14. HEKTOR JA AIAS.
Heti kun Hektor oli palannut taisteluun, alkoivat troialaiset päästä voitolle. Silloin lensi Athene alas Olympoksesta auttamaan akhaialaisia. Mutta Apollon kohtasi hänet pyhän pyökkipuun luona skaialaisen portin edustalla ja ehdoitti, että he siksi päiväksi lopettaisivat taistelun ja antaisivat Hektorin käydä kaksintaisteluun jonkun akhaialaisen kanssa. Siihen suostui Athene.
Tietäjä Helenos oli sielussaan ymmärtänyt, mitä jumalat olivat päättäneet, ja kertoi sen Hektorille. Tämä ilostui suuresti ja juoksi taistelevien väliin pitäen keihästä keskeä kädessään, joka oli merkki taistelun lopettamiseen. Kaikki troialaiset istuutuivat maahan, ja Agamemnonin käskystä tekivät akhaialaiset samoin. Athene ja Apollon lensivät kahden korppikotkan haahmussa pyhän pyökkipuun latvaan ja katselivat sieltä mielihyvällä elämää kentällä, jossa joukot majailivat tiheissä riveissä ja kokonainen metsä kypäreitä, kilpiä ja pitkiä peitsiä kohosi taivasta kohti. Seisoen keskellä joukkojaan, huusi Hektor akhaialaisille:
— Teidän riveissänne ovat Akhaian etevimmät sankarit. Ken teistä rohkenee taisteluun minua vastaan, hän astukoon esiin! Mutta seuraavan ehdon asetan minä kaksintaistelulle: jos minä kaadun, ottakoon voittaja varustukseni, mutta jättäköön ruumiini troialaisten poltettavaksi; jos taas minä jään voittajaksi, pyhitän minä kaatuneen aseet Apollonille Ilionin vuorella, mutta annan akhaialaisten asettaa hänen ruumiinsa roviolle ja pystyttää muistopatsaan hänen kunniakseen!
Akhaialaiset kuuntelivat äänettöminä tätä ehdoitusta, sillä he häpesivät kieltää, mutta pelkäsivät myöntymistä. Vihdoin nousi Menelaos ylös.
— Voi mitä nahjuksia minun maanmieheni ovat! puhkesi hän. Akhaialaisia akkoja te olette! Pölyksi te saatte muuttua ja haipua tuulen kanssa näkymättömiin — ilman sydäntä ja miehen mieltä kun olette kaikki! Mutta minä tahdon astua Hektoria vastaan, voitto on jumalain käsissä.
Vihoissaan alkoi hän vetää rautapaitaa päälleen. Mutta toiset ruhtinaat riensivät estämään häntä, Agamemnon tarttui hänen oikeaan käteensä ja lausui:
— Houritko sinä, Menelaos? Kuinka saattaa pistää päähäsi moinen tuuma, hän kun on sinua niin paljon väkevämpi? Hänhän on kauhu meille kaikille; itse Akhilleuskin välttää häntä mielellään. Pysy siis paikallasi sinä, ja anna meidän katsoa joku toinen, jolla on enemmän voimia!
Menelaos totteli ja istahti paikalleen. Mutta kun kaikki muut yhä pysyivät äänettöminä, nousi Nestor ylös, moitti heitä pitkässä puheessa ja kertoi, kuinka urhoollisia miehet olivat olleet hänen nuoruudessaan.
— Jos olisin vielä miehuuteni voimissa, sanoi hän, astuisin totisesti itse heti paikalla Hektoria vastaan. Mutta teistä, jotka olette olevinanne parhaat joukossa, ei ainoakaan rohkene tulla esiin.
Moinen soimaus oli liian vaikea niellä, ja niin nousikin ylös yht'aikaa yhdeksän ruhtinasta: Agamemnon, Diomedes, molemmat Aiakset, Idomeneus ja Meriones, Eurypylos, Thoas ja Odysseus. Nestor määräsi, että arpa ratkaiskoon heidän keskensä. Jokainen otti oman arpansa, pani siihen merkin ja heitti sitten Agamemnonin kypäriin. Kun kaikki oli kunnossa, asettuivat he piiriin Nestorin ympärille. Nestor otti kypärin ja ravisteli sitä, niin että yksi arpa poukahti ulos. Airut nosti sen maasta, kulki myötäpäivää ympäri piirin ja näytti sitä jokaiselle järjestään. Kahdeksan ensimmäistä pudisti kieltävästi päätään, mutta kun airut tuli yhdeksännen luo, joka oli Aias Salamiista, otti tämä arvan käteensä ja tunsi sen omakseen. Hän heitti sen iloisena jalkoihinsa ja sanoi:
— Aivan oikein, toverit, arpa on minun, ja olen iloinen siitä, sillä minä toivon voittavani tuon loisteliaan Hektorin. Rukoilkaa nyt kaikki Kronoksen poikaa puolestani, sillä aikaa kun itse vedän varustukset päälleni!
He tekivät niin, ja kun Aias sonnustihe sotisopaansa, rukoilivat he
Zeusta antamaan hänelle voiton, tai pitämään hänet ainakin tasaväkisenä
Hektorin kanssa.
Päästyään kuntoon riensi Aias mahtavin askelin Hektoria vastaan, pitäen rintansa edessä suurta jättiläiskilpeään. Se oli paljoa vahvempi kuin Hektorin, sillä se oli tehty seitsemästä härän vuodasta päällekkäin ja ulkopuolelta vielä varustettu vaskilevyllä. Hektor tunsi sydämmensä tykyttävän, mutta hän ei välttänyt, vaan viskasi keihäänsä sellaisella voimalla, että se puhkasi Aiaksen kilvestä kuusi vuotaa ja pysähtyi vasta seitsemänteen. Sitten heitti Aias. Hänen keihäänsä tunkeutui läpi Hektorin kilven ja rautapaidan, vieläpä läpi ihonutunkin, ja olisi varmaan haavoittanut häntä, ellei hän olisi notkeasti taivuttanut itseään sivulle. Molemmat sankarit irroittivat keihäät kilvistään ja heittivät uudestaan. Hektorin keihäs sattui keskelle Aiaksen kilpeä, mutta sen kärki lytistyi. Vaan Aias lävisti vielä toistain Hektorin kilven ja haavoitti häntä kaulaan, niin että veri purskahti. Silloin hypähti Hektor sivulle, tapasi maasta suuren kulmikkaan kiven käteensä ja viskasi sillä Aiasta. Se sattui kilpeen niin että vaski rämähti. Aias koppasi vielä isomman kiven ja singahutti sillä vuorostaan niin rajusti, että Hektorin kilpi murskaantui kokonaan ja hän itse horjahti kumoon. Mutta hän oli heti jaloillaan taas, ja nyt tarttuivat kumpikin miekkaan. Mutta juuri kun heidän piti iskeä yhteen, juoksivat molempain sotajoukkojen airueet esiin, Talthybios akhaialaisten ja Idaios troialaisten puolelta, tehdäkseen lopun kaksintaistelusta. He kohottivat pitkät sauvansa taistelevien väliin, ja Idaios huusi:
— Ei enempää taistelua tänään, rakkaat lapset! Kumpikin olette näyttäineet eteviksi sankareiksi. Mutta nyt käskee yö meitä levolle, ja sen käskyä on toteltava.
— Puhu ensin Hektorille, vastasi Aias, hän on alottanut taistelun, ja tahtooko hän sen lopettaa, niin tahdon myös minäkin.
— Uljas Aias, vastasi Hektor, jumalat ovat luoneet sinut suureksi, väkeväksi ja aseihin pystyväksi. Mutta tänään olemme molemmat saaneet tarpeeksemme; toistain ehkä kohtaamme taas. Antakaamme kuitenkin, ennenkun tästä eroamme, toisillemme kunnialahjat, niin että kumpikin sotajoukko saattaa meitä ylistäen lausua: he astuivat kuohuvin mielin toisiaan vastaan, mutta erkanivat rauhallisina ystävinä.
Ja sanoessaan näin, ojensi hän Aiakselle hopeakahvaisen miekkansa kannattimineen ja tuppineen. Aias puolestaan irroitti purppuraisen vyönsä ja antoi sen Hektorille. Sitten erkanivat he, ja kumpikin sotajoukko oli hyvillään, että heillä vielä oli vankimmat sankarinsa jäljellä.