X.

Doroteasta tuntui kuin kellot olisivat tuoneet tervehdyksen hänen äidiltään. Hän nousi hiljaa tuoliltaan, suuteli pikkusiskoja ja silitti sekä Miinan että Triinan vaaleita kutreja.

»Nyt saatte mennä ulos leikkimään», sanoi hän. »Kysykää käeltä kuinka monta vuotta te saatte elää, poimikaa voikukkia, tehkää niiden varsista pitkiä ketjuja ja puhaltakaa kukista untuvia ja kysykää: mitä kello on? Leikkikää nyt vaan, minä menen kirkkoon.»

Lapset juoksivat iloisina ulos ja Dorotea otti hyllyltä virsikirjansa, jonka hän oli saanut pastorilta rippikoulusta päästessään. Silloin oli Swartin emäntä lahjoittanut hänelle kakun, jonka hän itse toi lukkarin taloon. Ystävällisesti hän oli katsellut Doroteaa ja sanonut: »Sellaisesta rippikoululapsesta minä pidän; minä pidän sinusta Dorotea, enemmän kuin kaikista muista.»

Mutta nyt—nyt oli kaikki toisin.

Kun Dorotea eilen kulki läpi kylän, tuli Swartin emäntä häntä vastaan. Dorotea tervehti ystävällisesti, mutta eukko käänsi hänelle selkänsä eikä vastannut sanaakaan. Dorotea oli vähällä itkeä ajatellessaan tuota tapaamista.

Surullisena otti hän virsikirjan käteensä, otti arkusta huivinsa, joka oli ensimäinen, minkä hän itse oli ansainnut, ja joka senvuoksi oli hänelle niin rakas. Sitten hän meni lieden luo katsomaan, paloiko valkea oikein, ja tämän tehtyään hän meni avaamaan ovea Ilolle, joka raapi ovea haluten päästä ulos juoksentelemaan, ja haukkuen riensi koira pois lasten luo.

Dorotea meni kirkkoon. Kuinka maailma tänään oli kaunis! Kuinka ihanat olivat puutarhat ja pellot, joilla kukkaset ja lehvät kilvan levittäysivät auringon suudeltaviksi. Koko luonto näytti olevan sunnuntaivaatetuksessa. Siinä oli kylä viheriäin puiden suojassa, tuolla söivät lehmät paksussa ruohostossa, täällä aaltoili vilja vienon tuulenhengen käydessä, kaikki oli niin raitista, tuoretta ja juhlallista. Elämä on ihana! kaikui näkymätön soitanto hänen ympärillään ja hänen sydämessään, elämä virtasi häntä vastaan kukkaskedoilta ja hiilakkaan siniseltä taivaalta. Kaikki oli hiljaista ja odottavan rauhallista, juuri kuin kirkossa silloin kun pappi alkaa saarnata.

Pois hälveni Dorotean suru.

Hänestä tuntui kuin olisi hän vielä ollut lapsi, ja istunut kirkonmuurin takana, jossa auringonpaiste levisi yli hiljaisten hautain; hänestä tuntui kuin olisi hän istunut viheriällä kukkanurmella itsekseen, lukenut lapsenvärssyjään, laulanut kilpaa lintujen kanssa tai iloisen karitsan tavoin juossut ympäri ketoa kooten kauniita kiviä tai poimien kukkia seppeleeksi tai kuin olisi hän katsellut ylös sinitaivaan korkeuteen, jossa valkeat pilvet vaeltelivat.

Kuinka onnellinen hän oli!

Hän oli melkein unohtanut olevansa matkalla kirkkoon, hän oli vähällä heittää virsikirjansa perhosen jälkeen, joka lensi hänen ohitsensa, hän oli niin onnellinen ja iloinen; hän oli melkein kuin lapsi ajatuksiltaan ja mieleltään.

Silloin tuli Swartin emäntä tietä pitkin kädessään virsikirja ja nenäliina.

Kun Dorotea näki hänen tulevan, meni hän häntä vastaan ja sanoi ystävällisesti:

»Hyvää huomenta!»

»Anna minun olla rauhassa», murahti eukko äreästi. »Mene tiehesi ja anna minun olla rauhassa!»

Kauas pakeni nyt ilo Dorotean sydämestä. Swartin emännän sanat sen karkoittivat. Hän vetäytyi pois emännän läheisyydestä ja läksi hiljaa, kyyneleet silmissään, astumaan vanhaa kirkkoa kohti.

Poissa oli nyt kaikki luonnon ihanuus.

Swartin emäntä pöyhisti itseään ja astui läähättäen eteenpäin, pää pystyssä ja nenä vielä enemmän pystyssä, niin että auringon säteet kutkuttivat hänen sieraimiaan pakottaen hänet aivastamaan.

Mutta tultuaan kirkon portille voitti Dorotea surunsa. Hän meni ujona eukon luo ja sanoi sydämellisesti:

»Hyvä emäntä, sanokaa millä olen rikkonut teitä vastaan, jotta voisin pyytää teiltä anteeksi?»—hän tarttui eukon käteen, ja tämä seisoi siinä läähättäen, saamatta sanaakaan suustaan—»olettehan te aina ollut minulle niin hyvä sekä hyvinä että pahoina päivinä! Älkää antako minun tällä tavoin seista edessänne; minä tahdon mielelläni luulla, että vika on minussa, mutta nythän olemme menossa kirkkoon, ja kuinka voimme rukoilla Jumalaa, ellei meillä ole rauhaa sydämissämme?»

»Mitä? Rukoilla? Minäkö?» sanoi eukko vetäen kätensä Dorotean kädestä. »Minä voin rukoilla missä minä vain tahdon, ei minua siitä mikään estä. Mutta helposti voi tapahtua, että rehelliset ihmiset kääntävät selkänsä sellaiselle kuin sinä olet, joka teet kaikenmoisia konsteja saadaksesi rikkaan miehen ja päästäksesi talon ja tavarain omistajaksi. Sinun isäsi ja minun mieheni ovat naapuruksia»—hänen äänensä oli kuin käärmeen sähinää—»muusta tuttavuudesta minä en tahdo tietää mitään.— Tuommoinen köyhä lukkarin sikiö! Niin….»

Hänen täytyi vaijeta, sillä kirkkoherra meni juuri heidän ohitseen. Hän oli kuullut, mitä eukko sanoi.

Kirkkoherra oli vakava mies; hän loi silmänsä Doroteaan ja pudisti päätänsä, mutta meni kirkkoon sanaakaan sanomatta, ja Swartin emäntä seurasi häntä läähättäen.

Entä Dorotea? Koko hänen ruumiinsa vapisi ja häpeän puna nousi hänen poskilleen. Koko kirkkotarha alkoi pyöriä hänen silmissään; hän olisi tahtonut vaipua syvälle maan poveen. Mutta kirkkoon ei hän millään muotoa tahtonut mennä. Hän meni kotiin, polvistui vuoteensa viereen ja tahtoi rukoilla, mutta kaipasi sanoja. Hän tahtoi itkeä, mutta ei voinut. Hänen sydämensä oli pakahtumaisillaan surusta ja hänen kurkkunsa melkein puristui kokoon. Hänellä ei ollut lepoa eikä rauhaa; hän heittäytyi tuolille noustakseen heti kävelemään levotonna edestakaisin lattialla. Niin painoi häntä häväistys.

Hänen uskollinen rakkautensa olisi siis vain rakkautta rahaan!

Mutta myrsky asettui, ja valonsäde loisti hänen sieluunsa. Hän muisti raamattunsa, otti sen alas hyllyltä, istui pöydän ääreen ja avasi kirjan. Sattumalta aukeni se paikka, jossa kuvataan Vapahtajan kärsimyksiä. Alussa oli hänen mielensä vielä kiihdyksissä ja kirjaimet menivät sekaisin hänen silmissään. Mutta sitte hän luki:

»Ja he sylkivät häntä, ottivat ruovon ja löivät häntä päähän.»

Silloin tyyntyi hänen mielensä. Kyyneleet alkoivat valua hänen poskilleen, irroittaen hänet tuskansa kahleista.

Hän meni tyyntyneenä askareihinsa, pani päivällisruuan tulelle, ja kun ruoka oli valmis, kutsui hän pikkusiskot sisälle.

Nyt hänessä ei enää voinut huomata mitään erikoista; ainoastaan silmät olivat vähän punaiset.

Kun sitten lukkari tuli kirkosta, silitteli hän Doroteaa poskelle, katsahti hänen silmiinsä, ja kun tyttö ujona loi silmänsä alas, suuteli isä häntä hiljaa ohauksille.