ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.
Teateri näyttää paroni Pantzarsköldin salin, muhkeilla, mutta vanhan-aikaisilla huonekaluilla. Vanhoja sukumuotokuvia seinillä. Ovia perällä ja molemmin puolin näyttämöä.
Ensimmäinen Kohtaus.
PARONI PANTZARSKÖLD, kävelee vitkaan edes takaisin.
Kuin usva raskas, laskee laskemistaan
Nyt elon laaksoloihin ikävyys,
Mi ruostehena päivän hohteen syö,
Mi ruskon kukan poskiloilta ryöstää,
Ja hengen soittimen saa sorahtaan. —
On vanha aika mennynnä! — Jo ammoin
Sen päivä mailleen kulki. Myrskyinen
Ja musta yöhyt mailmaa varjostaa;
Ja josko jonkun muinaisuuden haamun
Ma nään, se raunioina onnensa
Kuin aave valju käydä hoipertaa.
Kaikk' on nyt perstana ja häiryksissä,
Ja sirkaleista voima jyrkeä
Käy temppeleitä laatiin jumaloille,
Niin raa'an villityille kuin hän itse.
Katselee muotokuvia.
Te ylpeästi, vainaat, katselette!
— Oil loisto toisten teidän teillänne,
Kuin leimu tuo, jon virvatulet lainaa,
Mit' joukon tyhmän suosiosta syttyy,
Ja mitkä, äkkipäätä sammuen,
Nyt elon myrkyttävät savullansa.
Oi vainaat, teidän muistoanne hengin,
Ja ylpeä ma oon, oon vertaisenne.
Toinen Kohtaus.
Paroni Pantzarsköld. Kapteini von Stöbern.
VON STÖBERN.
Hyv' iltaa, paroni!
PARONI PANTZARSKÖLD.
Von Stöbern, iltaa
Te pitkän matkan ootte käyneet, näyttää.
Hyv' että haavanne on mennyt kiinni
Niin äkkiä.
VON STÖBERN.
Ei kiinni; vaan ei ollut
Se vaarallinen. Verenvuodatus
Mun laski vuoteelle. Vaan hoitonne
Ja vieraanvaraisuutenne mun kohta
Jo toinnuttaa.
PARONI PANTZARSKÖLD.
Oil taivaan onni juuri,
Ett' Ehrnroth pääsi joinkin eheenä. —
Tää vasta sotaa, jota meillä käydään!
Tää järjestystä, hajajoukoilla
Kun toinen sinne, toinen tänne ryntää!
Ma kuulen voitoista, vaan itse voitto
On hedelmätöin kukka kruunussa,
Jon urho sydänverellänsä osti.
Niin kunnia jää saaliiks' maasta vaan,
Jon viljeliä verellänsä lauden
On kastellut ja luillaan kylvänyt.
VON STÖBERN.
Se toden totta, mitä lausutte.
Ois sodan loppua jo toivomista.
On maamme perikadon reunalla;
Vaan vähemmällä rauha saatanee.
PARONI PANTZARSKÖLD.
Von Stöbern, mitä tarkoitatte?
VON STÖBERN.
Sitä,
Ett' ennen vähän alttiiks' annetaan,
Kuin kaikki uhrataan.
PARONI PANTZARSKÖLD.
No niinpä kyllä! —
Syyn Kantaa hallitus; se häpeää
Ja verta kokoo päällensä.
VON STÖBERN.
Jos maassa
Ois joitakuita, joissa pontta, mieltä
Ois vielä, ehkei kaikki tykkänään
Ois hukassa; vaan yhä harvemmassa
On miehen voima, miehen viisaus,
Mi tiensä tietää itse raivata. —
Te, herra, ootte osallisna olleet,
Niin kuuluu, Anjalaisten liitossa?
Ne miehet työhön käydä rohkenit.
PARONI PANTZARSKÖLD.
Vai työhön käydä? — Niin, kuin kauppasaksa,
Ku sälyänsä markkinoille tuo,
Vaan ei kuin aateliset, vapaat miehet,
Kuin miehet, jotka onnen vaa'alla
Jo Suomen kohtaloa mittasit.
VON STÖBERN.
Te liian erillänne ootte täällä!
Miks' ette, herra, liity niihin, jotka
Nyt tapausten ohjaksissa ovat.
Tuo järki selvä, nimi ylhäinen
Ja lujuus, vaihetusten karkaisema,
Ois todellakin vahva turva niille,
Kut maata säälivät…
PARONI PANTZARSKÖLD, hetken mietittyänsä.
On myöhäistä
Nyt auttaa. Itse näätte sattumuksen
Jo estehettä arpaa lyövän siitä,
Min urhous ja vakuus saavutti.
Kun maltti, uskollisuus hyljätään,
Ja arkuus kurja neuvot kaikki kehrää,
On silloin aika elää kaihossa.
Lähtee ulos sivu-ovesta.
Kolmas Kohtaus.
KAPTEINI VON STÖBERN.
Hän mieltäni ei arvaa! Ylpeänä
Ja nurkuvaisna tuumia hän miettii,
Mit hengen juurta syövät; iloa
Hän milt' ei tunne, kahleen merkit koska
Häll' kertoo tuskasta, jon itse kärsii;
Vaan tuota töin ja juonin rikkomaan,
Ja murto-aseenansa käyttämään,
Pois vankeuden yöstä päästäksensä,
Hän ei oo mies. — Ma lempikädellä
Häll' janoon polttavaiseen laadin juoman,
Mi mieltä ensin hiljaa viihdyttää,
Vaan veren sitte kiehoksihin saattaa.
Niin luulin innostuksen kukkasen
Jo koston hedelmiksi kehkiivän,
Vaan kylmä maltti kukan surkastutti. —
Ma tuota äijää enkö voittaisi?
Vai täytyisikö suotta Mariasta
Mun luopua? — Ei! — kuumat helvetit!
Ma nousen vasten kaikkea, ma murran
Nuo valheen siteet, joilla ihmiset
Nyt orjuuttavat toisiaan, ma sullon
Nuo kurjat, jotka ikeen alla huokaa,
Jon vaivoiksensa itse takoivat.
Ah, luopumus!… Sa sääntö, jonka onni
Toi kärsimykselle, oi, mitä tarjoot?
Mun vaivoistani, tuskistani mitä
Sa annat mulle? — Haudan, muuta ei!
Ma kauvan kyllä juonias jo kärsein,
Sa onnen jumalatar silmitöin!
Nyt henkenikin kaupalla sun sautan,
Sill' nautinnotta elo kuoloks' kääntyy.
Neljäs Kohtaus.
Kapteini von Stöbern. Maria.
MARIA.
Hyv' iltaa! — Onko mitään kuulunut
Nyt sodasta?
VON STÖBERN.
Ei, ryökynäni, ääntä
Ees ammunnasta.
MARIA.
Raskas teidän ollee
Kuin vanki joutilaana viipyä
Tääll' meidän kesken, pääsemättänne
Jo kumppanien urhokilpasille,
Pois vaaroihin ja kunniaan.
VON STÖBERN.
Jos aina
Ois vankeus vaan yhtä herttainen
Kuin täällä, tuot' en vapautehen
Ma vaihtaisi, en urhon seppeleesen.
MARIA.
Te kohtelias ootte, ylön määrin;
Niin kunnian kuin itse tähtenne
Ma päätän liioittelevanne.
VON STÖBERN.
Kolkko
On vastauksenne; vaan ansaitseeko
Tuo sydämeni harras kiitos-uhri
Noin solvausta?
MARIA.
Suokaat anteeksi!
En pistää tahtonut.
VON STÖBERN.
Se, ryökynä.
On pistos haikeampi, jonka saanut
Oon hempeänne vastaan taistellen. —
Oon vanki haavoitettu, vaan en pyydä
Tok' vapautta voittaa povestanne
Mull' ääni raikas, hellä suokaatte,
Ett' vaivat julmat rinnassani viihtyis;
Mull' poltteesen, mi suonissani raivoo
Kuin hornan lieska, suokaat aamukaste,
Jon silmän taivas itkee hiljakseen;
Ma lempeä tai kuolemata pyydän!
Te kasvot käännätte… Ei, älkäätte!
Niin täällä syntyy jylhä, synkkä yö,
Ja julmat peikot, haahmot haudoistansa
Käy kummittelemaan. — Se päivänpaiste,
Mi kasvoistanne lämpimänä loistaa,
On kesän rintaani jo luonunna,
Siell' ruusu hehkuu, liljakukka itkee,
Ja kultahedelmiä ilmestyy,
Jo lemmen nestehistä kasvaneita.
Se teidän työnne on. Sen hennotteko
Taas raastaa, halla-yöllä rauhani
Ja toivoni ja autuuteni ryöstää?
MARIA.
Kun lintu taivaan alla liitelee
Päin kotoansa kaukaisilla mailla,
Ja tuhat ihannesta hälle ilmestyy,
Ei viivy tuo, vaikk' laakson rauhaisuus,
Vaikk' ruusukumpuin riemut häntä viittaa,
Vaan tuonnemmaksi kaipuun siivillä
Se rientää rientämistään, kunnes suojan
Kentiesi pohjan honkain keskellä
Tuoll' jylhän rannan mättähällä löytää.
Niin neidon sydän myöskin sama kaipuu,
Päämäärä sillä. Kuinka kauniilta
Tuo sydämenne kesä näyttäneekin,
En viipyä ma voi.
VON STÖBERN.
Ah, kaipuu tuo
On tyhjä unelma, ja säälimättä
Sen eestä runtelette sydämen,
Niin lempirikkaan, että unelmanne,
Jos toteentuisi, köyhä ois kuin loisi
On kuninkaasen verraten.
MARIA.
Ah, köyhä
Voi kuningaskin olla aarteillaan,
Ja loisi unistansa miekkoinen.
Oi, sääliväinen olkaat! — Sydäntä
Ei pakko hallitse. — Kas, kunnia
Teill' ihanasti viittaa, sydäntänne
Saa korkeammat käskyt tykkimään,
Teit' ilon, murheen vaiheet kohtaavat,
Ja hetki tää käy muistoks' vaaleaksi,
Mi mieltä viihdyttää.
VON STÖBERN.
Ei, mahdotointa!
Te ette voi niin jäykkä, jäinen olla,
Kun salaisella tenhovoimalla,
Magneetin lailla, sielun vallitsette,
Ett' aatteet, tunteet kaikki hillitöinnä
Ja vavahdellen kiittää luoksenne.
Tarttuu tulisesti hänen käteensä.
Ei sammu suonten hehku. Ettekö
Te tunne sähkövoiman vihlausta,
Kun kättänne ma painan? Ettekö
Te lempileimuillani kiihkomusta?
Oi tullos! Elon pulman ihanimman
Sull', tyttö kaunis, tahdon selvittää.
Tahtoo vetää häntä syliinsä, mutta hän tempaisee itsensä irti.
MARIA.
Te unhoitatte itsenne! — Vaan mie
En vieraaksemme teitä. Hyvästi!
Menee.
Viides Kohtaus.
KAPTEINI VON STÖBERN.
Ah, nainen ylpeä! — Ma peijattuna!
Nyt yhtykäätte, lempi, viha, juomaks',
Mi verta hekkumalla juottelee
Ja tuhat henkeä saa hermoihin!
Sun voitan, tyttö! Kosto, johdoks' tullos!
Lähtee kiiruusti ulos perä-ovesta, jossa sattuu yhteen
Jaakon, paronin palvelian kanssa.
Kuudes Kohtaus.
JAAKKO.
Jos kruunun vaatekappaleissa tuo
Oi oisi, luulisipa, mielestäni,
Ett' kasakan me tänne saaneet oomme.
Ma hänt' en suurin tahdo uskoa,
Sill' silmä kieltää mitä suusta käy. —
Hän öisin hiipii pois ja tuntikaudet
On kadoksissa. Oikein ei oo laita.
Jos kauvemmin hän täällä viipyy, kaikki
Mun paronille täytyy ilmoittaa,
Vaikk' kyllä tiedän hänen suuttuvan.
Seitsemäs Kohtaus.
Jaakko. Luutnantti Werner.
WERNER.
No, rauha, Jaakko!
JAAKKO.
Werner luutnantti!
WERNER.
Tuun sodasta ja herrasväkeäs
Ma tahdon kohdata.
JAAKKO.
No, käydäänkö
Jo taisteluhun?
WERNER.
Kyllä, joudu vaan!
JAAKKO.
No, onko Pekka miesnä ollut?
WERNER.
Toista
Ei löydy uljaampaa.
JAAKKO.
Oi, siunausta
Teill' sanastanne olkoon. — Nyt ma käyn.
Lähtee oikealle
Kahdeksas Kohtaus.
LUUTNANTTI WERNER.
Ma lapsuuteni paikat näen taas!
Kun viimen näihin huoneisin ma astuin,
Oil sydän täynnä, elo tuntui mulle
Kuin aamu valkoinen ja rauhakas,
Sill' toivo mulle lauloi kunniaa
Ja onnea, ja murhe outo oil. —
Tuoll' istui vanhus! — Tuolta ikkunalta
Mull' silmä Maarian loi tervehdystä.
Ma sotaan olin lähdössä, ma pyysin
Sen kättä, jonka sydämen jo sain. —
Vaan synkkä pilvi silloin ohimoille
Nous' vanhuksen, ja silmä tulta iski.
Niin kaikki murtui, minkä toivo loi,
Ja unet ihanaiset haihtuivat
Kuin kukkain varjot veestä aaltovasta,
Ja murhe tuil ja ystäväksi jäi.
Vaan onnea en herjaa, tietäni
Ma suoraan käyn; ken elon voittaa tahtoo,
Sen luopumukseen valmis olla täytyy.
Yhdeksäs Kohtaus.
Luutnantti Werner. Paroni Pantzarsköld. Maria.
PARONI PANTZARSKÖLD.
No terve, luutnantti Werner! Hauskaa on,
Ett' voimissanne ootte. Kuinka saamme
Niin äkki-arvaaamatta teidän nähdä?
WERNER.
Rajevskin kanssa otteluhun luotuu
Nyt Adlercreutzin alla joukkomme.
On kuuma verilöyly tarjona,
Ja melskehessä ei käy arvaaminen,
Mit vaarat kotoanne uhkaavat.
Teill' viittausta antamaan ma riensin.
MARIA.
Oi, taivas! urhojamme suojele!
PARONI PANTZARSKÖLD.
Vai niin, on mieli tappelua koittaa?
No, kuinka sotajoukon on, ja mitä
Nyt toivotaan?
WERNER.
Min velvollisuus vaatii,
Sen uljahasti tehdään, tietäen,
Ett' Herra onnen, elon mittelee.
On kyllä urho moni kaatununna,
Vaan josko kuolo käden puututti,
Jos kohta sydän sykkimästä lakkas,
On henki kumppaneissa virkeillä,
Ja kädet terveet kaksoisvoiman saavat
Ja kaksoistarmon rinnat lämpimät.
On haavat tuoreet monen vaattehissa
Jo loistamassa, leipää, vettä maan
Saa urho ruuvaksensa useasti,
Vaan ei hän moiti, arpiaan hän silmää,
Ja niinkuin äiti lapsen eestä ruokaa
Ja unta hylkää ilomiellä, niin
Hän nälkää kärsii, kallis isänmaa
Kun syömen rikkaan lemmen hältä sai.
Ei löydy vaaraa, vaivaa, jot'ei voita
Tää kansa miesten mointen johdolla
Kuin Sandels, Cronstedt, Adlercreutz ja Döbeln.
MARIA.
Ja niitten kaikkein, jotka yksin mielin
Kuin muuri isänmaata suojaavat.
PARONI PANTZARSKÖLD.
Niin, surko joukkoa niin urhokasta,
Ja surko myös, ett' johdatusta puuttuu. —
No, valmistellaan tappeluhun siis,
Rajevski taakse lyödä tahdotaan?
WERNER.
Niin käsky onpi. Joukot melkoiset
Jo seisoo vastakkaisin, paljon verta
Ja vastarintaa vahvaa ootetaan.
Ois vakaisinta siis, ett' aikanansa
Nyt toimiin ryhtyisitte, paroni,
Niin ettei sodan ruoska teihin koskis!
PARONI PANTZARSKÖLD.
Ma velallisna, herra luutnantti,
Oon hyvyydestänne. — Mi meidän kesken
On sattunut, ei suosiota anna
Mun oottaa juuri…
WERNER.
Mieltä vilpitöintä
Te älkäät halveksiko, paroni.
On kyllä tuikka ylpeytenne
Mult' ihanimman toivon ryöstänyt,
On kyllä onnen puuska, kädestänne
Mi mua kohtas, syöntä kirpaissut,
Vaan kurja vaino kiitostunnetta
Ei rinnastani murtaa taida koskaan. —
On kyllä kovaa, toinen toisistansa
Kun syömet lempiväiset temmataan,
Vaan taivas yksin tuomitkoon, en mie.
Ain' isän käskyllä, jos kuinka tuikka
Se olkoon, esikoisen-oikeus
On tyttäreltä uhrausta saaha. —
Vaan aika joutuu, kalleutenne,
Ja paperinne kootkaat, paroni.
Ma teidän sitte turvapaikkaan saatan,
Miss' melskeen loppua te oottaa voitte.
PARONI PANTZARSKÖLD, hetken mietittyänsä.
No, tahdon, herra, teitä seurata,
Jos kohta vaara eihän tullekkaan
Niin suureksi, kuin ennakolta luullaan;
Sa, Maria, nyt matkaan sääli myös!
Paroni Pantzarsköld lähtee oikeanpuolisesta ovesta. Maria lähenee vasenpuolista ovea, mutta seisahtaa hetkeksi ja katselee taaksensa luutnantti Werneriä, joka seisoo syviin ajatuksiin vaipuneena.
Kymmenes Kohtaus.
Luutnantti Werner. Maria.
MARIA, lähenee taas Werneriä.
Oi, Gustav kallis! Anna kerta vielä
Mun korvahani lempi-äänes soida,
Ett' sydän autuaana sykkis taas! —
On aikaa sitte kun sun viimen näin,
Ja muotos kyyneleet ja varjos multa.
Nyt seisot tässä taas niin kauniina,
Niin vahvana ja suurena, ett' muoto,
Jon kaipuu laati, vaalistuu kuin yö,
Kun koitar pilvet purppuroitsee taas.
Ah, onko lempes yhtä hellä vielä?
Kun seppeleellään viittaa kunnia,
Ma aattelin, ja uusin ihantein
Ain' urhokasta vaara viehättää;
Kun elon mahdit suuret selkeämmin
Ja uhkeammin ilmestyvät hälle,
Kas, silloin Maria, ku muut' ei taida
Ja muut' ei tiedä myös kuin lempiä,
Käy syrjempähän vaan. — Oi, anna mulle
Jok' soppi pieni rinnassasi jäädä,
Ja autuas ma oon ja ylpeä!
WERNER.
Niin, oikeassa ootkin! — Syrjään lempi
Jo mailman telmehessä sysääntyi.
Oi, isänmaata leimui tunto tuo,
Mi sua huokaellen ennen hehkui,
Oi, kunniaa vaan mietiskeli mieli,
Mi sua yksin haavahteli muinoin,
Ja silmähän, mi sua katsoi vaan,
Tuil kuolo, vaarat uudet taukoomatta;
Niin yksinäiseen rinnan soppehen
Jo lempi huokaellen luikahti.
Vaan soppi tuo oil sydän lämpöinen. —
Mit' oisi järki, taivaan lahja kallis,
Mi ruumiin raajat kaikki vilpastaa,
Jos sydän ikilevotoinna sille
Ei lainais henkeä?… Mit' elo oisi,
Jos suonet, kuinka vainen nousevatkin
Ja laskevat, ei juoksis piilosta,
Jonn' lempi kätkyi, uhkuvaisena,
Ja sinne jällen uunna kiiruhtais? —
Vaan malttakaamme! — Aattehet ja tunteet
Jo kääntäkäämme, ettei luopumus
Käy ylön määrin katkeraksi sitte.
MARIA.
Ei, Gustav kulta, pitkä kaipuu salli
Mun, raiskan, rinnastani huovata!
Oi, salli hetki ainokainen vielä
Mun onnellisna olla, sua nähdä!
Sitt' tulkohonpa tuskat tuimimmat
Jo myrkkyhampain syöntä kalvamaan,
Ma valittaa en tahdo, marttyrina
Käyn kiusaajia vastaan naurusuulla.
WERNER.
Muut' ei oo kiusaajata, Maria,
Jot' ihmissydän kammokoon, pait tuska,
Jon velvollisuus laiminlyöty tuottaa.
Kas, murhe itse, vaikka synkeät
On kasvot sillä, hellän sydämen
Tok' kätkee rinnassansa rikkahassa. —
Vaan hetket rientävät! Mun lähteä
Jo täytyy, minne velvollisuus kutsuu.
MARIA.
Ja vaara oottelee. Oi kauheata,
Ett' ero taas on edessämme, että
Kenties ei koskaan toisiamme nähdä!
Oi taivas!
Kätkee kasvonsa hänen rintaansa vasten. Werner kumartuu
ja suutelee hiljaa hänen päätänsä. Samassa tulee von Stöbern
perä-ovesta ja joutuu äänetöinnä kohtauksen loppua katselemaan.
WERNER.
Maamme joka laaksosta
Nyt nousee huokaus kuin sulta aivan;
Siell' sykkii syömet, kyyneleitä äidit
Ja vaimot vuodattaa ja morseimet.
Oi, raskasta on, sydän sydämestä
Kun riistetään, vaan isänmaamme oottaa,
Ja pyhempää ei oikeutta oo.
MARIA. Nousee Wernerin rinnalta ja lankee kädet ristissä polvillensa.
Oi isänmaamme! suoja armas, kaunis!
Ma halpa oon, on heikot voimat mulla,
Ja taisteluun en eestäs käydä voi;
Vaan mik' on kallihinta maalimassa,
Min herttaisinta sydän täällä sai,
Sen annan sulle!…
Nousee taas seisoalle.
Herran haltuun jää!
Ma valittaa en tahdo, kunnialla
Jos Gustav isänmaamme eestä kaatuu!
Lähtee ulos vasemmalle.
WERNER.
Ja iloisna hän kaatuu niinkuin lapsi,
Ku leikkilöistä äidin helmaan uupuu.
Lähtee ulos oikealle.
Yhdestoista Kohtaus.
KAPTEINI VON STÖBERN.
Mit' oon ma nähnyt, rinnassain mi liikkuu?
Se kammo oilko, joka syöntä koski,
Niin että mielen joutsi löyhistyi,
Ja sanan nuolet huuliloille hyytyi?
Se kosto oilko, joka silmän vietti
Kuin hurmoksissa kohtausta katsoon,
Jon tuntehet ja hengityksenkin
Ois myrkyks' muuttaa pitänyt ja kalvan
Mull' käteen panna? — Halveksittuna
Ja hyljättynä hurjan lailla vielä
Täss' katselenkin toisen voitonjuhlaa,
Mi häpeään mun itse uuvuttaa
Ja saaliin ihanimman multa vie,
Jon eestä joskus taisteluhun ryhdyin. —
Ei, poijes rinnastani, vienot tunteet!
Te haaveksiaa peijatkaatte vaan!
Ma nähdä tahdon, eikö kohdakkoin
Tuo urhous, tuo vahva, hellä lempi
Jo koston eessä horju, lankee maahan!
Menee.
Ensimäisen näytöksen loppu.