Perhe: Kuvauksia jokapäiväisestä elämästä

by Fredrika Bremer

TOINEN OSA.

Päivälliset. — Sotkeloa kaikellaisista.

Hääpäivällä on myöskin huomis-päivänsä! Ikävä päivä häätalossa! Koko menneestä juhlallisuudesta on jäljellä ainoastaan, mitä sammutetusta kynttilästä, — kun kodin herttaisesta keskuudesta juhlallisuuksien ynnä juhlapukujen kanssa myöskin yksi sen jäsenistä — yksi tähtönen kotitaivaalta katoaa, silloin ei ole ihmettäkään, jos taivaan-ranta pilveilee; — niin pikku Juliani, minusta oli tuo varsin luonnollista, että sinä noustuasi kuljit ympäri kuten sade-pilvi, jolloin veljesi melkein ukkosen-pilven näköisenä kulki huoneesta huoneeseen hoilotellen "Tähtilaulua", jota oli hyvin ikävä kuunnella.

Nuori pariskunta oli päättänyt viettää tätä päivää Algernon'in vanhan muorin luona, joka hätäräsilmäisenä eleli vanhan palveliansa ja kissansa kanssa varsin maailmasta eronneena ja ihmis-rakkaudesta toivoen, ett'ei kukaan ikänänsä naimisiin menisi, jota hurskasta toivoa hän kyllä oli ilmoittanut poikansa pojalle ynnä Emiliallekkin, mutta turhaan. Nyt hän sentään harmissaankin oli kutsunut heitä luoksensa ja itse, kuten hän kertoi, kuorinut omenat omenakakkuun, joka herkkuruokana oli lopettava nuot yksinkertaiset päivälliset. Kolmannen päivän lupasi nuori pari viettää meillä, ja me aioimme sitten neljäntenä olla heillä.

Kuten mainitsin, vietimme toista hääpäivää unestuneessa hiljaisuudessa.
Armo ei syönyt koko päivänä muuta kuin vetelää kauralientä.

Kun päivä oli loppuunsa kulunut ja kukin mennyt makuuhuoneeseensa, kaipasi Julia kovin jotakin huvitusta; hän lähetti tuomaan itsellensä saksan-pähkinöitä, tuli sitten minun kammariini ja rupesi niitä rikki napsuttelemaan sekä kiittämään sulhoansa.

"Hän on oikein verrattoman siivo! oikein kunnollinen, ymmärtäväinen, tasainen ja rauhallinen luonnostaan, hauska, siisti … (erinomaisen makusa pähkinä)! Hän on huolellinen, varovainen ja erittäin järkevä toimissaan … eikä myöskään ahne … kovin hyvä … eikä kuitenkaan liian hyvä, hän on … varsin parahultainen!"

Minä tähän kaikkeen noikkasin myöntäväisesti, toivoi Julialle onnea runsaasti ja — haukottelin äärettömästi. Niin löytyy täydellisyyksiä, jotka ovat kovin unettavaisia.

Aamulla puhalsi raittiimpi tuuli. Nuorikon päähine kaunistutti Emiliaa, hän oli suloinen, lempeä ja tyven, — vaan ei varsin iloinen, mutta Algernon sitä vastaan oli kovin hilpeä, vilkas ja puhelias. Tämä ihmetytti ja harmitti Juliaa; hän katseli heitä molempia vuorottain eikä tietänyt, mitä ajatella. Talon palveliat olivat erittäin halukkaat nimittämään Emiliaa "armoksi", mutta tämä uusi nimitys ei näkynyt ollenkaan häntä huvittavan, ja kun talon vanha uskollinen palvelia-neitsy varmaankin seitsemännen kerran sanoi: "neiti kulta … voi herra! … armo kulta …" sanoi Emilia vihdoin vähän harmistuneena ja väsyneenä: "noh älä huoli!… Eihän tuo nyt ole tarpeellista". Palvelia kysyi joka ruokalajia tarjotessaan: "suvaitseeko armo?" "Kyllä, kyllä se mies mailmansa tuntee", sanoi eversti. Mutta näyttipä siltä, kuin tämä maailma Emilian mielestä ei olisi tuntunut oikein hauskalta. Jälkeen puolen päivän Julia varsin tuskaantuneena vei eri huoneeseen Emilian, laski polvillensa hänen eteensä, kietoi vartensa hänen ympärillensä ja huusi itkein: "Emilia, mikä sinua vaivaa? Emilia kulta! Herra Jumala … sinä et ole iloinen, vaan näytät alakuloiselta. Etkö ole tyytyväinen? etkö ole onnellinen?" Hartaasti syleili Emilia sisartaan ja sanoi häntä lohduttaen, mutta kyynel-silmin: "Kyllä kaiketi tulen, Julia kultani; Algernon on kovin hyvä ja jalo … minun täytyy hänen kanssaan onnelliseksi tulla".

Mutta Julia, kuten kaikki äkkinäiset ja vilkkaat luonteet, ei tyytynyt tuohon: "minä tulen", vaan vaati: "minä olen"; hänen mielestänsä tuo oli varsin mahdotointa, varsin lunnotointa, ett'ei nuori rouva olisi sanomattoman onnellinen. Sen oli hän lukenut romaneissa. Koko lopun päivää hän varsin epäsuosiolla kohteli Algernon'ia, joka ei tuosta juuri paljoakaan piitannut.

Kun Emilia itkussa silmin taas oli lähtenyt kodistansa, rupesi Julia suoraan ilmoittamaan mielipahaansa ja moittimaan Algernon'ia, joka saatti olla iloinen ja huoletoin, vaikka Emilia oli alakuloinen; hän oli "jääpuikko, raakalainen, oikea pakana" … muistaa tulee kuitenkin, ett'ei eversti eikä Armo ollut sisällä tämän loruttelun aikana. Kornetti katseli asiaa toiselta kannalta — hän ei tyytynyt Emiliaan, joka varsin liiallisesti oli antanut miehensä palvella vaimoaan. Hän, mies parka, oli saanut juosta tuomaan Emilian ompelukoppaa, vetää päällys-kengät hänen jalkaansa ja pukea huivin sekä päällys-takin hänen yllensä — eikä siitä hänelle edes kiitosta antanut. Julia puolusti sisartaan ja kornetti Algernon'ia; riidan henki oli jo kylvänyt muutamia: katkeria siemeniä heidän kinaansa, ja nämät molemmat hyvät siskot olisivat ehkä suuttuneet toisillensa, elleivät molemmat yht'aikaa olisi alaspäin kumartuneet ottaaksensa ylös lattialta Helenan silmäneulaa ja samassa kopsahtaneet päin yhteen, joka hyökkäys päästi taistelun iloiseen nauruun; ja kysymys miehen sekä vaimon oikeuksista, tuo meri, jonka lainehilla keinumassa nämät taisteliat varsin äkki-arvaamatta havaitsivat itsensä, jätettiin nyt sikseen.

Seuraava päivä toi lohdutusta Julialle. Emilia oli iloisempi; ja onnellisena siitä, kun sai omassa kodissaan vastaan ottaa vanhempiansa ja sisaruksiaan, käytti hän itseänsä teeskentelemättömän suloisesti ja koetti hartaasta sydämmestä vieraitansa kaikin puolin hyvin kestitä. Pelkkää everstin mieliruokaa oli päivälliseksi laitettu ja silmät loistivat ilosta, kun hänen isänsä toistamiseen pyysi kilpikonnalientä, sanoen vielä lisäksi: "se oli heikkarin hyvää". Armo oli oikein tyytyväinen sekä tuon makuisan ja hyvin järjestetyn aterian että muittenkin tointen vuoksi. Hän kyllä vähän levotoinna tirkisteli yhtä putinkia, joka toiselta puoleltaan vähän muistutti raunioa, mutta Julia käänsi näpsästi vatin toisappäin, ja Armo, joka oli vähän likinäköinen, luuli silmissänsä vian olleen sekä tuli varsin levolliseksi.

Emilia oli kaikin tavoin emäntämäinen, ja tämä häntä oikein kaunisti. Kornetti oli ihastunut sisareensa ja kaikkeen, mikä häntä ympäröitsi hänen uudessa kodissaan — kaikki puhui oman maan kieltä, sohvat, tuolit, pöydät, akkunan uutimet, pöytä-astiat y.m. Ei mitään ulkomaalaista löytynyt, ja siksipä juuri hänen mielestään tuntui tämä koti hauskalta ja tuttavalta.

Julia tytyi hyvin Algernon'iin, joka, vaikka ei juuri liehitellyt nuorta rouvaansa, kuitenkin seurasi häntä rakastavilla katseillaan, liikkui hän sitte etäämpänä taikka lähempänä; selvään näkyi, että koko hänen sielunsa ympäröitsi Emiliaa, jonka tunteita moni kirkas, ystävällinen silmäys vei yhdistymään Algernon'in tunteihin.

Oi miten hyvältä kahvi maistuu, kun ulkona on pyry-ilma, mutta sisällä kesäistä suloa! Sen me kaikki naiset havaitsimme, jolloin jäljestä puolen päivän iloisesti keskustellen ja tuota arapialaista papua nauttien istuimme kokountuneena uunin ääressä, jossa valkea paloi, ja jolloin Emilia kertoi, millä tavoin hän aikoi järjestää taloudelliset toimensa ja askareensa, saadakseen kotinsa hauskaksi ja hyvään kuntoon, sekä mitä hän näistä oli keskustellut ja vielä aikoi keskustella miehensä kanssa — (tuo sana ei vielä oikein hyvin sujunut Emilian huulilta); ja katsokaa! kaikki hänen tuumansa olivat oikein viisaita, oikein hyviä, varsin tarpeen-mukaisia. Me valkean-loistossa ja kahvia nauttiessamme tarkasti ajatellen tutkimme kaikkia, otimme pois ja panimme lisää emmekä kuitenkaan keksineet mitään, joka olisi ollut erittäin parempaa, kuin mitä Emilia oli ajatellut.

Perhekuntaa saattaa yhtä haavaa vertailla sekä runoon että koneeseen. Sen runollisuutta eli niitä tunteita, jotka virtailevat läpi koko perheen ja yhdistävät sen jokaista jäsentä, jotka kukkakiehkuroihin kietovat elämän okaat ja toivon keväiseen pukuun vaatettavat tuon kylmän todellisen maailman, — net tuntee jokainen ihmis-sydän. Mutta konetta, (jonka hyvin hoidettua käymistä paitsi jokainen perheellinen näytelmä toki on kaikkea järjestystä vailla) monikin pitää vähäpätöisenä ja hoitaa sitä huolettomasti. Ja kuitenkin on koti-elämässä tämä osa hyvinkin tärkeä sen vastaiselle menestymiselle. Tämän koneen laita on sama kuin kellon. Jos kaikki pyörät y.m. ovat hyvässä järjestyksessä, niin heiluri tarvitsee ainoastaan pikkaisen heilauksen, ja kaikki joutuu tarpeen-mukaiseen liikuntoon, kaikki menee edelleen levollisesti ja säännöllisesti ikään kuin itsestään, ja rauhan sekä menestyksen kultaiset viisarit osoittavat joka hetken tuossa kirkkaassa taulussa.

Tämän tunsi Emilia ja tahtoi jo alusta alkaen niin järjestää kotinsa, että vaikka onnen kohtalot sattuisivatkin joskus olemaan epäsuosiollisia, se kuitenkin hauskana ja järjestettynä kestäisi loppuun saakka hänen elämänsä viimeiseen ehtooseen asti.

Tämän päämäärän edistyttämiseen on erittäin tärkeätä, että raha-asiat talouden-hoidossa järjestetään viisaasti ja tarkasti. Emilialla oli nämät hyvällä ja selvällä kannalla. Suuresta yhteisestä kassasta jaettiin ja järjestettiin monta pientä kassaa, jotka, ikään kuin purot virtaillen yhdestä lähteestä, huolellisesti eri suunnille johdatettuna tekivät kyökkitarhan hedelmälliseksi.

Emilian piti itseänsä varten joka vuosi saaman määrätyn rahasumman, jota hän käyttäisi omiin vaatteisiinsa sekä muihin pieniin tarpeisiin, — jotka eivät kuuluisi taloudellisiin asioihin. Ja koska hänen perheensä aina tulisi olemaan yksinkertainen ja sievä, kuten se oli tähänkin asti ollut, saattoi hän käyttää suurimman osan näistä rahoista sydämmensä iloksi — arvatkaa suloiset lukijattareni, eli sanokaa millä lajilla? Te sen kyllä tiedätte.

Emännällä tulee olla oma rahavaransa — iso taikka pieni, se on yhden tekevää. Kymmenen, viisikymmentä, sata taikka tuhannen markkaa, — aina varojen mukaan, — mutta omia, joista hän tiliä tekee ainoastaan — itsellensä. Tahdotteko, hyvät herrat, tietää minkä tähden; — te, jotka vaaditte vaimoanne nuppineulasta ja pennistäkin tiliä tekemään? — Juuri erittäin teidän oman hauskuutenne ja rauhanne vuoksi. Tuota ette saa päähänne! Mutta kuulkaatte! Palvelus-tyttö rikkoo teekupin, palvelianne pudottaa pirstaleiksi lasin, vieläpä äkki-arvaamatta palasiksi menee teekannu, kupit ja lasit, joita ei kukaan ole rikkonut, y.m. Emäntä, jolla ei ole omaa rahaa, tarvitsee kuitenkin kuppia sekä lasia; hän menee miehensä luo, ilmoittaa onnettomuuden ja pyytää jonkun markan korvataksensa vahinkoa. Mies moittii palkollisiansa ja vaimoansa, joka on velvollinen pitämään vaaria palkollisistansa; "rahoja, niin … vähän rahoja … rahoja ei maasta nouse eikä myöskään taivaasta putoa … monesta pienestä purosta syntyy suuri virta" — y.m. Näin käy, hän antaa rahaa vähissä erin ja tulee usein pahalle tuulelle.

81

Jos emännällä on omat käsirahat, silloin ei pienet harmit koskaan pääse hänen miestänsä vaivaamaan. Lapset, palvelus-väki ja vahingot ovat kyllä aina samallaiset; — mutta epäjärjestystä ei havaita, kaikki on paikallaan, kuten ennenkin, kaikki on järjestyksessä, eikä talon päämiehen, joka ehkä varsin tyvenellä mielellä antaisi pois ehkä varsin vaikka tuhannen markkaa, tarvitse kahdentoista markan takia, joita pienissä osissa häneltä kiskotaan, menettää mielensä tyvenyyttä, joka perheelle samoin, kuin hänelle itsellekkin, on äärettömän suuresta arvosta.

Vai etkö sinä minään pidä, sinä tunnotoin rikas, noita pieniä odottamattomia lahjoja, noita syntymäpäivä- ja nimipäivä-riemuja, joita vaimosi iloksensa sinulle valmistaa? — noita tuhansia pikku huvituksia, jotka odottamatta, kuten lentotähdet, tuikkaavat kodin taivaalla, — ja nämät kaikki vaimon hellyys sinulle lahjoittaa, jos hänen apunansa on vähäisen rahaa, jota sinä hänelle yht'aikaa annat vähän runsaammassa määrässä, saadaksesi suuren koron hauskuutta ja iloa pienissä osissa takaisin.

Noh, käsitättekö tämän nyt jo? Algernon oli sen jo aikaa ymmärtänyt, ja tämäpä paljon vaikutti Emilian tulevaiseksi onneksi.

Naisen sydämmelle on antaminen erin-omaisen suloista. Hän tuntee itsensä olevan toisten suosimana ja ilona, sehän on sydämmen päiväpaistetta, ja sitä täällä kylmässä pohjolassa tarvitaan ehkä enemmän kuin muualla. Sitä paitsi tällainen vapaus on hyvin virkistyttävä!

Mutta missäpä minä olin nykyään? Ah, jo muistan, olin Emilian luona kahvia juomassa! Sieltä ajan siivillä lennämme pisemmälle matkalle.

Hän, joka kynällään rupeaa kertoelemaan, saa olla varoillansa, ett'ei liiaksi koettele lukian malttavaisuutta. Välistä kertoja kyllä saattaa tehdä selvän tästä, huomisesta, ja vieläpä ylihuomisestakin päivästä; mutta toiste hänen taas täytyy tehdä vähäisen harppauksen sekä ajan että tapahtumien ylitse, sillä muutoin ehkä lukia, kirjaa lukeissansa, hyppäisi viidennestä kahdeksanteen lukuun. Ja koska kaikella muotoa tahdon estää kunnioitettavaa perhettäni joutumasta tuommoisen kohtelun alaiseksi, kiiruhdan minä heidän kanssaan pienellä hyppäyksellä kolmen kuukauden ohitse ja tahdon ainoastaan muutamilla piirtein mainita, mitenkä nämät minun ystäväni eli H:n perhe sen ajan eleli.

Julia sulhasineen vietti sen kävelyllä. Joka ainoa päivä, jolloin ilman vuoksi vain saattivat ulkona olla, kävelivät he katuja pitkin, tervehtien tuttaviansa ja jutellen heidän kanssaan sekä katsellen ihmisiä ynnä heidän pukujaan ja samassa mielihyvällä muistaen omia vaatteitansa, joitten tiesivät olevan erittäin kauniita. Välistä poikkesivat he muutamaan kauppapuotiin ostamaan jotain pientä tavaraa, toisinaan taas sokurileipurille makeisia syömään, ja tämäpä myöskin oli "hirveän hauskaa". Illoin oli aina jotain huvitusta tarjona, joku näytelmä, illalliset, tanssit y.m. — ja näistä saatiin aina keskusteltavaa huomispäivän varalle — joten näitten kihlattujen, Jumalan kiitos, ei tarvinnut olla puheen aihetta vailla. Sitä paitsi Arvid luutnantti, joka oikein eleli maailman näyttötanterella, aina tiesi jutella jotakin päivän pienistä tapauksista, jonkun sanan, minkä ihmiset olivat puhuneet toisistansa — ja tämä näette! oli kaikki hyvin hauskaa — Julian mielestä.

* * * * *

Kornetti oli tullut kummalliseen kiihkoon. Hän oli ruvennut lukua harjoittamaan. Hän luki sotatiedettä, suure-tiedettä, historiaa y.m. ja sai aina vahvemman vakuutuksen siitä, että, samati kuin hänen ruumiillinen silmänsä oli luotu katselemaan joka suunnalle maailmaan sekä ylös taivasta kohti, samoin myöskin hänen sielunsa silmä oli luotu tarkastaan luonnon ja tieteitten valtakuntaa ja niissä havaitsemaan taivaan valoa. Omituista oli, että, jota paremmin hän oppi näkemään, sitä enemmän hän pimeyttä pelkäsi. Jopa hän aaveitakin pelkäsi! Niin, hyvät herrani, tuo on aivan totta, ja nuot aaveet, joita hän kammoi, ovat ikivanhoista ajoista tunnetuita ja niiden nimet ovat Tiedottomuus, eräs hirveän paksu rouva, jonka puku on jostakin valkoisesta kiiltävästä vaatteesta, Itseviisaus, edellisen pitkäkaulainen tytär, joka aina astelee äitinsä liepeillä, ja Leveäpuheinen, jota sanotaan vanhan ranskalaisen kielitaiturin haamuksi; hän lienee ollut noitten naisten sukua ja usein seurustellut heidän parissaan.

Halusta kornetti haki vanhempien ja taitavampien miesten seuraa; kotona hän paljon vietti aikaansa isänsä ja Helenan seurassa ja antoi usein nuorten tuttavainsa turhaan kopistella hänen ovillensa, — välistä oli hän kuitenkin vähän kahdella päällä avaamisen suhteen, sillä hän ajatteli: "ehkä hyvä ystäväni tulee rahojani takaisin maksamaan", mutta arveli vähän mietittyään: "siinä tapauksessa ei niin kovasti koputettaisi", ja jäi rauhassa työhönsä. Kaksi nuorta ystävää kornetilla oli, joille aina määrätystä tunnus-sanasta ovi avattiin. Jalon kolmikon muodostivat nämät nuorukaiset. Heidän mielilauseensa sekä sodan että rauhan aikana oli: pyrkikäämme eteenpäin!

* * * * *

Emilia ja Algernon matkustivat huhtikuun alkupuolella Blekingeen. Siellä eli eräässä suuressa kartanossa Emilian vanha kummi-täti. Kohta häittensä jälkeen sai Emilia tältä vanhukselta kirjeen, jossa hän kutsui nuorta paria tulemaan luoksensa mitä pikemmin sitä parempi. Hänen poikansa, ainoa lapsensa, oli nykyään kuollut, ja nyt hän kuusikymmen-vuotiaana tahtoi ilahuttaa eli uudelleen virkistyttää sydäntänsä siten, että koki saada itsellensä jotain uutta rakastettavaksi, jotakin, jonka hyväksi hän eläisi. Hän pyysi näitä vastanaineita viipymään luonansa koko kevään ynnä kesän sekä jutteli naapureista ja kaikellaisista huveista ja hauskuuksista, jotka tekisivät heidän kesä-olonsa hupaiseksi. Hän vielä mainitsi aikovansa tehdä testamenttinsä ja siinä määrätä kaiken omaisuutensa heille perinnöksi, jos he häntä pitäisivät äidin arvossa.

"Katsos vain! Sehän oli kaunis kirje!" sanoi setä P. "Lähde sinä oikopäätä vaimosi kanssa … anna kohta tuoda vaunut esille ja valjastaa hevoset. Minäpä tahtoisin olla sinun sijassasi, sinä onnen lapsi! Odottaa huhtikuun alkua? Hullutusta! Entä jos ämmä sillä välin kuolisi! — silloinhan olisit antanut onnen juosta ohitsesi! Sitä minä en tosiaankaan antaisi! Julia rakas, herätä minua, kun kahvia juodaan".

Kun matkavaunut olivat portaitten edessä ja Emilia istu Algernon'in vieressä itkusilmin, sanoi hartaat, surulliset jäähyväiset vaunujen ympärillä rakkaille vanhemmillensa, silloin tarttui Algernon hänen käteensä kysyen: "tahtoisitko nyt halukkaammin jäädä tänne kuin minua seurata?"

"En, sinua tahdon seurata", vastasi Emilia.

"Oikeinko sydämmestäsi?"

"Varsin sydämmestäni".

"Ajappas nyt!" huudahti Algernon iloisesti. "Emilia, me seuraamme toisiamme — elämämme matkalla!"

Vaunut vierivät. Oi, jospa kaikki avioliiton-vaunut keinuisivat noin köykäisesti ja notkeasti.

* * * * *

Synkkänä ja ääneti hiipi sokea pimeitten päiviensä läpi; hänen terveytensä huonontui nähtävästi. Hänen sielunsa oli kuten valkea sysihaudassa, sen liekit eivät leimuele eivätkä näy, mutta hiillyttävät kuitenkin hiljaa ja varmasti asuntonsa. Ainoastaan laulussa hän joskus, jolloin luuli olevansa yksin, ilmaisi tunteitansa. Hän sepitteli laulun sanoja ja säveleitä, — net olivat onnettoman sydämmen synnyttämiä. Seurassa ei hän juuri koskaan sanaakaan sanonut. Ainoastaan siitä, että hän lakkaamatta kierteli nauhaa käsiensä ja sormiensa ympäri, havaitsi hänen sisällistä, ainaista levottomuuttansa.

* * * * *

Naisia löytyy, joittenka luonto vaikuttaa, että, mitä ikänänsä he kotonsa keskuudessa tekevät, tulee hyvin tehdyksi, mihinkä he menevät, seuraa heitä hiljainen riemu, sellainen, kuin tyyne keväinen päivä, ja missä he oleskelevat, siellä viihtyy mieltymys ja hauskuus, joka ikään kuin tarttuu kaikkiin, jotka heitä lähestyvät; tämä mielen-tila on puhtaan, hurskaan ja nöyrän sydämmen. Onnellinen hän! onnellisempi kaikkia muita, (vaikka heillä muissa suhteissa olisikin mitä runsaimpia lahjoja) jolla on nämät omaisuudet! — Ja onnellinen oli Helena, sillä hänellä on nuot ihanat lahjat. Kirjeessä, jonka hän siihen aikaan kirjoitti eräälle ystävällensä, kuvaili hän itse tuota onnellista tilaansa.

"Sinä kysyt, mitä minä teen (mainitsi hän kirjeensä loppupuolella). Minä nautitsen joka hetki elämän suloutta. Vanhempani, siskoni, työni, kirjani, kukkaseni, aurinko, tähdet, taivas ja maa, kaikki lahjoittavat ne minulle iloa; kaikki antavat ne minun tuntea, mitenkä suloista ja autuasta elämä on. Sinä kysyt, mitä minulla neuvona, kun pimeät ajatukset ja epäillykset valloittavat sieluani. Ystäväni hyvä, ei minulla saata niitä olla, sillä minä uskon Jumalaan, minä rakastan häntä ja panen toivoni häneen; — ei minulla ole mitään muretta eikä ikävää huolta, sillä minä tiedän hänen kaikki hyvin tekevän … että kerran kaikki hyväksi ja selväksi tulee. Kun näin tunnen, näin ajattelen, niin täytyyhän minun olla onnellinen…"

* * * * *

"Curro, curri, currum, currere", änkyttivät pikku tallukat. "Cucurri, cursum, currere, te senkin tallukat!" oikaisi Maisteri; ja tätä tekoa he tekivät (minä en koskaan liioittele) lähes kolmen kuukauden ajan.

"Hitaasti käypi, — mutta hyvin ja varmasti!" sanoi Maisteri, vakuutettuna ja lohduttaen, Armolle.

* * * * *

Armo … Jumala siunatkoon tuota hyvän-luontoista Armoa … mutta luulenpa, että maalle muuttamisemme olisi käynyt päinsä vähemmälläkin vaivalla, ilman noita kaikkia vohkinoita ja kohinoita, ilman noita myttyjä ja pyttyjä. Tuosta everstikin leikillään vähän puhui, mutta Armo vastasi totisena: "Se on helposti sanottu".

Kornetti, joka ei kärsinyt äitiänsä vähintäkään moitittavan eikä hänen töissään ja toimissaan koskaan tahtonut nähdä yhtäkään vikaa, oli samaa mieltä äitinsä kanssa kaikissa hänen huolissaan sekä vastusteli meitä, jotka niitä pidimme vähän tarpeettomina; ja kun liiaksi surulliselta näytti, käveli hän huoneesta huoneesen laulaen: "God save the king!" [Jumala suojelkoon kuningasta!] (tässä koko hänen Englanninkielen-taitonsa) saadaksensa meidän huomiotamme siten Armosta pois.

Armo toimitteli ja vaivasi itseänsä kaikkein meidän yhteiseksi hyväksi kokonaisen kuukauden muuttomme edellä ja jälkeen; ja itse matkapäivänä — oi taivas!

Nyt toimitetaan,
Nyt puhdistetaan,
Ja tuolit on niin,
Ja pöydät on näin,
Ei asemassaan
Ole rahtunenkaan,
Ja kello se soi:
Hoi palvelija hoi!
Nyt vieraat ja arkut ja kuormat ja suut
On täytettävät, samoin kaikkikin muut,
On ystävist' juttua, paistista myös,
Ja padat ja lukut ja suut ovat työss'
Ja rouva se hymyy ja huokailee taas:
Nyt aika jo ois
Täält' lähteä pois!
Oi juoska nyt, juoskaa … sinne! ja tuonne!
Tieltäni pois! Tuo turkit nyt tänne!
Tohusta riennän,
Poijes mä lennän,
poijes riennän
Tuorlinnaan,
everstin kototaloon, johon me saavuimme Toukokuun keskivälissä.

Jos minun suonissani virtailisi edes pisarallinen sitä neroa, mitä Walter Scott'in läkki-astiasta on levinnyt ympäri maailmaa ja muinais-historiallisella nesteellä kostuttanut satojen kirjailijain kyniä, — niin minä nyt tekisin oivallisen kertomuksen tuosta komeasta Tuorlinnasta, jonka eräs jalomielinen ja korkeasukuinen rouva kolmekymmen-vuotisen sodan aikana rakennutti yhdeksänä kuukautena ja varusti niin vahvoilla kiviseinillä, kuin sen aikuiset luonteet, ja ikkunoilla niin pienillä, kuin valistuksen valo sen aikakauden luostarikäytävissä. Minä kertoisin, miten Barbro Aaken tytär, Göholm'an ja Hedesön omistaja, amiraali Stjernbjelken puoliso, (jonka muotokuva, Tuorlinnassa vielä säilytettynä, osoittaa hänen olleen ylpeän ja tuiman naisen), ihastuttaaksensa Saksassa vapauden puolesta sotivaa miestänsä, tuon jalon rakennuksen rakennutti korkealle mäelle, jossa se vielä seisoo ruhtinaallisen suurena vallitsemassa äärettömiä vainio- ja niitty-lakeoita, ja vieläpä kertoisin, miten hän sankarin kotiin tullessa antoi sytyttää valkeaa linnan joka akkunaan, viehättääksensä ja lumotaksensa miehensä silmiä. Kuiskaisinpa myöskin, ett'ei tuo tuuma liene onnistunutkaan, sillä taru kertoo amiraalin kovasti suuttuneen tuosta Barbro rouvan rakennus-toimesta. Vieläpä kertoisin jotakin niistä heidän jälkeläisistänsä, jotka sittemmin ovat kartanossa oleskelleet ja joista joku runolahjainen oli itsellensä jälkimuistoksi sekä meille huviksi ja hyödyksi piirtänyt erääseen vielä eversti H:n aikana linnan salissa olevaan ikkunaan:

"Neiti Siiri on hassunlainen,
Hänen Rakkinsa samallainen".

Ja ajan virrassa jouduttuani meidän päivien, keski-ajan sammuneille tulivuorille rakennetuihin lepokammioihin, kuljeskelisin minä niissä tutkien tuon mujuvirran jäännöksiä, kokoilisin muiston tomu-astiaan sammuneitten tulien tuhan sekä hajoittelisin sen näihin lehtiin — — eli selvemmin puhuakseni, minä kertoisin kaikista noista vanhoista haarniskoista, kypäristä ja keihäistä, joita vielä tallennettiin Tuorlinnassa ja joihin Kaarlo kornetti pani erinomaisen arvon, sekä verisistä vaatteista, miekoista, murhapesistä y.m. ja rauhallisten muistojen joukossa mainitsisin tuosta tuhansilla puupiirroksilla varustetusta ovesta, joka Kustaa II Adolfin makuuhuoneesta oli tänne kartanon vanhasta rakennuksesta siirretty, sekä tuosta äärettömän suuresta salista, jonka lattia oli kokoonpantu tammisista neliöistä, sen katosta, jota kannatti tammiset orret, ja Barbro rouvan muotokuvasta, siinä kun hän istuu savilasta kädessään, hänen rukistansa j.n.e. ja, jotta en unhoittaisi suolaa ruoasta, kertoilisin minä noista kummittelemisista, jotka linnassa vallitsivat ja joista ei kukaan niin häirityksi tullut kuin maisteri. Hän kuuli usein hirveitä ääniä — torven räikinän ja suden-ulvonnan seka-ääniä; hän kuuli, miten biljaardi-salissa hiljaa käydä hissuteltiin, kuinka pallot vierivät ja pienet kellot kilisivät y.m. Vieläpä juttelisin, mitä talon-väki tiesi päättömästä haamusta, joka suuressa tammisalissa kuutamo-iltoina kulki, miten usein keski-yön aikaan varsin äkki arvaamatta kynttiläin valo loisti joka akkunasta ja mitenkä linnassa jokainen oli kuullut pöytiä ja tuolia suurella melulla lykättävän edes ja takaisin huoneissa, joissa ei ketään ollut, sekä että Armo itse — — hui! minuakin jo rupeaa kamoittamaan ja selvästi käsitän, että kykenen ainoastaan tavallisella musteella piirtämään tavallisia jokapäiväisiä tapauksia, — siis tuntuu minusta turvallisemmalta ja hupaisemmalta kertominen, mitenkä pikku tallukat sanomattoman onnellisina, kun saivat olla maalla, juoksentelivat ympäri, keikkuen ja kierien kuopissa ja kivikoissa, jotka olivat kartanon vanhan rakennuksen jäännöksiä, hakivat aarteita ja löysivät kelta-esiköitä, sekä mitenkä Julia, ollen itse kuten kesälintunen, juoksi siivellisten siskojensa perässä, kerskaavasti huutaen sulhoansa saavuttamaan häntä, kunnes havaitsi, ett'ei tämä maksanut vaivaa, sillä sulhanen semmoista katsoi liian rasittavaksi. "Olihan kovin lämmin".

Hän halukkaimmin tahtoi istua morsiamensa kanssa pehmeässä sohvassa, mukavasti nojaten sen pöhökkäitä tyynyjä vasten ja ajatellen tämän elämän — mukavia puolia. Väliaikoina hän kävi metsästämässä, eversti H:n ja isänsä alueella vuorotellen. Hänen isänsä oli iloinen, hyvä-sydämminen harmaapäinen ukko, joka piti viisi asiaa suuressa arvossa, nimittäin vapaasukuista nimeänsä, poikaansa, eversti H:n ystävyyttä, valkoista hevos-pariansa, jota joutseniksi kutsuttiin, piippuansa, jonka virittämistä varten valkea paloi pesässä kesät, talvet. Varsin mieltynyt oli hän tulevaan pikku miniäänsä, joka kuitenkin teki hänelle monta pientä kepposta, joista hän pian suuttui, mutta myöskin yhtä pian leppyi. Hän kertoeli halusta, liioitteli hyväsesti, kiroili aika tavalla ja oli muuten "kunnian-mies".

Tuorlinnassa tuli perhe piankin rauhalliseen ja hauskaan elämän-järjestykseen. Armo kyllä vielä monet ajat kulki ympäri avain-kimppuinensa ja huolinensa, mutta eipä kukaan antanut sen häiritä itseänsä, ja olipa hän niin herttaisen hyvä, ett'ei hän koskaan vaivannut huolillaan muita kuin itseänsä.

Illat erittäinkin olivat hupaiset. Silloin kokoonnuimme pieneen, viheriäiseen syrjäkammioon, jota kukkaiset sekä monet taulut koristivat, ja jossa luettiin Franzén'in, Tegnér'in, Stagnelius'en, Sjöberg'in, Nicander'in ynnä muitten runoiliain teoksia, joittenka arvoa provessori L:n tunteellinen esittely ja kaunis lause-tapa meitä opetti vielä paremmin käsittämään, tehden meitä joka päivä jaloista tunteista ja ajatuksista rikkaammiksi. Usein valittiin myöskin vakavamman-laatuista lukemista eli semmoista, joka valoa antaa ihmiselle ja selvitystä hänen sydämmensä tärkeimmistä asioista, Jumalasta ja kuolemattomuudesta. Tämä, sen huomasin minä piankin, tehtiin erittäin tuon sokean vuoksi, jonka marmorin-kalpeilla kasvoilla everstin katse aina viipyi, jolloin luettiin niitä kohtia, missä Jumalalliset säteet kirkkaimmin ja lämpeimmin loistivat, vaikkapa ihmia-heikkoudenkin hunnun lävitse. Usein myöskin kului ilta noista samoista asioista keskusteltaissa. Provessori L., Helena ja eversti parhaasta päästä näihin keskusteluihin osaa ottivat. Luonnollista aihetta niihin antoi everstin toimet, joihin hän provessori L:n kanssa yhdessä neuvoin ryhtyi, hankkien kelvollisia kouluja ynnä muita tarpeellisia laitoksia alustalaistensa hyödyksi, huviksi ja siveelliseksi kehittymiseksi. Ihminen, — hänen jäsen-rakennuksensa, kasvatuksensa, päämääränsä; jaloutensa, heikkoutensa, Jumalan voima, ihmiskunnan jalostuttaminen oikein saarnatun ja oikein ymmärretyn evankeliumin kautta, — hänen elämänsä tässä ja tulevaisessa maailmassa: nämät olivat aineita, joita provessori L. selvästi ja innokkaasti selitteli. Hänen vilkas ja voimakas esittelynsä, joka oivallisesti ilmaisi hänen sydämmensä rikkaita tunteita, sekä erinomainen kykenevyys, millä hän, valiten esi-merkkejä historian, siveysopin ynnä luonnon alalta, teki selvästi käsitettäviksi epäselvimmätkin kohdat — tuo ihana rauhaisa varmuus, joka oli hänen oppinsa seurauksena, ja jonka suloinen voima vastustamattomasti tunkesi kaikkein hänen kuulioittensa sydämmiin, — hänen kauniisti sointuva miehuullinen äänensä ja arvokas ryhtinsä: kaikki tämä vaikutti, että häntä mieltymyksellä olisi kuunnellut vaikka tuntikaudet. Ja kun hän, tunkein aineeseensa aina syvää syvemmälle, enenevällä innolla ja voimalla ilmaisi yhä jalompia ja uskaliaampia aatteita, silloin tuntui, ikään kuin olisimme maasta kohonneet taivasta lähemmäksi. Tämä oli ajatusten ja tunteiden jumaloitsemista, ja kuitenkin tuo silmän-räpäyksellinen taivaan-käynti aina jätti meidän sydämmiimme iankaikkisesta tulesta elävän säkenen.

Tämmöisinä iltoina minä havaitsin jalompia ja vakavampia tunteita syntyvän tuon näihin asti jokseenkin lapsellisen ja kevyt-mielisen Julian sydämmeen. Minä näin, miten hänen rintansa kohoili, hänen poskensa hehkuivat, kun hän kuunteli provessoria, jolloin tämä puhui totuudesta ja hyvistä avuista, miten hänen tuntehikkaat silmänsä kiintyivät jalon esitteliän huuliin, ikään kuin hän olisi tahtonut sydämmeensä tallentaa joka sanan. Hän vastasi usein lyhyesti ja huolimattomasti sulhasellensa, kun tämä välistä tahtoi hänenkin mieltänsä kysyä, laitettuaan pieniä kauniita paperi-kapineita ja leikkauksia, joittenka valmistamiseen hänellä oli oikein taiteellista taipumusta.

Sokea oli keskustelun aikoina aina aivan ääneti, ja harvoin ainoakaan värähdys hänen kuvapatsaan-tapaisissa kasvoissansa ilmaisi mitään sisällistä liikutusta.

Me myöskin keskustelimme illoin — mutta keskustelumme oli helppotajuisempaa, vaan kuitenkin aine-rikasta laatua; näissä Armo ja Kaarlo kornetti loistelivat. Eräänä iltana, jolloin provessori L. ja eversti olivat poissa, piti Arvid luutnantti peuran-lihan suolaamisesta ja höystämisestä sekä sen kastikkeesta pitkän esitelmän. Julia kysyi: "Eikö Arvidin puhe ole tuottanut teille tavattoman hyvää ruokahalua, joten toivotte aikaista illallista päästäksenne pikemmin maata?"

Tämän kaikki myönsivät.

Eräänä päivänä kun Julian kanssa istuin työskennellen auaistun akkunan ääressä, — ruusukasvi oli välissämme olevalla pöydällä — ja me kauan olimme istuneet ääneti, sanoi Julia: "eikö sinun mielestäsi?" — ja samassa hän vaikeni.

Minä katsoin häneen ja kysyin: "mitä sitten?"

"Sitä, että … että provessori L:n kasvoissa on jotakin erinomaisen jaloa, varsinkin hänen otsansa piirteissä?…"

"Niin", vastasin minä, "niissä ilmautuu hänen jalo sielunsa, hänen lempeä viisautensa".

Julia kumartui ruusukukan luokse, nauttiaksensa sen tuoksua, vaan samassa sen nuput näkyivät puhkeavan hänen poskillensa.

"Kyllä ymmärrän!" ajattelin minä.

Taasen sanoi Julia: "eikö sinun mielestäsi?" … hän vaikeni nytkin.

"Pro … sanon minä hänelle ohjeeksi.

"Niin … eikö … eikö provessori L:n ääni ole hyvin sointuva sekä eikö hän sinun mielestäsi puhu varsin oivallisesti? Hän tekee kaikki varsin selväksi … niin täydelliseksi ja ihanaksi. Tuntuu, ikään kuin häntä kuunnellessa tulisi paremmaksi".

"Tosi kyllä, mutta eikö sinun mielestäsi Arvid luutnantilla ole hyvin kauniit viikset, oivalliset hampaat ja erittäin kaunis ääni, varsinkin kun hän sanoo 'hiisi viek…'".

"Nyt, Piete, olet sinä paha", sanoi Julia, kovin punastuen, sekä juoksi samassa matkoihinsa. Ohitse mennessään herätti hän Arvid luutnantin, joka läheisessä huoneessa sohvalla veteli päivällis-untansa; tämä nyt vähän murisi ja vaati, vetelästi venutellen jäseniään, suuteloa hyvän-tekiäisiksi.

Saiko hän? mitä vielä! Päivä päivältä tuli Julia yhä vakavammaksi, hänen entinen iloisa, tasainen mielensä … rupesi käymään epätasaiseksi ja välistä tylyksikin; hänen koko olentonsa muuttui hiljaisemmaksi, ja näyttipä hänen suloiset kasvonsa joskus vähän alakuloiseltakin. Vaan tuota muutosta ei kukaan tämän perheen jäsenistä pitkään aikaan huomannut, sillä heillä oli kullakin omassa kohdassaan paljo toimitettavana.

Armo, jonka vilkas ja toimelias luonne aina pani häntä liikkeelle, pyöri maalla joka hetki askareissaan. Hän oli alustalaistensa lohduttajana, neuvon-antajana ja opettajana sekä tärkeissä että vähissä asioissa ja sitä paitsi koko seudun lääkärinä. Ja kaikki tämä kävi häneltä aivan ikään kuin itsestään ilman tohinaa ja semmoisella älyllä, ett'ei sitä hänestä olisi uskonutkaan, hänestä, joka tavallisesti omassa kodissaan vähäpätöisyyksistäkin huolestui. Itse hän kulki kansan luona, antaen heille rohtoja ja kehoituksia, liemiä ja hyviä neuvoja, siinähän sitte sekä mehua että höystettä. Hän oli koko seudun lemmikki. Vanhat ja nuoret, rikkaat ja köyhät ylistivät häntä "liiankin hyväksi ja alhaiseksi".

Näytti siltä, kuin eversti vähemmän olisi huolinut alustalaisistansa, mutta oikeastaan hän toden takaa työskenteli ja toimieli niitten hyväksi, jotka hänen haltuunsa oli suotu. Hän oli alustalaisillensa ja samoin myöskin palkollisillensa hyvä ja oikeutta harrastava, mutta ankara isäntä. Yleensä häntä peljättiin enemmän kuin rakastettiin, vaan kuitenkin myönnettiin, että sillä ajalla, jona hän oli kartanoa hallinnut, juoppous, kaikellainen irstaisuus ja pahat tavat vuosi vuodelta olivat vähentyneet, ja että sijaan oli astunut järjestys, rehellisyys, puhtaus sekä naapurien välinen sopuisuus, josta sitten oli syntynyt hauskuutta ja hyvää toimeen-tuloa yhä laveampiin piiriin, aina lähiseutuihinkin, ja net oivat toimet, joihin hän oli ryhtynyt, net hyvät koulut, jotka hän oli perustanut ja joita hän joka vuosi täydellisemmäksi saattoi, antoivat syytä siihen toivoon, että nuorempi sukupolvi tulisi vielä onnellisemmaksi, sekä jalommaksi. Voimakkaana apulaisena seisoi nyt provessori L. hänen rinnallaan.

Tässä on aika ja paikka, jossa sopii lausua selvitteeksi muutaman sana; provessori L:n henkilöstä. Tähän ei tarvita pitkiä puheita.

Provessori L. oli varakkaan miehen poika sekä itsekkin hyvissä varoissa. Hän oli ruvennut papiksi saattaaksensa, kuten hänen ajatuksensa oli, siten tehokkaimmalla tavalla hyödyttää lähimäisiänsä. Hän oli myöskin sanan ihanimmassa merkityksessä seurakuntansa isä.

Kummallista oli, että hän yhtä paljon kuin minä, ehkäpä enemmänkin, tarkasteli Juliaa. Hänen katseensa usein ystävällisesti, vakaasti ja tutkivasti seurasi tyttöä…

Pääjohdatus seurakunnan tyttökoulussa oli Helenan, ja tämän tärkeän tehtävän hän ilomielin, tunnollisesti ja oivallisesti toimitti.

Kornetin kai oli … pääjohdatus poikakoulussa — niin ehkä joku luullee! Ei maarin! ja paras tuo olikin sekä hänelle että koululle. Hän oli varsin äkkipäätä saanut erin-omaisen kasvitieteen-kiihkon ja läksi ulos aikaisin aamusilla, oli usein poissa koko pitkän päivän sekä tuli vasta illalla kotia aivan väsyneenä ja taskut täynnä rikkaruo — — — kasvia, tuli minun sanoa. Hän jutteli paljon kasvitieteen arvosta ja hyödystä, kiitti sitä kovin miellyttäväksi, sekä selvitteli ehtimiseen Julialle, mikä eroitus oli kahdeksan- ja viisiheteisen välillä, y.m. Erittäin innokas oli hän etsimään sirkun-kelloja, joita hän tiesi näillä tienoin kasvavan, vaikk'ei niitä vielä ollut hänen löydettäviinsä sattunut. Tuota kasvia hän nyt etsi sekä myöhään että varhain.

"Kaarlo on oikein kummallinen näihin aikoihin", sanoi Julia, "kun hän palaa kotiin kasvitieteellisiltä retkiltään, on hän joko niin iloinen, että syleilee kaikkia ihmisiä, taikka näyttää niin suuttuneelta, että melkein pelkään hänen purevan".

"Hän kasvitieteellisessä kiihkossaan varsin unohtaa muun", sanoi eversti.

Helena hymyili päätään puistaen — niin tein minä myöskin — samoin teet varmaankin sinä, nuori lukiani. Minä arvaan, että sinä arvaat, että hän … mutta vaiti, vaiti siksi … älkäämme ilmoittako salaisuutta, se kyllä aikanaan tulee ilmi. Mutta sillä välin lähdemme suurissa perhe-vaunuissa vieraisiin, Eversti, Armo, Julia, Kornetti ja minä. Armo, jonka ajatukset välistä olivat ikään kuin puusta pudonneita, oli nykyään keksinyt, että minä rupesin tulemaan alakuloiseksi, johonka mielen-tilaan ilmestys-raamatun liiallinen lukeminen minua muka olisi saattanut; tähän luuloon hän siitä syystä oli joutunut, että hän pari kertaa havaitsi minun silmäilevän Raamatun viimeistä sivua, jossa uuden Jerusalemin tulemisesta kerrotaan. Armo ei mitään peljännyt niin paljon, kuin kirjojen tutkimista, ja luuli melkein ymmärrykseni jo olevan vaarassa; huvittaaksensa minua sekä saadaksensa "Pieteä vähän pois tuollaisista" tahtoi hän välttämättömästi minua mukaansa, kun lähdettiin naapurien luo vieraisiin.

Eräänä kauniina päivänä läksimme matkaan, ollen kaikin hyvällä tuulella.

Me joimme kahvia Mellander'in rouvan luona, joka miehensä kanssa (tämä rouva oli miehensä pää) oli vuokrannut everstiltä vähäisen tilan. Mellander'in rouva oli hirveän ruma, hän oli rokon-arpinen ja leukansa vähän partainen. Hiljaiselle, hänen valtaansa ja avujansa äärettömästi kunnioittavalle miehellensä näytti hän kylläkin, kenen päässä hattu oli; ja koko pitkän päivän hän jutteli sivistyksestä ja siveys-opista kauniille, mutta jotenkin hontakkamaisille tyttärillensä, joita kornetti vertaili nuokkukoivuihin. Muuten oli hän siisti, säästävä ja kodikas sekä piti hyvässä järjestyksessä kotonsa, miehensä, ja tyttärensä, yhden piian ja kolme kissaa — ja luuli sen vuoksi itsellänsä olevan oivallisen "ministeripään".

"Niin niin!" sanoi hän kerran huoaten. "Nyt sanotaan: kreivi Platen on kuollut!" Tulevana vuonna ehkä: "ja Mellander'in rouvakin on manalaan muuttanut".

"Jopa jotakin", sanoi eversti, joka oli läsnä.

Sillä välin, kuin herra kamreeri Mellander vei everstiä pieneen puutarhaan näyttääksensä hänelle uutta viljelystä eli "Perkiöä", jonka hän oli laittanut vanhaan perunamaahan, saimme me Mellander'in rouvalta kuulla vähän kaikenmoista uutta. Ensiksikin, että hän oli lukenut erään hyvin hupaisen kirjan, jossa puhuttiin nuoresta Frits nimisestä nuoresta miehestä.

"Onko tuo kirja romani?" kysyi Armo.

"On, romani se on ja kovin hauska. Jota Frits hyvänä pitää, hänen nimensä on Ingeborg".

"Kuka on sen kirjan tekiä?" kysyi Armo.

"Jaa — sitä en tiedä. Mutta kyllä hän kuuluu olevan pappina … Ja siinä sanotaan kovin kauniisti, mitenkä he soutelevat järvellä ja mitenkä tyttö plaksuttelee pieniä valkosia käsiänsä — —".

Sulasta hämmästyksestä huudahti kornetti varsin kimeästi: "Lieneekö tuo
Frithiof?"

"Frithiof — — — niin Frits'iksi elikkä Frithiof'iksi häntä nimitettiin".

"Tegnér'in tekemä kirja!" huudahti taas vuorostaan Armo.

"Ten — niin, niin, jonkun sellaisen nimen olen kuullut".

Julia katsahti taivasta kohti.

Armo, joka ensi kerran älysi, että tällaista keskustelu-ainetta tuli muuttaa jota pikemmin sitä paremmin, kysyi nyt Mellander'in rouvalta, oliko kreivinna B. … jo muuttanut kartanoonsa.

"En tiedä!" sanoi Mellander'in rouva terävästi, "hänestä en minä tiedä mitään. Meidän välillämme ei ole mitään 'kommerssia' enään. Mitäpä pikku Armoni tästä ajattelee, kun kuulee, että kreivinna ja minä olemme yhdessä kasvaneita? Niin, me olimme nuoruudessamme yhdessä joka päivä, ja hänen olkihatussansa oli keltaiset nauhat ja minun olkihatussani oli punaiset nauhat, ja minä sanoin hänelle: 'kuules Sanetti!' ja hän sanoi minulle: 'kuules Lisetti!' ja me olimme parhaita ystäviä, mitä maailmassa tavataan. Sitte hän läksi yhtäälle, minä toisaalle, — nimittäin enoni, raatimies Stridsberg'in luo Norrteljeen. Armo varmaankin tuntee — — —?"

"En!" vastasi Armo.

"Hyvänen aika! ette tunne rikasta Stridsberg'iä, — häntä, joka oli nainut neiti Bredström'in, tuon Tukholmassa asuvan tukkukauppias Bredström'in tyttären — — tietäähän Armo? — — Bredström'in — kauppatorin varrella asuvan Lönnqvist'in langon?"

"En tunne", vastasi Armo hymyten ja hiukan hämillään.

"Vai niin — — vai niin", sanoi Mellander'in rouva jotenkin tyytymättömästi ja ehkäpä pannen nyt vähemmän arvoa Armon tuttavuuksiin. "Noh", jatkoi hän kertomustaan, "sitte kävi niin, ett'emme moneen vuoteen nähneet toisiamme. Mutta kun minä jouduin Mellander'in vaimoksi, satuin Tukholmassa eräissä laulajaisissa näkemään nuoruuden kumppaniani, joka nyt oli päässyt kreivinna B:ksi ja minä hänelle noikkaan ja noikkaan, … mutta mitäpä luulette? — Hän katselee minua tarkkaan, vaan eipä tervehdäkkään — — — eikä ole minua tuntevinaankaan. 'Hohoh!' ajattelin minä. Mutta kun hän ajaa maantien varrella olevan asuntoni sivutse, silloin hän muka pistää päänsä ulos vaunujen akkunasta sekä noikkaa noikkaamistansa, mutta — minä vain sukkaa kudon! Mitä pikku Armo tästä kaikesta ajattelee?"

Mitä pikku Armo ajatteli, siitä Mellander'in rouva ei tällä kertaa selkoa saanut, sillä juuri samassa tuli hänen rakas puolisonsa sisälle everstin kanssa, joka kiirehti poijes, koska kello jo oli joutunut viiteen ja meillä oli koko penikuorman matka Lehtosaaren ruukin-patruuna D:lle, jonka luoksi vielä aioimme vieraisiin. Kaksi kupillista kahvia täytyi meidän kuitenkin kaikkien juoda, paitsi kornetin, joka siunaten Mellander'in rouvan hyvän-tahtoisuutta sekä hänen kahviansa jyrkästi vakuutti, ett'ei hän sietäisi toista kuppia. Hän ja Julia olivat koko ajan, miten parahiten saattoivat, koettaneet huvitella Eeva ja Maalu neitosia. Kornetti iloisella ja reippaalla tavallaan aloitti heille monessa suhteessa pientä kohteliaisuutta. Julia kiitti heidän kukkakasvejansa, lupasi lainata heille kirjoja, ompelumalleja y.m. ja tämä kaikki vaikutti, että nämät nuokkukoivut näyttivät siltä, kuin raitis tuuli olisi niitä ravistellut taikka virvoittava sade virkistänyt, sillä rupesivatpa tuuvittelemaan oksiansa ja heiluttelemaan lehtiänsä eli toisin sanoen: Maalu ja Eeva tulivat varsin virkuiksi ja heidän silmänsä vilkkuivat ikään ja länteen.

Lehtosaaressa otettiin everstiä perheinensä vastaan oikein meluavalla ilolla, erittäin Kaarlo kornetista pidettiin suurta uhoa, hän kun reippaan olentonsa, iloisen luontonsa ja kaikellaisten kepposten takia oli yleensä koko naapuriston lemmikki ja varsinkin suosittuna iloisessa Lehtosaaressa, jossa tanssit, näytelmät ja kaikellaiset huvitukset vaihtelivat, ja jossa hän yhtenä ainoana yönä oli vuorotellen tanssittanut kahtatoista tyttöä kahdessakymmenessä ja neljässä katrillissa. Näytelmissä oli hän ollut monena miehenä ja aina herättänyt suurta mieltymystä. Rakastajan osaa hän ei tosin kyennyt näyttämään, tietysti siitä syystä, ett'ei hän koskaan saattanut rakastua eikä hän luonnollisesti taitanut näyttää, mitä varsin soti hänen luontoansa vastaan.

Ruukin-patruuna D:n kolme taidokasta tytärtä ja neljä taidokasta poikaa olivat päättäneet isänsä nimipäivän kunniaksi pitää laulajaiset, joihin jotenkin lukuisasti oli kuulioita kutsuttu, ja näitten joukkoon H:n perhe lisäsi viisi terve-tullutta vierasta.

Rouva D., jota huhu kertoi erittäin sivistyneeksi naiseksi, joka tiesi jutella Weber'istä ja Rossini'stä, kasvatuksesta ja sivistyksestä, värityksestä, hyvästä aistista ja taitavuudesta y.m., rupesi nyt Armoa huvitellaksensa pitämään koreita puheita kasvatuksesta sekä niistä peri-aatteista, joittenka nojalla hän oli lapsiansa kasvattanut, ja joissa aatteissa Weber ja Rossini, sivistys, aisti ja taitavuus joutuivat varsin taitamattomasti yhteen sekamelskaan.

Laulajaiset alkoivat. Eleonora D. istui punastuneena ja peloissaan pianon ääreen sekä soitti erään kappaleen. Joka soinnokselta hän lahjoitti kuuliain korville pari tahi kolme säveltä kaupan päällisiksi, ja juoksumat, kiitos olkoon väkipolkimen ja näppäryyden, net kävivät kuten gummilla sivallus piirustuksen ylitse. Loppu teki suuren vaikutuksen. Koko piano rämisi. Tämän jälkeen tuo sinisilmäinen Tereesa lauloi Sevillan parturista arian. Hänen katkonaiset sävelensä, väkevät, ikään kuin käsivoimalla väännetyt luikerruksensa ja kimeät huutonsa saavuttivat kuulioilta hilpeimmät kiitokset näin suuresta vaivasta.

Ruukin-patruuna D., paksu, lyhytläntä, iloinen ukko oli lapsiinsa kovin ihastunut ja hänen isällinen sydämmensä heitä vertasi senkin seitsemään neroon. Tavan takaa hän meni everstin luo sekä huudahti tuikkaavin silmin ja käsiään hieroen: "noh, veliseni, mitäs ajattelet? Mitäs sanot, veljeni? mitä häh? Häh mitä?"

Everstillä oli luonnollinen hyvä aisti, ja myöskin oli hän eläessään kuullut niin paljon hyvää soitantoa, että kylläkin tiesi tällaista arvostella, mutta hän turvasi nyt tuohon veitikkamaiseen hymyilyynsä ja antoi kiitos-lauseeksi tämän epäselvän vastauksen: "hän soittaa kuten itse Hiisi!" taikka "hän laulaa kuten tuhat tulimmainen!" jotka vankat lauselmat mieltynyt isä otti vastaan suurimmalla ilolla.

Sittemmin lauloivat Aatu D. ja yksi hänen sisaristaan erään laulun, joka meni vähän (kuten eversti sanoi) "rikki"; ja tästä nyt syntyi silmäsota veljen ja sisaren välille siksi, kuin laulu taas vähitellen sointui yhteen.

Päätökseksi esitti nuot seitsemän taituria yhteen ääneen yhdys-laulun, laskein siinä maljasta ja kaljasta, ilosta ja elosta sekä jos jostakin, mitä vain loppu-sointuiselta vetävää tuo Aatu runoilia oli kokoon kasannut, ja oli laulu sellainen, josta pahasti pelkäsin huoneen hajoavan.

Armo, joka kaiken aikaa oli istunut ikään kuin ehtookirkossa, niin hartaan ja juhlallisen näköisenä, pani nyt parastansa tyydyttääksensä tuota taiteellista, ylistystä janoavaa perhettä. Eversti toisti vankat lauselmansa; ja seura huusi ääntevästi: "hyvin! oivallisesti!" joita sanoja monesta kohden kuitenkin seurasi epäiltäviä suun väänteitä ja nenän nirputuksia. Tätä tapaa kornetti — hänen kyllä sopi moittia, hänen, joka toden-peräisesti saatti sanoa, kuin sanoikin, ett'ei hän ollenkaan käsittänyt soitto- eikä laulutaidetta eikä siis saattanut sitä arvostellakkaan, vaan toinen raukka, jolta hänen soitannollisen aistinsa takia arvostelua vaaditaan, on tämmöisissä laulajaisissa pahemmassa kuin pulassa. Taideniekkoja saa arvostella, siihen on oikeus rahalla lunastettu, vaan taiteen harrastajaa saa ainoastaan kiittää — tämä on ikään kuin velvollisuus — mutta jollemme sitä hyvällä omalla tunnolla saata tehdä, niin ei totuuskaan piiloon pakene jättämättä kasvoihimme jonkunlaisia vieraita väreitä.

Ennen illallista ei kotiin-lähtöä ollut ajattelemistakaan, vasta kello yhdentoista aikaan istuimme jälleen vaunuissa. Erittäin kaunis ja leppeä oli keväinen yö. Armo nukahti pian, häntä tuuti vaunujen hiljainen liikunto ja meidän keskustelumme häntä nukutti. Vähitellen vaikenimme kaikin. Everstin muoto synkistyi. Kornetti istui katsellen kuuta, joka kalpeana ja lempeänä loisti tyvenen, viheriäisen maan ylitse. Hänen katseessaan oli jotakin haaveksivaa, sitä en hänessä koskaan ennen havainnut. Julia kävi myöskin miettiväksi. Ajaja sekä hevoset luultavasti myöskin ajattelivat jotakin, sillä vain verkalleen kuljimme eteen päin tasankojen ja metsien läpi. Kun keski-yön aikana ajoimme pappilan, provessori L:n asumapaikan, sivutse, näkyi siellä kynttilän valo eräästä akkunasta kimaltelevan. Eversti sen huomasi ja sanoi ystävällisesti loistavin silmin: "tuossa istuu nyt L. valvomassa ja työtä tekemässä lähimmäistensä hyväksi. Hän ei suo itsellensä yölepoa, — — ja kuitenkin kuluu luultavasti viisikymmentä vuotta, ennenkuin hänen teoksensa ymmärretään sekä arvossa pidetään. — Ja päivin hän käyttää kaikki tunnit niihin monenmoisiin töihin, joita hän virkansa puolesta on velvollinen tekemään".

"Hän on kynttilänsä tapainen", sanoi kornetti, "lahjoittaaksensa valoa, se itsensä kuluttaa.

"Hän on varmaankin hyvin jalo mies!" sanoi Julia, kyynel silmässä.

"On kyllä", sanoi eversti, "en tunne ketään jalompaa. Mutta hänen on mahdotoin elää kauan sillä tavoin, kuin hän itseänsä hoitaa".

"Eikö hänellä", kysyi Julia vielä, "ole siellä kotona äitiä, sisarta taikka ketään omaista, joka, hellitellen häntä, pitää hänestä huolta?"

"Ei. hän on yksin".

"Yksin!" toisti Julia hiljaa ja surullisesti.

Kun hevoset verkalleen eteen päin kulkein kaarsivat pappilaa, pisti
Julia päänsä ulos vaunuista ja katseli yhä yhteen suuntaan.

"Mitäs katselet, lapseni?" kysyi eversti.

"Kynttilää, isäseni … se loistaa niin ihanasti yön pimeydessä'!"

* * * * *

Seuraavana päivänä oli meidän taas meneminen vieraisiin naapuristoon, mutta tällä kertaa ei kornetti millään muotoa saattanut meitä seurata. Hän oli saanut onkeensa, että Sirkun-kelloja löytyi eräässä metsämaassa, joka oli puolen penikuorman Tuorlinnasta ikään päin. Saadaksensa tuosta vahvaa varmistusta, täytyi hänen jo edeltä puolen päivän jättää meidät ja lähteä matkalle.

"Minä en ymmärrä", sanoi Julia, "mistä tuo Kaarlo toisinaan elää. Hän ei koskaan ota evästä mukaansa, kun hän lähtee metsämaihin kasveja etsimään. Oikein hän onkin mielestäni laihtunut".

"Nyt hän taaskin metsään juoksee!" sanoi eversti, kun näki poikansa pitkin askelin rientävän pihan poikki; "pelkäänpä, että tuo Linnaea borealis tekee häntä viiropääksi".

Vieraissa käyntimme ei tänäpäivänä oikein hyvin onnistunut. Viikin kartanossa, L:n perheessä, oli lapset rupulissa ja pikku tallukkojen vuoksi ajoimme, tämän kuultuamme, täyttä nelistä poijes.

Eräästä kreivilästä, johon poikkesimme, oli kreivinna poissa. Hänen kanarialintunsa lauloivat puutarhan huvimajassa nälkäisinä kauniissa häkeissään; he vuoroin valittaen ja iloisesti visertäen koettivat puutoksiansa ilmoittaa.

Armo antoi niille siemeniä, vettä, sokeria ja linnun-ruohoa sekä nimitti niitä monenmoisilla lempisanoilla.

"Kaikesta vaivastamme", valitti eversti, "tuskin teekuppia saamme tänä iltana!"

Eversti oikein tunsi ruumiissaan kaipauksen, jos hänen vain iltapuolella kuuden ja seitsemän välillä täytyi olla ilman teetä, ja Armo, joka tuon kyllä tiesi, istui oikein huolissaan vaunuissa, kotia päin palatessamme, tätä matkaa kun varmaankin kestäisi vielä toista tuntia. Viedäksensä meitä oikotietä ajoi kuski pois tavalliselta maantieltä, ja nyt siis katseltavaksemme kuvautui uusia näkö-aloja. Eräässä jylhässä metsäseudussa seisautettiin hevoset huoahtamaan. Oikealla puolen, vähän etäämpänä meistä, näkyi puitten latvojen ylitse hieno savupilvi, jota vähäinen tuulen-henki toi meitä kohti.

"No totta tosiaankin", sanoi eversti, "luulenpa, että tuolla on pantu teevettä meitä varten kiehumaan! Katsoppa, Julia — eiköhän siellä metsän läpi haamoita joku valkoinen muuri?"

"Kyllä! minä näen jotakin harmaan-valkoista … siellä on todellakin talo … savu näkyy tulevan sieltäpäin. Varmaankin joku haltiatar, joka tahtoo meitä kestitä, odottelee meitä siellä. Haltiatar, joka tarjoo meille teetä, sehän oivallista!"

"Minä luulen", sanoi eversti, "että, vaikk'ei siellä haltiatarta olisikkaan, on siellä kuitenkin ihmisiä, ja net varmaankin antavat meille teetä, jos me — mitäs tuumaat, Lotta? Menemmekö vieraisiin tuonne hauskaan, vähäiseen metsälinnaan? Me sanomme tuolle herras-väelle, että toivomme päästä heidän tuttavuuteensa sekä että me … sanalla sanoen, että olemme janoissamme".

Julia nauroi sydämmestään. Armo näytti hirveän hämmästyneeltä.

"Ystäväni hyvä", sanoi hän, "tuo ei millään tavoin sovi!"

"Kupillinen teetä sopisi minulle hirveän hyvin", vakuutti eversti.

"Sitä paitsi, äiti kulta", lisäsi Julia, "saisimme siellä ehkä uusia hupaisia tuttavia. Esimerkiksi vain, entä jos Don Quixote ei suonen-iskemisistään olisikkaan kuollut, kuten on kerrottu, vaan olisi lähtenyt pohjoiseen päin ja ruvennut asumaan täällä ihanan Tobosansa kanssa sekä tulisi nyt meitä vaataan ottamaan… Mahdollista myöskin, että tapaisimme siellä jonkun erakon, joka meille elämän-vaiheistaan juttelisi, elikkä vale-pukuun puetun kuninkaan-pojan".

"Olkoonpa mikä hyvänsä ja kuka tahansa, kun hän vain on niin kristillinen, että antaa meille kupin teetä".

Vaikka eversti nyt varmaankin neljännen kerran muistutti teekupistansa, vastusteli Armo kuitenkin yksipäisesti tuota aiottua vieraissa käyntiämme, joten koko tuuma jätettiin sikseen ja päätettiin jatkaa matkaamme yhtä kyytiä.

Kun vaunut taas läksivät liikkeelle, niin — naksis! meni toinen pyörä paikaltaan, vaunut kaatuivat vähitellen kumoon ja monin äänin huutaessamme kellersimme toinen toistemme ylitse alas maantielle.

Armo joutui varsin päälleni, mutta ompelulaukkuansa, joka sattumuksesta oli joutunut alleni, koetti hän kuitenkin vetää irti, ennenkuin itse ajatteli pystyyn nousemistansa, vaan minä selitin, että tämä oli mahdotonta niin kauan, kuin minä en päässyt paikaltani liikahtamaan.

Vihdoinkin seisoimme kaikin jaloillamme. Armo oli varsin kalpea ja me muut kokoonnuimme huolestuneina hänen ympärilleen kyselemään, oliko häneen sattunut taikka oliko hän paljon peljästynyt j.n.e., mutta kun hän kieltämällä vastasi kaikkeen ja me hänen tuskallisiin kysymyksiinsä, miten oli meidän laitamme, myöskin saatimme vastata, ett'emme peljästyneet ja ett'ei meihin tullut mustelmaa eikä naarmaa (likistyksistä en tahtonut puhuakkaan), purskahti Julia niin iloiseen ja ääntevään nauruun, että se tarttui meihin kaikkiin. Ajaja ja palvelia, jotka molemmat olivat vahingoittumatta kuten metkin, raappivat huolissaan päätään.

Heidän avullaan koetti eversti nyt nostaa noita vanhoja, raskaita vaunuja asemillensa, mutta maantiellä oli syvältä hietaa ja vaunut olivat kaatuneet kuoppapaikkaan, ajaja oli saamatoin rahnus ja palvelia vanha muinais-kalu, he vain huusivat: "äh … voh!" Ainoastaan eversti teki työtä toden takaa — mutta vaunut eivät liikahtaneet paikaltaan.

Meneminen tuonne harmaaseen taloon (ainoa ihmis-asunto näillä tienoilla) tuli nyt välttämättömäksi, ja eversti, jolle tämä käynti sekä teekupillinen oli niin mieluista, että oli varsin iloissaan koko tästä vaunuseikasta, huudahti nyt: "meidän tulee kaikkien seurata toisiamme myötä-, ja vastoin-käymisessä!" Sitte hän itsensä tarjosi vaimollensa taluttajaksi ja saattoi häntä erittäin ilomielisenä ja leikillisenä pitkin kapeata polkua, joka, koukerrellen läpi taajan kuusi- ja mänty-metsän, näkyi vievän usein mainittua harmaata taloa kohti.

"Sade tulee!" sanoi Armo katsoen huolestuneena taivasta kohti, "hattuni —. emmekö saattaisi viipyä täällä puitten suojassa niin kauan, kuin Grönvall juoksee toimittamaan väkeä vaunuja nostamaan?"

"Ei tule sadetta", vastasi eversti.

"Jo sataa!" huudahti Armo.

"Joutukaamme, jotta pääsisimme katon alle!" sanoi eversti ja kiirehti iloisesti eteen päin, pitäen hattuansa Armon pään ylitse.

Jopa vihdoinkin olimme perillä tuon vähäisen harmaan talon luona. Ulkomuodoltaan näytti se kolkolta ja rappiolle joutuneelta. Sen ympärystä oli viljelemätöin ja metsittynyt, ainoastaan pieni, kyökkikasveja varten viljelty tarha, oli kunnossa. Erään metsäjärven hopeinen pinta välkkyi vähän etäämpänä läpi tumman hongiston.

Juuri kun pääsimme taloon sisälle, rupesi oikein ripeästi satamaan. Porstuan oikealla puolella oli ovi raollaan, se johdatti kyökkiin. Kun eversti nyt astui sisään, hyppäsi eräs piika, kuten peljästynyt jänes, nurkastaan esiin, tähtäsi meihin puoli-uniset, harmaat silmänsä ja änkytti: "nouskaa ylös portaita … herrasväki on kotona".

Sitte astuimme pimeitä ja kapeita puuportaita, joitten loputtua eversti avasi oven; se vei pieneen huoneeseen, jossa joka haaralla oli pyykkiä hajallaan. Pöydät, tuolit ja kopat olivat täynnä sekä silitettyjä että silittämättömiä vaatteita. Ilma höyrysi vastaamme kuumana, ikään kuin lämmitetystä uunista.

"Astu vain, astu vain!" sanoi eversti, ystävällisesti kehoittaen, vaimollensa, joka äkkiä seisahtui kynnykselle.

"Enhän minä, ystäväni rakas, saata astua vaate-koppasiin", vastasi Armo vähän närkästyneenä. Eversti ja minä siirsimme net vähän tieltä pois ja sitte koperoitsimme tuon pyykkivaraston läpi toisen oven luokse, jonka auettua kaikin hämmästyksestä ja ihastuksesta jäimme hetkeksi paikallemme seisomaan.

Ihana, jalon-näköinen, mustaan silkkiin ja pitseihin komeasti puettu nainen seisoi lattian keskellä huoneessa, jota kristallilasit, kukka-uurnat, uhkeat kuvastimet ynnä muut tarpeettomat kiiltokalut somasti kaunistivat. Vähän taaempana hänestä seisoi — vaikka hän minusta näytti ikään kuin leijailevalta — nuori … ja todellakin ainoastaan nuori tyttö, mutta niin ihastuttava, niin enkelin-ihana, että tosiaankin tahtoi epäillä, oliko hänen olentonsa maailmasta kotoisin. Hän oli ehkä kuusitoistavuotias, vaaleat palmikkonsa olivat somasti käärityt kultaisen hius-nuolen ympäri, ja yllänsä oli hänellä valkoinen hohtopuku, joka pilven-hattaran tapaisena ympäröitsi tuota liljan-valkeata, suloista, ihanteen-ihanasti muodostunutta, enkelimäistä olentoa.

Tuo vanhempi nainen tuli meitä vastaan ja hänen tumman-siniset silmänsä vähän ylpeästi ja kysyvästi tarkastelivat kutsumattomia vieraita, Armo astui pari askelta taakse päin ja sotki minua varpaille. Eversti, jonka jalo ryhti, sekä suora ja taitava käytös miellytti jokaista, sai piankin suloisen hymyn tuon kauniin tapiolan-emännän huulille, kun hän leikillisesti ja sujuvasti kertoi syyn eli syyt meidän odottamattomaan tuloomme; hän pyysi heitä suomaan anteeksi, että näin tuntemattomina tulimme heille vieraisiin, ilmoitti nimensä (joka tuohon kaunottareen näkyi tekevän kummallisen vaikutuksen) ja esitti sitte vaimonsa ja tyttärensä. Minun hän unhoitti. Sen suon hänelle anteeksi, sillä kukapa kysyy kyytimiestä, kun pyytää kyytihevoista? Tapiolan kaunis emäntä vastasi vieras-kielisellä murteella, mutta todellakin soitannon-suloisella äänellä: "olkaatte terve-tulleita! kyllä vaunuihin apua saadaan ja teille laitetaan teetä … niin hyvää kuin saan aikaan. — Tässä on tyttäreni, minun Herminani", lisäsi hän ja suori, hyväillen, varjoavat kiharat pois keijukaisen otsalta.

Armo, mennessään sohvan luo, seisattui kohteliaasti kumartamaan erästä herraa, joka näihin asti oli seisonut akkuna-uutimen varjostamana, mutta nyt astui esiin ja otti kiinni hämmästyneen Armon käteen, puristaen ja suudellen sitä, jolloin hän nauraen, mutta myöskin ollen vähän hämillään lausui: "Äiti kulta!" Tämä herra oli kornetti!

Armo sanoi vain: "Herra Jumala!" ja tuijottaen poikaansa, hän varsin ällistyneenä ja ristissä käsin äkkiä istahti alas sohvaan. Eversti seisoi silmät pystyssä, ja suullaan hän teki kummallisen muikerruksen, mutta ei puhunut mitään. Jonkunlainen ahdistava, levotoin hämmennys valloitti seuraa. Kornetti, joka erittäinkin ikään kuin kuumilla kivillä seisoi, meni pian ulos tarkastamaan vaunujen kuntoon panemista.

Tapiolan kaunis emäntä myöskin meni ulos, ja me jäimme yksin keijukaisen pariin, jota eversti nähtävällä ihastuksella katseli. Hän sekä Armo ja Julia koettivat kaikellaisten asiain juttelemisella sekä kysymysten kautta saada tyttöä vähän laveampiin keskusteluihin, mutta sepä ei onnistunut; tämä puhui ainoastaan vähän sekä karttoi kysymyksiä. Lapsellinen viattomuus, suloinen ja melkeinpä taivaallinen levollisuus kuvautui koko hänen olennossaan ja kaikessa, mitä hän sanoi. Hän puhui jotenkin selvää ruotsia, mutta korko oli kauniisti sointuvan italian-kielen. Julia oli varsin ihastunut häneen sekä kuiskasi ehtimiseen minulle: "hän on enkeli, oikea enkeli! Katso hänen suutaan! … ei, mutta katso hänen pientä kättänsä! ja hänen jalkaansa! … ja katso hänen silmiään! … hei, Kaarlo veikka! … nyt varmaankin olet kiinni! … hän on tosiaankin enkeli!"

Tuossa vähäisessä, somasti koristetussa huoneessa oli myöskin kaksi soittokonetta, nimittäin kannel ja lyyry. Julian kysymykseen, soittiko Hermina, vastasi tyttö siten, että hän kanteleella soitti ja lauloi erään italialaisen laulun niin luontevasti ja niin suloisella äänellä, että oikein kyyneleet silmistämme vierivät.

Hänen laulunsa tuskin oli loppunut, kun äiti tuli sisälle; kohta sen jälkeen tuli kornetti ja sitten tee. Tämä viimeksi mainittu antoi jokaiselle vähän tehtävää, joten keskustelun puute vähemmän tuli ilmi.

Minä en saattanut olla huomaamatta (tämä annettakoon anteeksi talon-tarkalle) teekalujen kehnoutta. Kupit olivat halvinta posliinia (kolme oli sinkitettynä), sokeri oli tavallista; — leipää eli nisusia ei ollut nimeksikään.

Minä luulen, että meidän kaunis emäntämme huomasi, miten Armo ja minä iskimme silmää toisillemme, sillä hänen muotonsa osoitti tuskallista hämmennystä ja hän soperteli jotakin vehnäjauhoista, miten niitten saaminen tänne oli vaikea. — Tämän puutteen poistajaksi Armo oitis hyvän-tahtoisella tavallaan itseänsä tarjosi, luvaten lähettää omista varoistaan, mutta tähän vastasi rouva kylmästi ja vakaasti: "ei suinkaan, kiitoksia vain!" josta vastauksesta Armo hämmentyi ja vähän närkästyikin.

Eversti joi par'aikaa mielihyvällä toisen kuppinsa teetä, jolloin äkkiä kuulimme kovan melun ja kiireet askeleet portaissa. Emäntämme kävi vuoroin punaiseksi, vuoroin kalveaksi sekä nousi mennäksensä ovea kohti, mutta samassa se äkkiä paiskattiin auki ja kalpeakasvoinen, kovan-näköinen mies, joka hurjaa vihan-vimmaansa koetti hillitä, astui kiivaasti sisälle, tervehti ylpeästi ja huolettomasti huoneessa olevia sekä meni akkunan ääreen, johon hän jäi ääneti istumaan; sieltä hän toki välimiten loi vihaiset, hurjat ja läpitunkevat katseet meidän kaunista emäntää kohti, joka nähtävästi vapisevana palasi istumaan Armon viereen. Siellä hän kuitenkin vähitellen kävi levollisemmaksi sekä vastasi noihin vihaisiin silmäilyksiin katseella, joka osoitti ylpeyttä ja ylenkatsetta.

Eversti, joka tutkivasti tarkasteli vastatullutta, puhutteli häntä kysyen, minkälainen ilma oli. Tämän äänen kuultuaan kääntyi tuntematoin äkkiä kysyjän puoleen, katsoen häneen terävästi; heikko puna nousi nyt hänen kuihtuneille poskillensa, ja hän vastasi ikään kuin tietämättä, mitä hän sanoi: "niin, niin … ei nyt sada enään … kyllä saattaa mennä!…"

Hän katsoi ulos akkunasta ja matki taas: "ei enään sada ollenkaan, kyllä sopii vaaratta lähteä matkalle…"

Eversti, joka tänään oikein halusi ärsytellä ja vastustella, sanoi nyt, vaikka nähtävästi selkeni: "vieläpä siellä pisartelee; — taivas synkistyy, kohta varmaankin rupeaa kovemmin satamaan!"

Armo loi nyt häneen ystävällisen, rukoilevan katseen, ja tuon äänettömän rukouksen takia nousi eversti kohta, nähden vihdoinkin, että taivas selkeni sekä että sopi "lähteä matkalle!"

Kiittäen sekä siitä anteeksi pyytäen, että olimme vaivanneet, sanoimme jäähyväiset metsän-emännälle ja hänen tyttärellensä, jonka kauniissa silmissä suuret kyyneleet kimaltelivat, kun me, ääneti kumartaen herra Pukkipäätä (joksi Julia häntä nimitteli), lähdimme huoneesta. Herran silmät osoittivat, että hän oikein lykkäämällä olisi mielinyt ajaa meitä matkoihimme.

"Kaarlo, sinä seuraat kaiketi mukanamme?" sanoi eversti pojalleen, "taikka aiotko vielä hakea sirkunkell—?"

"Jahka minä juoksen edellä katsomaan, onko vaunut hyvässä kunnossa!" huudahti kornetti sekä lähti juoksemaan kuten tuulis-pää.

Sitte kun taas istuimme vaunuissa, kornettia kovin ahdistettiin kysymyksillä, mutta hän ei sanonut tietävänsä enempää noista kauniista ulkomaalaisista, kuin mekään; hän oli eräällä metsäretkellään joutunut heidän tuttavuuteensa sekä tiesi, että olivat kauniita ja rakastettavia, että elivät maailman tohinasta erillään ja olivat vähissä varoissa … enempää hän ei heistä muka tietänyt … ei ollenkaan muuta…

"Köyhiä!" huudahti Armo, "ja sillä tapaa vaatetettuna — semmoiset pitsit!"

Kornetti punastui ja sanoi vain: "he ovat aina hyvissä vaatteissa".

"Mutta kukapa, hyvät ihmiset, tuo vihainen herra oli?" huudahti Julia.

"Talon herra", vastasi kornetti; "hänellä näkyy olevan levotoin ja äreä luonto … muuten en tunne tästä perheestä paljon mitään…"

Eversti katsoi terävästi poikaansa, joka nähtävästi joutui hämilleen.

Vaunuissa vallitsi nyt äänettömyys. Armo ravisti päätään ikään kuin säestääksensä omia ajatuksiaan.

Kerran katkaisi eversti äänettömyyden sillä, että hän hyvän-tahtoisesti hymyillen lausui: "minulla on vielä hänen kilin kilin korvissani!"

"Kilin kilin?" toisti kornetti punastuen.

"Niin oikein!" vastasi eversti lyhyesti, ja taas oltiin vaiti.

Julian sydän sekä silmät olivat kyllä täynnä hilpeitä sanoja, joita hän olisi tahtonut puhua noista ihanista ulkomaalaisista, mutta hän ei oikein tietänyt, millä pohjalla hän seisoi veljensä ja näitten muukalaisten tuttavuuden suhteen, ja sitä paitsi hän hyvin harvoin uskalsi isänsä seurassa ilmoittaa ihastustaan, koska hirveästi pelkäsi tuota ivallista hymyä, joka välistä ilmaantui everstin kasvoihin.

"Kummapa on, että juuri tässä metsäseudussa, joka on Tuorlinnasta itään päin, löytyy tuo harvinainen sirkunkello-kasvi…"

"Eikö Isä luule", keskeytti äkkiä kornetti, "että sopisi vetää ylös akkunat … taikka ehkä olisi paras, ett'ei isä nyt juuri puhuisi … niin paljoa … tuo kylmä sumu virtailee vaunuihin…"

"Kiitoksia huolestasi, poikani, — minun ei ole mitään hätää. Sinun puolestasi paremmin on pelkäämisen syytä, että esimerkiksi saatat jonkun kivun itsellesi noilla kasvitutkimismatkoillasi, että kylmetytät itsesi … ja joudut vilutautiin…"

"Vilutautiin!" sanoi kornetti nauraen, mutta myöskin punastuen, "pikemmin saattaisin joutua jonkunlaiseen kuumeeseen…"

"Minä tahdon ruveta lääkäriksesi", sanoi eversti, "ja koska jo näen arveluttavia kivun oireita, määrään sinulle…"

"Kiitän nöyrimmästi, isä hyvä! mutta vielä en ole vaarassa — sen vakuutan! Sitä paitsi minä kovin pelkään lääkityksiä".

Eversti oli vaiti. Armo huokasi. Julia vilkasi veitikkamaisesti minuun. Vaunut seisattuivat, ja me olimme perillä. Ilta olikin jo joutunut myöhän-puoliseksi.

Illallista syödessämme sanoi eversti pojallensa: "Kuules Kaarlo, milloinka sinä niin onnelliseksi tulit, että löysit tuon sirkun-kellosi?"

Rohkeasti vastasi kornetti: "juuri tänään, isäni!" ja otti samalla taskukirjansa, aukaisi sen sekä veti sieltä ulos erään vähäisen kuivan kasvin, sanoen: "tässä pohjolan pienessä kasvissa, joka löytyy, paitsi Suomessa, Ruotsissa ja Norjassa, ainoastaan Sveitsissä ja eräällä vuorella Ameriikassa, on varsin erinomaisen hyvä haju, etenkin yön aikana. Tämä tässä rupeaa jo kuivahtamaan, mutta vieläpä se toki hyvältä tuoksuu, — koetappas, Julia…"

"Jopa peräti, Kaarlo hyvä", huudahti Julia, "siinähän on väkevä koiruohon haju! … taikka ei … mitä mä sanon … se tuoksahtaa…"

"Koiruoho!" sanoi kornetti hämmästyksissään ja katsoi vähän häpeillään kädessään olevaa koiruohoa. "Minä erehdyin … minä hukkasin, minä olin…"

Eversti hymyili vähän ivallisesti ja sanoi: "Myöntää täytyy, että tuo sirkun-kello on hyvin kummallinen kasvi!"

Se, joka varmaankin pian kyllä sai kuulla enemmän tuosta Sirkun-kellosta, oli Armo. Äidin ja pojan välillä vallitsi niin sydämmellinen hellyys, että toisen kysymykset epäilemättä toivat ilmi toisen salaisuudet silloinkin, jolloin ei niitä muuten vapaaehtoisesti ilmoitettu. Kaikista lapsistaan rakasti Armo enimmän vanhinta poikaansa, vaikka hän ei tahtonut myöntää, että sydämmensä heidän välillään teki mitään eroitusta. Kaarlo olikin kaikista paraiten äitinsä näköinen sekä muotonsa että hyvän, hellän sydämmensä puolesta. Sitä paitsi oli hän lapsena ollessaan ollut heikko ja kivulloinen, jonka vuoksi äiti oli saanut hänestä nähdä niin paljon huolta ja vaivaa, että hän silloin menetti suuren osan terveydestänsä ja voimistaan; tämä ehkä enemmän, kuin mikään muu, sitoi häntä tähän lapseen, joka ainoastaan noin suurten uhrausten kautta varjeltui. Josta näin paljon vaivaa näemme, se käy meille kalliiksi. Kyllä poika häntä nyt palkitsi suurimmalla lapsellisella rakkaudella.

Jos Armo tiesikin jonkun salaisuuden, niin emme kuitenkaan muut siitä selkoa saaneet. Eversti ei näkynyt tietävän enempää kuin mekään, sillä iloisella mielellä ollessaan hän usein laski leikkiä kasvitieteestä ja sirkun-kelloista, jotka sanat kornettia oikein olivat ruvenneet peljästyttämään ja joitten mainitsemista hän aina koetti estää sillä, että äkkiä otti jotakin muuta puheen aineeksi, mitä hädin parhaaksi näki.

Tällä välin hän kuitenkin häiritsemättä jatkoi matkustuksiansa. Vieläpä hän kerran lähti lähiseutuihin jalkamatkalle, joka kesti viikon päivät; sitten … vaan tästä toisten.

Eversti sanoi tavallisella tyvenellä tavallaan: "neljäntoista päivän perästä nuoren herran täytyy lähteä leiriin, ja sitten sotatoimet häntä koko kesän pidättävät rantamailla; rakkaus kasviin ja sirkun-kelloihin kyllä haihtuu hänestä pois sillä välin".

Kaarlon poissa ollessa Julia oli melkein pahoissa päivissä. Arvid luutnantti, joka maalla kaipasi sitä puheen ainetta, jota kaupungin elämä tuottaa, ei tietänyt, kun hän kahden-kesken oli morsiamensa parissa, hänelle sanoa mitään muuta kuin: "minun pikku Juliani!" jota lauselmaa suutelo aina seurasi ikään kuin puuttuvan puheen jatkoksi; tuota pikku Julia toki välimiten vältti. Kun sitten nämät rakastuneet pitkän ajan olivat ääneti tarkastaen toisiaan istuneet rinnatusten, rupesivat he haukottelemaan. Silloin sanoi Arvid, "sinun on uni, pikku Juliani!"

"Niin on", vastasi hän ja ajatteli itsekseen: "siitä sinulle kiitos olkoon".

"Nojaa minuun, enkelini, ja nukahda vähäsen", sanoi lempeällä äänellä Julian tuleva maallinen turva, "nojaa minuun ja tähän tyynyyn, jonka minä asetan näin, minä nojaan tuohon toiseen ja nukahdan myöskin, … tämähän tulee oikein äärettömän hauskaksi!"

Jotenkin surkean-muotoisena noudatti Julia neuvoa, ja pian nähtiin nämät kihlatut sekä edeltä että jälkeen puolen-päivän istuvan puolinukuksissa toistensa rinnalla. Julia kyllä useasti sanoi, että synti ja häpeä oli näin tuhlata pois elämänsä päiviä, mutta hänen sulhasensa mielestä sillä tapaa paraiten saatti elämäänsä nauttia. Ja koska se, joka hyväksi vaimoksi aikoo, jo morsiamenakin tahtoo rakastettunsa toiveet täyttää, niin Julia, kumminkin toistaiseksi, aina sekä edeltä että jälkeen puolen-päivän nukahteli. Kerran kun Arvid luutnantti tarjousi hänelle tyynyksi, kuultiin hänen puoleksi hymyten närkästyneenä sanovan: "minä vakuutan sinulle, että kohta rupean sinua täydestä todesta sellaisena pitämään".

Sokea.

"Näen — mustana kaikki".

Armo, joka päätti minua muka alakuloiseksi, vakuutti nyt keksineensä synkkämielisyyteni syyn. Hän sen arveli alkavaksi keuhkotaudiksi sekä määräsi minua juomaan maitoa ja kävelemään aamuisin hiljaa raittiissa ilmassa.

Ehkä teki hän sen vain saadaksensa sopivalla tavalla minua seuraajaksi Liisille, jolle tohtorit olivat määränneet samallaista ohjelmaa. Mutta oli miten oli, neljä asiaa oli varmana: alakuloinen olin, — keuhkotauti minussa oli, parannukset tarvitsin, — ja kävellä minun täytyi.

Minä siis rupesin maitoa juomaan sekä kävelin aamuisin ihanassa kevät-ilmassa, taluttaen ääneti olevaa Liisiä kauniissa puistossa, jossa linnut varsinkin tähän aikaan päivästä pitivät laulajaisiansa; heitä ei häirinnyt meidän hiljaiset askeleemme eikä net muutamat sanat, jotka huuliltamme lähtivät.

Liisin mielen-tila oli alussa kylmä ja tyly. Hän oli melkein aina ääneti, ja ne harvat sanat, joita hän puhui, ilmaisi murtunutta mieltä ja ärtyistä luontoa. Hän kysyi usein: "mitä kello on?" ja minun vastattuani hän aina huokasi: "eikö enempää?"

Minä olin ääneti sen vuoksi, ett'en tosiaankaan tietänyt, mitä olisin sanonut, sillä pelkäsinpä, että sopimattomalla sanalla ehkä olisin loukannut hänen levotointa, tunteellista ja onnetointa sieluansa. Minä näin hänen kärsivän ja olisin halusta koettanut lohduttaa, mutta enpä tietänyt, mitä nuottia minun tuli vetää tehdäkseni hyvää vaikutusta hänen sydämmeensä.

Sitä paitsi eivät mielestäni ihmis-sanat olisi voineet vaikuttaa enempää lievitystä, kuin tuo leppeä, raitis ja virkistävä ilma, joka leyhäeli ympärillämme, kuin nuot kauniit liverrykset, jotka hiljaa humisevista lehdikoista kuuluivat, kuin tuo runsas, suloinen tuoksu, joka oli ikään kuin nuoren luonnon hengähdys ja meihin, sitä nauttiessamme, tunkesi virkistyttävästi aina sydämmiimme asti. Ah, mitäpä olisinkaan saattanut sanoa kauniimpaa, hellempää ja viihdyttävämpää kuin mitä tämä luonnon suloinen ja ihmeellinen runollisuus hänelle lausui.

Vähitellen tuli Liisin mieli-ala lempeäksi. Minun äänettömät ainaiset huoleni hänestä eivät enään tulleet kylmästi hyljätyiksi. Hän puhui enemmän sekä levollisemmin kuin ennen.

Eräänä päivänä hän sanoi minulle: "Sinä olet ystävällinen ja äänetöin kuin luonto, sinun seurasi tekee minulle hyvää". Koska en ikänä ainoallakaan kysymyksellä koettanut tunkea hänen sydämmensä salaisuuksia urkkimaan, näkyi hän kokonaan unhoittavan, että hänen ympärillään oli muuta kuin luonto, jonka helmaan ei onnettominkaan olento pelkää suruansa sulkea, ja tämä ystävä hänelle usein onkin uskollisin ja paras lohduttaja. Monta kertaa hän itsekseen äännähti, välistä vienosti valittaen, väliin kamoittavan hurjasti ja nureksivasti. Tämän ääntämisensä hän tavallisesti äkkiä keskeytti, ainoastaan joskus hän lauloi yksitoikkoisesti, mutta suloisesti jonkun kätky-laulun, ikään kuin viihdyttääkseen sydämmensä riehuvia tunteita. Tämä surullinen, miellyttävä laulu synnytti minuun välistä juuri tuota surun-voittoista mielen-tilaa, jota Armo tahtoi minusta poistaa.

Liikkeissään osoitti Liisi myöskin samaa vapautta näihin asti hillittyjen tunteittensa ilmaisemalla. Hän ojensi usein käsivartensa hitaasti taikka teki niillä liikenneitä ikään kuin torjuaksensa luotaan pois jotain hirveätä; välistä painoi hän kätensä kovasti vasten rintaansa ja laski net toisinaan taas ristiin otsansa ylitse, jolloin muotonsa osoitti hänen äärettömästi kärsivän. Usein hänen liikuntonsa olivat niin kiivaat ja hurjat, että melkein olisi saattanut luulla hänen mieli-puoleksi joutuneen. Mutta niin pian, kuin meidän aamukävelymme oli loppunut, ja me rupesimme lähenemään kotia, hänen olentonsa taas vähitellen palasi entiseen umpimieliseen, kylmään, melkeinpä luonnottomaan kankeuteensa.

Eräänä aamuna, jolloin olimme istuneet vähäiselle lavitsalle, sanoi hän äkkiä minulle: "me istumme auringossa, eikö niin? Minä tunnen sen paisteen. Hakekaamme varjoa. Minä en auringosta pidä, eikä sillä ole minuun mitään osaa".

Minä vein hänen nyt eräälle lavitsalle, jossa tuuhea sireeni-aita esti auringon-säteet loistamasta meihin.

"Tänään on varmaankin hyvin kaunis päivä", sanoi Liisi, "ilma ei ole mielestäni koskaan tuntunut näin suloiselta". Ja nyt hän rupesi minulta kyselemään kukkien väristä, puista, linnuista ja kaikesta ihanasta, mutta hänelle näkymättömistä, mitä meitä ympäröitsi, ja sen hän teki äänellä, joka oli niin surullisen lempeä, niin täynnä hiljaista itsensä kieltämistä, että se syvästi liikutti sydäntäni, ja pari kyyneltä, joita en koettanutkaan vierimästä estää, putosi silmistäni hänen kädellensä, joka minun kädessäni lepäsi. Äkkiä veti hän sen pois, sanoen: "sinä itket minun tähteni, sinä säälit minua! — Sitä ei kenenkään tule tehdä, — ei kenenkään tarvitse minua surkutella, — ei kenenkään minua armahtaa; — minä en sitä ansaitse! Sinä et kauemmin saa olla petyksissä minun suhteeni, opi minua tuntemaan, — opi kammoksumaan minua! tämä sydän on tahtonut tehdä rikoksen, — tämä käsi on tehnyt murhan! — Minä kuljen nyt — sen tiedän — sen tunnen — kuolemata kohden, mutta hiljaista, melkeinpä kivutointa kuolemaa, ilman häpeätä ja epäkunniaa, mutta minä olisin ansainnut kuolemani pyövelin kädestä".

Näitä sanoja kuullessani päivä mielestäni musteni silmieni edessä. Hiljaa kauhistuen olin ääneti. Tuo sokea oli myöskin ääneti ja hänen muodossaan kuvastui ensin hurja epätoivo, sitten näkyi ivallinen hymy hänen kalpeilla huulillaan, kunnes muoto vähitellen muuttui synkeän alakuloiseksi, jolloin hän hiljaa ja verkalleen kysyi: "Onko kukaan vielä lähelläni?" — "Minä olen täällä", vastasin minä niin tyvenesti ja lempeästi, kuin suinkin saatin, sillä tiesinpä, että onnetoin rikoksellinen vielä suuremmassa määrässä, kuin viattomasti kärsivä, kaipaa kanssa-ihmistensä hyvyyttä.

"Pian", sanoi Liisi, laskein kätensä sydämmellensä, "pian nämät polttavat tulet, jotka riehuvat täällä, sammuvat. Hiljainen kuolema, minä tunnen ystävällisen lähestymisesi! … Sinun siipesi viileä leyhkä antaa minulle välistä hetkellisen lievityksen… Pian tämä kylmä sydän on lepäävä, kangistuva kylmässä maassa… Äidillinen maa, sinä suljet kyllä helmaasi väsyneen lapsen, joka ei oppinut tuntemaan yhtäkään äidin sydäntä, ei isän syliä eikä ystävän turvaavaa kättä elämän pitkänä, pitkänä päivänä!… Mutta miksikä valitan? Saadakseni surkuttelevan ylenkatseen armopalaa? Enkä edes sitäkään ansaitse!… Minä olen viheliäinen olento!"

Hän vaikeni, mutta jatkoi hetken perästä taas: "kummallista! — tänään — tänään — satoja päiviä äänettömänä kärsittyäni elämäni kurjuuksia, vaatii sydämmeni minua puhumaan, … tahtoo, ikään kuin kauan kahleissa ollut vanki, hengittää vapaampaa ilmaa, tahtoo astua päivän valoon, huolimatta niistä inhon ja kauhistuksen tunteista, joita tämä rikoksellinen vaivainen muissa herättää… Liekki tahtoo vielä kerran leimahtaa ja laskea loisteen, jospa kamoittavankin, ennen kuin se iäksi sammuu.

"Käännä pois kasvosi minusta, Piete!… Seuraa auringon esimerkkiä — — se on minusta yhden tekevää — taikka oikeimmin, sekin on hyvä; minulla on vielä jotain menetettävää — sinun sääliväisyytesi. Hyvä, minä olen tuon rangaistuksen itselleni velkaa…"

Hän vaikeni taas; tuliset kivistävät tunteet näkyivät vaivaavan hänen sieluansa ja sanomatoin into ja surullisuus kuvautui hänen ihanissa kasvoissaan, jolloin hän, eteen päin kurkoittaen käsiänsä, huudahti:

"Isänmaa, vapaus, kunnia! — oi, joska olisin voinut elää, taistella ja kuolla edestänne … silloin en olisi tullut täksi huonoksi, langenneeksi olennoksi, kuin nyt olen. Oi, jospa olisin ollut mies, silloin ei sydämmeni turhaan olisi sykkinyt teidän tähtenne, teidän, jotka aina suurena päämaalina olette edessämme, kun sielumme halajaa kotkan-siivin lentämään! Tämä liekki, joka nyt hivuttaa rikoksellista rintaani, olisi silloin teidän alttarillenne sytytettynä palanut kirkkaana ja pyhänä uhriliekkinä korkeuteen päin. Mutta nyt! … oi, onnetoin se nainen, jonka sielulle luonto on lahjoittanut paljon tulta, tunnetta ja intoa! Onnetoin se nainen, joka siinä ahtaassa piirissä, mihinkä hän on kutsuttu hiljaisuudessa ja yksitoikkoisuudessa vaikuttamaan, näkee ainoastaan ilottomuutta, vankeutta ja elämänsä haudan.

"Minä olin tuo onnetoin. Oi äärettömästi olen kärsinyt ja taistellut sallimusta vastaan! Minä taistelin lohikäärmettä vastaan, jonka voittajaksi luulin olevani kutsuttu … mutta se voitti minun — se on minua tomuun viskannut, murtanut, sotkenut kuten matoa.

"Nuoruuteni innossa ylpeilin siitä, että tunteeni olivat syvät, jäntevät ja tuliset, minä ylenkatsoin maltillisuutta enkä tahtonut tunnustaa muuta lakia kuin omaa tahtoani; minä tunsin olevan siivet — ja tahdoin lentää, minä tahdoin nousta kaikkien ylitse ja lankesin!

"Oo, joska minun pian sammuva ääneni kuuluisi jokaiselle naiselle, joka hehkuvana ja innostuneena luulee itsensä jotakin suurta, loistavaa tarkoitusta varten luoduksi, luulee, että tunteitten rikkaus ja voima, jolla hän on lahjoitettu, oikeuttavat häntä ylenkatsomaan tuota hiljaista maailmaa, johon yhteiskunnallinen järjestys on hänen asettanut, sekä tuota kainoa, miellyttävää tunteitten maltillisuutta, jota sekä taivaallinen että maallinen laki hänelle määrää — oo, jospa hän näkisi minua näiden lakien rikkomisesta langenneena ja kuulisi minun varoittavan ääneni lausuvan: eksynyt surkuteltava olento, hillitse itsesi! Sinun oma intohimoinen sielusi — kas siinä lohikäärme, jota vastaan sinun tulee taistella, siinä tuli, joka sinua kalvaa ja tulee muitten surmaksi, ellet sitä aikanaan tukehuta! Taivuta itsesi sallimusten ja yhteiskunnallisten järjestysten mukaan … koeta voittaa itsesi … muuten joudut kärsimään ja muserrut kuin minä!

"Minulle on taisteleminen jo myöhäistä — voimani ovat menneet, haluni mennyt! Tuli on päässyt valtaan — temppeli palaa, palaa, palaa — ja tulee palamaan siksi, kuin tuulet eivät enään löydä siitä muuta kuin tuhan… Rovioni olen itse sytyttänyt — minä palan ja kärsin! Sinä ympärilläni oleva maailma, joka olet täynnäsi sopusointua, ihanuutta ja laulua, joka, ikään kuin hymyillen heräävä lapsi, hyväillen suljet minut helmaasi … turhaan hymyilet, turhaan sinä hyväilet … minä en sinua ymmärrä — minä kärsin!

"Kun olin nuori … mielestäni siitä on jo kokonainen vuosisata … silloin jo tunsin sydämmessäni toisinaan taivaan, toisinaan helvetin … nyt en siellä enään taivasta tunne. Kun olin nuori — vielä varsin nuori — minä jo lemmin rakkauden innon koko hehkuvalla voimalla. Ensi lempeni esineenä oli isänmaani … sinä ehkä hymyilet sekä pidät tuollaista tunnetta nuoren tytön sydämmessä naurettavana .. sen ovat muutkin tehneet; vaan kuitenkin — isänmaani! Minun isäini jalo, rakastettu maa! jospa kaikilla sinun pojillasi olisi ollut minun sydämmeni — heikon tytön sydän, niin olisit vielä, mitä ennen olet ollut urojen kotopaikkana … Euroopan jalopeurana.

"Sinä olet lukenut ja kuullut puhuttavan marttiiroista, niistä hirvittävistä kiusauksista ja melkeinpä mahdottomista julmuuksista, joita vapauden ja isänmaan ystävät kaikkina aikoina ovat kärsineet, ja olet varmaankin kauhistuen kääntänyt katseesi ja ajatuksesi toisaalle. Minä luin myöskin, minä kuulin heidän kohtaloistaan ja halasin osalliseksi niistä, minä ajattelin mielihalulla kaikkia vaivoja, kaikkia hirvittäviä tuskia .. ja taivaan autuudelta ne minusta näyttivät, kärsittynä, oo isänmaa, sinun puolestasi! — minä rukoilin Jumalalta heidän kunniaansa, heidän iloansa.

"Sillä aikaa, kuin minun nuoruuteni kehkeytyi kukoistukseen ja tunteeni uhkuivat kuten kevät-virta, riehui sodan murha-aseet Euroopan lävitse, … ainoastaan kaiku niitten aseitten kalskeesta, jotka sotivissa ryhmissä leimuivat, ennätti meidän rauhalliseen maahamme. Mutta se ennätti minun korvilleni ja herätti sydämmessäni hurjimmat, kiihkeimmät tunteet… Ah, minä olin ainoastaan nainen! … minun haaveilemistani naurettiin ja ivattiin. Minä itkin katkerimmat närkästyksen kyyneleet — ja tallensin hehkuvan tuleni sydämmeeni.

"Vanha tuli, ja sanat: isänmaa, vapaus, jotka sodan tulen leimahtaessa loistivat häikäisevän kirkkaana, kadottivat nyt rauhan siimehessä monta noista viehättävistä säteistään. Minunkin rinnassani nuot ihanat sanat menettivät luontevan jännitys-voimansa, kun ei niihin enään yhdistynyt muisto vaaroista, taisteluista ja kunniakuolemasta. Rauha oli päätetty, kaikki mielen-jännitykset herkenivät. Ympärilläni oleva maailma oli entistä jokapäiväisempi ja yksitoikkoisempi. Mutta minun sydämmeni jäi yhtäläiseksi kuin ennenkin, se tahtoi elää, vaikuttaa; minä olin kiihkeä kuten ennen, vieläpä enemmänkin, minä halasin valloittamaan elämän korkeimpia kukkuloita, vaan ihmiset, yhteiskunnalliset järjestykset ja kaikellaiset olot vaativat minua iäksi jäämään tuohon tyhjään elooni. Laiva-orja ei koskaan ole saattanut onnettomampana olla kuin minä. Väsymättömänä, kuin myrsky-ilman henki, työskenteli sieluni, se syleili maailmaa ja tahtoi koroittaa itseänsä tähtitarhaan asti, tunkea kaikkein tunteitten ja tiedetten salaisuuksiin, mutta minun ruumiini ja huomioni kiinnitettiin siihen, mitä elämässä on vähäpätöisintä ja jokapäiväisintä. Minussa eli kaksi olentoa yhdessä olennossa ja toinen oli toisen vaivana.

"Yhden ainoan intohimon maailma naisen sydämmelle suo … kasvatuksessa sitä tavallisesti kehitetään romanien ja sulavien runojen ynnä muitten sellaisten lukemisella. Tämä ainoa on rakkaus, ja sitä minä tulin tuntemaan. Sanotaanpa, että se jalostuttaa naista ja tekee häntä sanomattoman onnelliseksi … minua on se vienyt rikokseen ja saattaa minua nyt hautaan.

"Isäni kuoli. Hän ei koskaan minua käsittänyt, ei koskaan minua rakastanut eikä koskaan minua onnelliseksi tehnyt! Miksikä antoi hän minulle elämäni? — Jospa äitini olisi elänyt, oo, hän olisi käsittänyt ja rakastanut minua! Minä olen paljon kuullut hänestä puhuttavan, hän oli kovat kärsinyt … ja paljon taistellut. — Minä olin hänen viimeisen huokauksensa hedelmä ja tuon huokauksen imin ensimmäisessä hengen-vedossani, … äitini ensimmäisessä ja viimeisessä suutelossa. Sen vuoksi oli koko elämäni kuoleman-kamppauksen kaltainen, iäinen kamppaus, taistelu. Vaan pian siitä jo ehkä loppu tulee!

"Minun setäni, josta näihin asti olin elänyt kauaksi eroitettuna, otti minua luokseen. Sinä tunnet hänen … vaan ei, sinä et häntä tunne! Sinä luulet hänen olevan täydellisimmän, mitä maailmassa löytyy — mutta hän on kova, taipumatoin mies, — leppymätöin, kova tuomari. Oo, kuinka kovan kova hän on ollut minulle! Ja voi kuitenkin, miten äärettömästi häntä rakastin! Minulla ei ollut ketään eikä mitään koko maailmassa. Hän tuli minun kaikekseni. Minä en nähnyt ketään enkä mitään paitsi häntä. Sen hänelle sanoin. Oi jospa hän olisi osoittanut vähintäkin lempeyttä, pienintäkin armahtavaisuutta minua kohtaan, mutta hän oli kova vain. Hänen katseensa oli kylmä, hänen sanansa rankaiseva. Minä olin toivotonna, mutta jumaloitsin häntä kuitenkin.

"Minä olin ihana, älykäs, nuori, minulla oli sydän eloa ja tunteita täynnänsä. Ikään kuin laineet, jotka turhaan loiskivat vasten kalliota, joka, järkähtämättä vastustaen, niitä aina takaisin viskaa, niin liehui turhaan kaikki minun tunteeni, kaikki luonnon-lahjani esiin uhriksi hänen alttarillensa. Voi! lainehet saavat kuitenkin kyyneleillään kastella sitä kovaa rintaa, joka heidät kukistaa ja hylkää, — minun kyyneleeni eivät saaneet vieriä sille kädelle, joka minua poijes sysäsi, joka antoi minulle kuoleman iskun. Hän, jota minä rakastin ja kunnioitin enemmän kuin mitään muuta maailmassa, hän sanoi, että tunteeni häntä kohtaan olivat väärät. En tiedä, mitä silloin olivat. Tavalliset eivät kuitenkaan olleet — eivätkä sopivia täällä maan päällä. Minä en silloin olisi peljännyt, vaikka enkelit olisivat katsahtaneet sydämmeeni … sillä he olisivat minua ymmärtäneet… Rakastavathan taivaan enkelit! ja rakastavat tietysti jalommin, puhtaammin kuin maailman lapset, sillä he rakastavat korkeinta, pyhintä — he rakastavat Jumalaa!… Ah minä jumaloitsin häntä! Miksikä oli hän minulle vain ankara, rankaiseva kostaja? Hänen kurituksensa vaikutti minussa ylenkatsetta itseäni kohtaan, vaan häntä jumaloitsin yhä enemmän.

"Hetkeksi nousi maailmallinen ylpeys rintaani. Minä tahdoin voittaa himoani — rangaista sen esineen heltymätöintä kovuutta.

"Minä menin kihloihin eräälle nuorelle miehelle, … hyvälle ja rakastettavalle, kuten luulen … joka rakasti minua; häntä tuskin muistankaan. Minä tahdoin rangaista ja luulin tällä keinoin hyvin onnistuvani … niin, sillä olinpa kuitenkin väliin siinä luulossa, että hän, joka minulle oli kaikkea kalliimpi, minua rakasti. — Olisikohan rakkaus yksistään tuli, jonka voimat eivät riittäisi lämmittämään sitä esinettä, johon sen kaikki polttavat säteet loistavat? — — Ja sitä paitsi olin ihana — ja hän oli, sen tiesin, sen näin, naisen kauneuden ihailia … naisen kauneus saattoi hänen heikoksi… Vaan mitä sanonkaan! Koskapa hän olisi heikkona ollut? Koska olisin nähnyt häntä horjuvana, tuota ylevää, jaloa, voimallista? oi minä — oi minä olin tuo heikko, tuo eksynyt, hurmaantunut, viheliäinen!

"Minun häitäni valmistettiin, morsius-vaatteet olivat jo valmiit, lahjoja, hyväilyjä ja mairituksia oikein kiertyi ympärilleni … minä katsoin häneen, jota rakastin … hän oli hyvin kalpea.

"Hääpäivä tuli, vihkimys-hetki tuli … minä katsoin häneen — hän oli kalpea, hänen silmissään paloi synkkä tuli — vaan hän ei sanonut mitään. Viimeisessä tärkeässä silmän-räpäyksessä katsoin vielä häneen, — silloin käänsi hän kasvonsa minusta pois; jalot, rakkaat kasvonsa käänsi hän minusta pois — katseella — oo muisto! Papin kysymykseen vastasin: 'Minä lupaan!' Hornan tuli paloi sydämmessäni.

"Samana iltana menin pois ja piiloitin itseni, piiloitin itseni kaikilta ihmisiltä. Kummalliselta tuntui pääni ja rintani. Ja minuakos haettiin! … ha ha haa! tuo oli hullun-kurista!

"Minä olin ottanut rahoja mukaani ja onnistuin matkustamaan vieraan nimen varjossa erääseen Ruotsin ranta-kaupunkiin.

"Siellä näin meren … myrsky-ilma kuohutti sitä … aamu-taivas kaarteli punaisessa hohteessa sen ylitse. Minä muistan sen vielä … ah! se oli ihanaa! Minä istuin eräällä kalliolla, katsellen mereen päin. Avaruus avasi minulle helmansa; aalto kohosi aallon perästä, — kohisten, kuohuen … poispäin … poispäin … kaukaisuuteen, ääretöintä etäisyyttä kohden, jossa meri ja taivas syleilivät toisiansa; ympärilläni kohisi ja humisi — huu! se oli kauheata, mutta komeaa! Jotakin raittiin tuulahduksen tapaista leyhkyi tuskaantuneen rintani lävitse. Minä tunsin itseni virkistyneeksi ja voimistuneeksi. Aallot puhuivat kieltä, joka minulle hyvää teki. Ne kuiskailivat, ne viittoivat minulle: 'poispäin, poispäin!' Puolen päivää istuin kalliolla ääneti, minä katselin aavaa merta ja kuultelin. Minä näin auringon nousevan aalloista, näin purjehtiain valkoisilla kyyhkyn-siivillään, sinertävällä merellä, sinisen taivaan alla, kiitävän poispäin jonnekkin etäiseen rauhan-rantaan. Minä kuulin aaltojen kehoittavat äänet ja päätin seurata niitten kutsumusta.

"Amerikkaan tahdoin mennä. Kauas, kauas pois tahdoin minä siitä maasta, jonka polkuja hänen jalkansa astui, siitä ilmasta, jota hän hengitti, sitä kieltä tuntemasta, niitä tapoja näkemästä, jotka olivat hänen.

"Päivä oli tullut, jolloin minä aioin lähteä, hetki oli käsissä. Kohta olin astuva siihen alukseen, joka minua oli vapahtava; sen lippu liehui hauskasti myötäisessä tuulessa … pian olin keinuva vilpoisten aaltojen päällä, net lauloivat niin suloisesti; … niitten laulun seasta kuului yht'äkkiä ääni … minä tunsin tukevan käden tarttuvan minuun … ja väkisin raastavan minua poijes. Kauhistuttavia sanoja puhui minulle rakastettu ääni … niitä tuskin ymmärsin … kaikki näytti minusta kummalliselta, — käsittämättömältä. Kuten vankia, vietiin minua takaisin mieheni luo. Silloin tunsin minä taas jotain kummallista päässäni ja rinnassani, — — siellä tanssi ja pyöri — mutta kuitenkin tuntui siellä kalvava kipu. Tämä kiihtyi kiihtymistänsä — minä tulin totta sanoakseni — hulluksi.

"Eräänä päivänä … en tiedä mihinkä minua silloin oli viety … enkä kenenkä kanssa minä olin. Silmissäni heijaili kaikki epäselvinä, julmina ryhminä. Silloin sain äkkiä kuulla kohinan, ikään kuin myrsky-ilmassa aaltoilevasta merestä, — mutta kohina sai helyn, muuttui säveleeksi ja uhkui ihanan voimalliseksi soinnoksi sekä hiljeni sitten suloisen vakavaksi nuotiksi.

"Siihen yhtyi ääni, joka selvästi ja hiljaisesti lauloi:

"Oo Jumalan karitsa, joka maailman synnit pois otat".

"Kuten pilven hattara, joka täynnänsä taivaallista mehua, laskee alas kuivaan kuihtuneeseen maahan, niin laskeutuivat nuot pyhät säveleet alas kangistuneeseen sieluuni ja sulattivat sen hiiltynyttä mujua.

"Ikään kuin erin-omaisen voiman pakoittamana yhdistin minäkin ääneni tuohon lauluun — selvästi muistaen sekä sanat että sävelmän. Nuot sanat olin kuullut ensi kerran Herran ehtoolliselle mennessäni — jolloin, pyhät tunteet sydämmessäni, notkistin alttarin juurella polveni ja näin taivaan avoinna ylitseni … ja kuullessani sanat: 'Suo meille rauhasi!' rupesivat kyyneleeni vuotamaan; ja siitä hetkestä alkaen tulin minä järkeeni jälleen. Niin, tulin, mutta rauhaani, ah, sitä minä en saanut … ja vieläkin, aina ja ehkä iankaikkisesti pysyy tuo taivaan kyyhky etäällä minusta.

"Ah, minä en ansainnutkaan sen tulemista sydämmeeni, sillä minussa ei ollut nöyryyttä, ei pyhyyttä … enkä pyhitystä edes halunnutkaan!

"Mieheni oli kuollut. Minä olin iloinen. Minä tulin taaskin setäni kotiin, sinne halasin; sydämmessäni oli muutos tapahtunut ja minä luulin nyt vihaavani yhtä paljon, kuin ennen olin rakastanut. Minä tahdoin jälleen nähdä häntä, jonka tähden olin niin äärettömästi kärsinyt, — nähdä häntä, kerskatakseni, näyttääkseni hänelle — ja jos mahdollista — antaakseni hänen tuntea, että minäkin saatin olla ylpeä, kylmä, ylenkatsova. Tahdoin nöyryyttää häntä.

"Minä näin hänen elävän onnellisena, levollisena, perheensä keskellä. — Kaikille, halvimmallekkin osoitti hän hyvyyttä, — minulle antoi hän vain katseen, ylpeämmän, kylmemmän, kovemman kuin ennen.

"Minä tunsin sydämmeni kaikki jänteet vapisevan. Hirveä tunne valtasi sydämmeni. Hänen kovuutensa ikään kuin ivasi minun näennäistä kylmyyttäni, hänen voimansa minun heikkouttani, hänen levollisuutensa minun iankaikkista levottomuuttani. Hän oli ollut tyly minua kohtaan. Minun mielestäni hän onnellisessa ylpeydessään minua jaloillaan tomuun tallasi kuten matoa. Hänen kuvansa minua vainosi, nukkuissani ja valvoissani näin sen vain aina. Se seisoi jättiläisenä edessäni, — se tukehutti — se vei minulta ilman. — Ellei häntä olisi … hengittäisin minä! Ellei häntä olisi … olisin minä! Ellei häntä enään olisi olemassa, — silloin hän ei myöskään enään olisi elämäni ristinä. Pois pyhittynä elävitten luettelosta, hän kyllä pian katoaisi jälkeen jääneitten muistosta… Minä saattaisin … voih! minua tukehuttaa … kostaa … rangaista häntä — kostaa! Tänä päivänä, tänä päivänä vielä hänen levollinen katseensa kerskaavasti minuun katsoi … huomenna!…

"Rikos on sanan kaltainen, — ajatuksen synnyttämänä se lentää esiin ja näyttää meistä usein vähäpätöiseltä, viattomalta, — mutta sen seuraukset kestävät aina läpi iankaikkisuuden.

"Minä eräänä iltana ripoitin vähän arsenikki-myrkkyä mantelimaitoon, jota oli lasissa setäni juotavaksi valmistettuna.

"Olipa minulla tuota myrkkyä vähäsen tallella omalle varalleni myöskin, sillä mahdolliseksi minusta tuntui, että saattaisin … katua.

"Oletko sinä tuntenut katumusta?"

Minä en rohjennut vastata.

Liisi jatkoi: "Kun olin tehnyt tuon onnettoman työn, menin ylös huoneeseeni. Minä tunsin itseni levolliseksi ja kylmäksi … kylmä kuin marmorikivi oli ruumiini — siltä tuntui myöskin sydämmeni … sen sykkiminen oli ikään kuin puuttunut. Minä seisoin lieden ääressä lämmitellen jäisiä käsiäni, kun äkkiä kuului alikerrasta hätäistä liikettä ja levotointa melua.

"Silloin valtasi minua hirveä tuska … minä menin alas ja näin uhrini, kuolon kalpeana, melkeinpä tainnoksissa, sohvassa istuvan, pää taakse-päin vaipununna. Hänen vaimonsa ja lapsensa olivat oikein toivottomassa tuskassa hänen ympärillään.

"Kun tulin sisälle, loi setäni minuun silmäyksen … sitä en koskaan unhoita! Silloin minua lähestyi koston hirmuhenki, joka tarttui terävillä, verisillä kourillaan minun sydämmeeni. Se oli katumus.

"Ääntevästi tunnustin rikokseni — ja rukoilin heidän kiroustansa, joittenka onnen olin hävittänyt… Minä konttasin lattialla, painaen otsaani tomuun… Ei kukan koroittanut ääntänsä syyttääksensä minua, — — mutta eipä myös yksikään käsi minua ylös lattiasta auttanut. Minä raahasin itseni hänen jalkojensa luo, jonka olin myrkyttänyt, — minä tahdoin niitä suudella … mutta toinen jalka sysäsi minut pois, se oli hänen vaimonsa, — minä suutelin sitä ja menin onnekseni tainnoksiin.

"Minä olin pitkän ajan varsin hourupäisenä. Kun taas tulin järkeeni, näin setäni seisovan vuoteeni ääressä, kuulin hänen julistavan minulle pelastumisensa — ja anteeksi antamuksensa.

"Niin langennut, niin syvälle langennut olin, — että halukkaammin olisin hänen kirouksensa ottanut vastaan. Se olisi — siltä minusta näytti — kelvottomuuttani vähentänyt, mutta ei hänen jalouttansa.

"Kaikkein himojen raivoisin myrskytuuli riehui sydämmessäni. Minä kirosin valoa — ja valo vei säteensä pois minun kelvottomista silmistäni — sekä ruumiini että sieluni sulkeutui iankaikkiseen yöhön.

"Luonnon myrskyt ovat lyhykäiset, niitä seuraa tyvenet, kirkkaat päivät. Ihmis-sydämmessä himojen myrskytuulet riehuvat kauan ja suovat vain hetkellisen levon. Minäkin sain tuon tuntea, mutta se oli yön rauha — elämän turtumus — horros — pimeyden kehtolaulu. Se taukosi, synnyttääksensä uuden kalvaavan, polttavan tulen, jota kyynelten iankaikkisesti vuotavat lähteet eivät ikänä voi sammuttaa. Minä ikävöitsin ja halasin äärettömän palavasti sovitusta.

"Oi ristin kuolema, — tuskat, verihiki, kivut! — kärsiä ja teidän kauttanne sovittaa — se — sepä olisi hekumallista ollut. Mutta sokeana … muumian tapaisena elävien olentojen joukossa, — rikoksellisena ihmis-pirstaleena, — voimattomana, mitättömänä olentona … olin minä, — ylen-katsottava, — ylen-katsottuna, — oi kurjuutta! kurjuutta! kurjuutta!

"Rangaistakseni itseäni, päätin kuitenkin jäädä eloon — jäädä eloon — heidän ylenkatseensa esineeksi, joita minä rakastin ja kunnioitin; — hyljätäkseni jokaista säälivää kättä — ja vaivatakseni itseäni niin paljon, kuin suinkin saatin.

"Minä jätin vielä kerran sen perheen, jonka onnea olin hävittämäisilläni ollut, ja nyt kinastin viheliäisyydessä eteenpäin muutaman vuoden. Takaisin tulin sitte, kuin kuolema oli laskenut kätensä rinnalleni. Setäni tahtoi minua palajamaan. Hänen pitää hallitseman minua viimeiseen hengen-vetooni asti. Minä en siihen enään mitään voi — se on niin sallittu. Minulla ei enään ole mitään voimaa, minusta on tullut loppu, — loppu!"

Hän vaikeni. Hiljaa rupesin nyt puhumaan muutamia rauhoittavia ja neuvovia sanoja. Minä puhuin malttavaisuudesta ja nöyryydestä; minä mainitsin — rukousta.

"Rukous!" toisti Liisi katkerasti hymyillen. "Kuules Piete! monta monituista vuotta olen rukoillut … yöt ja päivät, joka tunti, joka hetki; — minä olen maannut polvillani siksi kuin vilu on jäädyttänyt jäseneni, ja rukoillut: 'oo isä, ota minulta tämä talkki!' ikään kuin kivi, ilmaan viskattuna, takaisin putoaa haavoittaen viskaajan sydäntä, niin on rukous ollut minulle… Minä en rukoile koskaan enään!"

"Oi rukoile, oi rukoile!" sanoin minä itkein, "rukoile vain oikealla mielellä… Jumala on armollinen ja antaa vakaalle tahdolle voimaa…"

"Jumala?" sanoi sokea synkeällä äänellä. "Oo maailma — jota en enään näe, — aurinko, joka ei enään silmiäni valaise, sinä puhut Jumalasta! Sydän, jossa iankaikkinen rauhattomuus riehuu! sinun sykkimisessäsi kuulen hänen nimensä. Omatunto, rankaisia! — sinä ilmoitat kostajaa… Rakkauden tuli, sinä elämä minun elämästäni! liekissäsi aavistan minä sinun iäistä perus-juurtasi… Mutta Usko, — sinä vaalea enkeli, jonka tulisi näyttää minulle minun Jumalani, — sinua en tunne. Aikaisin olen minä astunut alas epäilyksen kuiluun. Minä en mitään kiellä, — mutta en myöskään usko mitään. Minä näen — pimeyden vain!"

"Ja etkö sovittajan kirkkautta, ristiin-naulitun säde-kehää — ja
Jesusta?" kysyin minä hämmästyen ja kauhistuen.

Sokea oli vähän aikaa ääneti, katkera alakuloisuus kuvautui hänen muodossaan, ja hän sanoi hetken perästä:

"Minä luin kerran eräästä näöstä taikka unesta — ja monta kertaa sen aave-haamu nousee peloittavana ja kauhistuttavana sydämmeeni".

[Madame Staël'in de l'Almagne, toinen osa, sivu 276, Jean Paul'in uni.] "Keski-yön aikana äkkiä aukeni näkymättömien käsien voimasta erään kirkon ovet. Joukko kamoittavia varjoja kokoontui alttarin ympärille, he huohuttivat ja heidän rintansa aaltoili levottomasti. Lapset lepäsivät vielä haudoissaan.

"Silloin astui ylä-ilmoista alas alttarille loistava haamu, jalo, ylevä, mutta hänen muotonsa kuvasti ainaista surua. Kuolleet huusivat: 'oo Kristus! eikö löydy yhtäkään Jumalaa?' Hän vastasi: 'ei yhtäkään'. Kaikki varjot rupesivat kovin värisemään ja Kristus lisäsi: 'minä olen liidellyt ilmojen läpi, kiitänyt kautta aurinkojen, — eikä sielläkään ole yhtään Jumalaa. Minä olen kulkenut maailman perimmäisiin ääriin asti, olen katsonut alas hornan kuiluun, ja huutanut: Isä, kussa olet? mutta kuulinpa ainoastaan, miten sateen pisarat putoilivat syvyyteen, — ja tuo iankaikkinen myrsky, jota ei mikään järjestys ohjaa, on yksistään minulle vastannut. Minä loin sitten silmäni taivaan kaarrosta kohti — ja näin siellä ainoastaan pimeän avaruuden, joka tyhjänä tyhjyytenä kalvaamalla kulutti omaa itseänsä. Koroittakaatte uudestaan katkerat, vihloavat valitus-huutonne ja hajotkaatte, sillä kaikki on mennyttä'. Nuot lohdutusta kaipaavat varjot katosivat. Pian oli kirkko tyhjänä, mutta yht'äkkiä — hirveä näky! — kuolleet lapset, jotka taas vuorostaan olivat kirkkopihalla heränneet, kiiruhtivat nyt esiin ja lankesivat polvillensa alttarilla olevan majesteetillisen haamun eteen, huutaen: 'Jesus, eikö meillä ole mitään isää?' — ja kyyneleitä vuodattain vastasi haamu: 'me olemme kaikki isättömiä, te ja minä, ei meillä ole yhtään…'"

Tässä sokea keskeytti puheensa, ikään kuin kauhistuen tuota sairaalloista, houreen-tapaista mielikuvitusta, ja oli hetken aikaa ääneti, mutta laski sitten sormensa ristiin, ojensi verkalleen ulos-päin käsi-vartensa ja parahti kamalaan läpitunkevaan huutoon, joka ilmaisi hirveintä epätoivoa.

Sinä hetkenä lähestyi meitä kiirehtivät askeleet ja eversti seisoi äkki-arvaamatta edessämme, luoden minuun kysyvän ja levottoman katseen. Sokea, joka tunsi hänen käyntinsä, antoi vavisten kätensä painua alas, mutta pian hän net taas kohoitti everstiä kohti ja rukoili sydäntä viiltävällä äänellä: "Ole säälivä, ole hyvä minulle! Minä olen kovin onnetoin. Jos taas tulen mielipuoleksi, niin älä vie minua hulluin huoneeseen. Kyllähän minusta jo loppu tulee pian. Suo edes että rakkaat kädet silmäni sulkevat!"

Sääli ja syvä suru kuvautui everstin kasvoissa. Hän katseli kauan Liisiä, istahti sitten hänen viereensä, laski käsi-vartensa tueksi hänen ympärillensä ja antoi hänen päänsä levätä vasten rintaansa.

Tämä oli ensi kerta, jolloin näin hänen hellästi kohtelevan onnetointa sokeaa. Liisin kyyneleet vierivät hitaasti hänen kalpeita poskiansa pitkin. Hän oli ihana, mutta ihana, kuten langennut enkeli, jonka kainosteleva toivotoin muoto näyttää hänen tuntevan itsensä ansaitsemattomaksi siihen armoon, jota hänelle osoitetaan.

Nyt havaitsin Armon vähän etäämpänä lähestyvän meitä. Kun hän näki Liisin noin everstin turvissa, hämmästyi hän hetkellisesti, mutta käveli samassa taas meitä kohti, vaikka vieläkin jonkunlainen kummastus kuvautui hänen kasvoissaan. Eversti istui liikahtamatta. Liisi ei näkynyt huomaavan mitään hänen ympärillään olevasta. Kun Armo tuli meidän lähellemme, loi hän everstiin katseensa, heidän silmäyksensä kohtasivat toisiansa — sulaen ystävälliseen kirkkaasti loistavaan säteeseen, ja ikään kuin saman ajatuksen synnyttämästä liikkeestä antoivat he kättä toisillensa.

Armo hyväili Liisiä ja puhutteli häntä hellästi, — Liisi vastasi kyyneleillä vain. Hetken perästä nousi eversti tarttuen sokean käteen, Armo otti toiseen, ja näin hellästi ja hiljaa hoitaen he häntä välissään taluttivat kotia päin.

Minä jäin yksin puistoon. Tuskallisilla ja levottomilla tunteilla katsahdin lempeätä, keväistä sinitaivasta kohden, sydämmestäni halasin, että sen kirkkaus loistaisi sieluuni.

Matkustaissani elämän tyveneitten kohtalojen läpi, minun ei koskaan ole tarvinnut koetella niitä tyrskyjä, jotka kohtaavat monta monituista elämän vaeltajaa, vaan olen rauhallisessa sydämmessäni tallentanut elähyttävän uskon ja pyhittävän toivon; ainoastaan kanssa-ihmisteni onnettomuudet, kärsimykset ja epätoivot ovat välistä pilviin peittäneet ihanata aurinkoani ja elämäni iloa sekä saattaneet minua välistä katsahtamaan korkeuteen, katkerasti kysyen … "miksikä?"

Mutta eipä vastaus kauan viipynyt, kun sitä rukouksessa hartaasti anoin. Lohduttavat tuuloset leyhkyivät levottomaan sieluuni kuiskaten:

"Pilvet haihtuvat, aurinko jäljelle jääpi. Ihmisten rikokset, surut ja hairaukset eivät saata muuttaa luojan hyvyyttä. Me näemme ainoastaan vähäisen osan. Ihmiset kuolevat — muuttuvat. Jumala on muuttumatoin".

Turhaan me epäillemme, nureksimme ja olemme levottomat. Kaikista elämämme harhateistä on meillä ainoastaan yksi ulos-käytävä. Sinä hetkenä, jolloin pimeys meistä synkeimmältä näyttää, olemme ehkä lähimpänä valoa. Kun sydän-yön kello kajahtaa, silloin kohta aamukin jo kajastaa, — ja vaikka se olisikin kuollon-kello, joka meille vapahdusta julistaisi, niin, kun elämämme sokkelot meistä ahtailta ja pimeiltä näyttävät, mitäpä lohdullisempaa saattaisimme itsellemme sanoa, kuin: "meille avataan ovi, ja me pääsemme ulos, — valkeuteen". Näyttäköön meistä kuinkakin ahtaalta, umpinaiselta, — niin tiedämme että, — "meille avataan ovi!" No siis, — odottakaamme, toivokaamme!

* * * * *

Liisin mielen-tila kävi tästä päivästä vielä levottomammaksi. Hänellä oli välistä oikeita mielen-vian kohtauksia, joten hänestä täytyi toista vertaa paremmin pitää huolta kuin ennen.

Hänen kärsimisensä ja rauhatoin elämänsä levitti ikään kuin synkeän hunnun koko perheen ylitse. Erittäinkin näkyi se haitallisesti vaikuttavan everstin terveyteen ja luontoon.

Jotta en lukioitteni silmiä väsyttäisi sillä, että liika kauan annan heidän tarkastella tätä synkkää taulua, tahdon heitä nyt saattaa toisen luo. Se on valoisa, iloinen; siinä astuu yhdistettynä esiin maailman ja ihmis-sydämmen nuoruus. Me panemme sille nimeksi:

Kevät ja Rakkaus.

"Myöskin minä olen Arkadiassa ollut".

Viattomat ilot, viattomat surut, te nuoruuden-aikani ystävät, te enkelit, jotka hymyten ja itkein avasitte minulle elämän portit! teitä kutsun tänään! Ja teitä myöskin, te ajatukset, puhtaat kuin taivaan sini! tunteet, lämpimät kuin kevät-auringon säteet! toivo, raitis kuin kevät-aamun leyhke! minä kutsun teitä, — tulkaa, oi tulkaa elähyttämään uupunutta mieltäni!

Minä tahdon laulaa keväästä ja rakkaudesta, nuoruudesta ja ilosta; — suloiset raittiit muistot, nuoruuden-hetken satakielet! koroittakaatte äänenne! minä tahdon nuotille panna teidän säveleitänne ja ihastua vielä kerran teidän laulustanne.

Toukokuun kahdentenakolmatta päivänä nousi kevät-aurinko kirkkaana ja kosketti kullan-keltaisilla säteillään Kaarlo kornetin silmiä. Oitis näki hän unissaan kalparitariston tähdet välkkyvän joukottain edessänsä. Hän pyrki halullisesti niitä selvemmin katselemaan, koetti aukaista silmiänsä, heräsi ja näki tähtien katoavan pois päivän ihanassa valossa, jonka säde-loisteessa pyöri miljonittain hiukeita.

Neljänneksen tunnin kuluttua nähtiin hänen, pyssy olalla, kuleksivan seudun metsien raittiissa aamu-ilmassa. Tämä oli kevät-aamu niin ihana, kuin se, josta runoilla Böttiger laulaa;

"Suloisna hymyi luontonen
Ja nurmi vihersi,
Ja rukousta kukkasen
Jo leivo sävelsi,
Ja puro purki hiljakseen
Pois lahden tyyneeseen,
Missä joutsen hopeehohteinen
Ui, lauluns laulaen.

Ja päivän kultaa kohden loi
Lentonsa kotkanen,
Ja mehiläinen mettä joi,
Vei korttaan muurainen,
Ja perho kätki ruususeen
Nuot punasiipensä,
Ja kyyhkypari toisilleen
Nyt kuiskaa lempensä.

Yks' nuorukainen toivova
Käy puitten varjossa,
Ja verensä on hehkuva,
Ja katse kaipaava".
………………..

Tässä nuorukaisessa nyt näemme Kaarlo kornetin täynnänsä niitä raittiita, suloisia tunteita, joita ainoastaan elämän ja luonnon aamuhetket yhdistettynä meille lahjoittavat. Hän katselee ympärillensä, välistä ylös sinistä taivasta kohti, toisinaan alas aamukasteesta kimaltelevaan ruohoon ja välin taas kaukaiseen etäisyyteen, jossa keveät ruusun-hohteiset usvat aina edempää edemmäksi haihtuvat.

Suloinen tuoksuva leyhke hyväilevän länsituulen tuomana…

Niin pitkälle olin kirjoittanut tunteitteni aina enenevässä kiihkossa, kun varsin äkkiä tunsin niin väkevän ruusun-hajun, että pääni joutui varsin pyörälle; myöskin kuulin erin-omaisen sohinan ja kohinan ympärilläni. Minä nostin kynäni — joka juuri siinä silmän-räpäyksessä oli ikään kuin villitty — paperista ja katsoin taakseni.

Mikä näkö! Huone oli täynnä pieniä loistavia kerubeja, joilla oli ruusukiehkurat päässä ja käsissä, ja heidän siipiensä ainainen värinäpä se oli, joka matkaan saattoi tuon kummallisen suhinan. Jota kauemmin minä katselin noita ihmeellisiä olentoja, sitä viehättävämmältä minusta näytti net värit, jotka loistivat heidän silmissään, poskissaan, siivissään j.n.e. ja kun niistä loin katseeni muihin esineihin, kah! silloin näytti kirjoitusmusteeni valkoiselta, paperini mustalta, keltainen seinäni viheriäiseltä, ja itse olin kuvastimessani — ruusun-punainen. Eipä kummakaan, että ruusun-tuoksu nousi päähäni.

Nyt tunsin minä nuot pikku veitikat; minä olin heitä ennen nähnyt. Ja kukapa ei noita ole nähnyt ja tuntenut! Nethän ne ovat, jotka kujeilevat seitsemäntoista-vuotisen tytön ympärillä ja vääntävät hänen päänsä vähän kallelle. Net ne ovat, jotka panevat nuorukaisten silmät harhailemaan siten, että he tulevaisuutensa taulussa näkevät kirjoitettuna "huvitus ensin ja työ sitten", kun pitäisi olla: "työ ensin, huvitus sitten". Netpä senkin saavat aikaan, että tyhjän-päiten nähdään paljo vaivaa, juostaan kymmenenkin peninkuorma virvatulen perässä, sekä että toisinaan ei taas nähdä senkään vertaa, että tartuttaisiin onneen kiinni, vaikka se juuri kulkee aivan lähitsemme. Net ne ovat, jotka, epävakaisina kuin huhtikuun ilma liehuvat uskottelemassa koko maailmaa ja tekevät koko maailmasta pilkkaa; jotka saattavat P:n menemään naimiseen ja T:n jäämään naimattomaksi sekä molemmat siten tekemään väärin; jotka matkaan saavat, että A. antaa myöntävän ja J. kieltävän vastauksen sekä että molemmat erehtyvät. Net ne ovat, jotka tunkevat rahakauppias Laskumiehen konttuoriin, sekoittavat hänen vekselinsä ja panevat häntä tekemään kuutosesta yhdeksäistä ja päin vastoin. Ja netpä runoiliankin ympärillä niin armottomasti suhisevat ja surisevat, että hän esittelee kaikkea muuta, paitse mitä on selvää ja järkevää, että hän väärässä muodossa kuvailee meille todellisuutta ja siten harhauttaa sekä itseänsä että muita. Mielikuvituksemme haahmoitukset, pienet ruusun-väriset veitikat! kukapa ei teitä tuntisi? Mutta kukapa ei teitä väistäisi, kukapa ei tahtoisi teitä torjua luotaan, joka kerran on saanut kokea teidän kepposianne ja petoksianne? Ja erittäinkin niitten, jotka kutovat jokapäiväisen elämän kangasta, tahtoen järkevästi ja siististi viskata sukkulansa sen köyhän-puoliseen loimeen, tulee paremmin kuin muitten olla varuillansa, ett'ei teidän ruusutuoksunne hurmaa heidän ajatuksiaan eikä sekoita heidän aivujaan. Minä havaitsin, missä vaarassa olin, kuinka vaaralliselle tielle kynäni oli kiitänyt. Minä laskin sen pois, nousin istualta ja menin juomaan pari lasillista kylmää vettä, avasin akkunan ja henkäsin sisääni tuota vielä lumikylmää huhtikuun ilmaa, — katselin taivaan kirkkautta kohti, katsoin alas maahan, jossa piiskattiin tomua vaatteista, käänsin huomioni sitten kolmeen kissaan, jotka vasta-päätäni eräässä vintin-akkunassa istuivat, pää kallellaan, varsin siististi maailman menoa katselemassa. Sanalla sanoen, minä annoin silmäni tarkata ympärilläni olevaa jokapäiväistä elämää, tullakseni pois mielikuvitukseni maailmasta, joka nuoruuden-muistojeni siivillä lenteli esiin ja leveni ympärilleni. Yksi noista pienistä veitikoista oli korviini kuiskannut: "vähäisen sopii perättömiäkin jutella, kunpa siitä vain syntyy kaunis vaikutus", ja jollen vain olisi aikanaan tointunut ja katsellut ympärilleni, olisitte, hyvät lukiani, kentiesi saaneet nähdä kevään sekä rakkauden, jonka vertaista ei koskaan ole muualla ollut … paitsi ehkä Arkadiassa.

Kun akkunan luota palasin, oli huoneen ilma aivan raitis. Nuot pienet ruusun-väriset hämmentäjät olivat matkoissaan, ja minä näin taas kaikki esineet todellisessa ja luonnollisessa muodossansa.

Todellisuuden kuvan täytyy olla kirkkaan puron kaltainen, joka eteenpäin virtaessaan selvästi ja toden-mukaisesti näyttää kaikki sen aalloissa kuvastuvat esineet, ja jonka kirkkaan veden lävitse pohja ja siinä olevat aineet näkyvät. Kaikki, mitä kuvailia eli tekiä kerronnassaan saa mielikuvituksellensa myöntää, on siinä, että se toimielee auringon-säteenä, joka muuttamatta esineitten omituisuutta kuitenkin lahjoittaa väreille kauniimman loiston, antaa aalloissa välkkyvälle päivälle timanttihohteen ja valaisee puhtaalla kirkkaudellaan itse puron santapohjaa.

Saatuani tällaisen vakaan mielipiteen minä nyt sen johdosta levollisena astun näyttämölle auringon-säteenä, jonka annan laskea loisteensa tosi-kuvailulle, minkä olen keväästä ja lemmestä tekevä. Mutta auringon-paistekkin väsyttää, yhtä kuin moni muukin, jos sitä kestää liika kauan (kuten esimerkiksi Egyptissä); siksi annan auringon-säteeni vain sieltä ja täältä loistaa esiin, vaeltaissamme nuoruuden onnellisilla aloilla, ja valaista ainoastaan niitä kohtia, joissa arvaan lukiani halukkaimmin viipyvän, taikka missä itse haluan istua, lämmitellä ja levähdellä. Astukaamme nyt metsästä ulos

Ensimmäiseen Valon-säteeseen.

Se loistaa läpi synkän honkametsän ja näyttää meille aukean paikan, jonka perällä esiintyy tuo vähäinen harmaa talo, joka kaunisti näkymöä eräässä edellisessä luvussa. Edessämme näemme viheriän rannan, jota lännen kirkkaat laineet hyväilevät. Graniittikalliot kohoavat muodottomina ja seisovat vahtina veden-emon taivaan-sinisen linnan ympärillä. Niitten rinnalla nuoret viheriälatvaiset koivut häälyttelevät hyvän-tuoksuvia oksiaan länsituulosissa, jotka niitten ympäri liehuvat täynnänsä eloa ja iloa, täynnänsä kevättä.

Järven rannalla, viheriäisessä lehdossa havaitsemme nuoren miehen ja nuoren naisen istumassa kukoistavalla nurmikolla toinen toisensa rinnalla. He näyttävät onnellisilta, — nähtävästi he nauttivat luonnosta, toistensa seurasta ja kaikesta. Nuorukainen juttelee tytölle jotakin; hänen silmänsä kiiltävät, väliin hän net säteilevinä luo taivasta kohti, toisinaan katselee hän eteensä ja muodossaan kuvautuu uhkeamielisyys ja onnellisuus, väliin hän taas kauan tarkastelee tyttöä, ikään kuin tahtoisi tutkia hänen sydämmensä tilaa. Hän painaa kätensä vasten rintaansa, oikaisee käsivartensa ulospäin, ikään kuin syleilläksensä koko maailmaa; hän puhuu hartaan vakuutuksensa koko voimalla ja voi siis varmaankin saada kuuliansa vakuutetuksi. Tyttö kuuntelee ystävällisesti tuota puhetta, joka näkyy häntä miellyttävän. Hän kuuntelee, välistä kyynelten vieriessä, väliin ihmetellen ja ihastuneena, laskee kätensä ristiin tahi nostaa net ylöspäin, iloisesti huutaen, ja näyttää aina enemmän vakuutetulta. Mistä hän on vakuutettu? Tuon nuoren miehen rakkaudestako?

"Hui hai!
Lemmest' vainko puhuttaisiin?"

Ei suinkaan, — vakuutettu on hän siitä, että Kustaa Vaasa oli suurin kuningas, Kustaa II Adolfi suurin ritari ja kahdestoista Kaarle paljon suurempi sankari kuin Napoleon sekä että hänen isänmaansa kansa oli paras, mitä maan päällä löytyi.

Muutamat lukiattaristani, joilla on erittäin hyvä muisto tahi erin-omainen arvaamisen kyky, saavat varmaan päähänsä tuon sattuvan ajatuksen: "Tässä epäilemättä näemme Kaarlo kornetin ja hänen sirkkusensa eli kauniin Herminan!"

Aivan oikein.

"Mutta kuinkapa he ovat tulleet toistensa tuttavuuteen?" kysynee ehkä joku teistä. Minä vastaan: lukekaa vanhatta Testamentista Moseksen-kirjan 24 luk. Eleazarin ja Rebekan tuttavuudesta. Net pienet eroitukset, jotka vanhemman ja uudemman ajan välillä vallitsevat puheessa ja tavoissa, ehkä vaatisivat minua tekemään vähäisiä rajoituksia Mesopotamiassa Patriarkkain ajalla ja nyky-aikana Ruotsissa tapahtuneen idyllikuvauksen välille, mutta tätä en pidä niin tarpeellisena, että uudestaan rupeaisin kertoilemaan kohtauksesta, joka saattaisi lukiani toistamaan Salomonin ikävää, mutta toden-peräistä sananlaskua: "ei mitään uutta auringon alla!" ja vieläpä tämmöinen kertominen itsessänikin synnyttäisi sen tunnon, että ihanasta alkuperäisestä kuvauksesta teen huonon jäljennöksen, no siis, tässä oli myöskin väsynyt matkamies, lähde, nuori tyttö, joka tuli vettä ruukulla noutamaan sekä antoi matkustavaisen juoda. Eihän tällä ollut kameleita, mutta olipa hänellä hellä, kiitollinen, kaikelle muulle, paitsi kristilliselle rakkaudelle, kylmä sydän. Ja tämä ihana hellyys, tämä jalo voima vaikutti sen, että hän kantaen tuon suloisen tytön vesiruukkua saattoi häntä kotia.

Sitte kun näin olemme ensimmäisestä valon-säteestä saanut siemauksen (en nimitä sitä ruokaryypyksi, kosk'en tahdo loukata rakkauden ystäviä), siirrymme

Toiseen Valon-säteeseen,

jossa tulemme paremmin tuntemaan metsäperhettä ja Kaarlo kornetin sydäntä sekä yleisesti huomaamaan, mikä tarkoitus luojalla hänen suhteensa lienee, ja tämä meitä johdattaa siihen siveelliseen mietiskelmään, että meidän jokaisen tulee täällä maailman monimutkaisissa kierroksissa pitää sydäntämme tarkalla silmällä.

Jos syystä Herminaa saatti verrata Rebekkaan, niin eipä suinkaan Paroni K., Herminan isäpuoli, ollut vähintäkään vieraan-varaisen Bethuelin tapainen. Erittäin kylmästi ja tylysti otti hän nuorta matkustajaa vastaan. Hänen rouvansa, tuo ennen mainittu metsän-emäntä, ei ollut paljoakaan leppeämpi. Näytti melkein siltä, kuin olisivat sekä peljästyneet että harmistuneet siitä, että heidän piilopaikkansa oli tullut ilmi. Mutta eivätpä he kauan saattaneetkaan peljätä eivätkä tylysti kohdella nuorukaista semmoista, kuin Kaarlo kornetti oli. Hänen suora, rakastettava ilomielisyytensä ja hyvyys, joka tuli esiin koko häneen olennossaan, hänen vaatimattomuutensa sekä jalo, sujuva käytöksensä, jonka hän oli perinyt isältään, hänen kirkkaat, lempeät silmänsä, jotka aina levollisesti, vapaasti ja suorasti katselivat toista silmiin, vaikuttivat, että aivan eriluontoisiakin ihmisiä hyvin viihtyi hänen seurassaan. Sydän vaati välttämättömästi häntä uskomaan, ja jokainen tahtoi halusta elää hänen parissansa samasta syystä, kuin halutaan elää vapaassa luonnossakin, — sen vuoksi, että siellä elämä meistä tuntuu hauskemmalta, että siellä olemme onnellisemmat ja paremmat; sillä kun me … mutta mitäpä se hyödyttää, että tässä rupean mieleen johdattamaan asioita, joita jokahinen ilmankin tietää?

Kaarlo kornetti tahtoi ja saattoikin miellyttää sekä paronitar K:ta että hänen miestänsä niin, että he, kun kornetti pyysi käydäksensä heidän luonaan, suostuivat hänen pyyntöönsä, jos hän (tämä tehtiin välttämättömäksi ehdoksi) lupaisi, ett'ei hän kellenkään, ei edes kodissaan, ilmoittaisi mitään heidän olopaikastansa eikä heidän tuttavuudestansa hänen kanssaan.

Tämän lupasi kornetti, sen tähden — — — sen tähden, että hän erin-omaisesti halasi takasin näitten ihmisten luo.

Muutamassa päivässä hän jo oppi tuntemaan niitä kummallisia ja onnettomia epäkohtia, jotka vallitsivat tässä perheessä; mutta aikaapa kului, ennen kuin hän tuli havaitsemaan niitten syitä. Paroni K. oli ruotsalainen, hänen rouvansa ja tytär-puolensa italialaisia; pari kuukautta sitten oli hän niiden kanssa tullut Ruotsiin. Heidän vaatetuksensa oli komea ja erittäin sievä; heidän puheensa ja käytöksensä, heidän sivistyksensä ja taitonsa ilmaisi, että he kuuluivat korkeimpaan ja hienoimpaan säätyluokkaan, ja kuitenkin he täällä saivat kärsiä puutetta paljosta elämälle tarpeellisesta, nimittäin semmoisesta, mitä maailman lellilapsille on tullut välttämättömän tarpeelliseksi. Kaikki muu, mitä talossa löytyi, osoitti suurinta köyhyyttä, paitsi yksi huone, johon oli ikään kuin jotain onnen haaksirikosta koottu kaikellaista korutavaraa. Se jokapäiväinen ravinto, jota he nauttivat, ei ollut parempi, kuin mitä jokaisen torpan perheen on vara pitää. Kornetti puolestaan vakuutti, ett'ei mikään ruoka ollut parempi kuin perunat ja silli.

Paroni K:n ja hänen rouvansa kesken riehui melkein ainainen myrsky. Heidän välillään näkyi vallitsevan vuorotellen palavin rakkaus ja väkevin viha, joka toisinaan paronittaren olennossa ilmaantui ylpeänä ylenkatseena, vaan hänen miehessään hillitsemättömänä kiukkuna ja raivona. Tämän onnettoman parikunnan välillä tapahtui usein kohtauksia, joissa he katkerimmalla tavalla moittivat toisiaan; pienimmätkin vähäpätöisyydet siihen antoivat aihetta, ja nämät rettelöt tavallisesti päättyivät siten, että paroni joutui mielettömään raivoon ja paronitar itki, huutaen onnettomasti. Paronitar näkyi oikeastaan olevan jaloluontoinen, mutta hän oli myöskin taipumatoin, ylpeä ja kovin kiihkeä. Hänen miehensä oli heikko, mutta itsekäs, raivoisa ja kiivas luonnostaan, — välistä kuitenkin, jolloin hänellä oli levollisempia hetkiä, jolloin hän ikään kuin katui pahuuttansa, saattoi aavistaa, että tässäkin luonteessa löytyi jalompia puolia, — jotakin, joka ansaitsi rakkautta.

Malttavaisena, lempeänä ja ystävällisenä, kuten kärsivä enkeli, seisoi Hermina levittäen viattomuutensa lumivalkiat siivet sovittavasti näitten, himojen taistelossa raivoisaksi ja katkeraksi joutuneitten luontojen välille.

Hänellä oli ihana sielu, mutta se ei ollut, samati kuin hänen ruumiinsa, semmoisena syntyänsä. Se oli siksi muodostunut kärsimysten kautta, joita hän jo aikaiseen oli saanut kodissaan kokea, ja myöskin aikaiseen kehittyneen uskon-elämän kautta, joka sai hänen malttavasti kärsimään, hymyillen kieltämään itseltänsä kaikkea, työskentelemään rakastavasti ja väsymättömästi sekä uhraamaan suruansa Jumalalle. Lievittääksensä äitinsä kärsimystä ja saadaksensa hänelle enemmän mukavuutta teki hän karkeimpiakin askareita, jotka muuten olivat talon ainoan piian tehtäviä. Oikein sääli oli nähdä tuota ihanata, hienoa naista tekemässä rotevan palvelian töitä, kantamassa taakkoja, joiden alla hän miltei uupunut, — niin, joiden alla hän olisi uupunut, ellei Kaarlo kornetti olisi tullut nostamaan taakkaa omille hartioillensa. Hänen tulonsa tuotti monta muutosta Herminalle. Kuten Jakob palveli Labania ihanan Rakelin tähden, niin palveli Kaarlo kornetti paroni K:ta, lievittääksensä Herminan vaivoja. Hän metsästi ja kalasti sekä toimitti varoja kyökkiin, ja vastuspa oli estää häntä olemasta kokkina takan ääressä, kun hän näki, miten Herminan täytyi lieden edessä polttaa ihania kasvojansa ja käsiänsä. Toisin tavoin hän ei rohjennut apuansa tarjota tälle köyhyydessäänkin uhkean-ylpeälle herras-väelle.

Tähän asti oli Hermina melkein orjan tapaan äitiänsä palvellut, mutta eipä hän siitä tullut palkituksi sillä hellyydellä, jonka hän hyvin olisi ansainnut. Paronitar näkyi olevan tottunut ottamaan uhria vastaan, siitä kiitosta antamatta; vielä vähemmin hän itse mitään uhrata tahtoi.

Vaivoin hän kärsi sitä köyhää ja vähä-arvoista tilaa, johon oli joutunut. Herminaa hän vaati käymään yhtä komeasti ja somasti puettuna, kuin hän itsekkin aina oli, ja tämähän kävikin laatuun, koska olivat Italiasta muassaan tuoneet koko rikkaan vaate-varaston. Olipa ikään, kuin hän näissä entisen komeutensa jäännöksissä olisi hakenut lohdutusta nykyiseen kohtaloonsa, eli ikään kuin hän ei olisi uskonut tätä nykyistä tilaansa tosi-oloksi, vaan hetkelliseksi lumoukseksi, joka milloin hyvänsä saattoi muuttua; hän juuri kuin odotti, että joku haltiatar noitasauvallaan palatsiksi muuttaisi tuon pienen, harmaan talon ja piti itsensä siis valmiina, jotta hän ylhäisen arvonsa mukaisesti saattaisi vastaan ottaa kunnioituksia ja onnen-toivotuksia,

Paroni K. kohteli kylmästi, välistä kovuudellakin tytärpuoltaan, ja selvästi näkyi, että mitä Hermina hänen puolestaan teki, sitä hän ei tehnyt isänsä — mutta Jumalan vuoksi.

Siitä hetkestä asti, kuin kornetti tuli tähän perheeseen, sai hän siinä vallan, joka enentyi päivä päivältä, ja tätä valtaansa käytti hän valmistaaksensa Herminalle iloisempaa elämää.

Paroni K. oli useimmiten päivät poissa ja tuli vasta iltapuolella kotia; joskus hän retkillään viipyi kaksi ja kolmekkin päivää. Tämmöisinä rauhan aikoina ymmärsi kornetti toimittaa Herminalle sellaisen vapauden, jota tämä neitonen ei ennen koskaan saanut tuntea, vaan josta hän nyt lapsellisella mielellä sydämmestään iloitsi. Kornetin kehoituksesta nimittäin tuli paronitar, joka rakasti luonnon kauneutta, pitkille kävely-matkoille tuohon ihanaan, runolliseen metsäseutuun. Kasvitiede oli ennen ollut hänen paras huvituksensa; kornetti sai hänen uudestaan mieltymään siihen … ja näki joka paikassa kukkia (luulenpa siinäkin, jossa ei yhtään ollut), saattaaksensa tuota kotomaansa rikkaaseen kasvikuntaan mieltynyttä Italialaista vakuutetuksi siitä, että hänen, kornetin, isänmaa oli yhtä rikas kasveista, kuin uroista ja raudasta. Varma on kuitenkin (sen hän itse myöhemmin tunnusti), ett'ei hän siitä niin tarkkaan huolinut, vaikka hän paronittarelle erittäin harvinaisina kasveina esitteli kissankäpälöitä, keltänätkymiä, suopursuja, ketunleipiä, koiruohoja, taskuheiniä, tervakukkia y.m.

Ihanimman kaikista, mitä luonnossa löytyi, sanoi hän olevan tuon suloisen "Linnaea borealis" eli sirkunkellon, joka on nimensä saanut maailman suurimmasta luonnon-tutkiasta, Linné'stä. Tätä ihmeellistä kasvia löytämään koetti hän innostuttaa paronitarta ja Herminaa, miten vain suinkin saattoi. Joka päivä aavisti hän sen löytyvän jollakin uudella seudulla, — hän haki kauan, — kauan ja tarkasti, mutta ei havainnut sitä ennen, kuin vasta sinä hetkenä, jona hän havaitsi rakkautensa.

Näillä retkillä sai kornetti tilaisuutta olemaan alituisesti Herminan seuralaisena. Heidän kävellessään oli hän Herminan tukena, ja kun he levähtivät, silloin hän tyttöä auringon polttavilta säteiltä suojeli; vähitellen hän sai Herminan juoksemaan metsissä, kiipeemään vuorilla ja, sanalla sanoen, nauttimaan tuota vapaata, raitista nuoruuden elämää, josta tyttö, joka näihin asti oli elänyt melkein luostarin-tapaisessa hiljaisuudessa, ei ollenkaan tietänyt. Kun hän nyt, posket terveydestä hohtavina, hiipi ihanana ja ketteränä, kuin vuoren-neito tuossa kevät-tuoksujen sulostuttamassa luonnossa ja aina välimmiten käänsi herttaiset, kiitollisuudesta ja ystävyydestä loistavat kasvonsa sitä kohti, joka hänen elämänsä näin hauskaksi oli muuttanut, silloin … silloin tunsi kornetti jotakin kummallista sydämmessään … lämpymän, suloisen, — varsin erin-omaisen, hänelle näihin asti tuntemattoman tunteen.

Paronitar näkyi katselevan noita molempia ystäviä ikään kuin kahta lasta, joittenka leikkiä hän salli sen vuoksi, että he kaiken ilonsa, kaikki kukkasensa kuitenkin uhrasivat hänelle. Kornetti kykeni hyvin pitämään ihmisiä hyvällä mielellä ja vieläpä muillekkin kohteliaina.

Suurimmasta arvosta oli hän kuitenkin Herminalle niinä hetkinä, jolloin nuot kodissa usein tapahtuvat ikävät kohtaukset tyttö paran silmiin tuottivat katkeria kyyneleitä, joita salataksensa hän tavallisesti kiirehti kyökkiin. Tänne kornetti häntä aina seurasi, lohduttaen häntä veljellisellä hellyydellä; väliin hän tyttöä kehoitti tulemaan kanssaan ulos ja koetti sitten keskustellen ja kertomuksia jutellen johdattaa hänen ajatuksiansa iloisempaan suuntaan.

Kerran oli Herminaa kotona tarvittu ja huudettu, mutta häntä ei ollut saatavissa; tästä hänen isäpuolensa suuttui ja kovasti nuhteli tyttöä. Kornetti otti itseensä näistä nuhteista, ja se tapa, millä hän vastasi paronille, vaikutti sen, että Hermina sai suuremman vapauden kuin ennen. He saivat nyt usein mennä kahden ulos kävelemään. Herminan opetus oli monessa, etenkin vakavammissa oppi-aineissa huolettomasti hoidettu. Näissä kornetti tuli hänen opettajaksensa (varsinkin ruotsin historiassa); hän tuli ikään kuin veljeksi tälle tytölle. Ja pianpa hän saikin veljen suloisen nimen Herminalta, sillä eräänä päivänä, kun he yhdessä lukivat kieli-oppia, tulivat he siihen päätökseen, että sinutteleminen tuntui paljon kauniimmalta kuin teititteleminen, sekä että tuo edellinen heidän välillään olisi käytettävä.

Hermina puolestaan ei juuri tullut Kaarlo kornetin opettajattareksi eikä varsin sisareksikaan, mutta hän tuli aivan kornetin huomaamatta — hänen silmäinsä valoksi, hänen elämänsä iloksi, hän tuli hänen … nyt on jo kylläkin aikaa ilmoittaa lukioilleni ja varsinkin nuorille lukiattarilleni, mitenkä Kaarlo kornetin oli laita. Hän oli rakastunut!!!

Eihän tuota kukaan olisi milloinkaan saattanut arvata. Itse ei hän tätä uskonut, aavistanut eikä arvannut ennen, kuin

Kolmannessa Valon-säteessä,

jolloin hän eräänä iltana auringon laskiessa käveli rasvatyyneen järven rannalla, Hermina rinnallaan. Tyttö kulki vaiti ja kalpeana — niin, hänen kalpeutensa oli sitä laatua, joka osoittaa, että sydän on ilotoin, nöyrä, mutta kärsivä.

Hänen vanhempiensa välillä oli taaskin ollut kohtauksia semmoisia, jotka syvästi koskivat tytön hempeään sydämmeen. Kaarlo kornetti oli melkein väkisin vienyt hänen pois vanhempain luota ja koetti nyt, vaikka turhaan, huvitella ja ilostuttaa hänen alakuloista mieltään. Käveltyänsä vähän aikaa, he istuivat koivujen varjoon sammaltuneen kallion juurelle ja ääneti katselivat sammuvaa iltaruskoa, joka hohteensa laski veden kuvastimelle sekä toisen rannan metsäisien vuorten huipuille.

Silloin vasta loi Hermina kyyneltyneet silmänsä Kaarlo kornettia kohden, sanoen: "veljeni, sinä olet kovin hyvä…" Hän aikoi puhua enemmän, mutta äänensä vavahti; hän vaikeni ja näytti taistelevan kyyneltensä kanssa, mutta lisäsi sitten taas, kääntäen samalla kasvonsa pois päin: "sinä viivyt täällä minun vuokseni, hyvyydestä minua kohtaan, ja sinulla un minun vuokseni monta ikävää ja raskasta hetkeä ja … kuitenkin saattaisit olla hyvin onnellinen, sinullahan on isä, on äiti, molemmat kovin hyvät ja oivalliset … sisaria, joita rakastat; — he sinua kaipaavat … palaa takaisin heidän pariinsa — ja jää heidän luoksensa … ole onnellinen … äläkä tule tänne takaisin!"

Ääneti istui kornetti katsellen järveä, ja ikään kuin kuvastimessa näki hän samalla sydämmensä tilan.

"Miksikä sinä jatkoitkaan käyntiäsi meillä?" sanoi taa Hermina rukoilevalla ja hempeän suloisella äänellä. "Sinä saatat itsellesi paljon pahaa etkä voi kuitenkaan muuttaa kohtaloani. Isäni on tänä päivänä puhunut sinulle kovia, uhkaavia sanoja … voi, jätä meidät! Miksikä viipyisit? Älä ole levotoin minun tähteni, Kaarlo! Jumala kyllä minua vahvistaa ja auttaa".

"Hermina!" sanoi Kaarlo kornetti, "minä en saata jättää sinua … mutta yhtä paljon itseni kuin sinun tähtesi olen…"

Hermina katsoi kysyvästi kornetin puoleen, ja samalla kaksi suurta kyyneltä verkalleen vierieli alas hänen poskillensa.

"Sen tähden … sen tähden", jatkoi kornetti syvästi liikutettuna, "… että … Hermina, sen tähden, että rakastan sinua sanomattomasti, ett'ei minulla yhtään iloa ole maailmassa, jollen saa sinua nähdä sekä olla sinun kanssasi…"

Herminan enkelin-muotoiset kasvot loistivat odottamattomasta ja hartaasta ilosta. "Siis löytyy joku, joka minua rakastaa … ja sinä olet se, sinä minun veljeni! Oi, miten Jumala on hyvä minua kohtaan!" Ja hän kurkoitti kättään kornetille.

Katsellen Herminan pientä valkoista kättä kornetti kysyi, salainen pelko sydämmessä: "Pidätkö sinäkin minua hyvänä?"

"Kuinkapa saattaisin muuta?" vastasi Hermina. "Olenhan sitte vasta ollut onnellinen, kuin sinua opin tuntemaan. Sinä olet niin hyvä, niin oivallinen, ensimmäinen, joka on rakastanut Herminaa".

"Ja ensimmäinen, jota Hermina on rakastanut?" kysyi kornetti vähän tutkistellen.

"Aivan varmaan! paitsi äitiäni olet ensimmäinen".

[Minä tiedän hyvinkin, mitkä suuret kasat romanikultaa minä tässä silmän-räpäyksessä luotani lykkään. Selvästi ymmärrän, miten kaikki tässä vähäisessä romani-hiukkasessa olisi saattanut tulla paremmaksi, hauskemmasti aloitetuksi ja vilkkaammasti esitetyksi; kuinka tämän kappaleen sekä alku että loppu olisi saattanut tuottaa kirjalleni kahden-kertaisen menekin. Mutta siihen olisi mennyt useampia sanoja, siis useampia rivejä, siis enemmän paperia ja minun kirjani kustantaja pelkää kovin, että kirja tulee liika vahvaksi, joten sitä ei saattaisi myydä yhdestä pankkooriksistä, siis olen pakoitettu supistamaan kokoon sekä mielikuvitustani että ainettani, saadakseni likistettyä kirjani tuon määrätyn hinnan arvoiseksi. Kustantajani luulee, että yleisö ei juuri huoli paljoa maksaa tuommoisista jokapäiväisistä asioista. Minä luulen, että hän on oikeassa ja että yleisö on oikeassa, sekä että minä olen oikeassa, kun otan heidän tahtonsa ojennus-nuorakseni.]

Suloinen, autuaallinen tunne valtasi näitä nuoria rakastavia; ja ikään kuin olisi itse lemmen-jumala ruusuhunnussa laskeutunut kanervikolle heidän taaksensa, levisi nyt heidän ympärillensä tuoksu niin ihana ja suloinen (varmaankaan ei Olympiassa jumalilla ollut parempaa), että Kaarlo kornetti kesken sydämmensä ihastusta nousi huutaen: "Linnaea! minun elämäni kukka on löytynyt!" ja tosiaankin siellä vuoren kyljessä kasvoi pitkissä, lehevissä köynnöksissä sirkunkelloja. Kohta niistä sidottiin kiehkura Herminan päähän. Kukapa saattaisi kertoa sitä puhdasta, suloista onnea, ja viatonta iloa joka tästä nyt seurasi?

Hermina ei enään ollut kalpea; eikä enään sanaakaan puhuttu Kaarlon palaamisesta kotiinsa omaistensa luokse. Olihan Hermina nyt Kaarlon oma ja Kaarlo Herminan. He ymmärsivät toisiansa, he olivat onnelliset. Kaikki muuttuisi hyväksi, he olisivat aina yhdessä. Heitä ei enään mikään voisi eroittaa, — he olivat toinen toisensa sekä maassa että taivaassa.

Luonto näkyi olevan yhtämielinen näitten nuorten onnellisten kanssa; lempeänä, rakastavana, kuten hellä äiti, sulki se heitä hyväilevään helmaansa.

Kukapa ei halusta antaisi kymmenen raskasta, syksyistä vuotta, jos hetkenkin vain saisi nauttia kevättä ja rakkautta!

Neljäs Valon-säde,

loistaa yli kornetin vihan, tuon hirveän.

Eräänä lämpimänä kesäkuun päivänä tuli kornetti metsätaloon, hikisenä, väsyneenä, kaipaavana ja janoisena, toivoen rakastettunsa silmästä saavansa ystävällisen katseen sekä hänen kädestänsä virkistyttävän juoman. Huoneen ulkopuolella hän jo kuuli kantelon soivan. Hän juoksi ylös portaita, meni sisälle ja näki Herminan ihanampana, sievemmästi puettuna kuin koskaan ennen, istuvan kanteletta soittaen liljan-valkoisilla sormillaan, ja hänen vieressään … voi kauheata, voi tuli ja leimaus ja kuolema! tuonen temppuja ja pahuuden keksintöjä! hänen vieressään istuu — ehkä Cerberus, tuonen kolmipäinen koira, — vieläpä pahempi! ehkäpä Polyfemus, tuo yksisilmäinen jättiläinen, — vieläpä pahempi, kauheampi! — ehkä paholainen, — vielä pahempi, pahempi, hirveämpi vain! Ah, eipä se ollut "la Béte", joka istui "la Belle'nsä" vieressä, ei, tämä oli nuorukainen, niin kaunis kuin kuva, se oli toinen Azor prinssi.

Tämä kaunis, uhkea, tyyne, kylmä, hieno ja sievä Genserik G. katseli kummastuksella tuota palavoissaan olevaa, tomustunutta ja tästä odottamattomasta kohtauksesta kovin ällistyneeksi joutunutta kornetti H:ta. Pian kuitenkin hän nousi istualta, oikaisi soman vartalonsa sekä meni kohteliaasti ja sievästi vasta tulleen luokse, tarjoten hänelle kättänsä ystävällisen alhaisesti. Hän sanoi ihastuneensa, kun sai tavata kornetin täällä maalla, ja muistutti myöskin siitä kerrasta, jolloin viimeiseksi toisiaan Tukholmassa tapasivat. Kornetti ei tästä kohtauksesta yhtään ihastuneelta näyttänyt eikä lausunut ainoatakaan kohteliaisuuden sanaa. Genserik meni taaskin Herminan luokse sekä pyysi häntä laulamaan. Kornetti teki tyhjästä asiaa kävelläksensä lattian poikki, ja mennessänsä Herminan ohitse hän kuiskasi tytön korvaan: "älä laula!"

Vaativalla äänellä ja silmäyksellä määräsi paronitar tytärtänsä laulamaan. Hermina lauloi, mutta vapisevalla äänellä. Kornetti istahti akkunan ääreen ja pyyhkieli hikeä otsastaan. Hän koko aikana, jolloin Genserik oli talossa, tuskin puhui kolmeakaan sanaa, osaksi siitä syystä, ettei kukaan puhunut hänen kanssaan, sekä myöskin siitä, että nuori Genserik itse puhui lakkaamatta. Hän puhui erittäin sujuvasti, hänen keskustelunsa oli kohteliasta ja vilkasta, — hänellä oli niin paljon oppia ja tietoa, että oikein tuntui hauskalta (kornetista harmittavalta). Sitä paitsi hän tiesi oman arvonsa, ja tuopa häntä paremmin koroitti muitten silmissä.

"Minä olen — minulla on — minä teen — minä hyväksyn — minä ajattelen — minä tahdon — minun täytyy — minä olen sanonut" — tämä oli aine, jossa ja missä hänen puheensa ja ajatuksensa juoksu yhä pyöri. Niin, tämä Minä kasvoi ja paisui vähitellen niin suureksi ja mahtavaksi, että Kaarlo kornetti mielestään näki itsensä syrjään sysätyksi, jopa sulavan mitättömäksi. Hänestä tuntui huoneessa ilma tukehuttavalta, hänen täytyi mennä ulos, hengittääksensä vapaasti raittiissa ilmassa. Hän kulki edes takaisin puutarhaa pitkin harmistuneena ajatuksissaan.

"Mikä tuulen-puuska, varmaankin Saharan erämaasta on tänne tuiskannut tuon nuoren sukukartanon-perillisen, tuon turmioa tuovan Genserik G:n? Paronitarhan oikein kursaili ja liehitteli häntä. Mitäpä tämä tietää? Tuo nuorukainen on rikas, kaunis, sivistynyt, hän on perivä sukukartanon, hän on … hyvänen aika! mitä kaikkia hän olleekaan? Hän osoitti varsin selvään mieltymystänsä ihanaan Herminaan — varsinkin … (oikeinpa saattaa raivostua) hänen laulaessaan.

"Ja Hermina! … miksikä hän lauloi, vaikka minä käskin hänen olla laulamatta? Miksikä hän antoi vieraan miehen osoittaa kohteliaisuuttaan hänelle … (tuommoisen, joka vielä päällitten päätteeksi oli sukukartanon-perillinen?) Miksikä hän ei edes sen vertaa minua huomannut, että olisi tuonut lasillisen vettä juodakseni — vaan antoi minun siinä seisoa kuivin suin janoissani, kärsimässä sekä ruumiin että sielun tuskia?"

Näihin tämän onnettoman rakastajan kysymyksiin ei kukaan vastannut. Taivaan-kaarros vetäytyi pilviseksi, ja maassa kietoutui papumaan sotketut pavun-taimet hänen jalkojensa ympäri. Yht'äkkiä kuului hevos-kavioitten kopina. Tämä kumisi kornetin korvissa ikään kuin riemusoitanto; Genserik lähti matkoihinsa ja kornetti palasi kiiruusti taloon, saadaksensa selvitystä. Mutta eipä hän kumpaakaan saanut. Paronitar kohteli häntä kylmästi ja vieroittavasti. Hänen vaativa, vakoileva katseensa tarkasteli Herminaa, joka istui ompelemassa uskaltamatta silmiään neulomastansa nostaa. Tämä hetki, jolloin näin kahden puolin oltiin tyytymättöminä, juuri oli se, jona kornetin omaiset äkki-arvaamatta ilmestyivät taloon ja lukia tietää, miten sitten kävi.

Harmillinen ja ikävä oli sitä seuraava aika kornetille. Hän ei enään saattanut tulla rakastettunsa kotiin tapaamatta Genserik G:tä siellä. Hänen kilpailiansa oli varsin nähtävästi Paroni K:n ja paronittaren suosittuna. Kornettia nämät aina yhä huolettomammin kohtelivat. Hermina yksin oli lempeä ja ystävällinen, mutta alakuloinen ja ääneti sekä näytti hänen kysymyksiänsä karttavan.

Pitääksensä metsäperhettä paremmin silmällä, päätti kornetti lähteä jalkamatkalle ja matkusti nyt siten, että asettui Herminan kodon lähellä olevaan heinälatoon; täällä hän öisin lepäsi, ja päivin hän hääri Herminan asunnon ympärillä, kuten mehiläinen kukan parissa.

Sopiihan sadostakin onnellinen olla, niin, heinäin ja kornetin päällä maatessa saattaa luulla joutuneensa taivaan tupiin! Mutta jos närkästyksen ja tyytymättömyyden okaat pistävät sydämmessä, niin silloin varmaankin lato sekä sen korsivuode vielä lisäävät kiviä kuormaan. Kornetti tästä kaikesta teki muistoluettelon.

Suuri muutos tapahtui vähitellen metsätalossa. Sinne tuli yllin kyllin ruokavaroja, viinejä ja monen-moista tavaraa, sinne otettiin myöskin useampia palvelioita. Paroni K. oli aina erin-omaisen hyvällä tuulella ja paronitar tuli yhä uhkeammaksi ja majesteetillisemmäksi … kornetti kävi aivan liikanaiseksi ja hyljätyksi. Genserik G. oli vallan sysännyt hänen syrjään. Nämät nuoret miehet rupesivat tulemaan toisillensa aivan vasten-mielisiksi, ja kornetti, joka oli närkästynyt, katkera ja pistävä, näytti itseänsä tavallisesti huonommalta puolelta varsinkin tuon sivistyneen, kylmän, kohteliaan ja tyvenen Genserik'in rinnalla. Sen hän tunsi sekä näki kaikkien silmistä ja tuli tästä aina alakuloisemmaksi. Hän toimitti osansa huonosti, ja jotta en hienotunteellisia lukioitani väsyttäisi, tahdomme katsella ympärillemme

Viidennessä Valon-säteessä.

Tavallista tyytymättömämpänä ja ajatuksiinsa vaipuneena kulki Kaarlo kornetti eräänä iltana hiljaisesti humisevassa honkametsässä, hän oli suuttunut Herminaan, hänen surulliseen ystävyyteensä ja umpimieliseen olentoonsa, vieläpä itseensäkkin ja koko maailmaan. Silloin tuli hän lähteen luo, jossa ensi kerran oli nähnyt Herminan, ja seisoi siinä surullisilla tunteilla katsellen lähteen tyyneessä kuvastimessa tyytymättömiä, ahvettuneita, epäkauniita kasvojansa, hän vertaili niitä ajatuksissaan Genserik'in ihanaan, kirkkaaseen ja viisaaseen muotoon. Nyt äkki-arvaamatta näki hän lähteessä toiset kasvot omiensa rinnalla. Nämät olivat ihanat, kuten enkelin, ne olivat Herminan. Ilon-värähdys tuntui kornetin sydämmessä, mutta samassa sen poisti katkera tunne.

"Hermina", sanoi hän, "varmaankin Genserik'in luulit tässä löytäväsi".

Hermina oli hetken aikaa vaiti, mutta laski sitten hiljaa kätensä kornetin olalle, sanoen ainoastaan: "Kaarlo! Emmekö enään ymmärrä toisiamme?"

Kornetti loi silmänsä Herminaan, jonka lempeä, rakastettava, mutta kyyneleinen katse kohtasi kornetin silmäystä. Rakastavaiset! jos teidän rakkautenne silkkivyyhti on sekauntunut ja te tahdotte sitä selvittää, — niin älkää puhuko. Katselkaa toisianne.

Kaarlo kornetista tuntui, ikään kuin huntu yht'äkkiä olisi pudonnut pois hänen silmiltään, usva haihtui hänen sielustansa, hänelle tuli kaikki ihan selväksi, oikeinpa taivaan selkeäksi. Kauan nämät rakastavaiset seisoivat ääneti, nauttien valoa, rauhaa ja autuutta toistensa kirkkaasti loistavista silmistä.

Sitte kun ei enään melkein yhtäkään levottomuuden kipinää ollut jäljellä heidän sydämmissään, rupesi nämät lempivät selittelemään asioitansa toisillensa.

"Sinä", sanoi muun muassa Hermina, "sinähän olet ensimmäinen, joka minua on rakastanut, sinä olet opettanut minua tuntemaan, että elämä on suloista! Ja vaikka et sitä olisikkaan tehnyt, niin kuinkapa saatat luulla, että minä sinun vertaisena pitäisin tuommoista kylmää, itsekästä olentoa, kuin Genserik G. on?"

"Mutta hän on niin hirvittävän kaunis!" sanoi kornetti nauraen, mutta myöskin vähän häpeillään.

"Onko hän? sitä en ole havainnut. Minua hän ei miellytä. Yhden tiedän, joka minua miellyttää, — yhden, jonka kasvoja katsellessani tunnen itseni onnelliseksi; — yhden, jonka pidän kauniina… Tahdotko nähdä hänen kuvansa?"

Hän saatti kornetin lähteelle, jonka kuvastimessa tämä mielihyvällä näki ahvettuneet, ilosta säteilevät kasvonsa.

"Mutta sinun vanhempasi suosivat Genserik'iä", sanoi kornetti.

"Mutta minä suosin sinua", vastasi Hermina.

"Hän rakastaa sinua".

"Mutta minä rakastan sinua".

"Hermina!"

"Kaarlo!"

Kun ihminen on jättänyt tämän maailman elämän mennäksensä toiseen parempaan — taivaaseen, niin sanotaan lohdullisesti: "rauha olkoon hänen kanssaan!" Ja sitten ruvetaan muuta ajattelemaan.

Samati saattaa, kun kaksi rakastavaa epäilystensä surun-laaksosta ovat astuneet sovinnon kirkkaisiin taivaan-kartanoihin, sanoa: rauha olkoon heidän kanssaan, sekä sitten ruveta ajattelemaan muita asioita.

Kuitenkin tahdomme vielä viimeiseksi rauhan merkiksi laskea heidän ylitsensä

Kuudennen Valon-säteen.

Tämä hymyillen katselee tuota riemua, joka muutamina onnellisina päivinä virtaili Kaarlo kornetin suonissa. Kaarlo luotti Herminaan; ei tytön äänettömyys, ei hänen umpimielisyyteensä eikä kohteliaisuutensa Genserik'iä vastaan, ei Genserik'in taajat vieraissa käynnit, ei hänen uhkeutensa eikä liehittelemisensä … ei paroni K:n ja hänen rouvansa kylmäkiskoisuus häntä (kornettia vastaan) — ei mikään tästä kaikesta häntä nyt enään huolestuttanut. Lato hänelle tarjosi oikein taivaallisen olopaikan. Luonnon kevät kuvasti hänen sydämensä kevättä. Metsä, kukat, aallot, tuulet, linnut, kaikki lauloivat ne hänelle "iloa, iloa!" Iloako? — ah, Rinaldo, Rinaldo! Kuule! Torvet soivat kutsuen sinua Armidasi luota ja ilostasi täytyy sinun erota.

Torvet soivat! Eivät Palestinan kentältä, eivät luvatusta maasta — vaan kotomaasta, — yhtäkaikki! Uusi Rinaldo, Kaarlo kornetti, sinun täytyy jättää sen, joka on siveämpi, kainompi ja sen vuoksi myöskin ihanampi kuin Armida. Hänen haltialinnastansa (vähäisestä harmaasta talosta) täytyy sinun riistää itsesi. Sitä vaatii tuo taipumatoin, kaikkien henkirykmenttien "ylikenraali Sallimus", joka ylen vähän piittaa sydämmen vaatimuksista.

Torvet soivat, velvollisuudet kutsuvat — leiriin, leiriin! ja

Seitsemäs Valon-säde

sammuu meidän lempivien hyvästi-jättökyyneleihin.

Säästääksemme vielä omia kyyneleitämme, komennamme ajatuksemme: oikealle eteen päin mars! takaisin Tuorlinnaan. Siellä vanhojen tuttavien parissa käymme uusia toimia katselemaan, esimerkiksi

Maan läpikaivamisia y.m.

Eräänä iltana, jolloin kaikki olimme kokoontuneet Liisin vuoteen ympäri, luki provessori L. ääneensä erästä saksalaista kirjaa. Tämän kirjan aineena oli: ihmisen muodostuminen toisessa maailmassa; ne valaisevat viittaukset hänen muuttumisestansa, mitkä meille on annettu niissä muutoksissa, joita havaitsemme luonnon alhaisemmassa maailmassa, ja jotka aina ovat jalostuttamisia.

Kirjan sisällön johdosta provessori lukemisensa lopetti seuraavalla mietteellä: "Kukkanen tulee ensin näkyviin itävänä siemenenä, sitten taimena; taimeen tulee kukkasilmikko, joka vähitellen puhkee kukoistukseen. Samallaisia kehkeytymisiä ja muutoksia tapahtuu monessa elävässä olennossakin; näitten seassa perhonen on meille tuttu vertaus-kuva ihmisen muuttumisesta. Siinä nyt näet tuon ruman, törkeää aistoa noudattavan toukan; sen hetki tulee, se uupuu ikään kuin kuolemaan: se käärii itsensä kääreeseen ja sillä jo on käärin-liinansa kangas, samati kuin sillä osaksi on tulevan olentonsa elin-aineet, omassa ruumiissaan. Nyt renkaat tekevät työtä, nyt sisäiset elimet koettavat voimiansa. Hitaasti muuttuminen käy eteen päin, ja näyttääpä siltä, kuin se kokonaan turmiota tuottaisi; kymmenen jalkaa jää maahan, jonka se on päältään luonut, ja tuo uusi olento on vielä muodoton kaikissa jäsenissään. Nämät vähitellen kuitenkin muodostuvat ja tulevat järjestykseensä, mutta olento itse ei herää ennen, kuin sen muutos on täydellinen: nyt tunkee se valoon, ja äkkiä joutuu viimeinen muodostuminen. Ainoastaan muutama hetkinen — ja nuot hennot siivet tulevat viisi kertaa suuremmiksi, kuin milloin kuollon-vaippaan olivat käärittynä. Niille on luoja lahjoittanut jänteän voiman ja kaikellaista loistoa, mitä auringon alla säteilee. Tuon olennon koko luonto on nyt muuttunut; korkeitten lehtien verosta, jotka ennen olivat sen ravintona, imee se nyt kukkaisten kulta-kuvasta hunaja-juomaa. Kukapa koi-madosta tuntisi tulevaa perhosta? Kukahan molemmissa tuntisi saman olennon, jollei kokemus olisi meille sitä todeksi näyttänyt? Ja molemmat nämät elon-muodot ovat vain yhden ja saman olennon elämän-juoksu tässä matelevassa maailmassa. Ihanapa ollee luonnon muodostamis-voima siellä, missä elollinen piiri on laveampi, missä elämän-iät, joita se kehittää, käsittävät enemmän kuin yhden maailman.

"Tällä tapaa näyttää luonto meille myöskin näissä tulemis-verrannoissaan eli näissä muuttuvaisissa olennoissa, mitä varten se valtakuntansa luotuihin asetti kuollon-unen. Tämä on virvoittava horros, mikä verhoo olentoa, jonka elimelliset voimat pyrkivät uuteen muodostumiseen. Olennolla itsellään, olkoon sillä tajuntaa enemmän tahi vähemmän, ei ole voimaa kylliksi johtamaan taisteloansa; se siis nukahtaa ja herää vasta silloin, kuin se on valmiiksi muodostunut. Siis on myöskin kuollon-uni isällinen, lempeä lievitys; se on viihdyttävä uni-juoma, jonka vaikuttaessa luonto kokoo voimiansa, ja tuo nukkuva sairas parantuu".

Tässä L. vaikeni. Syvä, suloinen liikutus valtasi meitä kaikkia. Me istuimme ääneti, katsellen sairas-raukkaamme, jonka poskipäitä pitkin suuret kyynel-helmet vierivät, samalla kuin heikko vaikeroiva ääni tunkesi hänen huuliensa välitse. Armo hyväillen hellitteli häntä; eversti laski, ikään kuin siunaten, kätensä hänen päänsä päälle. Syvä, ääntevä, pitkältä kestävä huokaus veti tässä silmän-räpäyksessä meidän kaikkien huomiotamme Arvid luutnanttiin, joka oli nukkunut sohvan toiseen nurkkaan, jossa hän mukavasti loikoili, nenä ylöspäin ja suu selällään. Tämä torven-toitotus oli ikään kuin lähtömerkki Julialle, joka punastuneena kiirehti ulos huoneesta. Hetken perästä minä menin häntä etsimään ja löysin hänen ulkona portailla seisomassa. Hän nojautui, käsivarret ristissä, vasten rauta-aitaa ja katseli vaaleata ilta-taivasta, jossa himmeät tähdet rupesivat hohtamaan.

"Julia!" sanoin minä, laskein käsivarteni hänen ympärillensä.

"Voi, Piete!" huokasi Julia, "minä olen onnetoin, — minä olen kovin onnetoin! täytyykö minun koko elin-ajakseni sellaiseksi jäädä?"

Ennenkuin ennätin vastata, tuli Arvid luutnantti portaille ja huudahti haukotellen: "mitä hiidessä sinä täällä teet, Julia? seisot ja kylmetytät itsesi, — saat nuhaa ja rintatautia. Tule sisälle taas, kultani. Luulenpa, että jo on ruvettu pöytääkin kattamaan. Tulehan!"

"Arvid!° sanoi Julia, tule sinä tänne luokseni hetkeksi", ja nyt tarttui hän ystävällisesti sulhonsa käteen ja sanoi lämpimästi: "katso, kuinka kaunista kaikki tänä iltana on, menkäämme alas puistoon, sinne, tiedäthän, jossa kerran molemmin suostuimme, että… Minä tahdon puhua kanssasi, anoa sinulta jotakin".

"Saatammehan yhtä hyvin jutella vieras-huoneessa…"

"Niin … mutta täällä on kovin kaunista tänä iltana! Katso nyt ympärillesi! Kuuletko lintusta, miten suloisesti se visertää, — kuuletko paimen-torvea tuolta kaukaa? Katsoppa nyt tuonne päin, tuonne, missä aurinko juuri on mennyt mailleen … oi miten hempeä rusoitus, ah, tämä on ihana ilta!"

"Ihastuttava, minun enkeliseni", vastasi Arvid luutnantti, koettaen samassa estää haukotustansa, "mutta minun on hirveän nälkä ja tänne tullessani, kun kuljin kyökin läpi, tunsin oikein herttaisen kallopsi-hajun; nyt halajan saliin, sillä toivottavasti saan siellä tuota taaskin nauttia. Sitä paitsi täällä nousee pahan-päiväinen sumu. Tule, enkeliseni".

"Arvid!" sanoi Julia, vetäen kätensä pois Arvidin kädestä, "meidän on katsantotapamme erillainen — me olemme varsin eri mieltä, näen minä…"

"Etkö sinä pidä kalopsista?"

"Herra siunatkoon sinua kalopsinesi, enhän minä siitä puhu. Mutta meidän taipumustemme, meidän tunteemme, net eivät soinnu yhteen…"

"Niin se ei ole minun syyni".

"Ei … mutta minä pelkään, ett'emme sovi yhteen … että tulemme onnettomiksi…"

"Oih kultaseni, kyllähän tuommoiset tasoittuvat. Älkäämme murehtiko ennen aikojaan. Se vie ruokahalun. Tule, syökäämme illallista rauhassa. Tule, pikku vaimoseni…"

"Mutta minä en tahdo … enkä myöskään ole sinun vaimosi", sanoi Julia ja kääntyi samassa pois sulhostaan, "enkä", lisäsi hän hiljaa, "tahdo olla sinun morsiamesi enään…"

"Et tahdo?" sanoi Arvid levollisesti. "Niin, mutta katsos, siinä on monta vaikeutta, ennenkuin kihlaus myttyyn menee. Sinulla on minun sormukseni ja minulla on sinun … sitä paitsi minä en juuri pelkää … tytöillä on heidän oikkunsa. No, no, ne katoovat kai huomiseksi. Hyvästi Julia! Minä menen kalopsia syömään, niele sinä oikkujasi!" ja nyt luutnantti katosi porstuaan.

Julia tarttui minuun käsikynkästä ja sitte läksimme puutarhaan. Hän itki katkerasti, mutta minä kävelin ääneti hänen rinnallansa, odottaen että hän purkaisi sydäntänsä sulhasestaan valittamalla. Mutta hän oli vaiti, puristi vain useasti kättäni ja itki yhäti.

Poiketessamme sivukäytävälle tuli eräs viittaan puettu henkilö hiljalleen kävellen vastaamme. Provessori L:n ääni kuului viitasta; hän puhutteli Juliaa, laskein leikkiä hänen romantillisesta iltakävely-halustaan, mutta näki samassa, kun hän meitä läheni, Julian itkusta punastuneet silmät ja tuli oitis vakaiseksi ja äänettömäksi.

"Provessori L.", sanoi Julia puoleksi leikillisesti, vaikka vielä itku istui kurkussa, "sanokaapa minulle, miten tulee menetellä silloin, kuin havaitsee tehneensä suuren tyhmyyden eikä enään saata sitä tekemättömäksi tehdä…"

"Silloin", vastasi provessori L., "täytyy viisauden kärsiä, mitä tyhmyys on matkaan saattanut".

"Ja ihmisen täytyy tulla onnettomaksi koko elin-ajaksensa?"

"Onnettomaksi hänen ei tarvitse tulla — mutta paremmaksi ja viisaammaksi; hänen tulee käyttää tuota entistä vikaansa ikään kuin portaana, jota myöden hän astelee täydellisyyttä lähemmäksi".

"Tuo tuntuu kyllä kauniilta ja varsinkin opettavaiselta, — mutta kuitenkin on mahdollista, että saattaa väsyä viisauteen, täydellisyyteen ja koko elämään — että joka päivä tuntuu hirveän pitkältä".

"Ainoastaan hyvin heikkoluontoinen olento", sanoi provessori lempeästi, "saattaa niin vaipua haluttomuuteen ja kyllästyä elämäänsä. Synkeimmässä ja ilottomimmassakin elämän-tilassa on joitakuita valopilkkuja, jos vain tahdomme niitä nähdä. Omassa itsessämme aina varmimmasti löydämme kaikissa suruissa ja murheissa lohdutuksen lähteitä. Kun ympärillämme oleva maailma meitä kiusaa ja häiritsee, hakekaamme silloin rauhan majaa ja sisällistä eloa omassa itsessämme. Meidän tulee Hamletin kanssa sanoa: 'Oi minä saattaisin olla suljettuna pähkinän kuoreen ja pitää itseäni äärettömäin valtain hallitsiana!' Meidän oman sisällisen maailmamme tunteminen, sen selkeäksi saattaminen ja kehkeyttäminen antaa meille niin suurta nautintoa, ett'ei elämässämme mikään asema voi sitä meiltä riistää, ja tämä on nautinto, jota piankin täytyy tunnustaa riittäväksi tekemään kalseintakin maallista elämää meille rakkaaksi. Kun oppii ajattelemaan, silloin myöskin oppii elämään ja nauttimaan".

"Mutta", huokasi Julia, "kuinkapa saattaisi oppia ajattelemaan…"

"Miehen kanssa, joka vain ajattelee kalopsia?" lisäsin minä itsekseni.

"Hyvät kirjat", jatkoi provessori, "ovat lempeät lohduttajat ja ystävät. Niitten avulla me, jos vakaasti tahdomme, varmaan saamme järjestykseen ja menestykseen sisällisen elomme". Hän oli hetken ääneti, mutta lisäsi sitten liikutettuna ja innokkaasti: "minun kirjani, teitäpä minun tulee paljostakin kiittää!"

"Te olette onnetoin ollut?" sanoi Julia ystävällisesti.

"Kaikki, mitä maailmassa hartaimmin rakastin, olen kadottanut enkä ainoastaan kuoleman kautta. Aina lapsuudestani asti nämät koetukset ovat minua seuranneet. Moni katkera hetki on kulunut, ennenkuin olen saattanut taivuttaa itseäni nöyryydellä vastaan ottamaan iankaikkisen Jumalan säätämisiä, ja vieläkin…"

"Oi, jospa voisin teitä lohduttaa!" huusi Julia, lapsellisen hartaalla innolla.

"Minä olen", jatkoi L. "koettanut karaista sydäntäni, varjellakseni sitä noin katkeroista kärsimyksistä, olen kauan taistellut sen tunteellisuutta vastaan, — minä en enään ole nuori — ja kuitenkin (tämän sanoi hän surullisesti hymyillen) täytyy minun ehkä piankin, lohdutusta hakeakseni, palata takaisin kirjojeni luokse".

"Minä tahtoisin kirjana olla", sanoi Julia itkussa silmin.

Provessori L. katseli häntä isällisellä … eipä juuri isällisellä, mutta kuitenkin sanomattomalla hellyydellä, sanoen kauniilla, hyvin sointuvalla äänellä: "Hyvä, suloinen tyttö!" ja hetken perästä hän levollisempana jatkoi: "valitus on heikkoutta vain. Vahvistusta kärsimystemme kantamiseen saamme rukouksesta ja velvollisuuksiemme harjoittamisella. Etsikäämme siis voimia näistä lähteistä!"

Hän kurkoitti Julialle kättään, johon tämä itkevänä laski omansa.

Tällä hetkellä tulimme erääseen lehtimajaan, jossa kolme mustaa olentoa nousi ikään kuin maasta meidän ihmettelevien silmiemme eteen. Ja tuskin vähemmän kummastuimme, kun tunsimme pikku tallukat sekä yhden heidän kumppaninsa, jotka syvissä mietinnöissä seisoivat uumissa asti kuopassa. Monta kertaa kysyttyämme, mitä siellä tekivät, saimme hetken vaiti-olon perästä vastaukseksi jonkunlaisia sekavia ääniä, sitten vihdoin he ilmaisivat sekä jotenkin hämärästi selittivät tuon suuren salaisuutensa. He nimittäin olivat ruvenneet kaivamaan maan läpi, tehdäkseen omaisillensa, varsinkin everstille, odottamattoman ilon.

Mikä heidän työnsä jatkamista nyt pidätti, ei suinkaan ollut työn vaikeus, mitä vielä! vaan syvä ajatus, joka oli pistänyt pikku Klausin aivoihin: hän mietti, että, kun olisivat maan kaivaneet läpi, olisi ehkä mahdollista, että itse samassa putoaisivat sen lävitse, ja mihin he sitten joutuisivat … sitä provessori L. nyt hyvän-tahtoisesti heille ehkä selvittäisi.

Meidän täytyi nyt kaikkien nauraa.

Provessori L. jätti selityksensä seuraavaan päivään sekä lähetti, ystävällisesti leikkiä laskein, kääpiöt jättiläis-tuuminensa kotia. Samassa tuli sekä meille että heille sana, joka ilmoitti, että meitä odotettiin illalliselle. Tuo pieni kolmikko lähti nelistämään. Me seurasimme hiljaa perässä, mutta nyt satuimme tuohon Arvid luutnantin "pahan-päiväiseen" sumuun, joka seisoi ikään kuin kiviseinä puutarhan ja linnan-pihan välillä. Nyt vasta havaitsimme, että Julia oli ilman isoa huivia. Minä en ollut paljon paremmin varustettuna. L. otti viittansa ja tahtoi sillä verhota Juliaa, mutta tämä ei siihen ollenkaan aikonut suostua, koska provessorin terveys oli heikonlainen. Siinä he ehkä vielä kävelisivät taistellen ja väitellen, jollen minä olisi tullut väliin sovinto-ehdoituksella. Minä esittelin, että he molemmat käyttäisivät hyväkseen provessorin viittaa, joka oli jotenkin leveä. Tämä hyväksyttiin, ja Julian hieno, lännetärmäinen olento katosi provessorin viittaan, jonka tyttö nauraen kääri ympärilleen. Ja eteen päin matkustimme yön pimeyden ja usvan lävitse.

Tämä ehkä oli kuitenkin vähän hullusti asetettu, ajattelin sitten. Ei rouva Genlis vainaja eikä herra Lafontaine ensinkään olisi sallinut romani-maailmassaan kahden rakastuneen kävelevän yhden viitan alla, käyttämättä tätä sopivaa tilaisuutta rakkautensa ilmoittamiseksi, ja haluttaisipa juuri tietää, eiköhän Luonto rouva tälläkin kertaa saa jotakin toimeen, eikö hän anna jonkun huokauksen, jonkun sanan…

Minä kuuntelin tarkasti, mennessäni viitan alla kävelevien jäljessä, mutta — he olivat vaiti — ei yhtäkään sanaa, ei ääntäkään. Jopa nyt!… Mitä se oli? Julia aivasti. No, L. sanoo kai "onneks' olkoon!" ja sepä saattaisi sitten johdattaa heitä muu …, ei, hän ei mitään sanonut.

Me olemme tulleet puutarhasta, me menemme pihan poikki. Eivätkö he nyt kumpikaan puhu? nyt! … eipä vain. Me astumme portahia; me menemme ovesta; no nyt sitten! … ei sittenkään. Viitta putosi Julian olalta, hän kiitti ja kumarsi, provessori noikkasi kohteliaasti.

Kun tulimme kotiin, istui Arvid luutnantti kalopsia syömässä. Meitä oli jo kauan odotettu. Puolustukseksemme kerroin minä tuosta provessorin ja Julian viitta-taistelosta. Koko illallisen aikana Armo, Juliaan katsoessansa, aina ravisteli päätään, siten nuhdellaksensa häntä tuosta äärettömästä varomattomuudesta, että hän meni myöhään ulos ilman saaliansa.

Kun Arvid luutnantti äkkäsi morsiamensa punastune silmät, näytti hän jotenkin ällistyneeltä, mutta ajatteli varmaankin: "kyllä kai hänen mielensä tyyntyy, jahka hän saa syödä ja maata", sillä hän ei illallis-pöydästä kiirehtinyt eikä sittemmin myöskään koettanut päästä morsiamensa puheille, vaan ratsasti pois tavalliseen aikaan ja tavallisen levollisella mielellä.

Mutta Julian tyytymättömyys ei haihtunut, päin vastoin näytti se enentyvän. Turhaan Arvid kehoitti häntä nojaamaan päätänsä hänen rintaansa vasten, pitämään häntä tyynynä, johon sopi nukahtaa. Mutta Julia ei siinä enään lepoa löytänyt. Turhaan vanha kenraali P., Arvidin isä, tuli pyytämään pientä tulevaa miniäänsä ajelemaan uljaalla joutseniksi nimitetyllä hevos-parillaan; mutta eipä mitään tahtonut auttaa. Joka päivä ilmaantui nuorten kihlattujen välillä erimielisyyksiä, jotka, Arvidin erin-omaisesta hidas-luontoisuudesta huolimatta, kävivät yhä arveluttavimmiksi. Armo, joka nyt myöskin tuon huomasi, rupesi tulemaan varsin levottomaksi ja oli aina valmiina jollakin hyvän-tahtoisella, sovittavalla leikkisanalla kokoon solmimaan tuota katkennutta sovintolankaa. Tämä onnistui vielä, mutta joka päivä sai lanka useampia solmuja.

Tätä kesti jonkun aikaa. Kaarlo kornetti lähti leiriltä päästyään Roslagen'iin. Sieltä kirjoitti hän kirjeitä, joissa varsin suuttuneena kertoi tomusta, kuumuudesta, ikävästä ja tiesi mistä. Kasvi-opista ei hän sanaakaan maininnut.

Liisin tila pysyi kesän kuluessa aina yhtäläisenä, ja Armo piti yhä edelleenkin rintani sekä alakuloisuuteni paranemiseksi maidon-juomista hyvin tarpeellisena.

Onnettaret kehräsivät muitten tämän perheen jäsenien elämän-langat tavallisilla pellavilla, jotka vähän olivat rohtimilla, mutta kuitenkin enemmän silkillä sekoitettuja, kunnes he Elokuun lopulla — tarttuivat saksiinsa. Katsokaamme

Miksikä?

Raskaan, uuvuttavan päivän perästä nousi iltapuolella ukkosen pilviä taivahalle, jonka ne auringon laskiessa peittivät kokonaan. Haudan äänettömyys vallitsi koko seudussa. Karjalaumat, jotka kotia kiirehtivät, eivät äännähtäneetkään, ei yksikään lintunen visertänyt, haavan lehdet eivät värähtäneet, eipä sääskiparvikaan uskaltanut auringon lasketessa survomaan lähteä. Koko luonto seisoi ikään kuin tuskallisesti odottamassa jotakin kamoittavaa, tavatointa kohtausta.

Myöhemmin illalla alkoi tuo hirveä näytelmä. Salamat valaisivat tavan takaa seutua, joka sillä välin oli öiseen pimeyteen verhottuna, ja niitten valossa näkyi, miten pilvi-ryhmät kävivät aina synkemmiksi ja uhkaavina kokountuivat linnan ylitse. Silloin tällöin viuhui yksinäinen tuulen puuska ilmassa, ja sitte seurasi haudan hiljaisuus. Kumisevasti, mutta aina enentyvällä voimalla jyristen kuului ukkonen monelta taholta.

Armo juoksi pelliltä pellille, akkunalta akkunalle, katsoaksensa, oliko kaikki säntilleen kiinni pantuna. Julia ja Helena seisoivat everstin vieressä akkunan luona, ja turvautuen isäänsä he aina salaman leimahtaessa ja ukkosen jyrittäessä liittyivät häntä lähemmäksi.

Minä menin sokean luokse. Hän istui vuoteellaan, kyykyksiin vaipuneena, sekä näytti elämäänsä kokonaan kyllästyneeltä ja lauloi synkällä, matalalla äänellä:

Nyt on yö, nyt on yö;
Kaikk' mustana vaan, mun on loppunut työ;
Sydän rauhaa kaipaa;

Lepo suo, lepo suo!
Majahan minä vie, vaan toukkien luo,
Oi kuolema kalpee!

Suo nukkuani!
Väsynyt minä oon, jopa itkustani
Oon kyltynyt eloon!

Tässä tuo elämäänsä kyltynyt raukka antoi päänsä vaipua alas tyynylle. Hän oli hiljaa ja ääneti hetken aikaa, minä näin hänen surullisesti hymyilevän, ja hän alkoi taas kirkkaammalla äänellä ja iloisemmalla nuotilla, laulamaan:

Jospa koittavi koi,
Jos hautaani kuulen, kun veisu se soi,
Elohon mikä kutsuu…

Niin mä loistoosi saan,
Oi mun ruhtinaani! täält' mullasta maan
Kun päätäni nostaa…

Tässä rupesivat hänen kyyneleensä vuotamaan, ja toisella nuotilla lauloi hän nyt itkevänä sekä katkonaisissa jaksoissa:

Oi äiti, oi äiti!
Helmahas sulje
Eksynyt raukka,
Langennut lapsi!
Opeta häntä
Rukoilemaan…
……….
Hellitse häntä,
Viihdytä häntä!

Oi äiti, oi äiti!
Sulje ma syliis,
Painele vasten
Rintaasi hellää!
Anna mun tuta
Lempeä taivaan,
Sykkäilevästä
Sydämmest' äidin!

Ah! sit' en koskaan
Tuntea saanut.
……….
Yksin mä kuljin,
Yksin mä lemmin,
Yksin mä kärsein,
Haikean haikeast'!
……….
Yksin mä lemmin
Kuolemassainkin.

Oi äiti, oi äiti!
Vie minut täältä
Mailmasta luokses
Kiusauksesta!
……….
Välkkyvä liekki
Tomusta kutsu!
Pimeydestä
Valohon nosta!

Kamala ukkosen jylinä, joka kajahteli koko linnan lävitse, keskeytti hänen lauluansa. Sitte seurasi aina kiihtyneempänä jyrinä jyrinän perästä; hirveä myrskyinen tuuli rupesi myöskin raivoamaan.

"Onko kukaan täällä?" kysyi sokea. Minä menin hänen luoksensa. Hän sanoi: "minä kuulen soitannon, joka minulle hyvää tekee. Vie minua akkunan luokse!"

Sinne tultuansa laski hän käsivarret ristiin rintansa päälle ja käänsi kasvonsa taivasta kohti. Salamat leimahtivat hänen ihanille, kalpeille kasvoillensa, ja hirveät ukkosen jyrähdykset näyttivät surmalla uhkaavan sitä olentoa, joka ikään kuin kerskaavalla ilolla kohotti levollista otsaansa turmion henkiä kohden.

Olipa ikään, kuin Liisin sydämmeen vähitellen olisi syntynyt kiihkeitä tunteita ja luonnon taistelot löytäneet hänen sielussaan vastakaikua. Äkkiä huudahti hän: "minä näen jotakin, liekkikäsi tulisine sorminensa välähti silmieni ohitse!"

Hän seisoi hetkisen, ikään kuin kiihkeässä odotuksessa, ja sanoi sitten hiljaisella innostuksella: "kuinka ihanasti, kuinka ihanasti tuolla ylhäällä pilvissä soi! Sydämmeni kutsuu sitä siskoisten soinnoksi. Täällä, sydämmessäni on ensimmäinen ääni; — tuolla soi nyt toinen. Nyt on sopusointu, nyt on iloa ja riemua! Taivaan valta! äidin helma! sulje minua palavaan syliisi! äiti, äiti, sinunko äänesi kuulen? — sinunko kätesi näin? … näen … minä näen taaskin! Viittaatko minua? Kutsutko minua? — Ilmaa!" kirkasi hän nyt raivoisasti ja vaativasti, "vie minua ulos vapaaseen ilmaan! Minä tahdon kuulla äitini ääntä, — minä tahdon lentää hänen sylihinsä ja tulla lämpymäksi taas. Tuolla ulkona on valkeasiipiä, net minua kannattavat. Siellä on vaunut … kuule, kuinka ne pyörivät! net minua tulevat viemään. Pian, pian! etkö näe kättä? Se viittaa. Kuule ääntä! se kutsuu! hoi! kuuletko?"

Minä tartuin hellästi häneen ja pyysin häntä pysymään hiljaisena. Hän keskeytti minua, sanoen juhlallisesti: "Jumala ei kuule viimeistä rukoustasi, jos sinä nyt et kuule minun. Hän on sinua siunaava, jos sinä nyt tottelet minua. Vie minua ulos vapaaseen ilmaan! Tämä on viimeinen kerta, jolloin sinulta jotain pyydän. Sinä et tiedä, mitenkä koko elämäni onni riippuu tästä hetkestä. Vie minua ulos valtakuntaani — myrskyn valtakuntaan … siellä, ainoastaan siellä saatan minä saada rauhaa. Piete, Piete hyvä! katso, minä olen hiljaa, olen tyvenellä mielellä, minä en ole hullu. Kuule minua … kuule rukoustani! olen kahleissa ollut koko elämäni ajan … anna minun vain hetkeksi tulla vapaaksi … silloin kaikki minun monituiset, vertä vuotavat haavani paranevat!"

Minä en voinut tuota ääntä enkä noita sanoja vastustaa. Minä talutin häntä alas eräälle penkereelle, joka oli linnan edustalle laitettu vuoren kukkulalle. Tuo nuori tyttö, joka oli Liisin hoitajana, pelkäsi ukkosta eikä sen vuoksi seurannut meitä.

Pian sain katua myöntyväisyyttäni, Tuskin olimme ennättäneet tuohon raivoavaan luontoon, ennenkuin Liisi riisti itsensä minusta irti, juoksi muutaman askeleen eteenpäin ja seisattui sitten, huutaen äänellä, joka oli kerskaavan ja mielettömän iloinen. Tämä oli kamalan ihana näytös. Salaman leimahdukset viskasivat punaisia nuoliaan ympäri koko seutua; tuuli viuhui, ja ukkosen jyrinät kaartelivat päämme ylitse vuoroin kumisten ja kähisten. Ikään kuin myrskyn hengettärenä seisoi sokea kalliolla, hänen liikenteensä olivat hurjat ja kamalat, hän nauroi ja löi käsiänsä yhteen mielettömällä ilolla, toisinaan hän taas käsiään kurkoittaen pyörieli ympäri; laulaen väkevällä, kirkkaalla äänellä:

Liehuvat liekit,
Leimuvat laineet
Valkeitten valloista!
Pauhaavat myrskyt!
Tyynehet hetket
Poistatte mailmasta!

Ukkosen pauhut,
Uhkuvat voimat
Maailman kaikesta!
Katsokaa naista
Hallitsevaista
Ääntäni Kuulkaatte!

Leimahda leimu,
Laulaos laulu!
Valtaani rientää saan!
……….
Voitosta laulan,
Siivin mä lennän,
……….
Vapaaksi pääsen vaan!

Taaskin hän hurjasti nauroi ja huusi: "kuinka ihanata, kuinka ihanata! kuinka komeata! Oi, kuin olen iloinen, iloinen! Nyt on minun hallitus-päiväni tullut… Kruunu, … valkea kruunu on alas astuva synkistä pilvistä ja pantava päähäni. Päiväni on tullut, hetkeni on käsissä!"

Juuri samassa seisoi, sanomattomaksi lohdutuksekseni, eversti tuon onnettoman vieressä.

"Sinun täytyy", sanoi hän, "palata takaisin huoneeseesi".

Kiivaalla liikunnolla irtaannutti Liisi kätensä everstin kädestä ja sen sijasta, että hän kuten ennen olisi nöyränä totellut setäänsä, seisoi hän nyt everstin edessä ylpeänä ja kerskaavana, oikeinpa Medean muotoisena, sekä sanoi taas: "hetkeni on tullut! Minä olen vapaa! Täytyy! Kuka tohtii minulle noin sanoa täällä, tässä paikassa? Enkö minä seiso valtakunnassani? Eikö äitini pidä minua sylissäni? Etkö näe, mitenkä hänen liekki-kätensä hyväilevät minua ja työntävät sinua pois?"

Eversti, joka pelkäsi hänen mielen-vikansa esiintyvän yhä enentyvällä voimalla, tahtoi ottaa häntä syliinsä, viedäksensä häntä linnaan takaisin. Silloin Liisi äärettömällä hellyydellä laski kätensä hänen kaulansa ympäri, sanoen: "no, jos minä suljen sinua syliini ja sinä minua — niin äitini ottaa meitä molempia tulihelmaansa. Oi, mikä kirkas, taivaallinen autuus! Tänään on minun päiväni — hetkeni on käsissä! Minä olen vapaa, ja sinä olet vangittu. Minä näytän sen — — minä näytän, ett'et koskaan pääse vapaaksi!"

Nuot kerskaavaiset sanatko: "minä näytän sen" miehen vastustamis-halua herättivät, vai oliko se joku toinen tunne — mutta eversti irroitti äkkiä itsensä Liisistä ja seisoi hiljaisena parin askeleen päässä hänestä.

"Niin, minä en pelkää … minä en sinua pelkää", jatkoi Liisi. "Sinä olet jäseneni vanginnut, olet kieleni sitonut, ja kuitenkin seison nyt edessäsi mahtavana, väkevänä; ja kuten salamat leimahtakoon sinua vastaan nuot kamoittavat sanani: 'minä lemmin sinua! minä lemmin sinua!' Sinä et enään voi kieltää minua niitä sanomasta, sinun vihasi on voimatoin. Ukkonen on minun puolellani, myrsky on minun puolellani. Kohta olen aina oleva heidän kanssaan tuolla ylhäällä. Taivaallasi olen liitelevänä pilvenä sinua seuraava koko elämäsi ajan, kalpeana haamuna leijailen pääsi ylitse, ja sitten, kun kaikki on äänetöintä, hiljaista ympärilläsi, täytyy sinun vielä kuulla ääneni huutavan: 'minä lemmin sinua, minä lemmin sinua!'"

Kummallinen, syvä liikutus näytti valloittaneen everstiä; hän seisoi liikkumatoinna, käsivarret ristissä, mutta synkkä tuli leimui hänen silmistään.

Tyveneemmällä innostuksella jatkoi Liisi taas: "oi, kuinka äärettömästi minä sinua olen rakastanut! Niin sydämmestänsä, niin tulisesti ei yksikään kuolevainen ole rakastanut! Taivas, joka kumajat pääni ylitse … maa, joka pian avaat minulle haudan, teitä otan mitä iankaikkisiksi todistajikseni! Kuulkaatte minun sanani! Tiedä se, sinäkin, minun elämäni rakastettu risti; sinä jalo, kaikkien ajatusteni, lempeni ja vihani mahtava esine, niin; — — niin, vihani … kuule kuinka se lausuu: — minä lemmin sinua! Koko olentoni syvimmällä, pyhimmällä elolla olen sinua lempinyt; — syvä kuin meri, mutta puhdas kuin taivas, oli tämä minun tunteeni. Sinä et ole sitä ymmärtänyt … eikä kukaan maailmassa ole sitä ymmärtävä … äitini sen tietää … ja Hän, joka on kaikkia korkeampi. Jos olisimme eläneet maailmassa semmoisessa, jossa sanat ja teot saattaisivat olla viattomat kuin ajatukset ja tunteet … oo, silloin minä olisin, kuten kirkas ja lämmin liekki, liehuen ja hehkuen ympäröinnyt olentoasi … olisin antanut sinun tuntea suloisinta autuutta … puhtaana uhriliekkinä palanut sinulle ainoastaan. Semmoinen oli rakkauteni. Mutta sinä et sitä ymmärtänyt … sinä et minua rakastanut … sinä työnsit minun pois, ylenkatsoit minua … ja minä tulin rikokselliseksi … mutta lemmin kuitenkin … ja lemmin vieläkin … ja aina ja ijankaikkisesti … ja yksin!"

"Yksin?!!" huudahti eversti, jolloin väkevä tunne näkyi vievän häntä tavalliselta radaltaan.

"Niin, yksin…" jatkoi sokea hämmästyen ja vavisten, "oliko koskaan toisin? Minä olen sitä joskus aavistanut … mutta… Oo, minun Jumalani, minun Jumalani! olisiko se mahdollista? Oi sano, onko se mahdollista? Tuon nimessä, tuon iankaikkisen autuuden, jonka sinä ansaitset — mutta joka ei koskaan saata tulla minun osakseni — ja kautta valon, jonka sinä näet, mutta jota en minä koskaan näe — pyydän sinua sanomaan — sanomaan: oletko minua rakastanut?"

Hetken vallitsi luonnossa täydellinen hiljaisuus. Näyttipä siltä, kuin se olisi tahtonut kuunnella sitä vastausta, jota minäkin vapisevalla tuskalla odotin. Ainoastaan vaalakkaat, pitkälliset salamat leimahtelivat ympärillämme.

Voimallisella, melkeinpä ponnistetulla äänellä vastasi eversti juhlallisesti: "olen!"

Sokea käänsi taivasta kohti kasvonsa, jotka loistivat melkein autuaallisesta onnesta, samalla kuin eversti, syvästi liikutettuna lisäsi: "niin, minä olen sinua lempinyt, Liisi, rakastanut sinua sydämmeni koko voimalla … mutta Jumalan voima sielussani oli vielä suurempi ja varjeli minua lankeemasta. — Ainoastaan minun kovuuteni on pelastanut minun ja sinun. Minun rakkauteni ei ollut yhtä puhdas kuin sinun. Ei myrkky, jota sinun kätesi minulle valmisti, ole terveyttäni turmellut — vaan taistelo himoja ja haluja vastaan … sekä suru sinun puolestasi. Liisi! Liisi! sinä olet minulle ollut äärettömän kallis … ja olet vieläkin… Liisi…"

Liisi ei häntä enään kuullut; hän ikään kuin vaipui alas sen autuuden voimasta, joka laskeutui hänen päällensä, ja siinä silmän-räpäyksessä, kuin minä juoksin hänen luoksensa, hän kuten kuoleva kaatui maahan, samalla kuiskaten sanomattoman autuaallisen näköisenä: "Hän on minua rakastanut!"

Eversti ja minä vaivoin jaksoimme viedä häntä takaisin hänen huoneeseensa. Minä vapisin — ja eversti oli ikään kuin rampaantunut. Tuskan hiki helmeillen tiukkui hänen otsaltaan.

Aikaa kului, ennenkuin Liisi tointui, … mutta kun hän taas virkosi, kun elämän virta jälleen juoksi hänen suonissaan, kuiskasi hän vain: "Hän ei ole minua ylenkatsonut! … hän on minua rakastanut!" ja oli sitten hiljaisena ja levollisena, ikään kuin olisi hän maailmassa jo loppulaskunsa suorittanut eikä enään mitään toivonut.

Koko yön raivosi ukkonen hirveästi, mutta salamat valaisivat nyt sokean kasvoja, jotka suloisesta autuudesta loistivat.

Tästä hetkestä Liisi net muutamat päivät, joina hän vielä eli, oli varsin muuttunut. Kaikki hänessä oli lepoa ja lempeyttä. Hän puhui harvoin, mutta pusersi ystävällisesti ja kiitollisena niitten käsiä, jotka lähestyivät sitä vuodetta, missä hän melkein liikkumatoinna lepäsi. Usein kuultiin hänen hiljaa sanovan: "hän on minua lempinyt!"

Eräänä päivänä seisoi Armo Liisin vuoteen vieressä, joka ei näkynyt huomaavan hänen läsnä-oloansa, vaan matki sanomattomalla suloudella nuot hänelle kalliit sanat. Minä silloin näin kipeän surun kuvautuvan Armon hyvän-tahtoisissa kasvoissa, — näin hänen huulensa vapisevan kyynelten vierivän harvaan alas hänen poskiltaan. Hän kääntyi äkkiä toisaalle ja lähti pois. Minä seurasin häntä, sillä hän oli unhottanut avain-kimppunsa. Me menimme vierashuoneen lävitse. Eversti istui siellä, nojaten päätään kättänsä vastaan, hän oli selin meihin päin ja näytti lukevan. Armo hiipi hiljaa hänen taaksensa, suuteli hänen otsaansa ja koetti, mennen sänkykammariinsa, tukehuttaa itkun-nyyhkähystä. Eversti kummastuen katsoi hänen jälkeensä, sitten silmäili sitten kättänsä, joka oli kosteaksi käynyt hänen vaimonsa kyyneleistä, suuteli pois net ja vaipui taas entiseen miettivään asemaansa. Hetken perästä minä Armoa seurasin sänkykamariin, vaan hän ei ollut siellä; hänen virsikirjansa oli auki jätetty sohvalle. Kirjan lehdissä näkyi vielä kyynelten jäljet. Vihdoinkin, kuljettuani ympäri koko huonerivissä, hänen löysin kyökistä, jossa hän juuri par'aikaa nuhteli kyökkipiikaa, tämä kun oli unohtanut hakata selkäluut irti lampaan kyljestä, joka nyt tulella kärisi; tuohan erhetys olikin anteeksi antamatoin asia, olletikkin koska minä jo kahdesti olin ilmoittanut, että lampaan-kylki piti päivälliseksi käristettämän ja seljästä lihahakkelusta paistettavan illalliseksi.

"Ei sitä koskaan saata luottaa muihin kuin itseensä", sanoi Armo vähän pistävästi minulle, antaessani hänelle avaimet.

Tästä alkaen en enään jättänyt Liisiä, vaan olin yöt päivät hänen luonaan.

Erin-omaisen nopeasti hänen ruumiillinen olentonsa näkyi rientävän loppuunsa. Näyttipä siltä, kuin ensimmäinen lemmen sana, jonka hän kuuli, olisi ollut tunnus-sana hänen kärsivän sielunsa pelastukseksi.

Niinpä monelle tämän maailman lapselle käy. He taistelevat kiusauksen otaa vastaan monta monituista vuotta, — elävät, kärsivät ja taistelevat. Ota katkee ja he vaipuvat voimattomina alas. Onni tarjoaa heille pikariansa. He laskevat huulensa sen purpurapartaalle — — ja kuolevat!

Paitsi Helenaa ja minua oli myöskin provessori L. melkein alituisesti Liisin luona. Väliin hän sairaalle luki ääneensä, toisinaan jutteli meidän kanssamme tavalla semmoisella, joka virkisti Liisin uinailevaa jumalisuuden-tuntoa sekä vahvisti hänen uskoansa noihin kalleihin totuuksiin, jotka ikään kuin valoisina enkeleinä seisovat kuolevain vuoteen ääressä.

Kerran provessori Liisiltä paljon kyseli hänen sisällisestä tilastansa.
Hän vastasi: "minulla nyt ei ole tarpeeksi voimia itse-koettelemukseen.
Mutta minä tunnen … minulla on yksi toivo… Minä aavistan
kirkkautta!…"

"Herra valistakoon kasvonsa sinun päällesi", sanoi provessori L. hiljaisella vakavuudella ja luottamuksella.

Seuraavana päivänä pyysi Liisi, että koko perhe kokoontuisi hänen luokseen. Kun kaikki, provessori L. mukana, olimme koossa sairaan huoneessa, jossa kamoittava äänettömyys vallitsi, nimitti Liisi erittäin jokaista, ketä hän toivoi lähestymään vuodettansa, tarttui hänen käteensä, suuteli sitä ja sanoi nöyrästi rukoillen: "suo anteeksi!" Näin hän lausui jokaiselle. Ei kukaan voinut puhua, ja tuo surullinen: "suo anteeksi, suo anteeksi!" oli ainoa ääni, joka katkaisi huokausten tuskallista oihkinaa.

Eversti ja hänen vaimonsa olivat vielä yksin jäljellä. Silloin Liisi hetken oli ääneti; hän hengitti raskaasti ja vaivalloisesti, mutta sanoi vihdoin: "tahtooko setäni tulla luokseni?"

Eversti meni hänen tykönsä — Liisi kurkoitti kätensä häntä kohden ja hän kumartui alas, — he suutelivat toisiansa. Oi mikä suutelo! Ensimmäinen ja viimeinen — lemmen ja kuollon!

Ei sanaakaan kuulunut. Kuolon-kalpeana ja horjuvilla askeleilla poistui nyt eversti etäämmäksi. Liisi sanoi vapisevalla äänellä: "nostakaa minua vuoteeltani ja taluttakaa minua tätini luokse".

Me tottelimme. Hän osoitti erin-omaista voimaa sekä käveli kahden hengen tukemana kamarin toiseen päähän, jossa Armo hänen aikomustaan aavistamatta istui itkemässä.

"Auttakaa minua", sanoi Liisi, "että saatan laskea polvilleni!"

Armo nousi äkkiä seisaalle, estääksensä hänen yritystään, mutta vielä nopeammin Liisi lankesi polvillensa Armon jalkojen eteen, joita suudellen hän vavahtavasti huoaten sammalsi: "suo anteeksi! suo anteeksi!"

Melkein hengetöinnä häntä taas kannettiin vuoteellensa.

Tästä hetkestä ei eversti häntä enään jättänyt.

177

Seuraavan yön ja päivän Liisi makasi viihtyneenä, mutta näkyi kärsivän ruumiillisia vaivoja. Iltapuolella, jolloin provessori L., eversti ja minä ääneti istuimme hänen vuoteensa ääressä, heräsi hän hiljaisesta unestaan sekä sanoi ääntevästi ja selkeästi: "hän on minua lempinyt! Maa, minä kiitän sinua!"

Sitten hän taas vaipui jonkunlaiseen uneen eli unen horrokseen, joka kesti tunnin verran. Hänen hengähdyksensä kävi tällä aikaa taajaan, mutta rupesi vähitellen heikkenemään. Nyt se hetkeksi taukosi, sitte kuului huokaus. Ja nyt yht'äkkiä näkyi hengähdys vallan tauonneen. Tämä oli kamala hetki. Suonen-vedon tapainen puistutus kävi läpi hänen ruumiinsa … vielä kova huokaus eli ohkaus, jota seurasi kamoittavan valittava ääni … ja kaikki oli hiljaista.

"Hänen on päivänsä päättynyt!" sanoi eversti sortuneella äänellä ja painoi huulensa Liisin kuolon-kalpealle otsalle.

"Hän näkee nyt!" lausui provessori L. ja loi loistavan katseen taivasta kohti.

Kesä-illan tuoksuvat leyhkät liehuivat sisälle au'aistusta akkunasta, ja linnut lauloivat iloisesti ulkona punakuusaimistossa. Lempeä ruson-hohto, heijastus juuri laskeuneesta ilta-auringosta, levisi huoneeseen ja laski kuollon-unessa lepäävälle kirkastavan valon.

Hiljaisena, kivutoinna makasi Liisi nyt siinä; hän joka kauan oli taistellut ja epätoivossa ollut … lepäsi nyt niin levollisena — hiljaisena! Valkoisten tyynyjen ylitse valui hänen uhkeat tummat hiuksensa alas lattiaa kohden. Hänen huulillaan oli kummallinen hymyily, täynnänsä tietoja muille tuntemattomia. — Minä olen tuon hymyilyn nähnyt monen, kuolon-unessa olevan huulilla … iankaikkisuuden enkeli on niihin painanut suutelonsa.

Rauhallinen hetki on tuo, jolloin levottomuudesta ja tuskista sykkivä sydän saa levon! Rauhallinen hetki, joka sovittaa meitä meidän vihollistemme kanssa, joka tuottaa jokaisen ystävän lähemmäksi meitä, joka unhoitukseen vie meidän vikamme sekä laskee säteilevään valoon kaikki meidän ansiomme, joka antaa sokealle näön ja päästää sielun siteet! — ihana ja rauhallinen hetki! vaikkapa öisen enkelin siipien kannattamana, sinä kuitenkin hymyilet minua vastaan kuten aamurusko, ja kun olen nähnyt sinun koittavan muille, olen monta kertaa toivonut, että minulle myöskin valkenisit.

Vyhti sekaantuu.

Liisiä ei enään ollut. Ikään kuin ukkosen pilvi oli hän synkistyttänyt niitten olentojen kirkasta taivasta, joittenka turvissa hän eli. Kun tämä pilvi oli poissa, levisi jokaiseen rauhan ja levollisuuden tunne. Monta kyyneltä omistettiin hänen surulliselle muistollensa, mutta ei yksikään sydän häntä takaisin kutsunut. Surkuteltava Liisi! sinä lahjoitit rauhaa vasta sitten, kuin oma sydämmesi sitä haudassa nautti.

Me näemme tuon joka päivä; vähäpätöisin ja yksinkertaisin ihminen, joka on hyvä ja rauhallinen, lähtee maailmasta enemmän rakastettuna, enemmän kaivattuna kuin runsas-lahjainen, joka väärin on käyttänyt eräänsä, joka kaikella ihanuudella, nerollansa ja sydämmen-lämmöllänsä ei ole ainoatakaan olentoa onnelliseksi tehnyt.

Eversti yksistään oli kauan aikaa synkällä mielellä, hän oli myöskin tavallista enemmän umpimielinen vaimoansa ja lapsiansa kohtaan. Heidän hellyytensä ja huolellisuutensa sekä ajan vaikuttava voima rupesi kuitenkin vähitellen jo tuota synkkyyttä haihduttamaan, jolloin kohtauksia tapahtui hänen perheessään, jotka uudestaan häiritsivät hänen lepoansa sekä saattoivat hänen jo luonnostaan väkevät tunteensa kuohumaan.

Eräänä päivänä hyökkäsi Arvidin isä, kenraali P. everstin huoneeseen varsin raivoissaan. Ensiksikin hän sydäntään purkasi vannomisilla ja kirouksilla, ja kun eversti kylmästi kysyi, mitä tuo tuommoinen merkitsi, änkytti hän varsin mielettömänä: "mitä tuommoinen tietää?… Mitä tuommoinen tietää .. tuhat tulimmaista! se tietää, että sinun tyttösi on senkin vietävä…"

"Kenraali P.!" sanoi eversti, äänellä, joka oitis teki semmoisen vaikutuksen, että tuo vihastunut malttoi mieltänsä ja vähän hiljempää matki: "se — se — se … tietää … että sinun tyttäresi leikin-tekona pitää pyhimmät asiat, että hän on uskotoin sanansa syöjä, hiisi vieköön! … ja tahtoo tehdä eron Arvidista … tahtoo antaa hänelle kihlasormuksen … tuhat tulim … että Arvid on varsin toivottomana ja tahtoo ampua itsensä kuoliaaksi … hän kun on niin kiivas ja hurja, ja minä vanha mies jään onnettomaksi ja lapsettomaksi". Tässä tipahteli pari kyyneltä ukon silmistä, ja hän lisäsi äänellä, jossa suru ja viha taistelivat: "hän ei piittaa minun poikani rauhasta … hän ei kunnioita minun harmaita hapsiani, vaan pitää meitä pilkkanansa!… Minä häntä niin hellästi hyvänä pidin … kuten isä; veljeni … kuten isä; … minä kaiken luottamukseni panin häneen, luulin hänen tuottavan iloa elämäni ehtoolle; … tämä tulee minulle kuolemaksi. Hän sanoo vasten silmiä Arvidille, ett'ei hän huoli hänestä … vasten silmiä, minun pojalleni … tuhat tulimmaista! Poikani tulee vielä koko pitäjän naurettavaksi … hän ampuu itsensä vasten naamaa, sanon minä … ja minä vanha mies jään onnettomaksi, lapsettomaksi".

Eversti, joka varsin ääneti oli kuunnellut tuota kaikkea, soitti nyt kiivaasti. Minä olin viereisessä huoneessa ja menin sisälle everstin luo, tiedustellakseni asioista vähäsen, jotta sitten edeltä päin saisin Julian tiettäväksi, mitä häntä siellä odotteli.

Everstin muoto ilmaisi suuttumusta ja ankaruutta. Hän pyysi minua käskemään Juliaa luoksensa.

Minä tapasin Juliaa suurimmassa tuskassa, ja kenraalin käynnistä hän kyllä jo aavisti, mikä häntä odotti.

"Minä tiedän … minä tiedän…" hän vaaleten huudahti, sanaa tuodessani, "siihen sen käydä täytyi … sitä ei mikään auta…"

"Mutta oletko todellakin", kysyin minä, "tehnyt eron sulhasestasi?"

"Minä olen … olen melkein…", vastasi hän alakululoisena ja surullisena, "minä en nyt joudu puhumaan … eilen illalla tulin Arvidille sanan sanoneeksi; … hän oli niin kylmä ja ivallinen … minä kiivastuin, hän suuttui … ja ratsasti vihoissaan täältä pois…"

Taas everstin kello kuului soivan. "Voi hyvänen aika!" sanoi Julia ja painoi käsiään vasten sydäntänsä, "nyt minun täytyy mennä … ja nyt täytyy olla rohkeutta. Ah, jollen tuota pelkäisi, tuota tuhoa tuottavaa silmäystä … sano, Piete, näyttikö isä kovin vakavalta?"

Minä en tähän saattanut kieltävästi vastata; varoitin häntä vain liika pikaisista päätöksistä ja käskin häntä tarkoin muistamaan kerran annettua lupaustansa sekä miten lujia perus-johteita everstillä oli lupausten pyhänä pitämisen suhteen.

"Voi, minä en saata … minä en saata!" oli kaikki, mitä Julia jaksoi sanoa, kun hän kalpeana ja vapisevana meni alas portaita, jotka johtivat everstin huoneeseen. Tultuansa oven luokse, hän seisattui, näytti tulleen vakaaseen päätökseen ja sanoi: "minun täytyy!" sekä meni sisälle.

Noin puolen tunnin kuluttua Julia tuli Helenan huoneeseen, jossa minäkin olin, ja näytti varsin onnettomalta. Hän viskasi itsensä sohvaan, laski päänsä Helenan helmaan sekä rupesi katkerasti itkemään. Tuo hyvä Helena istui ääneti, mutta sääliväisyydestä kyyneleet helminä vierivät Julian kullan-hohtaville palmikoille. Kun pitkän hetken kuluttua Julian suru näkyi hälvenevän, sanoi Helena hellästi ja laskien kätensä hyväillen sisarensa uhkeille kiharoille: "Julia hyvä, minä en vielä tänään ole hiuksiasi sievistänyt, istu hetkeksi, niin sen piankin teen".

"Ah, leikkaa poikki hiukseni! — minä tahdon nunnaksi ruveta!" vastasi Julia, mutta nousi kuitenkin istualle, pyyhki silmiänsä, antoi järjestää hiuksiansa, auttoi Helenaa hänen hiustensa suorittamisessa ja tuli sillä aikaa levollisemmaksi.

Varma on, että jokapäiväisten toimien pienet huolet erin-omaisella voimalla haihduttavat surujamme.

Kun kysyimme, mitä hänelle oikeastaan oli tapahtunut, vastasi Julia: "se on tapahtunut, että minä olen tuomittu koko elämäni iäksi kärsimään hetkellisestä ajattelemattomuudesta sekä tulemaan onnettomaksi ihmiseksi, … jos nimittäin antaun tuon tuomion alaiseksi; mutta sitä en tee … ennen kärsin isäni suuttumusta … ennen…"

"Oi, Julia, Julia!" keskeytti Helena, "ajatteleppas, mitä sanot!"

"Helena! sinä et tiedä, mitä minä olen kärsinyt, kuinka minä olen taistellut oman itseni kanssa jo pitkiä aikoja. Sinä et tiedä, kuinka selvään minä käsitän sen surkeuden ja viheliäisyyden, mikä tulisi kohtalokseni, jos menisin Arvidin puolisoksi! Ah, minä kuljin ennen ikään kuin unissani ja ajattelematta annoin hänelle käteni; nyt olen herännyt — enkö saisi vetää kättäni pois, kun näen antaneeni sen yhdelle…"

"Arvid on hyvä ihminen, Julia!"

"Ketä sinä hyväksi kutsut, Helena? Sitäkö, joka ei vain ole kiukkuinen? Arvid — minä olen koettanut, minä olen häntä koettanut — näyttää hyvältä sen vuoksi, ett'ei hän jaksa olla paha, — levolliselta ja tasaiselta sen tähden, ett'ei hän huoli muusta kuin mukavuudestaan, — ymmärtäväiseltä sen vuoksi, ett'ei nenäänsä edemmäksi näe … ah! näin kieltoperäinen hänen luontonsa on … miksikä pelkäisin lisätä kieltävän lauseen tuohon hänen negatiivillisuuteensa — miksikä en sanoisi, ett'en hänestä huoli? Älä uskokkaan, että se kauan häntä huolestuttaa; — hän ei minua rakasta, … hän ei saata rakastaa, sillä hänellä ei ole mitään tunteita! Voi hän on vain tuore puun-pölkky, jota minä tulellani turhaan koettaisin sytyttää, — liekki muuttuisi vähitellen savuksi ja vihdoin se varsin sammuisi".

"Vaikk'ei, Julia kulta, Arvid olisikkaan mies sinun vertaisesi, joka kykenisi sinua onnelliseksi vaimoksi saattamaan, — miksikä ei sinun tulesi siltä kirkkaana palaisi? Eihän Arvid ole paha, hän ei koskaan tulisi sinun kiusaajaksesi. Onhan niitä monta monituista vaimoa, joittenka miehet ovat verrattoman alhaisemmalla kannalla kuin Arvid, ja kuitenkin he ovat pyrkineet ja tulleet oivallisiksi perheen-emänniksi, ovat luoneet onnea ja hauskuutta ympärillensä ja nauttivat sitä onnellisuutta, jota täytetyn velvollisuuden ihana tunto aina tuottaa. Esimerkiksi orpanamme, rouva M.; eikö hän ole varsin kunnioitettava ja rakastettava nainen? Ja kummoinenka on hänen miehensä? Entä Emma S. ja Hedda R…."

"Niin, ja Penelope ja sisaria koko komppania … ah! Helena kulta! noita rouvia minä pidän suuressa arvossa, minä kunnioitan ja ihailen heitä; tahtoisinpa olla heidän tapaisensa, — mutta yhdestä asiasta olen varma — siitä — ett'en tuota saata. Sitä itsenäisyyttä, sitä varmuutta, sitä perus-johteitten lujuutta ja selkeyttä, mikä on aivan tarpeellisena omaisuutena sille, jonka täytyy avio-elämässä olla johtavana henkenä — sitä minussa ei ole … ei ollenkaan! Juuri minä tarvitsen johtajata — minä olen köynnös ja tarvitsen tammen tuekseni. Tällä hetkellä selvenee minun käsitys-voimani — minä tunnen, että minussa on parempi elo itämässä, uusi maailma avautuu minulle! Jospa sen läpi saisin kulkea sellaisen puolison rinnalla, jota minä saattaisin rakastaa ja kunnioittaa, joka sydämmensä lemmellä pitäisi minun puhdistettua tultani vireillä, joka ymmärryksensä kirkkaalla valolla laskisi valaisevia säteitä minunkin hämärään sieluuni … (esimerkiksi provessori L., ajattelin minä), oo! silloin saattaisin vielä tulla paremmaksi ihmiseksi — ja ennättää päämaalin, jonka minä nyt enemmän aavistan kuin näen… Mutta Arvid'in kanssa, Helena hyvä, Arvid'in kanssa … olisi maailma minusta kuten ruokahuone, — ja minä siinä kuten homehtunut juusto".

"Minkälainen vertaus, Julia hyvä!"

"Kyllä se on toden-mukaisempi kuin luulet. Ohho, tuo avioliitto on surkeampi asia, kuin mitä moni käsittää. Siinä on useain käynyt samati, kuin minun nyt saattaa käydä … he ovat turhaan nostaneet avioliiton purjeet, — he ovat luulleet ennättäneensä onnen satamaan — ja ovatkin joutuneet karille sekä kiintyneet siihen koko elämänsä ajaksi … kuten syömä-simpsukka kotelossaan ovat he siellä kontanneet ympäri ja hakeneet hiukan päiväpaistetta … siksi, että armahtavainen laine on tullut…"

"Julia! Julia!…"

"Helena! Helena! Tuo on kertomus jokapäiväisestä elämästä, joka päivä sen todeksi näyttää. Montapa jalompaakin luonnetta on tuolla tavalla turmionsa saanut, ja niin käy myöskin minun, jollen ajoissa purjehdi hietakarin sivutse".

"Julia! Minä pelkään, ett'ei tuo tapahtua saata, sillä isämme perus-aatteet ovat järkähtämättömät ja sanassaan pysymistä hän etenkin katsoo tärkeäksi. Ja minusta hän on varsin oikeassa. Sitä paitsi mitä kihlauksen purkamiseen tulee, niin kun peruuttaa kerran tehdyn liiton, on siinä mielestäni jotakin joka niin loukkaa naisellista hienotuntoisuutta, että minun mielestäni…"

"Hienotuntoisuutta ja hienotunteisuutta … minun mielestäni osoittaa tuo kaikkea muuta kuin hienoja tunteita, ja onpa myöskin varsin luonnotointa, että pelkän hienotuntoisuuden tähden uhraa koko elämänsä onnen".

"Saattaisitko tulla onnelliseksi, Julia, jos kadottaisit omaistesi — isäsi rakkauden, — maailman kunnioituksen?"

"Maailman kunnioituksesta … siitä minä en monta penniä maksa, mutta niitten, joita minä rakastan … ah, Helena, Piete, — olisikohan se mahdollista että sitä kadottaa saattaisin? Sitte varmaan parempi olisi, että tuomitsisin itseni onnettomaksi jäämään…"

"Sinä et ole onnettomaksi tuleva", sanoi Helena ja sulki samassa kyynel-silmin Julian syliinsä, "sinun pitää…"

"Siitä et sinä mitään tiedä, Helena", keskeytti häntä Julia närkästyneellä malttamattomuudella, "minä, minä tiedän tulevani onnettomaksi. Onpa vielä muutakin, kuin Arvid'in kelvottomuus, joka minua siksi tekee, nimittäin tuo varmuus, että päämaalini minulta on mennyt hukkaan, — tuo varmuus, että minun olisi saattanut kohtaloni olla jalo, onnekas, että olisin saattanut elää täällä maailmassa etevän ja oivallisen olennon onneksi. Oi! minä tunnen sen, minä olisin, kuten leivo, liidellyt korkeutta kohden valossa, vapaana ja laulaen — — ja nyt, nyt minä — niinkuin ennustanut olen — konttaan elämän hietakarilla, kuten syömäsimpsukka laahaten vankihuonettani muassani!"

Tuotuansa toistamiseen esiin tämän hirveän, ehkä jotenkin väärän vertauksen, häntä uudestaan valloitti katkera suru; hän taaskin heittäysi sohvalle sekä jäi siihen koko päiväksi eikä tahtonut syödä, ei juoda eikä myöskään mitään lohdutusta kuulla. Armo juoksi itse, ja myöskin minua hän juoksutti ehtimiseen, portaita ylös ja alas, rohtoja ja hajuvettä viemään.

Julia tuli todellakin sairaaksi, vaikka hänen kipunsa oli helponlaista, ja viipyi kaksi päivää huoneessansa. Tällä ajalla ei hän ollenkaan nähnyt isäänsä. Julian suureksi mielihyväksi ei myöskään kenraalia eikä Arvid'ia kuulunut eikä näkynyt näinä päivinä.

Armolla oli aina ollut oman omituinen menetys-tapansa eli sukkeluutensa, milloin vain isän ja lasten välille syntyi jonkunlaista erimielisyyttä. Kun hän puhui miehensä kanssa oli hän sanoissaan aina olevinansa lastensa puolustajana ja jutellessaan näiden kanssa väitti hän kiven kovaan miehensä olevan oikeassa. Luulenpa kuitenkin, että hänen sydämmensä oli taipuvaisempi heikompaa puolustamaan, koska välistä muutamissa suhteissa kaiken täytyi käydä sen mukaan, kuin everstin järkähtämätöin tahto vaati, hyväili Armo tavallista hellemmin lapsiansa. Hän oli myöskin nyt puhunut everstin kanssa Julian puolesta ja hänen kihlauksensa purkamisesta, mutta havainnut miehensä myöntymättömäksi ("mahdottomaksi", sanoi Armo), ja kun hän nyt näki Julian noin onnettomana, tuli hän varsin huomaamattansa everstiä kohtaan kentiesi epäystävälliseksi — ei! herrantieten! … mutta sentään hiukan vähemmän ystävälliseksi — noin päältä nähden (mutt'ei sydämmestään, siitä kyllä vastaan); hän piti ehkä vähemmin huolta hänen ruoastaan ja hauskuudestaan monessa pikku suhteessa. Jonkinlainen ikävyys, näihin asti tässä perheessä varsin tuntematoin, vallitsi talossa muutaman päivän.

Hyväntahtoisesti hymyillen sanoi eversti minulle eräänä aamuna: "ei pyy pataan tule, ellei mies metsään mene", ja rupesi astelemaan portaita, jotka veivät Julian kammariin.

Samassa matkarattaat seisattuivat pihalle ja Kaarlo kornetti hehkuvin kasvoin ja melkeinpä hämmästyneen muotoisena juoksi alas rattahilta sekä ylös portahia, syleili ääneti, mutta kiivaasti vanhempiansa ynnä sisariaan ja pyysi sitten puhutella everstiä hetkisen.

Hetki venyi muutamaksi tunniksi, ennenkuin kornetti kalpeana ja onnettoman näköisenä tuli yksin isänsä huoneesta. Ikään kuin houreissaan kulki hän vieras-huoneen läpi sallin, tuli sitten Armon kammioon eikä, kuten näytti, huomannutkaan äitiänsä eikä minua, vaan istahti ääneti, nojaten päätään pöytää vasten sekä peittäen silmiänsä käsillään, juuri kuin estääksensä päivää niitä häikäisemästä.

Äidillisellä tuskalla katseli Armo poikaansa, nousi vihdoin istualta ja silitteli hyväillen hänen poskeansa, sanoen: "hyvä poikani! mikä sinun on?"

"Ei mikään!" vastasi kornetti hiljaa ja sortuneella äänellä.

"Ei mikään?" toisti Armo. "Kaarlo, sinä saatat minua surulliseksi … sinä olet kalpea … olet onnetoin!…"

"Niin olen!" vastasi kornetti samalla hiljaisella äänellä.

"Minun lapseni … minun poikani! mikä sinulta puuttuu?"

"Kaikki!"

"Kaarlo! … ja sinulla on äiti, joka antaisi vaikka henkensä, jos hän sillä voisi sinua onnelliseksi saattaa!"

"Minun hyvä äitini!" huudahti kornetti ja lisäsi sulkein häntä syliinsä: "suokaa minulle anteeksi!"

"Lapseni rakas! sanoppa, mitä puolestasi tehdä saattaisin … sano mitä sinulta puuttuu, — ilmoita minulle kaikki! Joku keino löytynee … minä en tahdo elää, nähdäkseni sinua onnettomana".

"Minun täytyy tulla onnettomaksi, ellen tänään saa kymmentä tuhatta markkaa tahi näin suuren summan takausta. Jollen sitä tänään saa, — on Hermina … minun Herminani muutaman päivän kuluttua toisen puolisona! Voi toki! Minun koko elämäni autuuden ja vieläpä toisenkin olennon onnen saattaisin ostaa tuosta vähäpätöisestä rahasta, vaan sitä minulta kiellettiin? Olen puhunut isäni kanssa, ilmaissut hänelle sydämmeni tunteet — sanonut hänelle kaikki. Hänellä on tuo rahasumma … minä tiesin sen … mutta hän…"

"Mutta hän on kai kieltänyt?"

"Aivan jyrkästi, järkähtämättömästi. Hän sanoo, että se raha on onnettomien ja tarvitsevaisten osa … ja noita vieraita köyhyyttä kärsiviä hän auttaa, vaan tekee sillä poikansa onnettomaksi!"

Nyt nousi kornetti kiivaasti istualta ja käveli pitkillä askeleilla lattian poikki, lausuen innossaan: "mikä ilkiö on saattanut isälleni panetella Herminaa … tuota hurskasta enkeliä? Hänkö minua pettäisi! Hän … hänkö rakastaisi tuota harmillista G:tä! Tämä ainoastaan tahi hänen lähettiläänsä ovat saattaneet…"

Tässä kornetti särki vaunut ynnä niihin kuuluvat hevoset (pikku tallukoitten ajoneuvot), ja Armo peljästyksissään siirsi poikansa läheisyydestä kukkaruukun, kuunteli tarkasti hänen valitustaan ja kysyi huolellisesti:

"Mutta miksikä?… Mutta kuinka?"

"Älkää nyt kysykö!" huusi kornetti malttamattomasti. "Ainoastaan tämän saatan nyt sanoa: elämäni onni tahi onnettomuus riippuu siitä, saanko tänään tuon mainitun summan. Minä saatan tulla onnellisimmaksi ihmiseksi, mitä maan päällä löytyy — tahi onnettomimmaksi — enkä minä yksistään…"

"Kaarlo!" sanoi Armo juhlallisesti, "katso minuun!… Jumala siunatkoon rehellisiä silmiäsi, poikani! Niin — minä tunnen sinun, — ethän sinä tahtoisi minua askelta astumaan, jota perästäpäin saisin katua?"

"Äitini! … saattaisitko sitä katua, että olet auttanut minua saavuttamaan elämäni onnea?"

"Siinä on kylläksi, lapseni! Minä menen nyt puhumaan isäsi kanssa.
Vartoo minua tässä".

Kiihtyneessä mielen-tilassa odotti kornetti äitinsä takaisin tuloa. Minä näin, että hän tällä haavaa oli sellaisessa nuoruuden-vimmassa, jossa ollessamme tavattomana pidämme, että joku rohkenee vastustamaan meidän toivojamme ja tahtoamme. Tämmöisinä hetkinä ei käsitetä tuota sanaa: "mahdotointa". Silloin luulemme, että aurinkoakin saatamme omin määrin hallita ja vuoria tempaista pois paikoiltaan eli, mikä on yhtä mahdotointa, juurtuneita mielipiteitä lujasta vakaasta ihmis-sydämmestä.

Kului aikaa, ennenkuin Armo palasi. Julia ja Helena seurasivat häntä. Hän oli kalpeana, kyyneleitä kimalteli hänen silmäripsissään ja äänensä värähti, kun hän sanoi: "isäsi ei tahdo .. hänellä on syynsä, hän luulee tekevänsä … ja tekee varmaankin, mitä oikein on. Mutta, lapseni hyvä, sinä sittenkin saatat tulla autetuksi. Ota nämät helmet ja kalliit kivet … net ovat minun … minä saan käyttää niitä tahtoni mukaan … ota net. Tukholmassa sinä niistä oitis saat melkoisen…"

"Ja nämät … nämät myöskin, Kaarlo!" sanoi Julia ja Helena, hyväillen veljeänsä ja tarjoten hänelle kalleuksiansa, "ota myöskin nämät … me pyydämme sinua, Kaarlo, … ota, — myy kaikki, — ja tule onnelliseksi!"

Tumma punastus nousi tuon nuoren miehen kasvoille ja kyyneleitä tulvaili hänen silmistään. Samassa hetkessä eversti astui sisälle, seisattui ovelle ja loi huoneen perällä oleviin terävän katseen. Äkkiä leimahti hänen silmistään suuttumus ja ylenkatse. "Kaarlo!" huudahti hän voimakkaalla äänellä, "jos saatat olla niin kelvotoin, että tahdot hyväksesi käyttää äitisi ja sisariesi heikkoutta, tyydyttääksesi sokeita, mielettömiä himojasi, niin minä sinua ylönkatson enkä sinua pojakseni omista!"

Kovin onnettomana sekä nyt näin väärän luulon alaiseksi joutununna tämä nuorukainen sydämmessään katkerasti närkästyi. Hän kävi kuolon-kalpeaksi, puristi kokoon huulensa, polki kiivaasti jalkaansa ja meni kuten tuli ja leimaus ulos ovesta. Muutama minuuti sen jälleen ratsasti hän aika kyytiä poikki linnan pihan.

Kornetti. Kornetti. Kornetti.

"Halloo! se metsän läpi kaikuu".

Halloo! se kaikuu. Nyt kyytätty karkaa, vaan kyyttääjät seuraa. Mikä otuksena? Onnetoin ihminen. Entä metsästäjät? Närkästyksen, epätoivon ja raivon hurjat hengettäret. Kas kuten kyyttäävät! Verratoin ajo! Nyt kyytätty karkaa, vaan kyyttääjät seuraavat. Halloo! Halloo! He jäljissä rientää, — he seuraa, he seuraa, läpi metsikköjen — poikki järvien soutaa, yli vuorten ja maan he nyt saalistaan … yhä etseilee … vaan se väistyilee … jopa uuvahtaa… Halloo! Halloo! ajo loppuns' saa!

Eteen päin! eteen päin kannusti kyytätty läähöttävää ratsuansa, joka vaahtoisena juoksi kivien ja kantojen ylitse. Raivoisa sekasorto vallitsi hänen sielussaan. Hän ratsasti, että tomu tuoksui, maantien poikki ja synkkäin metsämaitten lävitse, tukehuttaen sielussaan jokaisen ajatuksen, jokaisen tunteen ja totellen ainoastaan tuota kehoittavaa: eteen päin! eteen päin! mikä kajahteli jok'ainoassa hänen kuumeen-tapaisessa suonen-tykytyksessäänkin.

Mökkien rauhalliset asukkaat, joitten sivuitse hän kiisi kuten tuuliais-pää, juoksivat ihmetellen kurkistamaan: "ken se lienee ollut, jonka ratsu noin viiropäisenä laukkaili?" Ja yksi heistä (Tiina Antin tytär), vakuutti nähneensä koiran ja jäneksen juoksevan esiin, metsästä toisen, tuvasta toisen, sekä sitten istuen vastapäätä toisiansa tirkistävän tuota raivoisaa ratsastajaa, jonka mentyä ne varsin hämmennyksissään juoksivat toistensa ohitse, koira metsään ja jänes tupaan.

Tämä raivoisa ratsastaja, Kaarlo kornetti, ei seisahtanut ennen, kuin hän ennätti meille jo ennaltaan tutun metsätalon portille. Tässä hän hyppäsi hevosen seljästä ja juoksi ylös portaita. Ylikerran ovet olivat kaikki lukitut, äänettömyys vallitsi kaikkialla. Hän juoksi portaita alas. Ovet olivat myöskin alikerrassa lukitut, kaikki oli hiljaista ja eloa vailla. Hän juoksi pihan poikki vähäiseen sivurakennukseen ja tempasi oven auki. Vanha, kokoon kyyristynyt akka istui tuvassa, hyräillen virren nuottia ja kehräten rohtimia.

"Missä on herras-väki? Missä on Hermina neiti?" kysyi kummissaan ja hengästyksissään oleva kornetti.

"Hää?" vastasi rohtimen-kehrääjä.

"Missä herras-väki on?" kirkasi kornetti vimmatulla äänellä ja katsoi kiivaasti akkaan.

"Mitä? Hää?" vastasi akka, pannen tyytyväisenä nuuskaa nenäänsä.

Kornetti polki jalkaansa. (Kitattu kuppi putosi hyllyltä, kolme viallista klasia kilisi yhteen). "Oletko varsin kuuro?" kirkasi hän kovalla äänellä, "minä kysyn, mihinkä herras-väki on täältä matkustanut?"

"Matkustaisitte! Tuorlinnan kartanoon kai? sitä kai herra tarkoittaa?
Sinne käy tie tuolta aitovierestä, ja…"

"Minä kysyn", kirkasi kornetti tuskastuneen koko voimalla, "onko herras-väki, joka tässä talossa asui, lähtenyt poijes".

"Lähteenmoisioon! vai niin, no se tie käy…"

"Tämähän käy päin mäntyä", sanoi kornetti varsin onnettomana, "vähemmästäkin jo sappi paisuu".

"Kyllä, kyllä, no niin!" huokaili hämillään ja peljästyksissään tuo pikku akka, nähdessänsä kornetin suuttuneena, ja meni poimimaan särjetyn kupin palaset lattialta.

Markka putosi hänen nenälleen samassa ja vieras oli mennyt menojaan.

"Jumala varjelkoon!… Herra siunatkoon!…" änkötti peljästynyt mummo nyt mielihyvissään.

Toinen ovi samassa porstuassa lensi nyt taas kornetin tempaamisesta auki.

Takkansa ääressä possunsa vieressä (nimittäin vesansa vieressä) istui lihava nainen syöttäen pientä pörhötukkaista poikaansa vellillä.

Kornetti tässä taas uudisti saman kysymyksensä ja sai vastaukseksi:

"Kyllä, kyllä ovat poijes lähteneet!"

Mutta mihinkä? sano, koska … sano mihinkä? Eikö yhtäkään kirjettä?
Eikö yhtäkään sanaa minulle jätetty?"

"Kirjettä? Kyllä, sain minä yhden, joka piti jätettämän kornetti H:lle, ja minä aion juuri mennä viemään sitä Tuorlinnaan, kun vain ensin saan tipan velliä poikaani … poju parkani, — syö, poika!"

"Hyvänen aika! tuo heti kirje tänne, joutuun, mene heti, sanon minä, sitä tuomaan, mene…"

"Kyllä, kyllä … minä menen, kun vain saan velliä tipan poikaani.
Hänen on kovin nälkä, poju parkani. Syö, poika!"

"Minä syötän poikaa, anna tänne lusikka … mene vain, tuo kirje tänne, oitis!…´"

Vihdoin akka menee arkkunsa luo. Kornetti seisoo takan ääressä, ottaa padasta lusikalla velliä, puhaltaa sitä tuskallisen näköisenä ja kaataa pojan auki olevaan suuhun. Akka koperoitsee arkussaan, etsii etsimistään. Nuuskarasia ja voipytty, sukat ja hameet, virsikirja ja kaikki tulevat yhtäperää ylös arkusta, ja kaikki ladotaan laveasti ympäri lattialle, kirjettä vain ei näy.

Kornetti astuu ja polkee jalkaa tuskallisessa malttamattomuudessa.

"Noh joutukaa nyt! syntyykö siitä mitään? Voih!"

"Kohta, kohta! odottakaa nyt vähän, odottakaa, — täällä, ei, vaan täällä — ei, odottakaa vähän … odottakaa".

Mutta kirjettä ei kuulu. Akka höpisee hiljaa itseksensä ja mutisee hampaittensa välistä:

"Se on poissa, — ei sitä ole!"

"Ei ole:" huudahtaa kornetti ja kaataa hämmästyksissään lusikallisen kuumaa velliä pojan kaulakuoppaan, ja poika siitä vaikeroiden huutamaan.

Kirjettä ei löytynyt. "Poika varmaankin on saanut sen käsiinsä, pureskellut rikki taikka polttanut sen". Ja akka, joka varmaankin on enemmän huolissaan poikansa hädästä kuin kornetin, sanoi äreästi: "herra menee Lehtosaareen, siellä saatte asioista selkoa. Herrasväki lähti sinne päin, ja Agnes neiti oli juuri hiljattain Hermina neidon luona".

Kornetti jätti markan tuon punaisen kaulan plaastariksi, morkkasi ja moitti puoli-ääneensä sekä kantoa että vesaa, riensi sitten Kiilto ratsunsa luo, joka herraansa odotellen oli pihasta syönyt syksyn viimeiset ruohot, ja hypähti sen selkään.

Nyt Lehtosaareen. Sinne oli lähes penikuorman matka. Kiilto tunsi kannustimet ja lähti nelistämään.

Joki juoksee maantien poikki. Silta on rikki revitty, sitä parannetaan parasta aikaa. Kyllä löytyy toinenkin tie, — mutta se vie virstan verran väärään. Yks kaks vain ja Kiilto kuorskuen ui rohkeana aalloissa, jotka viruttavat vaahdon sen kaulasta ja kuonosta sekä suutelevat satulalla seisovan ratsastajan jalkoja.

Vähän matkan päässä katseli tuota temppua kaksi matkustajaa.

"Kuules, muori", sanoi heistä toinen, "luulenpa, että Ahti itse tuossa mustan hepon seljässä ratsastaa alas virtaan".

"Eipä, vaari", virkkoi toinen, "minä luulen tuon olevan sulhon, joka ratsastaa lemmittynsä luokse".

"Usko minua, akkaseni!"

"Usko minua, ukkoseni".

Ja "usko minua, kultani", kun sanon, että ratsastaja jo on toisella rannalla; ja eteen päin, eteen päin kiitää hän kautta maitten ja metsien.

Kiilto raukka! Kun Lehtosaaren valkoiset muurit pilkoittivat kellastuneitten puitten välistä, olet melkein sortumaisillasi, mutta nähtyänsä kartanon ratsastaja hiljentää vauhtia ja tultuansa pihaan saa Kiilto levähtää ja puhaltaa kolmen ratsun rinnalla, jotka osoittavat, että Lehtosaaressa tätä nykyä on vieraita.

Herra ruukin-patruuna istui huoneessaan, katsellen tyytyväisen tuntian muotoisena mustalla liidulla piirustettua kuvaa, jonka hänen erittäin toivokas tyttärensä Eleonora oli valmistanut, ja ruukin-patruunan rouva Emerentia D., syntynyt J., seisoi hänen vieressänsä, lukein ihastuneena ja tarkkuudella maalais-elämän ja yksinkertaisuuden suloutta kuvaavaa runoelmaa, jonka oli sepittänyt hänen kovin toivokas poikansa Lasse Antti (häntä perheen kesken kutsuttiin pikku lord Byron'iksi), kun Kaarlo kornetti kiiruusti astui huoneeseen ja, hätäpikaa anteeksi anottuansa sekä huolimatta, mitä ajateltiin hänestä, hänen mielen-kiihostansa ja kysymyksistänsä, pyysi, että hänelle ilmoitettasiin, mitä täällä tiesivät paroni K:n sekä hänen perheensä äkkinäisestä pois-lähdöstä.

"Eipä juuri paljon muuta", sanoi ruukin-patruuna D. otsaansa rypistäen, "kuin että he eilen jäljestä puolen päivän tästä ajoivat ohitse, ja että paroni K. suvaitsi tulla tänne luokseni antaaksensa minulle hyväseksi silmilleni sekä maksaaksensa neljännen osan siitä summasta, jonka minä hänelle hyvän hyvyydestä jo aikoja sitten lainasin… Oikea Dido, kornetti H. Eleonora tyttäreni tekemä…"

Rouva D. puuttui puheeseen. "Paronitar, eli miksi häntä kutsuisin — sillä minussa on se luulo, että hän vähemmän on paronitar kuin minä — ei edes tehnyt sitä hyvää, että olisi tervehtänyt minua eilen, siinä kun istui vaunuissa. Niin, niin, kauniin kiitoksen kyllä siitä saa, että ihmisille tekee 'politesseja!' Mitä vielä! Hän istui oikoisena ja komeana, kuten kuningatar vaunuissaan … vaunuissaan sanoin minä … kyllä kauniistikkin … nuoren G:n ekipaassi se oli, itse istui hän siellä myös, kuten häkkiin saatu lintu ja sepä ehkä teki rouvaa noin ylpeäksi…"

"G:n vaunuissa? G. heidän seurassaan?" kirkasi kornetti; "ja Hermina?"

"Istui ja katseli alas päin kuten kalkkuna. Niin, siitä tytöstä minä olen tullut hyvin petetyksi. Minun tuli häntä sääli ja annoin tytärteni ottaa häntä siipiensä varjoon sekä vähän 'ankuraseerata' hänen soitannollista taipumustansa. Tereesa varsinkin oli oikein 'ankoveerannut' itseänsä häneen. Mutta minä piankin havaitsin tehneeni 'imprudanssin' sekä ett'ei hän eikä koko tuo perhe ollenkaan ollut sopivaa 'sosieteettia' minun tyttärilleni. Kaikellaisia kummallisia huhuja käy tuosta ylhäisestä herras-väestä, — he ovat käyttäneet itseänsä semmoisella tavalla, että …"

Eräs palvelia tuli sisälle, tuoden tupakkapiippuja, joita hän järjesti huoneen nurkkaan. Ruukin-patruuna D. alkoi ranskaksi keskustelunsa — hän näki sen nyt sopivimmaksi.

"Oui, c'est une vrai scandale", sanoi patruuna; "une forgerie de tromperie! Un vrai frippon est la fille, — je sais ça, — et le plus extrèmement mauvais sujet est sa père".

"Son père", oikaisi rouva D., "et le père de toute chose c'est son mère. Un conduite, oh! Ecoute, Cher Cornèt: dans Italie, le mère et le fille et la père…"

Nyt äkkipäätä nousi läheisessä huoneessa hirveä melu, siellä kirastiin, naurettiin, iloittiin ja pidettiin semmoista meteliä, että moista ei koskaan ennen kuultu. Siellä vingutettiin viulua, kalisteltiin lapioilla ja pesän koriloilla, laulettiin, rääkyttiin sekä piipotettiin, ja tästä vinkunasta kuului kaikellaisten huutojen joukosta jotenkin selkeästi ainoastaan sanat:

"Isä! isä! nyt osaamme näytettävämme. Nyt on näytelmä valmis! Hurraa, hurraa!"

Tuo riemuitseva joukko syöksi nyt ikään kuin kohiseva koski sisälle huoneeseen, mutta nähtyänsä Kaarlo kornetin nousi tämän huimapäisen nuorison ilo vallan liialliseksi, ja yhteen äänen nyt huusivat:

"Iffi, Iffi! Hurraa! hurraa! Kornetti H. Kaarlo kornetti tulee meidän
Iffiksemme! Hurraa! Eläköön Iffi toinen, eläköön kornetti Iffi!
Eläköön…"

"Tuhat tulimmaista!" ajatteli kornetti, kun tuo hurja joukko suorastaan hyökkäsi hänen päällensä, koettaen vetää häntä mukaansa ja huutaen: "tule Iffi! Tule Kaarlo kornetti, pian, pian! Meillä on kohta harjoitus! Kornetti lukee osaansa paperista, jonka hän saa pitää kädessään… Tule, tule vain!"

"Lumotaan Kaarlo kornetti noitaluvuilla! Laske polvillesi ja nouse
Iffinä".

Nämät viimeiset sanat julisti pieni, suloinen, Auneta D., joka nousi varpaisillensa, ripustaakseen huntua Kaarlon päähän, mutta hän ei koskaan saanut sitä kornetin korvia ylemmäksi. Luutnantti Mätälin tuli hänen avuksensa. Eleonora D. ja Miina P. olivat jo panneet suuren huivin hänen olkapäilleen ja kolme nuorta herraa kääri hänen ympärillensä lakanan, joka oli käytettävä hameen asemesta. D:n neitien apumiesten joukossa näkyi myöskin Arvid luutnantti. Kornetti pani vastaan, mutta turhaan, hän koroitti ääntänsä, vieläpä kirkasikin, se ei mitään vaikuttanut! — tuossa melussa he elivät häntä ymmärtäneet eivätkä edes kuulleet.

Tässä hän nyt pelkästä harmista joutui oikein tuskan valtaan ja teki hurjan päätöksen. Käyttäen voimiansa jotenkin epäkohteliaalla tavalla, tuuppasi hän molemmilla käsillä oikealle ja vasemmalle ihmiset luotaan, riisti yltään lakanan ja — juoksi. Juoksi auki olevasta ovesta, jonka hän edessään näki, joutui suureen huone-jonoon ja juoksi, juoksi, juoksi vain, katsomatta kummallekkaan puolellensa! — Juoksi kumoon yhden piian, kolme tuolia, kaksi pöytää ja tuli vihdoin, huoneesta huoneeseen juostuansa, suureen ruokasaliin. Tämän toisella puolen oli eteis-huone eli tampuuri. Sen muisti kornetti — ja on juuri menemäisillään sinne, kun hän kauhistukseksensa kuulee tuon rähisevän joukon, kaikuvalla äänellä valittaen ja huutaen: "Iffi! Iffi!" tulevan eteis-huoneessa häntä vastaan. Suurimmassa sielun-tuskassa aikoi kornetti palata takaisin samaa tietä, jota oli tullutkin, mutta näki raollaan olevan oven, joka vei vähäisille kiertoportaille.

Nuolen nopeudella riensi kornetti alas portaita. Net olivat pimeät ja ahtaat, — kierivät kierimistänsä. Jopa hänen päätänsäkkin rupesi pyöryttämään, mutta nyt hän vihdoin tunsi tukevan pohjan jalkainsa alla. Hän seisoi pienessä porstuassa. Eräästä raollaan olevasta rauta-ovesta vilkutti vähäinen valon-säde. Kornetti meni siitäkin ovesta sisälle. Vastapäätä olevasta akkunasta, joka vahvasti oli rautakangilla varustettuna, loisti laskeva syksyinen aurinko vienosti huoneeseen ja valaisi tämän vähäisen holvikammarin valkoisen-harmaita, alastomia kivimuuria. Kornetti oli — vankihuoneessako? — Ei, vaan ruokahuoneessa.

Kornetti haki ulos-käytävää. Kylläpä tuossa pienessä porstuassa oli vastapäätä holvi-ovea toinen vähäinen ovi, mutta se kaipasi avainta. Kornetti haki hakemistansa, mutta — turhaan. Hän istui holvissa olevan leipälaarin syrjälle, vapautti itsensä huivista ja hunnusta sekä kuunteli suurella mielihyvällä, miten nuot hurjat takaa ajajat tuolla ylhäällä teuhaten ja etsien hänen jälkiänsä riensivät etäämmälle ohitse. Kuitenkin kuului meteli vielä niin läheltä, ett'ei kornetti uskaltanut marssia pois piilopaikastaan. Onnettomana, harmissaan, väsyneenä ja koko maailmaan suuttuneena tirkisteli hän melkein suoraan eteensä mitään ajattelematta.

Vadillinen makeis-leivoksia sekä jäännöksiä ispinöistä, vasikan-paistista ja viinamarja-hyydykkeestä oli pöydällä auringon valossa, ja net Kaarlon mielestä ystävällisesti viittailivat hänelle.

Kornetti tunsi jotain erin-omaista; kesken toivottomuuttansa, monemmoisten ikävien ajatusten vaivaamana tunsi hän — nälkää!

Ihmis-luonto raukka! Oi ihminen, suurin luoduista! Tomun tomukuningas!
Vallitkoon sinun sydämmessäsi joko taivas taikka helvetti — niin syödä
sinun kuitenkin täytyy! Toisena hetkenä enkelinä, toisena eläimenä!
Vaivainen ihmis-luonto!

Ja päin vastoin:

Onnellinen ihmis-luonto! Onnellinen kaksinaisuus, joka yksistään säilyttää olennon kokonaisuutta! lohduttaa henkeä, henki eläintä, ja ainoastaan siten saattaa ihminen elää.

Kornetti eli, tunsi nälkää ja näki ruokaa eikä paljon tuumannut, ennenkuin tyydytti vatsansa vaatimuksia. Siinä nyt menivät ispinästä hakkelukset ja elintäyttelykset.

Anteeksi! anteeksi, nuoret lukiattareni! kyllä tiedän … rakastaja, romanisankari varsinkaan, ei saisi olla noin epärunollinen, noin maallinen … ja meidän sankarimme ehkä on joutunut kovaan vaaraan — on kaikkea teidän myötätuntoisuuttanne ehkä kadottamaisillaan. Mutta muistakaa, muistakaa, suloiset olennot, te, jotka elätte ruusutuoksusta ja tunteista, hän oli mies, ja mikä pahempi — hän oli kornetti, oli ratsastanut pitkän matkan eikä einettäkään syönyt koko päivänä. Ajatelkaa sitä!

Mutta sopiikohan sitä tuolla tapaa syödä muitten ruokahuoneesta?

Ah armollinen ja ylimmäinen käyttelyn-ohjaajattareni! Kun on oikein onnettomana, oikein harmistununna, oikein sydämmestään suutuksissa maailmalle, — silloin sopivana pitää kaikkea, mitä vain jotenkin sopii itselle eikä loukkaa muuta kuin yleisiä käytös-tapoja. Noita silloin oikein haluaa tallata jaloillaan ikään kuin rikkaruohoa ja joutuu usein semmoiseen mielen-tilaan, että tuntee itsellänsä olevan voimaa sanomaan vaikka koko maailmalle: "tieltä poijes!"

Kaarlo kornetti oli jo melkein saanut ispinän pois edestänsä, kun vinkuna yhä enenevällä voimalla kuului, ja uudestaan huudettiin tuota onnetointa sanaa: "Iffi" sekä kukerruttiin ja meluttiin ylhäällä portaissa niin, että hän pian huomasi kyyttäjien saaneen hänestä vihiä ja olevan hänen jäljissään. Varsin tuskastuneena juoksi Kaarlo nyt akkunan luo, tarttui voimiensa tapaa sen rautavarustuksiin, aikoen riistää niitä irti ja, maksoihan sitten mitä maksoi, — lähteä akkunan kautta ulos. Raudat taipuivat, mutta pysyivät kuitenkin paikoillaan. Aina lähemmäksi tuo meluava raikuna läheni. Tänä hirveänä hetkenä kiilsi, auringon-loisteen valossa avain esiin akkunan äärimmäisestä nurkasta.

Oi vapauttava säde! Kornetti kaappasee avaimen, — se sopii suulle, ovi aukenee ja, kuten pahat hengettäret olisivat häntä takaa ajaneet (kornetti tässä vimmassa ja häiriössä näki mielessään nuot suloiset, sivistyneet D:n neidet hirviön muotoisina), hän nyt riensi, paeten pitkän käytävän lävitse, ulos porstuaan, alas portaita, poikki pihan ja ylös Kiillon selkään. Tuskin hän satulaan ennätti, ennenkuin tuo meluava joukko, ikään kuin mehiläis-parvi pesästään, syöksi portista pihaan, laulaen, ei, vaan kirkuen yhteen ääneen:

"Iffini, Iffini!
Oih, kuin olet pelkuri!
Kaunotar, miks' riennät pois?
Tule taas, tule taas!"

Kornetti ratsasti pois ja katosi pian noitten laulajien näkyvistä. Kolme nuorta herraa, jotka sydämmensä ilossa eivät tästä muuta käsittäneet, kuin että kornetti heille tahtoi tehdä erittäin hauskat kepposet, nousi heti ratsahille, karkaajaa takaa ajamaan.

Havaittuansa, että häntä uudestaan hätyytettiin, pysytti kornetti ratsunsa, suureksi ihmeeksi hätyyttäville, jotka pian hänen saavuttivat sekä piirittivät häntä, kimeästi nauraen ja huutaen:

"Noh! soh! jopa nyt saimme kornetin kiinni, ei nyt auta mikään! Antautukaa kornetti H., palatkaa oitis meidän kanssamme;" — ja nyt yksi heistä tarttui suitsiin, mutta hänen kätensä temmattiin epäsuopeasti pois, ja ylpeästi katsellen takaa-ajajiinsa sanoi kornetti kiivaasti:

"Jos herroilla olisi ollut vähänkään älyä, niin olisitte käsittäneet, ett'ei minua tällä tuulella haluta leikitseminen eikä leikin-teko. Näkisittepä nyt myöskin, että kaikki nämät vehkeet ovat minulle suorastaan vasten-mielisiä, … hitto niitä vieköön ja teitä myöskin!… Jättäkää minua rauhaan!"

"Tuo puhe on häpeemätöintä kuin pahuus", sanoi yksi noista kolmesta ja antoi hevosensa kulkea samaa kulkua kuin Kaarlo kornetinkin, mutta sillä aikaa nuot toiset molemmat herrat jäivät hämmästyen seisomaan, ja vähän tuumattuaan laskivat leveän naurun ja läksivät täyttä laukkaa takaisin päin.

Kornetti ratsasti hiljalleen ja katseli suuttuneella ja kysyvällä katseella kutsumattomaan seuraajaansa, joka suurilla, kirkkailla sinisilmillänsä tarkasteli kornettia.

Äänettöminä ratsastettuaan nämät molemmat pian tulivat eräälle tien-haaralle. Silloin kornetti ylpeänä kääntyi seuraajansa puoleen, sanoen:

"Arvattavasti tästä erkanemme; hyvää yötä, herrani!"

"Eipä", vastasi tämä huolettomasti ja korskeasti, "minulla on teille vielä vähän sanottavaa".

"Milloinka ja missä vain suvaitsette!" sanoi kornetti kiivastuen.

"Hohoh! Hohoh!" vastasi ilkkuen toinen, "panetteko noin pahaksenne? 'Milloinka ja missä vain suvaitsette', nethän ovat sanoja, joita käytetään kutsuttaessa, sellaisiin kemuihin, joissa, missä ja milloinka vain suvaitaan, toinen ottaa toiseltaan hengen. Noh olkoon menneeksi, minun puolestani se kyllä saa tapahtua 'milloinka ja missä suvaitsette'. Mutta tällä kertaa en kuitenkaan tarkoittanut mitään noin ankaraa. Tahdoin vain saattaa teitä, ollakseni teille seurana, nähdäkseni, saattaisinko vähän virkistyttää teitä … keskustellakseni kanssanne…"

"Muutamien henkilöin kanssa minä halukkaimmin keskustelen miekka kädessä … se pidättää, se estää tulemasta liian lähelle…"

"Miekkaa käyttäisitte", sanoi huolettomasti hänen vastustajansa; "miksikä juuri miekkaa eikä ennemmin pistuoleja? Net puhuvat korkeammalla äänellä ja estävät myöskin ihmisiä liiaksi lähelle tulemasta, — minä en halusta käytä miekkaa".

"Ehkä halukkaimmin käytätte nuppineuloja?" kysyi kornetti ivallisesti.

"Niin, nuppineuloja, — — tahi hius-neuloja", vastasi hymyillen hänen vastustajansa, ja ottaen hatun päästään hän uhkeimmista palmikoista, mitkä milloinkaan ovat koristaneet naisen päätä, veti pitkän hius-neulan sekä kiinnitti siihen vähäisen kirjeen, jonka hän kurkoitti kornetille, sanoen nyt varsin muuttuneella äänellä:

"Jos tämä mielestänne kipeämmin koskee kuin miekan kärki, niin antakaa anteeksi hänelle, jonka täytyy vasten tahtoansa sen teille antaa!"

Ja tuo sinisilmäinen ratsastaja, Tereesa D., katsoi ystävällisesti ja säälivästi kornettiin, hyökähytti hiukkasen päätään, käänsi hevosensa ja katosi pian kornetin ihmettelevien silmäin näkyvistä.

Toinen tunne kuvautui niissä oitis jälleen, sillä net tunsivat kirjeen päällekirjoituksessa Herminan käsi-alan. Tunteilla, joita helposti käsittää, avasi kornetti kirje-lipun ja luki seuraavaa:

"Minun ainoa ystäväni maailmassa! Hyvästi! Hyvästi! Kun tulet — on se jo liian myöhäistä. Minun on täytynyt äitini ankaran-tuskallisten rukousten tähden taipua hänen tahtonsa mukaan. Tänään lähden Tukholmaan. Huomenna olen Genserik'in puolisona … jos elän silloin vielä. Veljeni, ystäväni, minun kaikkeni … ah, anna minulle anteeksi! Hyvästi! Hermina".

Kirje oli edellisenä päivänä kirjoitettu.

"Nyt Tukholmaan!" sanoi kornetti hurjasti ja vakaasti päättäen häntä omaksensa voittaa taikka kuolla! "Oi iäinen taivas, kiitos olkoon sinulle! vielä on aikaa!"

Ilta kävi myrskyiseksi ja pimeäksi. Kornetti ei siltä tietänyt; hän ei ensinkään huomannut mitään ympärillänsä olevasta maailmasta, vaan ratsasti täyttä laukkaa kestikievari-taloon.

"Heti paikalla tuokaa tänne nopea, reipas ratsu!" huusi kornetti, "minä maksan mitä vain tahdotte".

Iloisena hirnuen kuorskuva ori pian kantoi seljässään tuota hurjaa ratsastajaa, joka äänellään ja kannustimillaan vielä enemmän kiihoitti sen intoa ja sokean malttamattomuuden vimmassa kiidätti eteen päin, eteen päin, yli …; vaan hengähtäkäämme hetkisen.

"Huhuu! Huhuu!"

Enne-huuhka.

Yö oli. Kuu laski hopeahohteensa hiljaa virtailemaan ohitse Tuorlinnan, jossa kaikki näytti lepäävän, sillä ei yhtäkään kynttilää noista syvistä akkunoista vilkuttanut esiin, kuiskaamaan valvovasta ihmis-silmästä, sydämmestä, joka ei lepoa saanut. Ah! — ja kuitenkin…

Everstin huoneeseen loisti yön kirkas lamppu valaisten seinissä kultakehissään olevia sukukuvia, joittenka haamut, kuun säteitten kalpeassa, sinertävässä valossa näyttivät taasen virkoavan ja menneitten aikojen yöstä, jonka varjossa heidän ilonsa ja murheensa, vihansa ja rakkautensa, rukouksensa ja silmänsä jo aikoja sitten olivat sammuneet, katselevan, hiljaisesti ja haaveksivasti hymyillen, elossa olevan polvelaisensa taistelua yhden elämänsä synkkiä vihollisia vastaan ja kuiskaavan noissa henki-lauluissa, joita ainoastaan ajatus kykenee käsittämään:

"Unohdukseen kaikki peittyy!
Kamppailut ne rauhaks' kääntyy —
Sota sullen levon suo;
Henki! viihdy — muisto tuo!"

Rauhaks' kääntyy? Hiljaiset haamut! Te tahdotte lohduttaa. Mutta hetkiä löytyy, jolloin me, kun ajattelemme rauhaa, tuota haudan ja taivaan sanaa, itkemme katkeria kyyneleitä.

Eversti seisoi akkunansa ääressä, katsellen ulos kuutamo-yöhön. Hänen korkea otsansa oli tavallista kalpeampi ja kuoppiinsa vaipuneista silmistänsä leimahti synkkä tuli.

Viuhoava tuuli tuiskaeli linnan pihalla, vieden edes ja takaisin suuria joukkoja kellastuneita lehtiä, mitkä pyörivät tuon vanhan tukevan linnan edustalla, muistuttaen hoviväestä, joka koettaa ilostuttaa synkästi katselevaa ruhtinastansa. Torniviirit kieppuivat kitisten ja levotoin, ikävä vinkuna, sellainen joka myrsky-säällä kuuluu suurissa rakennuksissa, kulki valittaen läpi linnan. Tuollaiset äänet sopivat olemaan onnettomuuksien enteinä; ne saattavat mielen ikäväksi samati, kuin surulliset aavistuksetkin. Taivaalla vaaleat hattarat riensivät sivuitse kummallisina haamuina, olivatpa ikään kuin sotajoukkoja, jotka rikki riistettyine lippuinensa paeten rientävät eteen päin. Ne verhoivat tuulen-hunnuilla yön ruhtinattaren, joka kuitenkin voiton säteillä piankin loisti niiden lävitse, ja kokoontuivat vihdoin harmaisiin ryhmiin alas taivaan rantaa kohti.

Levottomilla ja synkillä tunteilla katseli eversti tuota luonnon raivoisaa taistelua. Katkerasti hän tunsi, että rauhattomuuden henki oli myrkyllisellä hengähdyksellään häirinyt hänenkin aina ennen onnellisen ja sopuisan perheensä rauhaa. Hän, joka kovin hellästi rakasti omaisiansa ja jota he puolestaan samati rakastivat, oli nyt yht'äkkiä ikään kuin vieraantunut heistä. Vaimo, lapset vetäyntyivät pois hänestä, kääntyivät pois hänen puolestaan, — ja tämä oli hänen syynsä; hän oli kieltävästi vastannut heidän rukouksiinsa, — he olivat onnettomat hänen tähtensä; — ja tällä hetkellä, jolloin hänen omatuntonsa todisti, että hän oli oikein tehnyt, oli perus-aatteissaan lujana pysynyt ja aina virheettömästi menetellyt tämän ankaran, mutta korkean määrän mukaan — tällä hetkellä hänen sydämmeensä syntyi pistäviä tunteita, jotka syyttivät häntä erehtymisestä näitten perus-aatteitten oikean käyttämisen suhteen sekä siitä, että hän täten oli ollut syynä kärsimyksiin, joita hänen olisi sopinut poistaa, että hän oli niiden päiviä katkeroiksi saattanut, joittenka elämää hän oli kutsuttu siunaamaan. Ruumiillinen kivun-tunne, joka häntä vaivasi ja erin-omattain silloin, kuin hänen sielunsa oli tuskaantuneena, — — kova rinnan-polte, joka ahdisti hänen hengitystänsä, tuntui näitten surullisten ajatusten hetkinä tavattoman väkevästi. Hän havaitsi itsensä yksinäiseksi … ei kukaan nyt häntä hellyydellä muistanut … eikä kenenkään ajatukset lentäneet rukouksen, rauhaa leyhyttävillä, kyyhkysiivillä hänen ympärillään, — hän oli yksin! Kyynele tunkesi hänen miehuulliseen silmäänsä ja hän katsahti ylös korkeuteen, toivoen piankin saavansa jättää tämän maailman, jossa surut ja murheet hallitsevat.

Valkoinen pilven-hattara, ikään kuin joku ihmis-olento kurkoittavin käsivarsin, liiteli yksin näkyviin alitse tähtikaarroksen, — sekä näytti laskeutuvan aina alemmaksi, ja nuot kurkoittavat utuiset käsivarret ikään kuin lähestyivät everstiä. Hän ajatteli Liisiä, — hänen rakkauttansa ja hänen lupaustansa, että vielä kuoltuaankin ympäröitsisi lemmittyänsä. Olipa ikään kuin hänen henkensä nyt olisi tahtonut everstiä suojella — nyt kun kaikki muut olivat hänen hyljänneet! Eikö tuo ollut Liisin haamu, joka nyt, kun kaikki lempi-äänet perheen isän ympärillä olivat vaienneet, astui alas, yksin huutaaksensa hänelle yön hiljaisuudessa: minä lemmin sinua! minä lemmin sinua!

Aina lähempää lähemmäksi tuli tuo haamun-näköinen hattara; — everstin silmä seurasi sitä surullisella katseella ja melkeinpä tietämättään koroitti hän käsiään sitä kohti. Silloin tuulen henki äkkiä siihen tarttui, — nuot kurkoittavat käsivarret riistettiin uturuumiista ja epäselvinä raivoavina liekkinä tuo valkoinen hattara, kuten kamoittava mielikuvitus, riensi Tuorlinnan tornihuippujen ohitse. Tyhjältä näytti avaruus. Eversti laski kätensä sydämmelleen, — sielläkin tuntui tyhjältä. Syvät huokaukset nousivat raskaasti hänen rinnastaan. Tänä katkerana hetkenä joka häntä lähestyi hiljaisilla askeleilla, — käsi pistäytyi hänen käteensä, pää nojautui hiljaa hänen olkaansa vastaan. Eversti ei taaksensa katsonut eikä kysynyt mitään, — hän kyllä tiesi, että se ystävä nyt oli lähellä, joka monta, monta vuotta yhdessä hänen kanssaan oli kärsinyt elämän murheita ja nauttinut sen riemuja; tämä yksistään saattoi aavistaa hänen salaista kärsimystänsä, ainoastaan tämä saattoi yön hiljaisuudessa tulla hänen luoksensa, rakkaudellansa häntä lohduttamaan. Hiljaa kiersi eversti käsivartensa sen ystävän ympärille, joka oli hänen kumppaninansa hänen elämänsä matkalla, ja painoi häntä vasten rintaansa, jossa pian sekä sisällinen että ulkonainen kivistys hälveni. Näin nämät aviokumppanit seisoivat katsellen, miten tuuli maan ylitse viuhueli ja ylhäällä pilviä riennätteli. He eivät sanaakaan toisillensa selvikkeeksi sanoneet. Miksikä sitä olisivatkaan tehneet? Sovinto sulki heitä taivaalliseen helmaansa. Siinä he seisoivat, ja sydän sykkäili sydäntä vastaan; he ymmärsivät toisiansa.

Tuuli, mikä hetki hetkeltä enentyi, liikutti tornikelloa, joka juuri nykyään oli kaksitoista lyönyt. Kumeat läppäykset kuuluivat tuon tuostakin. Eversti lujempaan puristi rintaansa vastaan vaimoansa, joka tällä hetkellä ehdottomasti tunsi pöyristyksen käyvän läpi ruumiinsa. Hän katsoi mieheensä. Everstin silmät olivat liikkumattomasti kiinnitettynä yhteen ainoaan pilkkuun ja armon, jolloin katsoivat samaan suuntaan, jäivät myöskin tuijottamaan.

Maantiellä, joka tältä puolen näkyi melkein suoraan vastapäätä huone-riviä hyvin pitkältä, liikkui suuri musta esine, joka, kulkeissaan lähemmäksi linnaa, aina hetki hetkeltä suureni ja muodostui kummallisemmaksi. Pianpa saattoi kuun valossa havaita siinä olevan monta erityistä yksilöä, jotka, kummallisella tavalla ollen yhdessä koossa ja ikään kuin yhteen liitettynä, liikkuivat hitaasti, mutta yhtä haavaa eteen päin. Nyt joutuvat lehtokujan varjoon — nyt näkyivät taas, mutta lähempänä. Siinä oli useita miehiä, jotka näyttivät kantavan jotakin raskasta.

"Se on ruumiin-saatto!" kuiskasi Armo.

"Mahdotointa! keski-yön aikaan!" vastasi eversti.

Aina lähemmäksi eteen päin kulki tuo synkkä joukko. Nyt se tuli linnan pihaan. Tuuli vinkui raivoisena, lennättäen kellastuneita lehtiä kantajain päälle ja temmaisten lakit heidän päästään, mutta eipä kukaan lähtenyt niitä etsimään. Kantajat kulkivat suorastaan linnan päärakennusta kohti. Nyt he astuivat ylös portaita … hiljaa, varovaisesti; … ovea koputettiin, — kaikki oli hetken hiljaa, äänetöintä, — ovi meni auki ja kantajat läksivät sisälle. Sanaakaan sanomatta jätti eversti vaimonsa, meni äkkiä ulos huoneesta, jonka oven hän lukitsi, ja juoksi portaita alas. Kantajat olivat laskeneet porstuaan pylväitten väliin taakkansa eli paaret. Tumma viitta oli niitten peitteenä ja kantajat seisoivat epätietoisina ja surullisina paarten ympärillä.

"Kuka teillä siinä on?" kysyi eversti äänellä, jota hän koetti estää vapisemasta. Ei vastausta annettu. Eversti meni lähemmäksi ja nosti peitettä. Kuu loisti korkeitten gootilaisten akkunain lävitse alas paarten päälle. Verinen ruumis makasi siinä. Eversti tunsi poikansa.

Oo isän-murhe! Peittäkää siivillänne, te taivaan enkelit, hymyileviä kasvojanne, älkäätte nostako silmiänne katsomaan isän murhetta! Sammukaa, sammukaa te taivaan loistavat kynttilät! Tule, pimeä yö, pyhällä hunnullasi peittämään kaikkien silmiltä tuota surua, jolla ei kyyneleitä eikä sanoja ole! Oi, älköön koskaan ihmis-silmä uteliaalla katseella saastuttako isän surua!

Jalo, onneton isä! kun näimme sinun katsovan poikaasi, käänsimme silmämme toisaalle, — mutta sinun puolestasi me hartaasti rukoilimme.

Koko talon väki, ja minä heidän mukanansa, oli onnettomuuden sanoman saatuaan tullut liikkeelle. Ääneti seisoimme kaikin paarien ympärillä. Everstin viittauksesta ja sanoista: "haavalääkäri tänne!" menivät kaikki toimeen. Oitis lähdettiin kaupunkiin, tuomaan haavalääkäriä, jonka eversti tunsi taitavaksi; tuo hengetöin ruumis nostettiin paarilta ja vietiin erääseen kammariin. Kantajien kyyneleet vierivät heidän rakastetun herransa ruumiille. Eversti ja minä seurasimme tuota verkalleen kulkevaa, surullista joukkoa. Minä en uskaltanut katsoa everstiin, mutta kyllä kuulin, miten raskaat, melkeinpä korisevat huokaukset ahdistivat hänen hengitystänsä.

Kun ruumis oli laskettu vuoteelle, ruvettiin, vaikka epätoivossa, käyttämään kaikkia keinoja, joita tavallisesti viljellään tainnoksissa olevien toinnuttamiseksi ja vale-kuolleitten virvoittamiseksi eloon. Jalat harjattiin, ohaukset, rinta ja kalvoimet hierottiin väkevillä aineilla. Vertä vielä hitaasti juoksi hänen päässään olevasta lävestä; se tukittiin. Jalkoja hieroessani uskalsin everstiin luoda tuskallisen, kysyvän silmäyksen, — mutta pöyristyen käänsin oitis katseeni toisaalle. Hän oli kuolon-kalpeana, — suonen-veto oli hänen kasvonsa saattanut kamalan-näköisiksi. Huulet olivat lujasti puristuneet yhteen ja silmät tuijottavina.

Äkkiä tunsin ikään kuin vähäisen vavistuksen noissa jähmettyneissä jäsenissä, joita käteni koski. Minä tuskin hengitin, — taaskin tuntui värähdys uudestaan; — minä katsoin nytkin everstiin.

Toisen kätensä piti hän kovasti rintaansa painettuna, toisen laski hän poikansa suun eteen ja tarttui sitten minun käteeni, vieden sen myöskin tuon kuolevan suulle, hieno höyry tuntui kädessäni. Heikosti suoni tykytti ohauksissa, yksi huokaus, uudestaan eloon virkoavan ensimmäinen tervehdys, kohotti hänen rintaansa, ja vieno rusotus levisi hänen kasvoihinsa. Eversti katsahti ylös taivasta kohti! Oi, mikä katse! Oo isän iloa! Onpa syytä sinua vaikka surullakin ostaa. Katsokaatte, oi taivaan enkelit, säteilevillä silmillä alas autuaalliseen isän-sydämmeen! Tämä on näky, joka teille sopii.

Nyt aukenivat nukahtavan silmät ja kuvastelivat itseänsä tuossa isällisessä katseessa, jossa suurimmasta tuskasta vapautetun koko ilo ilmautui; hetken olivat ne auki, vaan vaipuivat sitten taas kiinni. Peljästyneenä laski eversti taaskin kätensä poikansa suun eteen, tunteakseen, oliko hänen hengähdyksensä heikkenemässä; silloin nuot kalpeat huulet liikkuivat suuteloon tuota isällistä kättä vastaan; rauhan ja sovinnon hymyily levisi hänen kasvoihinsa, mutta hän makasi yhä vain liikkumattomana, silmät suljettuna, kuten nukahtavan, hengähdyksensä oli heikko, mutta keveä, eikä hän puhumaan yrittänytkään.

Koska tuo hellä ja ymmärtäväinen Helena minun kanssani istui veljensä vuoteen ääressä, jätti eversti poikansa, mennäksensä hakemaan vaimoansa; hän viittasi minua seuraamaan itseänsä, ja minä juoksin ylös portaita, nipistellen poskiani, jotta en näyttäisi kuolon-sanoman tuojalta. Armo istui liikkumattomana kädet ristissä; — kuun valossa oli hän melkein kuten nuot kalpeat haamut muinais-ajoista, jotka äänettömänä perhekuntana katselivat hänen ympärillänsä. Sisälle tultuamme sanoi hän hiljaisen tuskan alaisena: "Jotakin on tapahtunut! mutta mitä? Sanokaa minulle … sanokaa minulle kaikki!"

Ihmeellisellä tyvenyydellä ja hartaalla hellyydellä koetti eversti ennakolta rohkaista vaimoansa ottamaan vastaan sitä surua, joka häntä odotti. Hän koetti lohduttaa Armoa ja sytyttää häneen toivoa varmaankin suurempaa, kuin mitä hänellä, everstillä itsellään tällä haavaa saattoi olla. Sen jälkeen hän vaimonsa vei sairas-huoneeseen. Äänetöinnä, sanaakaan lausumatta ja kyyneleitä vuodattamatta tuo onnetoin äiti läksi poikansa luokse, joka tällä haavaa minusta näytti vielä enemmän kuolemaisillaan olevalta, kuin mitä nykyään. Eversti seisoi vuoteen jalkopään ääressä ja hänellä oli vielä tuo voimallinen, miehuullinen ryhtinsä, mutta kun hän näki vaimonsa laskevan päätään poikansa veriselle pään-alaselle sekä äidin-rakkauden ja äidin-surun sanomattomalla hellyydellä suutelevan hänen kalpeita huuliansa, kun hän näki heidän kasvojensa yhtämuotoisuuden vielä selvemmin esiintyvän siinä kuolon-varjossa, joka näitä molempia verhosi, silloin painoi hän päänsä alas, kätkein sitä käsiinsä, ja itki kuten lapsi. Ah, kaikin itkimme katkerasti. Näyttipä meistä, ikään kuin tuo toivon kipinä, joka äsken leimahti, taaskin sammuisi — eikä kenenkään päähän se ajatus syntynyt, että äiti kestäisi poikansa kuolemaa.

Ja kuitenkin — maalliset surut, kalvaavat kivut, terävät miekat, jotka tungette sielun sisimpään soppeen, te ette kuoleta. Elämän ihmeellinen siemen saattaa imeä voimaa surustakin, saattaa, kuten liika eli lihakasvannainen, rikkimuserrettunakin taas uudestaan juurtua, yhä edelleen kasvaa — kärsiä. Surevat äidit, puolisot, morsiamet, tyttäret, sisaret, — naiselliset sydämmet, joihin surut aina kovimmin koskevat, joita net kovimmin musertavat! — te sen todistatte. Te olette nähneet lemmittyjenne kuolevan, luulitte kuolevanne heidän kanssaan — ja elätte kuitenkin — ettekä saata kuolla. Mutta mitäpä sanon? — jos elätte, jos voitte suostua elämään — niin eikö se ole sen vuoksi, että korkeudesta on leyhkynyt teidän sieluunne lohdutusta ja voimaa. Saattaisinko tuota epäillä — muistaessani sinua, ylevää Tilda R:tä, jaloimman miehen surevaa morsianta. Sinä olit saanut hänen viimeisen huokauksensa, — hänessä olit kadottanut kaikki, mitä sinulla oli tässä maailmassa, — tulevaisuutesi oli pimeä ja ilotoin, — ja kuitenkin olit sinä nöyrä, lempeä, ystävällinen ja hyvä! Sinä itkit — mutta lohduttaen sanoit ystäville, jotka kanssasi surivat: "uskokaa minua, — ei tämä ole niin katkeraa!" Silloin ymmärsimme, että lohdutusta löytyy, jota ei tämä maailma anna. Ja koska sinä, koettaen suruasi lieventää, sanoit: "en tahdo surullani hänen lepoansa häiritä", kukapa saattoi epäillä, että hän, jonka onnesta haudan tuolla puolen sinä vielä tahdoit huolta pitää, oli sinun lähelläsi ja ympäröitsi sinua rakkaudellansa, vahvistaen ja lohduttaen sinua.

"Ja enkeli taivaasta ilmestyi hänelle vahvistaen häntä".

Nöyrämieliset kärsiät, kiitos teille olkoon! Te ilmoitatte maailmalle Jumalan valtakunnasta ja osoitatte tien taivaaseen. Päässänne olevasta orjantappura-kiehkurasta näemme puhkeavan iankaikkisia ruusukukkia.

Mutta minä palajan tuohon toivottomana olevaan äitiin, joka tästä ensimmäisestä odottamattomasta onnettomuuden kohtauksesta aivan sortui. Hän toipui — käydäksensä pitkän koetus-ajan läpi, — sillä kauan hänen lemmittynsä häälyi elämän ja kuoleman välillä. Hänellä itsellään ei ollut tarpeeksi voimia eikä kykyä oikein hoitamaan poikaansa. Jollei Helenaa olisi ollut eikä everstiä eikä minua, (häpeä kyllä on itseänsä mainita) niin … mutta nyt olimme kaikin, ja senpä vuoksi (ja Jumalan armosta) jäi kornetti — eloon.

Surujen ja murheitten aikana sielut paremmin yhdistyvät. Kun ulkonaiset onnettomuudet syöksevät päällemme, — silloin lähenemme toisiamme, ja enemmiten juuri surun kyynelten kostutuksesta rakkauden ja ystävyyden ihanimmat kukat kasvavat. Perheessä yhteinen onnettomuus tavallisesti poistaa kaikki pienet kiistat ja epäsopuisuudet, vetäen kaikkein huomiota ja mieltä yhteen suuntaan, yhteen paikkaan. Varsinkin silloin, kuin kuolema uhkaa jotakuta sen rakastetuista jäsenistä, epäsointuisat äänet vaikenevat ja sopuisat vaikka surulliset tunteet liikkuvat jokaisen sydämmessä, hallitsevat jokaisen ajatuksissa, muodostaen rauhan unikkokiehkuran, jonka helmassa rakastettu sairastaja lepää.

Sen jälkeen, kuin tuo kohtaus Kaarlo kornetille tapahtui, ja koko hänen sairastamisensa aikana olivat kaikki häiriöt, kaikki epäsointuisuudet perheestä kadonneet; kaikkein huolet, tunteet ja ajatukset liikkuivat ainoastaan hänen ympärillänsä; ja kun hänen henkensä ei enään ollut vaarassa, jolloin hän rupesi paranemaan, — oi kuinka elävästi silloin jokainen tunsi, että äärettömästi toisiansa rakastivat — että heillä oli sanomatoin halu toisiansa onnelliseksi tekemään, — ja kovinpa peljättiin ja oltiin varoillaan, ett'ei kukaan millään tavalla synkistyttäisi tuota selkenevää taivasta.

Eipä saattanut kyyneleitä silmiin saamatta katsella … mutta minä en ymmärrä, mikä minua tänään vaivaa, miksikä olen näin itkumielinen — miksikä tahdon lukioitani itkemään sekä suruani että iloani, — ikään kuin ei turhia kyyneleitä yllin kyllin vierisi turhan tunteellisuuden takia taikka ikään kuin itse olisin perheeseen ikävystynyt. Käykäämme siis pikimmältään vieraissa D:n perheen luona ja katsokaamme, onko siellä hupaisempi. Noitasauvani avulla (huonoin hanhen-kynä, mitä maailmassa löytyä saattaa) siirrän minä meitä, nimittäin lukioitani sekä itseäni, hetkeksi

Lehtosaareen.

Eines-pöytä oli katettuna ja sen ympärillä paljon väkeä. Maljoja oli pöydällä ja maljoja juotiin.

"Hiisi vieköön", sanoi ääni, jonka lukia tuntenee, "luulenpa, että minua haluttaa vieläkin kerran juoda pohjaan Eleonora neitin maljan!"

Hänen vilkas naapurinsa, joka oli punainen, kuin turkin-pippuri, sanoi ystävällisesti varoittaen: "mitäpä Julia H. siitä sanoisi?"

"Julia…? Minä siitä, hiisi vieköön, vähän välitän, mitä Julia sanoo… Julia neiti katsokoon eteensä vain, miten hänen käy oikkujensa vuoksi. Saattaisipa pistää päähäni, hiisi vieköön, että minä jonakuna kauniina päivänä lähettäisin kihlasormukseni hänelle takaisin … niin niin!…"

"Arvid, sinun maljasi!" kirkasi luutnantti Mätälin, "kaikkien itsenäisten miesten malja!"

"Heidän ystäviensä myöskin!" huusi tuo pieni 'Byron'. "Minä aioin sanoa ystävättärien", kuiskasi hän Eleonoralle, "mutta ei se nyt tässä sopinut, ymmärrätkö?"

"Kyllä, siitä en minä paljon huoli", vastasi hän.

"Arvid luutnantti! luutnantti Arvid P., minä juon maljan teidän kunniaksenne!" huudahti ruukin-patruuna D.

"Minä myöskin, ja minä ja minä!" matki useat äänet.

"Kaada naapuris lasiin, Eleonora!"

"Hyvä herrasväki, minä esittelen Arvid luutnantin morsiamelle maljan … toivoen, että hän oikein miettisi asioitansa sekä kaikkea mitä hänen onneensa kuuluu — ja ottaisi sulhasensa armoonsa jälleen".

Yhdys-ääni. "Niin, että hän ottaisi…"

Yksi ääni. "Hyvä herrasväkeni … hiisi vieköön … herrasväkeni, — tuo on jotakin, josta minä, hiisi vieköön, en välitä. Minua ei haluta sulkea häntä armoihini. — Minä … mutta haluan … niin minua haluttaa lähettää kihlasormukseni hänelle jälleen … hiisi vieköön!"

Yhdys-ääni. "Kaikkein itsenäisten malja! Arvid luutnantin malja!"

"Ja kaikkein oikuttomien tyttöjen malja; tyttäreni Eleonoran ja hänen sisariensa malja!" huudahti ruukin-patruuna D.

Yhdys-ääni. "Maljanne, maljanne!"

"Sitä kyllä juoda sopii!" sanoi suutaan vääntäen pikku 'lord Byron'.

Teetä ja illallista.

Nykyään sain kunniakseni nähdä lukioitani vähäisissä einepidoissa; nyt pyydän teitä nöyrimmästi pieniin illallisiin. No noh, älkäätte peljästykö! Net eivät tule olemaan suurta eikä uljasta laatua, ei kuten ylhäisyyksien luona, eivätkä net valvomisella rasita teitä läpi yösydämmen.

Tuorlinnassa eräässä sinisessä sivukammiossa katan minä pientä ympyrkäistä pöytää. Helena on pöydän keskelle laskenut suuren kopallisen viinirypäleitä ja kiehkuraksi sen ympärille monenlaisia kukkia, joita syys-auringon kalpeat säteet vielä ovat kauniina säilyttäneet. Tuon loistavan keskustan ympärille on laskettu noita yksinkertaisia ruokia, joista saa selkoa "Philemon ja Baukis" sadusta sekä kaikista idylleistä eli luontorunoista, joissa vain illallisista jutellaan. Minä siis en hävitä paperia maidon, kerman ja muiden ruokalajien luettelemisella. [Noh hyvänen aika! Pistipä tuossa paikassa muistiini, että Baukis, saatuansa odottamattomia vieraita, juoksi heidän kestitsemistänsä varten uhraamaan ainoan hanhensa! Mutta minä — — joka olen kutsunut suurille illallisille — enkä saata vierailleni tarjota hanhea, vasikkaa enkä kalkkunaa! — minä häpeän silmäni maalle!] Armo ei varmaankaan minulle anteeksi antaisi, jos mainitsematta jättäisin yhden vadillisen hunajakakkuja, joista hyvän hajullinen neste vuosi, sekä suuren, luumuilla täytetyn tortun (sitä valmistamassa hän itse oli ollut), joka oli pöyhkeä, sulava ja makuisampi kuin… Eversti kyllä väitti, että hän, syötyään siitä pienen palan, tunsi jotakin raskasta vatsassansa, — mutta (kuten Armo vähän suuttuneena lausui) "eipä tiedä, mikä ihmisiä välistä painaa. Herroilla on hyvin monta kummallista mielipidettä".

Sinä hetkenä, johon nyt tahdon lukiani huomiota saattaa, lakkasi Armo juuri viidennen kerran hieromasta karahvinin suullisesta pilkkua, joka vihdoin havaittiin olevan pieni vika itse lasissa, eikä sitä siis, harmillista kyllä, saanut hieromalla poijes. Tuohon huoneeseen, jota lamppu lempeästi valaisi, kokoontui vähitellen: Julia (ilman kihlasormusta), provessori L. sekä maisteri oppilaisineen, ja vihdoin astui Kaarlo kornetti isänsä ja Helenan taluttamana sisään. Ensi kerran sen jälkeen, kuin hän hevosen seljästä putosi, oli hän nyt perheen keskuudessa iltaa viettämässä. Armo meni kyynel-silmin häntä vastaan ja suuteli häntä, eikä ollut äidillä rauhaa ennen, kuin oli saanut poikansa istumaan sohvaan viereensä ja everstin hänen toiselle puolellensa. Siinä Kaarlo nyt sai mukavasti nojata itseään vasten pehmeitä patjoja, joita Armo tahtoi myöskin hänen päänsä ympärille asetella tavalla, joka ainoastaan siivillisten kerubien avulla olisi saattanut menestyä. Eversti katseli salaisella ilolla, miten patjat toinen toisensa perään putosivat alas, ja sanoi vain levollisesti "ai!" kun net vierivät oikealle ja vasemmalle. Armo vakuutti, että eversti niitä puhalsi. Saatuansa net jotenkin mielensä mukaan asetetuksi, istui hän ääneti, hellästi ja surullisesti hymyillen, katselemaan poikansa kalpeita kasvoja, ja varsin hänen tietämättänsä vieri kyyneleet hänen poskilleen. Eversti katseli vaimoansa lempeällä, mutta vakaalla katseella niin kauan, että tämä tuosta huomasi ottaa vaaria itsestänsä, ja hän saattoi myöskin oitis hillitä liikutustansa, jotta hän ei millään tavalla häiritsisi rakastetun sairastavan rauhaa.

Oikein suloista oli nähdä, kuinka pikku tallukat, mieltyneinä katsellen makeisiinsa ja suut auki, veivät veikollensa kaikki, mitä Helena heidän eteensä oli latonut, ja miten heidän oli vaikea jättää lautasia käsistään. Julia oli polvillaan veljensä vieressä ja valikoitsi vadista, jonka hän oli sohvalle asettanut, kauniimmat ja suurimmat marjarypäleet, joita hän kurkoitti veljellensä.

Minua olisi kovin haluttanut kysyä provessorilta: mitä kirjaa provessori noin hartaasti ja tarkasti lukee? Hän olisi vastannut: "Juliaa" tahi joutunut hämilleen ja hakenut kirjan nimilehteä, mikä temppu olisi näyttänyt hyvin epäiltävältä, nimittäin kirjan lukemisen suhteen.

Useimpien silmissä tässä pienessä seurassa ilmaantui jotakin erityistä, jotakin kiihkeää, eloisaa, sanalla sanoen, jotain sellaista, joka tuikkaa lasten silmistä, kun he joulu-aattona vartovat joulupukin tulemista.

Kaarlo kornetti yksistään oli alakuloinen ja ääneti. Tuo väliin-pitämättömyys ja raukeus, joka kuvautui hänen silmissään, osoitti ilotointa sydäntä, ja vaikka hän ystävällisesti ja lempeästi vastasi kaikkiin lemmen-osoituksiin, joita hänelle yltäkyllin tarjottiin, oli hänen hyväilynsäkin niin surullinen, että se uudestaan tuotti kyyneleet Armon silmiin.

Maisteri kulki etsien jotakuta, joka hänen kanssaan olisi sakkia pelannut. Hän oli monasti asemaan asettanut sakkinapelot ja yskinyt vähintäin seitsemän kertaa, ikään kuin viittaukseksi, jotta halulliset vastustajat tietäisivät ilmoittaa itseänsä, mutta koska ei yhtäkään sodan-halukasta näkynyt, läksi hän itse ristiretkelle, etsimään ja vaatimaan heitä taisteluun. Provessori L., joka ensiksi näki itsensä vaarassa, pisti niin vakaisena nenänsä kirjaansa, että maisteri kadotti kaiken rohkeutensa eikä uskaltanut tässä mitään koetusta, vaan kääntyi Juliaan, joka riensi huoneen toiselle puolen. Sen perästä asteli hän Helenan luo, — mutta Helena kaasi teetä kuppeihin, — nyt tuli hän uskaliaasti minun luokseni suoraan.

"Minun täytyy", vastasin minä, "mennä katsomaan, onko meillä kuuvalo tänä iltana". (Meillä oli alakuun viimeinen päivä).

Maisteri parka loi vihdoin, syvästi huoaten, katseensa pikku tallukoihin, jotka juuri par'aikaa torttua söivät, ja kehoitti heitä pian "tekemään tehtävänsä", koska hän aikoi näyttää heille, miten sakkinapeloita käytetään. Eversti, joka puhalsi teekuppiin ja hymyillen oli katsellut tämän pienen seuran vehkeitä, koroitti nyt äänensä ja sanoi pannen joka sanalle erin-omaisen koron; "Olen tänään kuullut puhuttavan, että naapurimme, luutnantti Arvid P., hakee neiti Eleonora D:n luona (ja ehkä myöskin löytää) lohdutusta, jota hän tarvitsee erään toisen nuoren neiden huikentelevaisuuden takia".

Voi miten Julia punastui! Provessori L. pudotti lattiaan kirjansa.

"Minä luulen", jatkoi eversti, "että tämä sopii kyllä hyvin. Eleonora D. on, luulen minä, ymmärtäväinen tyttö, joka tuntee itsensä ja löytää muissakin heidän hyvät puolensa. Arvid P. on kyllä hyvä hänelle, ja Eleonora on kylläksi hyvä Arvid'ille. Minä toivotan heille kaikellaista onnea!"

"Minä myöskin!" sanoi Julia puoli-ääneensä ja hiipi isänsä luo, ihastuneena siitä, että nuot sanat ikään kuin osoittivat, että eversti hänen kihlauksensa peruuttamista hyväksyi. Hän katsoi hetkisen isäänsä kohden katseella, jossa toivo, ilo, hellyys ja epäilys vaihteli; mutta kun everstin silmät, isällistä lempeyttä täynnä, hymyilivät häntä vastaan, laski hän käsivartensa isänsä kaulan ympäri, antaen hänelle niin monta suuteloa, ett'en minä niitä kyennyt lukemaankaan.

Provessori L. kiersi käsivartensa oman itsensä ympäri (luultavasti toisen syleiltävän puutteesta), silmäillen tuota kaunista tyttöä katseella … oi, kuinka paljon katse välistä saattaa puhua!

"Anna minulle lasillinen viiniä, Piete!" huusi eversti, "minä tahdon juoda iloisen ja iloa tuottavan maljan. Lasillinen oman maan viiniä, tietysti!"

(Ystävällinen lukiani! hän tarkoitti marjaviiniä, minun valmistamaani.
Suokaatte minulle tämä vähäinen oma-kehuni anteeksi!)

Minä kaasin everstille lasillisen.

"Sinun maljasi, Kaarlo poikani!" huusi hän loistavin silmin.

Samassa hetkessä kuului kaunis, sulosointuinen kanteleen-ääni läheisestä huoneesta. Olipa ikään kuin sähkövoima olisi koskenut jokaiseen huoneessa olevaan henkilöön, ja jonkinlainen valaistus syttyi kaikkein silmiin. Kornetti tahtoi hypätä seisoalle, mutta siitä häntä esti hänen isänsä, joka oli kiertänyt käsivartensa hänen ympärillensä, ja Armo, tuskaantuneena siitä, että poikansa noin nähtävän kiivaasti liikkui, kaasi hajuvettä hänen päällensä runsaammin, kuin mitä olisi suotavaa ja kohtuullista ollut. Nyt kuului vielä yksityisiä kanteleen-ääniä, ja vieläpä kerran. Sitten tulvasi vähitellen, ikään kuin kukkien tuoksut kevät-aamuna, ihana, puhdas sävel-virta, vuoron kohoten ja laskeutuen, se tunkesi äärettömän suloisena ja viehättävänä aina sydämmen sisimpään soppeen, joten olisi saattanut luulla enkelin koskevan kantelon kieliin. Noihin ääniin yhtyi pian vielä viehättävämpi, — nuoren naisen ääni, puhdas, heleä ja suloinen, joka alussa oli vapiseva, mutta sitte vahvemmaksi vakaantui ja aina ihastuttavammalla ja tunteellisemmalla tavalla lauloi:

Ah muistatko sen hetkisen,
Jon' saimme toisemme
Ja lemmen liekki liehuen
Loi loisteen tiellemme?

Meist' oli maailma suloinen,
Ah, ylen valoisa,
Ja joka aatos taivaasen
Nyt kantoi kiitosta.

Vaan tuli hetki katkera,
Kuin meitä eroitti,
Ja suusta suuhun suruisa
Nyt lensi "hyvästi!"

"Oi ilo, autuus maailman,
Nyt jääkää hyvästi!"
Sä sanoit, mutta ystävän'
Nyt ole suruti!

Sun armaas on jo luonasi
Ja sulle hymyilee:
"Nyt iät' olen omasi!"
Hän sulle kuiskailee.

Mitä teki tällä välin kornetti? Hänen silmissään säteili ilon ja ihastuksen tulet. Hänen jalkansa liikkuivat, hän kurkoitti käsiään; mutta eversti piti häntä kiinni ja pyysi sekä sanoilla että katseilla häntä paikallaan pysymään, joten kornetin täytyi jäädä sohvaan istumaan. Hänen kiivautensa myöskin tyyntyi laulun kestäessä; hiljaiset autuaat tunteet näkyivät vallitsevan hänen sielussansa, ja kun hän silmänsä loi kattoa kohti, näytti siltä, kuin hän taivaan taloihin olisi katsellut.

Armo, joka oli lähtenyt ulos, palasi laulun tauottua taasen sisälle, taluttaen tuota viehättävää laulajatarta — tuota enkelin-ihanaa — Herminaa. Eversti nousi istualta ja meni heitä vastaan. Isällisellä rakkaudella syleili hän tätä suloista olentoa ja esitteli häntä juhlallisesti seuralle, sanoen: "tässä on minun neljäs rakastettu tyttäreni!"

Eihän kukaan pahastune sitä, ett'ei kornetti oitis hypännyt sohvasta ja langennut polvillensa rakastettunsa eteen. Sitä ei hän nyt todellakaan saattanut tehdä. Tuo ääretöin onnellisuuden-tunne oli liian suuri hänen riutuneille voimillensa — ja samassa hetkessä, jolloin hän näki tuon rakastetun olennon, jonka hän iäksi päiviksi luuli kadottaneensa, äitinsä rinnalla astuvan sisään, meni hän tainnoksiin.

Armo kaasi nyt varsin hänen päällensä kaiken hajuveden, mitä potissa oli.

Kun kornetti taas aukaisi silmänsä, kohtasi ne Herminan silmiä, jotka kyyneleisinä ja hellyyttä täynnä häntä katselivat. Eversti tarttui näitten nuorten käsiin ja yhdisti net. Koko perhe ympäröitsi heitä, sulkein piiriinsä nämät molemmat onnelliset. Sanoja ei lausuttu, mutta nuot katseet, nuot hymyilyt, täynnänsä rakkautta ja onnellisuutta — paljonpa paremmat ovat net kuin sanat!

Mitä lukiani luultavasti huutavat.

"Mutta mitenkä? Mutta mitä? Mutta miksikä? Mutta koska? Mutta kuinka kävi, kuinka tuo tapahtui?"

Kaikella kunnioituksella olen teille säännöllisesti ja järjestyksessä, kuten Kotitarkan tulee, antava

Selitystä.

Kun hyydyke on melkein valmiiksi keitettyä, pannaan siihen, jotta se kävisi kirkkaaksi ja läpihohtavaksi, munan-valkuaista. [Lukia ehkä hyvän-tahtoisesti muistiinsa johdattanee, että Kotitarkan onni eli menestys valmistettiin eli keitettiin viinihyydykkeen kautta, ja kiitollisuudesta, jota hän on velvollinen osoittamaan tuolle hirven-sarvista valmistetulle jälkiruoalle, tarjoaa hän sitä nyt viimeiseksi makupalaksi.] Samoin myöskin, jolloin romani, vähäinen kertomus tahi joku muu kirjallinen keitos lähenee loppuansa, pannaan siihen jonkunlainen selitys, jotta kaikki, mitä on sameaa, tulisi kirkkaaksi; ja tämmöisellä selityksellä on usein munan-valkuaisen omaisuudet, se nimittäin on sitkeä, koossa pitävä, selkeä ja selittävä sekä joksikin mautoin.

Jopa näen teidän irmastelevan tätä munanvalkuais-kertomustani ja olenhan itsekkin vähän levotoin ja ikävystynyt siihen, kuten kaikkeen sitkeään, sekä luulen sen viisaimmaksi, että omien kankeasti esitettyjen sanojeni sijasta saatan lukioitteni kuunneltavaksi sitä keskustelua, joka eräänä kauniina Marraskuun päivänä oli rouva D:n ja rouva Mellanderin välillä, mikä muuten oli rouva D:n sekä koko seudun uutis- ja ilmoitus-lehtenä. Vapahtaakseni lukioitani joutumasta harhatielle noitten rouvien arveluitten ja erhetyksien takia, tahdon (rouva D:n ja rouva Mellanderin tietämättä) näyttämölle tuoda kuiskuttajan (sufflör'in) eli totuuden hengestä tuulahduksen, joka, puhaltakoon se maailman-historian kentän ylitse taikka perheellisen elämän vähimmästä oven-rakosesta, aina on tärkeä ja kallis-arvoinen apulainen. Minun kuiskuttajani eroaa kuninkaallisen teaterin kuiskuttajasta siinä, ett'ei hän kuiskaa näytteliälle, vaan kuulioille, saattaen heitä siten oikealle radalle. Mutta palatkaamme asiaan.

Näytös tapahtuu Lehtosaaressa, rouva D:n työkammiossa.

(Rouva D. istuu juomassa iltapäivä-kahviansa. Rouva Mellander tulee sisälle).

Rouva D. No, kulta rouvaseni, noh vihdoinkin — tervetultuanne!… Olen odottanut vähintäin puolen tuntia. Kahvi on melkein kylmää … minun täytyy varmaankin antaa lämmittää sitä…

Rouva M. Herranen aika! pikku Patrunessani … älkää suinkaan! kylmänä ja lämpymänä, aina se on kylläksi hyvää minulle.

Rouva D. (kahvia kaataessaan). Noh, rouva Mellander, noh … mitä uutta?

Rouva M. Niin, armoseni! nyt olen saanut, Jumalan kiitos, kaikista selkoa … palan sokeria lisäksi pyytäisin…

Rouva D. Noh, kertokaa, kertokaa oitis! Olen kuullut sanottavan, että tuo pieni metsän-nirpakka tuolla — tuo Hermina — on omaksi lapseksi otettu H:n perheeseen … että hän ja Kaarlo kornetti ovat kihloissa sekä että jo kohta häitä vietetään.

Kuiskuttaja. Vasta kolmen vuoden päästä, niin on eversti H. sanonut. Kornetin täytyy ensin matkustaa katselemaan vähän ympärillensä maailmassa; ja Herminan (sanoo Armo) täytyy ensin oppia ruotsin maantalous-hoitoa — ja siihen hän kyllä tarvitsee kolme vuotta.

Rouva M. Mielestäni joku puhui tässä lähellämme, olemmeko yksistämme?

Rouva D. Ei ainoakaan henki meitä kuule.

Rouva M. Noh, sitte minä kerron, kulta Patrunessani; nämät ovat hauskat asiat … mutta näettehän sen … en minä tahdo, että sanotaan minun tätä kertoneen…

Rouva D. Ei yksikään henki sitä saa tietää.

Kuiskuttaja (viheltää).

Rouva M. No niin! Asian laita on näin. Ensin alussa oli tämä nykyinen paronitar K. … mennyt ulkomailla naimisiin eräälle vapaasukuiselle ruotsalaiselle herralle, jonka nimi oli Stjern … taikka jotakin sinne päin, ja tässä avioliitossa oli hänellä tytär … juuri tuo kaunis vesa, tämä Hermina, josta ei isä eikä äiti paljon huolta pitänyt — sillä, näettekö, he olisivat tahtoneet pojan, ja tytöllä lienee ollut raskaat päivät kotona. Noh … sitten tuli Paroni K. sinne ulkomaalle … Taliin … taikka — en muista varmaan, kuinka sitä maata nimitettiin, ja sai nähdä tuon kauniin rouvan — Herminan äidin … rakastui häneen varsin hirveästi ja rouva rakastui paroniin äärettömästi. Tuosta rouvan mies sai tiedon … tästä syntyy talossa hirveä kommerveikka ja noitten herrojen välillä tappelu.

Kuiskuttaja. Kaksin-taistelu!

Rouva M. Ja pää-asia oli se, että paronin täytyi lähteä maasta poijes. Hän palasi Ruotsiin takaisin ja eli täällä jonkun ajan jumalattomasti, löi korttia ja joi niin, että hänen varansa joutuivat varsin huonolle kannalle. Silloin sai hän eräänä päivänä tietää, että tuon kauniin rouvan mies tuolla ulkomaalla oli kuollut ja matkusti oitis sinne, ajatellen, että hän saisi itsellensä kauniin rouvan ja hänen kanssaan kauniit rahat myötäjäisiksi, joilla saattaisi maksaa velkansa. No niin, — hän kosii leskeä — ja tämä ottaa hänen, he vihitään kaikessa hiljaisuudessa ja rouva toivoo saavansa tuon sitten anteeksi vanhalta isältään, mutta tämä (eräs rikas ylhäinen patruuna) joutuu varsin vihan vimmaan ja tekee tyttärensä perinnöttömäksi. Niin, näillä vastanaineilla ei ollut pienintäkään erää, millä olisivat ulkomaalla eläneet. Noh, — silloin tulivat he kauniisti tänne — ja samaan aikaan eräs kauppahuone, jossa oli koko loppu paroni K:n tavarasta, joutui häviöön — ja nyt tuli velkojia joka haaralta hänen kimppuunsa — ja hänen täytyi suorastaan piiloitella itseään, ja senpä tähden hän asui tuolla metsätalossa, jossa ei hän kärsinyt nähdä koiraa eikä kissaa — ja jos sinne sattumalta ihmisiä tuli, oli hän kuten vihainen sonni, niin paha — ja oli suuttunut rouvallensa, jonka hän luuli houkutelleen ihmiset sinne. Niin — siellä lienee ollut onnetointa ja viheliäistä elämää.

Rouva D. Mutta kuinka nuori H. sinne tuli?

Rouva M. Jaa, sen Jumala tietää! … siitä minä en ole selkoa saanut … mutta sinne hän tuli — ja nuot molemmat nuoret rakastuivat toisiinsa. Melkein samassa hälinässä tuli sinne myöskin tuo kaunis, rikas sukukartanon omistaja G. ja rakastuu hänkin pikku Herminaan.

Rouva D. Tämä on varsin käsittämätöintä! Eihän se tyttö ole ensinkään kaunis … ei hänessä ole mitään "frääsööriä" ei "kokoriittia"…

Rouva M. Niin, mitäpä hän on teidän suloisten tyttärienne suhteen? — kuten retiisi punajuurikkojen rinnalla.

Rouva D. (punastuen). Rouva Mellander luultavasti tarkoittaa ruusukukkia.

Kuiskuttaja. Pioneja.

Rouva M. Niin, juuri niitä minä tarkoitin … aivan tietysti. Mutta missä minä nyt olinkaan? Jo muistan. Jaa … nuori H. matkusti pois ja oli poissa koko kesän, mutta sukukartanon omistaja kävi ehtimiseen paroni K:n luona — ja osoitti kohteliaisuutta. Eräänä kauniina päivänä kosi hän tyttöä, mutta mitä luulette? Hermina ei hänestä huoli — vaan antaa suorastaan kieltävän vastauksen. Mutta silloinpa lienee talossa meteli noussut.

Rouva D. Tuo tyttö minusta aina on ollut haaveksiva houkkio.

Rouva M. Syksyllä kaikki paronin velkojat hänen panivat pintehesen, uhaten viedä häntä vankeuteen, elleivät saisi rahaa. Katsokaatte, Patrunessaseni, asian laita on sellainen, että paroni lienee kesällä salaa oleskellut Tukholmassa, siellä lyönyt korttia ja voittanut sekä niillä varoilla elättänyt perhettänsä ja vähän maksanut velkojillensa. Mutta äkkiä onni muuttui, tuuli kävi vastaiseksi, ja paroni joutui kovaan pulaan. Silloin vannoi hän kovan valan ja sanoi G:lle: "maksa minulle kymmenentuhatta markkaa nyt oitis — niin saat Herminan vaimoksesi". Ja G. vastasi: "niin pian, kuin hän tulee vaimokseni, maksan minä paikalla rahan". Paroni tahtoi ensin peljättää Herminaa, saadaksensa häntä ottamaan Genserik'iä, mutta ei se auttanut. Silloin lankesi hän tytön eteen polvillensa, rukoillen häntä, ja paronitar teki samoin, tyttö itki ja sanoi vain: "antakaa minulle vielä kolme päivää miettimisen aikaa". Sitä ei vanhemmat tahtoneet, mutta heidän täytyi vihdoin myöntää; ja sillä aikaa kirjoitti Hermina kornetti H:lle, että hän kiiruimmiten rientäisi kotia.

Kuiskuttaja. Hyvin vähän hänen sanojensa mukaista.

Rouva M. … että hän maksaisi rahasumman ja sitten saisi hänen, nimittäin Herminan, vaimoksensa.

Kuiskuttaja. Sillä tapaa ei hän kirjoittanut.

Rouva D. Oikein "intrigantti" elävä.

Rouva M. Niin kyllä! Noh … kornetti tuli kotiinsa vallan onnetoinna, tahtoi rahaa isältänsä, joka ei sitä hänelle antanut.

Rouva D. Jaa, jaa, ukko on ehkä kovin ahne. Noh! tuon loppu-asian minä kyllä tunnen. Kina syntyi isän ja pojan välille. Everstinna tuli sinne myöskin; he sanoivat toisillensa "sottisseja"…

Kuiskuttaja. Väärin!

Rouva M. Niin, siitä syntyi perhe-kahakka. Kornetti ratsasti pois vihan-vimmassaan, tuli metsätaloon eikä löytänyt asujamia kotona — he olivat lähteneet poijes; tästä joutui kornetti vallan mielettömäksi, ratsasti sinne ja tänne sekä tapasi vihdoin erään tuttavan, jonka hän vaati kaksin-taisteluun.

Kuiskuttaja. Väärin.

Rouva D. Niin, ja sitten hän yöllä kannettiin kuolleena kotiin vanhempiensa luo. — Mutta mihinkä K:n perhe joutui?

Rouva M. Asian laita on näin: Heille tuli väkeä, jotka väkisin tahtoivat panna kiinni paroni K:n. Silloin paroni ja paronitar riensivät Herminan kimppuun, rukoillen häntä niin, että hän sydämmen-tuskassaan myöntyi kaikkeen, mitä he vain pyysivät. Sukukartanon-omistaja puhutteli velkojia ja lupasi maksaa heitä muutaman päivän päästä. Ja sitten hän vei Herminan Tukholmaan, siellä piti heitä kuulutettaman kolmesti yhtenä pyhänä ja oitis sitte vihittämän; tämän piti käymän suurimmassa hiljaisuudessa ja tulisessa kiiruussa, sillä kaikki, ja varsinkin G., pelkäsivät he nuorta H:ta.

Rouva D. Mutta mikä siinä oli esteenä, ett'ei häistä mitään tullut?

Rouva M. Se, että Hermina tuli kipeäksi ja melkeinpä puolihulluksi, aivan kuten tämä "Klamenttiina Kantsonissa" — eräässä romanissa, kait Patronessa sen tuntee — ja hän oli melkein loppua tekemäisillään elämästänsä.

Kuiskuttaja. Väärin.

Rouva D. Kuinka jumalattomasti!

Rouva M. Silloin hänen äitinsä huolestui ja lähetti sanaa eversti H:lle, joka ennen muinoin lienee ollut hänen hyvä tuttavansa…

Kuiskuttaja. Väärin, väärin, väärin.

* * * * *

Koska kuiskuttaja noista kolmesta henkilöstä näkyy olevan se, joka paraiten tuntee koko näytelmän juonen (varmaankin sen tähden, että hän käsikirjoitusta pitää kädessänsä), niin on oikeaa ja kohtuullista, että häntä vaadimme yksistään näyttämölle, selvittämään kaikkea, mitä hän noin kerskaten väittää muitten sanovan väärin.

Kuiskuttaja. Hyvä yleisöni, asian laita on näin: Herminan sielun-vaivat, joita hän jo kauan oli kärsinyt, vaikuttivat tosiaankin hänessä viimeisinä päivinä jonkunmoista hiljaista hourailemista, joka peljästytti kaikkia hänen ympärillään olevia. Genserik G., joka selvästi havaitsi, miten vasten-mielinen hän oli Herminalle, ja, myöskin sai tietää, kuinka huonossa tilassa K:n varat olivat, korjasi luunsa koko joukosta ja katosi tuota hätää niin, ett'ei tietty, mihinkä hän oli mennyt. Paroni K. piankin näki, ett'ei häntä mikään pulasta saattanut pelastaa, ja päätti lähteä karkuun — ja hänen vaimonsa seurasi mukana. Tänä toivottomuuden hetkenä uusi tähti syttyi näitten onnettomien puolisojen taivahalle. — He lähestyivät toisiansa, he itkivät yhdessä. Entisyyden ylitse levitettiin unohduksen huntu, he lupasivat tukea toisiansa vaivalloisella tiellään, heidän entinen rakkautensa heräsi eloon ja antoi heidän aavistaa, että, jos he sen tulta säilyttäisivät, olisi heillä suurimmassakin kurjuudessa jotain onnea. Paronittaren sydäntä, jonka jäätä kärsimykset olivat musertaneet, kivisti Herminan takia, hän kauhistui tyttärensä kohtaloa, ajatellessansa, että hänen täytyisi onnettomien vanhempiensa kanssa kuleksia ympäri maailmaa suuren köyhyyden ja kurjuuden uhrina. Eräänä iltana istui hän katsellen tuota ihanaa, kalpeata, surusta ja sielun-kärsimyksistä riutunutta tyttöä, joka nyt makasi hiljaisessa unessa; hänen sydämmensä miltei pakahtunut, ja tukehuttaen ylpeyttänsä tarttui hän kynään ja kirjoitti seuraavat rivit everstinna H:lle:

"Toivottomassa tilassa oleva äiti anoo äidin armeliaisuutta. Ennen, kuin vuorokausi on loppuun kulunut, täytyy minun Tukholmasta lähteä paetakseni Ruotsista. Tytärtäni en tahdo enkä saata ottaa mukaani. Minä en tahdo nähdä häntä kurjuuden uhrina, — ja kurjuus tästälähin osakseni tulee. Teidän kunnioitettava luonteenne, se hyvän-tahtoisuus, jonka itse olen nähnyt teidän kasvoistanne kuvautuvan, on synnyttänyt minussa rohkeutta kääntymään teidän puoleenne rukouksellani … (oi, jospa sen kuulisitte vapisevilta huuliltani, jos näkisitte muserretun, katuvaisen äidin-sydämmeni — niin varmaankin rukoukseni kuulisitte): — ottakaa — ottakaa lapseni teidän kotiinne, teidän perheeseenne! armosta ottakaa häntä! Ottakaa Herminani turviinne — ottakaa häntä tytärtenne kammari-neitsyeksi — siksihän kuitenkin kelvannee Marchese Agavellon tyttären tytär. Nyt hän on heikko ja kipeä — heikko sekä ruumiiltaan että mieleltään, nyt ei hän paljon mihinkään kelpaa; … mutta olkaatte malttavainen häntä kohtaan… Ah, minä tunnen — että käyn katkeraksi, ja — minun tarvitsisi olla nöyränä! Suokaatte minulle anteeksi! Ja jos minua tästä toivottomasta tilasta tahdotte pelastaa — niin rientäkäätte — rientäkäätte lohduttavana enkelinä tänne ja sulkekaatte suojelevaan helmaanne surkuteltavaa lastani! Silloin minä teitä siunaan ja rukoilen puolestanne; oi, jospa ei teidän koskaan tarvitsisi kärsiä niin katkeraa hetkeä kuin minä nyt! Eugenia A."

Tämän kirjeen sai everstinna muutamia päiviä sen jälkeen, kuin hänen pojallensa onnettomuus tapahtui. Hän näytti sen everstille. Nämät molemmat puolisot läksivät heti Tukholmaan — ja kun palasivat, oli Hermina mukana; hänelle he siitä hetkestä osoittivat isällistä ja äidillistä rakkautta, ja hän rupesi piankin tässä kodissa, jossa rauha ja rakkaus häntä ympäröitsi, kukoistamaan yhtä kauniina, kuin onnellisena.

Kuiskuttaja menee pois, jättäen tilaa Piete Jokapäiväiselle, jolla näkyy olevan hyvä puhumisen halu.

Harvat ihmiset elämän näyttötanterella rakastavat puhumattoman osaa. Jokainen tahtoo halusta vuorostaan sanoa jotakin, vaikka ei mitään muuta, niin kuitenkin: "nimeni on Pietari" — tahi: "nimeni on Paavo, katso minua! tahi kuule minua!" ja koska minä, Piete Jokapäiväinen, en tahdo tehdä sitä vääryyttä itselleni, että näyttäisin ujommalta, kuin olen, astun nyt esiin sanoen: "kuulkaatte minua".

Paroni K. katosi äkkiä rouvineen Ruotsista. He suuntasivat matkaansa Italiaan. jossa paronitar vielä aikoi koettaa isäänsä lepyttää. He luulivat joutuvansa taistelemaan kaikellaisten vastuksien kanssa, joita köyhyys ja puutteet tuottavat, mutta toisin kävikin. Matkalla heidän ihmeeksensä, monessa paikkaa varsin tuntemattomatkin ihmiset osoittivat erin-omaista kohteliaisuutta. Useassa kaupungissa oli heillä raha-summia nostettavana, — hyvä enkeli näytti heitä seuraavan ja valvovan heidän parastansa. Paronittaren kirjeet hänen tyttärellensä sisälsivät näitä sanomia.

"Tuon kaiken on mieheni tehnyt", sanoi Armo minulle eräänä päivänä, silmät loistavina ylpeydestä, hellyydestä ja ilosta. "K. on ollut hänen vihamiehensä heidän nuoruudessaan — ja tehnyt hänelle monta kertaa vääryyttä, ja vaikka he siitä ajasta asti ovat olleet eri haaralla, niin tiedän, että mieheni ei ole sitä unhoittanut, sillä unhoittaa hän ei saata; — mutta sellainen on hänen kostonsa… Hän on jalo ihminen — Jumala häntä siunatkoon!"

Minä vastasin "Amen!"

Viimeiset vehkeet.

Leskirouva, pruustinna Pupina Pultti istui matkarattaillaan, suitset ja piiska tukevissa kourissansa. Hänen ympärillensä oli heiniin pistettynä joukko pyttyjä ja pussia, joissa oli ruokatavaroita, ja keskellä niitä hänen hyvä ystävänsä Piete Tiina Jokapäiväinen.

Elokuun ilta oli tyven ja kaunis, tie hyvä, hepo iloinen, ja kuitenkin näkyi rouva Pupinan matka edistyvän hitaasti, — sillä hänen edellään ajoi nuori talonpojan-poika, joka oikein näytti koettelevan rouvan malttavaisuutta, koska ajoi varsin käyden edessämme ja esti meitä pääsemästä ohitse; kun me ajoimme vasemmalle, teki hän samoin, jos hevosta ohjasimme oikealle, ajoi hän taas eteemme. Koko aikana lauloi hän kaikellaisia renttulauluja, joittenka sisältö oli mitä inhoittavinta laatua, ja katsoi taaksensa ilkkuvasti virnistellen. Minä katsoin ylös pruustinna Pultin puoleen, sillä olen (jumala nähköön) lyhyt-läntä nainen ja hän on pitkävartaloinen, oikoinen sekä tukeva kuten mastopuu, ja minä huomasin, kuinka hänen alihuulensa pistäytyi ulospäin sellaisella tavalla, joka osoitti hänen olevan suutuksissaan, näin hänen leukansa ja nenän-päänsä muuttuvan hehkeän-punaiseksi sekä vihan nuolia lentävän hänen pienistä harmaista silmistänsä. Useita kertoja olimme sekä hyvillä että kovilla sanoilla kehoittaneet poikaa väistymään tieltä — mutta turhaan. Pruustinna Pupina puri huuliaan, antoi minulle, sanaakaan sanomatta, suitset pideltäväkseni, hyppäsi rattahilta, astui muutaman aika askeleen ja seisoi tuota hätää meidän kiusaajamme rinnalla, tarttui voimallisella kädellä hänen kaulukseensa, veti kuormasta hänen alas maahan, ennenkuin hämille joutunut poika ennätti tehdä vastakynttä, ja lamahutti häntä tukevalla piiskan-varrellaan muutamia kertoja selkään, kysyen samalla, tahtoisiko poika pyytää anteeksi sekä tehdä parannusta, vai haluaisiko hän vieläkin koetella matkustavaisen käsivoimia. Luultavasti tämä jo kylläksi oli vakuutettu niitten vankkuudesta, sillä hän kävi äkkiä nöyräksi ja katuvaiseksi sekä lupasi kaikkea, mitä vain tahdottiin. Pruustinna Pultti antoi nyt pojan nousta seisoalle ja piti hänelle lyhykäisen voimallisen saarnan, jonka loppu oli niin kaunis, että se liikutti minua, liikutti itse pruustinnaa ja myöskin poikaa, joka hatun-lierillään pyyhki kyyneleet silmistänsä. "Minä tunnen sinun", sanoi vihdoin Pupina rouva, "sinä olet samasta pitäjästä kuin minäkin; isäsi on kauan ollut kipeänä, huomenna sunnuntaina sinun sopii tulla minun luokseni Lehtikylään, niin saat hänelle jotakin".

Me kuljimme nyt esteettömästi eteen päin, mutta seisatuimme kuitenkin vielä muutaman kerran. Yhdessä paikassa autoimme erästä akkaa, joka oli ajanut kuormansa kumoon, toisessa pruustinna astui rattahilta, suurella vaivalla auttaaksensa irti suurta sika-eläintä, joka oli takertunut kiinni aitaan ja jonka epäsointuinen valitus-huuto tunkesi sydämmen sisimpään sopukkaan.

Auringon lasketessa näimme sen viimeiset säteet tervehtivän Lehtikylää. Hienot savuhöyryt nousivat korkin-vääntiön tapaisina mökkien savupiipuista, leviten kirkkaaseen ilta-ilmaan, jossa sitten yhtyivät pieneksi läpihohtavaksi hattaraksi, mikä hohtovärisen teltan tapaisena liiteli kylän ylitse, joka sievine taloinensa ja viheriäisine puutarhoinensa, kirkkaan lirisevän joen ympäröimänä näytti meistä erittäin somalta, siinä kun ajoimme hiljakseen alas pitkän-vieruista mäkeä, mikä pian jakaantui kahteen haaraan, joista toinen vei lähellä olevaan kotiimme.

Lehmät, kellokaulat, tulivat pitkissä riveissä rauhallisesti ammuen laitumelta kotia lypsettäväksi. Paimen-torvet kuuluivat. Rahvaan tytöt hyräilivät kirkkaalla ja kimeällä äänellä, ja näihin ääniin yhtyi myöskin kirkon kellojen piu pau, laulaen lauantai-iltana hyvää yötä menneelle viikolle ja ilmoittaen lepopäivän tuloa. Rouva Pupina Pultin kasvot kävivät iloisiksi ja juhlallisiksi. Kaikki ihmiset tervehtivät häntä — ystävällisesti ja kunnioittavasti, ja ystävällisesti hän myös kaikille vastasi. Kun tulimme perille pienen koulumme luo, riensi lapsiparvi huoneista vastahamme, ääntevästi ja iloisesti huudahtaen, ja ihastuksesta huumeutuneena — he hellästi syleilivät pruustinnaa. Hyväilys-sanoja ja piparikakkuja jaettiin kaikille.

Monet työt anastivat nyt pruustinnan aikaa. Toinen piika oli kankaan saanut kudotuksi ja toinen oli juuri pannut uutta kangasta tukkiin; niitä täytyi pruustinnan käydä katsomassa.

Yksi palvelioista oli lyönyt kirveellä sääreensä haavan, sitä pruustinnan täytyi sitoa; naapuritalossa oli eräs pieni poika, joka ei antanut pahaakaan rauhaa (sanoi hänen äitinsä), ennenkuin hän saisi nähdä pruustinnaa. Yksi pariskunta oli tullut eripuraiseksi ja tapellut — niitten väliä pruustinnan täytyi mennä ratkaisemaan y.m. y.m.

Ensi työkseen Pupina rouva puhutteli koululapsiansa, piti rukousta heidän kanssaan ja itki erään vähäisen, sydämmestään katuvan kanssa, joka kovan erehdyksen oli tehnyt päivän kuluessa; hän varoitti toista, kiitti kolmatta, suuteli heitä kaikkia ja meni sitten velvollisuuksiansa täyttämään kodin ulkopuolella. Kun kello löi yksitoista, oli hän sitonut haavan, nuhdellut ja sovittanut nuot mainitut puolisot, lohduttanut pientä poikaa y.m. Sitten palasi hän jälleen kotia, katseli kankaitaan, määräsi huomis-päivän tehtävät, söi tuota hätää pari perunaa sekä vähän suolaa ja meni sitten kylän toiseen päähän, antaaksensa eräälle sairaalle iloisia sanomia hänen väärältä tieltä palanneesta lapsestansa.

Tällä välin istuin minä huoneessani. Vuoteillaan makasi ympärilläni neljä pientä punaposkista tyttöä, he nukkuvat hiljaa lumivalkoisissa lakanoissaan.

Tuo tyven, kaunis elokuun-yö, joka oli niin lämmin, että saatoin pitää akkunani auki, äänettömyys ja tyvenyys ympärilläni sekä nukkuvien lasten hiljainen hengähdys synnytti suloa ja tyytyväisyyttä sydämmeeni, herättäen minussa noita hiljaisia, vienoja tunteita, jotka tuottavat rauhaa nykyisyydelle ja usein leyhkäävät mieleemme muistoja muinaisista ajoista. Kuu, tämä lapsuuteni ja nuoruuteni ystävä, nousi kalpeena ja ystävällisenä katsellen koivulehdikkojen ylitse minun huoneeseeni. Sen valo hyväillen siveli uneen vaipuneitten lasten silmiä ja loisti sitten hiljaa kasvoille, joissa elämän päivät olivat punan poijes hivuttaneet, rinnalle, jonka tunteita vuodet eivät tyveniksi voineet saattaa. Oo, kuinka ihmeellisesti elämäni kaikki rakkaat, surulliset ja iloiset muistot liitelivät esiin noitten ystävällisten säteitten valossa! Kirkkaina net nousivat yöstä eteeni ja tunkesivat sydämmeeni lämpiminä, elävinä! Kaikki ne henkilöt, joittenka yhteydessä elämässäni olin ollut ja jotka olivat tulleet minulle rakkahiksi ja kalliiksi, näyttivät ikään kuin kokoontuvan ympärilleni, tahtoen uudestaan sanoillansa ja katseillaan koettaa vaikutus-voimaansa. H:n perhe, josta nyt olin lähes vuoden ollut eroitettuna, tuli tällä hetkellä niin lähelleni, että minä mielestäni saatoin puhua sen rakastettavien jäsenten kanssa, kysyä heiltä, miten kaikki menestyi heidän kodissaan, — olivatko onnellisia, vieläkö he minua muistivat? — muistivatko? Sillä minä en ollut pitkiin aikoihin saanut heiltä vähintäkään muistomerkkiä enkä yhtäkään riviä, en sanaakaan. Lapsellisen ikävä tunne, tuo, että olin unohduksiin joutunut, ett'en oikein olisi kenenkään oma, että niille henkilöille, joita rakastan ja kunnioitan, olisin noin mitättömän arvoisena — valtasi hetkeksi sydämmeni. Minun täytyi itkeä ja nenäliina painettuna silmieni eteen, istuin vielä, kuin pruustinna Pultti, joka pihalta oli nähnyt minun istuvan akkunan ääressä, tuli sisälle. Hän kyseli vakavasti, kuten se, joka tahtoo asiasta selkoa, ja minä vastasin tunnustaen nöyrästi heikkouttani. Hän nuhteli minua toden takaa, neuvoi ja suuteli minua hellästi, kuten äiti, sekä käski minua oitis menemään maata ja hänen tähtensä varomaan terveyttäni, mikä jo kauan aikaa oli muka ollut heikkonemaan päin.

Hän jätti minun, — mutta minä en vielä totellut, vaan iskin valkeaa, sytytin kynttiläni ja istuin kirjoittamaan nuhteita — — itselleni. Sillä välin kuulin kellon kumahuttavan kaksitoista — vieläpä puolen tunnin päästä kumahuksen. Silloin kuului yht'äkkiä jotakin melua, ja kohta sen jälkeen juoksi joku ylös portaita, jotka veivät minun huoneeseeni. Kammarini ovi aukeni hiljaa — ja leskirouva, pruustinna Pupina Pultti, yölakki päässä, tohvelit jalassa ja peitto seljässä, seisoi siinä ilosta loistavin silmin — ja kädessä paksu kirje, jonka hän minulle kurkoitti kuiskaten: "H:n perheeltä! — Minä en kaupunkiin lähetettyni tuloa aikonut kauemmin varrota, mutta, juuri kun olin maata panemaisillani, kuulin hänen tulevan. Minä aavistin! — Hyvää yötä! Hyvää yötä! Jumala sinulle iloa suokoon!" Ja poissa oli Pupina Pultti.

Minä sain iloa. Julian kirje sisälsi seuraavan:

Elokuun 13 päivänä 1830.

Eräs vähäinen papin rouva sinulle nyt kirjoittaa. Kaksi kuukautta on kulunut siitä, kuin vielä olin Julia H., mutta nyt olen Julia L. En ole rohjennut kirjoittamaan sitä sinulle ennen. Minä olen ollut varsin levotoinna ja pyörällä päin jonkun ajan. Syynä oli ensiksikin, että pidin miestäni äärettömässä kunniassa, — niin — minä en tosiaankaan tietänyt, miten menettelisin, — niin olin provessoriin ihastunut, mutta — tunsin itseni halvaksi hänen rinnallaan eikä tuo kallis itserakkaus oikein hyvin sallinut Julia H:ta tulemaan — kuinka sen nyt sanoisinkaan? — halvaksi minun silmissäni. Ja sitten — tuo siunattu maantalouden-hoito! — lehmät ja lampaat, munat ja voit ja maidot y.m. ja vielä koko ääretöin joukko kaikellaista pientä, — ja sitten äiti, joka oli levotoin ja tahtoi auttaa minua, mutta … noh, — vähitellen tuli kaikki kuitenkin varsin ihmeellisesti kuntoon. Tuo pieni, joutsella ja nuolella varustettu lempijumala auttoi minua. Minun hyvä L:ni, luulen minä, vielä huolellisemmin koetti minua miellyttää, kuin minä häntä, — niin, hän oli ja on oikein rakastunut minuun. Kun sen näin, ei enään ollut yhtäkään hätää, — minä tulin rohkeaksi. Lehmät, vasikat ja kanat hyötyivät, talouden suuren padan alle syttyi raitis tuli, — ja äiti kävi levolliseksi, Jumalan kiitos! Ja mieheni, — noh, se on tiettyä, hän oli tyytyväinen, — koska minä tyydyin häneen.

Tiedätkö Piete, mitä minä rukoilen joka ilta ja aamu, joka hetki, koko sydämmeni pohjasta: "Oo Jumala, auta minua sellaiseksi tulemaan, että mieheni rakkautta ansaitsisin, anna minulle voimia häntä onnelliseksi tekemään!" ja minä olen saanut paljon voimaa, — sillä hän on (niin hän sanoo ja sen kyllä näkeekin) hyvin onnellinen. Jospa tietäisit, kuinka raittiilta hän näyttää ja kuinka iloiselta! Näetkö, sepä on sen vuoksi, että minä pidän häntä järjestyksessä, hän ei nyt enään saa rasittaa itseänsä, kuten ennen, — eikä hän myöskään enään istu yökausia kynttilänsä ääressä, — siitä tavasta on hän itsensä vieroittanut. Ja kuitenkin hän ajattelee ja kirjoittaa (sen hän itse myöntää) vapaammin ja pontevammin kuin ennen. Sitä paitsi minä tarkasti varon, ett'en häntä häiritse, milloin hän on työ-huoneessansa kirjoittamassa tahi lukemassa. Ah!… Jolloin kovin halusta tahdon hetkisen häntä nähdä (hän on, Piete, kuitenkin hyvin kaunis), silloin mä hiljaa hiivin hänen huoneeseensa, teen hänelle pienet kepposet, suudellen hänen otsaansa tai pannen hänen kirjaansa kukan tai muuta sellaista, ja menen sitte taas ääneti poijes ja saan, kääntyessäni ovea kiinni panemaan, vilahdukselta nähdä hänen silmiään, jotka ottavat kiiruustakin joudun, seurataksensa minua.

Muuten koetan voimieni takaa valmistella itseäni oikein kunnioitettavaksi papin-rouvaksi. Minä tahdon, että mieheni vaimoa saatettaisiin seurakunnassa pitää hyvän emännän esi-merkkinä. Älä usko, että sen vuoksi unhoitan eli huolettomasti hoidan ulkonaista ihmistäni; en suinkaan! katsonpa usein kuvastimeen, neuvoa kysyäkseni; mutta tiedätkö, minkä kuvastimen neuvoa halukkaimmin kysyn? Noh sen, jonka näen mieheni silmissä. Hauska on nähdä itseänsä kauniina.

Piete, paljonpa ihminen jalostuu, kun on sellaiseen mieheen liittyneenä, jota äärettömästi kunnioittaa, ja joka myöskin on niin hyvä kuin L.! Miksikä mitättömäksi olennoksi Arvidin vaimona olisin tullut, miten elotointa elämää olisin viettänyt! Nyt tunnen sydämmeni iloksi arvoni päivä päivältä nousevan mieheni ja omissa silmissäni. Tämä synnyttää — autuaallisia tunteita!

Tiedätkö, että Arvid on nainut? — siitä on vähän paremmin kuin kolme kuukautta. Hänen vaimonsa, Eleonora D., näkyy olevan varsin liiaksi valveilla, — ja Arvid'in ilo näyttää, saattaisipa sanoa — melkein köyhän-puoliselta. Pelkäänpä, että hänen hyvä leponsa on tullut vähän häirityksi. Arvid parka! Tuo nuori pari pitää kuitenkin uljaita pitoja ja kestiä. Ukko P. kulkee joka päivä (varmaankin ehdollaan) juuri tästä meidän ohitsemme "joutsenillansa", ja hänen kauniissa vaunuissaan istuu miniänsä hänen rinnallaan. Ukko ajaa aivan hiljaa, ikään kuin luulisi hän olevansa minun onneani hautaan saattamassa; — mutta minä ruokin ankkojani iloisena ja suruttomana, noikkaan ystävällisesti Eleonoralle ja kiitän Jumalaa onnen-osastani.

On lauantai-ilta. Minä odotan miestäni kotiin. Akkunani alla olevaan lehtimajaan olen asettanut illallis-pöytämme; parsaheinän-juuria omasta puutarhastamme sekä mansikoita ja maitoa — kaikki mieheni herkkuruokia — on minulla illalliseksi. Tuo enkelin-muotoinen Hermina Linnaea koristaa paraikaa pöytää kukkasilla. Hän on niin ihana, niin hyvä, niin sanomattoman suloinen, ett'ei sitä kukaan uskoa saata! Hän on jo melkein vienyt voiton meistä kaikista vanhempiemme sydämmessä, vaan tuon hänelle halusta anteeksi antaa. Ah, veljeni! sinä olet ihanan helmen löytänyt. Välimeren rannat Kaarlo jo pian jättää, löytääksensä täällä rakkaassa Pohjolassa elämänsä kalliin helmen ja sulkeaksensa häntä avioliiton koteloon! Hui! mistä sain tuon ahtaan kuvauksen? Vaikka, olkoon niinkin. Jos vain rakkauden aurinko loistaa simpsukan kuoreen eli asuntoon, niin se kyllä keinuu elämän aalloilla pienenä autuuden saarena. Kaarlo veljeni kirjoittaa kotiansa kovin iloisia ja hauskoja kirjeitä. Hänen sielunsa tulee ikään kuin museoksi, jonka kalleuksien joukossa hänen Herminansa elää. Tämä silloin tosiaankin tulee olemaan, kuten helmi kullassa. Sinä kai tiedät, mitä veljelleni tapahtui ennen, kuin hän meidän jätti? Eräänä kauniina iltana hän nukkui kornettina ja heräsi — luutnanttina. Eiköhän tuo ollutkin oivallista!?

Huomenna tulevat rakkaat vanhempani ja sisareni tänne päivällisille.
Silloin tulee minulle ilopäivä.

Olen kertonut sinulle, kuinka onnellinen olen, mutta kuitenkin on minulla vielä toivo, hyvinkin harras, joka, jos se toteutuisi, vielä lisäisi kukkuralla onneni mittaa. Hyvä ystäväni, täällä asunnossamme on vähäinen huone, kaunis ja hauska, seinissä on vihriäiset paperit, akkunoissa valkoiset uutimet (aivan sinun mielesi mukaan) ja näkö-ala niityille päin, joissa lihavat lehmät, jotka antavat erittäin hyvää maitoa, ovat laitumella. Huoneessa on myöskin kirjakaappi, yksi … mutta, pitkäksi käy noitten kaikkien luetteleminen! — tule katsomaan, ja jos se on mieleisesi sekä luulet tyytyväsi isäntäväkeen — niin pidä huone omanasi. Hyvä ystäväni, tule meille — tule!… Nyt kuulin jo kaukaa, että L. lähenee. Hän tulee minun huoneeseeni. Minä en ole häntä näkevinäni enkä kuulevinani. Ei saa pilata miehiä eikä saattaa heitä uskomaan, että me heidän askeleistansakin vaaria otamme. Niin … yski … ota minua syliisi … en sittenkään liikahda, en jätä kynääni. Eihän tarvitse aina myöntää; ei saa pilata…

(L. kirjoittaa) vaimoansa; ja senpä tähden täytyy Julian jättää kynänsä ja, istuen polvellani nähdä minun kirjoittavan, mikä varmaankin häntä kovin harmittaa.

Hyvä Piete ystävämme, tule meille! Me sinua hartaasti odotamme. Meidän kodissamme sinun täytyy viihtyä. Tule katsomaan, kuinka minä Juliaa kurissa pidän. Osoitteeksi siitä, miten menettelen, en anna hänen enään tänä päivänä sanaakaan kirjoittaa, vaikka hän sitä kuinkakin hartaasti tahtoisi.

Minä tahdon kir…

Elokuun 14 päivänä.

Minä itken, minä nauran, olenpa varsin mielettömänä — ja kuitenkin minun täytyy kirjoittaa. Tiedätkö, kuka täällä on, kuka juuri nykyään tänne tuli? Arvaa, arvaa! Voi ei nyt ole arvaamisen aikaa! Emilia on täällä, sisareni! tuo hyvä Emilia, tuo iloinen Emilia, tuo kaunis — onnellinen Emilia! Ja Algernon on täällä ja pieni Algernon, pulskein pikku poika, mitä maailmassa löytyy! Äitini häntä hypyttää, isäni hypyttää, Emilia hypyttää, Algernon ja L. hypyttävät myöskin … odottakaa, odottakaa, minä tahdon tulla laulamaan! en saata kirjoittaa sanaakaan enään, se on niin totta, kuin että nimeni on Julia.

Lisää: Piete kulta, palaa meille takaisin! sitä pyytää H:n perhe.

Rakastettava, onnellinen perhe! minä kiitän sinua, — mutta Piete ei tule. Sen vastauksen kirjoitan heille huomenna. Viattomat lapset, jotka ympärilläni makeassa levossa lepäätte, teidän luoksenne minä jään, koska teille saatan olla hyödyllinen. Joka muitten hyväksi luopuu jostakin ilostansa, saapi usein sellaista hyvää, mikä oikein on kallis-arvoista — hän saa rauhaa. Oo, jospa minä sitä tuntisin, milloin päivät hiljaisina aaltoina yksitoikkoisesti, mutta tyvenesti edelleen vierivät, vieden minua aina lähemmäksi rauhan rantaa, silloin olisi joka päivä siunattu!

Öiset usvat nousevat niityille, ilmoittaen aamun tuloa ja kehoittaen minua levolle. Elämäni kunnaan ympäri nousee myöskin kylmä sumu, — kun se tulee lähemmäksi, kirjoitan vielä kerran ja sanon jäähyväiseni H:n perheelle.