TOINEN NÄYTÖS.
ENSIMMÄINEN KUVAELMA.
Vapaaherra von Attinghausin sukutila.
Gootilainen sali, vaakunakilvillä ja kypäreillä kaunistettu. Vapaaherra, kahdeksankymmenen viiden vuotias vanhus, hahmo korkea ja jalo, varaten sauvaan, jonka päässä kauriinsarvi, sekä puettu turkismekkoon. Kuoni ynnä kuusi miestä seisovat hänen ympärillään haravat ja viikatteet käsissä. Ulrich von Rudenz astuu esiin ritaripuvussa.
RUDENZ.
Täss' olen, eno. Mik' on tahtonne?
ATTINGHAUS. Jos sallit, talon vanhan tavan mukaan juon miehineni ensin aamujuoman.
(Juo pikarista, joka sitten kiertää piirissä.)
Kedolla, metsäss' ennen myötä olin, silmällä hallitsin ma heidän työtään kuin sotaan johti heidät lippuni; nyt ruokaherra enää olla jaksan ja jos ei päivä armas etsi mua, sit' en voi enää kukkuloilta löytää. Piirissä aina ahtaammassa vitkaan lähestyn ahtahinta, viimeisintä, miss' elo kaikki lakkaa. Varjoni vain olen, kohta muuta en kuin nimi.
KUONI (ojentaen pikarin Rudenzille).
On vuoro teidän.
(Rudenz epäröi ottaa pikaria.)
Juokaa vaan! Se sopii.
Yks malja meillä on kuin yksi sydän.
ATTINGHAUS. Menkäätte, lapset. Tullen iltapuhteen puhumme myöskin asioista maan.
(Miehet menevät.)
Attinghaus ja Rudenz.
ATTINGHAUS.
Nään vyötettynä, varuksissa sun,
Altorfin aiot valtalinnaan?
RUDENZ. Aion, enoni, viipyä en enää voi.
ATTINGHAUS (istuu). Niin onko kiire sulla? Nuoruus sulle niin niukan onko ajan suonut, että enoltas vanhalta sit' täytyy säästää?
RUDENZ. Nään, etten tarpeen teille täällä ole, talossa tässä olen vieras vaan.
ATTINGHAUS (on kauan silmin mittaellut häntä). Niin, valitettavasti, vieraaks sulle on koti muuttunut. Ah, Uli, Uli! En tunne enää sua. Silkissä upeilet, kannat sulkaa riikinkukon, lyöt hartioilles punamanttelin. Maamiestä ylenkatsot, tervehdystä häpeilet hänen tuttavallista.
RUDENZ. Suon hälle kunnian, mi hälle kuuluu; oikeuden ottamansa hältä kiellän.
ATTINGHAUS. Maa kaikki alla kuninkaan on vihan, jokaisen kunnon miehen sydän suree tään tyranniuden väkivallan vuoksi, mi meitä painaa; sua vain ei koske yhteinen murhe, sinut nähdään puolla maan vihollisten, luopuneena meistä, hätäämme pilkkaat, etsit riemujasi kosien ruhtinasten suosiota, sill'aikaa kuin sun isänmaasi itkee ja ruoskan raskaan alla verta vuotaa.
RUDENZ. On ahdingossa maa. Miks on se, eno? Ken on sen hätään tähän syössyt? Sanan vain yhden, helpon maksais irti päästä hetkessä koko ahdistuksesta ja saada keisari taas armollinen. Voi, teitä, jotka kansan sokaisette, niin että tosi etuaan se torjuu! Etunne oman tähden vannoumasta estätte maata Itävallalle kuin kaikkiall' on kaikki maat jo tehneet. On hyvä heille tuomar'penkkiin käydä kanss' aatelin; siks keisar' olkoon herra tääll' ettei enää oisi ketään herraa.
ATTINGHAUS.
Tuo kuulla täytyykö mun suusta sinun?
RUDENZ. Mun suokaa päättää, alku teidän oli! Te itse, eno, mitä näyttelette tääll' osaa? Mik' on korkeampaa teille kuin olla päämies, lippuherra täällä ja kera paimenien hallita? Kuin? Eikö ole valiompi vaali palvella herraa kuninkaallista, tuon loistokkaasen hovileiriin käydä, kuin olla omain verollisten veli ja oikeutta kera moukkain jakaa?
ATTINGHAUS. Ah, Uli, Uli! Tunnen äänen tuon, se ään' on houkutuksen. Korvas auki tavannut on se, mieles myrkyttänyt.
RUDENZ. En sitä salaa, viiltää sieluani vierasten pilkka, paimen-aateliksi kun meitä haukkuvat. En jaksa täällä ma hiljaa maata maallani ja nähdä ainaisen arjen työssä kuihtuvan eloni kevään, sillä aikaa kuin muu jalo nuoruus kunniaansa kokoo Habsburgin lippuin alla. Muualla tekoja tehdään, maineen maailma uus elää, loistaa alppein tuolla puolen; mun ruostuu kilpeni ja kypärini; ei sotatorven uljas soitto, huuto ei airueen, mi aseleikkiin kutsuu, tunkeudu koskaan näiden vuorten lomiin; ma kuulen täällä kansanlaulut vaan ja karjankellot yksitoikkoiset.
ATTINGHAUS. Sokaistu, turhan loiston huikaisema, halveksi synnyinmaatasi! Häpeä isäisi tapaa ikihurskasta! Kaipaava olet kuumin kyynelvesin sa kerran vuoriasi kotoisia, ja sävel näiden paimenloiluin, joita nyt ylpeästi ylenkatsot, kerran sun iskevä on ikävään ja tuskaan, kun maalla vierahalla soi se sulle. Ah, valtava on vaisto isänmaan! Maailma vieras, viekas tuo ei ole sua varten; sydämesi harras aina jää yksin keskell' ylvään keisarhovin. Hyveitä muita vaatii maailma kuin niitä, joita neuvoi laaksot nämä. Käy, mene, myö myös vapaa sielus, ota maas lääniks, ole ruhtinasten orja, kun olla itse vapaa valtaherra ja ruhtinas voit vapahalla maalla. Ah, Uli, Uli! Omais luona pysy! Altorfiin älä lähde! Ylen-anna äl' isänmaasi pyhää asiaa! Sukuni viimeinen ma olen, kuolee nimeni, kun ma kuolen. Hautahani kypärä tuo ja kilpi peitetään. Täytyykö viime hetkelläin mun muistaa sun vartovan vain sammumista silmän käydäkses tuohon uuteen läänihoviin ja Itävallalt' ottaaksesi vastaan maat vapaat, jotka sain ma jumalalta?
RUDENZ. Me vastustamme kuningasta turhaan, maailma hälle kuuluu; tahdommeko me yksin olla itsepäiset, estää sen yhtymästä maitten laajain piiriin, min ympärillemme hän vahvan veti? Maantiet on hänen, markkinat on hänen, on hänen oikeus-istuimet, myös muuli Gotthardin vuorta käypä, tullin maksaa hänelle; niinkuin verkko maansa hänen meit' ympäröivät. Valtakuntako meit' turvais? Voiko itse torjua se Itävallan voimaa? Ellei Herra meit' auta, keisari ei auta mikään. Mitäpä maksaa keisar-sanat, koska kaupungit, kotkan turviin paenneet, hädässä rahan taikka sodan myödään ja luovutetaan valtakunnalle? Ei, eno! Viisast' on ja hyvää tällä ajalla ankaralla eripuran päämieheen mahtavimpaan liittyä. Suvusta sukuun keisar-kruunu kulkee, ne eivät usein uskollista muista, mut lääniherraa hyvin palvella on vastaisuuden varman kylvämistä.
ATTINGHAUS. Niin ootko viisas? Viisaampi kuin isäs nuo jalot, jotka verin, tavaroin vapauden kalliin kiven eestä soti? Luzerniin mene, tutki sieltä, kuinka ies Itävallan maita painaa! He tulevat lampaitamme laskemaan ja lehmiämme, mittaamaan myös vuoret, vapaiden metsiemme riistat jalot omikseen ottamahan, puomipuunsa siltaimme, porttiemme eteen lyömään, ja puutteellamme omat maiden-ostot ja verellämme sodat maksamaan. Ei, veremme jos juokseva on, juoskoon edestä meidän! Kallihimp' ei hinta vapauden kuin on orjuuden.
RUDENZ. Min voi tää paimenkansa Itävaltaa vastaan!
ATTINGHAUS. Tää paimenkansa opi tuntemaan! Sen tunnen, johdin sodan tiellä sitä, Faenzan luona näin sen taistelossa. He tulkoot vaan meit' orjuuttamaan alle ikehen, jota emme aio kantaa! Oh, opi, minkä heimon lapsi olet! Äl' oman arvos oikeata kultaa turhuuteen vaihda valheloiston, kiillon! Pää olla kansan vapahan, mi sulle vain rakkaudest' on vakaa, uskollinen, kerallas seisoo, kamppailee ja kuolee, se olkoon ylpeytes, se aatelisi! Siteesi synnynnäiset lujaan liitä isäisi maahan, koko sielullasi pyhässä pysy siinä kiinni sinä! Tääll' ovat voimas vankat juuret; tuolla vieraassa maailmassa yksin seisot kuin ruoko, jonka joka myrsky murtaa. Ah, tule, meitä nähnyt et sa pitkään, koe kanssamme yks päivä, tänään älä vain lähde Altorfiin, ei tänään, kuule! Yks päivä vaan suo omaisillesi!
(Tarttuu hänen käteensä.)
RUDENZ. Mennä mun täytyy. Sanani mun sitoo.
ATTINGHAUS (heittää hänen kätensä, totisesti). Niin, sidottu olet onneton, et sanoin, et valoin etkä lupauksinkaan, sidottu olet säikehellä lemmen!
(Rudenz kääntyy pois.)
Salaile kuinka tahdot, kietoo neiti Berta von Bruneck sua valtalinnaan ja vetää palvelukseen keisarin. Ritarineidin valloittaa sa tahdot omasta maastas luopumalla. Petyt! Sua houkutellaan morsiolla vaan, ei suoda häntä herkkä-uskollesi.
RUDENZ.
Jo kyllin kuulin. Jääkää hyvästi!
(Menee.)
ATTINGHAUS. Mies mieletön, ah, jää! Hän menee, menee. Pidättää häntä, pelastaa en saata. Niin on tuo kurja maastaan luopunut, ja monta kurjaa saa hän seuraajata; näin nuorison pois tempaa vieraan tenho, väkisin vuoriemme poikki pyrkein. Oh, hetki onneton, kun outo tuli laaksoihin näihin tyyniin, autuaihin ja tavat hurskaat, puhtaat turmeli! Uus tunkee voimalla, käy vanha lepoon ja arvokas, jo ajat toiset saapuu, jo suku elää toisin aatteleva. Mit' täällä teen? Jo kuopatut on kaikki mun kumppanini elontiellä ennen. Maan alla makaa vanha aika; hyvä kenen ei tarvis uuden kanssa elää!
(Pois.)