8. ENSIMMÄISET SOTAVUODET.
Heti kun akhaialaiset olivat saaneet leirinsä kutakuinkin valmiiksi, päätti Agamemnon ryhtyä hyökkäyspuuhiin. Ja kun kaikki olivat syöneet vankan aterian, kokosivat ruhtinaat miehensä ja käskivät heidän varustautua taisteluun. Se kävi tavallisilta sotilailta varsin nopeasti. Muutamat heimot käyttivät aseinaan vaan linkoja, nuolia ja heittokeihäitä; he siis taistelivat pitkän välimatkan päästä, eivätkä tarvinneet kypäreitä eivätkä kilpiä. Toiset taas kävivät vastustajansa kimppuun lähempää, taistellen peitsellä, miekalla, sotakirveellä tai nuijalla. Heillä täytyi siis olla hyvät suojeluskojeet. Säärien etupuolta peitti tina- tai pronssilevyistä tehdyt säärykset; miehustaa suojeli vahva metallihaarniska; päätä peitti jouhitöyhtöinen kypäri, ja vasemmassa kädessä oli kilpi. Hyökkäysaseista riippui miekka huotrassaan olkavyössä; peistä, tapparaa ja nuijaa kannettiin kädessä. Ruhtinaat ja ylimykset eivät kulkeneet jalan, vaan ajoivat sotavaunuissa; ajajana oli heillä joku valittu ystävä, johon voivat täydellisesti luottaa.
Uhrattuaan ensin ja rukoiltuaan jumalilta voittoa, lähtivät he liikkeelle. Heidän edessään kohosi loivasti etelään päin, Ida vuorta kohti, Ilionin vihertävä, kukoistava kenttä. Sekä oikealla että vasemmalla rajoittivat sitä kalkkikivivuoret. Itäpuolella laski vuorilta alas Skamandros joki, polveillen jalavain, poppelilehtojen ja kanervamaisten tamariskipensaikkojen lomitse. Tavan takaa täytyi akhaialaisten vältellä soita ja vesilätäköitä, joita oli talvesta jäänyt alangolle, kun virta oli tulvinut yli äyräittensä. Siellä täällä näkivät he hiekkakumpuja, joita hautapatsaat koristivat. Merkillisimmän kummun ohi kulkivat he heti leiristä lähdettyään; se oli luotu Troian linnan perustajan, muinaissankari Iloksen haudalle.
Vuolaana ja väkevissä pyörteissä virtasi Skamandros uomassaan, kuljettaen äärettömät joukot hiekkaa ja keltaista mutaa mukanaan. Sen läntistä rantaa seurasivat akhaialaiset ylöspäin, etsien sopivaa kaalamoa, mutta eivät löytäneet sellaista. Kaiken aikaa oli heillä Troia silmäinsä edessä. Jyrkkänä se kohosi korkeuteen Skamandroksen toisella rannalla ja sitä ympäröi etelän ja pohjan puolella syvät laaksot. Pohjanpuolisessa laaksossa virtasi Simoeis joki, eteläisessä pienempi puro. Ylinnä vuoren huipulla loisti linna temppeleineen ja palatseineen, mutta penkereellä heti sen eteläpuolella oli itse kaupunki suljettuna muureilla, porteilla ja torneilla, ja koko joen ranta alahalla kihisi troialaisia.
Nähtyään toisensa päästivät akhaialaiset ja troialaiset huikean sotahuudon. Akhaialaiset riensivät jokeen ja koettivat kahlata yli, mutta saivat vastaansa niin rajun kuuron nuolia, keihäitä ja kiviä, että heidän, pelastuakseen hukkumasta, täytyi pian pyörtää takaisin. He tekivät uusia koetuksia, mutta yhtä turhaan, ja illalla täytyi heidän tyhjin toimin palata leiriinsä. Eikä sillä hyvä, vieläpä troialaiset ajoivat heitä takaakin, ahdistellen nuolillaan ja keihäillään sekä monenmoisilla ivahuudoilla.
Sillä tavalla jatkui sotaa kauvan aikaa. Joka päivä hyökkäsivät akhaialaiset esiin ja kohtasivat vastustajansa joko joen rannalla tai ulompana kentällä. Mutta ratkaisevaa voittoa eivät he saaneet kertaakaan. Yksi syy siihen oli vaikeassa ruokavarojen saannissa. Toisinaan saapui kyllä leirirantaan kauppiaita laivoineen, mutta niitten tuomat elintarpeet eivät riittäneet suurelle sotajoukolle. Senvuoksi täytyi ruhtinasten aika ajoin tehdä pitkiä partioretkiä ja koettaa ryöstämällä saada välttämättömiä tarpeita.
Sellaisilla retkillä voitti Akhilleus suurimman maineen ja rikkaimman saaliin. Hänen mukanaan oli aina Patroklos, toisinaan myös Nestor ja Antilokhos tai hänen sukulaisensa Aias Telamonin poika. Ja hän retkeili sekä maalle että merelle päin.
Kerran purjehti hän laivoineen Kreikan saaristoon ja valloitti Tenedoksen ja Lesboksen sekä monta muuta saarta. Saarelaisten omaisuuden otti hän ryöstösaaliiksi ja teki heidät itsensä orjiksi.
Toisen kerran samosi hän Skamandroksen jokea ylös Dardaniaan Ida vuoren juurella. Siellä oli Aineiaalla suuria maatiloja. Aineias oli kotosalla ja paimensi karjaansa. Akhilleus hyökkäsi siinä hänen kimppuunsa niin rajusti, että hänen täytyi paeta yli vuoren etelään päin ja etsiä siellä turvaa Lyrnessoksen kaupungissa. Mutta sieltäkin täytyi hänen paeta, sillä Akhilleus ajoi häntä takaa ja hävitti koko kaupungin. Siitä suuntasi Akhilleus retkensä itään päin ja tuli Theben kaupunkiin, jossa hallitsi kuningas Eetion, Hänellä oli seitsemän poikaa, ja hänen tyttärensä Andromakhe oli naimisissa Priamoksen pojan Hektorin kanssa. Vaikka Thebe oli vahvasti varustettu kaupunki korkeilla porteilla ja paksuilla muureilla, otti Akhilleus sen sentään väkirynnäköllä, jolloin Eetion itse ja kaikki hänen poikansa kaatuivat. Akhilleus ei kuitenkaan ryöstänyt vanhan ruhtinaan ruumista vaan poltti sen roviolla kaikkine komeine sota-asuineen ja pystytti sitten hänelle muistopatsaan. Thebestä jatkoi Akhilleus vielä ryöstöretkeään pitkin rannikkoa, valloitti muitten muassa Pedasoksen kaupungin ja palasi vihdoin akhaialaisten leiriin takaisin.
Näillä retkillään oli Akhilleus valloittanut kaksikymmentäyksi kaupunkia, kaksitoista saarilla ja yhdeksän Troian ympäristössä, sekä voittanut suunnattoman saaliin. Leiriin palattuaan jätti hän kaikki saaliinsa ylipäällikön jaettavaksi. Agamemnon, joka paraasta päästä oli venynyt toimettomana leirissä, piti suuren määrän siitä itse omana "kunnia-osanaan", muun muassa Apollon-papin Khryseen tyttären nimeltä Khryseis, joka oli ryöstetty Thebestä ja josta nyt oli tehty orjatar. Lopun saaliin jakeli hän lahjoina etevimmille ruhtinaille. Akhilleus itse sai muun muassa kauniin orjattaren Briseiksen, joka oli otettu vangiksi Lyrnessossa.
Akhilleuksen poissa ollessa olivat troialaiset saaneet olla enemmän rauhassa ja alkaneet tuntea olonsa koko lailla turvalliseksi. Priamoksella oli Troilos niminen poika, vasta mieheksi tulossa. Hän piti erittäin paljon hevosista ja tepasteli niitten kanssa mielellään vuoren rinteillä Troian ulkopuolella. Tämän huomasi Akhilleus ja päätti mennä väijymään poikaa. Hän kahlasi salaa joen yli, hiipi puulta puulle ja lymysi vihdoin erään korkean kaivon taa. Hetken kuluttua näki hän Troiloksen saapuvan huolettomasti ratsastaen, mukanaan sisarensa Polyxena, joka tuli noutamaan vettä. Etäämmällä seisoi kaksi troialaista etuvartijaa, mutta ne eivät näyttäneet vainuavan mitään vaaraa. Polyxena otti vettä astiaansa ja Troilos juotti hevosiaan. Silloin lentää kohahti musta korppi ilkeästi koikkuen kaivon katolle, ja samassa hyökkäsi Akhilleus piilostaan esiin. Polyxena heitti astiansa maahan ja alkoi vähissä hengin juosta kaupunkiin päin. Troilos käänsi hevosensa ja pakeni täyttä nelistä. Mutta nopeajalkainen Akhilleus saavutti hänet sittenkin ja tempasi hänet ratsailta maahan. Lähellä oli pieni Apollonin temppeli ja sen alttarille juoksi nyt Troilos turvaa hakemaan. Mutta Akhilleus lävisti hänet miekallaan ja aikoi raastaa mukanaan hänen ruumiinsa. Patroklos, joka oli seurannut matkan päästä, riensi siinä toimessa hänelle avuksi, mutta vartijat olivat tehneet hälytyksen ja Hektor kiirehti paikalle. Ryöstäjäin täytyi jättää saaliinsa, ja Hektor kantoi nyt pienen veljensä ruumiin kaupunkiin ja vei sen surevalle Hekabelle.
Priamoksella oli myös Lykaon niminen poika. Tämä oli kerran yöllä mennyt taittelemaan isänsä puutarhasta viikunapuun oksia, punoakseen niistä rintasuojan sotavaunuihinsa. Mutta Akhilleus oli taaskin liikkeellä, hän oli salaa piiloutunut puutarhaan ja karkasi siellä Lykaonin päälle. Hän ei kuitenkaan tappanut Lykaonia, vaan tukkesi hänen suunsa, kiskoi hänet mukanaan leiriin ja vaihtoi siellä orjaksi eräälle Lemnolaiselle kauppiaalle sataa härkää vastaan.
Kaikesta tästä huolimatta näytti tulevaisuus akhaialaisille kuitenkin pimeältä. Elintarpeet kävivät yhä niukemmiksi, leirissä vallitsi nälkä ja tauti. Koko seutu ympäristössä oli ryöstetty ja tyhjä sekä ihmisistä että karjasta. Ida vuorelta tuli laumoittain susia, jotka hyökkäsivät päälle ja repivät kappaleiksi jokaisen, joka rohkeni leiristä ulos. Miehistö huusi ääneensä, että ruhtinasten oli hankittava apua. Vihdoin selitti Palamedes, ettei muuta pelastuskeinoa ollut, kuin luopua piirityksestä. Mutta sellaista puhetta eivät Agamemnon ja Menelaos kärsineet, ja heihin liittyi myös Odysseus, joka ei koskaan voinut unohtaa kuinka Palamedes ennen Ithakassa oli hänet viekkaudessa voittanut. Palamedesta syytettiin lahjain ottamisesta troialaisilta ja nimitettiin miehistön kuullen kurjaksi petturiksi. Vihdoin meni asia niin pitkälle, että hänet vietiin oikeuteen ja pantiin syytteen alaiseksi. Oikeuden jäseniksi oli Agamemnon valinnut kaikki ne ruhtinaat, jotka olivat Palamedeksen vihamiehiä. He julistivat hänet syylliseksi ja tuomitsivat kuolemaan, Agamemnon antoi viedä hänet leirin ulkopuolelle ja kivittää siellä, sekä julisti, ettei kukaan saanut toimittaa hänelle kunniallista hautausta.