KAHDEKSAS LUKU.
Karhun-ajo.
Kolmena viikkona — sillä niin kauvan kesti vielä Delphiini'n kalastus-retki — tapettiin vielä seitsemän valaskalaa, ja laiva oli nyt lahtia täynnä. Par'aikaa se oli ankkurissa Huippuvuorien etelärannikolla, ja katteini Bertram sanoi päättäneensä seuraavana päivänä ruveta kotimatkaan, kun hän vaan ensiksi saisi laivan vähän korjatuksi, sillä aivan vikaantumatta se ei kuitenkaan ollut päässyt yli-ympäri uhkaavista vaaroista. Kaikki olivat nyt iloissansa. Hyvin oli tähän saakka kaikki Delphiini'iltä käynyt, eikä kenkään epäillyt, että myöskin matka kaukaiseen isänmaahan kävisi huokeasti ja joutuisaan. Toinen osa merimiehistä oli laivan tilkitsemisen ja laittamisen puuhassa; toinen latoi tarkalla huolella saalista laivan alustaan. Ainoastaan muutamat — näitten joukossa myöskin Martti, Leo ja Konrad, — kävelivät edestakaisin kannella, kosk'ei heidän apuansa enää tarvittu, ja he ylimalkain jo olivat rehellisesti tehtävänsä tehneet.
Martti laski leikkiä Leon kanssa heidän onnellisesta kalastuksestansa, kohta tapahtuvasta paluumatkasta, ja siitä ilosta, joka tulisi Leon äidille, kun hän taas saisi syleillä rakastettua, kauvan poissa viipynyttä poikaansa. Ei kumpikaan heistä voinut arvata, että vielä monta riemutonta päivää koittaisi, ennenkuin kodin lempeä aurinko jälleen loistaisi heille.
Oli kaunis, kirkas, vaikka kohta kylmähkö päivä. Heleästi paistoi aurinko pilvettömältä taivaalta ja sen säteet heijastuivat takaisin läheisen saaren terävistä, jäisistä vuoren kulmista, jotka säkenöitsivät, ikäänkuin kalliit kivet. Ilma oli tavattoman selkeä ja kuulakas ja antoi toisinaan esinetten aivan selvään ilmaantua peninkulmien päästä. Kiinteästi katsellen ympäröitsevää seutua, jok'ei autionakaan ollut kokonansa suloa vailla, loi Leo silmänsä milloin äärettömän avaroiksi jääkentiksi muuttuneesen meren pintaan, milloin kummallisesti uurretun saaren lukuisiin lahtiin ja rantamaloihin, taikka sen lumisiin vuoriin, jotka, hopean hohtavina, huipuillansa tapailivat taivaan himmeätä sinilakea.
"Kaikki on kuollutta, elotonta ja autiota!" lausui Leo. "Ei mikään heinänkorsi kaunista näitä jylhiä, tuimia jääselkiä, ei mikään puu tuudittele vihantaa latvaansa iltatuulessa, ei lintu livertele näillä jyrkillä jäävuorilla, eikä perhonen lehahtaen lennä kukasta kukkaan; vaan kuitenkin on tämä luonto niin ihana, niin jalo, kuitenkin muistuttaa kaikki Jumalan suuruutta ja voimaa."
"Se on tosi, ystäväni," vastasi vanha Martti. "Kaikki, mitä meidän taivaallinen Isämme on luonut, on suloa täynnä. Älä vainen luule, että tämä luonto on niin kolkko, kuin se nyt näyttää sinulle. Jäämaittenkin synkeillä seuduilla vilisee luontokappaleita. Jääkarhu etsii lumikedoilla elatustansa; rannikoilla liikkuu mursuja ja hylkeitä; ketut, naalit ja sopulit eivät pelkää pohjoisnavan hirmuisintakin kylmyyttä; eikä edes lintuja puutu täältä, vaikka ne eivät ele niin loistavissa ja kirjavissa puvuissa, kuin heidän heimolaisensa kesämaiden kauniissa metsiköissä. Kajavat, ruokit, myrskylinnut ja isot harmaat hanhet kajahuttelevat kareja hurjilla huudoillansa, ja lukemattomiin asti vilskuu kaloja jäämeren suurilla syvänteillä. Niinpä kyllä, poikaseni, kaikkialla ilmaantuu Jumalan näkymätön käsi, joka on luonut elämää ja liikettä, jossa ihmisen tylsä silmä ei luule näkevänsä muuta, kuin Kalman kalpeita kankaita. Katso tuonne, tuolla näet jääkarhun pörheän ruumiin luikertelevan jäävuoren helmalla!"
"Minä näen sen, näen aivan selvään!" huudahti Leo, pitäen kättänsä silmiensä edessä, heikentääkseen huikaisevien, jäälaikoilta kilpistyvien auringon soittojen kimallusta. "Katsokaat, Martti, pikkuinen penikka on kintereissä kiinni sen perässä! Voi jos saisimme ne ammutuksi!"
"Hm, saattaisi sangenkin helposti tapahtua," mutisi Martti, ja tähysteli tarkkaan terävillä silmillänsä kauhean eläimen liikuntoja.
"Jos se vaan lähtee aukealle jäälakeudelle, jossa yltä ylitse ei ole muuta, kuin paljasta jääkaloa, ja meidän vielä onnistuu estää sitä palaamasta, joutuisi se pian käsiimme. Hm! hm! Karhunpaisti ei olisi hullumpaa, ja sen röyheä talja sopisi hyvin tuliaisiksi laivan isännälle. Hei, Leo, se astuu todellakin jäälle, ja, jos me vaan pääsemme tuulen puolelle, että sopii takaapäin tuolta vuoren kulmalta rientää sen päälle, niin on peto pentuinensa päivinensä pääsemättömässä! Katteini, sananen vaan!"
Katteini Bertram, joka kokan puolella johti korjaustöitä, kuuli perämiehensä äänen, ja lähestyi nopeasti häntä. "Mikä hätänä on, Martti?" kysyi hän.
"Hm, Leo ja minä näimme äsken ison jääkarhun käydä köntystävän rannalla, ja, jos vaan lähdemme ajamaan sitä, ei se suinkaan pääse välttymään" — vastasi Martti, jonka silmät jo alkoivat innosta säihkyä. "Koko retki kestäisi hetken taikka korkeintaan kaksi, ja paitsi nahkaa saisimme melkoisen määrän tuoretta lihaa laivaan. Mitä te arvelette asiasta, katteini?" "En ainakaan minä kieltäisi sitä," vastasi tämä, — "jollen tällä haavaa tarvitsisi kaikkia merimiehiäni, Martti. Mutta missähän se nyt on koko karhu? Minä en voi eroittaa sitä ensinkään."
"Tuolla, aivan oikoiseen jäätanterella, yhtä juonta peräsimen rattaan ja tuon pihtipuolen kanssa —" vastasi Martti kiivaasti. "Katsokaat, kuinka se pentunsa kanssa kömpii tuota solaa päin."
"Aivan oikein — nyt minä eroitan sen karvaisen nahan valkoisesta lumesta," lausui katteini, ja lisäsi, kahden mielen vaiheella ollessaan: "ei suinkaan se pääsisi mihinkään teidän kynsistänne, mutta minulla ei nyt olisi joutavaa väkeä, ja aikakin käypi jo täpärälle!"
"Mutta, Leo ja minä ja Konrad Elshöft — meissä kolmessa olisi jo kylläksi," vastasi vanha Martti. "Tuottakaat vaan esiin pyssyt, ja luottakaat meihin! Olenhan minä ennenkin otellut jääkarhujen kanssa."
"Entä vaara, Martti," varoitti katteini. "Jos te ampuisitte syrjään —"
"Niin on ainaki Leo varaksi, ja hädän tullen turvaamme harpuunoihimme!" vastasi Martti, joka melkein enemmän, kuin Leo, halusi päästäksensä kahakkaan Pohjolan hirmuisimman asujamen kanssa. "Antakaat meidän nyt lähteä, katteini, ja minä takaan, että kahden hetken kuluttua sekä emäkarhu että pentu ovat hyvässä tallessa laivassa."
Katteini Bertram myöntyi viimein, ja juoksi kiireesti alas laivan kastariin, josta hän otti kolme pyssyä ynnä kruutia ja kuulia. Mutta Martti hyppäsi venheesen, laski sen mereen, otti vastaan katteinin tuomat pyssyt ja kolme mitä kelvollisinta harpuunaa, ja aikoi, Konrad'in ja Leon myöskin venheesen astuttua, juuri työntää tämän irti laivasta, kun katteini vielä kerran huusi hänelle.
"Hoi, Martti," sanoi hän — "heittäkäät kuitenkin koko matka tekemättä! Tuolta ilmalta nousee harmaita pilviä, ja minä pelkään aika tuiskun tulevan, ennenkuin kerkee kättänsä kääntämään! Katsokaat nyt, myöskin aurinko menee sumuun!"
Martti alkoi tarkoin katsoa taivasta, ja pudisti päätänsä. "Eihän tuosta ole vielä mitään hätää, katteini!" vastasi hän venheestä. "Ennenkuin nuot pilvet pääsevät puhkeamaan, olemme jo tulleet takaisin, sillä tästä ei ole kuin neljänneksen meripenikulman matka vuoren kulmalle. Mutta kylmän varaksi — antakaat heittää meille turkkimme, katteini!"
Katteinin käskyn mukaan toi muuan laivapoika joutuisasti kolme paksua sudennahkaista turkkia, ja viskasi ne venheesen. Nytkös vasta miehet soutamaan, ja vähemmällä aikaa, kuin puolena hetkenä olivat he jo tulleet vuoren kulmalle.
Karhu ei näyttänyt havainneen heidän tuloansa — levollisena käveli se vaan ympäri jäätanteretta, arvattavasti etsien itselleen ja pennulle jotain syötävää.
"Se ei voi välttyä," lausui Martti, kun venhe pujahti vuoren kulman ohitse, ja saapui jäiseen rantaan. "Joudu nyt Elshöft! Viskaappas harpuunat rannalle, ja sinä, Leo, kanna pyssyt ja ampuvarat venheestä! Kas niin, vetäkäät nyt se ylös jäälle. Kaikki hyvin! Urheasti eteenpäin!"
Itsekukin heistä otti yhden ladatuista pyssyistä, ja alkoivat nyt, Martti etupäässä, hitaisesti ja varovasti astua. Tultuansa siihen paikkaan, josta heidän piti tehdä kierros, saadakseen uudestaan nähdä saalistansa, pysähtyi Martti tuokioksi, ja rupesi, päätänsä kurottaen, tähystelemään karhuja.
"Kaikki hyvin!" lausui hän. "tuolla jään reunalla seisoo emäkarhu, väijyen luultavasti jotakuta hyljettä päivällis-ateriakseen. Mutta kyllä me vielä hänestä ruokahalun otamme. Hyvin varovaisesti nyt, pojat! Kun me kerran olemme päässeet pyssyn kannolle, ennenkuin se on meistä vainoa saanut, niin tähtäkäät huolellisesti, ja tarkoittakaat päätä taikka rintaa, mutta älkäät laukaisko, ennenkuin te varmaan tiedätte, ett'ette ammu sivutse. Pennusta teidän ei tarvitse huolia laisinkaan — sillä se ei pääse meitä karkuun, kun kerta emäkarhu on tapettu, jota vastaan tämä kauheasti hirmustuisi, jos me hänen silmänsä edessä, ampuisimme pojan kuoliaaksi. Ei kukaan saa ampua kuin viidenkymmenen kyynärän päästä! Jos se ennen sitä vainuisi meitä, joka on hyvin mahdollista, koska jääkarhun aistimet ovat erittäin tarkat, niin seisahtukaat ja vartokaat sen päällekarkaamista. Kun se sitten on lähestynyt meitä kymmenen kyynärän päähän, ammun minä ensiksi, sen jälkeen laukaiset sinä, Leo, ja viimein, jos on tarpeellista, sinä, Elshöft. Mutta minä luulen, ett'ei se ole tarpeellistakaan, sillä jollei se kaadu ensimäiseen laukaukseen, saa se epäilemättä surmansa toisesta laukauksesta. Jos peräti suureen hätään joudumme, on meillä vielä harpuunoita varanamme. Nyt tiedätte, miten meidän on menetteleminen — siis rohkeasti eteenpäin!"
Kun tuosta olivat vähäisen aikaa ripeästi kulkeneet, seisahtui Martti yht'äkkiä, ja alkoi katsoa eteensä. "Minä olen päättänyt toisin," lausui hän, muutamien silmänräpäysten kuluttua. "Ei voi milloinkaan edeltäpäin arvata, mitä on tapahtuva, ja, oli mitä hyvänsä, aina saattaa joku turvapaikka olla tarpeesen. Kuuleppas, Elshöft, jää sinä tähän, ja estä karhua palaamasta. Siinä tapauksessa, että se karttaisi taistelua ja puikkisi tiehensä, suittaisi kyllä tapahtua, että me hädissämme ampuisimme syrjään, ja silloin menisi sekä paistit että taljat alimmaiseen kattilaan, jollei kukaan olisi tältä puolelta sitä häätämässä. Niinpä niin, jää vaan tänne! Kyllä me kahden kesken saamme sen masennetuksi, ja, jollei yritys luonnistuisi, juoksee se oikopäätä sinun ampujuontaasi. Etsi vaan itsellesi hyvä asema, ett'ei hätätilassa julmistunut karhu pääse tukkaasi haivertamaan ja että sinä ammut varmemmin, kun ei pelko vavistuta käsiäsi, ja odota siellä tyyneesti, mitä tapahtuu. Tuo kallio on siihen omansa — kiipee sinne! Siellä saat sinä olla kokonaan rauhassa karhusta, ja voit mitä tarkimmalla tavalla tähdätä, ennenkuin laukaiset. Nopeasti, poikaseni!"
Alusta verukkeita vedettyään, suostui kuitenkin Konrad Elshöft pian Martin ehdoitukseen. Kumppaniensa avulla nousi hän kalliolle, käski Leon antaa itselleen ladatun pyssynsä, ja lupasi pitää tarkkaa vahtia. Mutta Leo ja Martti rupesivat uudestansa astumaan eteenpäin jäällä, ja hiipivät kyykistyneinä, pyssyt ja harpuunat tanassa, siihen paikkaan, jossa jääkarhu seisoi, liikkumatta kurottaen silmiänsä suiveloon, johon nähtävästi hylkeitä tavan takaa kokoontuivat uutta ilmaa hengittääkseen. Jo olivat molemmat erämiehet noin sadan kyynärän matkan päässä karhusta, eikä se vielä havainnut uhkaavaa vaaraa. Mutta nyt nosti se yht'äkkiä päätänsä, katsoi sille puolelle, josta Martti ja Leo likenivät, kohotti nenäänsä, ja imi vainoen ilmaa sieramiinsa. Hiljaa viljuen lähestyi sitä pentu kiireesti ja painui sen kylkeä vastaan. Nyt kiljahti emä julmasti, ja avasi ammollensa hirmuisen, tuliverevän kitansa, josta kaksinkertainen rivi teräviä hampaita kammottavasti irvisteli.
"Pitkälleen, Leo!" kuiskasi Martti nuorelle kumppanillensa. "Älä hievahda paikaltasi! Ei se vielä tiedä meistä mitään, taikka se ei kumminkaan ole nähnyt meitä. Hiljaa! Kenties pääsemme vielä lähemmäksi sitä. Katso, se kääntyy toisaalle, ja pentu pyörii niin iloisesti sen ympäri, kuin ei enään löytyisi ensinkään ampumiehiä koko maailmassa. Hetken aikaa me vielä odotamme, sitten taas eteenpäin."
Liikahtamatta makasivat Martti ja Leo pitkällänsä jäällä, sillä välin kuin emäkarhu selkäänsä heitä päin kääntäen uudestaan painoi päätänsä sulaan. Mutta pikkuinen pentu löntysteli iloisesti ympäri jääkalloa, taikka kelletteli lumella, jonka tuuli oli ajanut aallottain kinoksiin, ja laski aika ajoin suustansa äänen, joka kileästi kaikkui raikkaassa talvi-ilmassa.
"Tuo pieni peto on meille lujin liittolainen!" lausui Martti tuskin kuuluvalla äänellä. "Anna sen vaan heijailla ja teijailla mieltänsä myöten, sitä rohkeammin voimme liikkua eteenpäin, Leo — vaan kavahda itsesi jäänhileestä, joka murtuessa ilmoittaisi meidän täällä olomme, ja seuraa minua perävilkkaa."
Hiljasti ja varoen nousivat molemmat pystyyn ja astuivat kyykistellen verkalleen eteenpäin. Joka epävakaista paikkaa karttaen, koetti Martti aina päästä jonkun nietoksen varjoon, ja ehti sillä tapaa onnellisesti vielä nytkin kolmekymmentä kyynärää eteenpäin, eikä karhu huomannut häntä. Mutta äkkiä hän seisahtui.
"Mikä valtaa?" kysyi Leo hiljaan. "Katsoppas tuonne!" vastasi Martti. "Tuo penikka hylky on niin kauvan kilvannut täällä edestakaisin, että se on joutunut ihan lähelle meitä. Soisin melkein harpuunani iskevän siihen tuon rohkeuden tähden. Ei, hiljaa, Leo! Kukaties mennä sipsuttelee se takaisin, meitä havaitsematta. Näin saattaa karhunpoika useasti olla tyhmää tyhmempi!" Hiiskahtamatta katselivat Martti ja Leo pentua, joka hämmästyneenä katsoa töllisteli paikallansa. Pelosta se ei näyttänyt tietävän pikkuistakaan, vaan päinvastoin alkoi se, tuokion molempia erämiehiä tarkattuaan, vitkalleen lähestyä heitä, kunnes se noin viiden kyynärän päässä Martista seisahtui ja rupesi murisemaan.
"Tuo konnan vietävä saattaa meidän vielä pahaan pinteesen, jollemme tuossa paikkaa tapa sitä!" sanoi Martti. "Ei nyt ole muusta apua — irroita minun harpuunani vyöstäni, Leo!"
Leo teki hänen tahtonsa; mutta tuskin oli hän kurottanut kättänsä, kun jo pikkuinen karhu, joka vihdoin viimein alkoi oudostua, pelästyneenä peräytyi, ja äristen juosta lylleröitsi emänsä luokse.
"Nyt kahakka alkaa!" sanoi Martti nureissaan. "Ole varoillasi, poikaseni — ennen kahden minuutin kuluttua töyttää emäkarhu meidän päällemme. Älä vaan ammu, ennenkuin varmaan tiedät osaavasi. Kah, tuolla se jo tulee!"
Vanha Martti ei tällä kertaa erhettynyt. Pentunsa kanssa tulee hölkyttää emäkarhu, ja rupee hirmuisesti kiljumaan, kun se havaitsee molemmat miehet, jotka järkähtämättömän jäykkinä odottavat sen hyökkäystä. Ei kumpikaan heistä tuntenut mitään pelkoa. Leo ei kuitenkaan voinut aivan tyvenellä mielellä katsoa karhujen tuloa, sillä hänen piti nyt ensi kertaa taistella semmoisia vastaan. Vaikka rohkea ja uljas sydän asui hänen rinnassansa, vaikka monta onnellisesti voitettua vaaraa oli kylläksi terästänyt hänen hermojansa, ett'ei joka outo olisi voinut hämmästyttää häntä, tunsi hän kuitenkin nyt kätensä vapisevan, kun hän nosti pyssynsä, ojentaakseen sitä lähestyvää karhua kohden. Verkalleen tuli tämä heitä vastaan. Noin kolmenkymmenen kyynärän päässä heistä nousi se pystyyn, asettui takajaloillensa, avasi punaisen kitansa ja huimi hurjasti etujaloillaan ympärillensä.
"Tarkkaa vaaria nyt!" huusi Martti. "Minä ammun ensiksi, ja, jollei se kaadu, niin laukaise sinä! Vaan älä Jumalan tähden hätäile, Leo!"
"Olkaat huoleti, Martti," vastasi tämä lujasti, vaikka hänen äänensä vähäsen värisi ja hänen verekset kasvonsa kävivät kalmeiksi. "Henkeen kuolemaan saakka seuraan minä teitä."
Martti viipyi vielä silmänräpäyksen — silloin paukahti hänen pyssynsä, ja verinen juomu, joka punasi karhun pörröistä rintaa, todisti kyllä, että hän oli osannut. Karhu rämpsähti ryömilleen, kieritteli vähän aikaa jäällä, mutta karkasi sitten yht'äkkiä hurjassa vimmassa Martin päälle, jonka tuo voimakas sysäys paiskasi selälleen.
"Ammu, Leo, taikka olemme molemmat hukassa!" karjahti Martti.
Kerrassaan kokosi Leo rohkeutensa: hän ei ampunut etäältä, hän lähestyi vakavin askelin, vaikka vaaleana, karhua, joka, tulipunaisia silmiänsä kauheasti mullistaen, irvisteli häntä vastaan. Laskien pyssyn suun ihan lähelle karhun päätä, Leo laukaisi. Hirmuisesti kiljuen, hypähti karhu taaksepäin, ja pudisti veristä päätänsä. Leo oli osannut hyvin, mutta kuolemaksiko vai ei, sitä hän ei kohta voinut eroittaa. Kerkeästi hypähti Martti, joka kaikeksi onneksi oli eheänä päässyt vaarasta, ylös maasta, otti harpuunansa käteensä, ja heitti sen voimainsa takaa emäkarhuun, joka uudestaan haavoitettuna ärjyi hirveällä tavalla.
"Pidä paikkasi, Leo! ei se kauvan enää voi vastusta tehdä, ennenkuin se hoipertuu maahan! Harpuuna käteesi, poikaseni!"
Leo tarttui molemmin käsin harpuunaansa, ja odotti karhun uutta päällekarkaamista, sillä välin kuin Martti kaappasi laukaistun pyssynsä maasta, otti sen piipusta kiinni, ikäänkuin nuijan-varresta, ja katseli tuimasti karhua, valmiina rusentamaan tämän pääkalloa, jos se vaan jatkaisi taistelua.
Mutta karhu oli jo uuvuksissa, eikä näyttänyt enää haluavan ottelemista vihollistensa kanssa. Se maanitteli vaan pentuansa luokseen, joka takajaloillansa seisoen osaa ottamatta oli katsonut taistelua, käänsi selkänsä molemmille erämiehille, ja juoksi tiehensä.
"Nyt se ei voi päästä meidän käsistämme!" huusi Martti iloisesti. "lataa nopeasti pyssysi, Leo, ja sitten kohta perässä! Se ei voi millekään haaralle välttyä, jollei se heittäydy mereen, jossa me veneellä ajamme sitä takaa. Kyllä se jo on henkitoreissaan, muutoin se ei olisi pakoon pötkinyt!"
"Enkö minä huuda Elshöft'iä avuksemme?" kysyi Leo.
"Ei, ei, kyllä me tulemme toimeen ilman hänettäkin!" vastasi Martti. "Mutta sinä saat huutaa hänelle, että hän soutaa venheen tänne, jotta se on saapuvissa, kun sitä tarvitaan. Mutta joutuisasti, sillä muutoin saaliimme välttyy."
Vikkelästi juoksi Leo täyttämään Martin käskyä, ja tuli jo takaisin, ennenkuin tämä oli päättänyt lataamisensa.
"Nyt ripeästi eteenpäin!" sanoi Martti. "Jätä harpuunat tähän; ne olisivat vaan esteeksi, ja takaisin tullessamme saamme ottaa ne mukaamme. Missä karhu nyt on? Hei, tuolla se juoksee jäätikköä kohti, ja pentu on sen vieressä! Raisusti, poikani!"
Näin puhuen alkoi Martti ajaa sitä takaa, pikaisesti juosten jäälakea poikki. Leo seurasi häntä aivan läheltä, ja muutamien minuutien perästä olivat he jo ehtineet melkoisen matkan eteenpäin.
"Se uupuu!" lausui Martti. "Verenvuoto ja haavat ovat näännyttäneet sitä, ja se on ennen pitkää kuoleman omana!" Molemmat erämiehet riensivät nyt kahta kiireemmin silmillänsä tarkaten karhun liikuntoja, kunnes tämä yht'äkkiä poikkesi jostakin kulmanteesta ja meni näkymättömiin.
"Hän on kadonnut!" huusi Leo.
"Mutta kohta me näemme hänen taas! Rivakasti vaan eteenpäin!" vastasi
Martti.
Vähän ajan perästä saapuivat he siiten paikkaan, josta karhu oli kadonnut, ja hämmästyksestä ja suuttumuksesta päästi Martti huudon suustansa, kun hän havaitsi soukan halkeaman jäätikössä, jonka kautta karhu oli puikkinut piiloon. Jäällä ja lumella olevat veriset jäljet todistivat kylläksi, että niin oli asian laita.
"Tuo riiviö on pahasti pettänyt meidän!" huusi Martti. "Mutta sillä se ei voita mitään! Nähtävästi se ei ole vielä joutunut etäälle, ja me ajamme sitä jälestä, kunnes saamme sen kiinni!"
Leo viivähti, ja katseli arvelevaisesti taivasta, joka sillä välillä oli mennyt umpipilveen. Synkeä sumu peitti kokonaan auringon, ja sitä ilmaa kohden, jossa Delphiini oli ankkurissa, kohosi sakea, läpinäkymätön pilven jänkä. Äänetönnä osotti Leo sormellansa taivaan rantaa.
"Ei se tee mitään!" sanoi Martti, ja tarkasti niinikään taivasta. "Ennenkuin myrsky nousee, ja nuot lumipilvet rupeavat sirottamaan sohjuansa, saamme olla kokonaan pelvotta. Eteenpäin! Eteenpäin! Leo! Neljänneksen hetkeä saamme ainakin panna tähän työhön, ja silloin vasta on aika palata! Vaikk'emme voisikaan toimittaa koko karhua laivaan, viemme kuitenkin sen oivallisen taljan muassamme!"
Samaa päätä syöksähti tuo muutoin aina varovainen, mutta nyt jahdin himoon tykkänänsä heittäytynyt perämies halkeamaan, ja Leo seurasi häntä, vaikka kyllä hänen sydäntänsä ahdisti. Tosin hän olisi hillinnyt Marttia, sillä pahat aaveet iskivät hänen mieltänsä, mutta hän pelkäsi, että tämä halveksisi häntä ja pitäisi häntä pelkurina, eikä hän myöskään olisi millään tavalla tahtonut jättää hyvää suopaa ja uskollista ystäväänsä pulaan. Hän pysyi sen vuoksi Martin kintereillä, lohduttaen itseään sillä toivolla, että haavoitettu karhu tuskasta ja verenvuodosta arvattavasti oli niin voipunut, ett'ei se enää voisi etäälle paeta. Niin olikin, sillä tuskin kului viisi minuuttia, kun jo molemmat erämiehet tulivat halkeamasta aavalle, ja Martti riemuiten ilmoitti taas näkevänsä karkurit. Emäkarhu makasi pitkällään lumella, jonka hän ympärillänsä oli punannut verellään, ja inuen hääräsi pentu hänen edessänsä. Martin ja Leon lähetessä, yritti emä nousemaan pystyyn, etäämmäksi karatakseen. Mutta jäntiä puuttui, ja uikutellen sortui hän kohta rötkälleen. Hyvin osattu laukaus Martin pyssystä teki lopun sen julmista tuskista. Kuula tunki silmän lävitse aivoihin, ja pari kertaa ruumistansa vävähytettyään heitti karhu henkensä. Pennun ympärille heitti Leo harpuunan köydestä tehdyn lämsän, ja kietouneena siihen makasi se kohta avutonna jäällä.
"Joutuivatpa molemmat pedot viimein meidän käsiimme!" lausui Martti, ja veti suutansa riemuisaan hymyyn. "Helposti voimme taluttaa pentua venheelle, mutta emäkarhun me ketistämme. Käy työhön käsiksi, Leo, sillä kauvan aikaa emme tosiaan saa enää viipyä!"
Puukkojansa esiin ottaen, ryhtyivät molemmat erämiehet karhun nylkemiseen, ja olivat jo melkein päättäneet työnsä, kun vanha Martti äkisti nousi seisaalleen ja kallisti, tarkasti kuunnellen, päätänsä. Myöskin Leo heitti työnsä kesken, ja katseli kummastuneena kumppaniansa, jonka kasvoissa tuskallinen ahdistus nähtävästi kuvautui.
"Etkös kuule mitään, Leo?" kysyi Martti.
"Kyllä, tohisevan huminan, joka lähenemistään lähenee," vastasi Leo. "Se ei ole muuta, kuin vihuri, joka ajaa jäälakeoita myöden ja on ahdistunut vuorien rotkoihin."
"Suokoon Jumala, että sinä olet oikeassa!" lausui vanha Martti. "Mutta ei" — lisäsi hän, ja hänen ruskeat poskensa lensivät vaaleiksi — "tämä on jotain pahempaa, kuin paljas vihuri. Kuule, tuolla se jo vinkuen tulee — yhä enemmän on taivas synkistynyt — laupias Jumala, jo tupruu läämältä lumihiuteita! Takaisin, kiiruimman kautta takaisin, poikaseni! Jätä kaikki silleen, ja pane viimeiset voimasi alttiiksi, että me ehdimme venheelle ja saamme peittää itsemme turkeillamme. Juokse nyt mitä suinkin jaksat!"
Muuta kehoitusta ei Leo tarvinnutkaan, sillä hän tiesi yhtä hyvin, kuin Martti, että tämä tuisku veisi molemmilta hengen, jolleivät pääsisi johonkin varjoon. Jos he kerran ehtisivät venheelle, olisivat he pelastetut; heidän tarvitsi ainoastaan vetää se jäälle, panna se alassuin ja käydä sen alle. Siellä heidän sopi istua, ikäänkuin kotelot kuorissansa, ja tuulispää saisi riehua mielin määrin, eivätkä he siitä piittaisi laisinkaan. Siitä jähmetyttävästä kylmästä, jonka tuommoiset tuiskut Pohjan päivättömillä penkereillä tavallisesti tuovat muassaan, varjelisi heitä kylläksi heidän paksut turkkinsa, ja sillä tapaa olisivat he päässeet eheinä vaarasta, jahka vaan Elshöft oli käyttänyt itseään kuin uskollinen ja rehellinen kumppani ja soutanut venheen määrätylle paikalle rannalla.
Sanaakaan virkaamatta, — eikä myrskyn vonkunalta olisi mitään kuullutkaan, — juoksivat Martti ja Leo halkeaman lävitse, jonka korkeat seinät jotenkin hyvin suojelivat heitä kauhean raju-ilman tuimuudesta. Kun he tulivat aavalle jääkedolle, taukosi myrsky yht'äkkiä raivoomasta, lumen höyhet tulla leijailivat harvemmalta, ja näytti melkein siltä, kuin aivan äkkiä syntynyt pyry yhtä väleen herkeisikin.
"Me olemme pelastetut!" sanoi Leo ja huokasi syvältä. "Myrsky asettuu, jopa taivaskin kaihentelee."
"Eteenpäin vaan poikaseni!" vastasi Martti. "Ulkomuoto pettää. Yreksi aikaa on tämä Jumalan ilma lauhtunut, vaan kohta se taas kiintyy, raivotakseen vielä julmemmin kuin äsken. Suokoon Jumala vaan, että Elshöft on vienyt venheen oikealle paikalle."
Yhä kiireemmin riensivät molemmat ystävät jäälakean poikki. Vähällä aikaa saapuivat he sen reunalle, ja tähystelivät tuskissansa kumppaniansa. Mutta niin pitkältä kuin silmä kannatti ei näkynyt mitään venhettä, ja hammasta purren, suuttumustansa Leolta salatakseen, sanoi Martti: "me olemme hukassa! Tuo kavala koira on jättänyt meitä oman onnemme nojaan! Voi Leo parkaa, minkätähden houkuttelin minä sinua turmioon!"
Leo käänsi nyt silmänsä merellepäin ja hiljainen huudahus joukahti hänen vaalenneilta huuliltansa. "Mitä se on?" kysyi Martti.
"Katsokaat tuonne" — vastasi Leo — "tuolla heiluu venhe merellä, ja
Elshöft soutaa sitä kiireesti laivaan päin."
Sumu, joka tähän asti oli vankkana vaippana verhoillut vesiä, alkoi jo haihtua, ja selvästi eroitti nyt Martti venheen. Se oli vielä kuuluvissa, ja, molempia käsiään suunsa edessä pitäen, huusi Martti jyrähtävällä äänellä: "venhe hoi!"
Epäilemättä oli Elshöft kuullut Martin huudon sillä hän käänsi päätänsä jäänyttä rantaa päin ja taukosi soutamasta, ilmeisesti kahdenvaiheisena, kääntyisikö hän takaisin vai ei.
"Tuo ilkeä konna pettää meidän varmaan!" sanoi Martti. "Omaa viheliäistä henkeänsä pelastaakseen, antaa hän meidän menehtyä täällä, sillä muutoin hän ei vielä olisi lähtenyt odotuspaikasta, jossa hänen olisi velvollisuutensa ja kunniansa puolesta pitänyt pysyä! Mutta kuule, mitä tuo merkitsee?"
Kaikkuva kumahus mereltäpäin tärisytti ilmoja. Toinen pamahus seurasi kohta, ja vähän ajan takaa vielä kolmaskin.
"Ne on Delphiini'in tykin laukauksia, jotka kutsuvat meitä takaisin!" sanoi Leo.
"Niin onkin," lisäsi Martti, "ja Elshöft on kuullut ne yhtä hyvin, kuin mekin! Katso, hän on taas alkanut soutaa, ja heittää meidän oleville onnillemme! Tuo järjetön, Jumalan kosto saavuttaa kerran hänenkin, jos kohta tässä maailmassa ei voi häntä rangaista. Nyt, Leo, ei auta mikään muu, kuin kestäväisyys. Meidän pitää palata tapetun karhun luo, että saamme sen taljan peitteeksemme, kunnes myrsky, joka epäilemättä kohta rupee uudestaan raivoomaan, on mennyt ohitse. Tule, joka hetki on tässä tilassa meille kallis."
Martti ja Leo riensivät nyt takaisin halkeamaan, ja olivat tuskin saapuneet sinne, kun jo vihurit alkoivat viuhkata ja lumipilvet laskettivat suurissa määrin kiteitänsä maahan. Samalla ilmakin muuttui niin jäätävän kylmäksi, että pakenevien henki kohta huurahti, ja kohmetuttava vilu kangistutti Leon hermoja, jotka eivät vielä olleet pakkaseen tottuneet.
"Minä en jaksa edemmäksi!" vaikeroitsi hän, ja nojautui, lopen uupuneena, jääseinää vastaan. "Pelasta itsesi, Martti, ja anna minun maata täällä."
"Jumala varjelkoon minua siitä!" vastasi Martti. "Paina itsesi minun olkapäitäni vastaan — niin — ja nyt eteenpäin!"
Leo yritti nyt astumaan, mutta jo muutamien silmänräpäysten perästä turtauivat hänen jalkansa, ja voipuneena meni hän tainnoksiin.
"Suuri Jumala, mikä nyt neuvoksi?" huusi Martti tuskaa täynnänsä. "Leo, Leo, sinun pitää liikkuman, taikka olet jo viiden minuutin perästä aivan paleltuneena!"
"Anna minun kuolla tähän!" ohkasi Leo. "Voimani ovat minulta vilpistyneet."
Martti katseli tuimasti taivasta, ja hykersi käsiänsä.
"Ei, ei!" mutisi hän sitten itsekseen — "minä tahdon pelastaa sinun, taikka kuolla sinun kanssasi! Jumala auttaa varmaan minua, ja antaa minulle uudet voimat!"
Hän notkistui nyt puoliksi jähmettynyttä nuorukaista vastaan, kohotti häntä seisaalleen, nosti hänen hartioillensa, ja alkoi uudestaan juosta. Hengistyneenä ja kovin väsyksissä pääsi hän vihdoin siihen paikkaan, jossa tapettu karhu makasi. Tuota pikaa ketti hän siltä nahan, peitti itsensä, Leon ja pennun tällä, ja havaitsi pian nuoren ystävänsä virkoovan. Kerran huo'aten kysyi Leo: "missä minä olen?"
"Turvallisessa paikassa nykyjään kumminkin! Karhun talja ja pentu ovat pelastaneet meidän! Täydellisesti peitetyinä makaamme tässä, ja tuo pieni pörröinen pentu uumaa lämmintä, ikäänkuin kuuma kiuvas. Kärsimystä vaan, Leo! Kaikki muuttuu vielä hyväksi, jollei vaan tätä raju-ilmaa kauvan kestä ja Delphiini riisty ankkuristansa. Kylmyyttä ja tuiskua meidän ei enää tarvitse peljätä!"
Vaikka myrsky ei enään erittäin haitannut ystäviämme, ei kumminkaan mitä heidän ruumiilliseen oloonsa koski, tunkeusi kuitenkin sen kauhea pauhina heidän korviinsa. Aikalomasta kuului myöskin hirmuinen jyry, joka tuntui järisyttävän maan sisimpiä perustuksia. Ei Martti eikä Leo voineet käsittää, mistä tämä outo jyske, jonka rinnalla tuhansien kanuunain pauke olisi tuntunut vähäpätöiseltä, sai alkunsa. Vasta jälestäpäin havaitsivat he sen tulleen jääkallioista, joita aallot vähitellen olivat uurtaneet altapitin, ja, jotka, tasapainosta joutuessaan, irtautuivat rannalta ja rojahtivat mereen.
[Jääkallioin sanotaan syntyvän seuraavalla tavalla. Ne summattoman suuret lumijoukot, jotka peittävät pohjois-navan autioita seutuja ja vuonna vuotuisena enenttyvät, sulaavat kesäpäivän helteestä vedeksi, jota kokoontuu lukuisiin puroihin ja juomiin, jotka sitten vipajavina virtoina juosta suikertelevat laakeille rantamaille. Siellä niiden kirkas, kylmä vesi pian jäätyy, ja joka ajast'aika kasvaa uusi jääkuore lisäksi, jotta vuosisatojen kuluessa sukeuu tuhansien jalkojen korkuisia jäätiköitä. Lumi, joka tuommoisilla jäävierroksilla pintyy ja sulaa, kartuttaa niitä yhä isommiksi, täyttää lomakot ja haljenteet, ja tekee nämät tiiveiksi ja sileiksi. Meren aaltojen lakkaamaton liikkuminen ja läiskyminen syöpi sitten aikaa voittain niiden juuria, eikä tarvita viimein kuin vähäinen tärähys, esimerkiksi joku myrsky, kun ne jo hirmuisella räjäyksellä sysääntyvät mereen. Saarentapaisina uiskentelevat ne sitten valtamerellä, kunnes tuuli ja virrat ajavat niitä eteläänpäin, jossa ne vähitellen hupenevat, ja viimein kokonaan riutuvat.]
Huolia ja tuskaa täynnänsä odottivat Martti ja Leo julmasti riehuvien luonnon voimien viihtymistä. Mutta monta pitkää hetkeä vieri, ennenkuin he rohkenivat jättää turvapaikkansa ja ruveta pyrkimään esiin niistä tiiviistä lumiläjistä, jotka olivat kertyneet heidän päällensä.