ENSIMÄINEN KOHTAUS.
Frankki.
Sali Moorin linnassa.
FRANS. VANHA MOOR.
FRANS. Mutta voitteko tosiaankin hyvin, isä? Näytätte niin apealta.
VANHA MOOR. Aivan hyvin, poikani — mitä tahdoit sanoa minulle?
FRANS. Posti on tullut — kirje leipzigiläiseltä kirjeenvaihtajaltamme —
V. MOOR (elostuen). Uutisiako Kaarle pojastani?
FRANS. Hm, hm! — Niitä kyllä. Mutta pelkään — en tiedä voinko — terveyteenne katsoen? — Voitteko todella aivan hyvin, isä?
V. MOOR. Kuin kala vedessä! — Kirjoittaako hän pojastani — Mistä sait tämän huolen? Olet kysynyt minulta kahdesti.
FRANS. Jos olette sairas, — jos teissä on vähintäkään oiretta sinnepäin, niin jääköön tämä asia — puhun siitä teille sopivampaan aikaan. (Puolittain itsekseen.) Tämä sanoma ei ole raihnaalle otollinen.
V. MOOR. Jumala! Mitä saanenkaan kuulla?
FRANS. Sallikaa minun ensin vetäytyä hetkeksi syrjään vuodattamaan säälin kyynel tuhlaajaveljeni takia — minun pitäisi iäti olla vaiti, sillä hän on teidän poikanne, minun pitäisi iäksi salata hänen häpeänsä — sillä hän on minun veljeni. — Mutta ensimäinen surullinen velvollisuuteni on totella teitä — siksi antakaa minulle anteeksi!
V. MOOR. Voi Kaarle, Kaarle! Tietäisitpä, miten käytöksesi kiduttaa isäsi sydäntä! Tietäisitpä, että yksi ainoa iloinen uutinen sinusta lisäisi kymmenen vuotta ikääni, tekisi minut nuorukaiseksi — sen sijaan että nyt jokainen sanoma saattaa minut askelen lähemmä hautaani!
FRANS. Jos niin on, vanhus, niin jääkää hyvästi, — muutoin repisimme kaikki jo tänään hiukset päästämme arkkunne ääressä.
V. MOOR. Jää! — Yksi lyhyt askel on vielä otettava, — tehköön hän tahtonsa! (Istuutuen). Hänen isiensä synnit etsiskellään kolmanteen ja neljänteen polveen, — täyttäköön hän tehtävänsä!
FRANS (ottaa kirjeen taskustaan). Tunnette kirjeenvaihtajamme. Katsokaa! Antaisin sormen oikeasta kädestäni, jos voisin sanoa häntä valehtelijaksi, katalaksi, myrkylliseksi valehtelijaksi — — Tyyntykää! Saatte suoda anteeksi, etten anna teidän itse vielä lukea kirjettä. Ette saa vielä kaikkea tietää.
V. MOOR. Kaikki, kaikki, — poikani, säästät minut kulkemasta kainalosauvoin.
FRANS (lukee). "Leipzig, 1 p. toukokuuta. — Ellei minua sitoisi lupaus olla salaamatta sinulta, rakas ystävä, vähintäkään siitä, mitä voin saada tietooni veljesi elämästä, niin ei koskaan joutuisi syytön kynäni tällä tavoin syypääksi julmuuteen sinua kohtaan. Sadat kirjeesi vakuuttavat minulle, että tämäntapaisten sanomain täytyy raadella sinun veljensydäntäsi; on kuin näkisin sinun jo tuon kunnottoman, tuon kurjan" — (vanha MOOR peittää kasvonsa). Luen vain lievimmät kohdat, isä, "— tuon kurjan takia kyynelissä kylpevän", ah, ne vierivät, — ne tulvivat säälin virtana poskiani alas — "on kuin näkisin jo vanhan, hurskaan isäsi kuolonkalpeana" — Jeesus, Maaria! Näytättehän siltä jo ennenkuin tiedätte paljon mitään.
V. MOOR. Edelleen, edelleen!
FRANS. "— kuolonkalpeana vaipuvan tuoliinsa ja kiroavan sitä päivää, jolloin hän ensi kerran kuuli itseään sopertaen kutsuttavan isäksi. Ei ole haluttu paljastaa minulle kaikkea; ja siitä vähästä, mitä minä tiedän, saat sinä tietää vain vähän. Veljesi näyttää nyt täyttäneen häpeänsä mitan; minä ainakaan en tiedä mitään siitä, mitä hän todella on saanut toimeen, ellei hänen neroutensa tässä kohden voita minun älyäni. Ensin tehtyään velkaa neljäkymmentätuhatta tukaattia" — sievoinen taskuraha, isä, — "ja sitä ennen vieteltyään erään rikkaan pankkiirin tyttären sekä haavoitettuaan kuolettavasti kaksintaistelussa tämän kosijan, erään ylhäisen, kunnon nuorukaisen, oli hänellä kylliksi rohkeutta viime yönä pujahtaa oikeuden käsistä seitsemän muun kanssa, jotka hän oli vetänyt mukaansa elosteluunsa" — Jumalan nimessä, isä, mikä teitä vaivaa?
V. MOOR. Riittää! Keskeytä, poikani!
FRANS. Säästän teitä. — "Hänet on määrätty vangittavaksi, häväistyksen kärsineet vaativat kuohuissaan hyvitystä, hänen päästään on luvattu palkinto, — Moorin nimi" — Ei, poloiset huuleni eivät sentään saa surmata isää! (Repii kirjeen.) Älkää uskoko, isä, älkää uskoko tästä sanaakaan!
V. MOOR (itkee katkerasti). Nimeni! Rehellinen nimeni!
FRANS (lankeaa hänen kaulaansa). Kurja, kolmasti kurja Kaarle! Enkö tätä aavistanut, kun hän jo poikasena vaani tyttöjä, kolusi katupoikain ja hulttioitten kanssa maat ja mantereet, karttoi kirkon näkemistäkin kuten pahantekijä vankilaa ja heitti teiltä kiristämänsä rahat ensimäisen vastaantulevan kerjäläisen hattuun, sillä välin kun me ylensimme kotona mielemme hurskaisiin rukouksiin ja pyhien saarnakirjojen tutkisteluun? — Enkö tätä aavistanut, kun hän lueskeli Julius Caesarin ja Aleksanteri Suuren sekä muiden paatuneitten pakanain seikkailuja mieluummin kuin katumuksentekijän Topiaan tarinaa? — Sadasti ennustin teille tätä, sillä rakkauteni häneen pysyi aina lapsenvelvollisuuden rajoissa, — se vesa syöksee vielä meidät kaikki kurjuuteen ja häpeään! — Oi kunpa ei hänellä olisi Moorin nimeä, kunpa minun sydämeni ei sykkisi niin lämpimästi hänen tähtensä! Tämä jumalaton rakkaus, jota en voi kitkeä pois, syyttää minua vielä kerran Jumalan tuomioistuimen edessä.
V. MOOR. Voi toiveitani! Kultaisia unelmiani!
FRANS. Tiedän ne hyvin. Niistähän juuri puhuin. Se hengen tulisuus, mikä hehkuu pojassa, sanoitte te aina, joka saa hänet niin alttiiksi kaiken suuruuden ja kauneuden vaikutuksille; tuo avonaisuus, mikä kuvastaa sielua hänen silmissään, tuo tunteen herkkyys, joka sulattaa hänet aina tuskaa nähdessään kyyneleiseen osanottoon, tuo miehenmieli, joka ajaa häntä kiipeämään satavuotisten tammien latvaan ja ojien ja paalutusten ja vuolaitten virtojen yli kiitämään — tuo lapsekas kunnianhimo, tuo voittamaton itsepäisyys sekä kaikki nuo kauniit, loistavat avut, jotka orastivat hänessä ja näyttivät hänet isänsä pojaksi, tekevät hänestä kerran —- niin toivottiin — ystävälle lämpimän ystävän, kunnon kansalaisen, sankarin, suuren, suuren miehen. — Näettekö nyt, isä! Tulinen henki on kehittynyt, laajennut, kantanut jaloja hedelmiä. Katsokaas kuinka tuo avonaisuus on kuontunut röyhkeydeksi, katsokaas kuinka tunteen herkkyys kuhertaa hempeänä keimailijain edessä, kuinka se on altis jonkun Frynen suloille! Katsokaas kuinka tuo tulinen nerous on kuudessa lyhyessä vuodessa polttanut hänen elämän-öljynsä niin tarkoin, että hän kummittelee elävänä, ja ihmiset tulevat ja sanovat häpeämättä: c'est l'amour qui a fait ça! [Rakkaus se on tehnyt tämän!] Ah, katsokaas, kuinka se rohkea, yritteliäs älypää tahtoo suorittaa suunnitelmia, joiden rinnalla Cartouchen ja Howardin urotyöt menevät mitättömiin! Ja kunhan nämä ihanat oraat ehtivät kasvaa täyteen mittaansa, — mitä täydellistä voimmekaan odottaa hänen varhaisesta iästään huolimatta! — Ehkäpä koette, isä, vielä sen ilon, että saatte nähdä hänet johtamassa urhoparvea, joka hallitsee metsien pyhää hiljaisuutta ja keventää väsyneen vaeltajan matkataakan puoleen, — ehkäpä saatte vielä ennen hautaan vaipumistanne tehdä pyhiinvaellusretken hänen muistopatsaansa luo, jonka hän on itselleen pystyttänyt maan ja taivaan välille, — ehkäpä, oi isä, isä, saatte etsiä itsellenne toista nimeä, sillä muutoin teitä osoittelevat sormillaan katupojat ja kamasaksat, jotka ovat Leipzigin torilla nähneet herra poikanne kuvan.
V. MOOR. Ja sinäkin, rakas Frans, sinäkin? Voi lapseni, miten he tähtäävätkin — suoraan sydämeeni!
FRANS. Näette, että minä osaan olla sukkelakin, mutta minun sukkeluuteni on kuin skorpionin pistos. — Ja sitten tuo kuiva arki-ihminen, kylmä, puiseva Frans, — ja mitä nuo kaikki nimittelyt ovatkaan, joihin vastakohtaisuus hänen ja minun välillä yllytti teitä, kun hän istui sylissänne tai nyppi poskeanne —, hän kuolee kerran kotinurkkiinsa ja lahoo ja unhoittuu, kun sen sijaan tämän yleisneron maine kiitää Pohjoisnavalta hamaan Etelänavalle. Haa, kätensä ristii tuo kylmä, kuiva, puiseva Frans, kiittäen sinua, taivas — ettei ole hänen kaltaisensa!
V. MOOR. Suo anteeksi, lapseni; älä suutu isään, joka näkee pettyneensä toiveissaan. Jumala, joka Kaarlen kautta lähettää minulle kyyneliä, käyttää sinua, rakas Frans, pyyhkimään ne silmistäni.
FRANS. Niin, isä, hän pyyhkii ne silmistänne. Fransinne uhraa elämänsä teidän elämänne pitennykseksi. Teidän elämänne on se oraakkeli, jolta minä ennen kaikkea kysyn neuvoa siitä, mitä aion tehdä, se peili, jossa minä kaikkea tarkastan, — ei mikään velvoitus ole minulle niin pyhä, etten sitä oitis rikkoisi, jos on kallis henkenne kysymyksessä. — Uskotteko sanani?
V. MOOR. Sinulla on vielä suuria velvoituksia hartioillasi, poikani —
Jumala sinua siunatkoon siitä, mitä olit ja vasta olet minulle.
FRANS. Sanokaahan nyt minulle: jos teidän ei olisi pakko kutsua tätä poikaa omaksenne, ettekö olisi onnellinen mies silloin?
V. MOOR. Hiljaa, oi hiljaa! Kun kätilö toi hänet minulle, nostin hänet taivasta kohti ja huudahdin: "Enkö ole onnellinen mies?"
FRANS. Senpä sanoitte. Entä nyt? Kadehditte kehnointa alustalaistanne siksi, ettei hän ole tämän isä, — teillä on murhetta niin kauan kuin teillä on tämä poika. Se murhe kasvaa sikäli kuin Kaarlekin. Se murhe kalvaa elämänne juuria.
V. MOOR. Oh, hän on tehnyt minut kahdeksankymmenvuotiaaksi vanhukseksi.
FRANS. No niin — entäpä jos luopuisitte tuosta pojastanne?
V. MOOR (hypähtäen pystyyn). Frans, Frans, mitä sanot?
FRANS. Eikö juuri tämä rakkautenne häneen ole syynä kaikkeen murheeseenne? Ilman sitä rakkautta ei häntäkään enää ole teillä olemassa. Ilman sitä rikollista, tuomittavaa rakkautta on hän teistä kuin kuollut — kuin koskaan syntymätön. Ei liha eikä veri, vaan sydän se tekee meidät isiksi ja pojiksi. Kun ette tätä epäsikiötä enää rakasta, niin hän ei enää ole poikanne, vaikka hän olisikin lihaa teidän lihastanne. Hän on tähän saakka ollut silmäteränne, — mutta jos silmäteräsi pahentaa sinut, sanoo Sana, niin heitä se pois. On parempi päästä yksisilmäisenä taivaaseen kuin kaksisilmäisenä joutua helvettiin. On parempi tulla lapsetonna taivaaseen kuin että kumpikin, isä sekä poika, joutuvat helvettiin. Niin puhuu Jumala!
V. MOOR. Sinä vaadit siis minua kiroamaan poikani?
FRANS. En, en toki! — Poikaanne teidän ei pidä kiroaman. Ketä kutsutte pojaksenne? Häntäkö, jolle annoitte elämän, vaikka hän käyttää kaiken taitonsa lyhentääkseen teidän elämänne?
V. MOOR. Oh, se on liiankin totta! Tuomio käy näin ylitseni. Herra käyttää häntä aseenaan.
FRANS. Näettekö, kuinka lapsenomaisesti lempilapsenne teitä kohtelee! Hän kuristaa teidät isällisellä osanotollanne; surmaa teidät rakkaudellanne, lahjoo isänsydämenne, antaakseen vain armoniskun teille. Kun teitä ei enää ole olemassa, niin hän on tilustenne herra, viettiensä kuningas. Pato on murrettu ja hänen himojensa virta voi nyt tulvailla vapaasti. Ajatelkaa kerran itse olevanne hänen asemassaan! Kuinka monasti hänen täytyykään toivoa isänsä maan alle — kuinka usein veljensä —, jotka ovat niin armottomasti hänen hulttiomenonsa tiellä. Mutta onko se rakkautta rakkaudesta? Onko se lapsen kiitollisuutta isän lempeydestä? Se, että hän hetken irstaalle nautinnolle uhraa kymmenen vuotta teidän elämäänne? Se, että hän hekumallisessa tuokiossa heittää peliin isiensä maineen, joka on jo seitsemän vuosisataa pysynyt saastumatta? Sellaistako sanotte pojaksenne? Vastatkaa: sanotteko sellaista pojaksenne?
V. MOOR.
Säälimätön lapsi, mutta minun lapseni, minun lapseni sentään!
FRANS. Rakas, suloinen lapsi, jonka ainainen pyrintö on päästä isästään. — Kunpa te oppisitte ymmärtämään, kunpa suomukset putoaisivat silmistänne! Mutta teidän laupeutenne tukee välttämättä hänen irstauttaan, teidän suojeluksenne antaa sille oikeutusta. Totisesti, te vieritätte kirouksen pois hänen päänsä päältä; teidän päällenne, isä, teidän päällenne se tuomiona lankeaa.
V. MOOR. Oikein, aivan oikein! — Minun, minun yksin on syy!
FRANS. Kuinka monet tuhannet, jotka ovat juopuneet hekuman maljain ääressä, ovatkaan kärsimyksissä parantuneet. Ja eikö ruumiillinen tuska, kaiken riihattomuuden seuraus, ole jumalaisen tahdon viittaus? Saisiko ihminen julmalla hempeydellään muuttaa sen muuksi? Saako isä syöstä iäksi turmioon hänelle uskotun lunnaan? — Ajatelkaa tarkoin, isä: jos jätätte hänet joksikin aikaa kurjuuteensa, niin eikö hän ole välttämättä joko tekevä kääntymyksen ja parantuva — tai sitten hän tulee kurjuuden suuressa koulussa jäämään konnaksi, ja silloin — onnettomuudekseen isä tekee hemmoittelullaan tyhjäksi korkeamman viisauden aivoitukset! — No, isä?
V. MOOR. Kirjoitan hänelle, että vedän käteni pois hänestä.
FRANS. Niin teette oikein ja viisaasti.
V. MOOR. Että hän älköön koskaan tulko kasvojeni eteen.
FRANS. Se vaikuttaa terveellisesti.
V. MOOR (lempeästi). Kunnes hän on muuttunut.
FRANS. Aivan niin, aivan niin. — Mutta jospa hän sitten tulee hurskas naamari kasvoillaan, anelee sääliänne, hellittää teistä anteeksiannon, ja huomenna menee ja pilkkaa teidän heikkouttanne porttojensa sylissä? — Ei, isä! Hän palaa vapaaehtoisesti, kun hänen omatuntonsa on vapauttanut hänet syytöksestä.
V. MOOR. Kirjoitan siten hänelle oitis.
FRANS. Sana vielä, isä! Vihantunteenne, pelkään, voisi johtaa kynäänne kovin tylyihin sanoihin, jotka murtaisivat hänen sydämensä — ja sitä paitsi —, ettekö usko, että hän pitäisi jo sitä anteeksiantona, jos te pitäisitte häntä omakätisen vastauksen arvoisena? Siksi on parempi, että jätätte kirjoittamisen minulle.
V. MOOR. Tee se, poikani. — Ah, se olisikin särkenyt sydämeni!
Kirjoita hänelle — —
FRANS (nopeasti). Se on siis päätetty?
V. MOOR. Kirjoita hänelle, että tuhat verikyyneltä, tuhat unetonta yötä olen — — Mutta älä saata poikaani epätoivoon!
FRANS. Ettekö tahdo käydä levolle, isä? Tämä koski teihin kovasti.
V. MOOR. Kirjoita hänelle, että isänsydän — Sanon sinulle, älä saata poikaani epätoivoon! (Lähtee murheisena.)
FRANS (katsoo nauraen hänen jälkeensä.) Älä ole huolissasi, vanhus; et koskaan paina häntä rintaasi vasten. Tie siihen on häneltä katkaistu kuin tie helvetistä taivaaseen. — Hän oli riistetty sylistäsi, ennenkuin tiesit, että itse jaksaisit sitä tahtoa. — Olisinpa ollutkin kurja poropeukalo, ellen olisi saanut reväistyksi poikaa isänsä sydämeltä, vaikka hän olisi ollut rautasitein siihen nidottu. — Olen kiroista kutonut ympärillesi taikaverkon, jonka sisään hän ei pääse. — Onneksesi, Frans, poissa on tuo sylilapsi — metsä on kirkkaampi. Minun täytyy tarkoin piiloittaa nämä paperit, — kuinka helposti voisikaan joku tuntea käsialani. (Hän kokoaa kirjeenpalat kasaan.) — Ja murhe katkaisee pian vanhuksenkin elämänlangan, — ja Amalian sydämestä minun täytyy reväistä tämä Kaarle, vaikkapa puoli hänen elämäänsä jäisi jäljessä laahaamaan.
Minulla on suuri oikeus olla tyytymätön luontoon ja kunniani kautta, minä käytän sitä oikeutta. Miksi en minä ryöminyt ensimäisenä äitini kohdusta? Miksi en ole ainoa lapsi? Miksi piti minun saaman taakakseni tämä peloittava rumuus, juuri minun? Aivan kuin luonto olisi synnyttänyt minut jonkunlaisena jätteenä. Miksi juuri minulle tämä lappalaisnenä? Juuri minulle tämä neekerin turpa, nämä hottentotin silmät? Totisesti, luulen, että luonto on kaikista ihmislajeista kasannut kaiken inhoittavan ja pyöräyttänyt minut siitä. Kuolema ja kirous! Kuka antoi sille valtakirjan pidättää minulta sen, minkä toinen sai lahjaksi? Saattoiko joku lahjoa sen ennen veljeni syntymää? Tai loukata sitä juuri ennenkuin minä sain elämän? Kuinka saattoi luonto tehdä tehtävänsä näin puolueellisesti!
Ei, ei! Minä syytän sitä väärin. Antoihan se meille kekseliään hengen, heittäessään meidät alastomina ja surkeina tämän valtameren, maailman, rannalle. — Uikoon ken osaa, ja hukkukoon ken on saamaton. Se ei antanut minulle mitään mukaan, oma asiani on nyt, miksi tahdon tulla. Kullakin on sama oikeus suurimpaan ja pienimpään, vaatimus taittuu vaatimusta, vietti viettiä ja voima voimaa vasten. Ylivoimaisen hallussa on oikeus, ja lakeinamme ovat voimiemme rajat.
Onhan tosin eräitä yhteissopimuksia, jotka on tehty maailman verenkierron järjestämiseksi. — Kunniallinen nimi: todellakin, tuottoisa raha, jolla voi mainiosti harjoittaa kaupustelua, kun vain osaa hyvin sen taidon. — Omatunto: no jaa, hauska räsy-ukko varpusten pelättinä kirsikkapuista — sekin kekseliäästi sommiteltu vaihtopaperi, joka päästää vararikkoisenkin pulasta.
Todellakin, hyvin kiitettäviä keksintöjä pitämään narreissa vireillä kunnioitusta ja painamaan roskaväkeä tohvelin alle, jotta taitomiehillä on sitä mukavampi olo. Epäilemättä sangen hupaisia laitoksia! Ne näyttävät minusta aivan niiltä aidoilta, joilla alustalaiseni sangen ovelasti saartavat peltonsa, niin ettei muka yksikään jänis, ei pahaisinkaan jänisjussi pääsisi yli; — mutta armollinen herra kannustaa ravuriaan ja ajaa keinuen tuhotun viljan yli.
Jänis parka! On todella surkeata näytellä jäniksen osaa tässä maailmassa. — Mutta armollinen herra tarvitsee jäniksiä!
Niinpä ripeästi eteenpäin! Ken ei mitään pelkää, hän ei ole voimaltaan vähäisempi kuin se, jota kaikki pelkäävät. Nykyään on tapana pitää housunlahkeissa solkia, joilla ne mielen mukaan väljennetään ja tiukennetaan. Leikkautammepa itsellemme uusinta kuosia noudattelevan omantunnon, jotta lihoessamme voimme sitä mielemme mukaan väljentää, kun puemme sen yllemme. Mitä me siihen voimme? Menkää räätälin luo! Olen kuullut jaariteltavan laveasti niin sanotuista verisiteistä, jotka voisivat vanhan kansan mieheltä panna pään pyörälle. — Tuo on sinun veljesi — se merkitsee samaa kuin: hän on paistettu samassa uunissa missä sinäkin, siksi hän olkoon sinulle pyhä. Tarkastakaapa joskus lähemmin tuota nurinkurista johtopäätöstä, tuota hassua väitettä, joka kimpoaa ruumiillisesta sukulaisuudesta sielujen sopusointuun, samasta kodista tunteen yhteyteen, yhtäläisestä ruuasta yhtäläisiin taipumuksiin! — Mutta edelleen: tuo on isäsi! Hän on antanut sinulle elämän, sinä olet hänen lihaansa ja vertansa, — hän olkoon siis sinulle pyhä! Taas viekas johtopäätös. Haluaisin sentään kysyä, miksi hän teki minut? Eihän toki rakkaudesta minuun, josta vasta piti tuleman "minä"? Tunsiko hän minua, ennenkuin teki minut? Tai ajatteliko hän minua, käydessään luomaan minua? Tai toivoiko hän minua silloin, kun teki minut? Tiesikö hän, mikä minusta oli tuleva? Sitä en toivoisi hänestä, sillä silloin minä rankaisisin häntä siitä, että hän kuitenkin teki minut. Olenko hänelle kiitoksen velkaa siitä, että minusta tuli mies? Yhtä vähän kuin voisin soimata häntä, jos hän olisi tehnyt minusta naisen. Voinko tunnustaa rakkauden, joka ei perustu kunnioitukseen minun minuuttani kohtaan? Voisiko olla kunnioitusta minun minuuttani kohtaan, kun se pitäisi syntyä juuri siitä, minkä edellytys se olisi oleva? Missä piilee nyt pyhyys? Itse siinä toimituksessako, josta minä synnyin? — Ikäänkuin se olisi enempää kuin eläimellisen himon eläimellistä tyydyttämistä. — Vai piileekö se ehkä tämän toimituksen tuloksessa, mikä kuitenkaan ei ole muuta kuin rautainen välttämättömyys, jota niin mielellään vältettäisiin, ellei se vaatisi lihan ja veren halujen kieltämistä. Pitäisikö minun muka puhua hänelle hyviä sanoja siksi, että hän rakastaa minua? Se on hänen turhamaisuuttaan, kaikkien taideniekkain yhteistä perisyntiä: hehän pöyhkeilevät teoksestaan olipa se kuinka tökerö tahansa. — Siinä, nähkääs, onkin koko noitakeino, minkä te peitätte pyhään sumuun, käyttääksenne väärin pelkuruuttamme. Sallisinko minäkin talutettavan itseäni siinä kuten pojanvesaa?
Heipä hei, ripeästi siis toimeen! — Tahdon ympäriltäni kitkeä pois kaiken, mikä estää minua saamasta herran oikeuksia. Herra minun täytyy olla ottaakseni väkivallalla sen, minkä saavuttamiseen minulta puuttuu rakastettavuutta. (Poistuu.)