ESIPUHE.
Älköön käsitettäkö tätä näytelmää muuksi kuin dramaattiseksi tarinaksi, joka käyttää hyväkseen draaman suoritustavan etuja, ikäänkuin yllättääkseen sielun sen salaisimmissa toiminnoissa, muuten antautumatta näyttämökappaleen aituuksiin ja ahnehtimatta näyttämöllisestä ruumillistuttamisesta koituvaa, epäiltävää hyötyä. Minulle myönnettäneen, että on mieletöntä otaksua voitavan kolmen tunnin kuluessa suoriutua tyhjentävästi kolmesta erinomaisesta ihmisestä, joiden toiminta johtuu ehkä tuhannenkin pikkurattaan toiminnasta, niinkuin ei voi olla mitään aihetta uskoa, että terävinkään sieluntuntija saisi neljässäkolmatta tunnissa kolme erinomaista henkilöä avautumaan pohjaan asti. Tässä oli tarjolla runsas määrä toisiinsa kasvettuneita tosiseikkoja, joita en mitenkään voinut ahtaa Aristoteleen ja Batteux'n kovin kapeihin paalukujiin.
Näytelmääni ei kuitenkaan häädä näyttämöltä erikoisesti sen ainesrunsaus, vaan pikemminkin sen sisällys. Sen rakenne vaati siinä esiintymään monia luonteita, jotka loukkaavat hienompaa siveellistä tunnetta ja kauhistuttavat meitä, siroihin tapoihin tottuneita. Jokaiselta ihmiskuvaajalta välttämättömyys vaatii tätä, jos hän haluaa tarjota todellisen elämän kuvan, eikä tekokaunista ihantelua tai kaava-ihmisiä. On nyt kerta kaikkiaan tavallista, että paha on hyvän varjostuksena ja että hyve saa elävimmän värityksen, jouduttuaan ristiriitaan paheen kanssa. Ken on asettanut määräkseen kukistaa paheen ja kostaa uskonnon, siveydensääntöjen ja yhteiskunnan lakien puolesta näiden vihollisille, hänen täytyy paljastaa pahe kamalassa alastomuudessaan ja näyttää se ihmiskunnalle koko summattomuudessaan, — hänen täytyy itse tarpeen tullen käydä läpi sen öiset sokkelolinnat, — hänen täytyy osata pakoittautua mielentiloihin, joiden luonnonvastaisuutta hänen sielunsa kammoaa.
Tässä tuodaan esiin pahe koko sisäisine rakenteineen. Fransissa se purkaa omantunnon sekasortoiset kauhut voimattomaan järkeilyyn, näivettää tuomitsevan tunteen ja lyö ilveilyksi uskonnon vakavan äänen. Ken on ehtinyt niin kauas (jota kunniaa me emme häneltä kadehdi), että teroittaa järkeään sydämensä kustannuksella, hänelle pyhinkään ei ole enää pyhää, — hänelle ei ihmisyys, ei jumaluus merkitse mitään, kumpikin maailma on tyhjää hänen silmissään. Olen koettanut hahmoitella tällaisesta epäihmisestä sattuvan, elävän muotokuvan, jakaa osiinsa hänen palojärjestelmänsä täydellisen koneiston — sekä koetella sen voimaa totuutta vastaan. Missä määrin se on sille onnistunut, sitä tarkattakoon tämän tarinan edistyessä. Arvelen tavanneeni luonnontotuuden.
Hänen rinnallaan seisoo toinen, joka saa ehkä montakin lukijoistani hämilleen: henki, jota pahin rikollisuus houkuttelee vain siihen liittyvän suuruuden vuoksi; sen vaatiman voiman takia; siitä johtuvien vaarojen tähden. Merkillinen, arvokas luonne, joka on saanut osakseen voiman kasvaa välttämättömästi siihen suuntaan, minkä se voima saa, kasvaa joko Brutukseksi tai Catilinaksi. Onnettomat asianhaarat määräävät hänet jälkimäiseen suuntaan, ja vain hirveän harhakierroksen tehtyään hän pääsee edelliselle tielle. Väärien käsitysten toiminnasta ja vaikutuksesta, kaikkien lain rajojen yli tulvivan voiman ylenpalttisuuden piti luonnonpakosta pirstoutua porvarillisia olosuhteita vasten, ja näihin haltioituneisiin unelmiin suuruudesta ja elämäntyöstä tarvitsi liittyä vain katkeruutta ihanteetonta maailmaa kohtaan, niin oli valmis se kumma Don Quixote, jota me rosvo Moorina kammoamme ja rakastamme, ihailemme ja säälittelemme. Toivoakseni minun ei tarvitse edes huomauttaa, että yhtä vähän kuin espanjalaisen ivaromaani suomii vain ritareita, yhtä vähän minä näytän tätä kuvastinta yksinomaan rosvoille.
Nykyään on myös ylevänä muotina antaa älynsä loistaa uskonnon kustannuksella, niin että tuskin enää käy nerosta, ellei laske jumalatonta pilkkaansa pahnailemaan sen pyhimpiä totuuksia. Raamatun jalo yksinkertaisuus saa sietää, että sitä jokapäiväisessä seuraelämässä niin sanotut älypäät repeloivat ja naurettavaksi vääristelevät; sillä mitä pyhää ja vakavaa ei vääntelemällä ja kääntelemällä saa naurunalaiseksi? — Toivoakseni en ole hankkinut uskonnolle ja todelliselle siveydelle kovin arvotonta hyvitystä, jättäessäni nämä nenäkkäät Sanan-halveksijat riettaimpien rosvojeni hahmoissa alttiiksi ihmisten ylenkatseelle. Mutta vielä enemmän. Näiden moraalittomien luonteiden, joista edellä oli puhe, täytyi loistaa eräiltä puolilta, useinpa korvatakin älyllään se puutos, mikä heillä oli sydämessä. Tässä kohden olen vain ikäänkuin sanallisesti kopioinut luontoa. Jokaiseen, konnaankin, on painettuna jonkin verran näkyviin jumalankuvan tuntomerkki, ja ehkäpä suuren rikollisen ja suuren vanhurskaan välillä ei ole välimatkaa niinkään paljoa kuin jälkimäisen ja pienen syntisen välillä; sillä siveellisyys kasvaa yhtä rintaa voimien kanssa, ja kuta laajemmat lahjat, sitä laajempi ja kauheampi niiden harhautuminen, ja sitä suuremmaksi syyksi luettava niiden väärinkäyttö.
Klopstockin Adramelech herättää meissä tunteen, missä ihailu sulaa inhoon. Miltonin Saatanaa me seuraamme vavisuttavalla hämmästyksellä läpi eksyttävän kaaoksen. Vanhojen näytelmärunoilijain Medea jää kammottavaisuudestaan huolimatta sentään suureksi, ihanaksi naiseksi, ja lukija ihailee Shakespearen Rikhardia aivan yhtä varmaan kuin hän vihaisikin häntä, jos tuo konna seisoisi hänen edessään päivän valossa. Kun siis määränäni on esittää kokonaisia ihmisiä, niin minun täytyy ottaa kuvaan myös heidän oivalliset puolensa, joita ei kurjimmastakaan täydelleen puutu. Jos tahdon varoittaa tiikerin vaarallisuudesta, niin en silti saa kieltää sen kauniin täplätaljan komeutta, jottei kaivattaisi tiikeriä tiikerissä. Eikä ihminen, joka on pelkkää konnuutta, kuulu ensinkään taiteen maailmaan; hän vain työntää luotaan, vaikka hänen päinvastoin pitäisi kiinnittää itseensä yleisön huomio. Hänen puhuessaan käännettäisiin heti lehteä. [On otettava huomioon, että tämä esipuhe on kirjoitettu näytelmän ensi painosta varten.] Jalo sielu sietää jatkuvaa moraalista epäsointua yhtä vähän kuin korva veitsen raaputusta lasiin.
Mutta juuri sen vuoksi tahdon itse olla neuvomatta tämän näytelmäni esittämiseen näyttämöllä. Jo muutenkin vaaditaan molemmilta, niin runoilijalta kuin hänen lukijaltaankin, suhteessaan siihen vissi määrä hengenvoimaa: edelliseltä, ettei hän kaunistele pahetta, jälkimäiseltä, ettei hän salli jonkin kauniin puolen lahjoa itseään pitämään arvossa myös rietasta pohjaa. Minuun nähden ratkaiskoon asian joku kolmas — mutta lukijaini pätevyyttä siihen en pidä aivan taattuna. Roskaväki, jolla en suinkaan tahdo tarkoittaa yksinomaan kadunlakaisijoita, roskaväki on (meidän kesken sanoen) levittänyt juurensa lavealle joka suuntaan, ja onnettomuudeksi se — johtaa yleistä mielipidettä. Ollen liian likinäköinen käsittämään teokseni kokonaisuutta, liian ahdasmielinen ymmärtämään sen suuruutta, liian ilkeä ottamaan huomioonsa sen hyvyyttä, se tulee, pelkään, ehkä tekemään tyhjäksi tarkoitukseni, luulee ehkä löytävänsä tässä puolustuskirjan paheelle, jonka minä kuitenkin tuomitsen tuhoon, ja vaatii oman yksinkertaisuutensa korvausta runoilija-poloiselta, jolle tavallisesti tapahtuu kaikkea muuta paitsi oikeus.
Abdera ja Demokritos palaavat ikuisesti uudelleen esille, ja kunnon Hippokratestemme täytyisi käyttää avukseen kokonaiset pärskäjuuri-istutukset, jos heidän mieli päästää meidät parantavilla lääkekeitteillään pahasta. Liittykööt vain niin monen monet totuuden ystävät opettamaan kanssaihmisiään saarnatuoleista ja näyttämöiltä: roskaväki pysyy iäti roskaväkenä, vaikka aurinko ja kuu muuttuvatkin ja maa ja taivas vanhenevat kuin vaate. Ehkä minun olisi pitänyt, heikkosydämisten iloksi, noudattaa vähemmän uskollisesti luontoa; mutta vaikka se kovakuoriainen, jonka me kaikki tunnemme, kaivaakin lantaa eroon helmistä, vaikka onkin saatu kokea tulen polttavan ja veden hukuttavan, — niin onko sen vuoksi helmi, tuli, vesi pantava takavarikkoon?
Uskallan lukea näytelmäni, sen merkillisen ratkaisun takia, täydellä syyllä kuuluvaksi siveellisiin kirjoihin; pahe kehittyy siinä arvoiseensa päätökseen. Hairahtunut palaa lakien viittaväylälle. Hyve perii voiton. Ken suhtautuu minuun vain niin kohtuullisesti, että ottaa lukeakseen teokseni kokonaan ja tahtoakseen ymmärtää minua, hänen voin odottaa — en ihailevan minua runoilijana, vaan kunnioittavan minua rehellisenä miehenä.
Kirjoitettu pääsiäisenä 1781.
Julkaisija.