VIIDES NÄYTÖS.
(Toisen näytöksen paikka ja kaikki muut samallaiset koristukset.)
Ensimäinen kohtaus.
Karangur. Rantala. Tohtorit. Vartiat ja sitte Purdovar.
Purdovar (ulkona katsellen ympärilleen). Ja minä tulin elävänä tänne,
joka askeleella luulin ne kaksikymmentä keihästä saavani rintaani.
Adelina siis valehteli. Hän oli yhtäläinen kuin ne toisetki. Tahi
Selima on saanut nimet ja minä olen hukassa?
Karangur. Poikani! sinun muotois on niin synkeä ja epäilys on sinun kasvoillasi. Elä pelkää, minulla on hyvät sanomat, kärsi nyt vähän, ne saat kohta kuulla, Ja muista, ettei onni tule koskaan yksinään, sillä on keralla monet hyvät antimet. Vävy, Selima on sinun, kolmesti hän on tänä yönä rukoillut minun häntä pelastamaan tästä kiusauksesta; siitä voit arvata, onko sinulla syytä vavista.
Rantala. Luottakaa siihen, ruhtinas! Luottakaa minun sanaani, se on julkinen totuus. Kahdesti hän noudatti minunki tänä yönä luoksensa, ja minulla oli tuskin aikaa saada kengät jalkaani, aamusetta ja suuruksetta niin-kuin olin, minun piti yökylmällä juosta, että partani vielä nytki järisee; minun piti hankkia lisäksi aikaa, minun piti puhutella majesteettiä, ja mitä sen juutasta minun piti tehdä ja lentää kieli pitkällä ympäri kaupungin; vaan minä nauroin partani välistä, ja sen minä tein hänen tuskaillessa.
Karangur. Katsokaa, miten hän viipyy, hän odottaa viimeiseen rippuun, mutta nyt se ei auta … käsky jo on annettu hänen tulla ja saada se viimeinen häpeä, jota turhaan häneltä koin säästää. Iloitse nyt, poikani, se on nyt sinun vuorosi.
Purdovar. Kiitoksia teidän hyvyydestä! Vaan iloita minä en voi hänen tuskalle, johon kokonaan olen syypää. Minä jättäisin hänen jos voisin. Ainoa toivoni on, että viimenki saisin hänen itseäni rakastamaan, sitte tahdon elin-aikani olla hänen orjansa, kaikki ajatukseni ja mieleni olkoot yksinään hänessä.
Karangur. Työhön sitte, aika on käsissä. Tämä huone muuttukoon temppeliksi, alttari olkoon valmisna ja papit varustaikoot työhönsä. Hänen pitää jo tullessaan nähdä kaikki, mikä häntä odottaa. (Braman alttari ja papit tulevat näkymään huoneen perällä.)
Rantala. Hiljaa, hiljaa! Sst! hän tulee! kuulkaa, mikä murheellinen soitto, se on paremmin hautaus- kuin hää-soitto. (Se musta orja tulee edellä ja muut kuin toisessa näytöksessä, Selima orjinensa huoli-vaatteissa.)
Toinen kohtaus.
Entiset. Selima. Adelina. Kirina ja muita.
Selima. Tämä surullinen näkö ja huoli, mikä minua seuraa, on teidän silmille vissiin hyvin iloista. Alttari odottelee, ja minä näen pilkan teidän jokaisen silmissä. Minä olen koetellut kaikki taiat ja konstit, joilta teiltä ottaa tämän voiton, joka minut musertaa… Ja kuitenki, minun täytyy nyt antautua onneni nojaan.
Purdovar. Selima! jos te näkisitte, kuin teidän murhe tukeuttaa sydämmeni ilon, se vissiin poistaisi teidän vihanne. Oliko se minulta rikos, haluta sellaista omistusta? Se olisi rikos se hyljätä.
Karangur. Ruhtinas, hän ei ansaitse sitä alentumista. Kaikki taistelut ovat nyt turhat. Kun ei suostunut hyvällä, suostukoon pahalla. Nyt käytäköön toimeen, nyt iloinen soitto sen ilmoittakoon kaikelle kansalle.
Selima. Odottakaa! Ei niin pikaisesti! (Nousee seisalleen.) Minun voittoni ei voinut olla suurempi. Varten minä nukutin sinun pidetyn sydämmesi niillä suloisilla toivoilla, sysätäkseni sinut sitte pohjattomaan syvyyteen. (Verkalleen ja juhlallisesti) Purdovar, Olkinorin poika! Pakene tästä, ne molemmat nimet minun henkeni voima käsitti. Etsi toinen puoliso, ja kadotus tulkoon sinulle ja jokaiselle, ken Selimaa rohkenee tavoittaa!
Purdovar. Oh! minua poloista!
Karangur. Suuri Jumala, kuin se oli mahdollista?
Rantala (tohtoreille). Menkää kotiinne, viisaat tohtorit! ajattakaa pois pitkät partanne!
Tohtori. Meidän ymmärrys seisoo.
Purdovar. Kaikki on hukassa! Kaikki toivoni ovat kuolleet. Ken minua poloista auttaa! Minä rakastin liian palavasti ja sentähden kadotin kaikki. Miks' en eilen jo varten sanonut väärin? Nyt olisin rauhassa, kuoleman ikuisessa levossa, ja sieluni olisi nyt vapaa. Miksi te, suuri keisari, minulle huojensitte sen verisen lakinne? Mielelläni nyt antaisin pääni. Hänen voittonsa olisi täydellisempi ja hänen sydämmensä olisi tyydytetty! (Murina kansassa.)
Karangur. Tätä murhetta minä en voi kantaa; se odottamaton kohtaus minut musertaa.
Selima. Voi, miten sen murhe minua liikuttaa, Kirina! nyt en voi sydäntäni enää hillitä.
Kirina. Niin antautukaa viimenki, lopettakaa kaikki ja kuulkaa, miten kansa murisee.
Adelina. Tämä hetki antaa minulle elämän tahi kuoleman.
Purdovar. Ja miksi vielä lakia, lopettaa kurjallista elämääni! (Lähestyy Seliman istuinta) Leppymätön! Tässä näet nyt jaloissasi Purdovarin, jonka jo tunnet, ja jota tuntematonna vihasit. Miksi sen elämää vielä pitkitit? Minä tyydytän sinut ja auringon valo elköön minulle enää paistako. Tässä jaloissasi nyt lopetan (vetää puukon poveltansa ja uhkaa sen pistää rintaansa, Adelina rupee hyppäämään sitä estämään, ja Selima syöksee istuimeltansa alas.)
Selima (temmasten hänen kätensä). Purdovar! (Molemmat katsovat äänettä toisensa silmiin.)
Karangur. Mitä kaikkia, minun keisarillisen istuimeni edessä?
Purdovar. Sinä, Selima, sinä estäisit minun kuolemani? Sekö sinun on säälisi? Minun antaa elää toivotta ja rakkaudetta? Minun tuskani sinä vaan pitkittäisit. Ei, ei, siihen sinun voimasi ei ulotu. Surmata minun voit, vaan et pakottaa elämään kurjallista elämää. Jos mitä voit sääliä, niin osota se isälleni, joka on täällä Delhissä. Hänen vanhuutensa ainoa turva katoo tällä hetkellä.
Selima. Eläkää, Purdovar! Eläkää minulle! Minä olen voitettu. Minun sydämmeni jo on teidän… Kirina! hae tänne ne peitetyt, tunnethan sinä, tuo heitä kuulemaan vapautta ja lohdutusta, joudu kulta Kirina!
Kirina. Kuin ilolla minä sen teen!
Adelina. Nyt on aika kuolla, minulla ei ole enää mitään toivoa.
Purdovar. Untako tämä on, Jumalani!
Selima. Minä en voi kehua voitostani, ruhtinas! Tietkää ja tietköön sen maa-ilma! Ei minua viisauteni, vaan sallima, teidän oma pikaisuus, toi minulle teidän nimenne. Te virkoitte ne Adelinalle, ja häneltä minä ne sain. Minä se voitettu olenki, ja voittaja olette te. Mutta minä en vaan totellut lakia, ruhtinas, kun teille antaudun, minä tottelen siinä oman sydämmeni ääntä. Se jo oli teidän ensi-vilauksessa, kun … minä rakastin teitä.
Adelina. Voi hirmuinen piina!
Purdovar (vähitellen tointuen, puristaa häntä tulisesti rintaansa). Te,
Selima, minua? Suloinen autuus, elä minua kuoleta!
Karangur. Siunatkoon sinua Jumala, tyttäreni. Tässä ilossa minä annan sinulle kaikki anteeksi. Tämä hetki parantaa kaikki sydämmeni haavat.
Rantala. Nyt on aika ruveta häihin; tehkää tilaa, herrat viisaat tohtorit.
Tohtorit. Häihin, häihin, häihin, vannokaa!
Adelina. Eläkää nyt, hirmuinen, eläkää onnellisena hänen kanssa, jota minä ikuisesti vihaan. (Selimalle) Ja tietkää, ruhtinatar, minä en ole teitä koskaan rakastanut, ja paljas viha ja kateus minun kiihdytti siihen, minkä tein. Minä tahdoin hänet teiltä ryöstää ja paeta hänen kanssa parempaan maahan. Vielä tänä yönä minä koetin häntä kaikella kavaluudella vietellä, mutta turhaan. Tuskassaan hän virkkoi minulle ne molemmat nimet ja paljaasta kavaluudesta minä ne virkoin teille. Minä luulin hänen, sinulta hyljättynä, juoksevan omaan syliini. Turha toivo! hän rakasti sinua enemmän, ja valitsi ennen kuoleman kun minun. Yksi ainoa minulla on vielä tehtävä; minä olen kuninkaan tytär, kuin sinäki. Sinä surmasit isäni ja veljeni, ja sinun orjanasi minä en voi enää elää… Minä lopetan päiväni tässä sinun edessäsi. (Tempasee Purdovarilta pudonneen puukon ja tahtoo sen sysätä rintaansa.) Tuo sama rauta on löytänyt sydämmen, jonka se halkasee.
Purdovar. Seisattukaa, Adelina! (Tarttuu hänen käteensä.)
Adelina. Kiittämätön, jätä minut … nähdä sinut hänen sylissään, ei milloinkaan, minä kuolen.
Purdovar. Te ette saa kuolla, Adelina, teidän onnellinen petos toi hänet minun syliini. Suuri keisari, jos minun rukoukseni auttaa, niin lahjoittakaa hänelle vapaus. Meidän ensi-työ olkoon yhden ihmisen onni.
Selima. Ja minä yhdistyn samaan rukoukseen.
Rantala. Jumalan tähden, majesteetti! antakaa hänelle passi käteen ja valta-kunta lisäksi. Minua vapisuttaa niin kauan kuin raivoinen nainen on saman katon alla.
Karangur. Tälläisenä ilo-päivänä meidän armomme on ääretön. Minä lahjotan hänelle vapauden ja sen lisäksi isänsä valta-kunnan, jonka hän, jos halajaa, voipi jakaa rakastetun puolison kanssa. Mutta sanokaa silloin hänelle, että hän olkoon viisaampi ja elköön suututtako sitä, joka on voimallisempi häntä.
Adelina. Korkea majesteetti, ruhtinatar, minä olen rangaistu. Niin suuri hyvyys minut musertaa, ja aika vaan voipi parantaa sydämmeni haavat. Minä en voi kuin vaiketa, minulla ei ole vastuuta kuin kyyneleeni. (Menee.)
Kolmas kohtaus.
Entiset pait Adelinaa ja sitte Olkinor, Aslak ja Margiana.
Purdovar. Isäni, rakas isäni, missä sinä olet, että tulisit näkemään minun onneni.
Selima. Purdovar! Teidän isä on minun huoneissani, nyt paraillaan hän kuulee onnensa. Elkää kysykö enemmän, elkää pakottako minua tunnustuksiin, joista minun täytyy punastua.
Karangur. Olkinor sinun luonasi, Selima! Missä hän viipyy? Minulla on hänelle tärkeitä ilmoituksia. Poikani, tämän valta-kunnan hallituksen minä nyt jätän sinulle. Mutta se ei ole vielä kaikki. Se hirmu-valtias, joka valloitti isäsi maan, on kukistettu. Se ahdistettu kansa on jälle voittanut vapautensa ja on ympäri Aasian sinua kuulustellut ja kutsunut sinua isäsi istuimelle, minkä uskolliset ystäväsi ovat sinulle säilyttäneet. Tässä paperissa on sinun onnettomuutesi loppu.
Purdovar. Suuri Jumala! Minun sydämmeni kiittää sinua ylhäistä ja huuleni vaikenevat.
(Sali avautuu ja alttari tulee näkyviin. Olkinor, Aslak, Margiana ja Kirina tulevat esiin. Purdovar, nähtyä isänsä, juoksee sen vastaan. Aslak lankee Purdovarin jalkoihin, sill'aikaa kun Margiana ja Kirina lankeevat Seliman eteen, joka heidät hyvyydellä nostaa ylös. Karangur, Rantala ja Tohtorit ovat liikutetut. Ihana valo valaisee viimeksi kaikki ja silloin esi-rippu lankee.)