MIETELMIÄ.
Laulun synty.
Jo ijäisyyden henkäys sai nousemaan vihannat lehdot alta valtamerten pinnan, ruusuiset hetket riemuin tanssiin ääriin maan jo riensi päivän kultavaunuin kanssa rinnan. Niin laski käsi enkelin upean linnun: sen suu täynnä taivaallista metosta taivaan ruususista. Se lensi maihin Eedenin, itsensä piiloon palmuun sulki. Kun rusko päivän kuudennen himmensi tähtiseppelen, niin lauluin taivaisin se tunteensa toi julki. Tuon Eeva kuuli unissaan ja heräs viehättyin. Kun loppui laulu soma, hän kuunteli sit' yhä vaan, kohotti vihdoin ääntä omaa, lempensä lauloi armahalleen; yhdessä heiltä taas soi kiitos Jumalalleen. Ja paratiisin linnun — niin tuon vieraan nimi vielä yhä — se laulu saattoi hurmoksiin: siin' on sen oma sointu pyhä, jonk' ihmissydän sai selvempiin säveliin. — Ei laula enää koskaan lintu tuo, vaan tyytyy, että ihmislapsi sai sen suloisen lahjan taivahaisen, mi taivaan kuoriin hälle sijan suo. Jalaton on se; vaan kun siivillä se kiitää ja yhä taivahalle liitää, on hiijaisnakin kuva tuo laulusta, joka turhuudesta, maan huolista ja murehesta sielumme nauttimaan vie rauhaa Luojan luo.
Maailman valkeus.
"Hämärään nyt peittyy salo: Piilee suuri maailman valo taakse vuoren mahdikkaan. Unissa vain muuta maata näemme; emme nähdä saata aurinkoa piilossaan.
Muinoin aaltoon korkealta peilasi se taivahalta jumalaiset kasvonsa; ja sen säteet purppuraiset hohtaa vielä loistavaiset tuolla idän vuorilla".
Täten tuumi efemääri — illan laps, mi eli, hääri jonkun himmin tunnin vaan —, aiottuaan tunturille; mutta matka pitkä sille: raukes ruohoon huokaamaan.
Tuli yö, ja tuhansia tähtösiä tuikkivia taivaalla hän huomasi. "Jumalat!" hän kunnioittain huus — mut moninaisuus voittain hänen näköns eksytti,
"Ken tuo suuri tuolta tullee?
Kas, kuin sieluun, mieleen mulle
riemua sen tulo toi!
Aurinko, min unhotimme,
lauhkeasti silmihimme
loistat: katsella sua voi".
Kuu se oli, vaan sen valo oli päivän. Samoin jalo Isä Pojass' ilmaikse. Valo valosta! Yön vallan poistit. Isän kaikkivallan Sinussa me näemme.
Nuo kaksi ovat yksi.
Zeus vain mietti, ja Pallas — kah! — hänen päästähän astui joukkohon niin jumalain, hämmästyttäen nuo. Ihmehdeltihin häntä, mut kammoikin ihan kaikki kilpeä tuon, kypärää: pöllö ja — viisauskin. Tunnetta vain oli Kypris ja poikanen liehuvasiipi tuon sydämest' tuli, niin kiihkeä, silmitön vain. Tuot' ihaeltihin nyt: sylihin kukin otti sen kilvan; Pallas kirkasi vain: pois, kähykielinen, pois! Karkea, jäykkä on Pallas, äidin hoitoa vailla; tuo, isän vitsatta taas kasvanut, ilkeä on: varsinki Pallas saa useasti sen kepposet kestää. Hetkeä kärsiä ei toistaan voi nämä kaks. Toistaan kärsiä! — miete ja tunto? Viisaus, lempi? Viisaus, lempikö! Ei! Ei! pyhät nuo nimet on. Viisastelu on toinen, vain himo toinen on noista. Lempi ja viisaus, nuo kaks ovat taivahass' yks: tuo on Uraania, hän, joka, kuin Sulotartenkin äiti, kaunis on, puhdas myös kuin omat tähtensäkin. Kuin valo puhdas ja kaunis, jos orjantappurat otsaa kruunaiskin; nimi sill' oikea — uskonto on.
Ajan kolme tytärtä.
Kolmest' ensin sisaresta keskimmäistä rakastin. Pienestä jo pahasesta usein häntä suutelin.
Mäntä vastaan useasti
juoksin, kättä puristin;
itkeissäni katkerasti,
hänen syliins uinahdin.
Herätessäin poistui huoli:
kukan rungosta hän soi,
missä päiväss' yksi kuoli,
vaan mi toisen sijaan toi.
Nuorukaisna mielestäni
kukka näytti halvaks vaan,
itse oiva ystäväni
köyhemmäksi suloiltaan.
Virheit' etsin hipiästä
silmin mikroskooppisin.
Kun hän nauroi — vähät tästä;
kun hän suri, toruilin.
Hän huus: "Kiittämätön parka!
halveksithan Nykyistä;
(Tuo sen nimi) — mene, karkaa!
mua vielä kaipaat sä".
Siskon nuorimman luo tästä
siirryin, sitä rakastin.
Sitä esti näkemästä
lujat seinät luostarin.
Mä sen harsopilven takaa,
joka peitti muodon sen,
luulin — tuosta olin vakaa —:
löydän iki somuuden.
Vaan kun laulavan mä kuulin
immen näkymättömän,
sydämin ja korvin luulin:
taivaan enkeli on hän.
Tulevan — tuo nimi hällä —
suloista nyt soitin vain.
Turhaan! Työlläni sain tällä
syleillä vain soitintain.
Toivo! pyysi puhkeevainen
ruusu hältä pudonnut.
"Turha toivo kaikellainen;
olen kesken vanhennut".
Näin mä huusin toivomatta.
Mutta uuden ystävän
löysin aivan arvaamatta,
talvella kun tuli hän.
Vanhin ajan tyttäristä,
Entisyys, se nimi sen.
Leski! — mutta lemmikistä
seppel yli harsosen.
Surusta hän ihanana
hymys läpi kyynelten,
kokemukset viisahana
käytti vuotten menneiden.
Hieman synkkä luonnoltansa,
pois mun käski mennä vaan,
nuorempia siskojansa
neuvoi käymään katsomaan.
Vaimon' on nyt yks: se luopi
suloisiksi päiväni;
toinen ystäväin: se tuopi
elon aamun iltaani.
Yön — tuon uneksitun vielä —
kolmas kätkee huntuhun,
kunnes tosi enkel' sieltä
astuu herättämään mun.
Yksipuolisuus.
Maan päälle oikeus kun astui taivainen, hän oli tyttö kaks- ja kirkassilmäinen. Vaan itserakkauden hän kohtas täällä maisen; he riitaan joutuivat: tuo tunnoton nyt toiseen silmään pisti peukalon ja puhkasi sen kaunokaisen. Terveellä silmällä hän kuitenkin syvälle, kauas näki vieläkin; vaan hyöty siitä oli pienokainen, kun nyt. hän näki toisen puolen vainen kaikista kappaleista päällä maan. Siks kaikkialla hän tarkalla näöllänsä levottomuutta vain synnytti lähellänsä, sai, oikeutta huutain, kansat sotimaan. Näin oikeus, jonk' yksimielisyyttä, rauhaa maan päälle piti laatiman ja kulta-ajan saattaman, vaikutti, että nyt kaikk' alkoi sortaa, pauhaa. Hän maat ja taivaat mullisti. Siis Merkuriollen näin Jofur saneli: "Maan päälle astu, poikani: hirmuisen melun siell' ykssilmä toimeen saapi, arvonsa aivan halventaapi silmissä ihmisten ja jumalten, kun antaa tuomion hän yksipuolisen. Käy sievään, poikani, tee loppu metelistä: toinenkin silmä maalle pistä! Parempi puute näköaistimen, kuin näkö yksipuolinen".
Jättiläinen ja keri.
Kerrampa jättiläinen, vuorellaan vaanien, sai nähdä kerisen, mi oli niin miesmäinen.
Ravittuna hän sen
kuitenkin syömään läksi,
kun suurten syötäväksi
pitääpi pienien.
"Otukset kaikki perin
tän puiston on mun", niin
hän huus ja hyppysiin
näpisti maasta kerin.
"Mit' tahtoo armonne?"
piipitti keri. — "Pian
saat vapaan asuinsijan
vatsaani, tiedä se".
"O, kiitos! Siitä mullen
on liiaks kunniaa.
Yks seikka luvatkaa,
ennenkuin syödyks tullen"
"No lupaan sulle tään". —
"Vaan vannokaa se pitää"
"Mä vannonkin; siis mitä?"
"Mua älkää syökökään!"
Hei, törmän taakse karkaa
samassa kerinen;
vaan koura jällehen
käy niskaan keri parkaa.
"Todista, seutu, voi!
jumalat, valat turhaa
on hänestä: hän murhaa!"
noin keri vaikeroi.
"Oh, hiljaa!" julmus vastaa
ja kerin maahan lyö.
"Ei huoli jumalasta,
ken ihmisiä syö".
Ennen ja nyt.
Joululahja kaikille säädyille.
1801.
(Muutamia otteita).
Ennen leikist' impi, rouvakin punastui kuin purppurasta. Nyt he punaa saavat enemmin lippahasta.
Ennen koko päivän rouva on
lasta hellin vaaliellut,
nytpä koko viikon, kunnes on
kirkotellut.
Ennen tytär äidin kanssa vaan
tanssijaisiin kulki aina.
Nyt voi hekin olla toisinaan
kilpailijaina.
Ennen kilvan täti, impynen
hyveen ohjeet oppi kovat.
Nyt he edest' takaa kilpaillen
paljain' ovat.
Ennen kuningas ja pappi sai
arvon, jälkeen Taivahaisen;
nyt saa viinaherra, jälkeen vain
paholaisen.
Ennen vapautta puoltaakseen
kuolla oli miehen tapa.
Nyt hän antaa kaikki, ollakseen
juomaan vapaa.
Ennen leivän vuoks vain ollut on
mestarikin puuhaamassa.
Nyt hän suree hätää valtion
kapakassa.
Ennen säilyi koti ahkeran
sata vuotta, yli senki.
Nyt jo nälkään nääntyy pohatan
pojan henki.
Ennen pisin ikä tarvittiin
suuriin töihin kokonansa,
Nyt ne nerot hautoo kilpaa — niin! —
hanhein kanssa.
Ennen kulkeneet ei kuskitta vaunut, ajajatta vene. Nytpä lääni ilman ohjia kyllä menee.
Tähti.
Ritari Mairi lausui: "Tähden sain,
vaan kuinka, en mä tiedä tuosta.
En senvuoks ole juossut vain."
"Tuon uskon", vastas Koukku; "polvillaan ei juosta".
Rouva …lle.
Olette Argus, rouvani; ei, enemmän! näette yksin silmin, mit' ei sadoin hän.
Tohtori Ahmasen hautakiveen.
Tän alla maha lepäjää, kenenkä, siit' ei huoli, kun syödäkseen vain eli tää ja syötäväksi kuoli.
Sohvi äidilleen.
Mist' ihmeestä se, äiti kulta, mahtaa tulla: kun kanssani on kinastus veikolla, siskoll', ammalla, niin mulla on aina oikeus?
Päivän ääniä.
A.
Nyt tänä päivänä kaikk' ihan pilviin nostavat miehen eilen moititun.
B.
Niin, yöllä kun kuollut hän on.
Varjo.
Sivullas, takanas tai edelläsi käy varjo, poistuu vasta tyköäsi, kun tulee pimeä. Niin kuolo on alati elämästä eroton.
Kukkaköynnös.
Pukunne, rouva, huomion saa köynnöksistä suuremman, kuin tuo kukkakimppu neitisen; kun kevät on myös aina aika kukkaisten; vaan talvi ruusuin puettu — se silmiin pistää.
Vanha ja uusi järjestys.
Teon kiittää tekijää ennen tuli myötään. Uusi järjestys on tää: tekijä kiittää työtään.
Puhe.
Huhutaan kaupungissa pahoin, ett' oiva puhees ei sun muka ollutkaan. On tuokin huhu! Kenenkä se oliskaan, paits sinun vaan, jonk' ostat aivan omin rahoin!
Eräälle työkumppanille.
Sä naurat arvostelua, min saan, sä, jota kenkään ei viel' ole morkkaellut. Vaan ken voi sua arvostellakkaan: ei lue yksikään, mit' olet kirjoitellut.
Kointähti.
Sinusta, Jesus, milloin mä elin erossa, harhailin yössä silloin maailman korvessa. Syvyyden reunall' aivan mä petyin kulkemaan, ja sumu multa taivaan jo kätki kokonaan.
Tukea varsin vailla, toivotta seisahdin: ah, kolkon kuolon mailla mä olin, huomasin. Vaan silloin sanas paistaa minulle, Jesus, soit, taivaaltani ja maista pois sumun synkän loit.
Kointähti aamuruskon koittaissa valaisi. Mun sieluni sen uskon silmällä havaitsi. Suloisna seisoit perin vuorella Taborin; vaan priiskoitettu verin, ah, olit kaunihin.
Toit meille taivaan valon, ja valoon lähdit Sa, taas nousit, armon jalo aurinko, Jumala. Sielumme Sulta perii vain voimaa, eloa. Ah, sinusta ken erii, on kuolon varjossa.
Sovituksen oppi.
Valitus.
Voi mä syntiin kurja vanki, saalis kerran kuolemanki! Miss' on turva, toivoni, kun mua syyttää ankarasti aivan nuoruudesta asti koko kurja eloni?
Hyveen kuori kaunokainen, mailman silmiin paistavainen, mikä Herrasta se on? Kupla, uiva virran vettä, kuori ilman ytimettä, tyhjä kaiku kallion.
Tekisin mä parannusta; pitemmälle aikomusta en vain ehdi milloinkaan. Syntiäni itken sangen — kohta samaan syntiin lankeen: velka kasvaa ainiaan.
Syntini on selvät, julki.
Mikä ajan virtaa kulki,
muuttumatta ijät' on.
Ei vain mitä töin ja kielin
rikoin, vaan myös mitä mielin,
säilyy asti tuomion.
Lapset Aatamin me ihan kaikki synnin velan, vihan alaisia olemme. Herran hylkäämä se suku eikö auttamatta huku, iki kuoloon synny se!
Voiko Herra, joka kauhun tuottaa elementtein pauhuin, niinkin tehden hyvää vaan, voiko tomulle Hän kostaa, iki tuhon sille nostaa, min loi rakkaudestaan?
Heikkous lohduttaa näin koittaa, vaan ei voi sen ääni voittaa ääntä käskyn yhdenkään. Vapaus rikkoa tai kuulla mulla on; siis turhaa luulla: rankaisematta mä jään.
Pyhä! laulaa serafimit, pyhä! pyhä! kerubimit luona Herran istuimen. Paha poistuu, säilyy jalo, missä loistaa Herran valo halki täydellisyyden.
Vastaus.
Kuule! Sana taivahasta, joka kutsuu kuolemasta sinut, kuolon saalihin, lailla kirjan, joka vangin hetkellä jo kuolemankin päästää alta piilunkin.
Kuule, tule riemuiseksi:
Sana syntyi ihmiseksi,
Herran Poika ainoinen
alas astui veljeksemme.
Meitä nyt Hän, vertaisemme,
tahtoo luokseen taivaasen.
Meille rauhan, siunauksen tuo Hän, uhri lunastuksen, Isän luona rukoillen, oikeuden sijaan tuopi armon, esimerkkins suopi, meitä sillä neuvoen.
Kuinka Herran tietä pyhää
synnin sitehissä yhä
orja käydä saattaakaan?
Joka kuoli puolestasi,
Hän sua kuulee, pahastasi
päästää, käy sua johtamaan.
Velkas syvyyden jos ratki tunnet ynnä tunnustatki katuvaisna, uskossa, kiitollisna mahdat ottaa armon taritun ja totta tunnon rauhast' iloita.
Koeta kiusaukset kestää!
Liha halajaa — sit' estä! —
väärään rauhaan nukkumaan.
Valvoa ja kilvoitella
täytyy sun ja odotella
Herran kättä aikanaan.
Rukoile sä innoin aivan, kunnes kuolemassa taivaan hedelmäinen kypsyypi. Silloin mainen katoaapi, sielus siellä olla saapi, miss' on ilo ijäti.
Kuolinhuokaus.
(Kuolevan virsi).
On tullut lähtöhetken' tahdostas, Jumala, Mä tyytyin alan retken, odottain Sinua, Vain turhuus, puutos mulla on täällä osanain. Sun luokses tahdon tulla. Ah, tule, Jesus, vain!
Ah, paljon rikoin vastaas; vaan katson ristillen: verestäs, kuolemastas on osa sielullen'. Myös minun puolestani, o, Jesus, täytit lain. Ah, ota kuoltuani sun luokses sielu vain!
Murheella jätän minun omani jälkeeni. He, Herra, ovat Sinun, heit' otat huomaasi. Heit' ohjaa polullesi, osoita heille tie, ja vihdoin taivaasesi meit' yhteen kaikki vie!
Siunatkoon teitä taivaan Jumala ainiaan! Hän tietää yksin aivan, ken ensin kutsutaan. Siks kunnes silmät suljen, puolestain rukoilkaa, ja tielle, jota kuljen, myös valmistaukaa!
Muistolaulu.
Ah, murhe kuolevaa vainoopi, mieltä viilee, sivulla ilon käy, sen pukuhunkin piilee. Ei minkään piirin vuosi vierrä vois, niin ett'ei muisto silmään vettä tois.
Niin, murhe se on elon varjo,
mi käydessä vain pitenee;
vain kaihoa meille se tarjoo,
mi muistoa myös ravitsee.
Siellä vasta loppuu kaipuu, miss' ei armaas lähdekkään noustessas, ja missä vaipuu pääsi rauhaan lepäämään.
Minne katoot, yksin siellä loppuu turhuus, tuska, työ, Levon täällä suo vain yö; ylhäällä vain löydät vielä valon, levollisuuden, rauhan, täyden totuuden.