SEITSEMÄSTOISTA KOHTAUS.
Fiesko, Verrina, Romano taulukuvan kanssa, Sakko, Bourgognino ja Kalkagno. Kaikki kumartavat.
Fiesko (käy heitä vastaan sangen iloissansa). Tervetulleita, arvoisat ystäväni! Mikä tärkeä asia tuo teitä niin joukossa minun luokseni? — Sinäkin, kallis veljeni Verrina? Tuskimpa sinua tuntisin, jos ei ajatukseni olisi ahkerammin luonasi kuin silmäni. Enkös ole viimeisistä tanssipidoista asti ollut Verrinaani näkemättä?
Verrina. Älä sitä lue hänen syyksensä, Fiesko. Raskaat murheet ovat tällä välin taivuttaneet hänen harmaan päänsä. Mutta kyllin tästä.
Fiesko. Ei kylliksi kaipaavalle rakkaudelle. Sinun täytyy puhua minulle enemmän, jahka olemme kahden kesken. (Bourgogninolle). Tervetullut, nuori sankari! Meidän tuttavuutemme on vielä vihriäinen, mutta minun ystävyyteni on tuleentunut. Eikö teillä ole jo parempi ajatus minusta?
Bourgognino. On vähitellen.
Fiesko. Verrina, minulle on kerrottu, että tästä nuorukaisesta tulee sinulle vävy. Ota koko minun suostumukseni siihen. Minä olen häntä vain kerran puhutellut ja kuitenkin ylpeilisin jos hän olisi minun.
Verrina. Tämä päätös tekee minun turhamieliseksi tyttäreni vuoksi.
Fiesko (toisille). Sakko! Kalkagno! Pelkkiä harvinaisia ilmiöitä minun huoneessani. Melkein pitäisi minun häpeämän avuliaisuuttani, kun Genuan jaloimmat koristukset käyvät sen ohitse. — Ja tässä tervehdän viidettä vierasta, minulle tosin outo, vaan kyllin suosiooni suljettu tämän arvoisan seuran kautta.
Romano. Hän on paljas maalaaja, armollinen herra, Romano nimeltänsä, joka elää luontoa varastamalla; ei ole hänellä muuta vaakunaa kuin siveltimensä, ja on nyt täällä (syvään kumartaen) etsimässä pohjaviivaa Brutuksen päähän.
Fiesko. Kätenne, Romano. Teidän haltijahenkenne on tuttu minun huoneessani. Minä rakastan häntä veljellisesti. Taide on luonnon oikea käsi. Jälkimäinen on tehnyt vaan luontokappaleita edellinen ihmisiä. Mutta mitä te maalailette, Romano?
Romano. Kuvauksia jäntevästä muinaisuudesta. Florensissa on minun kuoleva Herkuleeni, Kleopatrani Venedigissä, Raivoova Ajas Roomassa, missä vanhan maailman sankarit — Vatikaanissa uudesta elävät.
Fiesko. Ja mikä on nykyänsä teidän siveltimenne työnä?
Romano. Sen olen laskenut pois, armollinen herra. — Älyn valo sai vähemmän polttoainetta kuin elämän valo. Polttopisteen ulkopuolella syttyy ainoasti ohukainen paperi. Tässä on viimeinen teokseni.
Fiesko. Eipä se olisi milloinkaan tervetulleempi kuin nyt. Minä olen tänäpäivänä tavattoman iloinen, koko olemukseni viettää jonkimmoista sankarin rauhaa, ihan avoinna luonnon kauneudelle. Asettakaa näkyville maalauksenne. Minä laitan siitä itselleni oikein juhlan. Käykää ympärille, ystäväni. Me tahdomme antaantua kokonansa taiteilijalle. Asettakaa taulunne nähtäväksi!
Verrina (viittaa toisille). Nyt tarkatkaa, Genualaiset!
Romano (asettaa taulunsa pystyyn). Valon tarvitsee tulla tuolta puolen. Vetäkää tuo verho ylös. Tämä alas. Kas niin! (Astuu sivulle). Se on historia Virginiasta ja Appius Kladiuksesta. (Pitkä merkillinen äänettömyys, jonka aikana kaikki katselevat maalausta).
Verrina (innostuneena). Pistä vaan, harmaapää isä! — Vapisetko tyranni? — Mitä niin vaaleina seisotte, pölkkypäät Roomalaiset — hänen perässänsä Roomalaiset — Murhapuukko välkkyy — perässäni, pölkkypäät Genualaiset — Alas Doria! alas! maahan! (Lyö tauluun päin).
Fiesko (naurahtaen maalaajalle). Vaaditteko enemmän suosiota? Teidän taiteenne tekee tämän vanhan miehen parrattomaksi haaveilijaksi.
Verrina (uupuneena). Missä olen? Minne ovat he menneet? Pois kuin akanat tuuleen? Sinä täällä Fiesko! Elääkö tyranni vielä, Fiesko?
Fiesko. Etkö näe? Paljosta katselemisesta olet unhottanut silmäsi. Ompa tuo roomalais-pää mielestäsi ihmeteltävä! Se pois! Tätä tyttöä katsos! Tämä muoto, kuinka hento, kuinka naisellinen! Mikä sulous vielä lakastuvilla huulilla! Mikä hempeys sen sammuvissa silmissä! — Verratonta! taivaallista, Romano! — Ja valkoinen, häikäisevä povi, kuinka ihanasti kohottavat sitä vielä hengen viimeiset aallot! Enemmän semmoisia neitoja, Romano, niin tahdon haaveilujenne edessä laskea polvilleni ja antaa erokirjan luonnolle.
Bourgognino. Verrina, tämäkö on toivomanne ihana vaikutus?
Verrina. Rohkaise mielesi, poikani. Jumala hylkäsi Fieskon käden, hänen täytyy turvata meihin.
Fiesko (maalaajalle). Niin, Romano, tämä on teidän viimeinen teoksenne. Ytimenne on uupunut. Te ette enää liikuta sivellintä. Mutta taiteilijaa ihmetellen unhotan nauttia teosta täydellisesti. Minä voisin seisoa tässä ja katsella, enkä kuulisi maanjäristystäkään. Viekää taulunne pois! Jos teille maksaisin tuon Virginian pään, täytyisi pantata Genua. Viekää se pois!
Romano. Kunnia on taiteilijan palkka. Minä lahjoitan sen teille. (Aikoo mennä).
Fiesko. Vähän malttia, Romano. (Käy majestetillisilla askeleilla ja näyttää miettivän jotain suurta. Välistä tarkastaa hän pikaisesti ja terävästi toisia, tarttuu vihdoin maalaajan käteen ja taluttaa sen taulun eteen). Käy tänne, maalaaja! (Erin ylpeästi ja arvokkaasti). Sinä seisot noin ynseänä sen tähden että olet kuvaavanasi elämää elottomalle kankaalle ja vähällä kulutuksella teet suuria tekoja iankaikkisiksi. Sinä kopeilet runo-innolla, mielenvoiman turhilla kuvilla ilman sydämmettä, ilman työssä elähyttävää voimaa, kukistat tyrannia liinaisella kankaalla; — olet itse vihelijäinen orja; siveltimellä teet valtakuntia vapaiksi; — et voi omia kahleitasi murtaa! (Jäykästi ja käskevästi). Saat mennä! Sinun työsi on ilveilystä — varjo väistyköön todellisuuden tieltä (Ylevyydellä, heittäen taulun kumoon). Minä olen tehnyt, mitä sinä — ainoastaan maalasit. (Kaikki hämmästyvät. Maalaaja vie säikähtyneenä taulunsa pois).