TOINEN NAYTOS.
(Näyttämö sama kuin ensimäisessä näytöksessä.)
1 kohtaus.
Maiju (siivoaa huonetta). Ijänkaiken tuota pölyn pyyhkimistä ja siivoamista ja kaikkea tuota… Ja jos jonkun kerran pääseekin ulos huvittelemaan, niin silloinkin käypi hullusti. En tavannutkaan Hellosta eilen, vaikka heitin hänelle kirjeen ikkunasta… Juuri kello seitsemän olin laivasillalla, mutta Hellonen oli tipotiessään.. Eikä häntä näkynyt Korkeasaarellakaan… Koko iltani meni siis hukkaan… Hyvänen aika! Juontuu asia mieleeni! Jospa hän ei olisi saanutkaan kirjettä?… Niin, ajatteles! Tai tahtoisiko hän pettää minua jollain tavalla?.. Varokoon silloin itseään! Tulen varmaankin tekemään jonkun onnettomuuden. Sillä puhuakseni totta ei minulla ole enää varaa noin vaan menettää sulhasta. Minulla on ollut monta ennen, mutta heille kaikille annoin rukkaset. He kosivat minun mielestäni niin huonosti. Hellosta kosin minä itse ja ikääkin on kaksikymmentä kuusi vuotta… Ei siis ole ihme, jos en tahdo häntä menettää … ja kaikkea tuota!
2 kohtaus.
Maiju. Henrikson (tulee kalpeana ja väsyneenä perältä).
Henrikson. Vihdoinkin olen kotona! (Panee pois hatun.)
Maiju. Kas vaan! Herrahan se onkin!
Henrikson. Onko vaimoni jo noussut ylös?
Maiju. Ei Jumalan kiitos… Mutta missä herra on ollut yönsä?
Henrikson. Etkö ymmärrä, että olin vähän kävelemässä aamuilmassa?
Maiju. Alppilasta tänne … kyllä minä sen ymmärrän!
Henrikson. Ah, sinä olet lapsellinen!… Kuinka sinä voit luulla…
Maiju. Herra tietysti oli sillä illallisella, josta herra eilen puhui.
Henrikson. Mitäs sitte? Liikuttaako se sinua?
Maiju. Oi, hyvä herra, vaikka olenkin palvelija ja kaikkea tuota, niin onhan minulla kuitenkin silmät. Kyllä näin, kun herra hiipi ulos.
Henrikson. Todellako?
Maiju. Mutta herra voi olla aivan rauhassa. Olen hiljaa kuin hiiri.
Henrikson. No se on hyvä… Minä lisään palkkaasi vastalahjaksi… Niin, katsos, minä en voinut pidättää itseäni menemästä, kun olimme tulleet Heinosen perheen kanssa teaatterista. Siellä näyteltiin niin hauska kappale ja se oikein innostutti minua.
Maiju. No, oliko sitten hauskaa Alppilassa?
Henrikson. Aivan jumalallinen illallinen!… iloiset tarjoilijattaret… Viiniä virtanaan!… Taisipa mieli olla jokseenkin melkeässä. Ja sitten käytiin vielä parissa muussa paikassa — en oikein muista mitä ne olivat. Noin tunti sitten heräsin puiston penkillä.
Maiju. Kyllä herra vaan on oiva poika, uskokaa pois!
Henrikson. Ash! Älä siinä nyt viisastele! — Yksi asia minua vähän harmittaa, jouduin näet poliisin kanssa tekemisiin.
Maiju. Sen voin minä korjata! — Olen hyvä ystävä poliisin kanssa.
Henrikson. Oletko todellakin?
Maiju. Olen kyllä … mutta mitä pahaa olette tehneet?
Henrikson. Me vaan vähän melusimme ja lauloimme: Tsing la la, tsing laa!…
Maiju. Aijai, sepä ei ollut hyvää!
Henrikson. Niin, tiedätkös, minä voin vähän pahoin. Menen lepäämään hetkiseksi. Mutta muista! — Ei sanaakaan!
Maiju. Johan sanoin, että olen kuuromykkä.
Henrikson. Hyvä!… Korotan palkkasi kaksinkertaiseksi. (Menee oikealle etummaisesta ovesta.)
Maiju. Kiitän nöyrimmästi, hyvä herra. Parempaa isäntää ei ole minulla koskaan ennen ollut. (Sittenkun Henrikson on sulkenut oven.) No, siinäpä vasta poikaa — ja kaikkea tuota! Vanha, nainut mies yökauden ulkona!… Sellaisia niistä tulee noista siivoista nuoristamiehistä!
3 kohtaus.
Maiju. Heiskanen (tulee perältä suuri voileipä kädessä).
Heiskanen. Hyvää huomenta, hyvää huomenta!
Maiju. Vai sinä se oletkin … ja täydessä syömisen touhussa?
Heiskanen. Niin!… Kotona maalla syömme kuusi kertaa päivässä. Tämä on vaan pieni välipala… Tahdotko sinäkin vähäsen?
Maiju. Ei, kiitoksia!
Heiskanen. Kyllä tämä on hyvää, vaikka täällä Helsingissä on vähän kummallista voita.
Maiju. Kuinka niin?
Heiskanen. Se paleltaa niin hirveästi suuta … (purasee palasen ja irvistelee) ja sitte se sulaa niin sukkelaan. Sain tätä koko teevadillisen tuomarin piijalta, tuossa viereisessä porstuassa, kun illalla seisoin ja odotin, ja nyt juuri sain taas tämän annoksen lisää. (Puree leipää ja irvistelee.)
Maiju. Ha-ha-ha … sepä lystikästä… Sehän on jäätelöä, jota hän on levittänyt leivälleen.
Heiskanen. Jäätäkö? Sitten ei olekaan ihme, jos se paleltaa! —
Maiju. Ei, jäätelöä se on… Siihen pannaan sokeria ja jäätä ja kaikkea tuota…
Heiskanen. Jäätäkö? — Herrajesta! Sittenhän on mahaani mennyt jäätä.
Maiju. Tietysti! — Ja sitä kai joskus tarvitseekin.
Heiskanen. Niin, niin… Mutta kuitenkin … siitähän voi tulla pahoja sisällisiä seurauksia…
Maiju. Eipä siltä näytä ulkoapäin… Et ole vähääkään muuttunut eilisestä.
Heiskanen. Enkö todellakaan?… Kuules, sitten kai annat sen suukkosen?
Maiju. Aamusilla sitten, johan sen sanoin.
Heiskanen. Nythän onkin aamu!
Maiju. Sinä olet niin tuhma ja kaikkea tuota!
Heiskanen. Usko vain niin … voin sen ryöstääkin, jos niikseen…
Maiju. Koetappas vaan!
Heiskanen. Huvin tähdenhän huvimatkalla ollaankin. Piletissä seisoi, kun isäntä sen osti »Matkustavaisten huviksi ja mukavuudeksi». Häh! Suutelo on vain yksi suupala…
Maiju. Mutta se suupala ei satu minun huulilleni … ymmärtääkö herra sen ja kaikkea tuota! (Menee perälle.)
4 kohtaus.
Heiskanen.
Heiskanen. Ei se ollut hän, joka heitti minulle tuon kirjeen eilen … eikä hänkään, joka antoi tuota kummallista voita, sillä hän kielsi jyrkästi kun häneltä kysäsin. Se kai oli joku, joka tahtoi tehdä minusta pilkkaa. En nähnyt kissaakaan, vaikka yhteen tiukkaan odotin kello seitsemästä kymmeneen. — Kaikessa tapauksessa on Helsinki hauska kaupunki. — Illalla katselin, vähän ympäriinsä, kun herkesin odottamasta… Mutta nyt pitää minun saada selvä kirjeen kirjoittajasta, kysyn vaikka joka ihmiseltä, joka vastaan tulee. (Menee keittiöön Maijun perästä.)
5 kohtaus.
Heikkinen. Sitten Heiskanen.
Heikkinen (tulee kiiruusti perältä). Herra Henrikson! Herra Henrikson! — Vai ei täällä olekkaan ketään! — Voi pahuus sentään… Leski lähetti kirjeen minulle. Hän on saanut tietää, että aijon kosia neiti Heinosta ja uhkaa tehdä skandaalin. Hän lupasi kirjoittaa uudelle morsiamelleni rakkaussuhteistani. Se on todellakin hyvin epämieluista! — Mutta kyllä Herra Henrikson auttaa minua pulasta.
Heiskanen (tulee sisään). Ei, ei se ole Maiju, joka tämän kirjoitti… Oh; kukahan tuo on?
Heikkinen (itsekseen). Patruuna Heinosen renki! — Minä näin eilen puodin ikkunasta kun he tulivat. (Ääneen.) Nuori mies!
Heiskanen. Mitä herra sanoi!
Heikkinen. Sinä kai olet Heinosen renki?
Heiskanen. Mitä. — En ole tavallinen renki!
Heikkinen. Sinä kai tunnet minut ja tiedät, että toisten kautta olen ollut kirjevaihdossa…
Heiskanen. Kirjevaihdossa? (Painolla.) Ahaa!
Heikkinen (matkii häntä). Ahaa! Mitä ääniä nuo oikeastaan ovat?
Heiskanen. Vai te se olettekin, joka…
Heikkinen. Mitä joka?
Heiskanen. Tunteeko herra ketään, jonka nimi on M—a?
Heikkinen (itsekseen). Emma? Se on lesken nimi. (Ääneen.) Miksi kysyt sitä?
Heiskanen. Ahaa!
Heikkinen (matkii). Ahaa!
Heiskanen. Hän on lähettänyt kirjeen … mutta!
Heikkinen. Mitä? (itsekseen) Saakeli vieköön! Hän on jo alkanut.
Heiskanen. Tai oikeastaan hän heitti kirjeen… Se ei ollut suljettu…
Heikkinen. Heittikö? — Minne sitten?
Heiskanen. Kadulle!
Heikkinen. Kadulle! (Itsekseen.) Tehdäkseen skandaalin … häväistyksen … kirottu!… (Ääneen.) Oletko nähnyt kirjeen?
Heiskanen. Ahaa!
Heikkinen. Ahaa! Ahaa! — Oletko nähnyt kirjeen kysyn minä?
Heiskanen. Olen kyllä, mutta…
Heikkinen. Ehkä rouva Heinonen myöskin?
Heiskanen (itsekseen). Hän kysyy josko olen nähnyt rouva Heinosta. (Ääneen.) Monta kertaa!
Heikkinen (itsekseen). Hän kai on lähettänyt useampiakin kirjeitä… Perhana! (Ääneen.) No mitä oli siinä kirjeessä, jonka sinä näit?
Heiskanen. »Minä tulen kello seitsemän» — seisoi siinä … ja sen herra kyllä tietää…
Heikkinen. Hän siis tulee tänne…
Heiskanen. Niin siinä oli! — Mutta kyllä se on halpamaista…
Heikkinen. Tietysti se on halpamaista!… Tiedätkö sinä missä kirje nyt on?
Heiskanen. Kyllä, mutta…
Heikkinen. No missä se on?
Heiskanen. Minun taskussani!… Siinä oli »H—n» osoitteena.
Heikkinen (itsekseen). »H—n» … se merkitsee Heikkinen!.. (Ääneen.) Anna se heti tänne!
Heiskanen. Mutta…
Heikkinen. Kas, tuosta saat markan…
Heiskanen. Mutta että noin pitää ihmistä pilkkanaan…
Heikkinen. Tässä saat kaksi!
Heiskanen. Se on pilan tekoa.
Heikkinen. No saat kolme! Juo niillä joku tuutinki.
Heiskanen. Tehdäänkö Helsingissä niin aamusin?
Heikkinen. Tietysti. Sehän on muodissa!
Heiskanen. Hah-ha-ha. Sepä oli hauskaa!
Heikkinen. Hiljaa! Joku tulee.
Loviisa (ulkopuolella). Heiskanen! Heiskanen!
Heiskanen. Se on rouva, joka antaa…
Heikkinen. Ei sanaakaan! Muista se!
Heiskanen. Vai niin!
Heikkinen. Ja annatko sitten kirjeen minulle.
Heiskanen. Tietysti. — Herra siis muuttaa mieltään?
Heikkinen. Muutanko mieltäni? — Tietysti, tietysti! — Vaan suu kiinni!
6 kohtaus.
Edelliset. Loviisa.
Loviisa (tulee vasemmalta etumaisesta ovesta). Heiskanen! — Täällähän sinä oletkin! — Onko kenkämme kiillotetut?
Heiskanen. Ah tosiaankin! Aivan heti! (Keittiöön mennessään.) Ja minä vaan luulin, että se oli jonkun naisen kirjoittama! — Hah-hah-ha.
7 kohtaus.
Loviisa. Heikkinen.
Heikkinen (itsekseen). Siinähän onkin rouva itse. Mitähän hän sanonee! (Ääneen.) Hyvä rouva!
Loviisa (itsekseen). Nuori mies! (Ääneen.) Hyvä Herra!
Heikkinen. Nimeni on Heikkinen.
Loviisa. Ah, todellakin! — Veljeni kirjanpitäjäkö?
Heikkinen. Minulla on kunnia toivottaa herrasväki tervetulleeksi Helsinkiin.
Loviisa. Minä kiitän!
Heikkinen. Hm!… Hyvä rouva!… Muutamia kirjeitä!…
Loviisa. Minä tiedän…
Heikkinen. Oletteko lukenut ne?
Loviisa. Luonnollisesti?
Heikkinen. Ettekö pane pahaksenne?
Loviisa. En suinkaan!
Heikkinen. Eikö nuori neitikään?
Loviisa. Ei tietystikään!
Heikkinen (itsekseen). Hän on ennakkoluuloton… Minä en huoli yhtään peljätä… Hyvä! —
Loviisa. Veljeni on suositellut teitä vakavaksi nuoreksi mieheksi…
Heikkinen. Minä kiitän!
Loviisa. Oletteko raitis?
Heikkinen. Ehdottomasti raitis!
Loviisa. Ja säästäväinen?
Heikkinen. Tavattoman säästäväinen! — En koskaan maksa enemmän kuin kaksikymmentä penniä pullollisesta soodavettä.
Loviisa. Hyvä! — Te saatte tyttäreni… Olkaa varma siitä!
Heikkinen. Mikä erinomainen onni! (Suutelee Loviisan kättä.) Minä menen heti pukemaan päälleni hännystakin ja valkeat hansikkaat ja tulen heti kosimaan. Hyvästi, rouvaseni! (Menee perälle.)
Loviisa. Hyvästi, vävyni!
Heikkinen (kääntyy takasin). Anteeksi, mikä olikaan morsiameni nimi?
Loviisa. Karoliina!
Heikkinen. Minä kiitän! — Hyvästi! (Menee perälle.)
Loviisa. Hyvästi!
Heikkinen (kääntyy takasin). Anteeksi, saako Karoliina kuusikymmentätuhatta myötäjäisiä?
Loviisa. No niille seuduin!… Eihän sitä voi niin pennilleen sanoa.
Heikkinen. Minä kiitän!… Eihän siitä ole niin väliä, jos on joku markka enemmän tai vähemmän!… Hyvästi!
Loviisa. Hyvästi!
Heikkinen (itsekseen). Nyt ei leski enää voi vahingoittaa.. Hei vaan!… (Menee ulos perältä.)
8 kohtaus.
Loviisa. Sitten Emma.
Loviisa. Kas siinä on nuorimies, joka kelpaa esikuvaksi… Raitis… Säästäväinen … ja sitten niin kohtelias!… Nyt hän meni hakemaan valkeat hansikkaat… Kun Heinonen kosi, oli hän paljain käsin… Hyi kuitenkin!
Emma (tulee oikealta, takimaisesta ovesta. Hän on täydellisesti pukeutunut.) Hyvää huomenta, rakas, herttainen Loviisa!… Kiitos eilisestä!
Loviisa. Oh, minunhan siitä pitäisikin kiittää!
Emma. No mitä pidät pääkaupungista?
Loviisa. Olen oikein siihen ihastunut.. Puistot ja kaikki paikat niin kauniita, Haaksirikkoiset Tähtitornivuorella oikein hurmaava ja teaatterissa oli tavattoman hauska!
Emma. Siellä onkin melkein aina hauska. —
Loviisa. Mutta oletko jo ulos menossa?
Emma. Menen vaan vähän kävelemään ja juon samalla lasillisen kivennäisvettä. — Sinä kai odotat kahvia?
Loviisa. En suinkaan, ukkonikaan ei ole vielä valveilla.
Emma. Ei minunkaan ukkoni. Hänen piti valvoa myöhään erään tärkeän kauppa-asian tähden. Minä kuulostan vieläkö hän makaa (menee oikealle etumaiselle ovelle ja naputtaa). Oletko jo valveilla, ukkoseni?
Henrikson. Heti kohta.
Loviisa. Hän puhuu, vaikkei ole valveilla… Kummallista!
Emma. Hän on hyvä aviomies… Ahkera… Viihtyy hyvin kotona … ja sitten on järjestystä rakastava!… Kas vaan, hän on jättänyt hattunsa tuolille… Sepä ei usein tapahdu!… (Ottaa hatun tuolilta.) Ei, tämä ei olekkaan hänen hattunsa!
Loviisa. Se on vähän ruttuinen! Katsoppas, siihen on jotain kirjoitettu sisäpuolelle. (Lukee.) »Älköön kukaan anastako Oskar von Viftenin hattua!» (Puhuu.) Anastako?
Emma. Oskar von Viften…
Loviisa. Kuka se on?
Emma. Nyt minä muistan… Hän on yksi pääkaupungin suurimpia hurjastelijoita…
Loviisa. Hurjastelijoitako… Semmoisia, jotka… Hyi toki!
Emma. Kuinka hänen hattunsa on joutunut tänne?
Loviisa. Hänellä kai on kauppa-asioita mieheni kanssa?
Emma. Sellainen epäsiveä henkilö… Ei koskaan!
Loviisa. Sitten se kai on joku hänen nuoruuden tuttaviaan?
Emma. Mahdotonta! Mieheni oli mallikelpoinen nuorenamiehenä ollessaankin.
Loviisa. Kyllä minä muistan sen… Aivan kuin herra Heikkinen, hänen kirjanpitäjänsä, nyt on.
Emma. Juuri niin!… Heistä kohta pikaa tulee liikekumppanit… Herra von Viften voipi ehkä olla joku sinun miehesi vanhoja tuttavia.
Loviisa. Sinä sanot jotain!
Emma. Patruuna Heinosen sanottiin nuoruutensa aikana…
Loviisa. Olleen kevytmielisen… Aivan totta!
Emma. Kaikki ihmettelivät, kuinka sinä voit mennä naimisiin sellaisen huikentelevaisen junkkarin kanssa.
Loviisa. Minkäs minä mahdoin… Se peto ryösti sydänparkani… Mutta tuo hattu… (Heinonen puhaltaa torvea ulkopuolella.)
Emma. Siitä kuuluu, että hän on valveilla.
Loviisa. Hän puhaltaa aamusta iltaan.
Emma. Vanhat tavat, tietysti!.. Mutta hyvästi nyt hetkiseksi! Tulen kohta takaisin (Menee ulos perältä.)
9 kohtaus.
Loviisa. Heinonen (tulee puhaltaen torvea vasemmalta).
Loviisa. Minun sappeni halkeaa, kun kuulen noita ääniä.
Heinonen. Hyvää huomenta, kultamuruseni!
Loviisa (lyhyesti). Hyvää huomenta!
Heinonen. Oletko hyvällä tuulella tänään?
Loviisa. Kuinka niin?
Heinonen. No kun eilen näit niin paljon harvinaisuuksia, niin…
Loviisa. Minun täytyy myöntää, että olen hyvin tyytyväinen… Tänään kai käymme Eläintarhassa?
Heinonen. Kernaasti minun puolestani, jos vaan ei tule liian tuulinen ilma. (Puhaltaa.)
Loviisa. Kuuleppas, onko huoneessasi ketään vieraita?
Heinonen. Vieraitako?
Loviisa. Joku herra von Viften?
Heinonen. Viften? — Ei, kiitoksia! Siellä ei viftata…
Loviisa. Minä vaan luulin niin, kun hänen hattunsa on tuossa tuolilla.
Heinonen. Paljon mahdollista! — Veljesi kai myöskin voi ottaa vieraita vastaan.
Loviisa (itsekseen). Hän ei tunne von Vifteniä. Olisikohan veljeni todellakin… (Ääneen.) Kuuleppas Antti. Kuka se neiti oli, jota eilen teaatterissa tervehdit.
Heinonen. Neitikö? Hm!.. Hän on matkustavainen… Tapasin hänet ulkomailla käydessäni Pariisissa. (Itsekseen.) Se oli Margareta, entinen lemmittyni 20 vuotta sitte.
Loviisa. Yksinäinen nainenko? Sinä puhuit vielä hänen kanssaan samalla kuin tilasit limonaadia minulle.
Heinonen. Luonnollisesti! (Itsekseen.) Hän kysyi osotettani … vaan olin varovainen ja jätin sen sanomatta.
Loviisa. Puhuitteko ranskaa?
Heinonen. Me puhuimme saksaa. »Wie stehts und wie gehts?» sanoin minä. — »Bien», sanoi hän. — »Dank!» sanoin minä. — »Tjenis», sanoi hän — ja se oli keskustelumme loppu.
Loviisa. Minä en usko sinua… Mies, joka nuoruudessaan…
Heinonen. Vanha nuotti! — Kyllä minulla on hauska! (Puhaltaa.)
Loviisa. Alotatko taaskin tuon ijänikuisen törötyksen?
Heinonen. Ainoastaan saadakseni sinut hyvälle tuulelle, enkelini.
Loviisa. Luulen, että siten vaan koetat salata neuvottomuuttasi… Jospa sinäkin ottaisit veljestäni esimerkkiä!
Heinonen. Ei kiitoksia! Minä olen kylliksi hyvä, omasta puolestani ja olkoon hän omastansa.
Loviisa. Ja hänen kirjanpitäjänsä on aivan hänen kaltaisensa… Hänen luonteessaan ei ole vähääkään mustaa pilkkua… Hän ei ole koskaan ollut tekemisissä naisten kanssa.
Heinonen. Niin, niin. Onhan niitä sellaisiakin naisia, joilla on jonkunlainen makuaisti.
Loviisa. Karoliina tulee hyvin onnelliseksi hänen kanssaan.
Heinonen. Ei koskaan!
Loviisa. Kyllä, sanon minä!
Heinonen. Ei, sanon minä!
Loviisa. Kyllä!…
Heinonen. Muista, Loviisa, että minulla on torvi.
Loviisa. Vai niin, onko tarkoituksesi kiduttaa minut kuolijaaksi. — Niin, tee vaan se!… Rääkkää vaan minua tuolla murha-aseellasi!… Jatka vaan sinä!… Mutta tulet vielä kerran katumaan… Saat vielä kaivatakin minua… Omantunnon tuska tulee sinua kalvamaan… Mutta puhalla sinä vaan… Kerran sinä vielä puhaltelet minut hautaan… Ja viimeisellä tuomiolla saat vastata teoistasi. Muista se! Krokodiili! (Menee vasemmalle.)
Heinonen (Loviisan mentyä; rauhallisena). Jumalan kiitos, kun on tuomiontorvi olemassa viimeisenäkin päivänä! — Kyllä sen luulisi riittävän. — Ja sen asian päälle vähän puhallan uudelleen. (Menee puhaltaen vasemmalle.)
10 kohtaus.
Hellsten. Sitten Karoliina.
Hellsten (tulee perältä). Luulin kuulleeni eno Heinosen torven äänen. Hän on varmaankin huoneessaan.
Karoliina (tulee vasemmalta etumaisesta ovesta). Missä se Heiskanen viivyttää kenkiäni? Oi taivas! Aksel!
Hellsten. Karoliina! Armas tyttöseni!
Karoliina. Miten olenkaan iloinen sinut taas nähdessäni!
Hellsten. Mitäs minun sitten pitää sanoa? Olen niin ihastunut, kuin mies voi olla, jolla ei ole muuta omaisuutta, kuin velkoja.
Karoliina. Todellakin! Sinun velkasi…
Hellsten. Niistähän äitisi onkin vihainen minulle… Mutta se ei ole niin vaarallista! Nykyään ahdistaa minua ainoastaan yksi velkoja, nimeltä Mandel … ja hän onkin oikea karvasmanteli; mutta sitä ei äitisi tarvitse tietää. Eno Heinonen on luvannut…
Karoliina. Minun hyvä isäni!
Hellsten. Kuinka sinä olet tullutkaan kauniiksi viime näkemistäni!
Loviisa (ulkopuolella). Karoliina! Karoliina!
Karoliina. Äitini huutaa minua… Hyvästi Aksel! (Menee vasemmalle etumaisesta ovesta.)
Hellsten. Hyvästi! Kohta tapaamme toisemme! — Jospa tapaisin enon sill'aikaa! (Menee takimaisesta ovesta.)
11 kohtaus.
Maiju. Sitten Hellonen.
Maiju (tulee peräovesta.) Luulin nähneeni Hellosen kulkevan kadulla. (Katsoo ikkunasta.) Hänpä se onkin! (Rykäisee ja viittaa kädellään.) Hm! Hm! Hän katsoo tännepäin!… Hän tulee ylös!… Nyt hän saakin seista tuomarinsa edessä — ja kaikkea tuota… Antaa morsiamensa odottaa turhaan .. se ei ole kauniisti tehty.
Hellonen (tulee perältä). Sinä kutsuit minua…
Maiju. Niin todella teinkin ja kaikkea tuota. Kuuleppas, hyvä herra paperikorva, miksi annoit minun turhaan odottaa eilen illalla?
Hellonen. Piru vieköön! Se on totta se!.. Minun piti olla ylimääräisellä vahtivuorolla. On paljon matkustavaisia kaupungissa ja poliisin pitää olla liikkeellä aamusta iltaan.
Maiju. Mutta kohteliaana sulhasena olisi sinun pitänyt vastata kirjeeseeni.
Hellonen. En ole nähnyt mitään kirjettä!
Maiju. Etkö? Ja minä heitin sen ikkunasta sinulle. — Voi sun suutari! Se kai meni sitten tuulen mukana.
Hellonen. Niin kaiketi.. Kuin vihurilla pyyhkäisty.
Maiju. Kalle! Sinä olet kumminkin niin herttainen »hemmo» — ja kaikkea tuota. Minä annan sinulle anteeksi!
Hellonen. Minä kiitän! Ei sille voi mitään, kun pitää laiminlyödä »henttunsa» palveluksessa ollen sekä jalkasin että ratsain. Kokouksiakin on joka nurkassa… Lähetyskokouksia, työväenkokouksia, asevelvollisuuskokouksia, rautatiekokouksia…
Maiju. Pitävätkö rautatietkin kokouksia?…
Hellonen. Rautatienvirkamiehet tietysti …. ja joka paikassa pitää olla mukana. Pitää korvat auki; tietää kaikki, sietää kaikki…
Maiju. Joku tulee! (Kuuntelee peräoven luona.) Se on rouva!
Hellonen. Saakeli soikoon!
Maiju. Sinun pitää mennä piiloon!
Hellonen. Mitä? Minnekkä?
Maiju. Tuohon kaappiin!
Hellonen. Pitääkö minun — poliisin, mennä putkaan?
Maiju. Sinun täytyy!
Hellonen. Saamari. — Niinpä taitaa olla!
Maiju. Sukkelaan kaappiin!
Hellonen. No olkoon menneeksi! (Menee kaappiin. Maiju juoksee keittiöön.)
12 kohtaus.
Hellonen (piilossa). Emma (tulee perältä). Sitten Loviisa.
Emma (panee pois hattunsa). Kas niin! Nyt olen kotona. Kävely teki hyvää. Mutta eikö kahvi vieläkään ole pöydässä. Mitähän vieraamme ajattelevat sellaisesta hutiloimisesta! Maiju! Maiju! (Menee keittiöön.)
Hellonen (tulee kaapista). Nyt pitää poistua tulisella kiireellä!
Loviisa (ulkopuolella). Heiskanen! Heiskanen!
Hellonen. Ai saakeli! (Menee takaisin kaappiin.)
Loviisa (tulee vasemmalta). Missä se miehen ilkiö viivytteleikse, kun ei tuo koko päivänä kenkiämme? Ehkä Helsingin ilma on tehnyt hänet hupakoksi, houkkioksi.
13 kohtaus.
Hellonen (piilossa). Loviisa. Henrikson. Sitten Emma. Viimein Heinonen.
Henrikson (puku järjestettynä). Ah! Hyvää huomenta, rakas siskoni!
Loviisa. Hyvää huomenta, veliseni, — ja kiitos eilisestä.
Henrikson. Mutta minä pyydän…
Loviisa. Mitä sinulta puuttuu? Olet niin kalpea.
Henrikson. Olenko kalpea? Sepä on kummallista!
Loviisa. Olet ehkä rauhaton jonkun asian tähden?
Henrikson. En suinkaan! (Erikseen.) Vähän vaan poliisin suhteen! —
Emma (tulee kyökistä). Kas, siinähän olet ukkoseni! Vihdoinkin olet noussut ylös!
Henrikson. Minulla oli vähän työtä eilen illalla…
Emma. Minä tiedän. Tuo kirjevaihto…
Heinonen (tulee vasemm., puhuu ulospäin). Odota hetkinen, poikaseni! Kyllä minä selvitän asian. (Huomaa toiset.) Ah! lankoni ja hänen puolisonsa!… Kumarran kohteliaimmin.
Emma. Kuinka lankoni, nukuit yösi?
Heinonen. Makasin kuin tukki.
Emma. Todellako?
Heinonen. Niin olen aina maannut sitten naimisiin menoni.
Emma (Henriksonille). Kuinkas sinun laitasi on?
Henrikson. Eipä juuri huonostikaan… (Itseks.) Hitto vieköön! Tunnen oikein omantunnon tuskaa.
Emma. Olet kai väsynyt?
Henrikson. Eipä juuri muutenkaan.
Emma (imarrellen). Voi kultastani, kuin hänen pitää niin paljon rasittaa itseään!
Loviisa. Katsoppas Antti oikein onnellista avioliittoa!
Heinonen. Ei luulisi sinun olevan sukuakaan heille.
Henrikson. Minä istuin ja kirjoitin kello kolmeen saakka.
Heinonen. Ja kuitenkin olit ensin ulkona kävelemässä.
Henrikson. Niin, teidän seurassanne.
Heinonen. Ei, vaan sittenkun olimme tulleet teaatterista. Tai ehkä erehdyin. Luulin kuitenkin ikkunasta nähneeni sinut. (Henrikson iskee silmää.) Mitä sinä noin räpytät silmiäsi, veliseni?
Henrikson. Silmääni varmaankin meni jotain.
Emma. Se on vaan yönvalvomisen seuraus.
Henrikson. Yövalvomisenko?… Niin todellakin!… Tuo kirottu kirjevaihto!…
Emma. Mutta nyt on aika juoda kahvia. Paljonko kellosi on, ystäväni? Se käy aina niin tarkasti.
Henrikson. Kelloni … (etsii liivintaskuista) se on… (Itsekseen.) Hiidessäkö kelloni on?
Emma. Eikö se ole taskussasi?
Henrikson. On kyllä… Ei, se on varmaankin huoneessani.
Emma. Ensikerran unohdit ottaa sen mukaasi. Minä haen sen (menee oikealle).
Henrikson (itsekseen). Jospa olisin kadottanut sen yöllä!
Heinonen. Näetkös, Loviisa, siinä on onnellinen avioliitto!
Loviisa. Juuri niin! Mies, joka työskentelee yökaudet…
Heinonen. Ja vaimo, joka tahtoo tietää, paljonko kello on.
Emma (tulee takaisin). Ei kello ole siellä.
Henrikson. Eikö? — (Itsekseen.) Perhana!
Emma. Ei kai se ole varastettukaan?
Henrikson. Kuinka voit sellaista luulla?… Nyt muistankin … minä lainasin sen eilen … muistaakseni sinulle, veli Heinonen…
Heinonen. Minulleko?
Henrikson (iskee silmää). Etkö muista sitä?… Eilen!
Heinonen. Mitä sinä taas noin isket silmää?
Henrikson. Niinkö?… Se on heikkoutta … ei mitään muuta kuin heikkoutta.
Heinonen. Muistisi myöskin näyttää olevan heikko, koska kello…
Henrikson. Kello tosiaankin!… Enkös minä sanonut, että se on kellosepällä?… Niin, siellä se on — korjattavana.
Emma. Sinä olet ollut viime aikoina hyvin hajamielinen, rakas mieheni.
Henrikson. Se on vaan heikkoutta… Ohimoissani jyskää… (erikseen) Päässäni on kokonainen paja.
Emma. Ukko raukkani! — Minä vedän oman kelloni. Se seisahtui eilen illalla. Lainaa minulle kellonavaintasi. Sehän on aina kukkarossasi.
Henrikson. Aivan kernaasti… Kas tässä! (Etsii taskuistaan.) Missä on kukkaroni?
Emma. Eikö sinulla ole sitäkään?
Henrikson. On tietysti!… (Itsekseen.) Myöskin se on poissa. Mikähän tässä vielä lopuksi tullee?
Loviisa. Sinähän aina olet ollut sellainen järjestyksen mies.
Henrikson. Nyt minä muistankin… Se on kirjoituspöydälläni.
Emma. Ei siellä ollut mitään kukkaroa.. Tämä näyttää kumminkin hyvin kummalliselta.
Henrikson. Ei, minä selitän asian… Nähkääs, minä jätin kelloni kelloseppään … mutta kun kello oli rikki eikä ollut vedetty … se tahtoo sanoa: avain oli kukkarossa, se sopi kelloon… Mutta kelloseppä otti sekä kukkaron… Ei, kun kellon… Ei… Niin, niin, kellon hän otti… Se on harvinainen kello…
Heinonen. Mitä sinä alinomaa mainitset tuota kelloa?
Henrikson. Totta kai. Se kun on hyvä kello! — Ilmanko se onkin lyömäkello! Kelloseppä näet tahtoi ottaa kukkaron kellosta… Ei, kun kellon avaimesta… Ei, kun kellon kukkarosta… Ei .. en tiedä itsekään mitä sanon. (Vaipuu tuolille.)
Loviisa. Minä tiedän: Kello oli kukkarossa…
Emma. Ei, kun kellonavain oli kukkarossa…
Heinonen. Ja kello oli vieressä… Ja kelloseppä piti kellon, kellonavaimen ja kukkaron…
Henrikson. Juuri niin se oli!… Nyt on asia selvillä! (Erikseen.) Ash! — Luulin jo saavani aivohalvauksen.
14 kohtaus.
Edelliset. Maiju (tulee tarjottimen kanssa keittiöstä).
Maiju. Tässä olisi kahvi!
Emma. No vihdoinkin!… Olkaa hyvä, arvoisa herrasväki!
Loviisa. Minä kiitän! (Menee vasemmalle ja huutaa.) Karoliina!
15 kohtaus.
Edelliset. Karoliina. Sitten Hellsten.
Karoliina. Tässä olen, äitiseni!
Heinonen. Sallitte kai minun kutsua sisään sisarenpoikani Aksel Hellstenin?
Emma. Aivan kernaasti!
Heinonen. Minulla on syytä siihen…
Loviisa. Onko se rasavilli täällä? Kuinka hän on tänne tullut?
Heinonen. Luultavasti jalkaisin.
Loviisa. Silloin menen minä tieheni. (Huutaa.) Heiskanen!
Heinonen (takimm. vasemm. ovella). Tule sisään, poikaseni!
Hellsten (tulee sisään). Arvoisa herrasväki!… Tätini!
Emma. Tervetultuanne! Kas niin, nyt puuttuu pari kuppia… Teevadit kyllä riittää. Hae kupit, Maiju!
Maiju. Heti paikalla! (Itsekseen.) Kuinka minä nyt saan Hellosen pois kaapista? Hän tukehtuu sinne, saatte nähdä ja mitä hyötyä hänestä sitte on — ja kaikkea tuota! (Menee.)
Loviisa. Ei, kyllä minä nyt menen pois. (Huutaa.) Heiskanen!
Heinonen. Mitä sinä huudat?
Loviisa. Koska — koska tahdon saada kenkäni … ja koska olen jo sanonut että tyttäreni pitää naida… (huutaa) Heiskanen!
Heinonen. Heiskasenko? Siitä ei tule mitään, eukkoseni!
16 kohtaus.
Edelliset. Heiskanen (tulee perältä kenkä toisessa ja harja toisessa kädessä. Hän on juovuksissa.)
Heiskanen. Tässä minä olen!
Loviisa. Miten on kenkieni kanssa?
Heiskanen. Hyvin! Minä hankaan niin, että palaset sinkoilevat.
Loviisa. Mitä hän sanoo? Luulen, jumal'avita, että hän on hutikassa!
Heinonen. Kuinka sinä uskallat näin aamupäivällä?
Heiskanen. Älkää joutavia!… Olen vaan vähän iloinen … sain kolme markkaa juomarahaa ja join tuutinkeja… Se kuuluu olevan täällä muodin mukaista aamusin, nähkääs! Hah-hah-ha…
Heinonen. Mutta minä ajan sinut pois.
Heiskanen. Kiitoksia!… Sittenhän minä pääsen ajamasta patruunaa… Mutta aivanhan olin unhoittaa kirjeen.
Heinonen. Minkä kirjeen?
Heiskanen. Siinä on päällekirjoituksena H—n.
Henrikson, Heinonen ja Hellsten (huudahtavat yht'aikaa). H—n!
Naiset. Mitä se on? Mitä se on?
Heinonen (itsekseen). H—n — merkitsee Heinonen.
Henrikson (itsekseen). H—n — merkitsee Henrikson.
Hellsten (itsekseen). Sehän on Hellsten.
Heiskanen. Siinä on M—a alla.
Heinonen (itsekseen). Vanha henttuni Margareta on saanut tietää osoitteeni.
Hellsten (itsekseen). Se on Mandel, pahin »karhuni».
Henrikson (itsekseen). Se on poliisilta.
Emma. Mikä herroilla on?
Loviisa. Niin, samaa kysyn minäkin.
Heinonen. Ei mitään, ei mitään!
Henrikson. Ei mitään!
Hellsten (hiljaa Heiskaselle). Revi rikki kirje!
Heinonen (samoin). Syö kirje!
Henrikson (samoin). Anna kirje tänne!
Heiskanen. Enpäs annakkaan!… Minulle on maksettu siitä ja minä annan sen…
Henrikson. Vaimolleniko?
Heiskanen. Ei hällekään!
Emma. Mitä sinä kuiskailet?
Henrikson. Minäkö? En ole sanonut sanaakaan.
17 kohtaus.
Edelliset. Heikkinen (tulee kiiruusti perältä).
Heikkinen (puettuna hännystakkiin). Anteeksi, arvoisa herrasväki!
Heinonen, Henrikson ja Hellsten (huudahtavat yht'aikaa). Häh! Kuka siellä?
Heikkinen. Minähän tässä vaan olen!
Heinonen (rauhoittuneena). Mieshän se onkin!
Henrikson (samoin). Sehän on kirjanpitäjäni!
Heikkinen. Neitiseni! Minä tulen toivon ja rakkauden siivillä.
Karoliina. Minunko luokseni?
Heinonen. Tuoko se onkin?
Heikkinen. Teidän äitinne on sanonut, että olette hyvin rakastettava. Ja hän sekä isäntäni ovat sanoneet, että teillä on omaisuutta kuusikymmentätuhatta. Suvaitkaa minun pyytää Teitä omakseni!
Karoliina. Mitä?
Hellsten. Mitä tämä tahtoo sanoa?
Heinonen. Kuulkaas vaan herraseni!
Loviisa. Heinonen on hyvä ja pitää suunsa kiinni! Tämän nuoren miehen olen minä valinnut.
Emma. Hän on aivan minun mieheni kasvattama…
Heiskanen (Heikkiselle). Herra!… Tässä on kirje!
Henrikson, Heinonen ja Hellsten. Ei. Älä anna!
Loviisa. Mitä nyt? Mikä kirje se on, josta hän niin paljon puhuu.
Heikkinen. Kyllä te tiedätte… Samallainen, kuin ne toisetkin…
Loviisa. Mitkä toiset?
Heikkinen. Ne, jotka olette lukeneet, mutta joista ette ole välittäneet.
Loviisa. En ymmärrä mitään…
Heikkinen. Se on entiseltä morsiameltani, leskeltä, jonka kanssa olen kihlaukseni purkanut.
Loviisa. Onko teillä ollut morsian ennen?
Heikkinen. Oli kyllä! Mutta minä otan ennemmin sen, jolla on kymmenentuhatta enemmän!
Heinonen (itseks.). Hitto vieköön! Kirje olikin hänelle.
Loviisa. Kuinka te uskallatte, herraseni, tulla kosimaan tytärtäni, vaikka olette jo ennen olleet kihloissa?… Luulin teitä vakavaksi nuoreksi mieheksi ja luotin veljeni suosituksiin… Herra! Vävykseni ette tule koskaan!… Hyvästi!
Heikkinen (itsekseen). Saakeli soikoon! Ja minä kun luulin, että hän oli lukenut kirjeet. (Ääneen) Anteeksi, että tulin häiritsemään! — Hyvästi! (Menee perälle).
Heiskanen (seuraa häntä). Herra unhoittaa kirjeen! (Pitää kirjettä samassa kädessä, jossa harja on).
Heikkinen (kääntyy kiiruusti ympäri). Herra Henrikson! Herra Henrikson! (Kääntyessään sattuu hänen kasvonsa harjaan ja likaantuu).
Heiskanen. Ai perhana!
Heikkinen. Senkin aasi! — Etkö varota ihmisiä! (Toiset nauravat).
Heiskanen. Hä—hä—hä. Herra on musta kuin muriaani, vaan pestessä se paranee!
Heikkinen. Mikä häväistys! Minä menen heti lesken luo! Hänellähän on kivimuurinsa. (Menee).
18 kohtaus.
Edelliset paitsi Heikkinen.
Heinonen. No Loviisani! Mitäs nyt arvelet tuosta mallikelpoisesta miehestä?
Loviisa. Älä puhu minulle!
Heinonen (ivallisesti). Ei vähääkään mustaa pilkkua sen miehen luonteessa! Synti sitä sanoa!
Loviisa. Ole puhumatta minulle, johan sen sanoin!
Heinonen. Ehkä mieluummin kuulisit minun puhaltavan…?
Loviisa. Pois silmieni edestä!
Emma (itseks.). Jotain on tekeillä talossani, josta en ole oikein selvillä… Mutta siitä pitää saada selvä! (Ottaa hatun tuolilta ja näyttää sitä Henriksonille). Onko tämä sinun hattusi?
Henrikson. Kummallinen kysymys!… Tietysti se on minun! Unhotin sen tänne saliin eilen illalla.
Emma. Ja kuitenkin siinä on *von Wiftenin* nimi.
Henrikson. Wiftenin?… Piru vieköön!… (its.) Olen yöllä vaihtanut hattuakin.
Emma. Kuinka se voi olla sinun hattusi? Tunnetko sinä von Wiftenin?
Henrikson. Kyllä nimeltä, enkelini! En sen enempää… Vaihdoin sen erehdyksessä teaatterissa ja sain tuon resun sijaan… Se on ikävää, mutta mitäpä sille mahtaa? Panempahan kaappiin siksi kun… (menee ja avaa kaapin oven, mutta pelästyy Hellosen nähdessään ja paiskaa oven kiinni). Häh! Mitä nyt?
Toiset. Mitä se on?
Henrikson (itseks.). Saamiel auttakoon!… Olen hukassa!… Poliisi on kaapissa!
Emma. Mikä sinulla on? Miksi olet niin pelästyneen näköinen?
Hellsten. Onko kaapissa jotain, joka…
Heinonen. Pelkäätkö kummituksia?
Emma. Avaa kaapin ovi!
Henrikson. Ei, älä liikuta! Ala tule tänne!
Emma. Ei, nyt tämä käypi hullusti! Avaa kaapin ovi!
Henrikson. En voi!
Heinonen. Mikä hitto vaivaa veli Henriksonia?
Emma. Sitten avaan minä itse!
Henrikson. Anna olla!… (laskeutuu polvilleen). Emma! Puolisoni! Eukkoseni! Anna minulle anteeksi!
Emma. Mitä sinä sillä tarkoitat?
Henrikson. Minä olen pettänyt sinua… Olin viime yönä ravintolassa, vaikka kielsit minua menemästä. Tulin vähän juopotelleeksi ja sitten lauloimme vähän kadulla ja nyt on poliisi päässyt jälilleni…
Toiset. Poliisi!
Henrikson. Niin! Hän on kaapissa!
Emma. Ah, tämä menee liian pitkälle!… Minä pyörryn… (vaipuu tuolille).
Loviisa. Niin, ja minä sanon samat sanat (vaipuu hänkin tuolille).
Henrikson (avaa kaapin). Sanokaa pian, herra konstaapeli, sill'aikaa, kun vaimoni on pyörryksissä, mitä te tahdotte, että asia jäisi silleen?
Hellonen (astuu esille ja tekee kunniaa). Nöyrin palvelijanne! — (Itsekseen). Tämäpä oli hullunkurinen erehdys!
Henrikson. Älkää vaatiko kovin paljoa, jos suinkin on mahdollista! Olen perheenisä…
Hellonen. Totisesti sanoen, ei poliisi anna lahjoa itseään ja sentähden en pyydäkään mitään — ellei ehkä kumminkin vähän myynin apua morsiamelleni häihin.
Henrikson. Morsiamellenneko? Kuka hän on?
Hellonen. Tuossa hän tuleekin!
19 kohtaus.
Edelliset. Maiju (tulee kahvikuppi kummassakin kädessään).
Henrikson. Maijuko?
Hellonen. Juuri hän!
Henrikson. Jalomielinen herra konstaapeli! Lupaan hänelle komean morsiuslahjan.
Hellonen. Maiju!
Maiju. Kalle! (Syleilee Hellosta, mutta lyöpi kupit samalla vastatusten että ne menevät rikki).
Henrikson. Ja nuo kupit saatte ikäänkuin talouden aluksi.
Emma (väsyneellä äänellä). Henrikson! Missä sinä olet?
Henrikson. Tässä, herttaiseni! (Menee Emman luo).
Emma. Sinä ilkiö! Kuinka voitkaan tuolla tavalla pettää oman rakkaasi. — Mutta tästä lähtien saat mennä milloin vaan haluat — vaikkapa ravintolaankin, kunhan vaan et mene salaa.
Henrikson. Kiitos! Kiitos!
Heinonen. Minua haluttaa myöskin käyttää tilaisuutta, niin kauan kuin vaimoni on pyörryksissä. — Lapsukaiseni! Eukkoni ihanteet sulhasien suhteen ovat ikipäiviksi sortuneet. Ottakaa toisenne ja olkaa iloiset! (Yhdistää Hellstenin ja Karoliinan kädet).
Hellsten. Lupaan tuottaa kunniaa valinnallesi, eno hyvä!
Loviisa. Hyi! Minä en siedä tätä ilmaa… Tahdon ulos kaupunkia katselemaan… (hypähtää ylös tuolilta). Heiskanen!… Tuo kenkäni!… Heiskanen!… Missä hän on?
Heiskanen (on ryöminyt pöydän alle ja nukkunut; herää). Täällä ollaan!
Loviisa. Luulenpa, että hän on nukkunut pöydän alle!
Heiskanen. Juuri niin! Pitäähän sitä huvitella vähän, kun on huvimatkalla! (Menee perälle ja kiillottaa kenkää).
Esirippu alas.
End of Project Gutenberg's Heinosen perhe huvimatkalla, by Frans Hodell