KADETTI
Hänen brittiläisen majesteettinsa fregatin "Unicornin" peräkannella seisoi tuulen puolella kaksi hyvin mahtavaa henkilöä. Toinen oli laivan päällikkö, komentajakapteeni Plumbton, joka oli iso mies, ei pituudeltaan, mutta sitä enemmän leveydeltään, ja olisi ottanut kohtuullista suuremman tilan, jollei hänellä päällikkönä olisi ollut oikeutta ottaa niin suurta tilaa kuin hän itse tahtoi. Komentajakapteeni Plumbton oli tuskin puolentoista metrin pituinen, mutta yhtä paksu; hänessä oli kyllä tarpeeksi ainesta, kun sen vain olisi saanut kohtuullisesti venytetyksi. Hän käveli takki avoinna ja peukalot liivien hihanreikiin pistettyinä, joten hänen olkapäänsä työntyivät taaksepäin. Päänsä hän piti hyvin kenossa, niin että rinta ja vatsa oikein pullottivat. Hän oli todellinen turhamaisuuden ja sävyisyyden perikuva ja teiskaroi kuin näyttelijä juhlakulkueessa.
Toisen miehen luonto oli laatinut aivan päinvastaisen mallin mukaan. Hän oli yhtä pitkä kuin komentajakapteeni lyhyt ja yhtä laiha kuin hänen esimiehensä lihava. Hänen pitkät koipensa ulottuivat lähes komentajakapteenin olkapäiden tasalle, ja hän saattoi kumartua esimiehensä pään yli aivan kuin olisi ollut nostokurki ja päällikkö tavaramytty, joka oli nostettava ylös. Kätensä hän piti selän takana ja vaikeinta näkyi hänelle olevan pitää jättiläisaskelensa tasassa päällikön papukaijansipsuttelun kanssa. Hänen kasvonpiirteensä olivat terävät ja laihat samoin kuin ruumiskin ja osoittivat kaikin tavoin, että hän oli luonteeltaan äreä.
Hän oli esittänyt monenmoisia kanteita useita henkilöitä vastaan, mutta päällikkö oli tähän asti ollut järkähtämättömän tyyni. Komentajakapteeni Plumbton oli hyväsydäminen ja tyyniluontoinen mies sekä erittäin tyytyväinen syötyään hyvän päivällisen. Luutnantti Markitall oli luonteeltaan oikullinen ja saattoi paremman puutteessa torua vaikka omaa voileipäänsä.
— Aivan mahdotonta, herra komentajakapteeni, jatkoi luutnantti, on hoitaa virkaansa, jollei saa kannatusta.
Tämä muistutus, joka kuului kuin yläilmoista, sai päällikön vastaamaan:
— Se on totta.
— Siis luulen, herra komentajakapteeni, ettei teillä ole mitään sitä vastaan, että määrään sille miehelle rangaistuksen?
— Minä mietin asiaa. Mutta komentajakapteenin huulilla kuvastui jo kieltävä vastaus.
— Nuoret herrasmiehet ovat, ikävä kyllä, kovin hankalia.
— Kuten poikien tapa on, virkkoi päällikkö.
— Niin, herra komentajakapteeni, mutta virka on hoidettava, enkä voi tulla toimeen ilman heitä.
— Aivan oikein; kadetit ovat erittäin käyttökelpoisia.
— Valitettavasti minun velvollisuuteni on sanoa, etteivät he ole. Herra Templemore esimerkiksi! Hänestä ei minulla ole ensinkään apua, hän ei tee muuta kuin nauraa.
— Vai nauraa? Nauraako hän teille, luutnantti Markitall?
— Ei suorastaan minulle, mutta hän nauraa kaikelle. Jos lähetän hänet mastonhuippuun, hän nauraa, jos käsken hänet takaisin, hän tulee alas ja nauraa, jos muistutan häntä jostakin virheestä, hän nauraa seuraavassa silmänräpäyksessä. Niin, herra komentajakapteeni, hän ei todellakaan tee muuta kuin nauraa myötäänsä. Toivoisin hartaasti, että puhuisitte hänen kanssaan; ehkä hän silloin —
— Itkisi, vai mitä tarkoitatte? Parempi naurava kuin itkevä suu. Eikö hän itke milloinkaan, luutnantti Markitall?
— Kyllä, herra komentajakapteeni, ja hyvin sopimattomaan aikaan. Tässä tuonnoin, muistatte ehkä, kun rankaisitte merisotilas Williamia, jonka olin määrännyt pitämään huolta hänen kirstustaan ja kojustaan, hän itki koko ajan.
— Poika oli pahoillaan siitä, että hänen palvelijaansa rangaistiin. Minä en kurita koskaan miestä, luutnantti Markitall, olematta itse pahoillani siitä.
— No niin, en tahdo jatkaa keskustelua, mikäli se koskee hänen itkuaan. Saan kai antaa sen anteeksi, mutta tuosta nauramisesta tahdon huomauttaa. Tässä hän tuleekin, herra komentajakapteeni. Templemore, päällikkö tahtoo puhutella teitä.
Päälliköllä ei nyt ollut ensinkään halua puhutella nuorukaista, mutta hän ei voinut olla puhumatta, kun luutnantti oli näin saattanut hänet pulaan. Herra Templemore teki kunniaa ja seisoi päällikkönsä edessä katse niin iloisena, veitikkamaisena ja hilpeänä, että se suoraan todisti syytöksen oikeaksi.
— Vai niin, sanoi päällikkö pysähtyen kesken kävelyään ja työntäen olkapäitään vielä enemmän taaksepäin. — Olen kuullut, että te nauratte luutnantille.
— Minäkö, herra komentajakapteeni? vastasi poika ja hänen iloinen hymynsä muuttui ilminauruksi.
— Niin, te juuri, sanoi luutnantti ja oikaisi vartalonsa täyteen mittaansa. Tehän nauratte juuri nytkin.
— Minä en voi sitä auttaa, herra luutnantti, se ei ole minun syyni eikä myöskään teidän, herra luutnantti, siitä olen varma, lisäsi poika viekkaasti.
— Ymmärrätkö sinä, Edvard — herra Templemore, oli aikomukseni sanoa — että on sopimatonta osoittaa halveksimista esimiestään kohtaan?
— En ole milloinkaan nauranut luutnantti Markitallille, paitsi silloin kerran, kun hän kompastui köysikieppiin.
— Ja miksi nauroitte silloin?
— Nauran aina kun joku kaatuu, vastasi poika; en voi sille mitään, herra komentajakapteeni.
— Otaksun siis, hyvä herra, että te nauraisitte silloinkin, jos näkisitte minun vierivän pitkin kantta laivan kallistuessa, virkkoi päällikkö.
— Niin, vastasi poika voimatta kauemmin pidättäytyä, menehtyisin naurusta — minä olen juuri näkevinäni teidän vierivän, herra komentajakapteeni.
— Vai niin! Olen kovin hyvilläni, kun en kuitenkaan nyt vieri. Mutta pelkään, nuori mies, että olette omalla tunnustuksellanne todistanut itsenne syylliseksi.
— Olen kyllä syyllistynyt nauramiseen, herra komentajakapteeni, jos se on rikos, mutta ohjesäännössä ei siitä mainita.
— Ei, hyvä herra, mutta ylenkatseesta siinä kyllä puhutaan. Te nauratte silloinkin, kun teidät on määrätty istumaan mastonhuipussa, hyvä herra.
— Mutta minä tottelen silmänräpäyksessä käskyjä enkö tee niin, luutnantti Markitall?
— Tottelette, se on totta, mutta naurunne osoittaa samalla, ettette välitä rangaistuksesta.
— En enää välitäkään. Toiset puolet ajastani kulutan mastonhuipussa; siihen olen nyt jo tottunut, herra luutnantti.
— Mutta eikö rangaistuksen häpeällisyys vaikuta teihin ollenkaan, herra Templemore? kysyi päällikkö ankarasti.
— Kyllä, herra komentajakapteeni, silloin kun olen vakuuttunut siitä, että olen sen ansainnut. Minä en nauraisi, jos te, herra komentajakapteeni, lähettäisitte minut mastonhuippuun, vastasi poika näyttäen hyvin totiselta.
— Näettehän, luutnantti Markitall, että hän osaa olla totinenkin, huomautti päällikkö.
— Minä olen käyttänyt kaiken kekseliäisyyteni saadakseni hänet totiseksi, vastasi luutnantti, mutta tahtoisin kysyä herra Templemorelta, mitä hän oikeastaan tarkoittaa sanoilla: että olen sen ansainnut. Tahtooko hän väittää, että minä joskus olen rangaissut häntä aiheettomasti?
— Niin juuri, herra luutnantti, vastasi poika rohkeasti, viisi kertaa kuudesta saan istua mastonhuipussa syyttömästi; siksi ei asia minusta ole kovin vakava.
— Syyttömästi, herra! Entä nauraminen? Eikö se ole mitään?
— Olen toimessani niin tarkka kuin suinkin voin, herra luutnantti, tottelen aina käskyjänne ja koetan kaikin tavoin olla teille mieliksi, mutta te rankaisette minua myötäänsä.
— Niin rankaisenkin, koska te aina nauratte ja kaiken lisäksi saatte vielä koko laivaväenkin nauramaan, mikä on vielä pahempi.
— He kiskovat ja vetävät silti yhtä hyvin, jopa tekevät työtä paremminkin kun ovat iloisia, niin luulen.
— Kuka teille antaa luvan luulla semmoista? vastasi luutnantti aivan raivoissaan. Komentajakapteeni Plumbton! Koska tämä nuorukainen arvelee, että hänellä on oikeus arvostella miten minä pidän yllä kuria laivassa, pyytäisin, että te koettaisitte mitä teidän määräämänne rangaistus häneen vaikuttaa.
— Herra Templemore, sanoi päällikkö, te olette ensiksikin liian avopuheinen ja toiseksi kovin taipuvainen nauramaan. Kaikella on aikansa, herra Templemore, niin iloisuudella kuin totisuudellakin. Peräkansi ei ole oikea paikka ylenmääräiselle iloisuudelle.
-. Eikä komentokansi myöskään? keskeytti poika viekkaasti.
— Ei, siinä olette oikeassa. Nauraa saatte keulakannella ja kumppanienne seurassa tuolla alhaalla.
— Ei, herra komentajakapteeni, emme saa; luutnantti kieltää heti jos kuulee meidän nauravan.
— Sen vuoksi, että te nauratte myötäänsä, herra Templemore.
— Taidan todella nauraa, ja jos se on väärin, olen pahoillani, etten voi tehdä teille mieliksi, mutta halveksimista se ei suinkaan ole. Minä nauran nukkuessani, nauran valveilla, kun aurinko paistaa — tunnen itseni aina hyvin onnelliseksi; ja vaikka te, luutnantti Markitall, määräätte minut mastonhuippuun, en nauraisi, vaan olisin pahoillani, jos teille tapahtuisi jotakin pahaa.
— Sen minä kyllä uskon, hyvä poika, myönsi päällikkö.
— Hyvä, toisti luutnantti, koska herra Templemore näkyy havainneen virheensä, en tahdo jatkaa kannettani kauemmin. Pyydän ainoastaan, ettei hän enää nauraisi.
— Te kuulette, poika, mitä luutnantti sanoo; se on oikein; älkää enää antako aihetta moisiin kanteisiin. Luutnantti Markitall, ilmoittakaa, milloin etumärssypurje on korjattu; tahtoisin vaihtaa sen illalla.
Luutnantti Markitall lähti tiedustelemaan asiaa.
— Ja kuulkaa nyt, Edvard, jatkoi komentajakapteeni Plumbton heti kun luutnantti oli niin etäällä, ettei puhetta enää kuulunut, minulla on paljonkin sanottavaa teille tämän asian johdosta, mutta nyt minulla ei ole aikaa; tulkaa siis päivälliselle minun luokseni. Pöydässäni sallin naurettavan — mutta kohtuullisesti.
Poika teki kunniaa ja meni pois kiitollisena ja onnellisen näköisenä.
Tämä pieni kohtaus kuvasi hyvin Edvard Templemoren luonnetta. Hän oli perin iloinen, rattoisa ja helläsydäminen tovereitaan, vieläpä luutnanttiakin kohtaan, vaikka tämä kantoi hänelle kaunaa hänen nauramisensa takia. Niin kuin päällikkö sanoi, kaikella on aikansa, eikä Edvardin nauru ollut aina paikallaan, mutta se johtui kerta kaikkiaan hänen luonteestaan eikä hän voinut sille mitään. Hän oli iloinen kuin kevätaamu ja pysyi sellaisena vuosikausia; hän nauroi kaikelle, oli tyytyväinen kaikkiin ihmisiin, ja hänestä pitivät kaikki. Hän pysyi aina iloisena, suorana ja rohkeana miehenä, jota eivät vastoinkäymiset eivätkä onnenoikut saaneet lannistumaan.
Hän palveli aikansa, oli saada reput tutkinnossa, koska nauroi, meni sitten jälleen merille ilomielin, oli veneen päällikkönä, kun ranskalainen sotalaiva vallattiin, ja kun hän oli päässyt laivaan, häntä huvitti sen pieni ranskalainen kapteeni — joka asteli kannella pitkä ja todistettavasti monelle onnettomuutta tuottanut miekka vyöllään — niin että sai vihdoin tuolta pieneltä miekkoselta iskun, joka kaatoi hänet kannelle.
Tämän seikan ja siinä saamansa haavan ansiosta hänet korotettiin luutnantiksi ja määrättiin linjalaivaan Länsi-Intiaan. Siellä hän nauroi keltakuumeelle, sai paikan erään amiraalilaivan saattoaluksessa, oivassa kuunarissa, ja sitten hänet lähetettiin ryöstöretkelle — hankkimaan saalista amiraalille ja virkaylennystä itselleen, mikäli hän kykeni hankkimaan sen jonkin onnellisen sattuman avulla.