TOINEN LUKU.
Mitä rekistraattori Schnabel oli kirjoittanut passiin. — Kuinka monta muotia löytyy. — Kuinka Frits ja Dorotea sanoivat jäähyväiset toisillensa.
Seuraavana aamuna läksivät ukko Swart ja Frits sekä ukko Witt ja Kalle kaupunkiin kansliasta ottamaan ulos "passia ulkomaalle". Se maksoi 16 groshenia, ja kun olivat sen saaneet, kiiruhtivat he kotia. Naapuri Swart oli nimittäin siitä mielipiteestä, että matkalle oli lähdettävä mitä kiireimmin. "Sillä muuten eukko taas sekaantuu asiaan", sanoi hän.
Kun ukko Swart tuli kotio, otti hän passin esiin ja sanoi eukollensa:
"Tässä on nyt passi, ja minä seison siinä kokonaan".
"Se mahtaa olla kaunis kuvaus se".
"Kuules Frits", sanoi ukko Swart, "tules tänne ja lue passi meille.
Alun saat hypätä yli. Ala ulkonäöstä".
Ja Frits luki.
"Pituus: viisi jalkaa ja yksi tuuma".
"Se on oikein, se", sanoi Swart tyytyväisenä. "Niin erittäin pitkä en minä olekaan".
"Vartalo: sangen r-u-u, sanoo ruu, m-i-i, sanoo mii, ruumii, k-a-s, sanoo kas, ruumiikas".
"Äh, mitä sinä mökötät! Ruumiikas, mitä se on? Olenko minä ruumiin näköinen, minä joka olen lihava ja verevä mies! Se pitää tietysti olla rumakas… No lue eteenpäin!"
"Silmät: harmaat — tukka: punanen…"
"Se on myöskin oikein. Mutta oikein ketun-punanen ei minun tukkani sentään ole, se vivahtaa vähän keltaseen".
"Äh, isä, kyllä sen lapsikin voi nähdä että te olette oikea kettu!"
"Mitä hittoja! Luulenpa todella, että…! Katso sinä vaan passiin".
"Suu: iso — nenä, pieni…"
"Sitä täytyy minun oikein mennä peiliin katsomaan. Minä olen aina luullut, että minulla olisi komea nenä ja että se olisi luontevan muotoinen". Ukko tarkasteli nenäänsä peilissä kaikilta puolin. "Mutta mitä pituudesta puuttuu, sen leveys korvaa. Poika, älä naura, vaan lue eteenpäin!"
"Erityisiä tuntomerkkiä: hänen kasvonsa ovat täynnä teirenpilkkuja, samoin rokonarpia ja näyttää, kuin jos ne olisivat kokoonneulotut. Niiden väri vivahtaa vähän siniseen. Hän katsoo vähän kieroon.
"Mitä! Mitenkä siinä seisoo? Anna tänne passi!"
"Tässä seisoo, isä: hän katsoo vähän kieroon!"
"Ettäkö minun kasvoni ovat siniset?"
"Niin tässä seisoo, isä!"
"Ja kasvot näyttävät kuin jos olisivat kokoonneulotut?"
"Niin, tässä seisoo niin!"
"Mutta se on hävytöntä! Että rekistraattori Schnabel on kirjoittanut semmoista passiin! Minä olin muuten aikonut lähettää hänelle juottovasikan. Kaikki se muu minun pituudestani, nenästäni ja suustani, se on kyllä paikallaan ja oikein, ja se 'ruumiikas' olisi myös saanut käydä päinsä, mutta siniset kasvot, se on liian hullusti".
"No enkö minä sitä sanonut?" tiuskasi Swartin emäntä sanomaan. "Kuules Frits, istahdas ales kirjoittamaan kopio tuosta passista minulle, niin minä panetan sen lasiin ja raamiin, ja kun isäsi lähtee pois matkoille, niin on minulla siinä hänen kuvansa!"
Mutta nyt Swart vihastui. Hivukset hänen päässään nousivat pystyyn ja hän rupesi kiljumaan…
"Vai niin, sinä tahdot tehdä pilaa minun ulkomuodostani?" sanoi hän. "Mutta sen minä sinulle sanon, että huomenna aikaiseen aamulla minä ja Frits ja naapuri Witt ja Kalle istahdamme minun vankkuriini ja lähdemme matkaamme. Mutta sinä saat istua kököttää täällä yksin ja tappaa kärpäsiä huviksesi. Nyt sinä menet kauniisti panemaan kapineet kokoon; vähän evästä me myös tarvitsemme mukaamme".
Ja niin sanottuaan meni Swart naapuritaloon.
Mutta tuskin oli hän avannut oven, ennenkuin hän jäi hämmästyksissään seisomaan paikalleen ja puhkesi sanomaan:
"No, enhän minä ennen ole nähnyt hullumpaa! Poika, mitä sinä oikein teet?"
Kalle Witt seisoi pöydällä ja katseli peiliin. Milloin oikoi hän koipiaan suoraan eteenpäin, milloin väänteli hän niitä sivulle päin ja hän tarkasteli uusia keltaisia saappaitaan ja samoin uusia keltaisia housujaan sekä edestä että takaa. Mutta sieväpä hän olikin. Hän oli voidellut tukkansa talilla ja mustannut partansa saapasmusteella. Kädet piti hän kupeellaan ja ruusukukkanen oli hänellä hampaiden välissä. Niin seisoi hän siinä täydessä komeudessaan ja tahtoi nähdä, miltä hän oikein näytti. No, kaikki oli kuin olla piti, ja hän saattaisi kyllä matkustaa, vaikkapa itse Berliniinkin.
Ukko Swartin seisoessa siinä ällistyksestä varsin puhumattomaksi käyneenä, tulivat lukkari, herra Suhr, ja ukko Witt sisään ovesta.
"Katsokaas vaan", sanoi ukko Swart osoittaen piipullaan Kalleen, "katsokaas, kuinka se poika on laittanut itsensä komeaksi".
"Niin, naapuri," sanoi ukko Witt tyytyväisen näköisenä, "se täytyy myöntää, että kyllä hän ymmärtää pukea itsensä hyvin aina. Antakaas, kun hän nyt vaan saa sen uuden hattunsa päähänsä, niin häntä kyllä voisi luulla vaikka kreiviksi, niin hieno hän on".
"Niin", sanoi lukkari, "se minun täytyy sanoa, että hän on valmistanut ja säälinyt itsensä mainiosti tälle matkalle. Muotia on noudattaminen. Minä tahdon nyt vaan sanoa, että jos esimerkiksi sini olisi muotina ja joku ottaisi yllensä viheriäisen takin, niin ei se sopisi yhteen!"
"Ei", sanoi ukko Swart, "siinä te olette aivan oikeassa".
Ja ukko Witt huomautti:
"Niin, totta se kyllä on!"
"Ja muoti on muoti, ja joka asia tai esine joka ei ole muotia, se ei ole muotia, vaikka mitä tekisi. Muotia niitä löytyy ainoastaan kolme, joita täytyy seurata", selitti lukkari vielä, "nimittäin sininen, keltanen ja punanen — ne muut eivät ole laisinkaan muotia."
"No, Suhr, sanokaas nyt minulle sitten", sanoi Witt, "onko Kalle muodinmukainen? Tules tänne, poikani, ja anna lukkarin tarkastaa sinua. Onko hän muodinmukainen?"
"Onpa kylläkin", sanoi lukkari, "punanen kaulahuivi, sininen takki ja keltaset housut, se sopii säntilleen yhteen. Veli Witt, minä en tiedä mitään, joka puuttuisi, jos ei kenties korkea kaulus".
"Niin", sanoi ukko Swart, "siinä on hän oikeassa, ja olenhan minä aina sanonutkin, että semmoinen valkoinen kaulus se antaa oikein herrakkaan muodon; Frits saa myös semmoisen kauluksen".
Mutta missä oli Frits sillä aikaa?
Hän ja Dorotea istuivat sen vanhan seljapuun alla. He pitelivät toinen toistaan kädestä. Dorotea rupesi katkerasti itkemään, kun kuuli että Frits oli lähtevä matkalle ja jäävä niin pitkäksi aikaa pois. Fritskin olisi itkenyt, jollei se olisi ollut niin akkamaista miehelle. Mutta hän heitti käsivartensa Dorotean vartalon ympäri ja koetti lohduttaa häntä.
"Älä nyt itke, Dorotea", sanoi hän, "tulenhan minä pian takaisin ja silloinhan minä tuon jotakin kaunista sinulle".
"Ah, Frits", vastasi hän, "minun sydämmeni on murtumaisillaan, kun ajattelen, että sinä lähdet pois. Mitä minä pidän väliä lahjoista."
Ja Dorotea itki.
Frits oli heittiö, ei hän edes langennut polvilleen ja vannonut hänelle taivaan ja helvetin, auringon ja kuun nimessä, että hänen sielunsa oli kuuluva Dorotealle. Sitä ei hän ymmärtänyt, mutta hän taputti tyttöä poskelle ja katseli hänen sinisilmiinsä, jotka nyt olivat punaset itkusta. Hän laski käsivartensa Dorotean kaulalle ja nosti hänet istunnan polvilleen.
"Rakas, oma Doroteani", sanoi hän. "Sinä et saa itkeä. Olethan sinä sanonut pitäväsi minusta, eikä tule kauvan viipymään, ennenkuin minä tulen takaisin. Pari vuotta kuluu pian, ja silloin minä suljen sinut syliini, niinkuin nyt tänään".
Ja hän kumartihe vähän alespäin ja suikkasi suuta tytölle.
"Hyvästi nyt", sanoi Dorotea tukahtuneella äänellä, "ja mene Jumalan haltuun!"
Frits nousi ja meni. Mutta vähän väliä hän seisahtui ja kääntyi katsomaan Doroteaan päin; raskas oli tämä lähtö hänelle! Mutta kaikesta surusta huolimatta oli hänellä sentään taivas sydämmessä; ja kuitenkin oli hän vaan tuhma poika.
Ja Dorotea jäi istumaan seljapuun alle ja itki sen tuhman pojan tähden. Satakieli lauloi — ehkä tyttö juuri sentähden itkikin? — kevättuuli hyväili häntä — ehkä hänen sydämmensä juuri sen vuoksi oli niin raskas? — ja kuu kumotti puitten, pensaitten välitse tähän sydämmeen. Hän ajatteli eroa ja oli kuolla ilosta ja surusta — ja kuitenkin oli hän vaan köyhä ompelijatar.