III.
Jalomielinen mies, vaikka en usko itsekään.
En voinut nukkua. Ja vieläpä, kun päässä semmoinen valtimo jyskii! Tekee mieli muistella kaikkea tätä surua. Oi, sitä saastaa! Oi, mistä loasta minä silloin hänet vedinkin ylös! Pitihän hänen ymmärtää se, antaa arvo teolleni… Minua miellytti myös moni seikka, esimerkiksi se, että olin yhden viidettä ja hän tuskin kuudentoista vanha. Se minua viehätti, tämä tunne; suloinen se oli, hyvin suloinen.
Tahdoin, esimerkiksi, toimittaa häät à l'anglaise, s.o. aivan kahdenkesken, ainoastaan kahden todistajan läsnäollessa, joista toinen oli oleva Lukeria ja sitte oitis rautatielle, vaikkapa esimerkiksi Moskovaan (sinne minulla oli sattumalta asiaa) johonkin hotelliin kahdeksi viikoksi asumaan. Mutta hän sitä vastusti, ei suostunut ja minun täytyi mennä tätienkin luo kunnioitustani osottamaan, aivan kuin sukulaisten luo, joilta hänet vien. Minä siihen myönnyin ja osotin tädeille asianomaista kunnioitusta. Lahjoitinpa vielä noille luontokappaleille kullekin sata ruplaa ja lupasin enemmänkin, tietysti kuitenkaan hänelle mitään sanomatta, etten pahoittaisi hänen mieltään tuolla kehnolla asialla. Tädit muuttuivat oitis pehmeiksi kuin silkki. Riideltiinpä myötäjäisistäkin: tytöllä ei ollut lainkaan mitään, mutta ei hän mitään tahtonutkaan. Minun onnistui kuitenkin saada hänet vakuutetuksi, että ilman mitään ei käynyt laatuun ja kapiot toimitin minä, sillä kukapa hänelle muutoin olisi mitään tehnyt? Mutta vähät minusta! Kuitenkin ehdin minä silloin ilmaista hänelle muutamia mielipiteitäni, että hän ainakin niistä olisi selvillä. Ehkäpä kiirehdin liiaksikin. Pääasia on, että hän alusta alkaen jo osotti rakkautta minua kohtaan, vaikka olikin umpiluontoinen; iltaisin, kun tulin, otti hän minut ihastuneena vastaan, kertoa leperteli minulle (niin viattoman viehättävästi!) koko lapsuutensa ajan, kaikki nuoruudestaan, kodistaan, isästään ja äidistään. Mutta minä valoin koko tuon hurmoksen kerrassaan kylmällä vedellä. Ja siinä minun mielipiteeni olikin. Ihastukseen vastasin minä vaiti-ololla, hyvänsuovalla, tietysti… mutta hän huomasi kuitenkin pian, että oli ero välillämme ja että minä olin — arvoitus. Ja sitä minä pääasiallisesti tahdoinkin. Ehkäpä vain arvoituksen takia olin koko tämän tuhmuuden tehnytkin. Ensiksi, ankaruus, — ankaruuden varjossa toin hänen taloonikin. Sanalla sanoen, silloin, kävellessäni ja ollessani tyytyväinen, suunnittelinkin koko järjestelmäni. Ja ilman vähintäkään väkinäisyyttä tuli se aivan itsestään esiin. Eikä toisin ollakaan voinut, minun täytyi tehdä tämä järjestelmä vastustamattomasta syystä, vai joko minä, todella, herjaan itseäni! Järjestelmäni oli vilpitön. Vaan ei, kuulkaahan, jos kerran ihmistä tuomitsee, niin tuomittakoon hänet tosiasiain nojalla… Kuulkaahan:
Kuinka minä alkaisin, sillä on hyvin vaikeaa? Kun alkaa puolustaida, niin silloin vasta vaikea onkin. Nähkääs: nuoriso halveksii, esimerkiksi, rahaa, — mutta minä panin oitis painoa rahoille, annoin arvoa rahoille. Ja panin semmoisen painon, että hän yhä enemmän vaikeni. Siristi vain suuria silmiänsä, kuunteli, katseli ja oli vaiti. Nähkääs, nuoriso on jalomielinen, se on jalomielinen ja intomielinen, mutta suvaitsevaisuutta siinä ei paljoa ole; niin pian kuin jotakin vain on kierosti, niin on ylenkatse valmis. Minä taas tavoittelin mielen suuruutta, tahdoin istuttaa sitä suoraan sydämeen, saada sitä sydämelliseen katsantotapaan, niinhän? Otan inhottavan esimerkin: kuinka esimerkiksi olisin selittänyt lainakassani sellaiselle luonteelle? Tietysti en minä sitä suorastaan ottanut puheeksi, sillä silloin olisi näyttänyt ikäänkuin minä olisin pyytänyt anteeksi lainakassani tähden, vaan minä toimin, niin sanoakseni, ylpeydellä, puhelin melkein vaitiololla. Ja minä olen mestari vaitiololla puhumaan, minä olen koko ikäni siten puhunut, olenpa itsekseni näytellyt vaitiololla kokonaisia murhenäytelmiä. Oi, olenhan minäkin ollut onneton! Olen ollut kaikkien hylkäämä ja unhottama, eikä kukaan, ei kukaan sitä tiedä! Ja yhtäkkiä tuo kuusitoistavuotias sitte haali kokoon minusta kaikellaisia yksityisseikkoja kelvottomilta ihmisiltä ja luuli tietävänsä kaikki, vaikka kaikkein salaisin kuitenkin on jäänyt tämän miehen sydämen sopukkaan. Mutta minä vain olin vaiti ja varsinkin hänen kanssansa olin vaiti ihan eiliseen päivään asti, — ja miksikä olin vaiti? Ylpeydestä vain. Tahdoin, että hän itsestään saisi tietää, minutta, mutta ei vain kunnottomien ihmisten kertomuksista, että hän itse arvaisi ja käsittäisi, mikä mies olin. Ottaessani hänet talooni tahdoin täydellistä kunnioitusta itseäni kohtaan. Tahdoin, että hän seisoisi edessäni rukoillen kärsimyksieni puolesta — ja minä sen ansaitsin. Oi, minä olen aina ollut ylpeä, minä olen aina tahtonut joko kaikki tahi ei mitään! Ja juuri sentähden, etten tahtonut puolta onnea, vaan kaikki, — juuri sen tähden olinkin pakotettu silloin siten toimimaan: "että, muka, arvaahan asia itse ja pidä arvossa!" Sillä, myöntäkäähän itse, että jos olisin ruvennut hänelle selittämään ja kuiskaamaan, kiertelemään ja kunnioitusta anomaan, — niin olisi ollut sama, kuin jos olisin almua pyytänyt… Vaan mitäpäs… vaan mitäpäs minä siitä puhuu!
Tuhmaa, tuhmaa, tuhmaa ja tuhmaa! Ilmoitin hänelle silloin suoraan ja säälimättä (ja minä panen painoa siihen, että tein sen säälimättä) parilla sanalla, että nuorten jalomielisyys on mainio asia, mutta ettei se maksa ollenkaan mitään. Ja miksi ei maksa? Siksi, että sen helpolla saa, ilman elämän kokemusta; kaikki tuo on, niin sanoakseni, "olemassaolon ensimäisiä vaikutelmia", mutta katsotaanpas heitä itse teossa. Huokeahintainen jalomielisyys on aina helppo asia, jopa uhrata elämänsäkin — sekin on helppoa, sillä veri kiehuu ja voimien näytettä, kauneutta hirveästi tekee mieli. Mutta ottakaapa jalomielisyyden urotyö, hyvin raskas, hiljainen, huomaamaton, loistoton, herjattu, semmoinen, johon vaaditaan uhrausta paljon, vaan josta kunniaa ei lähde pisaraakaan, — jossa te, ilosta loistava mies, olette konnana kaikkien silmissä, vaikka olette rehellisin ihminen maailmassa, — koettakaapa siihen työhön ryhtyä, ehei, ettepä uskalla. Mutta minä, minä en ole koko ikänäni muuta tehnytkään, kuin siinä urotyössä taistellut… Alussa riiteli hän hirveästi vastaan, mutta alkoi sitte olla vaiti, jopa ihan täydellisesti, silmiänsä vain kovin siristi kuunnellessaan, suuria, suuria tarkkaavia silmiänsä. Ja… ja sitä paitsi huomasin minä yht'äkkiä tuon epäluottavan, äänettömän, ilkeän hymyn. Ja tuo hymy huulillaan tuli hän talooni. Totta on sekin, ettei hänellä ollut enää minne mennä…