VI.
Kreivi nousi satulaan, ratsasti pihasta karjatalolle päin, missä rakennettiin latoa, mutta ei pysähtynyt sinne hetkeksikään, vaan nelisti edelleen metsätielle, kunnes hän suuren kierroksen tehtyään ja viimein sen äkkiä loputtua kedolle, saapui päinvastaiselta puolelta Weissenbachin alueelle. Siellä kääntyi hän ensikerran ratsaspalvelijaansa päin, joka oli ainoastaan suurella vaivalla voinut seurata herraansa, ja kysyi, tiesikö hän missä hovi oli. Mies tiesi sen; hän oli jo pari kertaa ollut Weissenbachissa. Hovin portille tultua pysäytti kreivi hevosensa, katsahti lehmuksia ja huonetta peitettyine ikkunoineen, näytti miettivän, ratsastaisiko kauemmaksi vai ei, hyppäsi sitte nopeasti satulasta, viskasi höyryävän hevosensa ratsustimet palvelijalle, käski hänen talutella hevosia edestakaisin ja astui avonaisesta portista pihaan.
Riikinkukko astuskeli uteliaana tulijalle vastaan; pääskyt lentivät liverrellen ilmassa, muuta elävää olentoa ei näkynyt hiljaisessa pihassa, muuta ääntä ei kuulunut. Puiden korkeissa latvoissa, jotka näkyivät ulkohuoneiden kattojen yli, leikitteli punertava iltarusko. Levottomuuden ja aavistavan toivon ennen kokematon, outo tunne valtasi kreivin. Sydämmensä nopeampaa tykytystä ja polviensa vapisemista, jotka hän huomasi hitaasti noustessaan kivirappuja oven edessä olevalle pienelle lattialle, selitteli hän nopean ratsastuksen tuottamaksi väsymykseksi ja kiihtymiseksi. Ovi oli kiini. Kello, jota hän nyt soitti, kilisi niin kumean suruisesti. Kuluipa kotvasen aikaa, ennenkuin laahaava astunta kuului porstuan kivilattialla ja vanha Wengel aukasi oven. Kreivi kysyi herra von Weissenbachia ja sanoi nimensä. Vanhus katsoi ällistellen häntä muotoon ja sanoi: "tahtoisinpa vannoa, että te se olette. Te olette ihan isävainajanne näköinen". Sitten pyysi hän äänettömällä viittauksella kreiviä astumaan porstuaan, vei hänet siitä vasemmalle päin kammariin ja jätti siihen yksin.
Se oli jotenkin suuri huone; ikkunat, ulkopuolelta muurivehreän peittäminä, olivat pihaan päin. Seinät olivat melkein miehen korkeudelta peitetyt ruskealla tammella. Yliympäri oli seinillä muotokuvia, jotka näyttivät huoneen nyt vallitsevassa hämärässä vielä tummemmilta kuin muuten. Taitavasti oli sinne tänne aseteltu vanhanaikuisia huonekaluja, joiden seuraan varsin kaunis, uusimuotinen, yhden ikkunan viereen asetettu piano ei olisi oikein hyvin sopinut. Asekaapin päällä istui muhkea, täytetty tarhapöllö, jonka suuret lasiset silmät kysyväisesti ja uhkaavaisesti tuijottivat tulijaan. Tämän kaikki huomasi kreivi aivan koneellisesti, sillä kiihtymys, jonka valtaan hän jo ulkona pihalla oli joutunut ja joka hänen huoneesen astuttuaan yhä vielä oli enentynyt, ei antanut hänen rauhassa mitään tarkastaa. Muutamat minuutit, jotka hänen täytyi siinä seisoa, muuttuivat hänestä hetkiksi. Joka silmänräpäys odotti hän oven aukeavan ja kauniin neitisen astuvan esiin, vaikka hän kuitenkin samalla tiesi sen vähemmän mahdolliseksi. Vihdoin kuuli hän viereisen kammarin oven liikahtavan ja sitte askelia — mutta ei niitä askelia, joita hänen korvansa odotteli, vaan vakavia, nopeita miehen askeleita. Vanhan miehen korkea, hoikka vartalo astui rivakasti esiin.
"Minä olen iloinen, että saan huoneessani tervehtiä nuoruuteni ystävän poikaa", sanoi herra von Weissenbach, voimakkaasti pusertaen kreivin kättä ja tarkkaavalla huomiolla harmaiden kulmakarvojensa alta hänen muotoansa katsellen. "Wengel on oikeassa", sanoi hän, "isänne ihan elävä kuva. Sen näköinen hän oli, teidän isänne, kun minä häntä saatoin vihkialttarille ja kun minä vuotta myöhemmin kannoin teidät kasteelle. Te olette siitä asti kasvaneet suureksi; nythän minä voin teitä ainoastaan näin käsissäni pitää".
Ja nyt veti herra von Weissenbach kreivin rintaansa vasten. Kreivi vastasi hänen syleilyänsä vähän ujosti. Hän ei ollut ollenkaan odottanut näin sydämmellistä vastaanottoa; hän tunsi häpeävänsä kuin kunniasta, jota — se täytyi hänen itsekseen myöntää — hän ei ollut ansainnut. Hän oli tullut tähän taloon vieraana, puolittain vastenmielisesti, mielihalusta, joka korkeintaan oli sangen itsekäs, ja hänet otettiin vastaan kuin vieraasta maasta kotiperille palaavaa poikaa. Hän murisi sekavan anteeksipyynnön, että hän vasta nyt tuli, eikä jo kahdeksaa päivää ennen.
Herra von Weissenbach ei antanut hänen puhua loppuun. "Tahdonpa tunnustaa teille, rakas kreivi", sanoi hän, "minä olin suuttunut teihin, kovasti suuttunut; sitte ajattelin minä taas, että te olettekin toisen ajan lapsia, ajan, jota isänne ja äitinne aikainen kuolema kuin syvä juopa eroittaa minun muistojeni ajasta. Ihmiset muuttuvat ajan kanssa ja tavat ihmisien kanssa — sen me vanhat tiedämme, sillä jokainen päivä saarnaa sitä meille. No, teidän ei pidä kohta oppia tuntemaan minua äkeäksi. Te olette palanneet — pitkän harhailun perästä, sain minä kuulla; minä toivon ainoastaan, että te nyt jäätte tänne, johon te Jumalan ja kohtuuden lain mukaan paremmin kuulutte kuin Aasiaan ja Afrikaan; ja me, taivas sen tietää, aivan välttämättömästi tarvitsemme kunnon miehiä, jotka pysyvät erillään uusimuotisista hurjuuksista. Ja suuri metsämies Herran edessä olette te myöskin, kuten Roosani on sanonut! No, se on teillä veressä, isästänne. — Missähän Roosani vaan viipyykin! minä en voi Roosattani mitään, tietäkääs, en edes ruokaa teille tarjota. No, no, eihän teilläkään niin kiirettä ole".
Herra von Weissenbach vei vieraansa vierelleen sohvalle ja kyseli häneltä hänen menneistä ajoistaan, sotapalveluksestaan, matkoistaan, hänen tiluksiensa nykyisestä tilasta ja mitä tuumia hänellä oli tulevaisuudestaan sekä paljon muuta semmoista — joihin kysymyksiin kreivillä ei aina ollut helppo vastata. Herra von Weissenbach eli muistoineen, mietteineen, kaikkineen maailmassa, jota syvä juopa eroitti uudemmasta ajasta. Abu Simbelin kalliokirkot ja Karnakin rauniot olivat kreivistä tuskin tuntuneet vieraammilta kuin herra von Weissenbachin mietteet valtiolaitoksesta, kansan edustamisesta, poliisijärjestyksestä, köyhäin hoidosta ja muista semmoisista. Kreivin valtiollinen uskontunnustus oli sitä rajattomammin vapaa, kun hän ei vielä oikeastaan ollut vakaasti koettanut toteuttaa mietteitänsä. Lukukammarinsa häiritsemättömässä rauhassa, pitkinä joutohetkinä Niililaivan kannella päivä-paisteessa vasten virtaa koskille kulkiessaan, matkoilla taivaankorkuisten alppimaailman ketojen yli oli kreivi luonut itselleen paraan maailmansa ja suunnitellut suhteet vapaiden ihmisten välillä, joiden tuli siinä asua; kun hän koetti asettautua isäntänsä katsantokannalle, oli hänen mielensä kuin haukan, joka äkkiä huomaa olevansa sulettu rautahäkkiin. Hämmästyen ja ihmetellen katseli hän herra von Weissenbachin voimakasta, vielä kaunista muotoa ja tuuheain kulmakarvain alla säihkyviä silmiä, joiden tulta ei kuusi vuosikymmentä ollut voinut sammuttaa. Ja kuitenkin tunsi hän taas omituisen vedon, sillä hänen oma miehekäs sydämensä sanoi, että hänellä oli edessänsä mies, joka piti sanansa pyhänä ja joka, jos niin tarvittiin, puolustaisi vakuutustaan vaikka hengellänsä.
Hämärä oli huoneessa nopeasti enentynyt herrain sohvalla istuen näin puhellessa. Kreivi oli viivyttämistään viivyttänyt lähtöänsä, aina toivoen neiti von Weissenbachin palaavan kävelymatkaltaan. Nyt ei hän enää luullut voivansa kauemmin odottaa. — Juuri hänen noustuaan valaisi ikkunoiden ohi kulkevan, purpuraisen iltapilven heijastus hämäräisen huoneen.
"Tuossahan on Roosani", sanoi herra von Weissenbach.
Kreivi, joka seisoi selin oveen, kääntyi äkkiä. Kynnyksellä seisoi "hän" ruusuloiston ympäröimänä, semmoisena kuin hän hänet viimeksi oli nähnyt, olkihattu vasemmassa kädessä, ylpeä pää korkealle kohotettuna, totisen, lempeän muodon ympärillä keveät kiharat, joita vieno iltatuuli näytti vallattomalla kädellä mielin määrin asetelleen.