ENSIMÄINEN KOHTAUS.
AMALIA (puutarhassa, soittaa luuttua).
Taivaankaunis hän ol', ihanainen, nuorukaisten kaikkein valio. Katseensa kuin valo jumalainen, aallost' ylenevä aurinko.
Syleilyssään mikä hurman voima,
minkä liekin lietsoi sydämeen!
Suu ja silmä, korva lumon kammitsoima,
sielu hehkui sinitaivaaseen.
Suutelonsa tulijuoma taivaan,
ankara ja sentään autuas!
Riemu rinnan vapisevan vaivaan,
harpunhelke suuri, soinnukas
oli tuima tunteensa, kun sieluun sielu liittyi, huulet huuliin vavisten, taivaan, maan kun ahmas yö kuin musta nielu ympäriltä rakastavien.
Poiss' on hän — ja turhaa, ah niin turhaa kaikki toivo on ja valitus! Poiss' on hän — ja kaiken kesän murhaa säestää vain syksyn huokaus!
FRANS (astuu esiin). Jälleen jo täällä, itsepäinen haaveksijatar! Olet pujahtanut pois iloiselta aterialta ja hämmentänyt vierasten hauskuuden.
AMALIA. Sääli niitä viattomia iloja! Korvissasi täytyy vielä kaikua sen kuolinlaulun, joka saattoi isäsi hautaan —.
FRANS. Aiotko siis iäti valitella? Anna kuolleitten nukkua ja tee elävät onnellisiksi! Minä tulen —
AMALIA. Ja milloin menet jälleen?
FRANS. Oh, ei noin synkän, ylpeän näköisenä! Saat minut murheelliseksi,
Amalia. Tulen sanomaan sinulle —-.
AMALIA. Minun kai on kuultava. Frans von Mooristahan on tullut armollinen herra.
FRANS. Aivan niin, siitähän seikasta minun pitikin tiedustaa mieltäsi — Maksimihan on mennyt nukkumaan isien hautakammioon. Minä olen herra. Mutta tahtoisin olla se täydellisesti, Amalia. — Tiedäthän, mikä olit perheellemme, sinua pidettiin kuin Moorin tytärtä, kuolemankin yli ulottui hänen rakkautensa sinuun, sitä kai et koskaan unhoittane?
AMALIA. En, en koskaan. Kuka sen voisikaan haihduttaa mielestään niin kevytmielisen iloisilla aterioilla!
FRANS. Sinun on korvattava isäni rakkaus hänen pojilleen, ja Kaarle on kuollut —. Hämmästytkö, huimaako sinua? Niin todella, se ajatus on niin hivelevän ylevä, että se huumaa naisenkin ylpeyden. Frans polkee jalkoihinsa ylhäisinten neitojen toiveet, Frans tulee ja tarjoaa köyhälle, hänettä turvattomalle orpotytölle sydämensä, kätensä ja sen mukana kaikki aarteensa ja kaikki linnansa ja metsänsä. — Frans, tuo kadehdittu, pelätty, antautuu vapaaehtoisesti Amalian orjaksi —.
AMALIA. Miksi salama ei halkaise tuota jumalatonta kieltä, joka puhuu noin riettaita sanoja! Sinä murhasit rakkaani, ja Amalian pitäisi sinua kutsua puolisokseen! Sinä —
FRANS. Ei niin rajusti, hyvin armollinen prinsessa! — Eihän Frans kyllä matele kuhertavana kosiskelijana edessäsi — eihän hän kyllä ole oppinut Arkadian lemmenjanoisen paimenen tavoin ruikuttamaan sydänsuruaan luolain ja kallioitten kaiuteltavaksi — Frans puhuu, ja ellei hänelle vastata, niin hän käskee.
AMALIA. Sinä, käärme, käsket? Minuako käsket? — Ja jos käsky torjutaan pilkkanaurulla?
FRANS. Sitä et tee. Vielä tiedän keinoja kauniisti taivuttamaan suurentelevan jäykkäniskan ylpeyden — luostarin ja vankilan.
AMALIA. Mainiota, ylevää! Luostarissa ja vankilassa ikuisesti säästyä sinun basiliskinkatseeltasi, saada kyllin aikaa uneksia, ajatella Kaarlea. Tervetullut luostarisi, avaa, avaa vankilasi!
FRANS. Hahaa? Niinköpäin? — Varo, nyt olet opettanut minulle keinon, miten minun on sinua kidutettava —. Kuin tulikutrinen raivotar on minun näköni häätävä päästäsi tuon ikuisen houreesi Kaarlesta, Fransin hirmukuva on vaaniva aina rakkaasi kuvan takaa kuin loihdittu koira, joka makaa maanalaisilla kultakirstuilla —. Suortuvistasi minä laahaan sinut miekka kädessä kirkkoon, puristan sinusta esiin aviovalan, valloitan rynnäköllä neitsytvuoteesi ja voitan ylpeän kainoutesi vielä suuremmalla ylpeydellä.
AMALIA (lyö häntä korvalle). Tässä on sinulle ensin myötäjäisiä.
FRANS (tuohuksissaan). Haa, kuinka tämä hyvitetäänkään kymmenkertaisesti ja monikymmenkertaisesti? — Et tule puolisokseni — sitä kunniaa et ole saava, — vaan jalkavaimokseni, niin että rehelliset talonpoikaisvaimot näyttelevät sinua sormillaan, kun uskallat astua kadun yli. Pure vain hampaitasi — syydä tulta ja tuhoa silmistäsi — minua huvittaa naisen kiukku; se vain kaunistaa sinua, tekee sinut viettelevämmäksi. Tule — tämä vastarinta jalostaa minun voittoani ja sulostuttaa väkivaltaisen syleilyni nautintoa. — Tule kanssani kammiooni — palan kaipuusta, nyt heti sinun on lähdettävä kanssani. (Kokee riistää hänet mukaansa.)
AMALIA (vaipuu hänen kaulaansa). Anna anteeksi, Frans! (Kun Frans aikoo syleillä häntä, vetäisee hän miekan Fransin kupeelta ja peräytyy nopeasti.) Näetkös, konna, mitä voin nyt tehdä sinusta! Olen nainen, mutta raivoava nainen. Uskallahan saastaisin käsisi koskea ruumiiseeni — tämä kalpa lävistää keskeltä himokkaan rintasi, ja siinä ohjaa kättäni setäni henki. Pakene tiehesi!
(Häätää hänet pois.)
Ah, kuinka tekee hyvää nyt. — Nyt voin hengittää vapaasti. Tunsin itseni väkeväksi kuin tulinen sotahepo, kiivaaksi kuin naarastiikeri, joka ajaa takaa poikainsa voitostamylvivää rosvoajaa. Luostariin, sanoo hän. — Kiitän sinua siitä onnellisesta keksinnöstä. Nyt on petetty rakkaus löytänyt tyyssijansa — luostarin. — Vapahtajan risti on petetyn rakkauden tyyssija.
(Aikoo mennä.)
HERMAN astuu arasti esiin.
HERMAN. Neiti Amalia, neiti Amalia!
AMALIA. Onneton, miksi häiritset minua?
HERMAN. Tämän taakan täytyy siirtyä sielustani, ennenkuin se painaa sen helvettiin. (Heittäytyy hänen jalkoihinsa.) Anteeksi! Anteeksi! Olen teitä vastaan kovin rikkonut, neiti Amalia!
AMALIA. Nouse? Mene, en tahdo tietää mitään. (Aikoo mennä.)
HERMAN (pidättäen häntä). Ei, jääkää, Jumalan nimessä! Ikuisen Jumalan nimessä, teidän täytyy kuulla kaikki!
AMALIA. Ei sanaakaan enää —. Annan sinulle anteeksi, mene rauhassa.
(Aikoo rientää pois.)
HERMAN. Kuulkaa siis yksi ainoa sana — se antaa teille takaisin koko rauhanne.
AMALIA (kääntyy takaisin ja katsoo häntä kummastuneena). Kuinka, ystävä? — Kuka taivaassa tai maan päällä voi minulle antaa takaisin rauhani?
HERMAN. Sen voi yksi ainoa sana minun suustani — kuulkaa minua!
AMALIA (tarttuen säälivästi häntä käteen). Hyvä ihminen — voiko yksi sana sinun suustasi murtaa auki iäisyyden salvat?
HERMAN (nousee). Kaarle elää vielä!
AMALIA (huutaen). Onneton!
HERMAN. Niin —. Vain sana vielä — teidän setänne —
AMALIA (syöksähtäen häntä vastaan). Sinä valehtelet —.
HERMAN. Setänne —
AMALIA. Kaarle elää vielä!
HERMAN. Ja setänne —
AMALIA. Kaarle elää vielä?
HERMAN. Setänne myös —. Älkää paljastako minua. (Rientää pois.)
AMALIA (seisoo kauan kuin kivettyneenä. Sitten syöksyy hurjana pystyyn, kiitäen hänen jälkeensä). Kaarle elää vielä!