyt, ei, no nyt: tsoi — hukkaan pääsi.
Mirri ei oikein käsittänyt, mistä ne kaikki äänet juuri sillä hänen hyppynsä hetkellä syntyivät. Häntä kaarella ja silmissä villi ilkamo Mirri seisoi sillä sijalla, jossa lintu äsken oli tepastanut. Eipä ole tämmöistä ennen sattunut: lintu tiessään, sihinää ja suhinaa, aamu yhä kirkastuu. Mirrin häntä huinahti kerran kahta puolta ja selkä nousi köyryyn. Tuolla — jänis! Ja tuolla — ja tuolla. Aamun kirkkaus jo pisti silmään ja orjantappura raapaisi nisään, kun Mirri syöksyi lähimmän niskaan. Se yritti purra, mutta samassa se jo oikeni; se oli poikanen. Iso jänis oli vähällä hypätä päälle, mutta hyppäsi kumminkin syrjään, kiersi älyttömästi pensasta päästäen jonkinlaista ääntä. Mirri tappeli silloin jo kolmannen kanssa, tunsi kipua silmäkulmassaan ja näkönsä hiukan sumentuvan — siitä vuoti verta. Kaksi oli vielä jälellä, mutta pian olivat nekin nitistetyt. Iso jänis oli tällöin jo kadonnut.
Mirri huohotti suu auki, niin että hampaat näkyivät; toinen käpälä oli viimeisen poikasen päällä. Sitten se pari kertaa nuolaisi valkoista rintaansa, jossa oli runsaasti veritäpliä, väänsi päätänsä ja sitaisi kipeätä silmäänsä. Aurinko oli jo selvästi näkyvissä, väsytti ankarasti, mutta vielä oli kova ja vaarallinen työ edessä. Kissa tuntee olonsa kaikkein arimmaksi silloin, kun se juoksee saalis suussa; matalana ja häntä oikosena se livistää suoraan kotiin. Mutta kun Mirri oli saanut ensimäisen poikasen haan puolelle, ei se malttanutkaan edemmäksi, vaan palasi toista noutamaan ja haki ne sillä tavoin kaikki siihen aidan viereen näreen juureen. Siitä alkoi pitkä ja rasittava kotiinkanto, joka oli sitä vaarallisempi, mitä enemmän valo lisääntyi.
Poikaset naukuivat vimmatusti, mutta emo kantoi kumminkin kolme jäniksenpoikasta perille asti, ennenkuin rupesi omiaan imettämään. Poikaset imivät kiihkeästi, kunnes hervahtivat pehmoisten jänisten sekaan nukkumaan.
Vasta ihmisten noustessa lähti Mirri kahta jälelle jäänyttä noutamaan.
* * * * *
Aamun kosteudessa paisuu auringonpaiste tunti tunnilta. Jos aika sydänyön hetkinä on ollut painuvinaan jonnekin olemattomiin, niin nousee se nyt taas ja laajenee yli kaiken. On päivä, kesäkuinen sunnuntaipäivä. Pienen töllin poika makaa sängyssä juuri heräämäisillään auringon lämpöön, joka osuu päin hänen poskeansa ja kaulaansa. Kauan sitten hän uneensa kuuli isän ja äidin aamuliikkeet, kuuli, että oli tapahtunut jotain erinomaista, jota äiti huusi isääkin katsomaan. Tämä kuulo ponnisteli aikansa pojan unen kanssa mutta ei saanut heräämään. Isän ja äidin äänet vaikenivat sitten hiljaisuudeksi, josta pojan puoliksivalveutunut tajunta kyllä käsitti valon ja ilman yhä varttuvan elämän. Tuo aikainen aamuelämys jatkui unen piirissä, joka oheni ja laajeni ja vihdoin valui pois kahdesta leveään tuijotukseen auenneesta silmästä.
Poika näki pöydällä aamumaitonsa, kiskotteli nuoria jäseniään ja kiepsahti sitten paitasillaan sängystä lattialle. Silmien rävähtämättä hän katseli akkunanruutuja, kellontaulua, saapasparia, haukotteli niin että pää järisi ja juoksi sitten kuin sanan saaneena pimeän porstuan läpi pakariin. Aamuaurinko paistoi suoraan kissojen matolle, jossa näkyi ihmeellistä joukkoa. Emäkissaa siellä ei ollut, mutta vallan outoja karvaeläimiä makasi siellä oikosenaan kokonainen röykkiö. Niiden välistä näkyi nukkuvien kissanpoikasten päitä.
Poika muistaa, että nyt on pyhä, että isä ja äiti ovat lähteneet kirkkoon ja jättäneet hänet yksin nukkumaan. Ja emo Mirrikin on poissa. Olisiko tämä jokin semmoinen päivä, jona kaikkea tämmöistä tapahtuu. Kenties tulee vielä ukonilma ennenkuin isä ja äiti palaavat. Oli uhkaavan hiljaista ja auringon paiste ikäänkuin puhui jotain jo unessa kuultua, ikäänkuin jotain noiden elävien puolesta. Aamun koko erikoisuus kauhistutti lievästi paitasillaan olevaa poikaa. Hän ei uskaltanut lähestyä vieraita eläviä, vaan kääntyi takaisin kasvoilla itkun alkuilmeet.
Mutta juuri silloin poukahti emokissa pakarin akkunalle rikkinäisestä alaruudusta. Poika hätkähti nähdessään Mirrin kellertävissä silmissä oudon julman ilmeen; se katsoi poikaan niinkuin viholliseen, toinen silmä oli vielä samea. Sitten se naukasi matalasti ja hyppäsi takaisin pihalle jatkaen siellä naukumistaan. Poika epäröi, mutta meni sentään hänkin pihalle ja löysi pakarin akkunan alta vielä kaksi samanlaista outoa karvaelävää; Mirri makasi niitten vieressä ja marisi nyt väsyneesti. Kun poika lähestyi, alkoi se hykerrellä ja piehtaroida eikä näyttänyt välittävän elävistä vähääkään. Poika uskalsi jo tarttua yhtä koivesta; se oli siloinen ja hervoton.
Poika ei kuullut mitään, mutta kissa kavahti jaloilleen ja kävi kiihkeästi toista elävää niskasta, tivoi jaloillaan vauhtia ja hyppäsi akkunalle. Samassa narahti tarhanveräjä; sieltä tuli Täti, jota oli pyydetty kirkonaikana käymään poikaa katsomassa. Täti oli pitkänenäinen, muikeahymyinen muija, joka puhui maireasti päivitellen ja oli pojalle hyvin mieluinen vieras. Äiti oli järjestänyt niin, että Täti sai tehdä pannukakkuja itselleen ja pojalle. Tämä oli kaikin puolin suurenmoinen päivä: oli suvi ja sunnuntai, oli Täti ja pannukakkuja ja Mirri oli saanut poikasilleen suunnattoman saaliin kauniita jäniksenpoikasia. Isä ja äiti palaavat aikoinaan kirkosta raukeina ja leppeinä. Kaikkialla uhkuu elämän yltäkylläisyys.