AUSTIN LEWISIN ALKULAUSE.
Austin Lewis, joka on kääntänyt tämän teoksen saksasta englannin kielelle, on kirjoittanut teokseen seuraavanlaisen alkulauseen:
Tämä teos kuljettaa meidät ajassa takaisin yli seitsemänkymmentä vuotta, aikaan, jolloin se liike, millä nykyisin on yleismaailmallinen merkitys, oli lapsuusasteellaan. Hegel ja vuoden 1848 vallankumous; nämä olivat käännekohtia. Edelliselle me olemme velkaa sosialististen oppien filosofisen muodon, viime mainitulle sen käytännöllisen toiminnan liikkeenä.
Noiden päivien levottomuuksien ja taisteluiden ja näennäisen, häviön keskellä kaksi miestä, Marx ja Engels, maanpakolaisina ja ilman vaikutusvaltaa, istuivat kirjainsa ääreen ja ryhtyivät laboratorisesti antamaan muotoa ja perusteita kaikkien aikojen vaikutus viimeisimmälle intellektuaaliset ja poliittiselle liikkeelle. Tämän tehtävänsä suorittamisessa he asettivat suuren lahjakkuutensa, oppineisuutensa ja kyvykkäisyytensä ankaraan työhön ja väsymättömään tutkiskeluun. Kaikissa näissä avulla heidän lahjakkuutensa olivat suuria. Marx omasi jättiläismäisen järjen; ei yksikään toinen yhteiskunnallisten kysymysten tutkija, ei edes Herbert Spencer, ole voinut voittaa häntä, sillä ainoastaan sosialisti voi omata kyllin suuren laaja-antoisuuden, suhteellisuuksien älyämisen ja yleisyyden käsityskyvyn, näihin yhdistyen käsitysten suoruus, jotka kaikki tekijät asettavat Marxin omaan erikoisluokkaansa. Engels oli kyvykäs apulainen ja kanssatyöskentelijä Marxille. Hän oli syvällinen ja tarkka ajattelija, mitä kärsivällisin tutkija ja huolekas kirjoittaja. Ollen käytännöllisempi kuin hänen ystävänsä, kykeni hän paremmin suoriutumaan aineellisista probleemeista, hänen neuvonsa ja kukkaronsa oli aina Marxin käytettävänä.
Marx olisi tuskin voinut työskennellä vaikeimmissa oloissa mitä hän oli pakotettu tekemään. Köyhyys, tilaisuuksien puute, innostavan seuran kaipuu ja täydellinen puute kaikenlaisesta rohkaisusta ja sympatiasta, sellaisesta mitä hänen herkkä mielenlaatunsa kaipasi, kaikki nämä puutteet olivat hänen osansa. Hänen mitä suurinta oppineisuutta osottavat teoksensa, olivat kirjoitetut ryhmälle työmiehiä, hänen mitä ahkerimmat ponnistelun olivat tehdyt vailla minkäänlaista toivoa saada tunnustusta oppineilta ja vaikutusvaltaisilta henkilöiltä.
Kaikkien näiden vuosien varrella pysyi Engels hänen uskollisena ystävänä ja auttoi häntä monissa vaikeassa pulassa, kun hänen perhehuolensa ja kireät olosuhteet painoivat ankarasti vanhaa vallankumousmiestä.
Tämä teos on Engelsin todistuskappale siitä metoodista mitä nämä työkaverukset käyttivät tehdessään filosofisia johtopäätöksiään. Tämä teos on uudenajan sosialistisen filosofian perusteiden selostus henkilöltä, joka auttoi näiden perusteiden laskemista; se on vanhan miehen tilintarkastus valmistelusta siihen alkutyöhön, johon hän on uhrannut koko elämänsä, sillä tämä teos, huolimatta siitä että se on lyhyt, käsittää neljänkymmenen vuotisen aherruksen ja huolellisten ponnistusten tulokset.
Samalla kun "Kommunistinen Manifesti" oli kaikella nuoruuden kiivaudella perustuslailliselle auktoriteetille viskattu taisteluhaaste, niin on tämä teos vanhan veteraanin vakava selostus, veteraanin, joka on oppinut tehtävänsä liian hyvin, jättääkseen siihen mitään aukkoja, ja niin ollen ryhtyy repimään mataloita mielipiteitä, kärsivällisyydellä, mutta samalla kuolettavasti ja kaikella perinpohjaisuudella.
Askel askeleelta, rakentaa hän väitelmänsä. Hän kaivaa esiin vanhat, jo kauan sitten haudatut vanhojen väittelyjen aaveet, jotka osottavat, kuinka kuolemattomasti yhdistyneenä Marxin ja Engelsin nimet ilmestyivät näyttämölle; "nuorhegeliläiset", "Tuebengenin koulukunta", ja lopuksi itse Feuerbach kutsutaan haudastaan, jonne 1848 vuoden vallankumous on heidät viskannut. Ja niin vanhanajan historiaa kuin nämä väittelyt ovatkin saksalaisten näkökannalta, niin kuitenkin on englanninkieltä puhuvien kansojen filosofia siinä määrin takapajulla, että me näemme Engelsin uudelleen ja uudelleen tekevän paljastuksia epäkohdista, jotka ovat tärkeitä yksin meidän aikakaudellemme, ja pilkkaavan niitä mielipiteitä joita me otamme vastaan hyväksymisellä meidän poliittisissa kokouksissamme ja äänettömällä hyväksymisellä kirkoissa ja uskonnollisissa kokoushuoneissa. Uskonnonvastainen sävy on ilmeinen kautta teoksen, joka itsessään on kaiku kaukaisessa menneisyydessä tapahtuneista väittelyistä, jolloin Raamatun kritiseeraajat nostivat milloin suuremman tai pienemmän metelin kautta kristikunnan, ennen kuin Korkeampi Kritiikki tuli kunnioitetuksi ja ennen kuin tekopyhät skeptikot voivat edelleen hartaina jatkaa kirkossa käyntiään.
Lienee paikallaan myöskin huomauttaa, että tämä teos kirjoitettiin Saksassa saksalaisille työmiehille, joille uskonto ei ollut samasta merkityksestä kuin mitä se vieläkin on englanninkieltä puhuvalle väestölle, jonka herkkä kansalaistunto näyttää kestävän pidemmälle kuin heidän uskonsa. Ja olkoonpa miten hyvänsä tämän asian laita, uskonnolliset ryhmäkunnat omaavat ihmeteltävän ja mahdollisesti tyydyttävän avun niellä tieteen totuuksia ja silti yhä jatkaa olemassaoloaan, ja vieläpä säilyttää sellaisen ruokahalun, jota kokematon voi erehdyksessä luulla kuolemattomaksi.
Nämä seikat huomioon ottaen voidaan syyttä toivoa, että Engelsin huomautukset koskettaisivat yksin vaaraa välttämään pyrkineitäkin, vaikkakin on muistettava, että hyvin kyvykäs englantilainen sosialistinen filosofi tiedetään vahingoittaneen arvoaan suuresti harkitsemattomalla herra Swinburnen siteeraamisella.
On tunnustettava, että sitä paikoittaista katkeruutta, mitä Engels osoittaa työssä, joka on niin välttämättömästi intellektuaalista luonteeltaan, on pahoteltava, mutta sitä ei ole kuitenkaan ihmeteltävä. Hänen tuomionsa yliopistoprofessorin ja oletetusti valistuneihin luokkiin nähden, jotka selittävät niin paljon asioita viertävältä pinnalta, ei ole ensinkään outoa, kun otetaan huomioon hänen ja hänen aatetoveriensa rehellinen työ ja verrataan sitä pintapuolisten toimien tavoittelijaritarien työhön. Engels rakastaa oppineisuutta asian harrastuksesta, totuuden ja tieteellisen tarkkuuden takia, joten hän ei voi tuntea muuta kuin vihaa niitä kohtaan, jotka käyttävät oppineisuuttaan tyydyttääkseen rikkaitten omaatuntoa ja saavuttaakseen asemia ja valtaa itselleen. Saksalaisen filosofian alennustila herättää hänessä syvää surua; oppinut siellä on turmeltu narri. "Kuohittu", "lakeijamaisuus", näillä termeillä hän määrittelee virallisten professorien opetukset, ja nämä nimitykset ovat melkein liian lieviä sovitettavaksi hengettömiin ja kaikkea innostusta vailla oleviin englanninkielisiin taloustieteen ja filosofian nimellä opiskeleviin tutkijoihin nähden.
Ensimmäisessä osassaan tätä teosta Engels luo lyhyen, mutta tiiviin tarkkailun Hegelin ja myöhemmin hegeliläisen koulukunnan työhön. Hän osottaa mitenkä Hegelin filosofialla on sekä vanhoillinen että radikaalinen puolensa, ja kuinka sekä vanhoilliset että radikaalit voivat, (kuten he tekevätkin) hakea tukea hänen opeistaan, erikoisesti viittaa hän tässä suhteessa hänen suuriin pääteoksiinsa "Järjestelmä" ja "Dialektiikka".
Äärimmäinen vasemmisto dialektiikkaa käyttämällä ja siten kehitettyä filosofista oppia hyväkseen käyttäen, suuntasi kritiikkinsä voimassaolevia poliittisia ja uskonnollisia laitoksia vastaan. Tästä oli seurauksena vähitellen abstraktisen osan hegeliläisestä filosofiasta poiskarsiminen, ja sen sijaan tosiasiain ja ilmiöiden tutkiminen otti yhä kasvavassa määrin sen sijan.
Marx oli nuoruudessaan lukeutunut "nuorhegeliläisiin", kuten tätä koulukuntaa nimitettiin, mutta tällä seikalla ei ollut mitään häiritsevää vaikutusta hänen myöhempään työskentelyynsä. Hänen arvostelijansa käyttävät tätä seikkaa suurena tekijänä siihen vaikeatajuiseen kielenkäyttöön, josta hänen "Pääoma"-teoksensa paikoittain kärsii. Hänen kiduttavaisuuteen asti käyttämänsä teesit, antiteesit ja synteesit, hänen järkkymätön dialektiikasta kiinnipitämisestä ja hänen jatkuva hegeliläisen filosofian käyttönsä, ovat kaikki selitettävissä hänen aikaisemmista väittelykokemuksistaan. Ja kuitenkin hänen kärsivällinen asiain tutkimisensa, hänen ehdoton nojautumisensa positiiviseen tietoisuuteen, abstraktisen teorian sijaan, ja hänen huolellinen sinisten kirjain (Valtion asiakirjoja) ja tilastojen käyttökykynsä, olivat suuressa määrin saman kasvatuksen tuloksia.
Samoin me huomaamme Engelsin tämän tuosta tässä teoksessaan käyttävän ihmeteltävää väittelyterävyyttä, kuten esimerkiksi käsitellessään fraasia "Kaikki mikä on todellista on järjellistä ja kaikki mikä on järjellistä on todellista" (Alles was wirklich ist, ist vernünftig, und alles was vernünftig ist, ist wirklich). Tältä selityskannalta, hegeliläistä väitelmää kehittäen, hän pääsee johtopäätökseen, että sosiaalisen ja poliittisen ilmiön arvo sen siirtymiskaudessa välttämättömästi heikkenee. Siitä johtuu myöskin dogmaattisen selityksen ja pelkän subjektiivisen ajattelun hävittäminen filosofiaa käsitellessä, joka merkitsee sen vanhan koulukunnan murskaamista, jonka pääedustajana Kant oli ja sen tilalle uuden koulukunnan kehittäminen, jonka kyvykkäimmät opettajat olivat, ja yhäkin ovat, materialistiset sosialistit, joista Engels ja Marx olivat näiden etunenässä.
Tämän historiallisen teoksen tarkoitus on esittää Feuerbachin, samoin kuin Marxin ja Engelsin filosofian alkuperä. Samalla aikaa kuin taistelu nuorhegeliläisten ja konservatiivisten ainesten välillä kuumenee, ajautuvat radikaalit takaisin edellisen vuosisadan englantilais-ranskalaiseen materialismiin. Tämä oli vastenmielistä Hegelin seuraajille, jotka oli opetettu pitämään aineellisia olioita ikäänkuin vain pelkkinä selityksinä aatteista. Feuerbach vapautti heidät näistä ristiriitaisuuksista. Hän tarttui kysymyksiin pelkäämättömästi ja virkasi hegeliläisen abstraktisuuden täydellisesti syrjään. Hänen teoksensa, "Wesen des Christenthumus", jossa hänen ajatuksensa on selitettynä, tuli sangen äkkiä tunnetuksi, jonka englanninkielisen käännöksen toimitti George Eliot nimellä "Essence of Christianity" [Kristinuskon olemus. — Suom. muistutus.], joka sai sangen laajan lukijakunnan.
Engels ei millään muotoa tahdo kieltää antamasta tunnustusta tälle teokselle ja sen vaikutukselle sekä itseensä että yleensä valistuneeseen mailmaan. Tämän "loppumattoman kunnian" annettuaan, hän kuitenkin hyökkää ankarasti Feuerbachin idealistisen humanitaarisuuden kimppuun, jolle hän perustaa siveysopilliset teoriansa.
Vaikkakin Feuerbach on tullut materialistisen johtopäätöksiin, selitti hän ei voivansa hyväksyä materialismia oppina. Hän selostaa, että sikäli kuin menneisyys on kyseessä on hän materialisti, mutta tulevaisuuden suhteen hän ei sitä ole. — "Menneisyyteen nähden minä olen sopusoinnussa materialismin kanssa, tulevaisuuteen nähden en". — Tämä selostus panee Engelsin tutkimaan kahdeksannentoista vuosisadan materialismia, jonka hän huomaa puhtaasti mekaaniseksi, jolla ei ole mitään käsitystä maailmankaikkeuden kehityksestä, ja on niin ollen aivan riittämätön sen ajan filosofian tarpeisiin, josta Feuerbach kirjoitti; koska tällä välin tieteen edistys ja suurempi yleistyttämisvoima, johtuen kärsivällisestä kokeilusta ja kehityksellisen teorian edistymisestä, on tehnyt kahdeksannentoista vuosisadan katsantokannat kokonaan paikkansa pitämättömiksi.
Nämä "suulaat kaupustelijat" (vulgärisirenden Hausierer) saavat ankaran tuomionsa Engelsin käsissä. Nämä suositut materialistit — "puoli ateistit", ilman tieteelle perustuvaa tietoa ja ollen pelkästi taitavia puhumataidossa tai kirjoitustyylissä, käyttivät tieteen jokaista saavutusta aseena hyökätessään luojaa ja yleisesti tunnustettua uskontoa vastaan. Engels pilkkaa näitä, etteivät he ole tiedemiehiä ensinkään, vaan ainoastaan pelkkiä kaupustelijoita, käsitellen puoltieteellisiä tavaralajeja. Hän kutsuu heidän ammattiaan kauppatoimeksi, liikkeeksi (Geschäft). Samasta luokasta kohosi suuri joukko uskonnonhaukkuja-luennoitsijoita, jotka erääseen aikaan täyttivät luentolavat kaikissa englanninkielisissä maissa ja joiden seassa Bradlaugh ja Ingersoll olivat kaikessa suhteessa parhaita edustajia. Nämä uskonnonhaukkujat ovat nyttemmin menettäneet kaiken vaikutusvaltansa, ja vapaa-ajattelijaseurat, jotka erääseen aikaan olivat niin lukuisia, ovat miltei kokonaan hävinneet. Engelsin esittämien teoriain mukaan nämä olivat pakotetut häviämään; heidän opetuksillaan ei ollut mitään yhteyttä yhteiskunnallisen kehityksen kanssa; he eivät lisänneet mitään tieteellistä arvoa nykyaikaiselle ajatukselle, ja Engels huolellisesti osottaa, että heidän historian lukemisestaan puuttui tieteellinen havaintokyky, ja kyky ammentaa tieteellisiä ajatuksia historiallisen kehityksen suurista periaatteista.
Kolmas osa tästä Engelsin pienestä teoksesta käsittelee sangen mielenkiintoista kysymystä, joka yhä häiritsee filosofien mieliä ja keskustelu sen johdosta on käynnissä yksinpä materialistienkin keskuudessa; se on uskonnon suhde yhteiskunnalliseen kehitykseen. Feuerbach on selittänyt että yhteiskunnallisen kehityksen vaihekaudet on merkitty uskonnollisten muutosten merkeillä. Hän käyttää uskontoa ikäänkuin samanmukaisena inhimillisen rakkauden kanssa, selittäen uskonto-sanan merkityksen johtuneen latinalaisesta sanasta "religare", "kiinnittää", antaakseen sille muinaiskielitieteellisen ja kehityksellisen tarkoituksen selostuksensa tukemiseksi, ollen tämä väittelytaiteellinen temppu, jonka Engels kumoaa. Selityksen, että suurten historiallisten vallankumousten mukana on seurannut uskonnolliset muutokset, sanoo Engels olevan paikkansa pitämättömän, paitsi ainoastaan rajoitetussa merkityksessä, nimittäin kolmeen suureen mailman uskontoon nähden — kristinuskoon, muhamettilaisuuteen ja buddhalaisuuteen nähden.
Engels väittää, että uskonnolliset muutokset yhdessä taloudellisten ja poliittisten muutosten kanssa pysähtyivät sangen lyhyeen porvarillisessa vallankumouksessa, joka tehtiin ilman uskontoon vetoamatta. On ilmeistä ettei tämä ole kokonaan totta, sillä englanninkieltä puhuvissa maissa ainakin, ei ainoastaan porvaristo, mutta hyvin usein myöskin proletaariset liikkeet yrittivät selittää oikeudellisuutensa vetoomalla Raamattuun. Raamatun oppeja ja Vuorisaarnaa on usein käytetty vallankumouksellisia liikkeitä tukemaan; vieläpä Englannin ja Amerikan kristillisille sosialisteille on myönnetty oikeus olla edustettuna kansainvälisissä kongresseissa; vielä muitakin esimerkkejä uskonnon yhteydestä proletaarisen liikkeen kanssa voitaisiin esittää.
Mutta laajemmassa merkityksessä Engelsin väite on epäilemättä pätevä. Proletaarinen liike, ollen eroava porvarillisesta, ei ole kehittänyt mitään määrättyä uskonnollista koulukuntaa, se ei ole omistanut itselleen mitään erikoista uskonnollista oppia. Päinvastoin kirkon ja työväen välille näyttää kasvavan yhä suurempi juopa, jota seikkaa uskonnolliset sanomalehdet usein valittavat. Kuuluisan "Paavillisen työväenliiton" tarkoituksena on epäilemättä pyrkiä säilyttämään työväki kirkon yhteydessä, ja pappien vaikutusvallan alaisena toimivien työväen unioiden muodostaminen oli loogillinen yritys tämän liiton opetuksista ja vaikutuksesta [Quebecin maakunnassa on katolisten ammattiunioiden muodostaminen vielä näinä vuosina alettu homma ja täytyy sanoa, joltisenkin menestyksellä. — Suom. muistutus.] Mutta sellaiset uskonnolliset liikkeet eivät missään tapauksessa ole työväkeä edustavia; itseasiassa niitä pidetään varsinaisen tietoisemman proletaarisen liikkeen taholta haitallisina ja ovatkin ne sille vihamielisiä.
Feuerbachin ihmisyys-ylistely uskontona, saa Engelsin taholta puoli-ivallisen, puoli-humoorisen käsittelyn, sillä hänen selitystään, että Feuerbachin aatteet voivat täysin toteutua torilla, ei voida ottaa vakavalta kannalta. Engelsin selvänäköisyys siinä, että puhtaasti inhimillisen uskonnon merkitys on sangen vähäpätöinen, on varsin ihmeteltävä, huolimatta siitä että neljäkymmentä vuotta lisäkokemusta Feuerbachin aatteitten tutkistelussa oli hänelle suuresta arvosta arvioidakseen inhimillisen uskonnon todellisen arvon inhimillisyys kysymyksessä. Feuerbachin jälkeen on tehty monia yrityksiä uskonnon rakkaudelle perustamisen suhteen, mutta mitkään niistä eivät ole olleet menestyksellisiä. Positiivisuus eli sen uskonnollinen puoli on aina epäonnistunut. Se on kiinnittänyt itseensä ainoastaan pieniä ihmisryhmiä, joista muutamat ovat omanneet suuria kykyjä ja saaneet aikaan paljon, mutta uskonto sen sanan positiivisessa merkityksessä tunnustetaan epäonnistuneeksi yksin sen vilpittömimpien ihailijain taholta. Veljeyskirkkoja, ihmisyyskirkkoja, kansan kirkkoja ja muita sellaisia järjestöjä on muodostettu samanlaisille inhimillisyys periaatteille, jotka ovat selittäneet kehittävänsä mahdollisimman paljon rakkautta ja mahdollisimman vähän uskoa, mutta ne ovat epäonnistuneet vaikuttamaan tavallisiin miehiin ja naisiin. Teosofia, orientaalisen (Itämaisen) mystillisyyden järjestelmä perustuen ihmisten veljeyskäsitteelle, on myöskin vaatinut itselleen tunnustusta, sillä perusteella, että sillä on laaja humanitaarinen pohja. Yksikään näistä humanitaarisista uskonnoista ei kuitenkaan näytä tyydyttävän ajan vaatimuksia, joka ei näytä haluavan mitään humaniteettisia opetuksia. Ainoat uskonnot, jotka ovat säilyneet, ovat niitä jotka ovat dogmaattisia ja perustuvat sokealle uskolle, mutta nämäkään eivät kykene saamaan proletaarisia kannattajia.
Engelsin muistutukset näyttävät enempi kuin pitävän paikkansa tämän päivän tosiasiain valossa, sillä proletariaatti on muodostamassa omaa uskontoaan, joka edustaa sen aatteellista kaipuuta, mutta proletariaatti näyttää olevan sangen halukas irtautumaan kaikista uskonnon haaveista, olkoonpa ne mitä laatua hyvänsä ja asettavan sen sijaan käytännöllisen siveysopin ja tieteiden opetuksen. Niinpä tiedetään että viisi kuudesta Berliinin työväenluokkalaisesta, jotka käyvät sunnuntaikokouksissa, ovat sosialistisilla luennoilla.
Feuerbachin filosofian vallankumouksellisuus ei esiinny hänen siveysopissaan, jonka Engels hyvällä syyllä julistaa olevan yhtä huonon kuin hänen edeltäjäinsä, koska se pohja jolle se rakentuu ei ole ensinkään todellisempi. Feuerbach on epäonnistunut käytännöllisen siveysopin opettajana; hän harhailee asbtraktisissa asioissa eikä kykene näkemään todellisuutta.
Viimeisessä osassa teostaan Engels jättää Feuerbachin kritiseerauksen ja esittää omaa filosofiaansa.
Ehdottomalla avonaisuudella ja vaatimattomuudella hän antaa tunnustuksen Marxille materialistisen historian käsityksen teoriasta, jonka selostamiseksi ja todistamiseksi hän itse on työskennellyt taukoamatta aina siitä asti kuin tämä teoria alkoi heille kummallekin hämärtää, noin neljäkymmentä vuotta ennen tämän teoksensa kirjoittamista. Toisessa kohden oleva reunamuistutus on todistus työtoverin ylevämielisyydestä kanssatyöskentelijäänsä kohtaan, ollen se esimerkki vaatimattomuudesta ja itsensä tunnustamattomuudesta, jota harvoin näkee ja jota ei tapahdu usein kirjallisuuden alalla yhdessätyöskentelijäin taholta. Mikään ei voi antaa ylevämpää todistusta näiden kahden maanpakolaisen luonteen jaloudesta ja tarkoitusten vilpittömyydestä.
Engels selittää marxilaisen historian filosofian niin selvästi ja täydellisesti, ettei siihen ole syytä enään kajota, ainoastaan on syytä kiinnittää jossain määrin huomiota nykyajan kehityksen valossa joidenkin määritelmien tarkkuuteen taloudellisten tekijäin laajan teorian Hiotteluun lujaan ja ankaraan taloudelliseen determinismiin nähden.
Tarkastettuamme Engelsin väitteitä materialismin puolesta, huomaamme me, etteivät ne ole luonteeltaan sellaisia, että ne aiheuttaisivat mitään äärimmäisiä johtopäätöksiä aikaansa seuraavien sosialististen julkisuusmiesten tai johtajain taholta. On muistettava että taloudellisten olosuhteiden vaikutusta uskonnollisiin ja poliittisiin ilmiöihin on viimeisinä vuosina visusti tutkittu ja jatkuvasti saadut kootut todistukset osoittavat kuinka merkillisen suuri vaikutus taloudellisilla tekijöillä on kaikkiin yhteiskunnallisen elämän ilmiöihin. Voi olla mahdollista, että menestykselliset tutkimukset tällä uudella alalla ovat väliaikaisesti johtaneet muodostamaan liioittelevia ajatuksia taloudellisten tekijöiden todellisesta vaikutuksesta.
Marx, eräässä lyhyessä kritikoivassa arvostelussaan Feuerbach'sta, lausuu: "Se materialistinen oppi — jonka mukaan ihminen on vissien olosuhteiden ja vissin kasvatuksen tulos, ja niinmuodoin toisenlainen ihminen erilaisten olosuhteiden ja kasvatuksen tuote — unohtaa että ihminen voi muuttaa olosuhteet ja että kasvattajakin voidaan kasvattaa." Toisin sanoen, tämä probleemi, samoin kuin kaikki probleemit, sisältää itsessään vähintään kaksi laatua; se ei ole yksinomaan kysymys olosuhteista, taloudellisista tai muista; se on kysymys ihmisestä ja olosuhteista, sillä ihmistä ei voida milloinkaan erottaa olosuhteista, hän on vain olemassa eri oliona, ja nämä kaksi elementtiä, ihminen ja olosuhteet, vaikuttavat ja vastavaikuttavat toisiinsa.
Tämä kanta eroaa kokonaan siitä kannasta minkä Lafargue [Marxin vävy] ottaa taistellessaan Jauresia vastaan. Lafargue väittää että taloudellinen kehitys on ainoa kehityksen määräävä tekijä, täten hän asettuu täydellisesti ekonomisen determinismin kannalle, tehden historian, ja siis myöskin vallitsevat inhimilliset motiivit mitättömiksi, pannen kaiken riippuvaksi tästä yhdestä tekijästä. Belfort Bax, tunnettu englantilainen sosialistinen kirjailija, tuo esiin useita sangen selviä todisteita taloudellisen determinismin kantaa vastaan, verraten sitä esi-sokrateslaisten kreikkalaisten filosofien kantaan, jotka pyrkivät kaiken luonnon sisällyttämään yhteen elementtiin. Hänen muistutuksensa on niin sattuva, että lainaamme siitä erään kohdan tässä hänen omia sanojaan käyttäen. Hän lausuu teoksessaan "Outlooks from a New Standpoint" [Katsauksia uudelta näkökannalta. Suom. muistutus.].
"Pyrkimys supistaa koko inhimillinen elämä yhteen ainoaan elementtiin, uudelleenrakentaa historia taloustieteen pohjalle, jättää huomioonottamatta sen tosiasian, että jokaisella konkreettisella todellisuudella täytyy olla aineellinen ja muodollinen puolensa — se on, että siinä täytyy olla vähintään kaksi läheistä elementtiä — kaikki todellisuus abstraktisuuden vastustajana, käsittää synteesin [synteesi — yhdistelmä]. Yritys löytää inhimillisen elämän moninaisuudesta vain yksi tekijä, kuinka tärkeä se tekijä lieneekin, muistuttaa esi-sokratelaisten kreikkalaisten pyrkimyksiä supistaa luonto yhteen elementtiin, sellaiseen kuten vesi, ilma, tuli, j.n.e."
Ja edelleen: "Jonkun liikkeen muoto, olkoon se intellektuaalinen, siveysopillinen tai taiteellinen, on yhteiskunnan aineellisten olosuhteiden määräämä; näiltä olosuhteilta se saa muotonsa ja tyylinsä, mutta jokainen tällainen liike on myöskin niiden psykologisten ilmiöiden määrittelyn alainen, jotka ovat antaneet sille synnyn."
Enrico Ferri, kuuluisa Italian edustajakamarin jäsen ja rikostieteen tutkija, näyttää hyväksyvän Baxin kannan tässä kysymyksessä. Hän lausuu teoksessaan "Sosialismi ja uudenajan tiede" [ilmestynyt suomeksikin]: "On täysin totta, että jokainen ilmiö, samoin kuin jokainen moraalinen, juridinen tai poliittinen laitoskin — on yksinkertaisesti taloudellisten tekijöitten ja niiden siirtymiskausien, fyysisten ja historiallisten ympäristöjen tulos. Mutta luonnollisen syysuhteellisuuden lain perusteella, joka opettaa meille, että jokainen tekijä on aina monien yhteenliittyvien syitten seuraus, eikä ainoastaan yhden syyn seuraus, ja että jokainen tekijä vuorostaan kääntyy syyksi toiselle ilmiölle, on välttämätöntä lisätä ja täydentää se liian kiinteä muoto, mikä on annettu tälle tosiasialle.
"Samalla tavalla kuin yksilön kaikki ruumiilliset piirteet ovat tuloksia hänen orgaanisista tekijöistä (temperamentista) ja siitä ympäristöstä missä hän elää, samalla kaikki kansan yhteiskunnalliset piirteet ovat tuloksia (rodun) orgaanisista olosuhteista ja ympäristöstä, sillä ne ovat määrääviä tekijöitä vissille talousjärjestelmälle, joka on elämän aineellinen peruste."
Näitä esitettyjä ajatuksia voidaan pitää rehellisinä edustavina näkökantoina äärimmäistä taloudellista determinismiä vastaan.
Tämä väittely on levinnyt laajalle ja sisältää paljon lukemista.
Joitakin tämän väittelyn kokonaistuloksia on äskettäin summannut professori Seligman teoksessaan "Economic Interpretation of History" [Historian taloudellinen tulkinta. — Suom. muistutus.]. Hänen kirjoittamastaan näkökannasta osoittautui läheisempi sosialistisen filosofian oppien ymmärtäminen kuin mitä me olemme yleensä tottuneet saamaan näiltä virallisilta tiedemiehiltä, niin että näyttää kuin Marxin työ alkaisi saada arvon yksin professorien sumuisissa tutkimuksissaan. Professori Seligman lainaa m.m. kaksi kohtaa Engelsin teoksista. Näillä lainauksissa nähtävästikin pyritään todistamaan ettei Engels suinkaan pyrkinyt tulkitsemaan tätä teoriaa äärimmäisesti, kuten sitä on tehty, ja ettei Engels hyväksy yleensä tätä äärimmäistä tulkintatapaa.
Lainattakoon tässä nämä Engelsin lausunnot, tehdäksemme selväksi hänen näkökantansa ja helpottaaksemme sitä selostusta, mitä Engels käsittelee tämän kirjan loppuosassa.
Nämä lainaukset muodostavat osan siitä artikkelisarjasta, minkä Engels kirjoitti "Sosialistiselle Akademiker" aikakauslehdelle 1890, ja ovat seuraavat:
"Marx ja minä olemme osittain syyllisiä siihen, että nuoremmat miehet ovat joskus antaneet enempi painoa taloudelliselle puolelle kuin mitä se ansaitsisi. Kumotaksemme vihollistemme hyökkäyksiä oli meille välttämätöntä painostaa sitä määräävää tekijää jonka he kielsivät, eikä meillä ollut aina aika, paikka tai tilaisuus sopiva, tuoda esiin niitä muita tekijöitä, jotka ovat tärkeitä tekijöitä ja vastatekijoitä."
Toisessa kirjoituksessa samassa aikakauslehdessä hän lausuu:
"Materialistisen historian käsityksen mukaan, tekijä, joka on viimekädessä määräävä tekijä historiassa, on tuotanto ja elämän uudestaanluominen. Tämän enempää ei Marx enkä minä ole milloinkaan sanonut. Mutta jos kuka hyvänsä tahtoo tulkita tätä määritelmää siten, että taloudellinen tekijä on ainoa elementti, hän vääristelee tämän selityksen tarkoituksettomaksi, abstraktiseksi, tyhmäksi fraasiksi. Taloudellinen elämä on peruste, mutta ylärakenteen moninaiset elementit — luokkaristiriitain poliittiset muodot ja niiden seuraukset, perustuslait — lailliset muodot, kuin myöskin kaikki heijastukset näihin käytännöllisiin taisteluihin osanottajien aivoista, poliittiset, lailliset, filosofiset teoriat, uskonnolliset näkökannat — kaikki nämä työntävät vaikutuksensa historiallisten taistelujen kehitykseen ja monissa tapauksissa määräävät niiden muodon."
Nyt me voimmekin jo hyvällä syyllä jättää tämän paljon riidellyn kysymyksen, koska pitempi käsittely väittelynalaisista kysymyksistä olisi ulkopuolella asian. Kysymys onkin itseasiassa sisällöltään pelkästi skolastinen, sillä tuskinpa yksin äärimmäisinkään deterministi tahtoo olettaa, että proletaarisen liikkeen puhujien ja sanomalehtien olisi pidettävä tiukasti kiinni yksinomaan taloudellisista väittelyistä. Mutta jos kuka hyvänsä tahtoo tutkia kysymystä laajemmin, hän voi löytää siihen riittävästi aineistoa nyt jo suuresta ja alati kasvavasta tätä asiaa käsittelevästä kirjallisuudesta.
Ei ole suinkaan mitään epäilystä siitä, etteikö Marxin aatteet, jotka perustuvat historiallisen kehityksen pohjalle, ole nyt jo vallankumouksellisentaneet historian opetusta yliopistoissa, vaikkakin ainoastaan muutamat professorit ovat olleet kyllin rehellisiä antaakseen hänelle krediittiä siitä. Taloudelliset tekijät saavuttavat yhä tärkeämmän sijan historian tutkijain silmissä, mutta todellinen tämän tosiasian keksijä yhä syrjäytetään ja hänen työnsä tuloksia halveksitaan itsekkäisellä tekopyhyydellä, joka on eritoten luonteenomaista englanninkieltä puhuvien maiden opistoille.
Porvarilliset kirjoittajat käsitellessään sosialismia yleensä suvaitsevat mainita yksinkertaisesti, että Marx käytti dialektista menettelytapaa tutkimuksissaan ja selostuksissaan. Tämä on hyvin paljon kreikkaa tavalliselle lukijalle ja dialektiikan selostaminen sellaisena kuin sitä käyttävät sosialistiset kirjoittajat, vaatii jonkin verran selostusta.
Ensimmäinen osa tätä teosta onkin juuri suurmerkityksellinen siinä suhteessa, että siinä osoitetaan mitä Marx ja Engels tarkoittivat käyttäessään tätä termiä, ja selostaessaan arvostelunsa tästä metoodista, verrattuna siihen millaisena sitä yleensä käytettiin heidän päivinään, ja aina, ennen heidän aikaansa, oli käytetty filosofiassa, historiassa ja taloustieteessä.
Vieläkin täydellisemmän ja yksityiskohtaisemman määritelmän dialektiikasta antaa Engels, sellaisena kuin hän käyttää sitä kuuluisassa teoksessaan, jonka hän kirjoitti Eugen Dühringille, joka teos on nimeltään "Umwälzung der Wissenschaft" [Englanninkielellä "Anti-Dühring", josta tulisi suomeksi "Dühringi-vastainen". — Suom. muistutus.]. Tässä teoksessa tehdään vieläkin perinpohjaisempi ja kärsivällinen tutkimus sosialistisen liikkeen materialistiseen filosofiaan, sillä hänen vastustukseen näyttää vaikuttaneen ikäänkuin kiihottimena Engelsin luonnonlahjoihin, jotka eivät varmaankaan milloinkaan muulloin ole osoittaneet parempaa lahjakkuutta kuin tässä teoksessa. Osa näistä väitelmistä on itseasiassa vain yleisen ajattelukyvyn abstraktinen harjoitus, josta on jätetty pois väittelyn syvimmät kohdat, on painettu nimellä "Sosialismin kehitys haaveesta tieteeksi" (Ilmestynyt suomeksikin). Lainattakoon siitä tähän seuraavat kohdat, jotka on julaistu "kansalle" v. 1892:
"Me myöskin huomaamme tutkiessamme, että kaksi sellaista vastakkaista napaa, kuten positiivinen ja negatiivinen, ovat yhtä erottamattomia kuin ne ovat vastakkaisiakin toisilleen, ja huolimatta niiden vastakohtaisuudesta, ne yhteisesti tuntevat vetovoimaa toisiinsa; ja samalla tavalla me löydämme syyn ja seurauksen käsitteet, joiden voimat ovat olemassa ainoastaan silloin kun ne sovitetaan johonkin yksityistapaukseen, mutta jotka, niin pian kuin me käsittelemme tätä tapausta maailmankaikkeuden kanssa, liittyvät toinen toisiinsa ja katoavat tämän kaikkeuden toiminnan ja vastatoiminnan yhteydessä, missä syy ja seuraus jatkuvasti vaihtavat paikkoja — se mikä on seuraus nyt ja tässä, muuttuu silloin ja tuolla syyksi ja päinvastoin.
"Ei yksikään näistä ajattelumetodeista sovellu metafyysillisen filosofian ajatusmeininkiin. Dialektiikoille sen sijaan, jotka ottavat tutkimuksensa kohteissa ja mielikuvituksissaan ennen kaikkea kaikki niiden yhteydet, järjestyksen, liikunnan, nousun ja laskun, on edellämainitut kehitysvaiheet yhtä monta todistajaa heidän metoodinsa edistymisessä. Luonto valmistaa todistuksia dialektiikalle, ja meidän täytyy tunnustaa, että uuden ajan tiede on lahjoittanut runsaasti ja päivittäin kasvavan määrän aineistoa, jonka kautta on tullut todistettua, että viimekädessä luonto kulkee dialektista eikä metafyysillistä metodia noudattaen, että se ei kulje jatkuvasti samaa rataa, vaan kulkee todellisen historiallisen kehityksen tietä."
Kirkup teoksessaan "Sosialismin historia", lausuu Marxin käyttämästä dialektisesta tutkimusmetodeista seuraavaa: "Marxin järjestelmässä merkitsee dialektiikka sitä, että tämän tutkimuksen kautta on löydettävä jokaisen renkaan yhteys toinen toisensa kanssa historiallisen kehityksen prosessissa, Marxin järjestelmä tutkii miten yhteiskunnallisessa kehityksessä toinen aste seuraa toista, se osoittaa etteivät tapahtumat eikä muodot inhimillisessä elämässä ja historiassa ole paikallaan pysyviä, vaan alituisesti muuttuvia ilmauksia liikkuvasta ja rauhattomasta todellisuudesta, jonka eteenpäin vaelluksen tieteen velvollisuus on paljastaa."
Austin Lewis.