TOINEN AVAUS.
Teateri näyttää avonaista seutua metsässä. Iltarusko valaisee näyttämöä.
Ensimmäinen Kohtaus.
Maria taluttaa Annaa, joka kalveana hoipertelee hänen
rinnallansa.
MARIA.
Sun poskes, Anna, yhä vaalenevat.
Oi, huovatkaamme tässä hetken aikaa!
ANNA.
Niin, istua mun anna!
MARIA, johdattaa häntä puun luokse, jota vastaan hän laskee istumaan.
Taivas! Meitä
Ei kenkään auta. — Lausu, vieläkö
Sun haavas verta juoksee, enkelini?
ANNA.
Ma enkeli? — En! — Taivaan enkeleitä
En nähdä saa, en niitten kuorissa
Saa riemuvirttä laulaa konsanaan.
Mun kättäni on veri saastuttanna;
Sen saastan kyyneleet ei pestä voi.
Mun sieluani murha lannistaa,
Ja kylmä kammo syömessäni viiltää.
Oi Herra, enkö katumuksella
Voi velkoani maksaa? Täytyykö
Mun tuskissani kuljeskella aina?
Oi, ällös kuolon helmaan antako
Mun ennen vaipua, kuin armos mulle
Suo viilistystä syömen haavoihin!
Se syntiäkö oil, ett' väsyneenä
Ja pettyneenä elon riemuista
Ma ikävöitsin maahan korkeampaan,
Miss' sovituksen lähtehestä sielu
Saa virvoitusta juoda tuskilleen?
Ma riemullisna katsoin hautaan päin,
Ja kuolo armahampi oil kuin lempi.
Vaan nyt … nyt haudan yötä säikähdän.
MARIA.
Ei, Anna kulta, velka, rikkomus
Ei kättäs, sieluas oo saastuttanna!
Oi, ällös mieltäs suotta kiusatko! —
Sun kättäs sattuma oil johtamassa,
Ei malttamuksen aikaa ollut sulla;
Sa välikappaleena olit Luojan.
ANNA.
Se sattumaako? — Julma sattuma!
Mi synkeänä riippuu ylläni.
Mis oon ma rikkonut niin sortuaksein?…
Vaan vaiti, kurja! Valittaako kukka.
Kun tallattuna uupuu multahan?
Ei tutki hän, miks' sullotaan. — Kuin se
Ma päättää tahdon myös.
MARIA.
Oi, Anna kulta,
Et kuolla saa!…
ANNA.
Oi, että sydän voisi,
Ett' tietäisi! — Oi, rukoile mun eestäin.
MARIA.
Oo vaiti! — Askeleita kuuluu tuolta.
Toinen Kohtaus.
Edelliset, puitten piilossa. Kapteini von Stöbern.
VON STÖBERN, hoipertelee kalveana ja hermotoinna, kunnes ennättää puun luokse, jota vastaan nojailee. Maria ja Anna katselevat häntä hiljaisella hämmästyksellä.
On kohta loppu! — Voimat uupuvat.
Ma metsän syngikköhön kömpisin,
Ett' ihmissilmä hyljättyä ei
Sais nähdä, eikä viime tuskaani;
Vaan raajat tahtoa ei tottele,
Ja kuolon puuska syöntä jäädyttää…
On mennyt … tyhjään mennyt kaikki tyyni,
Mi hohdolla, jon hornan henki lainas,
Mun pillomuksen kuiluun viehätti,
Ja syömen valhe-unelmilla hurmas.
Ylt' ympäri ma aaveita vaan nään. —
Ne irvistellen velkaa, rikkomusta
Ja ijäisyyden tuskaa kuiskaavat.
— — — — — — — — — —
Oi, oonko valon tieltä hairahtunut
Niin pitkälle, ett' ijankaikkisuus
Ei piisaa taakse saattamahan sinne? —
Mull' piiramainen vaan on, ennenkuin
Pois täällä henkeni jo muuttaa täytyy!
— — — — — — — — — —
Sun vastahas, ku kaikki vallitset,
Ku lehdellä, jon tuuli irroittaa,
Voit mahtis näyttää, tahtos aikaan panna,
Sun vastahas ma nousin uhmaamaan,
Ja onnen ohjat johtavani luulin.
Mun murtanunna oot! — Kuin taivon tähdet
Sun sääntös rauhallista tietään käyvät,
Kun, niinkuin pilvi tulten raastama,
Mun uhmatyöni tyhjään raukenee…
Sun nään ma, ijankaikkinen! — — sun tunnen!…
Vaikk' yöhön ikuiseen mun tuomitset,
Vaikk' tuskani ei velkoain voi maksaa,
Ja huokaukseni ei luokses ennä;
Sull' kiitos, kuitenkin, ett' määrän sait
Mun rikoksilleni, ett' hedelmäksi
Ne eivät kypsyneet. — Sull' kiitos, Luoja!
— — — — — — — — — —
Ma rankaistustani, oi Herra, ootan,
Vaan käännä armos maahan köyhään päin,
Mun isänmaahani, jon — — — — pettää tahdoin!
Vaipuu polvillensa, kädet kasvoin edessä.
Oi, kauhealta tuntuu hetki tää!
Mun maa ja taivas hylkäs. Sydäntä
Ei löydy, eestäni mi rukoilis.
MARIA, lankee polvillensa von Stöbernin viereen.
Tää sydän eestäs tahtoo rukoilla!
Oi sie, ku ristinpuussa verta vuotain
Sait pahantekiälle, katuivaisna
Ku rippui rinnallas, sen lupauksen:
Viel' tänäpänä paratiisissa
Oot kanssani! — suo anteeks' kurjalle!
Sun armos, Herra, loppumatoin on!
Kaikk', kaikki lempes hellä maksaa taitaa!
VON STÖBERN.
Kaikk', kaikki … lempes … hellä … maksaa … taitaa!
Vaipuu kuolleena maahan.
Kolmas Kohtaus.
Eversti von Döbeln. Rapp. Kaksi sotamiestä, tulevat
äkkiä näyttämölle.
MARIA, joka on noussut seisoalle ja havaitsee Rapin.
Kah, Rapp! Oi tänne, tänne!
RAPP.
Ryökynä!
VON DÖBELN.
Miss' on nyt petturi, tuo Stöbern?
MARIA.
Kuollut!
Osoittaa Annaa.
Tänn' katsokaatte, herra! — Poskin kelvein
Ja verta vuotain surmaaja täss' makaa…
Kuin jaksat, Anna!… Oi, kuin olet kalvas!
VON DÖBELN.
Oh, nainen?
ANNA, nousten seisoalle.
Niin!… Ah, mua rankaiskaatte!
MARIA.
Niin, aatelkaatte, herra, rankaistus
Täll' enkelille, valkovaatteensa
Ku purppurahan kastoi meidän tähden.
VON DÖBELN, hetken aikaa Annaa katseltuansa.
Tuu, tyttö, onnea me vaihtakaamme!
Saa voittoni, saa maineheni sie,
Saa kaikki seppelehet, jotka onni
Mull' tanterella kunnian suo vielä,
Saa riemut, jotka elo tarjos mulle,
Ja siitä, tyttö, anna urhotyös!
Sit' urhotyötä siunaa isänmaa,
Ja taivahalla ei oo autuutta,
Niin armasta, kuin lausua kun taitaa:
Ma isänmaani pelastanut oon!
ANNA lankee polvillensa, hiljainen rukous huulilla ja kasvot kirkastettuna. Nousee sitte seisoalle, mutta vaipuu Marian syliin.
Oi, levähtää mun anna!…
MARIA.
Oi, hän kuolee!
ANNA.
Oon rauhaa saanut. — Valkoista ja tyyntä
On syömessäni. Terveisiä … äidill'!
Hän kuolee. Maria laskee hänen hiljaa puun juurelle maata.
MARIA.
Hän taistelun on päättänyt ja nukkuu
Nyt turvallisna puhtaudessaan!
Oi Anna! kuinka täynnä rakkautta
Oil sydämesi! — Itse kärseit vaan,
Mut sovitusta kukki jäljissäs.
Oi enkelini, rukoile mun eestäin!
Oi, että nöyrrä miekin kärsisin
Ja muotoksissa suorra seisoisin!
Neljäs Kohtaus.
Edelliset. Paroni Pantzarsköld. Katri. Luutnantti Werner.
WERNER, havaitessaan Marian.
Oi Maria!
PARONI PANTZARSKÖLD.
Oi lapsi!
MARIA.
Isäni!
Kiiruhtaa hänen syliinsä.
WERNER.
Miss' on se konna? — Onko turmaksemme
Hän papereinensa jo karkannut?
MARIA, osoittaen von Stöbernin ruumista.
Hän tuossa makaa. — Rikoksistansa
Hän katuvaisna muutti maalimaan,
Miss' oikeudella hän tuomitaan.
KATRI.
Vaan miss' on Anna? Lausu, missä on hän?
MARIA.
Ma terveisiä hältä saatan teille;
Oon rauhaa saanut, valkoista ja tyyntä
On syömessäni; niin hän mulle lausui.
Ja tuolla nurmella sai lepäämään.
Osoittaa Annaa.
Kas, kuinka tyynnä, puhdasna hän nukkuu!
KATRI, polvillansa Annan edessä.
Oi, särjy, sydän! — Tää sun työsi on.
Oi lastani!
MARIA.
Hän minun pelasti.
Ja hengen uhras eestäni. Oi, salli
Mun hänen äidillensä velka maksaa!
Kuin hän ma sua uskollisna lemmin.
PARONI PANTZARSKÖLD.
Niin Mariani, vanhan rintahan
Sa liity, käsin hellin koita poistaa
Ne haavat, jotka monta, monta vuotta
Hän kärsivällisnä on kantanut.
Sun tyttäreksi hälle, oi, ma tiedän:
Sull' äidin sydän tykkii vastahan.
MARIA.
Oi äiti!
KATRI.
Tytär!
Syleilevät toinen-toistaan.
PARONI PANTZARSKÖLD.
Onnen aalloilla
Kun elon pursi myrskysäällä kieppuu,
Ja kulta, loisto neuvoa ei tarjoo,
Kun itsepäisyys saamatoinna seisoo,
Ja harmaa viisaus ei tietä löydä,
Ken silloin auttaa, kenkä ruorihin
Käy tarttumaan? Se lempi on.
Se ylpeä ei oo, on nöyrä, säysy,
Ja piilten köyhän rinnassa, se hevin
Käy mailman kukkuloilla unhoituksiin;
Vaan elon taistelussa oltaessa,
Se on se, joka verta vuotaa, voittaa.
Tarttuu Wernerin ja Marian käsiin.
Oi poika, Maria, ma teitä siunaan!
WERNER, ottaa povestansa kukkaset, jotka Maria toisessa näytöksessä antoi hänelle, ja suutelee niitä.
Sun eestäs, isänmaamme eestä aina!
PARONI PANTZARSKÖLD, joka on lähestynyt Annan ruumista.
Oi lapsi! — Herraa pyydä, rauhassa
Ett' elon taistelusta käydä saan!
VON DÖBELN.
Oi voitonsuoja, sulle kiitos olkoon!
Nyt vast' on Lapualla voitto saatu.
Loppu.