VIIDES NÄYTÖS.
Ensimäinen kohtaus.
Laroche.
Laroche (yksin tulee). He istuvat vielä pöydässä… Hän on heti täällä, ministeri! Milt'en ole tukeuksiin itseni juossut… Vaan Luojalle olkoon kiitos … nyt tiedän kaikki. Tapasinkos sinut, ystävä Selicour! Ministerin kanssa en mihinkään juoneen tullut, niin kauvan kuin hän oli hurskas … vaan Jumala siunatkoon hänen pahuutensa, silloinkos hänellä on salaisuuksia peitettävänä, silloinkos palvelluksia tehtävänä! ja se uskottu ystävä, se hankkija on voittanut vallan! Hän luulee huomanneensa ministerin heikkoudet. Mikä lavea alanko nyt häntä kujeissansa petellä! Vaan se ei ole sillä tehty herra Selicour! me tunnemme jo enemmän, … ja sinä et vainusta tunne minkä pahan ansan olemme panneet eteesi! Ministeri tulee … rohkeutta vaan … nyt viimeinen sätkäys!
Toinen kohtaus.
Narbonne. Laroche.
Narbonne. Mitä kaikkia? Tekö minua taas olette pyytäneet ulos?
Laroche. Olkoon tämä viimeinen kerta kuin teitä saan puhutella, herra Narbonne! Jos nytkään teitä en saa uskomaan, teidän oma kunnianne yhden verran kuin minun käskevät vielä koetella. Kaikki millä olen tähän asti kokenut saada herra Selicouria teidän luulossa lankeemaan, on tullut hänelle kunniaksi ja minulle häpeäksi. Sittenkään minä en luovu toivostani saada hänet vielä paljastetuksi.
Narbonne. Se menee kovin loitos! Nyt minä en enää jaksa!
Laroche. Yksi ainoa sana, herra ministeri! te etsitte asuntoa esi-kaupungissa? Eikö se ole niin?
Narbonne. Kuin? mitä te sanotte?
Laroche. Se on aivottu nais-ihmiselle, joka pereinensä on suuressa kurjuudessa, eikö se ole oikein?
Narbonne. Kuin, mitä? … te rohkenette tutkistella minun askelia?
Laroche, Elkää vihastuko! minä sen olen tehnyt ainoasti teidän ystävän, Selicourin mukaan. Hän se oli joka sen sanoman tän' aamuna onki teidän palvelialta. Hän selitti tämän asian pahimmalla tavalla, vaikka minä siitä luulin ihan toista. Ja minä sen tunnustan … sen naisen minä näin josta on puhe. (Nauraa) Hänellä on melkoinen ikä… Selicour pitää häntä nuorena, ihanana… Oh, elkää suuttuko minuun, minä rukoilen, antakaa hänen tulla. Kuunnelkaa häntä loppuun, ja jos ette tule häntä tuntemaan kelvottomaksi, niin minä tahdon olla elin-aikani kelminä. Tuossa hän tuleeki, … minä teen hänelle tilaa, että saisitte hänen tutkia paikalla.
Kolmas kohtaus.
Narbonne. Selicour.
Selicour (sivulla). Hän on yksinään! Nyt minä sen voin sanoa … jos se ei tapahdu nyt että minä hänet saan valtaani, niin tuo Firmin on pian-aikaa hänen ystävyydessä… Kun kerran olen saanut hänen salaisuuden, silloin hän on minun käsissäni.
Narbonne. Minä ajattelen tässä paraillaan, hyvä Selicour, mitä teidän kirjoituksesta tullaan sanomaan hallituksessa. Minä annoin sen samalla sinne, … nyt se on paraillaan luettavana … ja minä en epäile että se voittaa yhteisen suosion.
Selicour. Kun se kerran on voittanut teidän … silloin minun kaikki toivot ovat täytetyt. (Itsekseen) Kuin sen nyt vaan alkanen? Vaaraa siitä minulle ei ole, sillä asia on tosi … minä voin mennä suorastaan…
Narbonne. Te näytte olevan syvissä ajatuksissa, hyvä Selicour!
Selicour. Niin … minä … minä ajattelen miten pahasti ihmiset voivat selittää viattomimmat asiat.
Narbonne. Mitä te sillä meinaatte?
Selicour. Sen täytyy tulla ulos … minä en tahdo sitä teiltä salata … kuinka pahat kielet ovat tohtineet teitä panetella. He ovat luulleet tietävänsä … minä rukoilen … suvaitkaa vastata minulle pari kysymystä … ja antakaa anteeksi tälle ystävyyden varovaisuudelle, jos näyttäisin liian rohkealle…
Narbonne. Kysykää, minä vastaan kaikki.
Selicour. Jos voin uskoa teidän sisä-palveliaa, … te etsitte vähäistä asuntoa syrjäksessä?
Narbonne. Kun sen jo tiedätte, niin…
Selicour. Ja ihan salaisesti, kuin olen kuullut.
Narbonne. Tähän asti vähintäin olen sen pitänyt salassa.
Selicour. Yhtä naimatointa nais-ihmistä varten?
Narbonne. Niin!
Selicour. Joka on teille (hölmistyen) … hyvin … kallis?
Narbonne. Sen tunnustan, että minä pidän häntä suuressa arvossa.
Selicour (itsekseen). Ei hän sitä juuri peitäkkään, asia on silloin oikea. (Kovasti) Ja te soisitte ett'ei se tulisi ilmi?
Narbonne. Jos se voisi olla mahdollista … niin…
Selicour. Ah! se on hyvä, hyvä, minä ymmärrän. Asia on hellä luontoinen ja maa-ilma tuomitsee niin pahasti… Vaan minä voin siinä teitä auttaa.
Narbonne. Te?
Selicour. Voin teitä auttaa! luottakaa minuun!
Narbonne. Mutta kuinka?
Selicour. Minä hankin teille sen mitä tarvitsette.
Narbonne. Kuin sitte? mitä sitte?
Selicour. Minä saan, minä hankin teille … hiljaisen talon, syrjässä … ulkoa halvan, josta ei voi mitään luulla! Vaan sisästä ihanimmasti laitetun … huonekalut, tapetit, kaikki uusinta kuosia … pienoinen kammari, soma ja viettelevä, … lyhyesti, ihanimman asunnon jota voitte ajatella.
Narbonne (itsekseen). Olikohan Laroche oikeassa? (Kovasti) Ja mikä salainen syy minulla olisi sellaista asuntoa etsiä?
Selicour (muhaillen). Asioissa joita minulta tahdotaan salata minä tiedän välttää kaikki ajattomat kyselemiset. Vaan tunnustakaa toki että teillä on minussa nöyrin palvelia… Te ette löydä mitään johon minä en olisi valmis teidän avuksi. Käskekää mitä tahdotte ja minä tottelen ilmau tutkimatta… Ymmärrättehän te minun.
Narbonne. Täydellisesti.
Selicour. Meidän ei tule maa-ilmassa olla liian totiset … minä … minä kyllä pidän paljon hyvistä tavoista. Mutta mitä tähän asiaan tulee … kunhan vaan kartamme julkista häväistystä … minä siinä menen ehkä liian loitos … vaan minun hyvä sydän viepi minut … ja korkein toivoni on nähdä teidät onnellisena.
Neljäs kohtaus.
Entiset. Mikko.
Mikko. Parasta aikaa minulle annettiin nämä kirjat.
Narbonne. (Selicourille). Ne ovat teille.
Selicour. Teidän luvalla, ne ovat asia-kirjoja jotka ovat heti suoritettavat. Rutosti työhön ja rutosti huvitukseen. Sellainen minulla on tapa. (Menee.)
Viides kohtaus.
Narbonne.
Narbonne (yksin). Hämmästykseni on niin suuri etten siitä hopussa voi selvetä … tuo Selicour … nyt sitä en enää epäile, tuo Selicour oli vissisti se hävytöin auttajan auttaja minun edelliselläni. Minä en sano itseäni paremmaksi muita, jokaisessa on omat vikansa, mutta sellaisella hävyttömyydellä tulla tarjolle, … ja tälle kunnottomalle olin antamassa tyttäreni … tällä petturilla minä rupesin pettämään valta-knntaa? Ystävyydestä hän sanoo tahtovansa tehdä minulle kaikki. Nekö ne ovat meidän ystävät jotka meitä auttavat pahuuteen?
Kuudes kohtaus.
Narbonne. Laroche.
Laroche. Noh, nyt hän läksi teiltä … voinko minä kysyä?
Narbonne. Minä olen päättänyt teistä sekä hänestä väärin. Te olette tehneet minulle tärkeän työn, herra Laroche! ja viimenki minä teille annan oikeuden.
Laroche (iloisella liikutuksella). Jokos viimenki saan olla rehellinen mies? Voinko minä nyt jo vapaasti nostaa päätäni?
Narbonne. Te olette voittaneet … te olette paljastaneet petturin. Mutta kuin minä voin luopua siitä vanhasta totuudesta, ettei terävä nero ja hyvät lahjat voi asua turmellussa sydämessä? Tämä ihminen, jonka nyt tunnen kunnottomaksi, on vielä tänä päivänä minulle antanut kirjoituksen joka suurimmalle valtio-miehelle ja nerolle olisi kunniaksi. Kuin se on mahdollista? minä en sitä ymmärrä. Niin terveet ajatukset, niin syvä käsitys, niin terävä nero sellaisessa turmellussa luonnossa! Minä jätin kirjoituksen paikalla hallituksen käsiin ja voin taata että kirjat, jotka nyt ikään sain, eivät voi olla muuta kuin täynnä ylistyksiä. (Avaa kirjat ja lukee) Oikein! se on niin kuin jo sanoin.
Laroche. Siitä minä en voi tulla hullua viisaammaksi. Työ sitte on todella hyvä?
Narbonne. Niinkuin sanoin, se on oivallinen.
Laroche. Minä voisin lyödä vedon ettei se ole hänen tekemä.
Narbonne. Kenen se sitte voisi olla?
Laroche. Hänen se ei ole, siitä voin antaa henkeni pantiksi, sillä vihdoin kuitenki luulen hänellä ennen olevan sydäntä kuin päätä. Jos olisi koetella… Oikein! nyt se minulla on! Sen täytyy menestyä … herra Narbonne! jos tahdotte minua auttaa, niin hän pettyy hyvin sukkelasti.
Narbonne. Kuin sitte?
Laroche. Antakaa minun laittaa … hän tulee … avittakaa minua.
Seitsemäs kohtaus.
Entiset. Selicour.
Laroche (tuskitellen). Jumalani! Kuin hirmuinen onnettomuus!
Selicour. Mitä se nyt on, herra Laroche?
Laroche. Mikä muutos yhdessä silmän-räpäyksessä.
Selicour. Mikä teillä on? Mitä te voivottelette, mitä te niin hirveästi huudatte?
Laroche. Minä olen kuin nuolella ammuttu!
Selicour. Mikä se sitte on?
Laroche. Tuo onnetoin kirjoitus… Ministeri sai sen juuri nyt.
(Narbonnille) Tohdinko minä, pitääkö minun?
Narbonne. Sanokaa kaikki!
Laroche. Herra Narbonne on pantu virattomaksi.
Selicour. Heittäkää, Jumalan tähden!
Laroche. Hän on virka-heittona.
Selicour. Minä en sitä voi uskoa, se ei ole mahdollista!
Laroche. Se on vaan liian tosi. Se tahtoi jo ennenki siltä kuulua. Minä en voinut sitä uskoa, … minä riensin tänne, sitä kuulustamaan tarkemmin, … ja nyt sanoo sen mulle ministeri itse!
Selicour. Se sitte on tosi se hirmuinen sanoma? (Narbonne myönnyttää sen äänettömällä merkillä.)
Kahdeksas kohtaus.
Entiset. Mad. Belmont. Lotta. Molemmat Firminit.
Laroche. Tulkaa rouva! tulkaa herra Firmin!
Mad. Belmont. Mitä se on?
Laroche. Lohduttakaa herra ministeriä … rohkaiskaa häntä onnettomuudessaan!
Mad. Belmont. Onnettomuudessaan?
Lotta. Jumalani! Mitä se on?
Laroche. Hän on kadottanut virkansa.
Lotta. Suuri Jumala! millainen tapaus!
Selicour. Minä olen hämmästynyt yhden verran kuin teki!
Mad. Belmont. Ken voi sellaista aaveksia!
Kaarle (tuskitellen). Niin on kunto nyt häväisty ja rehellisyys paljas rikos tässä turmellussa maassa! Totuullisin mies seisoo tuskin päivän ja ainoasti kelvottomuudelle menestyy kaikki.
Narbonne (toimessa). Elkää pikastuko, nuori mies! Taivaassa on totuus, ja syypää saa rangaistuksen ennen tahi myöhemmin!
Selicour. Vaan sanokaa minulle, eikös edes tunneta syytä tähän kauheaan tapaukseen.
Laroche. Sen pahempi! se tunnetaan hyvinki liiaksi. Vissi äsken lähetetty moite-kirja on tuottanut koko onnettomuuden!
Firmin (tulisesti). Moite-kirja. (Ministerille) ehkä se sama jota äsken luitte?
Selicour. Jossa hallituksesta puheltiin niin vapaasti niin rohkeasti…
Laroche. Ihan oikein! se on se sama.
Selicour. Noh! Siinäpäs se nyt on, olinko minä väärässä kuin sanoin, ettei se ole aina terveellistä sanoa totuutta?
Narbonne. Missä yhteinen velvollisuus vaatii, siinä minä en koskaan arvele, ja tulkoon peräksi mikä tahansa, minä en kadu tehtyä velvollisuuttani.
Selicour. Kauniisti ajateltu! totta kaiketi! vaan se maksaa nyt teille oivallisen virkanne!
Laroche. Ja se ei ole vielä sillä tehty! Se voisi vetää perästänsä muitaki… Jokainen tuntee että ministerit harvoin panevat kokoon kirjoja joita kanselistaan antavat.
Selicour. Kuin niin? mitä sitte?
Laroche (itsekseen). Siinä ei mene yhtään sanaa hukkaan.
Firmin. Selittäkää se paremmin!
Laroche. Pahasti kyllä nyt jo kuulustellaan kenen sepittämä se kiivas moite-kirja voisi olla.
Selicour. Tahdotaanko sitä? … ja häntä kohtaa sama onnettomuus kuin ministeriä?
Laroche. Vissisti, se on pahoin pelättävä.
Selicour. Noh, Jumalan kiitos, minun tekemä se ei ole!
Firmin. Vaan se on minun!
Narbonne. Mitä kaikkia nyt saan kuulla?
Mad. Belmont. Mitä? teidän, herra Firmin?
Firmin. Se on minun ja minä kehun sillä.
Laroche (Narbonnille). Noh! mitäs teille jo sanoin?
Firmin. Ylistyksen työstäni minä voin jättää Selicourille, vaan en vaaraa ja vastausta. Minä olen tähän asti ollut vait, vaan nyt minun täytyy avata suuni.
Kaarle. Se oli oikein, isä! Se on puhuttu kunnian miehen tavalla … te voitte kehua, herra Narbonne, vahingollenne, sillä isä ei ole voinut kirjoittaa mitään rikollista. O, nyt sanoo sydämeni että tästä voipi seurata paljon onnea… Lotta ei tarvitse antaa kättänsä kelle asiat sen ovat määränneet, suuruus häviää ja rakkaus saa rohkeutta.
Mad. Belmont. Mitä kuulen! herra Firmin?
Firmin. Suokaa anteeksi hänen kiivautensa; hänen täysi sydämensä paisuu yli-määränsä ilmoittaessa sitä mitä tuntee.
Narbonne. Nyt on jokainen ilmaissut salaisuutensa! Herra Firmin, muistutus-kirja hallitukselle oli teidän tekemä, se on siis kohtuus että te siitä saatte kunnianki… Hallitus nimittää teidät lähettilääksi. (Kaikkein ihmetellen) Ystävät, minä olen vielä ministeri, ja minua ilahuttaa sinä olla, että minulla on valta palkita totista ansioa.
Mad. Belmont. Mitä se on?
Selicour (tuskistuneena). Mitä hurjuutta nyt tein?
Narbonne (Selicourille). Te näette nyt kaikki juonenne paljastettuina. Me tunnemme nyt kuin te olette liukastelleet teeskellyin lahjoin ja avuin kanssa. Kelvotoin ihminen! Voitteko te luulla minua teidän vertaiseksi?
Laroche. Kuinka hävyttömästi hän selitti yhden jalon työn. Minä tunnen kaikki saman naisen omasta suusta. Sama nais-ihminen jota kohtaan hän istutteli teille häpeällisen taipumuksen, hän on kivuloinen ijäkäs vaimo, yhden hyvin ansiollisen sota-herran leski, jolle te, miehen kaaduttua sodassa, maksoitte isän-maan yhteistä velkaa.
Narbonne. Siitä nyt ei sen enempää, minä rukoilen! (Selicourille) Te näette ettei teitä tässä tarvita. (Selicour menee.)
Laroche. Nyt minun säälittää sitä kunnotointa raukkaa. Tiesinhän minä sen että minun vihani tasautuu niin pian kuin hänen suuruutensa on kadonnut.
Firmin (puristaa hänen kättänsä). Antakaa sen nyt olla. Me koetamme häntä lohduttaa.
Laroche. Sanottu, minä suostun siihen!
Narbonne (Kaarlelle). Meidän iloinen nuori ystävä on yhtäkkiä tullut mykäksi. Minä olen nähnyt teidän sydämenne pohjaan, herra Firmin! Se äkki-tapaus saattoi ilmi teidän salaisuuden, ja minä en koskaan unhota että teidän taipumus oli äänettä meidän onnen aikana ja tuli ilmiin vasta silloin kuin me olimme onnettomat. Lotta! (Tämä viskaikse äänettä isänsä syliin.) Hyvä, me ymmärrämme toisemme! Toivo kaikkea nyt isäs rakkaudesta!
Laroche. Ja minä voin vannoa että herra Kaarle Firmin on laulun oikea tekiä.
Mad. Belmont. Onko se mahdollista?
Lotta (hellästi Kaarleen päin). Minä en sitä koskaan epäillyt. (Kaarle suutelee tulisesti hänen kättä.)
Mad. Belmont. O, tuo sievä nuorukainen! vissisti hän tekee onnelliseksi meidän lapsen!
Narbonne (Kaarlelle). Tulkaa isänne kaltaiseksi. Minä otan ilolla teidät vävykseni. (Katsojille sekä näyttäjille yht'aikaa) Tällä kertaa on ansio saanut voiton. Se ei tapahdu aina niin. Valheen verkot voivat kiertää paraimmanki; rehellinen ei voi päästä edes ja liukas keskin-kertaisuus kulkee loitommaksi kuin paljas kunto; maa-ilma kumartaa näköä, ja totuutta ei suvaita muualla kuin leikissä.
(Esirippu lankee.)
End of Project Gutenberg's Liukas-kielinen, by Friedrich von Schiller