VAIN NARRI! VAIN RUNONIEKKA!
Ilmassa seljenneessä, kun kasteen lohdutus jo alas maahan kumpuaa, näkymättä ja kuulumatta — näet pehmeä-anturainen on lohduntuoja kaste kuin lohdutuslempeät kaikki —: sydän kuuma, sa muistatko silloin, miten janosit kerran, pisarkylpyä kyynelten taivahisten, palaneena ja pakahtuneena, kulonurmi-poluilla kun pahat iltaiset auringon-katseet sua kiersivät lomitse mustien puitten, tulihehkuvat, ilkkuvat häikäisy-katseet. "Sinä? — totuuden vapaa mieskö?" — ne ilkkui ei! runoniekka vain! vain eläin, viekas, ryöstävä, hiipivä, jonk' on valhetella pakko, pakko valhetella tieten ja taiten, peto saaliin-ahne, kirjo-naamioinen, oma naamionsa, oma saalihinsa, sekö — totuuden vapaa mies?… Ei! Narri vain! Runoniekka vain! Vain kirjavia puhuva, vain narrin-naamiosta kirjavia kirkuva, sanasiltoja valheen kiipeileväinen, kirjokaaria käyden välisiltoja vaappuen valetaivasten, valemaitten, ympäri liidellen, ympäri laadellen — vain narri! vain runoniekka!
Sekö — totuuden vapaa mies?… Ei tyyni, jäykkä, sileä, kylmä, kuvapatsaaksi tullut ei, jumal-pylvähäksi, ei temppelin eteen pantu, ovenvartiaksi jumalan jonkun: ei! vihankarsas totuuden-patsaille noille, koteutuneempi korpeen kuin temppelitarhaan, sydän kissan-kiihkoja täynnä, joka ikkunasta hypähtävä, suin päin joka sattumaan, joka aarniometsän vaaniva, himomielin vaaniva, juosta jott' aarniometsissä saisit kera petojen kirjavatäpläisten sa syntisen-terveenä, kauniina, kirjavana, himon-polttavin huulin, peto autuaan-ilkkuva, autuaan-pirullinen, autuaan-verenahne, rosvoten, hiipien, valhetellen…
Tai kotkan lailla, mi kauan,
kauan kuiluihin tuijottaa,
kuiluihin omihinsa…
— oi kuinka ne suikertelevat
alas, alle, sisälle maan
yhä syvempiin syvyyksiin! —
Silloin,
yht'äkkiä,
päistikkaa,
kuin salama syöstä
alas karitsoihin,
nälänvimmassa, himoiten
karitsa-riistaa,
kato kaikkien karitsa-sieluin,
kato kiukkuinen kaiken, mi katselee,
karitsansilmäisesti, käkkärävillaisesti,
harmaasti, hurskaan lammas-laakeasti…
Näin
kotkamainen, pantterimainen
on runoniekan kaipuu,
on sun kaipuusi tuhannen naamion alla,
sa narri! sa runoniekka!…
Sa, joka ihmisen näit niin jumalana kuin lampaanakin —, repiä jumala ihmisessä kuin lammaskin ihmisessä, ja repien nauraa — se, se on sun autuutes, kotkan ja pantterin autuus, runoniekan ja narrin autuus!… Ilmassa seljenneessä, kun kuun sirppi jo hiipii välitse purppuraruskoin vihertäin kateudesta, — vihamielisnä päivälle, salaa jok' askeleella vitaisten ruusu-uutimiin kunnes ne vaipuvat, yöhön vaipuvat vaalentuin: —
niin vaivuin ma itse kerran totuuden-vimmastani, päivän-kaipiostani, mies väsynyt päivään, valosta sairas, — alas vaivuin iltahan, varjoon, totuuden yhden tulessa janoten: — sydän kuuma, sa muistatko vielä, miten janosit silloin? — maanpaossa luota totuuden kaiken! Vain narri! Vain runoniekka!