TULENPATSAS
Miss' saari on kasvanut merien helmaan, siell' uhripaasi jyrkkänä pilvihin nousee, siell' alla sysimustan taivaan kannen Zarathustran merkkituli ilmoille syttyy, tulenpatsas viekkaille purjehtijoille, merkki, mi tietävältä vastausta vaatii…
Tää liekki vaalean-harmahtavainen — himonhehkuvan kielen se kauaksi viskaa, päin kylmän seijasta korkeutta kaartaa kaulansa — kärsimätön, vapiseva käärme: tään merkin asetin silmäni eteen. Oma sieluni lieska on tää: sen hiljainen hehku ain' yhä korkeammalle, kaukaisuuksia kaivaten, liekehtii. Miks väistyi Zarathustra ihmisten, eläinten luota?
Miks äkkiä pakeni mannerta hän? Kuus tuntee hän yksinäisyyttä —, mut yksinäinen ei kylliksi merikään ollut, hän saarelle nousi, vuorella liekiksi muuttui, hän onkensa etsien aavoille heittää, on jäljellä seitsemäs yksinäisyys.
Kavalat purjehtijat! Te pirstaleet tähtien vanhain! Meret vastaisuuden! Te tutkimattomat taivaat! ma yksinäisiä kohti nyt onkeni heitän: väkivallalle lieskan nyt vastatkaa, nyt korkeiden vuorien pyyntimies anoo viimeistä yksinäisyyttänsä teiltä! — —