KOLMAS KOHTAUS.
Edellinen ja Leonoora tulee huomattavasti tuskallisena.
Leonoora. Antakaa anteeksi, kreivi! Pelkään häiritä aamulepoanne.
Fiesko (perääntyy sangen hämmästyneenä). Todellakin, kreivitär, te hämmästytätte minua ihmeellisesti.
Leonoora. Siitä eivät rakastavaiset pahastu milloinkaan.
Fiesko. Kaunis kreivitär, te ilmaisette ihanuutenne vihaiselle aamuilmalle.
Leonoora. En tiedä miksi säilyttäisin enää sitä vähää surun jättämää jäännöstä.
Fiesko. Surunko, armaani? Enkö minä tähän asti ole mielenrauhaksi luullut haluttomuutta valtiollisiin puuhiin.
Leonoora. Mahdollista — Mutta minä tunnen, että vaimollinen sydämmeni ei kestä tätä mielenrauhaa. Minä olen tullut vaivaamaan teitä, herrani, vähäpätöisellä pyynnöllä, jos teillä olisi aikaa kuluttaa minun tähteni. Seitsemän kuukautta minä kummallisesti uneksuin olevani Lavagnan kreivitär. Unelma on haihtunut, mutta pääni on painava siitä. Minun täytyy elähyttää taas koko viattoman lapsuuteni huvi, parantaa henkeni tästä vilkkaasta lumouksesta. Sallikaa siis minun palata takaisin hyvän äitini syliin!
Fiesko (kovin hämmästyneenä). Kreivitär!
Leonoora. Minun sydämmeni on heikko ja heltynyt ja teidän tulee sitä sääliä. Vähinkin unelman muisto taitaisi vahingoittaa sairasta mieltäni, sentähden annan minä nämä viimeiset muistot niiden oikialle omistajalle takaisin. (Panee pöydälle muutamia koristuksia). Tämän veitsenkin, joka sydämmeni puhkasi (hänen rakkauden kirjeensä) tämänkin — (ääneensä itkein aikoo syöstä pois) enkä pidä muuta kuin haavat.
Fiesko (liikutettuna kiiruhtaa Leonooran perässä ja pidättää hänen).
Leonoora! Mikä kohtaus! Taivaan tähden!
Leonoora (vaipuu raukeana Fieskon syliin). Teidän puolisonne minä en ole ansainnut olla, mutta teidän puolisonanne olen ansainnut kunnioitusta. — Kuinka pahat kielet nyt kuhisevat! kuinka Genuan rouvat ja neidot minua kurkistelevat! "Nähkää kuinka hän lakastuu, tuo itserakas, joka huoli Fieskon". — Naisellisen ylpeyteni kova kosto! Minä katsoin ylön koko sukupuoleni, kun Fiesko minun talutti alttarin ääreen.
Fiesko. Ei, todellakin, arvoisa rouva! tämä on merkillinen kohtaus.
Leonoora (erikseen). Paraiksi! Hän vaalenee ja punastuu. Nyt olen rohkea.
Fiesko. Kaksi päivää vaan, kreivitär, ja tuomitkaa minut sitten.
Leonoora. Kun olen hyljätty! — Neitseellinen päivä, älä salli minun lausua sitä sinun kuullesi! Hyljätty toisen naikkosen tähden! Ei, puolisoni, katsokaa minuun! Tosiaankin, koko Genuaa vavistuttavien silmien täytyy nyt lymytä vaimon kyyneleiltä.
Fiesko (aivan hämillään). Älkää enää, ylevä nainen, älkää enempää!
Leonoora (surullisesti ja vähän katkerasti). Särkeä heikko vaimon sydän! Oi, se on väkevämmälle sukupuolelle niin soveliasta. — Minä heitin itseni tämän miehen syliin. Tähän väkevään liittyi suloisesti kaikki naisellinen heikkouteni. Minä jätin hänelle koko taivaani ja tämä jalomielinen mies lahjoitti sen pois eräälle —
Fiesko (keskeyttää äkkiä hänen puheensa). Minun Leonoorani! en!
Leonoora. Minun Leonoorani? — Korkeuden kiitos! se oli taas rakkauden ehjää kultakaikua. Vihaamani pitäisi sinua, petollinen, ja tartun ahneesti sinun helleytesi muruihin. — Vihaamanko? sanoinko vihaaman Fieskoa? Oi, älä sitä usko! Kuolemaan opettaa minua sinun väärä valasi, mutta ei vihaamaan. Petetty on sydämmeni. (Maurin askeleita kuuluu).
Fiesko. Täytätkö, Leonoora, pienen lapsellisen pyyntöni?
Leonoora. Kaikki, Fiesko, paitsi en välinpitämättömyyttä. Mitä ja kuinka vaan tahdot.
Fiesko. (Painavasti). Jahka Genua on kahta päivää vanhempi, älä kysy äläkä tuomitse! (Saattaa hänen arvollisesti toiseen huoneeseen).