KUUDES LUKU
Pako.
Yksisilmäinen intiaani kuljetti Pablon ensin portaita alas ja sitten jonkin matkaa pitkin himmeästi valaistua käytävää. Viimein intiaani seisahtui raskaan puuoven eteen ja tuijotti ainoalla silmällään Pabloon, joka levollisesti kesti hänen katseensa.
Sitten intiaani nyökkäsi aivan kuin osoittaakseen, että hänen tutkiva katseensa oli löytänyt, mitä etsi, ja sanoi matalalla äänellä: "Rukoile näkymättömiä, minä en voi mitään tehdä."
Hän avasi oven, antoi Pablon astua sisään ja sulki sen jälleen. Pablo tunsi joutuneensa mahtavan, häikäilemättömän ja julman miehen käsiin, joka hankki hänelle pahaa. Sekä neekerin että yksisilmäisen intiaanin käytös ennusti pahaa: viimeksimainitun sanat olivat tosin hyvässä tarkoituksessa lausutut, mutta ne kajahtivat Pablon korvissa kuin kuolinkellot. Kuitenkaan ei hänen sydämensä tuntenut pelkoa. Uhmaten ja tyynenä hän odotti kohtalonsa ratkaisua.
Sitten liukui koko hänen lyhyt elämänsä kuin unennäkö hänen sielunsa silmäin editse. Jo varhain oli kova kohtalo temmannut hänet tieltä, jota hän oli määrätty kulkemaan, ja nyt taaskin vuosien kuluttua oli sen armoton käsi tarttunut hänen nuoren elämänsä ohjaksiin.
Mitä hän oli tehnyt joutuakseen näin verenhimoisen kohtalonoikun uhriksi?
Oliko hänen rinnassaan oleva merkki ja hänen kuninkaallinen sukuperänsä, josta hän nyt vasta muutamia päiviä sitten oli saanut tietää, syynä siihen, että häntä nyt kuolema uhkasi? Muuta syytä ei voinut olla.
Vähän hän tiesi kansastansa, mayojen kansasta, vain sen hiukkasen, mitä tigrero hänelle oli kertonut ja kirjat ilmoittaneet; yksinäisessä kartanossa hän ei ollut oppinut tuntemaan maansa oloja; mutta nuoren varoittajan kysymys: "Oletko Nezualpillin jälkeläinen?" oli herättänyt myrskyn hänen rinnassaan. Hän tunsi tämän viimeisen sankarillisen maya-kuninkaan nimen, hänen, joka espanjalaisten miekkoihin oli henkensä heittänyt. Hänellä oli salaperäinen merkki, hän oli satojen kuninkaiden jälkeläinen, ja hän oli valmis kuolemaan, kuten kuninkaan arvolle sopi.
Tamay, jota hän oli uskonut, ainoa hänen kansastaan, joka häntä oli lähestynyt, oli hänet pettänyt. Miksi?
Raaka, julma kazike, jonka edessä hän juuri äsken oli seisonut ja jonka käskystä hänet oli kavalasti ryöstetty kodistaan, pelkäsi häntä, kuninkaan poikaa. Hän oli sen äsken selvästi tuntenut. Mutta mistä syystä? Saattoiko hallitsijain jälkeläisillä enää olla mitään vaikutusvaltaa maassa, joka jo vuosisatoja oli ollut Espanjan ja jossa punanahat olivat vain orjia?
Kuinka kohtalo oli hänelle kova.
Valkoihoisten halveksimana ja tästä halveksimisesta syvästi kärsien hän oli elänyt elämäänsä, kunnes äkkiä salaman tavoin hänelle näyttäytyi häikäisevä tulevaisuus kuin unikuva, joka heti taas haihtui syvään pimeyteen.
Hän oli varma siitä, että neekeri ja yksisilmäinen intiaani aikoivat suorittaa pyövelintyön, joka kuilun reunalla äskettäin oli epäonnistunut. Mutta jos Jumala kerran oli häntä auttanut, miksi Hän nyt hänet hylkäisi?
Hänen ylpeyteensä ja mielenlujuuteensa yhtyi vilpitön, lapsellinen usko maailman Vapahtajaan. Hän oli harras kristitty.
Tamayn kuiskaukset vanhoista jumalista, jotka vielä edelleen elivät, eivät olleet häneen mitään vaikuttaneet enempää kuin kuvaukset, jotka hän oli lukenut isäinsä jumalanpalveluksesta.
Isä Bernardo oli kasvattanut hänet totiseen jumalanpelkoon.
Nuorukaisen hurja uhma suli hiljaiseksi alistumiseksi Jumalan tahtoon.
Hänen elämänsä loistava tähti Mariquita säteili nytkin pimeässä yössä, ja hän ajatteli tyttöä hiljaisesti kaivaten ja rakkaudella.
Viimein hänen täytyi väkivalloin riistäytyä mietteistään ja kiinnittää ajatuksensa kaameaan todellisuuteen.
Hänen silmänsä olivat jo vähitellen tottuneet kellarin pimeyteen. Hän oli holvissa, jonka muuratuissa seinissä oli siellä täällä komeromaisia syvennyksiä.
Holvin kalustona oli penkki ja muutamia nelikulmaisia kiviä.
Yksi ainoa ovi, sama, josta hän oli tullut, johti tähän maanalaiseen kellarimaiseen huoneeseen. Hänen kätensä olivat sidotut; mutta veitsi, jota hän maansa tavan mukaan kantoi vyössä selässään, oli yhä vielä paikoillaan. Hänen ryöstäjänsä eivät olleet huomanneet ottaa sitä herrastapaan pukeutuneelta nuorukaiselta.
Vaikka Pablo järkkymättömän rauhallisena odottikin kohtalonsa ratkaisua ja oli valmis vaikeroimatta kestämään pahimmankin, ei itsesuojeluvaisto suinkaan silti ollut kuollut tässä henkisesti ja ruumiillisesti voimakkaassa nuorukaisessa. Jos vielä oli pieninkin mahdollisuus taistella, niin hän aikoi taistella viimeiseen hetkeen.
Hänen siteensä vaivasivat häntä nyt, kun ajatusten pyörre hetkeksi oli asettunut.
Hänen katseensa osui kiveen, joka oli maassa. Hän astui sen luo, koetti sitä ja huomasi, että sillä oli terävät reunat. Heti paikalla hän alkoi kihnata ranteitaan sitovaa nuoraa kiven särmää vasten, tuokio vain, ja hän oli vapaa. Hän hieroi puutuneita ranteitaan ja tarttui, kun ne olivat saaneet entisen jäntevyytensä, melkein hurjan riemukkaasti puukkoonsa.
"En siis ainakaan kuole aseetonna", sanoi hän sitten. Hän seisoi pää pystyssä leimuavin silmin kuulostaen pienintäkin ääntä.
Hiljaisuus, kuolonhiljaisuus vallitsi hänen ympärillään; hän kuuli oman hengityksensä, oli kuulevinaan sydämensäkin sykkivän.
Äkkiä hän hätkähti: hänen korvansa erottivat hiljaista sihinää.
Käärmekö se oli?
Ääni uudistui, ja nyt hän oli varma siitä, että se lähti ihmisen suusta ja että sen tarkoituksena oli herättää huomiota. Hän vastasi siihen sihisten hiljaa, mutta terävästi.
Nyt hän erotti sanoja, mutta ei voinut niitä ymmärtää, epäselvinä ja heikkoina ne tunkeutuivat hänen korvaansa. Mistä ne tulivat? Ei ainakaan ovesta. Mistä?
Taaskin kuului ääni, puhuttiin.
Hän kulki seiniä hapuillen tarkoin kuunnellen; silloin — nyt kuului selvästi: "Kuuletko minua?" kysyttiin mayankielellä; ääni tuli ylhäältä, tunki holvikaton läpi.
"Minä kuulen sinua", vastasi Pablo hiljaa, "kuka olet?"
"Sama, joka sinua varoitti, kuninkaitten jälkeläinen, kun vihollisesi saapuivat."
Pablon sydän sykki rajusti toivosta. "Oi puhu!"
"Minun täytyy tietää, puhuttelenko Hualpaa, Jungunan poikaa; onko sinulla kuninkaan merkki rinnassasi?"
"On."
"Varo pettämästä minua, se koituisi kuolemaksesi; vain kuninkaitten jälkeläisen tahdon pelastaa."
"Minä en sinua petä."
"Hyvä. Ovatko kätesi vapaat?"
"Ovat."
"Minä lasken sinulle suopungin, kiipeä sen avulla ylös."
Heti sen jälkeen laskeutui palmikoidun suopungin silmukka holviin ylhäältä. Pablo tarttui siihen nopeasti ja kiipesi sitä myöten ylös. Hän pääsi katolle, ja nyt vasta hän huomasi aukon, josta suopunki oli laskettu alas; se oli kyllin suuri, jotta hänen solakka ruumiinsa mahtui tunkeutumaan sen lävitse. Hän nousi yhä ylemmäksi ja joutui savupiipun kaltaiseen muurattuun torveen; ylhäältä käsin kajasti valoa heikosti, tuskin huomattavasti. Torvi johti ylöspäin tehden mutkan. Vetäen itseään rivakasti käsillään ja ponnistaen jaloillaan muurista Pablo pääsi yhä ylemmäksi. Valo kävi kirkkaammaksi. Hän näki edessään ihmisolennon, ja kohta sen jälkeen hän joutui torvesta tiheään zeiba-pensaikkoon, jonka yli jättiläispuu levitti oksiaan. Hänen edessään seisoi intiaaninuorukainen, joka tervehti häntä hymyillen, mutta samalla nosti sormen suulleen varoituksen merkiksi… Nopeasti pelastaja veti sitten suopungin ylös ja laski varovasti litteän kiven aukon suulle, josta Pablo oli tullut, kuitenkaan sulkematta sitä kokonaan.
"Ollos tervehditty, Jungunan poika", sanoi nuorukainen sitten kuiskaten, "minä olen Tenenga, Azualin poika, ja minut on lähetetty auttamaan sinua vihollistesi käsistä".
Pablo loi silmäyksen nuorukaiseen, joka seisoi hänen edessään harmaassa hämärässä. Tenenga oli pitkä ja solakka ja vain joitakin vuosia vanhempi pelastamaansa nuorukaista. Hänellä oli yllään vihreä metsästysmaita, sääriä peittivät korkeat nahkasäärystimet; hänen kasvonsa olivat miellyttävät, ja katse, jonka hän loi Pabloon, oli samalla ystävällinen ja ihaileva.
"Näkymättömille olkoon kiitos, minä saavuin oikeaan aikaan, kuninkaan poika."
"Kuinka saatoit tuntea vankilani, ystäväni?"
"Tunsin sen isäni ansiosta, joka oli kaikkien Chamulpon salaisuuksien perillä. Näkymättömät johtivat askeleni tänne."
"Mutta tuntevatko neekeri ja yksisilmäinenkin tämän salaisuuden?"
"En usko — hiljaa!"
Hän painoi korvansa torven kapealle suulle ja viittasi Pabloa tekemään samoin.
Selvästi kuulivat nuorukaiset seuraavat espanjankieliset sanat: "Sinä olet päästänyt hänet pakoon, sinä intiaanikonna; kazike revittää sinut kappaleiksi siitä hyvästä."
"Älä hulluttele, don Abrahan, mitä minä pojasta välittäisin?"
"Chamulpo ruoskittaa meidät kuoliaiksi. Missä hän on? Missä hän on?
Keksi neuvo, Chimal, henkemme on kysymyksessä."
Pablo kurkisti pimeään aukkoon ja huomasi alhaalla valoa; noilla molemmilla oli varmaankin soihdut tai lyhdyt käsissään.
"Heillä on valoa", kuiskasi hän Tenangan korvaan.
Tämä nyökkäsi hymyillen ja vastasi samoin hiljaa: "Siitä ei heillä ole mitään hyötyä."
Aukkoa oli tosiaan mahdoton nähdä, se kun oli samanvärinen kuin holvin muuraus.
"Tässä on köysi, jolla hän oli sidottu — missä on ihminen?"
"Henget ovat vieneet hänet."
Silmänräpäyksen vallitsi hiljaisuus, sitten sanoi neekeri, huomattavan vapisevalla äänellä: "Tule, Chimal, päästäkäämme verikoirat irti, ne eivät pelkää henkiä."
Nämä sanat kuuli Tenangakin. Pablo katsahti häneen kysyvästi.
"Älä pelkää minä olen sirotellut niiden kuonolle hienoksi jauhettua pippuria, ne eivät koko päivänä kykene vainuamaan; sitäpaitsi ympäröivät nämä orjantappurat meitä läpipääsemättömänä muurina."
Molemmat nuoret intiaanit kuuntelivat taas äänettöminä.
Hetkisen kuluttua kuului neekerin toruva ääni, tällä kertaan maan päältä, ja koirien ulvontaa.
"Ne ovat hulluja, nuo pedot; katso, Chimal, kuinka ne ovat vimmoissaan ja lakaisevat kuonoillaan maata."
"Sulje ne takaisin koppiinsa; näkymättömät ovat temmanneet pojan ilmojen kautta."
"Oi", ähki neekeri, "olen kuoleman oma. Mene, don Chimal, nouda
Huntoh, zapoteki; hän palasi eilen kotiin, hänen täytyy auttaa meitä."
Tenangan silmät leimahtivat, kun Huntohin nimeä mainittiin, ja hänen kätensä tarttui lujemmin pyssyyn.
"Tunnetko zapotekin?"
"Tunnen hänet", kuului synkkä vastaus.
"Onko hän vaarallinen?"
"On. Hän on taitava metsästäjä, mainio jälkienhakija ja verraton ampuja. Jos hän pääsee jäljillemme, uhkaa meitä tosiaankin vaara, mutta vain siihen asti", jatkoi hän hitaasti ja pontevasti, "kunnes hän seisoo pyssyn kantaman päässä minusta. Azualin poika osaa myöskin ampua."
Neekerin ja yksisilmäisen äänet olivat häipyneet; ei hiiskahdustakaan kuulunut tiheään pensaikkoon, jossa molemmat nuorukaiset piileskelivät.
Pablo katsahti seuralaisensa synkkiin kasvoihin. "Onko hän vihollisesi, Tenanga?"
"Minun käteni on surmaava hänet, ja hän tietää sen."
Hetkisen kuluttua Pablo kysyi: "Mitä nyt teemme?"
"Meidän täytyy lähteä vuorille, Jungunan poika, mutta sitä ennen täytyy sinun saada toiset vaatteet ja pyssy. Osaatko ampua?"
Leimuavin silmin vastasi Pablo: "Minun aseeni antaa varman kuoleman. Mutta tähän asti en ole sitä laukaissut muita kuin metsänpetoja vastaan."
"Se on hyvä. Me tarvitsemme kyllä vielä tuliaseita."
"Mistä saamme minulle pyssyn?"
"Odota. Minä olen Chamulpon metsästäjä, kuten isänikin oli; Chamulpo lainaa sinulle aseita ja vaatteita."
Pablo katsahti häneen epäluuloisesti.
Tenanga huomasi sen ja sanoi: "Älä pelkää, kuninkaitten jälkeläinen, minut on lähetetty pelastamaan sinut vihollistesi käsistä, ja näkymättömät auttavat minua. Ainoastaan Huntoh huolestuttaa minua. Jos hän tulee tänne ja huomaa, että koirat ovat saaneet pippuria, hän arvaa heti minun olevan näillä mailla."
"Eikö meidän olisi paras lähteä nyt heti? Emmekö voi hankkia hevosia itsellemme?"
"Meidän täytyy mennä metsään. Se yksin voi suoda meille turvan. Mutta sitä ennen täytyy sinun saada toiset vaatteet."
"Eikö zapoteki tunne kellarin salaisuutta?"
"Ei. Sitä ei tunne kukaan muu kuin Chamulpo ja minä; mutta kazike ei tiedä, että isäni on ilmaissut salaisuuden minulle."
"Minä seuraan sinua sokeasti, pelastajani, taivas meitä suojelkoon."
"Meidän täytyy odottaa tässä, kunnes tulee pimeä; olisi vaarallista lähteä liikkeelle, niin kauan kuin aurinko vielä on taivaalla."
Samassa he kuulivat ratsujoukon kavioiden kapsetta.
Hetkisen kuluttua kuului karkea ääni. "Hei, Abrahan, vanha neekeri, missä piileksit? Missä on musta kuvatus? Abrahan!"
"Tässä, señor", vastasi neekerin käheä ääni.
"Missä on kazike?"
"Hän ratsasti itäänpäin, señor."
"Sehän sattui pahasti, olisin mielelläni häntä tavannut. Aurinko laskee, meidän täytyy jäädä tänne, miehet. Hanki meille lihaa, Abrahan, ja hevosille heiniä."
Nuorukaiset kuulivat kaiken aivan selvästi, he kun olivat aika lähellä Chamulpon asuntoa.
"Haittaako ratsumiesten tulo meitä, Tenanga?"
"Ei, se on hyväksi. Se antaa ajattelemista neekerille, joka voisi muuten meitä vahingoittaa, ja sekoittaa jälkemme. Olen levoton kuultuani zapotekin uskaltaneen saapua taas näille seuduin; minun täytyy vastata hengestäsi, Jungunan poika."
"Kenelle?"
"Isäni hengelle", vastasi nuori maya vakavasti. "Sinä saat vielä tietää kaikki", hän lisäsi.
Yö läheni, tähdet loistivat tummalla taivaalla, yölepakoita ja kiiltomatoja liikkui pimeässä, ja tuuli suhisi puitten latvoissa. Nuorukaiset kuulivat nuotion ympärillä majailevien ratsumiesten naurua ja pilapuheita. Viimein sanoi Tenanga: "Nyt peitämme jälkemme takaa ajajiltamme; sinun jälkesi tuntee tuhansien seasta."
Hän leikkasi puukollaan koko joukon köynnöskasvien varsia ja kääri ne tiukasti Pablon ratsusaappaitten ympäri. Samoin hän teki itselleen.
"Nyt Huntohin on vaikea tuntea jälkiämme. Seuraa nyt minua, mutta varo orjantappuroita, niistä voi saada pahoja haavoja."
"Minä tunnen metsän. Mutta miten pääsemme tämän orjantappuraseinän läpi?"
"Saatpa nähdä."
Tenanga heittäytyi pitkälleen maahan ja ryömi varovasti eteenpäin. Heti hänen jäljessään tuli Pablo hitaasti ryömien. Kun he saapuivat vaaralliselle orjantappuraseinälle, jonka kovat, neulanterävät okaat olivat kahden, kolmen tuuman pituiset, Tenanga pysähtyi. Hänen varovasti hapuileva kätensä tarttui orjantappuroihin ja veti pois taitavasti toisten joukkoon sovitetun irrallisen orjantappurakimpun. Hän nosti sen paikaltaan, ja silloin avautui piikkimuuriin aukko. Hän käski Pablon kulkea polvillaan aukon läpi varovasti, ettei haavoittuisi.
Pablo oli siksi kokenut metsämies, että hyvin osasi varoa hirvittäviä orjantappuroita, joiden repimät haavat paranivat varsin hitaasti. Mutta hänen vaatteensa vahingoittuivat aika tavalla. Kun he saapuivat sananjalikkoon, joka kohosi orjantappurapensaiden takana, sulki Tenanga taas orjantappurakimpulla, jota hän oli raahannut mukanaan, ainoan aukon vaarallisessa muurissa. Vanha taikausko, jota Chamulpo hartaasti kannatti, esti orjantappurapensasten hävittämistä. Intiaanit uskoivat näet henkien asustavan siinä ja niiden karkoittamisen tuottavan turmiota.
Tenanga ja Pablo hiipivät sitten korkeiden sanajalkojen ja laakeripensasten välitse. Tenanga liukui edellä kuin varjo läheistä korkearunkoista metsää kohti. Sinne päästyään he oksien välistä tarkkasivat nuotion ympärillä makailevia ratsumiehiä. Sitten Tenanga viittasi Pabloa kulkemaan eteenpäin. Hänen terävä silmänsä ei nähnyt neekeriä, ei yksisilmäistä eikä zapotekia. Varovasti he kahlasivat viidakkojen lävitse. Viimein Tenanga tunkeutui sanajalkojen ja nuorten palmujen muodostamaan tiheikköön ja pysähtyi matalan kallion eteen.
"Meidän täytyy mennä maan alle, Jungunan poika."
"Minä menen minne sinäkin, ystäväni!"
"Älä pelkää."
"En pelkää mitään; mene!"
"Ojenna minulle kätesi, tässä on portaat." Molemmat astuivat pimeään aukkoon ja laskeutuivat kiemurtelevaa tietä alas noin viisikymmentä porrasta. Sitten Tenanga pysähtyi.
Vallitsi hiljaisuus ja synkkä pimeys. Ei hiiskahdustakaan yläilmoista tunkeutunut tänne.
Nuori maya sytytti tulitikulla tervaksisen männynsäleen, jonka kolkko loimu valaisi vain lähimmän ympäristön.
Pablo näki luonnon muodostaman kallioluolan. Hänen jalkainsa juuressa oli vesilätäkkö, jonka ääressä oli muutamia saviastioita. Pimeä käytävä johti toisiin maanalaisiin kammioihin.
"Sano minulle, pelastajani ja ystäväni, missä olemme?" kysyi Pablo hiljaa.
"Syvyyden lähteellä. Täältä noutivat vuosisatoja sitten kansalaisemme vettä; katso, tuossa on vielä heidän ruukkujansa. Ei kukaan ole sen koommin niihin koskenut."
"Ihmeellistä", sanoi Pablo kummastelevalla äänellä.
"He kävivät täällä luultavasti vain hädän hetkellä, kun viholliset väijyivät ulkopuolella; tällaisia lähteitä on useissa paikoin maatamme."
"Ja sen jälkeen kuin kansani kukistettiin, ei näitä maanalaisia lähteitä ole käytetty. Ihmiset eivät enää uskalla lähestyä luolaa, he luulevat pahojen henkien täällä majailevan. Paitsi kazikea olemme ainoastaan isäni ja minä käyneet tässä luolassa. Vain harvat tuntevat sisäänkäytävän, ja hekin kammoavat ja pakenevat sitä."
"Mitä kazike täällä tekee?"
"Tämä on hänen salainen piilopaikkansa. Isästä poikaan on aina periytynyt ikivanhan kellarin salaisuus, jonka sinäkin nyt olet oppinut tuntemaan. Minun isäni sai sen tietää Chamulpolta ja minä häneltä. Tule, kuninkaitten jälkeläinen, tule katsomaan."
Hän kulki palava tervaslastu kädessään viereiseen luolaan.
Hämmästyksekseen Pablo huomasi, että se oli sisustettu asuttavaksi. Oli kaappeja, arkkuja, vuode. Seinillä riippui vaatteita, satuloita, suitsia, suopunkeja; kaikkialla oli aseita: pyssyjä, peitsiä, miekkoja.
"Näet", sanoi Tenanga, "että kazike on laittanut itselleen asunnon tänne. Sinun pitää nyt lainata häneltä pyssy ja metsästyspuku; hänellä on mainioita aseita, joita hän on saanut amerikkalaisilta."
Pablo valitsi kaksipiippuisen luodikon, tarkasti sitä ja painoi sen poskelleen. Se oli hyvää tekoa ja sopi hänelle mainiosti.
"Varusta itsesi ampumatarpeilla, Jungunan poika; tuolla on luoteja, ruutia, sytyttimiä", puhui Tenanga osoittaen erästä arkkua. "Minä haen sinulle vaatteita." Sillä aikaa kuin Pablo haki itselleen ampumatarpeita, otti Tenanga hänelle seinältä metsästyspaidan ja valitsi kevyet nahkakengät ja pehmeästä lehmännahasta tehdyt korkeat säärystimet. "Vaihda vaatteita, valtias, ja laskeudu levolle. Huomenna tarvitset voimia."
"Jäämmekö tänne yöksi?"
"Kunnes tähdet alkavat kalveta; meidän täytyy odottaa päivää voidaksemme liikkua metsässä."
Pablo pukeutui upo uuteen, kauniiseen ja intiaanitapaan koristeltuun metsästyspaitaan. Tenanga riisui häneltä saappaat, sitoi toimeliaasti hänen jalkoihinsa paulakengät ja sääriin pitkät säärystimet. Vyö, pieni lakki ja metsästyslaukku täydensivät puvun.
"Laskeudu nyt levolle, valtias, Tenanga valvoo vieressäsi."
Pablo oli todellakin sanomattoman väsynyt. Hän heittäytyi vuoteelle ja vaipui pian uneen. Tenanga istui hänen pääpohjissaan hyräillen kansansa ikivanhoja lauluja.
* * * * *
Kun loistavat tähdet alkoivat vaaleta, herätti nuori maya kuninkaitten jälkeläisen.
Pablo heräsi voimistuneena syvästä unestaan.
Hän katseli omituista, vain tervaspäreen valaisemaa ympäristöä ikäänkuin unelmaa, ja hänen mieleensä kuvastui kaukainen koti, hiljainen maakartano meren rannalla, don Antonio, lempeä señora, suloinen Mariquita; mutta samalla hän tunsi uudelleen rautakäden, joka oli tarttunut hänen nuoreen elämäänsä ja heittänyt hänet kuolemanvaaroihin. Pyhimykset olivat häntä auttaneet, ja hän kiitti heitä kaikesta sydämestään. Mutta kaikkia muita ajatuksia kirkkaampana kajasti tietoisuus, että hän polveutui suvusta, joka muinoin oli hallinnut maata ja jonka muistoa jälkipolvet yhä vielä pitivät pyhänä.
Joskin pahat voimat koettivat tuhota häntä, kuninkaitten jälkeläistä, tunsi hän vierellään kulkevan hyvän enkelin, joka suojellen levitti siipensä hänen ylitseen. Sillä aikaa kuin Pablo nukkui, oli Tenanga hävittänyt kaikki jäljet, joista olisi voinut päättää vieraitten majailleen tässä Chamulpon piilopaikassa. Nyt hän ojensi Pablolle suklaalevyn, jonka oli löytänyt Chamulpon varastosta, sekä maissileipää omasta metsästyslaukustaan; vedellä he sammuttivat janonsa. Tenanga täytti vielä ruutisarven ja luotipussin, otti palavan päreen ja virkkoi: "Jos suvaitset, valtias, niin lähdemme."
Pablo, joka näytti hyvin sotaiselta metsästyspuvussaan, kaksipiippuinen luodikko olallaan, mutta jonka luontaista soreutta ei karkea pukukaan voinut peittää, taivutti päätään suostumuksen merkiksi.
Tenanga astui portaita ylös ja sammutti päreen.
Oli vielä yö; pimeys ympäröi heitä heidän seisoessaan jättiläiskokoisten setri-, chicazamote- ja mahonkipuitten alla.
He astuivat raikkaaseen aamuilmaan. Tenanga oli vaihtanut omat jalkineensa Chamulpolta lainaamiinsa; hän oli kerrassaan mestari keksimään keinoja jälkienhakijain pettämiseksi, olihan hän itsekin taitava rastreador [= jälkienhakija] ja tiesi, kuinka oli meneteltävä, jotta ei Huntoh-urkkija saisi heistä selkoa.
Hän kulki edellä pensaikkojen lävitse, jotka olivat miltei läpipääsemättömät; mutta kokeneena metsänkävijänä hän ei käyttänyt tietä raivatakseen terävää veistään, hyvin tietäen, että se olisi herättänyt epäluuloja.
Päivä koitti, ja luonto heräsi unestaan. Papukaijat kirkuivat, pitkähäntäiset apinat hyppelivät oksatta oksalle, aamun suloiset laulajat kajahduttivat iloisia liverryksiään. Jättiläispuiden latvoja punasi aamuauringon kultainen hohde, mutta niiden juurella vallitsi hämärä, joka ei keskipäivälläkään väistynyt.
Tenanga astui eteenpäin rivakasti ja tottuneesti kuten ainakin metsäneläjä, noudattaen koko ajan suurta valppautta; hänen kintereillään seurasi notkein askelin Pablo, joka myöskin hyvin tunsi aarniometsän salaisuudet.
Kauas kaikista ihmisasunnoista johti heidän tiensä. Lintujen laulu oli jo kauan sitten vaiennut. Hämärän metsän syvää hiljaisuutta häiritsi vain silloin tällöin jokin ohitse kiitävä iguana [= iso, syötävä sisilisko] tai puuhun kiipeävä tlamototlis [= pieni orava].
Nuorukaiset, jotka kumpikin olivat poikkeuksellisen jänteviä ja harjaantuneita, astuivat yhtä mittaa, kunnes helle kävi rasittavaksi; silloin he istuivat lepäämään erään lähteen reunalle. Tenanga ei ollut matkalla jättänyt käyttämättä mitään mahdollista varokeinoa vaikeuttaakseen takaa ajoa, niin suuresti hän pelkäsi zapotekia.
* * * * *
Sillä aikaa kuin nuorukaiset vielä olivat matkalla, saapui Chamulpo vastoin palvelijainsa odotusta takaisin laaksoon; häntä seurasi ratsastajaparvi, joka oli hänelle henkeen ja vereen uskollinen.
Abrahan-neekeri astui häntä vastaan ovelle matelevan nöyränä, yksisilmäinen intiaani sitävastoin näytti vakavalta.
"Hei, musta lurjus", lausui kazike Abrahanille hyväntuulisena, "kuinka holhokkisi jaksaa?"
"Pahat henget ovat liikkeellä, herra valtias, me emme voineet niille mitään."
Silmänräpäyksessä muuttuivat maya-päällikön kasvot synkeiksi kuin yö.
"Mitä tarkoitat? Jos olet laiminlyönyt velvollisuutesi, niin saat pelätä pahinta."
"Ei mitään ole laiminlyöty, valtias, ei mitään, tunnethan Abrahanin."
"Mitä on tapahtunut? Missä on hän, jonka uskoin huomaasi?"
Änkyttäen neekeri vastasi: "Pahat henget ovat hänet vieneet. Hän on poissa."
Kazike päästi raivoisan kiljahduksen.
"Kurja orja, sinä olet päästänyt hänet pakoon."
Pitkä murhapuukko välähti vimmastuneen miehen kädessä.
Neekeri vapisi hallitsijansa raivoa, mutta seisoi hievahtamatta, alistuvana.
Se pelasti hänen henkensä.
Kotvasen kuluttua Chamulpo käänsi raskaasti hengittäen tiikerinsilmänsä intiaaniin ja lausui: "Puhu sinä, Chimal."
"Näkymättömät ovat hänet vieneet, kazike, me olemme vain ihmisiä."
Kazike hillitsi kammonsekaisen vihansa ja sanoi levollisemmin: "Puhu!"
"Minä vein hänet alas ja suljin hänet kiviholviin, joka on syvällä maan alla; telkesin hänet sinne, hän ei voinut paeta; rangaiskoot minua näkymättömät, ellen puhu totta. Kun menimme sinne, Abrahan ja minä, tehdäksemme hänestä lopun, oli häkki tyhjä, hän oli poissa."
"Entä mitä sitten teitte?" kysyi Chamulpo töin tuskin hilliten itseään.
"Etsimme kellarin ristiin rastiin; muuri oli luja, kuten vuosisatoja on ollut, ovi tarkasti suljettu."
Vaikka kazike tunsikin ikivanhan holvin salaisuuden, värisi hänen ruumiinsa kuitenkin taikauskoisesta kauhusta. Paitsi häntä ei kukaan muu kuin hänen entinen uskottunsa Azual tuntenut rakennusmestarin älykästä keksintöä, niin taitavasti oli salainen uloskäytävä sommiteltu. Mutta vaikkapa vanki, niin mahdottomalta kuin se näyttikin, olisi tuntenut tämän salatien, kuinka olisi hän ilman apua päässyt siitä kulkemaan? Voimakasta miestä puistatti kylmä väristys. Olivatko ne sittenkin oikeassa, jotka uskoivat suojelushenkiin?
Kolmannen kerran oli Jungunan poika, vanhan hallitsijasuvun viimeinen vesa, päässyt kuoleman kourista!
Oliko tämä suojelushenki niin voimakas? Hän tiesi voivansa täydellisesti luottaa kätyreihinsä, neekeriin ja intiaaniin, eikä epäillyt heidän kertomustaan. Millä tavalla oli siis hänen uhrinsa päässyt pujahtamaan?
Hän ajatteli silmänräpäyksen Tenangaa, uskottunsa Azualin poikaa. Mutta jos tämä mahdollisesti olisikin tuntenut salatien, kuinka hän saattoi tietää Pablon olevan maanalaisessa holvissa ja mitä syytä hänellä olisi ollut auttaa tätä pakenemaan? Ei, sekin otaksuma oli mahdoton.
Salaperäinen, selittämätön oli vangin katoaminen.
Mutta vaikka kazike olikin taikauskoinen kuten koko kansansa, oli ahkera seurustelu valkoisten kanssa opettanut häntä kuitenkin ajattelemaan järkevämmin kuin muut, alhaisella sivistystasolla olevat heimolaisensa.
"Poika oli sidottu, Chimal? Vai kuinka?"
"Kädet olivat sidotut, kun jätin hänet kellariin; mutta hän on hangannut köyden poikki kivensyrjää vasten; me löysimme sen."
Tämä aivan luonnollinen selitys Pablon siteistään vapautumiseen palautti kaziken todellisuuteen.
"Tulkaa mukaani kellariin", hän sanoi lyhyesti, "valoa, Abrahan!"
Hetkisen kuluttua seisoivat nuo kolme miestä ison lyhdyn valossa omituisesti rakennetussa holvissa. Chamulpo tutki lukon ja oven ja huomasi molemmat ehjiksi.
Hänen katseensa mitteli koko huonetta, mutta hän ei keksinyt mitään epäilyttävää. Hän loi silmänsä ylös, missä tiesi savupiippumaisen torven alkavan; mahdotonta oli nähdä mitään, josta olisi voinut päättää, että sitä kautta oli kuljettu.
Kiven vieressä oli vielä katkaistu köysi.
Kazike tiesi, että sen, joka oli kulkenut holvista ulos salatietä, täytyi myöskin tuntea orjantappurapensaston salaisuus voidakseen päästä edelleen.
Ihmeellistä!
"Ehkä olet kuitenkin unohtanut sulkea oven, Chimal? Tunnusta se minulle, en tahdo soimata sinua."
"Mitä minusta luulet, kazike, kun otaksut minua niin tyhmäksi, etten sulkisi vangittua pantterikissaa telkien taakse? Ei, ovi oli tarkoin suljettu, usko minua."
Kazike uskoi.
Kellarista poistuessaan hän kysyi: "Ettekö muuten ole tehneet mitään saadaksenne selkoa nuorukaisen salaperäisestä paosta?"
"Olen lähettänyt sanan Huntohille, zapotekille; hän on maan paras jälkiennuuskija."
"Hyvä, lähetä hänet minun luokseni, kun hän saapuu."
Chamulpo viittasi kätyrinsä poistumaan ja lähti tutkimaan orjantappurapensastoa, joka kätki torven ulkosuun.
Hän ei huomannut mitään epäilyttävää. Huntoh oli tosin hänelle uskollinen ja valmis mihin rikokseen tahansa sekä sitäpaitsi erinomainen rastreador; mutta Chamulpo ei halunnut uskoa hänelle salaisuuttaan, vaan tahtoi yksin säilyttää tiedon kätköpaikoistaan, jotka joskus ehkä saattoivat olla tarpeen hädän hetkenä.
Hänen vielä miettiessään, kuinka saattaisi käyttää hyväkseen zapotekin palvelusta ilmaisematta hänelle salaisuuttaan, astui metsästyspukuinen intiaani hänen luokseen.
Tulija, jonka ihonväri oli tummempi kuin intiaanien tavallisesti, oli harteva ja vahvalihaksinen. Kasvoissa kavala ilme, joka teki ne vastenmielisiksi; muuten hän oli älykkään näköinen.
"Sinä halusit minua puhutella, kazike Chamulpo?" hän kysyi espanjankielellä, koska ei osannut mayojen kieltä.
"Niin, minulla on sinulle tehtävä, josta saat hyvän palkan."
"Olen käytettävissäsi, señor."
"Abrahan-hölmö on päästänyt sangen vaarallisen vangin pakenemaan; sinun pitää löytää hänet ja tuoda hänet elävänä tai kuolleena."
"Anna minulle jäljen alku, don Chamulpo", vastasi synkkä mies, "lopun hankin kyllä itse".
"Onko sinulla käytettävänäsi tarmokasta, luotettavaa väkeä?"
"On."
"Tule mukaani, minä selitän sinulle tehtäväsi."
He astuivat yhdessä pieneen huoneeseen, josta zapoteki hetken kuluttua astui yksin ulos ja lähti metsään päin. Suuri parvi ratsastajia nelisti pian sen jälkeen eri tahoille seutua.
* * * * *
Sitten kun Pablo ja Tenanga olivat syöneet, sanoi ensinmainittu:
"Minne aiot minut viedä, pelastajani?"
"Ensiksi, oi valtias, tahdon viedä sinut pois Chamulpon vallasta. Näissä laaksoissa asuu ihmisiä, jotka ovat hänen puolellaan, he ovat ketchien heimoa, ja Chamulpo on heidän kazikensa; mutta sitäpaitsi he luulevat, että hänen suonissaan virtaa kuninkaallista verta."
"Hyvä, entä sitten?"
"Sitten aion viedä sinut kenraali Aranan, isäsi ystävän luo."
"Onko Arana intiaani?"
"Sinä sen sanoit. Hän on Meksikon tasavallan kenraali, mutta siitä huolimatta hän kahdesti on voittanut meksikolaiset mayojen johtajana ja siten pelastanut kansamme itsenäisyyden Yucatanissa."
"Hänenkö luokseen aiot siis minut viedä?"
"Niin, hän ei ole ainoastaan isäsi ystävä, vaan myöskin mahtava mies, ja hän saapui noutamaan sinua del Rocasta, vaikka valitettavasti liian myöhään."
"Minuako?"
Tenanga kertoi nyt kenraalin käynnistä del Rocassa ja hänen keskustelustaan don Antonion ja naisten kanssa.
Pablo kuunteli äänetönnä. Hetkisen kuluttua hän sanoi: "Sinä olet Chamulpon väkeä; sanopas minulle, amigo, miksi tahdot minut pelastaa hänen käsistään?"
"Oi Hualpa, kuningas, minä kerron sen sinulle; älä kuitenkaan heitä kivellä isäni varjoa. — Azual, isäni, oli Chamulpon soturi ja tigrero ja totteli häntä sokeasti. Kun isäsi Junguna oli kohonnut aurinkoon, ryösti Azual sinut Chamulpon käskystä. Mutta hän ei tahtonut tappaa sinua, vaan heitti sinut puuman eteen. Puuma on suojelusenkelisi, jo syntymästäsi sinulle määrätty. Chamulpo ja Azual luulivat sinun kuolleen, ja isäni kärsi kauheasti ajatellessaan rikostaan. Vuodet vierivät. Isäni oli jo kovin sairas ja valmistautui lähtemään tästä maailmasta. Silloin lähetti Tamay sanan Chamulpolle, että poika, jonka rinnassa oli kuninkaanmerkki, eli del Rocan kartanossa; meri oli heittänyt hänet rannikolle. Kun kazike kertoi sen isälleni, pelästyi tämä sielunsa syvyyteen asti. Hän oli vain ulkonaisesti kristitty, hänen sydämensä kuului vanhoille jumalille. Kuultuaan nyt, että puuma oli sinut pelastanut miltei varmasta kuolemasta, valtasi hänet sanomaton kauhu. Hän pelkäsi, ettei hänen sielunsa kuoleman jälkeen kohoaisikaan aurinkoa kohti, autuaitten asuntoon, koska hän oli tehnyt rikoksen kuninkaitten jälkeläistä kohtaan, vaan vaipuisi ikuiseen yöhön näkymättömäin kiroamana. Silloin hän käski minun rientää kenraali Aranan luo ja kertoa hänelle, että sinä olit elossa sekä missä oleskelit. Minun täytyi vannoa hänelle tekeväni kaikki pelastaakseni sinut verivihollisesi käsistä. Siksi olen nyt palvelijasi, valtias. Minun täytyy sovittaa, mitä isäni on rikkonut, jotta Azualin henki ei vaipuisi yön pimeyteen. Minä annan vaikka henkeni, jotta hän saisi asua auringon majoissa."
Intiaanin uskonnolliset käsitteet olivat vieraat hurskaan papin kasvattamalle Pablolle, mutta hän saattoi hyvin verrata sielujen asuntoa auringossa taivaaseen ja ikuista yötä kadotukseen. Hän antoi isän rikoksen empimättä anteeksi pojan tähden, joka oli hänet pelastanut varmasta kuolemasta, ja sovittaen puheensa Tenangan käsityskannan mukaan hän sanoi: "Asukoon isäsi sielu ikuisessa valossa, sinun tähtesi annan hänelle anteeksi kaikesta sydämestäni."
"Valtias, valtias, kuninkaittemme jälkeläinen", huudahti nuori maya syvästi liikuttuneena, "minulla on vain yksi elämä antaa sinun puolestasi; mutta vaikka minulla olisi niitä kymmenen, uhraisin ne kaikki mielelläni sinun tähtesi. — Kohoa aurinkoon, isäni henki, kuningas on antanut sinulle anteeksi."
Tätä sanoessaan hän taivutti päänsä itää kohti.
Pablo oli liikuttunut nähdessään nuorukaisen kiihkeän tunteenpurkauksen.
Vasta jonkin ajan kuluttua hän katkaisi hiljaisuuden kysyen: "Sano, Tenanga, minkä vuoksi Tamay, tigrero, joka muuten oli minulle ystävällinen, joka minulle opetti kansani kielen ja kertoi sen menneisyydestä niin paljon, kavalsi minut Chamulpolle?"
"Tamay on kansansa kavaltaja; hän meni meksikolaisten puolelle kullan tähden, kun mayat taistelivat heitä vastaan, ja silloin hänet syöstiin pois kansansa yhteydestä ja julistettiin henkipatoksi. Nähtyään kuninkaanmerkkisi hän kavalsi sinut Chamulpolle siinä toivossa, että siten saisi takaisin kadotetun kunniansa ja tunnustettaisiin taas mayaksi."
"Olen pahoillani tämän kuullessani; hän oli minulle ystävällinen. Tiesikö Tamay, mikä kohtalo minua Chamulpon käsissä kohtaisi, kavaltaessaan minut?"
"Epäilemättä, sillä hän tuntee Chamulpon ja tietää, kuinka suuresti tämä pelkää sinun kauttasi kadottavansa vaikutusvaltansa maya-kansaan."
Pablo vaipui mietteisiin. Hetken kuluttua hän kysyi: "Eivätkö zapotekit ole mayojen vihamiehiä? Tamay sanoi niin. Meren rannalla, missä minä asuin, ei ollut lainkaan zapotekeja, ainoastaan orjamaisia xinkoja."
"Totta puhuit, zapotekit ovat mayojen verivihollisia. He ovat voimakkaat Chiapassa ja Oaxacassa, ja täällä Guatemalassa he ovat tunkeutuneet keskellemme vahingoksemme. Me olemme monta kertaa taistelleet heitä vastaan ja voittaneet heidät; sitä raivokkaammin he sen vuoksi meitä vihaavat."
"Mutta zapoteki, jota sinä pelkäät, palvelee Chamulpoa?"
"Niin. Chamulpo, ketchien kazike, on vaitelias mies, josta ei kukaan pääse selville. Sen jälkeen kuin maassa on syttynyt sota, hän on entistään vaiteliaampi."
"Onko maassa sota?"
"Etkö sitä tiedä?"
"Me emme etelässä saaneet tietää mitään siitä, mitä maassa tapahtui."
"Sarmiento on tehnyt kapinan kaupunkeja vastaan, hän on koonnut suuren armeijan ja tunkeutuu voitokkaana eteenpäin."
Pablo kuunteli hämmästyneenä.
Ensi kerran hänen muistinsa aikana raivosi maassa kansalaissota. Hän oli kyllä kuullut don Antonion kertovan entisistä kapinoista ja tiesi tämä taistelleen hallituksen puolesta.
"Onko Chamulpo kapinallisten puolella?"
"Sitä ei tiedetä. Hän kokoaa väkensä sanoakseen sanansa aikanaan. Hän on myöskin hieronut sovintoa zapotekien kanssa, ja nämä tulevat luultavasti toimimaan yhdessä hänen kanssaan. Huntoh on sitäpaitsi valmis palvelemaan ketä tahansa kullasta; luulenpa, että hän voisi myydä oman kansansakin."
Silmänräpäyksen tunsi Pablo halua rientää del Rocaan ollakseen Marian suojelijana, jos sota leviäisi rannikolle asti, mutta hän karkoitti halunsa päättävästi.
Tenanga keskeytti hänen mietteensä sanoen: "Meidän täytyy asiain näin ollen toimia hyvin varovasti; vasta Yucatanissa sinä olet täydelleen turvassa. Onneksi Chamulpo oli poissa, kun sinut vapautin; molemmat ukot luulevat varmaan sinun lentäneen ilmaan."
"Kuinka sinun onnistui seurata jälkiäni?"
"Kun vaquerot, jotka don Antonio oli lähettänyt sinua etsimään, kertoivat maya-joukon jakautuneen kolmeen osaan, joista yksi kulki pohjoista kohti, arvasin heti, että heidän aikomuksensa oli kuljettaa sinut kuilujen kautta syöstäkseen sinut muka tapaturmaisesti syvyyteen. Olin kyllä kuiskannut salaa monelle sukuperäsi, muuta en voinut tehdä, ja he siis tiesivät sen. Mutta aina on sellaisiakin, jotka eivät häikäile vuodattaa kuninkaallistakaan verta. Otaksuin, että jos sinä vielä olit elävien ilmoilla, tapaisin sinut Chamulpon pienessä talossa, jonne hän oli vetäytynyt voidakseen seurata taistelun kulkua laaksossa. Sain don Antonion parhaan hevosen ja riensin jälkeesi lyhyintä tietä; onneksi saavuin oikeaan aikaan, näkymättömille olkoon kiitos."
Pablon mieli oli kovin kiihtynyt, vaikka hän ulkonaisesti näyttikin aivan tyyneltä. Vielä pari päivää sitten hän oli vain mitätön poika, jota töin tuskin oli siedetty don Antonion talossa; muutamassa hetkessä hänestä oli tullut vaikutusvaltainen henkilö, muutenhan Chamulpo ei niin kiihkeästi olisi halunnut hänen henkeään. Eikä kenraali Arana olisi niin osaaottavasti hänen kohtalostaan huolehtinut.
"Hyvä, Tenanga", hän sanoi, "vie minut isäni ystävän kenraali Aranan luo, pyhimykset olkoot kanssamme!"
He ottivat pyssynsä ja jatkoivat matkaa. Vaikeata oli päästä eteenpäin tiheässä metsässä. Tenanga uskalsi kuitenkin jo raivata tietä heille katkoen puukollaan köynnöskasveja. Illansuussa he saapuivat alastoman kallioryhmän luo ja päättivät yöpyä pieneen luolaan, johon he valmistivat itselleen vuoteen kuivista ruohoista. Onneksi oli Tenangan metsästyslaukussa vielä maissileipää ja suklaalevyjä, niin että he saivat niukan illallisen.
Pablo nukkui kauan ja sikeästi.
Kun lintujen suloiset äänet ilmoittivat aamun tulon, hän heräsi.
Tenangaa ei näkynyt. Kun hän astui luolasta kultaiseen päivänpaisteeseen, hän hämmästyi kauneutta, joka hänen silmiänsä kohtasi. Hän näki ihanan seudun: kukoistavia laaksoja, viheriäisiä metsiä, korkeita, jylhiä vuoria, joiden omituisesti muodostuneita huippuja auringon kultaiset säteet punasivat. Etäällä näkyi sumun keskeltä savuavien tulivuorten huippuja.
Liikuttuneena nuorukainen katseli isänmaansa ihanaa luontoa.
"Kuinka suurenmoista, ihanaa", hän kuiskasi. "Tämä on mayojen maa, jossa esi-isäni kantoivat valtikkaa, ennenkuin valkoiset tulivat, tämä on kotimaani!"
Ihailuun vaipuneena hän seisoi kauan ääneti katsellen kaukaisuuteen. Kepeät askelet herättivät hänet unelmistaan. Nopeasti astui Tenanga hänen luokseen ja tervehti häntä.
"Mitä mietit, Jungunan poika?"
"Uneksijan lailla katselen isäini maata, en ollut tietänyt sitä näin kauniiksi."
"Totta puhut; mutta minä olen katsellut niin usein näitä seutuja, etten enää joudu ihastuksiin niitä nähdessäni. Kas tässä on ruokaa, syö." Hän otti metsästyslaukustaan munia, maissileipää ja paistetun kanan.
Pablon kysyvään silmäykseen hän vastasi: "Lähistöllä on kyliä, seutu on minulle tuttua, ja kävin ostamassa meille ruokaa. Virkistä itseäsi, valtias, meillä on vielä pitkä matka."
Pablo, jonka katse yhä vielä oli kiinnittynyt maisemaan, totteli häntä.
"Lähtekäämme, valtias", kehoitti Tenanga viimein. Pablo loi vielä silmäyksen viehättävään kuvaan ja seurasi sitten mayaa kallioiden välitse.
He kulkivat kukoistavien laaksojen läpi, joissa kaikenväriset kukat kilpailivat keskenään kauneudesta. Viimein he saapuivat tiheään, troopilliseen metsään. Äkkiä Tenanga, joka metsästäjän ja rastreadorin tottuneella silmällä oli tutkinut maata, säpsähti ja tuijotti silmät kankeina eteensä.
"Mikä hätänä?"
"Tule!" Mayan silmät tähystivät leimuten lähintä ympäristöä, sitten hän kuiskasi: "St! Tule!"
Hän hiipi kyyrysillään kuin petoeläin pensaisiin, ja Pablo seurasi häntä kummastellen hänen omituista käytöstään. Erään paksun zeiba-puun taakse Tenanga pysähtyi yhä levotonna tarkastaen ympäristöä.
"Mikä hätänä?"
"Zapoteki on täällä."
"Mistä sen tiedät?"
"Tuossa ovat hänen jälkensä."
"Ja sinä tunnet ne?"
Itsetietoisesti Tenanga selitti: "Minä tunnen hevosenjäljen, jonka vuosikausia sitten olen nähnyt."
"Silloin olet paljon tarkkavaistoisempi kuin kaikki meikäläiset vaquerot."
"Minut on lapsuudesta asti kasvatettu rastreadoriksi; maa merkkeineen on ainoa kirja, jota osaan lukea."
"Eikö zapoteki olisi voinut joutua tänne vain sattumalta?"
"Ei. Hänet on lähetetty jälkeemme, pahat henget ovat liikkeellä. Kyyristy tuonne sanajalkojen väliin, kuninkaitten jälkeläinen, lataa pyssysi ja kuuntele silmin ja korvin; ei kuguaarikaan [= puuma] ole zapotekia kavalampi ja viekkaampi. Minä tutkin jälkiä."
Sillä aikaa kuin Pablo totellen nuoren mayan neuvoa istuutui sanajalikkoon molemmat pyssynpiiput ladattuina, ryömi Tenanga varovasti kuin saalista väijyvä petoeläin pois.
Pablo jäi yksin valppaasti kuunnellen.
Kesti hyvän aikaa, ennenkuin Tenanga palasi.
Hiljainen sihinä ilmaisi hänen tulonsa, jotta Pablo ei luulisi häntä viholliseksi.
Hän kyyristyi alas Pablon viereen.
"No, amigo?"
"Zapoteki on siellä", kuiskasi maya, "viisi, kuusi tai useampia kumppaneita mukanaan. Ne ovat hajautuneet metsään jälkiämme hakemaan, ne luulevat olevansa meidän kintereillämme."
"Minä en voi sitä uskoa; kuinka he olisivat niin nopeasti päässeet meidän jäljillemme?"
"Usko minua, se on totisesti totta. En tiedä, mitä Chamulpon asunnossa lienee tapahtunut; mutta zapoteki — näkymättömät häneen iskekööt — on takanamme."
"Ja mikä meillä on nyt neuvona?"
"Meidän on etsittävä vesi, se ei jätä mitään jälkeä."
"Onko lähettyvillä mitään virtaa?"
"Ei, mutta Tepaneca-järvi."
"Sano, mitä minun on tehtävä."
"Kulje minun takanani, mutta astu hiljaa ja ääneti. Jos minä sihisen kuin käärme, niin heittäydy maahan. Jos kohtaamme jonkun noista rosvoista, saamme käyttää vain machetea [= tikaria], ei pyssyä. Jos kadotat minut näkyvistäsi, juokse keskipäivää kohti, ja saavut järvelle, siellä kohtaat minutkin jälleen. Oletko ymmärtänyt, Jungunan poika?"
"Olen ymmärtänyt."
"Sitten kaikki hyvin!"
Tenanga kuunteli henkeä pidättäen ja kohottautui sitten varovasti. Empimättä hän painautui kulkemaan sivulle päin, ja aivan hänen jäljissään astui Pablo, terävä, turkkilaisen jataganin näköinen ase machete kädessään.
Mahdollisimman varovaisesti Tenanga pujottelihen metsässä nuoren viidakon läpi. Ja aivan hänen jäljissään seurasi Pablo askelen risahtamatta. Tuon tuostakin Tenanga kohotti kätensä ja jäi seisomaan; silloin pysähtyi myös Pablo. Vasta saatuaan varmuuden, ettei mikään vaara uhannut, maya lähti edelleen. Aarniometsän hämärässä, ylt'ympäri vallitsevassa syvässä hiljaisuudessa, heidän äänettömästi tunkeutuessaan pensasten ja köynnöskasvien läpi tiheikköön, josta minä hetkenä tahansa saattoi ilmestyä verivihollisen kasvot, oli jotakin kammottavaa.
Erehtymättömän varmasti maya-metsästäjä kulki edelleen.
Yht'äkkiä kuului hiljainen sihinä, kuin säikytetyn käärmeen, Tenanga heittäytyi maahan, Pablo hänen jälkeensä. Hän näki mayan makaavan edessään kuin hämärän varjon. Hitaasti tämä kohotti päätään, tähysti kiihkeästi ja viittasi sitten Pablon luokseen. Varovasti hän ryömi sinne. Tenanga osoitti sormellaan, ja pienestä pensaikon aukosta Pablo näki intiaanin, joka pyssy kädessä verkalleen liikkui edelleen maaperää tarkastellen.
"Zapoteki", kuiskasi metsästäjä. — "Jos hän kulkee pitemmältä tuohon suuntaan, hän tapaa meidän jälkemme. Jää tähän, kuningasten jälkeläinen. Jollen palaa, niin mene järvelle ja yhä edelleen länteen päin, ja näkymättömät olkoot kanssasi."
"Mitä aiot tehdä?"
"Minun täytyy hävittää jälkemme."
Tenanga jätti pyssynsä ja metsästyslaukkunsa ja oli samassa kadonnut.
Pablo, luodikko vieressään, machete kädessä, makasi liikahtamatta, silmät suunnattuina zapotekiin, joka verkalleen, katse maahan luotuna, astui eteenpäin. Tenanga oli oikeassa: jos mies, joka metsänjyleikössä ikäänkuin varjo liikkui edelleen, pysyi ottamassaan suunnassa, täytyi hänen kulkea heidän jälkiensä poikki.
Tenangasta ei näkynyt merkkiäkään. Pablon mielenjännitys yhä kiihtyi.
Yhä vielä mies käveli hitaasti edelleen.
Nyt hän pysähtyi ja näytti kuuntelevan.
Puuman tavoin harppasi Tenanga zeiba-puun takaa, machete välähti hänen kädessään, ja zapoteki vaipui maahan äännähtämättä, kuin salaman lyömänä. Tämä tapahtui niin nopeasti, niin varjomaisesti, niin äänettömästi Pablon silmien edessä; niin äkisti hävisi tuolla ihmiselämä. Nuorukaista kammotti.
Heti sen jälkeen Tenanga ilmestyi hänen rinnalleen pensaikosta ja sanoi kasvoillaan hurja voitonriemu: "Hän ei enää kohtaa meidän jälkiämme, kuningasten jälkeläinen. Tule, meillä on kiire. Jos nuo muut eivät jo ole päässeet jäljillemme, niin ne sen pian tekevät. Huntoh on suuri rastreador, mutta Tenanga on Azualin poika. Tule!"
Kiireesti, varoen vähemmän kuin ennen, hän riensi yhä edelleen entiseen suuntaan.
Heidän tarvottuaan raskaasti ponnistellen tuntikauden hän pysähtyi kaislikkoreunaisen puron rantaan.
"Järvi on lähellä. Jos Huntoh tietää minun olevan sinun oppaanasi, ja minä pelkään hänen sen tietävän, niin hän tietää myös, että minä valitsen jäljettömän veden. Jos hän juuri on rannalla, niin sieltä uhkaa vaara. Lähettäkööt näkymättömät meille kanootin. Osaatko käyttää airoa?"
"Osaan", vastasi Pablo, "airoa ja purjetta, minä olen kasvanut meren rannalla".
"Hyvä."
"Jää tähän, minä menen etsimään kanoottia. Kalastajat kätkevät veneensä usein kaislikkoon. Ole varuillasi."
Niin sanoen hän astui matalaksi kuivuneeseen, mutta jotenkin leveään puroon.
Pablo jäi seisomaan kaisla- ja bamburunkojen väliin, jotka hiljaisessa tuulessa huojuivat sinne tänne.
Huolimatta kaislikon kahinasta sattui hänen korvaansa hiljainen ääni, joka tuli ylempää. Hän oli kuullut airon loiskahtavan veteen. Hän kyyristyi ja tähysti kaislojen lomitse siihen suuntaan, mistä ääni tuli; lujasti hän tarttui pyssyynsä ja nosti sen eteensä valmiina laukaisemaan.
Nyt hän erotti epäselvästi veneen, jossa istui kaksi miestä.
Olivatko he huomanneet hänet? Eikö hän ollut kyllin hyvin kätkeytynyt? Miehet tarttuivat pyssyihinsä ja katsoivat sitä paikkaa kohti, missä hän seisoi.
Matala huuto kantautui hänen luokseen, mutta hän ei ymmärtänyt zapotekinkielisiä sanoja. Miehet kohottivat aseensa; varmaan hänet oli huomattu.
Pitäisikö hänen juosta takaisin ja turvautua pakoon?
Vielä kerran kulkeutui hiljainen huuto hänen korviinsa.
Salamannopeasti hän kyykistihe alas, kaksi laukausta pamahti, ja luodit vingahtivat hänen ylitseen kaislojen ja bambujen lävitse.
Mutta peloton, päättäväinen nuorukainen nosti, pystyyn ponnahtaen, kaksipiippuisen luodikkonsa poskelleen; vielä kahdesti herätti laukausten ukkonen metsien kaiun, ja molemmat miehet kaatuivat. Toinen vaipui takaisin veneeseen, toinen suistui sen laidan yli veteen.
Pablo oli siksi harjaantunut ja kokenut metsästäjä, että hän kiireesti latasi pyssynsä, ennenkuin uskaltautui eteenpäin. Sitten hän kuunteli. Kaikki oli hiljaista.
Rohkeasti hän astui nyt veteen. Hitaasti lipui vene häntä vastaan.
Hän meni sitä kohti pyssy vireessä.
Veneessä virui intiaani kasvoillaan hengittäen vaikeasti. Pablo käänsi hänet ympäri. Luoti oli lävistänyt hänen rintansa, mutta hän eli vielä; myöskään ei luodinreiän suunta näyttänyt nuorukaisesta ehdottomasti kuolettavalta. Mies katsoi häneen ja näytti odottavan kuoliniskua.
"Nouse pois veneestä", sanoi Pablo espanjaksi hänelle, "en tahdo henkeäsi, mene".
Mies nousi vaivalloisesti, pusertaen oikealla kädellään rintaansa läheltä olkapäätä. Pablo auttoi hänet yli veneenlaidan, ja hän hoippuroi veden poikki ja katosi kaislikkoon. Pablo katsahti virralle päin; toisesta ei näkynyt merkkiäkään. "Taivaalle kiitos", hän mutisi, laski pyssyn veneeseen, tarttui airoon ja kiidätti kanoottia voimakkaasti ja taitavasti puroa alas.
Muutamia satoja metrejä vinhasti viileteltyään hän kohtasi Tenangan, jonka synkkä hahmo iloisesti kirkastui, kun hän tunsi Pablon.
"Oi kuningasten jälkeläinen, oletko taistellut?"
"Nouse veneeseen, ne ovat jäljessämme."
Nopeasti metsästäjä nousi veneeseen, tarttui toiseen airoon, ja molemmat jouduttivat nyt veneen kulkua.
"Sinä ammuit kahdesti", sanoi Tenanga, jonka kasvot säteilivät uljasta ylpeyttä.
"Meillä on kahta vihollista vähemmän."
"Jungunan poika on näkevä ne kaikki jalkojensa juuressa, näkymättömät ovat hänen kanssaan."
Kun Pablo sitten mainitsi laskeneensa haavoitetun menemään, sanoi Tenanga: "Oi, sitä sinun ei olisi pitänyt tehdä, myrkkykäärme täytyy tappaa."
"Minä en tapa haavoittuneita."
Korkeain kaislikkojen ja bamburuokojen välitse liukuen he lähestyivät puron suuta.
"Onko meidän järvelle tullessa varottava hyökkäystä?"
"En luule; maa on rannalla suoperäistä, ja Huntohin miehet ovat hajallaan. Vaaraksi voi meille olla vain nopea kanootti, mutta meillä on pyssymme, ja sinä osaat niitä käyttää, herra."
Kaislikkoseinän läpi, joka ulottui poikki virransuun, he tulivat päivänpaisteessa välkkyvälle vedenpinnalle, jota tummat metsät ympäröivät. Tyynenä ja juhlallisena lepäsi järvi heidän edessään, niin yksinäisenä ja koskemattomana, kuin se juuri ikään olisi Luojan kädestä lähtenyt.
Mitään elollista ei ollut näkyvissä, paitsi muutamia uiskentelevia vesilintuja.
"Me soudamme ulommaksi selälle, pois pyssyn kantamalta, ja sitten meidän täytyy kääntyä länteen; siellä on järven laskujoki."
Molemmat nuorukaiset olivat osoittautuneet tottuneiksi soutajiksi ja käsittelivät taitavasti kevyttä, tuohesta tehtyä alustaan.
Mitään epäilyttävää ei näkynyt rannalla, josta he etenivät.
Kun Tenanga arveli kanootin olevan kyllin kaukana maasta, poissa kauas kantavan pyssyn ulottuvilta, hän käänsi sen kokan länttä kohti.
He laskivat aironsa maltillisemmin veteen.
Heidän soudettuaan kauan ohi tiheiden, synkkien metsien näytti heistä kaunis, kimalteleva vedenkalvo sitä viehättävämmältä.
Pablolle, jolle oli ominaista ylhäisen intiaanin koko ylpeys, yhtä tinkimätön kuin minkä kastilialaisen hidalgon [= alempi esp. aatelismies] tahansa, joka oli rohkea ja päättäväinen, oli myös ominaista tuo luonteen kovuus, joka kuuluu hänen rodulleen samoinkuin intiaanille luonteenomainen itsehillintä.
Ensi kerran hän oli laukaissut kuolettavan aseen ihmistä kohti, tosin vain henkensä pelastamiseksi; mutta sellaisessakaan tilassa ei ihmisen surmaaminen ole pikkuseikka.
Mutta mitään voimatonta suvustaan heikentymistä ei maya-kuningasten jälkeläisessä ollut. Se, että hän oli päästänyt haavoittuneen menemään antamatta tälle surmaniskua, johtui hänen kasvatuksestaan ritarillisesti tuntevien valkoihoisten parissa ja kristinopin vaikutuksesta hänen nuoreen sieluunsa.
Hänen ylpeässä ja kiivaassa luonteessaan oli vain yksi ainoa hellä kohta: sydämellinen, veljellinen rakkaus vienoon kasvinsisareen. Säästääkseen Mariquitalta pienimmänkin tuskan hän olisi empimättä antanut henkensä.
Siten ei hänellä verisestä yhteentörmäyksestään murhanhimoisten vihollisten kanssa ollut sitä kiihottavaa jälkivaikutusta, mikä sillä olisi ollut eurooppalaisen sieluun.
Uhkamielin hän katsoi tulevaa kohtaloa silmiin, valmiina puolustautumaan viimeiseen hengenvetoon saakka.
Tenanga, jonka ajatukset olivat toista laatua, joka tunsi sen viekkaan ja tarmokkaan vihollisen, mikä oli usutettu heidän jäljilleen tuhoamaan kuningassuvun viimeistä vesaa, ja joka varhaisesta nuoruudesta oli tottunut erämaan vaaroihin ja sodankäyntiin metsässä, vakoili lakkaamatta terävin katsein sivulla olevaa rannikkoa.
"Emmekö voi soutaa suoraan järven poikki, ystäväni?" kysyi Pablo, joka huomasi saattajansa huolehtimisen.
"Siellä pohjastuisimme kyliin, joiden asukkaat ovat kokonaan Chamulpon puolella. Ne vangitsisivat meidät ja jättäisivät kaziken käsiin. Ei, meidän täytyy päästä virralle, se vie meidät nopeasti alas, ja sitten sellaisessa paikassa, missä voimme salata jälkemme, painua metsiin. Jos zapoteki ei löydä mitään kanoottia, täytyy hänen tehdä pitkä kierros järven ympäri päästäkseen joelle."
"Ja jos hän löytää?"
"Silloin saamme soutaa henkemme edestä ja viime hetkessä antaa pyssyjen puhua."
Rasittamatta voimiaan he viilsivät solakalla aluksellaan hiljaa karehtivaa vedenkalvoa. Toiselta siinä olleista zapotekeista oli siihen jäänyt äsken laukaistu piilukkopyssy; suuri poncho [= hihaton päällysvaippa] oli kokassa.
Tenanga latasi piilukon ja asetti sen omien aseittensa viereen. Tuuli voimistui hiukan ja liikutteli vilkkaammin vettä.
"Oi, katso, tuolla ne tulevat!"
Niemekkeen takaa ilmestyi vene, joka kuuden miehen soutamana nopeasti kiiti heitä kohti. Kaksi miestä, pyssyt kädessä, istui kokassa, ja yksi oli ohjaajana perässä.
"Soutakaamme, henkemme tähden!"
"Ei", sanoi Pablo käskevästi, "he saavuttavat meidät puolessa tunnissa. Miksi uuvuttaisimme itsemme ja sitten ampuisimme epävarmasti? Meillä on surmanviesti joka pyssynpiipussa; tulkoot, me tahdomme taistella."
Ihaillen katsoi Tenanga kuningasten jälkeläisen kauniisiin, päättäväisiin kasvoihin.
"Olet oikeassa, Jungunan poika, me tahdomme taistella."
Aallonkäynti oli kiihtynyt, sillä tuuli puhalsi kovemmin.
Uhkamielin nuorukaiset odottivat vihollista.
Tyynellä päättäväisyydellään näyttivät takaa ajetut, jotka vast'ikään olivat antaneet todisteita ampumataidostaan, herättävän pelkoa tavoittajissaan, sillä veneen vauhti hidastui, ja se pysähtyi ulkopuolelle pyssyn kantaman.
Tuuli yhä koveni, ja aallot heittelivät kevyttä kanoottia sinne tänne.
"Me saamme koht'siltään vettä veneeseen", sanoi Tenanga. "Tällaisessa aallokossa me olemme hukassa, herra; emme voi ampua tarkkaan keikkuvasta veneestä, ja muutamassa minuutissa nuo saavuttavat meidät, jos mielimme paeta näin kovassa aallokossa."
Vene heittelehti niinikään edestakaisin, mutta ei läheskään niin kovasti kuin nuorukaisten kanootti.
"Ojenna minulle tuo poncho kokasta, Tenanga."
"Mitä aiot tehdä?"
"Me käymme purjehtimaan."
Pablo kiinnitti ison, nelikulmaisen päällysvaipan kulman aironsa kärkeen ja pystytti airon kanootissa olevaa istuinlautaa vasten. Siten oli saatu aikaan hätävarainen masto ja purje.
"Istu kokkaan, Tenanga, anna minulle airosi ja ota pyssy."
Tenanga teki niin ja istui kokkaan valmiina ampumaan.
Pablo veti vasemmalla kädellään ponchon tiukalle pitäen perää oikealla.
Tuuli, joka puhalsi juuri heidän matkansa suuntaan, paisutti ponchon ja ajoi, niin pieni kuin purjepinta olikin, kanoottia kovaa vauhtia yhä edemmäksi yli veden.
Nyt rupesivat veneessä olijatkin liikehtimään. Tenanga oli tuntenut erään kokassa istujista zapoteki Huntohiksi; kun hän arveli olevansa pyssyn kantamalla, hän kohotti pyssynsä ja laukaisi tätä kohti; mutta kanootin liikahtaessa hän osuikin peränpitäjään, joka hypähti korkealle ja syöksyi suin päin veteen. Tämä sai veneen pysähtymään.
"Ota pyssysi, Tenanga, sido tämä ponchon kulma sen ympärille ja pidä sitä korkealla; silloin me kiidämme veden yli kuin nuoli."
Tenanga, jolla kuten kaikilla metsästäjillä aina oli mukanaan ohuita hihnoja, teki niinkuin Pablo käski, ja tuskin oli kevyt pursi ehtinyt tuntea siten lisääntyneen tuulen painon, kun se jo viilsi yli aaltojen niin nopeasti, että takaa ajo paljon raskaammalla veneellä näytti aivan turhalta. Kuljettiminaan ainoastaan airot, joita kovassa aallokossa oli vaikea käy teliä, se pian jäi kauas jälkeen siivitetystä kanootista.
Sen näki hämmästyen metsäisten vuorten poika ja sanoi: "Sinua tottelevat kaikki, kuningasten jälkeläinen, tuuli ja vesikin."
Mutta vene ei luopunut kilpailusta; koko soutuvoimallaan se ponnisti kanootin jälkeen.
Pakolaiset olivat juuri saavuttaneet tuntuvan etumatkan, kun tuuli äkkiä vaimeni ja sitten kokonaan tyyntyi.
Ja vielä oli heillä pitkä matka järven laskukohtaan, johon he pyrkivät! Levosta voimistuneina he tarttuivat airoihin ja kiidättivät tasaisin vedoin alustaan eteenpäin. Mutta veneessä olijat huomasivat olevansa voiton puolella ja seurasivat kokka valkeana vaahdoten.
Yhä lähemmäksi rantaa pääsivät takaa ajetut, mutta yhä lähemmäksi ehti myöskin vene.
"Nyt on henki kysymyksessä, Jungunan poika!"
Tämä ei vastannut, mutta hänen voimakkaan ruumiinsa jokainen lihas oli jännittynyt äärimmäiseen voimanponnistukseen. Samoin Tenangan; kanootti lensi lentämällä eteenpäin heidän vedoistaan.
Raskaasti huohottivat nuorukaiset, ja hiki helmeili heidän otsallaan.
Silloin pamahti laukaus, ja luoti putosi veneen taakse veteen.
Viholliset olivat pyssyn kantamalla.
Mutta jo lähestyivät pakolaiset rantaa, järven tuskin huomattavaa laskusuuta.
Taas pamahti kaksi laukausta, mutta veneen hurjasti kiitäessä epävarmasti tähdätyt luodit vingahtivat heidän sivuitseen ja ylitseen.
Nyt oli jo kaislikko edessä.
"Suoraan sisälle!"
Ja he kohahtavat kaislikkoon. Sen seinä on ohut, heti he ovat jälleen selvässä, hiljaa virtaavassa vedessä.
"Oikealle!"
Kanootti liukuu oikealle. Parhaaseen aikaan, sillä luoteja iskee siihen kohtaan, josta he juuri ovat väistyneet.
"Eteenpäin! Minä tunnen virran." He kääntyvät oikealta puolen avautuvaan sivuhaaraan itse päävirralta, joka vie vasemmalle.
Nyt venekin ryntää läpi kaislikon, se suuntaa pitkin virran juoksua.
Mutta zapoteki tuntee Tepanecan laskun ja menettelee sen mukaan.
Kun hän ei näe kanoottia, tietää hän sen poikenneen oikealle; maihin eivät pakolaiset ole voineet nousta, rannat ovat upottavia. Hän kääntyy ja laskee sivuhaaraan.
Nyt pakolaiset ovat hänen käsissään, sillä he ovat menneet kuolleeseen umpihaaraan.
"Eteenpäin!" läähättää Tenanga, "tai he tapaavat meidät".
Nuorukaiset ponnistavat epätoivon voimilla.
"Kaislikkoon! Kiinni!"
He tunkeutuvat kaislikkoon, heillä on matala, mutta kantava maapohja edessään.
"Nyt maalle! Vene kannaksen poikki, sen toisella puolen on virta."
He hypähtävät kaislikkoon, yhteisin voimin he kiskovat keveän aluksen maalle, kohottaen sitä kokasta ja perästä, kantavat sitä huohottaen kaksi-, kolmekymmentä askelta, kaislojen lomitse vilkkuu virta; varovasti he työntävät, yhä mitä syvimmässä hiljaisuudessa, kanootin vesille, hypähtävät siihen, tarttuvat airoihin, ja eteenpäin kiitää kevyt alus ihmisvoiman ja virran viemänä.
Kun he kiertävät metsäisen niemekkeen taa, nostaa Tenanga aironsa vedestä.
"Nyt levähtäkäämme, Jungunan poika, me olemme turvassa. Zapoteki tarvitsee paljon aikaa tullakseen jäljestämme, hänen täytyy tehdä iso kierros. Hänen veneensä on liian raskas vetää kannaksen poikki. Azualin poika tuntee sittenkin Jalatén paremmin kuin hän", hän lisäsi voitonriemuisena.
Pablo herkesi soutamasta. Molemmat tarvitsivat lepoa, ponnistus oli ollut yli-inhimillinen. Hengästyksestä selvittyään Pablo sanoi "Jumala on meitä auttanut, Hänelle olkoon kiitos. Miten nyt ajattelet edelleen, ystäväni?"
"Me menemme virtaa alas kallioille asti, jotka ovat sen äyräinä, siellä voimme nousta maihin jälkiä jättämättä. Sitten pyrimme Rio Negrolle ja laskemme sitä alas Yucatanin rajoille asti; siellä me tapaamme kenraali Aranan; hänen kanssaan sinun on neuvoteltava siitä, mikä tulevaisuudellesi on otollista."
"Hyvä, Tenanga, luotan täysin sinun johtoosi."
Kotvasen kuluttua he tarttuivat taas airoihin.
Molemmin puolin kohosivat rannoilla tummat metsät. Ne seisoivat hiljaisina ja yksinäisinä, ihmisasuntoa ei ollut näkyvissä lähellä eikä kaukana; ainoastaan metsästäjän keveät askelet kiertelivät siellä silloin tällöin. Äänettöminä nuorukaiset liukuivat pitkin virtaa.
Vihdoin Pablo virkkoi: "Luuletko zapotekin ajavan meitä yhä vielä takaa?"
"Huntoh on viisas; hän sanoo itselleen, että ajo on turhaa työtä. Jos ennätämme kallioille, katoavat häneltä kaikki jäljet. Myöskin astumme silloin alueille, joissa Chamulpolla ei enää ole mitään valtaa."
Ääneti he soutivat edelleen.
Virran tehdessä mutkan Tenanga katsahti taakseen.
"Pimeyden haamut! Tuolla vene tulee."
Pablo käänsi päänsä: täyttä vauhtia iso vene tuli heitä kohti.
"Mitä nyt? Maihinko?"
"Siellä me olemme ehdottomasti hukassa, heitä on liian monta."
He kiitivät nopeasti edelleen, mutta pikainen vilkaisu taaksepäin osoitti heille, että vene lähestyi peloittavaa vauhtia.
"Meidän täytyy pyrkiä mayain torniin", sanoi Tenanga hiljaa, "puolustautuaksemme. Näkymättömät antakoot minulle anteeksi, minä olin liian huoleton."
Uusi virran mutka saattoi heidän näkyviinsä keskellä virtaa synkän, pensasten peittämän muurivarustuksen. Samalla alkoi kuulua peloittava kohina.
"Mitä se on, Tenanga?"
"Kosket. Me emme voi niitä laskea, emme kiertää, emme mennä maihin; meidän ainoa pelastuksemme on tuo torni."
Yhä lähemmäksi tuli vene.
Mutta jo oli ikivanha muuri heidän edessään.
"Ota pyssy, meidän täytyy etsiä pikaista suojaa, vain yhdet portaat vievät torniin."
Hän ohjasi veneen keinotekoista, vielä säilynyttä maihinnousupaikkaa kohti.
"Maihin!" Jättäen airot ja tarttuen pyssyihin molemmat hypähtivät yht'aikaa maalle ja riensivät portaita ylös.
He olivat jo pääsemässä niiden päähän, kun laukaus pamahti ja Pablo vaipui luodin satuttamana maahan.
Tenanga päästi sydäntä vihlovan tuskanhuudon, mutta käännähti sitten takaisin kuin tiikeri ja näki zapoteki Huntohin ilkkuvana virrassa kiitävän veneen kokassa, vielä savuava pyssy kädessään.
"Murhaaja!" karjaisi nuorukainen. "Sinä olet tappanut mayain viimeisen kuninkaan", hän tempasi salaman nopeasti luodikon poskelleen, laukaus leimahti, ja lävistettynä zapoteki vaipui alas. "Mene pimeyteen, konna!" Ripeästi hän nosti Pablolta pudonneen kaksipiippuisen luodikon. Pau! toinen veneessä olijoista kaatui, ja nyt vene loittoni kiireesti välttääkseen tuhoisaa tulta ja pyrki rantaa kohti.
Syvässä tuskassa Tenanga kääntyi ympäri. "Oi Hualpa, viimeinen kuninkaista, nouse aurinkoon."