KOLMAS KOHTAUS.
Amalian huone Moorin linnassa.
FRANS. AMALIA.
FRANS. Käännät katseesi pois, Amalia? Olenko minä vähemmän ansiokas kuin se, jonka isä on kironnut?
AMALIA. Pois! — Voi sitä rakastavaa, armiasta isää, joka antaa poikansa sutten ja petojen uhriksi! Täällä kotona hän nauttii kallista, hyvää viiniä ja hoitelee hauraita luitaan haahkanuntuvapatjoilla sillä välin kun hänen suuri, ihana poikansa näkee nälkää. — Hävetkää, te pedot, te käärmesielut, te ihmiskunnan häpeä! — Ainoan poikansa!
FRANS. Minä luulin hänellä olevan niitä kaksi.
AMALIA. Niin, hän ansaitsee kyllä pitää ominaan sellaisia poikia kuin sinä. Kuolinvuoteellaan hän turhaan kurkoittaa kuihtuneita käsiään Kaarlensa puoleen ja väristen painuu kokoon, tarttuessaan Fransinsa jääkylmään käteen. — Oh, on suloista, on ihanaa joutua isäsi kiroamaksi! Sano, Frans, rakas veli, mitä täytyy tehdä, saadakseen häneltä kirouksen?
FRANS. Hourit, armaani, minä säälin sinua.
AMALIA. Oh, pyydän, — säälitkö veljeäsi? — Et, hirviö, sinä vihaat häntä! Kai minuakin siis vihaat?
FRANS. Rakastan sinua kuin itseäni, Amalia!
AMALIA. Jos minua rakastat, niin voitko evätä minulta erään pyynnön?
FRANS. En yhtä ainoata — ellei se merkitse enempää kuin minun elämäni.
AMALIA. Oo, jos niin on asianlaita! — Erään pyynnön, minkä voit täyttää niin helposti, niin mielelläsi. — (Ylpeästi.) Vihaa minua! Punastuin häpeästä, ajatellessani Kaarlea ja samalla muistaessani, ettet sinä vihaa minua. Lupaathan sen minulle? — Mene nyt ja jätä minut, olen niin mielelläni yksin!
FRANS. Armahin haaveilija, kuinka minä ihailenkaan lempeää, armasta sydäntäsi. (Koputtaa häntä rinnalle.) Täällä, täällä hallitsi Kaarle kuin jumala temppelissään, Kaarle eli edessäsi valveilla, Kaarle johti untesi kulkua, koko luomakunta näytti mielessäsi sulavan yhdeksi olennoksi, heijastelevan häntä ainoata, kajaelevan hänen ainoan ääntänsä sinun kuuluviisi.
AMALIA (liikutettuna). Niin todella, tunnustan sen. Teitä raakalaisia uhmatenkin minä tunnustan sen koko maailmalle — rakastan häntä!
FRANS. Luonnotonta, hirveää! Palkita niin tämä rakkaus! Unhoittaa tämä nais-sydän —.
AMALIA (säpsähtäen). Mitä, minutko unhoittaa!
FRANS. Etkö ollut pistänyt sormusta hänen sormeensa? Timanttisormusta, uskollisuutesi pantiksi? — Tosi kyllä: kuinka voi nuorukainen vastustaa porton suloja? Kuka moittikaan häntä siitä teosta, hänellä kun ei ollut enää muuta pois annettavaa, — ja eikö portto palkinnut sitä hänelle korkoineen hyväilyillään, syleilyillään?
AMALIA (kauhistuneena). Sormukseni portolle?
FRANS. Hyi häpeätä! Mutta kunpahan sekään olisi kylliksi! — Kuinka kallis sormus onkin, sen saa sentään itse asiassa takaisin miltä juutalaiselta tahansa. Ehkäpä se ei teoltaan häntä miellyttänyt, ehkäpä hän on hankkinut sen sijaan kauniimman itselleen.
AMALIA (kiihkeästi). Mutta minun sormukseni — sanon: minun sormukseni.
FRANS. Juuri sen, Amalia. — Ah, sellainen kalleus, ja minun sormessani — ja Amalian antama! — siitä ei kuolemakaan sitä riistäisi — eikö niin, Amalia? Ei timantin kalleus, ei taiteellinen leima tee sitä arvokkaaksi, — vain rakkaus —. Rakas lapsi, sinä itket? Voi sitä, jonka takia nämä kalliit pisarat pusertuvat niin ihanista silmistä — ja jospa edes tietäisit kaikki, näkisit hänet itsensä, näkisit sen näköisenä!
AMALIA. Hirviö! Mitä, minkä näköisenä?
FRANS. Hiljaa, hiljaa, hyvä ystävä, älä pakoita minua vastaamaan! (Ikäänkuin itsekseen, mutta kuuluvasti.) Kunpa se rietas elämä edes verhoutuisi, salaisi itsensä maailman silmiltä! Mutta se tuijottaa kauheana kellervästä lyijynvärisestä silmäkehästä; kuolonkelmeät, raukeat kasvot, joista poskiluut pistävät esiin, antavat sen ilmi; katkonainen, alentunut ääni sammaltaa sitä, vapiseva, huojuva luuranko puhuu räikeästi siitä; se porautuu luihin ytimiä myöten ja murtaa nuoruuden miehiset voimat, pusertaa karvaan visvan ja vaahdon otsalle ja suuhun ja joka paikkaan ruumiissa ja hautuu kamalana eläimellisen kiiman häpeäpesissä. Hyi inhoa. Se on saastaista! Nenä, silmät, korvat tuntevat puistatuksia, — olet nähnyt sen kurjan, Amalia, joka sairaalassamme heitti ähkyen henkensä, — häpeä näytti räpäyttelevän luihuja silmiään hänen edessään, sinä puhkesit kauhunhuutoon hänet nähdessäsi. Herätä se kuva jälleen sielusi silmäin eteen, ja Kaarle seisoo ilmielävänä edessäsi! — Hänen suudelmansa ovat ruttoa, hänen huulensa myrkyttävät sinun huulesi!
AMALIA (lyö häntä). Hävytön solvaaja!
FRANS. Kauhistuttaako tämä Kaarle sinua? Inhoittaako sinua jo kalpea kuvaus? Mene, tuijota häntä itseään, kaunista, taivaallista, jumalaista Kaarleasi! Mene, ahmi hänen suloista hengitystään ja sukella niihin sulotuoksuihin, jotka höyryävät hänen kidastaan! Pieni henkäys hänen suustaan upottaa sinut siihen mustaan, kuolemanomaiseen pyörtymykseen, minkä mätänevä haaska ja ruumiita täyden taistelukentän näkö synnyttävät.
AMALIA (kääntää kasvonsa poispäin).
FRANS. Mitä rakkauden kuohuntaa! Mitä syleilyn hurmaa — mutta eikö ole väärin tuomita ihmistä hänen raihnaan ulkonäkönsä mukaan? Kurjimmastakin aisopolaisesta rammasta voi loistaa suuri, rakastettava sielu, kuten rubiini liejusta. (Ilkeästi hymyillen.) Rosoisiltakin huulilta voi rakkaus —.
Todella, jos pahe järkyttääkin luonteen peruksia, jos puhtauden mukana siveys pakeneekin, kuten tuoksu pölisee pois kuihtuneesta kukasta — jos ruumiin keralla henkikin turmeltuu rujoksi —
AMALIA (hypähtäen iloisena ylös). Ah, Kaarle, nyt tunnen sinut taas! Olet vielä ehyt, ehyt! Kaikki oli valhetta! — Etkö tiedä, ilkiö, ettei Kaarle mitenkään voi tulla tuollaiseksi? (Frans seisoo hetken miettien, kääntyy sitten äkkiä mennäkseen.) Mihin niin kiire? Pakenetko omaa häpeääsi?
FRANS (peittäen kasvonsa). Salli, salli minun kyynelteni vuotaa hetki. — Tyranni-isä! Jättää paras pojistaan noin kurjuuteen — saastaiseen ympäristöön — Salli minun mennä, Amalia! Minä tahdon langeta hänen jalkoihinsa, polvillani tahdon häntä vaatia siirtämään kirouksensa minun, minun päälleni — tekemään minut perinnöttömäksi, — minut, elämäni, vereni, kaikki —
AMALIA (lankeaa hänen kaulaansa). Kaarleni veli, hyvä, rakas Frans!
FRANS. Oi Amalia! Kuinka rakastankaan sinua tämän horjumattoman uskollisuutesi tähden, jota rakkautesi veljeeni osoittaa, — suo anteeksi, että uskalsin asettaa rakkautesi tälle kovalle koetukselle! — Kuinka kauniisti oletkaan näyttänyt toiveeni oikeutetuiksi! Näissä kyynelissä, näissä huokauksissa, tässä taivaallisessa vihastuksessa — minuakin, minuakin kohtaan — meidän sielumme sointuivat niin yhteen.
AMALIA. Oi ei, sitä ne eivät koskaan tehneet!
FRANS. Ah, ne sointuivat niin sopuisasti yhteen, luulin aina, että me varmaan olimme kaksoiset. Ja ellei olisi ikävää ulkonaista eroitusta, mikä, surullista kyllä, tulee Kaarlen tappioksi, niin meidät olisi kymmenestä sekoitettu toisiimme. Sinä olet, sanoin usein itselleni, niin, olet ilmetty Kaarle, hänen kaikunsa, hänen kuvansa.
AMALIA (pudistaa päätään). Ei, ei taivaan puhtaan valon nimessä, ei värettäkään hänestä, ei säentäkään hänen tunteestaan. —
FRANS. Niin samanlaiset taipumuksissamme, — ruusu oli hänelle rakkain kukista — mitä kukkaa minä rakastin ylitse ruusun? Hän rakasti säveltaidetta sanomattomasti, — ja te olette todistajani, te tähdet, että olette saaneet usein haudanhiljaisina öinä kuunnella soitantoani, kun ympärilläni kaikki oli vaipunut uneen ja varjoon. — Ja miten voit vielä epäillä, Amalia, kun meidän rakkautemme tapasi saman täydellisen esineensä, ja kun rakkaus on sama, niin miten voivat sen lapset huonontua suvustaan?
AMALIA (katsoo häntä kummeksuen).
FRANS. Oli tyyni, kirkas ilta, hänen Leipzigiin-lähtönsä aatto, jolloin hän otti minut mukaansa tuohon lehtimajaan, missä te niin usein istuitte kahden lemmenunelmissa. — Olimme kauan vaiti, — vihdoin hän tarttui käteeni ja lausui hiljaa, kyynelet silmissä: "jätän Amalian, en tiedä, — minua aavistuttaa kuin jättäisin iäksi, — älä hylkää häntä, veli! Ole hänen ystävänsä, hänen Kaarlensa, — ellei Kaarle — koskaan palaa!" (Syöksyy Amalian jalkoihin ja suutelee kiihkeästi hänen kättään.) Ei koskaan, koskaan, koskaan hän palaa, ja minä lupasin hänelle sen pyhällä valalla!
AMALIA (ponnahtaen taapäin). Petturi, näinkö saan sinut kiinni! Siinä samassa lehtimajassa hän vannotti minua, että en, jos hänet surma tapaisi, kenenkään muun rakkautta — näetkö, kuinka jumalaton, kuinka inhoittava olet — mene silmäini edestä!
FRANS. Et tunne minua, Amalia, et tunne minua ensinkään!
AMALIA. Oo, kyllä tunnen, tästä pitäin tunnen. — Ja sinä olit
olevinasi hänen Iaisensa? Sinunko edessäsi hän olisi minua surrut?
Sinun edessäsi? Ennemmin hän olisi kirjoittanut nimeni häpeäpaaluun.
Mene heti!
FRANS. Sinä loukkaat minua!
AMALIA. Mene, sanon minä! Olet varastanut minulta kalliin hetken; vähennettäköön se sinun elämästäsi!
FRANS. Sinä vihaat minua.
AMALIA. Minä halveksin sinua, mene!
FRANS (polkien jalkaa). Odota, saat vielä vavista edessäni. Kerjurin takia sysätä minut pois! (Vihoissaan pois.)
AMALIA. Mene, lurjus! Nyt olen taas likellä Kaarleani. — Kerjuriksiko hän sanoi? Onpa maailma sitten mennyt nurin, kerjurit ovat kuninkaita ja kuninkaat kerjureita! — En vaihtaisi niitä repaleita, jotka hänellä on päällään, voidellun ruhtinaan purppuraan, — sen katseen, millä hän kerjää, sen täytyy olla jalo kuninkaallinen katse, — katse, joka tekee tyhjiksi suurten ja rikasten ylevyyden, prameuden ja voitot! Tomuun pöyhkeät korut! (Riistää helmet kaulaltaan.) Olkaa kirotut, isoiset ja rikkaat, siksi että kannatte kultaa ja hopeaa ja jalokiviä! Olkaa kirotut siksi että mässäätte ylellisissä pidoissa! Kirotut siksi että haudotte jäseniänne nautinnon pehmeillä patjoilla! Kaarle, Kaarle, nyt olen sinun arvoisesi. (Pois.)