Karamazovin veljekset II

by Fyodor Dostoyevsky

KOLMAS OSA JATKUU

Kahdeksas kirja

Mitja

1.

Kuzjma Samsonov

Dmitri Fjodorovitš, jolle Grušenjka lentäessään uuteen elämään oli »käskenyt» sanomaan viimeisen tervehdyksensä ja käskenyt ikuisesti muistamaan hänen lempensä tunnin, oli tällä hetkellä, tietämättä mitään siitä, mitä Grušenjkalle oli tapahtunut, niinikään suuren ahdistuksen ja huolten vallassa. Viimeisinä kahtena päivänä hän oli ollut sellaisessa sanoin kuvaamattomassa tilassa, että olisi todellakin voinut saada aivokuumeen, niinkuin hän itse myöhemmin sanoi. Aljoša ei ollut edellisen päivän aamuna voinut saada häntä käsiinsä, eikä veli Ivan samana päivänä saanut toimeen kohtausta hänen kanssaan ravintolassa. Hänen asuntonsa isäntäväki peitti hänen käskystään hänen jälkensä. Hän oli näinä kahtena päivänä aivan sananmukaisesti häärinyt joka puolella, »taistellen kohtaloaan vastaan ja koettaen pelastaa itsensä», kuten hän myöhemmin lausui, olipa muutamaksi tunniksi erään polttavan asian vuoksi kiitänyt pois kaupungista, vaikka hänestä oli kauheata poistua ja jättää Grušenjka vaikkapa hetkeksikin näkyvistään. Kaikki tämä selvitettiin myöhemmin mitä seikkaperäisimmin ja asiakirjain perusteella, mutta nyt mainitsemme vain kaikkein välttämättömimmät kohdat näiden hänen elämänsä kahden kauhean päivän historiasta, jotka hän eli sen hirveän katastrofin edellä, joka niin äkkiä järkähdytti hänen kohtaloaan.

Vaikka Grušenjka todella oli häntä rakastanut tunnin verran totisesti ja vilpittömästi, niin hän oli myös kiusannut häntä tänä aikana jonkin kerran tosiaankin julmasti ja säälimättömästi. Pääasia tässä on, että Mitja ei voinut arvata mitään Grušenjkan aikeista; mahdotonta oli myös päästä niiden perille houkuttelemalla hellyydellä tai väkivallalla: Grušenjka ei olisi millään ehdolla antautunut, vaan ainoastaan suuttunut ja jättänyt hänet kokonaan, sen hän ymmärsi silloin selvästi. Hän epäili silloin varsin oikein, että Grušenjka itsekin kävi jonkinmoista taistelua ja oli jonkinmoisen tavallisuudesta poikkeavan epäröinnin vallassa, aikoi tehdä jonkin päätöksen eikä voinut päästä tulokseen, ja siksipä hän syystä kyllä otaksui, sydämen ahdistusta tuntien, että joinakin hetkinä Grušenjkan suorastaan täytyi vihata häntä ja hänen intohimoaan. Kenties olikin niin, mutta mitä Grušenjka nimenomaan kaihosi, sitä hän ei kuitenkaan ymmärtänyt. Oikeastaan häntä kiusaava kysymys hänen mielessään kiteytyi ainoastaan kahteen määritelmään: Joko hän, Mitja, tai Fjodor Pavlovitš. Tässä on sivumennen merkittävä eräs varma tosiseikka: hän oli varma siitä, että Fjodor Pavlovitš ehdottomasti esittää (jollei jo ollut esittänyt) Grušenjkalle laillista avioliittoa, eikä hän hetkeäkään uskonut, että vanha irstailija toivoo selviävänsä vain kolmellatuhannella. Tähän johtopäätökseen Mitja oli tullut tuntien Grušenjkan ja tämän luonteen. Siksipä hänestä aika ajoin saattoi näyttääkin siltä, että koko Grušenjkan kärsimys ja koko hänen epäröintinsä johtui ainoastaan siitä, että hän ei tietänyt, kumman heistä valitsisi ja kumpi heistä olisi hänelle edullisempi. »Upseerin», t.s. Grušenjkan elämän kohtaloihin niin paljon vaikuttaneen miehen, pikaista palaamista, jota Grušenjka odotti niin kiihtyneenä ja peloissaan, ei Mitja — omituista kyllä — näinä päivinä edes ottanut ajatellakseen. Totta oli, että Grušenjka aivan viime päivinä ei ollut hänen kanssaan ollenkaan puhunut tästä. Kuitenkin hän tiesi aivan hyvin Grušenjkan itsensä kertomuksesta siitä kirjeestä, jonka tämä kuukausi sitten oli saanut tuolta entiseltä viettelijältään, tiesipä osittain kirjeen sisällyksenkin. Silloin oli Grušenjka eräänä ilkeänä hetkenään näyttänyt hänelle tämän kirjeen, mutta Grušenjkan ihmeeksi hän ei antanut sille juuri mitään arvoa. Ja hyvin vaikeata olisi selittää, mistä syystä: kenties yksinkertaisesti sen tähden, että kun häntä itseään näännytti sen taistelun koko säädyttömyys ja kauheus, jota hän kävi omaa isäänsä vastaan tämän naisen tähden, niin hän ei enää voinut ajatellakaan mitään hänelle itselleen peloittavampaa ja vaarallisempaa, ei ainakaan siihen aikaan. Sulhaseen, joka oli ilmestynyt jostakin oltuaan viisi vuotta kateissa, hän suorastaan ei uskonut, varsinkaan ei siihen, että tämä saapuisi kohta. Ja itse tuossa »upseerin» ensimmäisessä kirjeessäkin, joka oli näytetty Mitenjkalle, puhuttiin tämän uuden kilpailijan saapumisesta sangen epämääräisesti: kirje oli hyvin hämärä, hyvin korkealentoinen ja täynnä vain tunteellisuutta. On huomattava, että Grušenjka sillä kertaa ei ollut näyttänyt hänelle kirjeen viimeisiä rivejä, joissa puhuttiin paluusta jonkin verran täsmällisemmin. Lisäksi vielä Mitenjka muisteli jälkeenpäin huomanneensa tuolla hetkellä Grušenjkan kasvoissa ikäänkuin jonkinmoista tahdotonta ja ylpeätä halveksimista tuota Siperiasta tullutta tervehdystä kohtaan. Tämän jälkeen ei Grušenjka ollut kertonut Mitenjkalle mitään muusta yhteydestään tämän uuden kilpailijan kanssa. Näin hän oli vähitellen kokonaan unohtanut upseerin. Hän ajatteli ainoastaan sitä, että kävipä miten tahansa ja saipa asia minkä käänteen tahansa, niin tulossa oleva lopullinen yhteentörmäys hänen ja Fjodor Pavlovitšin välillä oli kovin lähellä ja oli saatava selvitetyksi ennen kuin mikään muu. Mielenahdistuksen vallassa hän odotti joka hetki Grušenjkan ratkaisua ja uskoi kaiken aikaa sen tapahtuvan odottamatta, hetken hurmiossa. Grušenjka sanoo äkkiä hänelle: »Ota minut, olen ikuisesti sinun», — ja kaikki on päättynyt: hän ottaa Grušenjkan ja vie hänet heti maailman ääriin. Oi, hän vie hänet heti mahdollisimman kauas, jollei maailman ääriin, niin jonnekin Venäjän rajoille, menee siellä hänen kanssaan naimisiin ja asettuu hänen kanssaan asumaan incognito, niin ettei kukaan tiedä heistä kerrassaan mitään, ei täällä eikä siellä eikä missään. Silloin, oi, silloin alkaa heti aivan toinen elämä! Tästä toisesta, uudistuneesta ja »hyveellisestä» elämästä (»ehdottomasti, ehdottomasti hyveellisestä») hän haaveksi joka hetki ja kiihkeästi. Hän janosi tätä ylösnousemusta ja uudistusta. Iljettävä liejuhauta, johon hän oli takertunut omasta tahdostaan, tuntui hänestä kovin vastenmieliseltä, ja kuten hyvin monet tämmöisissä tapauksissa, samoin hänkin pani uskonsa ensisijassa paikan muutokseen: kunhan vapautuisi näistä ihmisistä, näistä oloista, kunhan vain pääsisi pois tästä kirotusta paikasta, niin — kaikki syntyisi uudelleen, kaikki lähtisi menemään uutta latua! Niin hän uskoi ja tätä hän ikävöi.

Mutta näin kävisi vain, jos kysymys saisi ensimmäisen, onnellisen ratkaisun. Oli olemassa toinenkin ratkaisu, mieleen nousi toinenkin, mutta kauhea mahdollisuus. Grušenjka sanoo yhtäkkiä hänelle: »Mene pois, minä olen juuri sopinut Fjodor Pavlovitšin kanssa ja menen hänen kanssaan naimisiin enkä tarvitse sinua», — ja silloin… mutta silloin… Mitja ei kylläkään tietänyt, mitä silloin tapahtuisi, ei tietänyt aivan viimeiseen hetkeen asti, se on mainittava hänen puolustuksekseen. Hänellä ei ollut mitään täsmälleen määriteltyjä aikeita. Hän vain piti silmällä, vakoili ja kiusasi itseään, mutta valmistautui muutoin vain kohtalonsa ensimmäisen, onnellisen ratkaisun varalta. Vieläpä hän karkoittikin mielestään kaikki muut ajatukset. Mutta tässä alkoi jo aivan toinen vaikeus, aivan uusi ja syrjäinen, mutta myös kohtalokas seikka, joka ei ollut ratkaistavissa?

Nimittäin jos Grušenjka sanoo hänelle: »Minä olen sinun omasi, vie minut pois», niin kuinka hän hänet vie? Mistä hän saa siihen keinot, rahat? Häneltä olivat juuri nyt tyrehtyneet kaikki tähän saakka niin monen vuoden kuluessa yhtä mittaa jatkuneet tulonsa, jotka johtuivat Fjodor Pavlovitšin antimista. Tietysti Grušenjkalla oli rahoja, mutta tässä suhteessa ilmeni Mitjassa äkkiä suuri ylpeys: hän tahtoi viedä itse hänet pois ja aloittaa hänen kanssaan uutta elämää omilla eikä hänen varoillaan; hän ei voinut kuvitellakaan, että ottaisi Grušenjkalta rahoja, ja tämä ajatus tuotti hänelle niin suurta kärsimystä, että hän lopulta tunsi kiusallista inhoa. En syvenny tässä tähän tosiasiaan, en ryhdy sitä analysoimaan, vaan huomautan ainoastaan: sellainen oli hänen sielunsa rakenne tällä hetkellä. Tämä kaikki saattoi välillisesti ja ikäänkuin tiedottomasti johtua myös hänen salaisista omantunnontuskistaan sen johdosta, että hän oli tavallaan varastanut Katerina Ivanovnan rahat: »Toisen edessä olen konna ja toisen edessä osoittaudun heti taas konnaksi», ajatteli hän silloin, kuten myöhemmin itse tunnusti: »Ja jos Grušenjka saa tietää, niin hän ei itsekään tahdo ottaa tämmöistä konnaa.» Mistä siis oli otettava varat, mistä otettava nämä kohtalokkaat rahat? Muuten on kaikki hukassa eikä synny mitään, »ja yksinomaan sen tähden, ettei ollut riittävästi rahaa, oi, se on häpeä!»

Menen kertomuksessani kauemmaksi eteenpäin: siinäpä se onkin, että hän ehkä tiesikin, mistä voisi saada nämä rahat, tiesi ehkä, missä ne olivatkin. Yksityiskohtaisemmin en tällä kertaa esitä mitään, sillä kaikki selviää myöhemmin; mutta hänen suurin onnettomuutensa, — sanon sen, vaikkapa se on epäselvää, — oli tämä: voidakseen ottaa nuo jossakin olevat varat, ollakseen oikeutettu ne ottamaan, hänen oli ensin palautettava kolmetuhatta ruplaa Katerina Ivanovnalle — muuten »minä olen taskuvaras, konna, mutta uutta elämää en tahdo aloittaa konnana», päätti Mitja, ja siksi hän oli päättänyt mullistaa koko maailman, jos niin tarvittiin, mutta ehdottomasti toimittaa nuo kolmetuhatta takaisin Katerina Ivanovnalle millä tavalla tahansa ja ennen kaikkea. Tämän päätöksen syntymisen lopullinen prosessi oli hänessä tapahtunut niin sanoakseni hänen elämänsä aivan viimeisinä hetkinä, nimittäin kun hän viimeksi oli tavannut Aljošan kaksi päivää sitten illalla tiellä, sen jälkeen kuin Grušenjka oli loukannut Katerina Ivanovnaa ja Mitja, kuultuaan Aljošan kertomuksen tästä tapahtumasta, oli tunnustanut olevansa konna ja käskenyt kertoa sen Katerina Ivanovnalle, »jos tämä voi jossakin määrin tehdä hänen oloansa helpommaksi». Silloin, tuona samana yönä, hän oli erottuaan veljestään tuntenut kiihkoissaan, että hänen on parempi vaikkapa »tappaa ja ryöstää joku, mutta maksaa Katjalle velka». »Olkoon mieluummin niin, että minä tuon murhatun ja ryöstetyn edessä ja kaikkien ihmisten silmissä olen murhaaja ja varas ja menen Siperiaan, kuin että Katjalla olisi oikeus sanoa, että minä petin hänet ja varastin häneltä rahat sekä karkasin näillä rahoilla Grušenjkan kanssa aloittamaan hyveellistä elämää! Tätä minä en voi!» Näin lausui hampaitaan kiristellen Mitja ja saattoi aika ajoin todellakin kuvitella saavansa lopuksi aivotulehduksen. Mutta nyt hän vielä kamppaili…

Omituista: luulisi, että kun hän oli näin päättänyt, niin hänellä ei enää voinut olla jäljellä mitään muuta kuin epätoivo; sillä mistä saattoi äkkiä ottaa sellaisen rahasumman, varsinkin hänen kaltaisensa köyhä raukka? Mutta kuitenkin hän koko tuon ajan loppuun asti toivoi, että saa nuo kolmetuhatta, että ne tulevat, lentävät hänelle ikäänkuin itsestään, vaikkapa taivaasta. Niinpä juuri onkin sellaisten laita, jotka niinkuin Dmitri Fjodorovitškin koko elämänsä ajan osaavat vain tuhlata ja panna menemään perittyjä, vaivatta saatuja rahoja, mutta joilla ei ole mitään käsitystä siitä, miten rahaa hankitaan. Mitä fantastisimpia ajatuksia oli alkanut pyöriä hänen päässään heti sen jälkeen kuin hän toissa päivänä oli eronnut Aljošasta, ja hänen kaikki ajatuksensa menivät aivan sekaisin. Siitä johtui, että hän ensimmäiseksi ryhtyi sangen hurjaan yritykseen. Niin, kenties juuri tämmöisissä tiloissa tämänkaltaisista ihmisistä kaikkein mahdottomimmat ja fantastisimmat yritykset näyttävät ensimmäisiltä mahdollisilta. Hän päätti äkkiä mennä kauppias Samsonovin, Grušenjkan suojelijan luo ja esittää hänelle erään »suunnitelman», saada häneltä tätä »suunnitelmaa» vastaan heti koko tarvitsemansa rahasumman; suunnitelmaa liikeyrityksenä ajatellen hän ei epäillyt ollenkaan, vaan epäili ainoastaan sitä, miten arvostelee hänen päähänpälkähdystään itse Samsonov, jos hän ei tahdo katsoa sitä ainoastaan liikeyrityksen kannalta. Vaikka Mitja tunsikin tämän kauppiaan ulkonäöltä, niin hän ei kuitenkaan ollut tuttu hänen kanssaan eikä edes ollut kertaakaan puhunut hänen kanssaan. Mutta jostakin syystä hänessä jo kauan sitten oli syntynyt vakaumus, että tämä vanha irstailija, joka nyt oli henkihieverissä, nyt kenties ei ollenkaan olisi sitä vastaan, että Grušenjka järjestäisi elämänsä jollakin kunniallisella tavalla ja menisi naimisiin »luotettavan miehen» kanssa. Eikä hän vain ole panematta vastaan, vaan haluaa itsekin sitä ja tilaisuuden ilmaantuessa itsekin on valmis asiaa edistämään. Joistakin huhuistako vai joistakin Grušenjkan sanoistako Mitja lienee myös tehnyt sen johtopäätöksen, että ukko kenties soisi Grušenjkalle mieluummin hänet kuin Fjodor Pavlovitšin. Kenties monen kertomuksemme lukijan mielestä tämä hänen luulonsa, että saisi tuolla tavoin apua, ja hänen aikeensa ottaa morsiamensa niin sanoakseni tämän suojelijan käsistä, tuntuu liian karkealta ja häikäilemättömältä Dmitri Fjodorovitšin puolelta. Voin huomauttaa vain sen, että Grušenjkan entisyys näytti Mitjan mielestä olevan jo kokonaan lopussa. Hän katseli tätä menneisyyttä rajattomalla säälillä ja päätti intohimonsa koko hehkulla, että kun Grušenjka lausuu hänelle rakastavansa häntä ja menevänsä hänen kanssaan naimisiin, niin samassa heti on olemassa uusi Grušenjka ja yhdessä hänen kanssaan myös aivan uusi Dmitri Fjodorovitš, ilman mitään vikoja ja vain hyveellinen: he kumpikin antavat anteeksi toisilleen ja alkavat elää aivan uudella tavalla. Mitä taas tulee Kuzjma Samsonoviin, niin tätä hän piti tuossa Grušenjkan entisessä, jo ohitse menneessä elämänkaudessa Grušenjkan elämään kohtalokkaasti vaikuttaneena miehenä, jota Grušenjka ei kuitenkaan koskaan ollut rakastanut ja joka myös, se oli tässä tärkeintä, jo oli »mennyt ohi», oli loppunut, niin että häntäkään nyt ei lainkaan ollut olemassa. Kaiken lisäksi Mitja ei voinut enää pitää häntä ihmisenäkään, sillä tunnettua oli kaikille ja koko kaupungille, että hän oli vain sairas raunio, joka oli säilyttänyt Grušenjkaan niin sanoakseni vain isällisen suhteen, aivan toisella pohjalla kuin ennen, ja että näin oli ollut jo pitkän aikaa. Joka tapauksessa tässä oli paljon vilpittömyyttäkin Mitjan puolelta, sillä kaikista vioistaan huolimatta hän oli sangen suora mies. Tämän suoruutensa vuoksi hän muun muassa oli vakavasti vakuutettu siitä, että vanha Kuzjma nyt valmistautuessaan lähtemään toiseen maailmaan tuntee vilpitöntä katumusta entisen käytöksensä johdosta Grušenjkaa kohtaan ja ettei Grušenjkalla ole uskollisempaa suojelijaa ja ystävää kuin tämä nyt jo vaaraton ukko.

Keskusteltuaan Aljošan kanssa kedolla ei Mitja ollut nukkunut juuri ollenkaan koko yönä, ja seuraavana päivänä hän ilmestyi Samsonovin taloon kello kymmenen tienoissa aamulla ja käski ilmoittaa tulostaan. Tämä talo oli vanha, synkkä, hyvin iso, kaksikerroksinen, ja siihen kuului piha- ja sivurakennuksia. Alakerroksessa asuivat Samsonovin kaksi nainutta poikaa perheineen, hänen hyvin vanha sisarensa ja yksi naimaton tytär. Sivurakennuksessa asusti kaksi hänen kauppa-apulaistaan, joista toisella oli myös iso perhe. Sekä lapsilla että kauppa-apulaisilla oli ahdasta asunnoissaan, mutta talon yläkerroksen piti ukko yksin hallussaan eikä päästänyt luokseen asumaan edes tytärtäänkään, joka hoiti häntä ja jonka piti määrättyinä tunteina ja epämääräisinä aikoina ukon kutsuessa joka kerta juosta alhaalta hänen luokseen ylös, huolimatta häntä jo kauan vaivanneesta hengenahdistuksesta. Tämän »yläkerran» muodosti joukko suuria loistohuoneita, jotka oli kalustettu vanhanaikaiseen kauppiastapaan, pitkät, ikävät rivit kömpelötekoisia mahonkisia tuoleja ja nojatuoleja seinustoilla, verhoihin käärittyjä kristallisia kynttiläkruunuja katoissa, kolkon näköisiä kuvastimia seinillä ikkunain välissä. Kaikki nämä huoneet seisoivat aivan käyttämättöminä, sillä sairas ukko oli vetäytynyt yhteen ainoaan huoneeseen, kaukana perällä olevaan makuuhuoneeseensa, jossa häntä palveli vanha palvelijatar, tukka huiviin käärittynä, ja palvelijapoika, joka oleili eteisessä laatikkopenkillä. Kävellä ei ukko juuri ollenkaan voinut, kun hänen jalkansa olivat turvonneet, ja vain harvoin hän nousi nahkaisesta nojatuolistaan, jolloin eukko tukien häntä kainalosta kävelytti häntä kerran tai pari ympäri huoneen. Hän oli ankara ja harvapuheinen myös tätä eukkoa kohtaan. Kun hänelle ilmoitettiin »kapteenin» tulo, niin hän heti käski ilmoittaa, ettei ota vastaan. Mutta Mitja oli itsepintainen ja pyysi uudelleen ilmoittamaan itsensä. Kuzjma Kuzjmitš tiedusteli tarkasti palvelijapojalta: miltä se näyttää, eikö ole juovuksissa? Eikö se räyhää? Vastaukseksi hän sai, että »ei ole päissään, mutta ei tahdo mennä pois». Ukko käski viedä uudelleen kieltävän vastauksen. Silloin Mitja, joka oli aavistanut tätä ja tämän varalta vartavasten ottanut mukaansa paperia ja lyijykynän, kirjoitti selvästi paperipalalle yhden rivin: »Mitä tärkeimmän asian johdosta, joka läheisesti koskee Agrafena Aleksandrovnaa», ja lähetti sen ukolle. Vähän aikaa ajateltuaan ukko käski palvelijapojan viedä vieraan saliin ja lähetti eukon alas käskemään hänen nuorinta poikaansa tulemaan heti hänen luokseen ylös. Tämä nuorin poika, joka oli noin kuuden jalan mittainen mies ja määrättömän väkevä sekä oli aina sileäksi ajettu ja saksalaiseen tapaan puettu (itse Samsonov oli puettu viittaan ja oli pitkäpartainen), saapui heti ja mitään puhumatta. Kaikki he vapisivat isän edessä. Isä ei ollut kutsunut tätä nuorta miestä sen tähden, että olisi pelännyt »kapteenia», sillä hän ei ollut ensinkään arka luonteeltaan, vaan muuten vain kaiken varalta, etupäässä todistajaksi. Poikansa kanssa, joka talutti häntä, ja palvelijapojan seuraamana hän viimein tulla laahusti saliin. Täytyy otaksua, että hän tunsi myös jonkinmoista varsin voimakasta uteliaisuutta. Tämä sali, jossa Mitja odotti, oli hyvin iso, synkkä, mieltä ikävystyttävä huone, jossa oli kaksi ikkunaa, »marmoriset» seinät ja kolme hirveän isoa kristallista kynttiläkruunua katossa. Mitja istui pienellä tuolilla ulos johtavan oven luona ja odotti hermostuneen kärsimättömästi kohtaloansa. Kun ukko saapui vastapäätä olevasta ovesta, jonne oli kymmenkunta syltä matkaa Mitjan tuolista, niin tämä äkkiä hypähti pystyyn ja lähti astumaan häntä vastaan lujilla, pitkillä sotilaan askelilla. Mitja oli hyvin puettu, napitetussa takissa, pyöreä hattu ja mustat hansikkaat kädessä, aivan samoin kuin oli ollut puettu kolme päivää aikaisemmin luostarissa luostarinvanhimman luona, perhekokouksessa Fjodor Pavlovitšin ja veljiensä seurassa. Ukko odotti, häntä arvokkaana ja ankarana seisoen paikallaan, ja Mitja tunsi heti, että hänen lähestyessään ukko oli päässyt täysin selville hänestä. Mitjaa hämmästyttivät Kuzjma Kuzjmitšin viime aikoina tavattomasti pöhöttyneet kasvot: hänen muutenkin paksu alahuulensa oli nyt kuin riippuva makkara. Arvokkaasti ja ääneti hän kumarsi vieraalle, osoitti hänelle sohvan luona olevaa nojatuolia ja alkoi itse hitaasti poikansa käteen nojaten ja sairaan tavoin ähkien laskeutua istumaan vastapäätä Mitjaa sohvalle, niin että tämä nähdessään sairaan miehen ponnistukset heti alkoi tuntea sydämessään katumusta ja herkkää häpeän tunnetta nykyisen mitättömyytensä johdosta niin arvokkaan henkilön edessä, jota hän oli tullut vaivaamaan.

— Mitä te, hyvä herra, tahdotte minusta? — lausui ukko, päästyään viimein istumaan, hitaasti, selvästi, mutta kohteliaasti.

Mitja hätkähti, aikoi hypähtää pystyyn, mutta istahti taas. Sitten hän heti alkoi puhua kovalla äänellä, nopeasti, hermostuneesti, eleitä tehden ja hyvin kiihtyneenä. Näkyi, että siinä mies on mennyt äärimmäiselle rajalle, on tuhon oma ja etsii viimeistä pelastuskeinoa, ja jos ei onnistu, niin on valmis heti hukkumaan. Kaiken tämän ukko Samsonov luultavasti ymmärsi silmänräpäyksessä, vaikka hänen kasvonsa kaiken aikaa olivat liikkumattomat ja kylmät kuin kuvapatsaan.

— Jalosukuinen Kuzjma Kuzjmitš on luultavasti jo useasti kuullut minun riidoistani isäni Fjodor Pavlovitšin kanssa, joka on ryöstänyt minulta äitini perinnön… sillä koko kaupunki juoruaa tästä… koska täällä kaikki juoruavat siitä, mistä ei tarvitsisi… Ja sitäpaitsi on voinut tulla tiedoksi myös Grušenjkan… anteeksi: Agrafena Aleksandrovnan kautta… kunnioitettavan ja suuressa arvossa pitämäni Agrafena Aleksandrovnan… — näin alkoi Mitja ja sekaantui jo ensimmäisissä sanoissaan. Mutta me emme tässä esitä sananmukaisesti hänen koko puhettaan, vaan ainoastaan selostamme sen. Asia muka on semmoinen, että hän, Mitja, vielä kolme kuukautta sitten vasiten neuvotteli (hän lausui nimenomaan »vasiten» eikä vartavasten) asianajajan kanssa läänin pääkaupungissa, kuuluisan asianajajan, Kuzjma Kuzjmitš, Pavel Pavlovitš Korneplodovin kanssa, olette varmaankin kuullut? Perin viisas mies, miltei valtiomiehen äly… tuntee teidätkin… mainitsi teitä mitä mairittelevimmin… takertui Mitja toistamiseen puheessaan. Mutta nämä katkeamiset eivät saaneet häntä pysähtymään, hän hyppäsi heti niiden yli ja riensi yhä eteenpäin. Tämä samainen Korneplodov, kyseltyään asioita seikkaperäisesti ja tarkastettuaan ne asiakirjat, jotka Mitja saattoi hänelle esittää (asiakirjoista Mitja puhui epäselvästi ja kiiruhti erityisesti tässä paikassa), oli sitä mieltä, että Tšermašnjan kylään nähden, jonka kylän muka pitäisi kuulua hänelle, Mitjalle, äidin perintönä, voisi todellakin aloittaa jutun ja sillä ahdistaa hävytöntä ukkoa… »sillä eivät kaikki tiet ole tukossa, ja oikeudenhoito kyllä tietää, mistä on tunkeuduttava läpi». Sanalla sanoen, voisi toivoa saavansa Fjodor Pavlovitšiltä, lisää vielä kuusi- tai seitsemäntuhatta, koska Tšermašnja on kuitenkin vähintään kahdenkymmenenviidentuhannen arvoinen, tai oikeastaan varmastikin kahdenkymmenenkahdeksan, »kolmenkymmenen, kolmenkymmenentuhannen, Kuzjma Kuzjmitš, enkä minä, ajatelkaahan, ole tältä kovasydämiseltä mieheltä saanut seitsemäätoistakaan!…» Niin että minä, Mitja, silloin tämän asian jätin sikseen, sillä en minä ymmärrä mitään oikeusjutuista, mutta tänne tultuani jouduin ällistyksekseni uloshaun alaiseksi (tässä Mitja taas sekaantui ja hyppäsi taas jyrkästi toiseen asiaan): niinpä että ettekö te, jalosukuinen Kuzjma Kuzjmitš, haluaisi ottaa kaikkia minun oikeuksiani tuota petoa kohtaan ja antaa siitä minulle vain kolmetuhatta… Tehän ette missään tapauksessa voi joutua kärsimään tappiota, sen vannon kunniani kautta, kunniani kautta, vaan voitte päinvastoin ansaita kuusi- tai seitsemäntuhatta kolmen asemesta… Mutta pääasia on, että asia päätetään »jo tänään». »Minä toimitan notaarille taikka miten vain tarvitaan… Sanalla sanoen, minä olen valmis kaikkeen, annan kaikki asiakirjat mitä vaaditte, allekirjoitan kaikki… ja me laittaisimme heti kuntoon tämän paperin, ja jos suinkin mahdollista, jos suinkin mahdollista, jo tänä aamuna… Te antaisitte minulle nuo kolmetuhatta… sillä kukapa muu on teidän veroisenne rahamies tässä kaupungissa… ja sillä te pelastaisitte minut… sanalla sanoen, pelastaisitte minut hyvää asiaa varten, jaloa asiaa varten, voi sanoa… sillä minulla on mitä kunniallisimmat tunteet erästä henkilöä kohtaan, jonka te hyvin tunnette ja josta pidätte huolta isällisesti. En olisi muuten tullutkaan, jos ette tekisi sitä isällisesti. Ja, jos niin tahdotte, niin tässä on kolahtanut kolme päätä yhteen, sillä kohtalo — se on hirvitys, Kuzjma Kuzjmitš! Realismia, Kuzjma Kuzjmitš, realismia! Mutta koska teidät on jo kauan sitten pitänyt jättää huomioon ottamatta, niin jää jäljelle kaksi päätä, kuten lausuin, kenties lausuin kömpelösti, mutta minä en olekaan kirjailija. Se on, toinen pää on minun, ja toinen on tuon pedon. Siis valitkaa: minäkö vai peto? Kaikki on nyt teidän käsissänne — kolme kohtaloa ja kaksi arpaa… Antakaa anteeksi, minä sekaannuin, mutta te ymmärrätte… minä näen teidän kunnioitettavista silmistänne, että te olette ymmärtänyt… Mutta jos ette ole ymmärtänyt, niin hukun jo tänään, siinä se!»

Mitja katkaisi järjettömän puheensa tuohon »siinä se» ja hypähti paikaltaan odottaen vastausta typerään ehdotukseensa. Lausuessaan viimeisen lauseensa hän tunsi äkkiä ja toivottomasti, että kaikki oli mennyt myttyyn ja, mikä oli tärkeintä, että hän oli puhunut hirmuisen joukon pötyä. »Omituista, tänne tullessani näytti kaikki hyvältä, ja nyt se on pötyä!» välähti äkkiä hänen toivottomassa päässään. Kaiken aikaa hänen puhuessaan oli ukko istunut liikkumatta ja jäisin katsein tarkannut häntä. Pitäen häntä kuitenkin noin minuutin verran odotuksen vallassa Kuzjma Kutzjmitš viimein lausui mitä päättävimmällä ja lohduttomimmalla äänenpainolla:

— Suokaa anteeksi, me emme harjoita tämänlaatuisia liiketoimia.

Mitja tunsi äkkiä jalkojensa pettävän.

— Kuinkas minä nyt, Kuzjma Kuzjmitš, — mutisi hän hymyillen hervottomasti. — Minähän olen nyt mennyttä miestä, vai mitä te arvelette?

— Suokaa anteeksi…

Mitja seisoi yhä ja katseli jäykästi ja liikkumattomana, ja huomasi yhtäkkiä, että jotakin liikahti ukon kasvoissa. Hän vavahti.

— Katsokaahan, hyvä herra, tämmöiset asiat ovat meille hankalat, — lausui ukko hitaasti, — alkaa käräjöinnit, täytyy käyttää asianajajia, siinä on ihan hukassa! Mutta jos tahdotte, niin täällä on eräs mies, jonka puoleen voisitte kääntyä…

— Herra Jumala, kuka se on!… Te saatte minut jälleen elämään, Kuzjma
Kuzjmitš, — alkoi Mitja äkkiä epäselvästi puhua.

— Hän ei ole täkäläinen, se mies, eikä häntä nyt täällä ole. Hän tekee talonpoikien kanssa metsäkauppoja, on nimeltään Ljagavyi. Jo vuoden verran hän on hieronut Fjodor Pavlovitšin kanssa kauppaa tuosta lehdostanne Tšermašnjassa, mutta eivät sovi hinnasta, olette kukaties kuullut. Nyt hän on taas tullut ja asustaa nyt pappi Iljinskin luona, Volovjan kievarista lienee sinne noin kaksitoista virstaa, Iljinskin kylässä. Hän on kirjoittanut tänne minullekin tästä asiasta, nimittäin tästä metsiköstä, pyysi neuvoa. Fjodor Pavlovitš aikoo itse mennä hänen luokseen. Niin että jos te ennättäisitte ennen Fjodor Pavlovitšia ja esittäisitte Ljagavyille samaa, mitä puhuitte minulle, niin kenties syntyy hänen kanssaan kaupat…

— Nerokas ajatus! — keskeytti Mitja innostuneena. — Hän juuri, hänelle se juuri sopii! Hän hieroo kauppaa, häneltä pyydetään paljon, ja nyt hän juuri saakin omistuskirjan siihen, hahaha! — Ja Mitja alkoi äkkiä nauraa lyhyttä, puisevaa nauruaan, aivan odottamatta, niin että Samsonovinkin pää nytkähti.

— Kuinka voin kiittää teitä, Kuzjma Kuzjmitš, — intoili Mitja.

— Ei mitään, — sanoi Samsonov kumartaen päätään alemmaksi.

— Te ette tiedäkään, te olette pelastanut minut, oi, minut toi teidän luoksenne aavistus… Siis tuon papin luo!

— Ei kestä kiittää.

— Riennän ja lennän. Olen käyttänyt väärin teidän terveydentilaanne.
En ikänäni unohda tätä, venäläinen mies sanoo teille tämän, Kuzjma
Kuzjmitš, v-venäläinen mies!

— Jaa-hah.

Mitja oli tarttumaisillaan ukon käteen puristaakseen sitä, mutta jotakin ilkeämielistä välähti tämän silmissä. Mitja veti takaisin kätensä, mutta soimasi heti itseään epäluuloisuudesta. »Hän on väsynyt»… välähti hänen mielessään.

— Hänen tähtensä! Hänen tähtensä, Kuzjma Kuzjmitš! Te ymmärrätte, että se on hänen tähtensä! — rääkäisi hän äkkiä, niin että koko sali kajahti, kumarsi, kääntyi jyrkästi ympäri ja lähti entiseen tapaan nopein ja pitkin askelin taakseen katsomatta ovea kohti. Hän värisi innostuksesta. »Olinhan ihan tuhon omaksi joutumassa, ja nyt suojelusenkeli pelasti», liikkui hänen mielessään. »Jos kerran sellainen käytännön mies kuin tämä ukko (ihmeen jalo ukko, ja millainen ryhti!) osoitti tälle tielle, niin… niin tietysti voitto on varma. Heti ja aika kyytiä! Ennen yön tuloa palaan, yöllä palaan, mutta asia on voitettu. Saattoiko ukko todellakin pitää minua pilkkanaan?» Näin huudahteli Mitja astellessaan asuntoonsa, eikä hän mielessään tietysti muuta voinut kuvitellakaan, t.s. joko se oli asiallinen neuvo (semmoisen käytännöllisen miehen antama), — joka johtui asiantuntemuksesta ja tuon Ljagavyin (omituinen sukunimi!) tuntemisesta tai — tai ukko oli tehnyt hänestä pilaa! Voi! Tuo jälkimmäinen ajatus vain olikin oikea. Myöhemmin, pitkän ajan kuluttua, kun koko katastrofi jo oli tapahtunut, ukko Samsonov itse nauraen tunnusti pitäneensä silloin »kapteenia» pilanaan. Hän oli ilkeä, kylmä ja ivallinen mies, jolla sen lisäksi oli sairaalloiset antipatiat. Kapteenin innostunut muotokuva, tämän »tuhlarin ja rahojen syytäjän» typerä uskoko, että hän, Samsonov, voi tarttua sellaiseen mielettömyyteen kuin oli hänen »suunnitelmansa», mustasukkaisuusko Grušenjkaan nähden, jonka nimeen »tämä huimapää» oli tullut hänen luokseen hupsuttelulla saamaan rahoja, — en tiedä, mikä nimenomaan sai silloin ukon toimimaan, mutta sillä hetkellä, kun Mitja seisoi hänen edessään tuntien jalkojensa pettävän ja älyttömästi huudahteli olevansa mennyt mies, — sillä hetkellä ukko katsoi häneen rajattoman ilkeyden valtaamana ja keksi pitää häntä pilkkanaan. Mitjan mentyä Kuzjma Kuzjmitš kalpeana kiukusta kääntyi poikansa puoleen ja käski laittamaan niin, ettei vastedes tuota kerjäläistä täällä näkyisi, eikä häntä saisi päästää pihallekaan, muuten…

Hän ei lausunut julki, mikä olisi seurauksena, mutta hänen poikansakin, joka usein oli nähnyt hänet vihastuneena, vavahti pelästyksestä. Kokonaisen tunnin sen jälkeen ukko tärisi vihasta ja tuli iltaan mennessä niin sairaaksi, että lähetti hakemaan lääkäriä.

2.

Ljagavyi

Piti siis lähteä »laukkaamaan», mutta rahoja hevosten tilaamiseen ei ollut kopeekkaakaan, t.s., oli kaksi kaksikymmenkopeekkaista, mutta siinä olikin kaikki, kaikki, mitä oli jäänyt niin monien vuosien entisestä omaisuudesta! Mutta hänellä oli kotona vanha hopeainen kello, joka jo kauan sitten oli lakannut käymästä. Hän sieppasi sen ja vei juutalaiselle kellosepälle, jolla oli pieni kauppa markkinapaikalla. Tämä antoi hänelle siitä kuusi ruplaa. »En odottanut saavani niinkään paljoa!» huudahti ihastunut Mitja (hän oli yhä edelleen ihastuksissaan), kaappasi kuusi ruplaansa ja juoksi kotiinsa. Kotona hän täydensi rahamääräänsä lainaamalla isäntäväeltään kolme ruplaa, minkä nämä antoivat hänelle mielellään, vaikka ne olivatkin heidän viimeiset rahansa, niin paljon he hänestä pitivät. Innostuksensa tilassa Mitja samassa ilmoitti heille, että hänen kohtalonsa nyt ratkaistaan, ja kertoi heille, hyvin kiireesti tietenkin, melkein koko »suunnitelmansa», jonka hän äsken juuri oli esittänyt Samsonoville, sekä Samsonovin antaman ratkaisun, tulevat toiveensa ym. Isäntäväelleen hän oli ennenkin uskonut monta salaisuuttaan, ja senvuoksi nämä pitivätkin häntä omana ihmisenä eikä ollenkaan ylpeänä herrana. Saatuaan tällä tavoin kokoon yhdeksän ruplaa Mitja lähetti tilaamaan kyytihevoset Volovjan majataloon. Mutta tällä lailla painui mieliin ja tuli pannuksi merkille se tosiasia, että »erään tapahtuman edellisenä päivänä Mitjalla ei ollut kopeekkaakaan ja että hän saadakseen rahoja möi kellonsa ja lainasi isäntäväeltään kolme ruplaa, kaikki todistajain läsnäollessa».

Huomautan tästä asiasta ennakolta; myöhemmin selviää, miksi teen niin.

Volovjan majataloon ajettuaan Mitja tosin säteili iloisesta aavistuksesta, että viimeinkin saa loppumaan ja selvitetyksi »kaikki nämä asiat», mutta hän vapisi myös pelosta: mitä tapahtuu nyt Grušenjkalle hänen poissaollessaan? Entäpä jos hän päättääkin juuri tänään lopultakin mennä Fjodor Pavlovitšin luo? Tästä syystä Mitja oli lähtenyt matkaan ilmoittamatta mitään Grušenjkalle ja käskien isäntäväkeään tarkoin pitämään salassa, minne hän oli joutunut, jos joku häntä kysyisi. »Ehdottomasti, ehdottomasti on tänä iltana palattava takaisin», hoki hän rattailla täristessään, »ja tuo Ljagavyi on kenties kuljetettava tänne… tämän asian loppuunsuorittamista varten»… näin ajatteli Mitja mielen ahdistusta tuntien, mutta voi! — hänen haaveittensa ei oltu ollenkaan sallittu toteutua hänen »suunnitelmansa» mukaisesti.

Ensiksikin hän myöhästyi, kun lähti oikotietä Volovjan kievarista. Tämä kyläntie ei ollutkaan kahdentoista, vaan kahdeksantoista virstan pituinen. Toiseksi hän ei tavannut pappi Iljinskiä kotona, sillä tämä oli mennyt naapurikylään. Sill'aikaa kuin Mitja etsiskeli häntä ja ajoin naapurikylään yhä samoilla, jo matkasta väsyneillä hevosilla, ennätti miltei yö tulla. Pappi, aran ja ystävällisen näköinen mies, selitti hänelle heti, että Ljagavyi tosin oli aluksi asunut hänen luonaan, mutta on nyt Suhoi Poselokissa ja yöpyy sinne metsänvartijan mökkiin, sillä hänellä on sielläkin metsäkauppoja. Kun Mitja innokkaasti pyysi pappia opastamaan hänet Ljagavyin luo heti paikalla ja »siten tavallaan pelastamaan» hänet, niin pappi aluksi hiukan epäröityään suostuikin opastamaan hänet Suhoi Poselokiin; nähtävästi hänessä oli herännyt uteliaisuus. Mutta pahaksi onneksi hän neuvoi menemään sinne jalkaisin, koska sinne oli vain virstan verran ja »pikkuisen päälle». Mitja tietysti suostui ja lähti harppaamaan pitkillä askelillaan niin, että pappi-rukka miltei juoksi hänen jäljessään. Tämä ei ollut vielä vanha mies ja oli hyvin varovainen. Mitja alkoi hänen kanssaan heti puhua suunnitelmistaan, pyysi kiihkeästi ja hermostuneesti neuvoja Ljagavyihin nähden ja oli äänessä koko matkan. Pappi kuunteli tarkkaavaisesti, mutta antoi vähän neuvoja. Mitjan kysymyksiin hän vastasi vältellen: »En tiedä, oh, en tiedä, mistäpä minä sen tietäisin» jne. Kun Mitja alkoi puhua perintöriidoistaan isänsä kanssa, niin pappi ihan pelästyi, sillä hän oli jossakin riippuvaisuussuhteessa Fjodor Pavlovitšiin. Ihmetellen hän muuten tiedusteli, miksi Mitja nimitti tätä kauppaa käyvää talonpoika Gorstkinia nimellä Ljagavyi, ja selitti vakavasti Mitjalle, että vaikka tuo toinen todella on Ljagavyi, niin hän ei kuitenkaan ole Ljagavyi, sillä tästä nimestä hän suuresti loukkaantuu, ja että häntä on ehdottomasti nimitettävä Gorstkiniksi, »muuten ette saa mitään toimeen hänen kanssaan eikä hän rupea edes kuuntelemaan», lopetti pappi. Mitja hämmästyi heti jossakin määrin ja selitti, että niin oli tätä nimittänyt itse Samsonov. Tämän asianhaaran kuultuaan pappi heti sotki pois koko asian, vaikka hän olisi tehnyt hyvän työn, jos olisi silloin kohta selittänyt Dmitri Fjodorovitšille arvelunsa: nimittäin että jos itse Samsonov oli lähettänyt hänet tuon talonpojan luo nimittäen tätä Ljagavyiksi, niin eiköhän hän ollut jostakin syystä tehnyt sitä piloillaan ja eiköhän siinä ollut jotakin kieroa? Mutta Mitjalla ei ollut aikaa takertua »sellaisiin pikkuseikkoihin». Hän harppaili kiireesti ja arvasi vasta heidän tultuaan Suhoi Poselokiin, että he eivät olleet kulkeneet virstaa eikä puoltatoista, vaan varmaankin kolme virstaa; se harmitti häntä, mutta hän nieli harminsa. He astuivat sisälle mökkiin. Metsänvartija, papin tuttu, asui mökin toisessa puoliskossa, ja toisessa, siistillä puolella eteisen takana, piti majaa Gorstkin. Mentiin tuohon siistiin tupaan ja sytytettiin talikynttilä. Tupaa oli kovasti lämmitetty. Honkaisella pöydällä seisoi sammunut teekeitin sekä tarjotin, jolla oli kuppeja, tyhjennetty rommipullo, ei aivan tyhjäksi juotu viinapullo sekä vehnäleivän tähteitä. Itse matkamies makasi pitkällään penkillä, päällysnuttu mytyksi käärittynä pään alla tyynyn virkaa toimittamassa, ja kuorsasi raskaasti. Mitja jäi seisomaan neuvottomana. »Tietysti hänet on herätettävä: minun asiani on hyvin tärkeä, minä olen kovin kiiruhtanut ja minulla on kiire palata kotiin vielä tänään», alkoi Mitja puhua hätäisesti; mutta pappi ja vartija seisoivat äänettöminä lausumatta mielipidettään. Mitja astui nukkuvan luo ja alkoi itse häntä herätellä, teki sen tarmokkaasti, mutta nukkuva ei herännyt. »Hän on juovuksissa», päätteli Mitja, »mutta mitä minun on tehtävä, Herra Jumala, mitä minun on tehtävä!» Ja äkkiä hän hirveän kärsimättömänä alkoi nykiä nukkuvaa käsistä ja jaloista, heilutella hänen päätään, nostaa häntä istumaan penkille, ja sai sentään varsin kauan ponnisteltuaan vain sen verran aikaan, että toinen alkoi järjettömästi mörähdellä ja pontevasti, joskin epäselvin sanoin, kiroilla.

— Ei odottakaa mieluummin jonkin aikaa, — lausui viimein pappi, — sillä nähtävästi hän ei mihinkään kykene.

— On juonut koko päivän, — lausui vartija.

— Herra Jumala! — huudahteli Mitja. — Jospa te vain tietäisitte, miten välttämätöntä tämä minulle on, ja miten epätoivoissani nyt olen!

— Ei, parempi olisi teidän odottaa aamuun, — sanoi pappi uudelleen.

— Aamuun? Armahtakaa, se on mahdotonta! — Ja epätoivoissaan hän oli vähällä taas syöksyä juopuneen kimppuun tätä herättämään, mutta luopui heti aikeestaan ymmärtäen kaikki ponnistelunsa hyödyttömiksi. Pappi oli vaiti, uninen vartija oli synkkä.

— Kuinka kauheita murhenäytelmiä ihmisille tuottaakaan realismi! — lausui Mitja aivan epätoivoissaan. Hiki valui hänen kasvoistaan. Käyttäen hetkeä hyväkseen pappi varsin järkevästi selitti, että vaikka onnistuttaisiinkin herättämään nukkuja, niin hän juovuksissa ollen ei kuitenkaan pysty mihinkään keskusteluun, »mutta koska teillä on tärkeä asia, niin on varmempaa jättää se aamuun»… Mitja levitti käsiään ja suostui.

— Pastori, minä jään tänne kynttilän kera ja otan otollisesta silmänräpäyksestä vaarin. Kun hän herää, niin silloin heti alan… Minä maksan sinulle kynttilästä, — kääntyi hän vartijan puoleen, — ja yösijasta myös, muistat vielä myöhemminkin Dmitri Karamazovin. En vain tiedä, miten teidän olonne, pastori, nyt järjestyy: mihin te käytte makaamaan?

— Ei, minä menen kotiini. Ajan sinne hänen tammallaan, — sanoi pappi näyttäen vartijaa. — Hyvästi nyt vain, toivon asianne menestyvän hyvin.

Niin päätettiinkin. Pappi lähti matkaan tammalla, iloissaan siitä, että oli lopultakin päässyt irti, mutta pyöritellen yhä ymmällä ollen päätään ja ajatellen: eiköhän pitäne huomenna hyvissä ajoin ilmoittaa tästä mielenkiintoisesta tapahtumasta hyväntekijälle Fjodor Pavlovitšille, »muuten hän, kun sattuu paha onni, voi saada tietää asiasta, suuttuu ja lakkaa osoittamasta suosiotaan». Vartija lähti korvallistaan raapien ääneti omaan tupaansa, ja Mitja istuutui penkille ottaakseen, kuten oli sanonut, vaarin silmänräpäyksestä. Syvä surumielisyys laskeutui raskaan sumun tavoin hänen sieluunsa. Syvä, kauhea suru! Hän istui, mietti eikä voinut mitään keksiä. Kynttilä alkoi olla lopussa, sirkka alkoi sirittää, lämmitetyssä huoneessa alkoi olla sietämättömän tukahduttavaa. Hänen mieleensä nousi äkkiä puutarha, käytävä puutarhan perällä, isän talossa avautuu salaperäisesti ovi, ja ovesta juoksee sisälle Grušenjka… Hän hypähti lavitsalta.

— Murhenäytelmä! — lausui hän hampaitaan kiristellen, astui, koneellisesti nukkuvan luo ja alkoi katsella hänen kasvojaan. Tämä oli laiha, ei vielä vanha talonpoika, jolla oli sangen pitkulaiset kasvot, ruskeat kiharat ja pitkä, ohut parta, yllä karttuunipaita ja musta liivi, jonka taskusta näkyivät hopeisen kellon perät. Mitja katseli näitä kasvoja hirveätä vihaa tuntien, ja jostakin syystä hänessä herätti erityisesti vihaa se, että miehellä oli kihara tukka. Pääasiassa oli sietämättömän harmillista se, että hän, Mitja, joka oli niin paljon uhrannut, niin paljon jättänyt, seisoo tässä hänen edessään kiireellisen asiansa kanssa perin kiusattuna, mutta tuo vetelehtijä, »josta nyt riippuu koko minun kohtaloni, kuorsaa niinkuin ei olisi mitään tapahtunut, aivan kuin olisi kokonaan toiselta taivaankappaleelta». »Oi kohtalon ironiaa!» huudahti Mitja ja hyökkäsi äkkiä aivan pyörällä päästään taas herättämään juopunutta talonpoikaa. Hän herätteli tätä aivan raivostuneena, nyki häntä, töykki, löikin, mutta puuhattuaan noin viisi minuuttia saamatta taaskaan mitään toimeen hän palasi voimattoman epätoivon vallassa penkille ja istuutui.

— Tyhmää, tyhmää! — huudahteli Mitja. — Ja… miten epärehellistä onkaan tämä kaikki! — lisäsi hän äkkiä jostakin syystä. Hänen päätään alkoi hirveästi kivistää: »Olisikohan jätettävä asia sikseen? On mentävä kokonaan pois», välähti hänen mielessään. »Ei, on oltava aamuun. Jään kuin jäänkin suottakin! Miksi minä tulinkaan, jos nyt lähden? Eikä tässä pääse lähtemäänkään, miten täältä nyt voisi ajaa tiehensä, oi, se on hullutusta!»

Mutta hänen päätään alkoi kivistää yhä enemmän. Hän istui liikkumatta eikä ymmärtänyt itsekään, kun alkoi torkahdella ja äkkiä nukkui istualleen. Nähtävästi hän oli nukkunut pari tuntia tai enemmänkin. Hän heräsi päänkivistykseen, joka oli niin sietämätön, että pani huutamaan. Ohimoissa jyskytti, päälakea kivisti; herättyään hän ei pitkään aikaan päässyt täysin selville itsestään eikä tajunnut, mitä hänelle oli tapahtunut. Viimein hän arvasi, että lämmitetyssä huoneessa oli hirveästi häkää ja että hän kenties olisi voinut kuolla. Mutta juopunut talonpoika makasi yhä kuorsaten; kynttilä oli sulanut ja oli sammumaisillaan. Mitja huudahti ja lähti hoippuen rientämään eteisen läpi vartijan tupaan. Tämä heräsi pian, mutta kuultuaan toisessa huoneessa olevan häkää hän, vaikka lähtikin liikkeelle ryhtyäkseen tarpeellisiin toimenpiteisiin, otti koko asian niin hämmästyttävän tyynesti, että se kummastutti ja loukkasi Mitjaa.

— Mutta hän on kuollut, hän on kuollut, ja silloin… mitä silloin? — huuteli Mitja hurjistuneena hänen edessään.

Ovi avattiin, avattiin myös ikkuna, avattiin savutorvi, Mitja toi eteisestä vesiämpärin, kasteli ensin oman päänsä ja sitten, löydettyään jonkin rievun, pisti sen veteen ja asetti sen sitten Ljagavyin päähän. Vartija suhtautui edelleen koko tapahtumaan ikäänkuin halveksivasti ja lausui jurosti, kun oli avannut ikkunan: »Hyvä on näinkin», sekä meni taas makaamaan jättäen Mitjalle sytytetyn rautaisen lyhdyn. Mitja puuhasi häkää saaneen juopuneen kanssa puolisen tuntia kostutellen tavan takaa hänen päätään ja oli jo vakavasti aikeissa valvoa koko yön, mutta perin nääntyneenä hän sattui hetkiseksi istahtamaan vetääkseen henkeä ja silloin hän samassa sulki silmänsä sekä ojentautui sen jälkeen itse tietämättään penkille ja nukkui sikeään uneen.

Hän heräsi hirveän myöhään. Oli arviolta jo kello yhdeksän aamua. Aurinko paistoi kirkkaasti sisälle tuvan kahdesta ikkunasta. Eilinen kiharatukkainen talonpoika istui penkillä jo alustakkiin pukeutuneena. Hänen edessään seisoi taas teekeitin ja uusi pullo. Entinen, eilinen, oli jo tyhjennetty ja uudesta oli juotu enemmän kuin puolet. Mitja hypähti ylös ja huomasi yhdellä silmäyksellä, että kirottu moukka oli taas juovuksissa, pahasti ja auttamattomasti juovuksissa. Hän katseli miestä minuutin verran silmät pullollaan. Talonpoika puolestaan katseli häntä ääneti ja viekkaasti, suututtavan tyynesti, vieläpä jonkinmoisella halveksivalla ylemmyydellä, näytti Mitjasta. Hän riensi miehen luo.

— Anteeksi, nähkääs… minä… te olette luultavasti kuullut täkäläiseltä vartijalta toisessa tuvassa: minä olen luutnantti Dmitri Karamazov, sen ukko Karamazovin poika, jonka kanssa suvaitsette hieroa kauppaa metsiköstä…

— Sen sinä valehtelet! — tokaisi talonpoika äkkiä lujasti ja rauhallisesti.

— Mitenkä valehtelen? Tunnette kai Fjodor Pavlovitšin?

— En mitenkään tunne sinun Fjodor Pavlovitšiasi, — lausui talonpoika ja hänen kielensä toimi omituisen kankeasti.

— Metsikköä, metsikköä te häneltä ostelette; herätkää toki, muistakaa.
Isä Pavel Iljinski opasti minut tänne… Te olette kirjoittanut
Samsonoville, ja hän lähetti minut teidän luoksenne… — puhui Mitja
läähättäen.

— V-valehtelet! — tokaisi taas Ljagavyi. Mitja tunsi jalkojensa kylmenevän.

— Armahtakaa, eihän tämä ole leikkiä! Te olette kenties päissänne. Voittehan lopultakin puhua, ymmärtää… muuten… muuten minä en ymmärrä mitään!

— Sinä olet värjäri!

— Paratkoon, minä olen Karamazov, Dmitri Karamazov, minulla on teille tarjous… edullinen tarjous… sangen edullinen… nimenomaan metsikköä koskeva.

Talonpoika siveli arvokkaasti partaansa.

— Ei, sinä teit urakkasopimuksen ja kähvelsit kuin konna. Sinä olet konna!

— Minä vakuutan teille, että te erehdytte! — Mitja väänteli käsiään epätoivoissaan. Talonpoika siveli yhä partaansa ja siristi äkkiä viekkaasti silmiään.

— Ei, tiedätkö, mitä sinun pitää minulle näyttää: näytä sinä minulle sellainen laki, että on lupa laitella vahinkoja, kuuletko! Sinä olet konna, ymmärrätkö sen?

Mitja vetäytyi synkkänä takaisin, ja äkkiä ikäänkuin »jokin iski häntä otsaan», kuten hän itse myöhemmin sanoi. Silmänräpäyksessä jokin valaisi hänen järkensä, »syttyi soihtu, ja minä ymmärsin kaikki». Hän seisoi jähmettyneenä eikä voinut käsittää, kuinka hän, älykäs mies, oli voinut antautua tämmöiseen tyhmyyteen, takertua tuommoiseen juttuun ja jatkaa tätä kaikkea melkein kokonaisen vuorokauden, puuhata tuon Ljagavyin kanssa, kostutella hänen päätään… »No, mies on humalassa, niin että näkee jo pikku piruja, ja juopi vielä yhtä painoa viikon, — mitäpä tässä maksaa odottaa? Entäpä jos Samsonov on tahallaan lähettänyt minut tänne? Entäpä jos Grušenjka… Voi hyvä Jumala, mitä olenkaan tehnyt!…»

Talonpoika istui, katseli häntä ja naureskeli. Jossakin muussa tapauksessa Mitja kenties olisi tappanut tuon hölmön vihapäissään, mutta nyt hän itse oli mennyt niin heikoksi kuin lapsi. Hän astui hiljaa lavitsan luo, otti päällystakkinsa, puki ääneti sen ylleen ja meni ulos tuvasta. Toisessa tuvassa hän ei tavannut vartijaa, siellä ei ollut ketään. Hän otti taskustaan pientä rahaa viisikymmentä kopeekkaa ja pani ne pöydälle maksuksi yösijasta, kynttilästä ja häiriöstä. Mentyään ulos tuvasta hän näki ympärillään vain metsää eikä mitään muuta. Hän lähti kulkemaan umpimähkään, muistamatta edes mihin suuntaan oli lähdettävä mökiltä — oikeaanko vai vasempaanko; kiiruhtaessaan edellisenä yönä tänne papin kanssa hän ei ollut tarkannut tietä. Ei minkäänlaista kostonhalua ollut hänen sielussaan, ei edes Samsonovia kohtaan. Hän asteli kapeata metsätietä ajattelematta mitään, hajamielisenä, »kadonnein aattein», huolehtimatta vähääkään siitä, minne meni. Vastaan tuleva lapsi olisi voittanut hänet, niin voimattomaksi hän oli äkkiä tullut sielun ja ruumiin puolesta. Jotenkuten hän kuitenkin joutui ulos metsästä: hänen edessään oli äkkiä niitettyjä paljaita peltoja silmänkantamattomiin: »Mikä toivottomuus, mikä kuolema ylt'ympäri!» toisteli hän astuen yhä vain eteenpäin.

Ohikulkijat pelastivat hänet: ajomies kyyditsi kyläntietä jotakin ukkoa, joka oli kauppias. Kun he saapuivat kohdalle, kysyi Mitja tietä, ja selville kävi, että toisetkin olivat menossa Volovjaan. Ryhdyttiin neuvottelemaan, ja Mitja pääsi rattaille mukaan. Noin kolmen tunnin kuluttua oltiin perillä. Volovjan majatalossa Mitja tilasi heti kyydin kaupunkiin, mutta huomasi äkkiä olevansa hirveän nälkäinen. Hevosia valjastettaessa hänelle laitettiin munakokkeli. Hän söi sen kaikki silmänräpäyksessä, söi ison leivänkimpaleen, söi esille ilmestyneen makkaran ja joi kolme ryyppyä viinaa. Vahvistettuaan itseään hän reipastui ja hänen mielensä kirkastui taas. Hän kiiti tietä pitkin, hoputti kyytimiestä ja teki yht'äkkiä uuden ja aivan »muuttumattoman» suunnitelman, miten saisi vielä ennen saman päivän iltaa »nuo kirotut rahat». »Ja ajatella, ajatella, että noiden jonninjoutavien kolmentuhannen takia tuhoutuu ihmiskohtalo!» Ja jollei hän olisi lakkaamatta ajatellut Grušenjkaa ja sitä, eikö tälle ollut jotakin tapahtunut, niin hän kenties olisi taas tullut aivan iloiseksi. Mutta Grušenjkan ajattelu tunkeutui joka hetki hänen sieluunsa terävän veitsen tavoin.

3.

Kultakaivos

Tämä oli juuri se Mitjan käynti, josta Grušenjka oli niin peläten kertonut Rakitinille. Grušenjka odotteli silloin »pikalähettiään» ja oli hyvin iloissaan siitä, että Mitja ei ollut käynyt edellisenä eikä sinä päivänä, sekä toivoi, että hän, jos Jumala suo, ei tule ennen hänen lähtöään, mutta silloin oli Mitja äkkiä tullutkin. Jatkon me tiedämme: päästäkseen hänestä eroon oli Grušenjka heti pyytänyt häntä saattamaan häntä Kuzjma Samsonovin luo, jonne Grušenjkan muka välttämättömästi oli mentävä »rahoja laskemaan», ja kun Mitja oli hänet sinne saattanut, niin hyvästellessään häntä Kuzjman portilla oli Grušenjka ottanut häneltä lupauksen, että Mitja tulisi häntä hakemaan kellon käydessä kahtatoista saattaakseen hänet takaisin kotiin. Mitja oli iloissaankin tästä asiain järjestymisestä: »Hän istuu Kuzjman luona, ei mene siis Fjodor Pavlovitšin luo… jollei hän vain valehtele», lisäsi hän samassa. Mutta hänestä näytti, että Grušenjka ei ollut valehdellut. Hänen mustasukkaisuutensa oli juuri sitä laatua, että ollessaan erillään rakastamastaan naisesta hän kuvitteli heti Jumala ties mitä kauheita asioita siitä, mitä naiselle tapahtuu ja miten tämä siellä »pettää» häntä, mutta juostuaan taas naisen luo järkytettynä, masentuneena, täysin vakuutettuna, että tämä on ennättänyt olla hänelle uskoton, hän heti katsahdettuaan tämän kasvoihin, tämän naisen nauraviin, iloisiin ja ystävällisiin kasvoihin, tuossa tuokiossa reipastui mieleltään, lakkasi heti paikalla epäilemästä ja iloisesti häveten soimasi itse itseään mustasukkaisuudestaan. Saatettuaan Grušenjkan hän riensi kotiinsa. Oi, hänen piti ennättää vielä toimittaa niin paljon tänään! Mutta ainakin oli taakka sydämeltä pudonnut. »Pitäisi vain pian saada tietää Smerdjakovilta, eikö siellä ole tapahtunut mitään eilen illalla, eikö Grušenjka, mene tiedä, ole käynyt Fjodor Pavlovitšin luona, uh!» välähti hänen päässään. Niin että hän ei ollut ennättänyt vielä juosta asuntoonsa, kun mustasukkaisuus jo taas oli alkanut liikahdella hänen rauhattomassa sydämessään.

Mustasukkaisuus! »Othello ei ole mustasukkainen, hän on herkkäuskoinen», huomautti Puškin, ja jo tämä huomautus yksistään todistaa tämän suuren venäläisen runoilijan älyn syvyyttä. Othellolla on yksinkertaisesti rikki ruhjottu sielu, ja koko hänen maailmankatsomuksensa on synkistynyt, sillä hänen ihanteensa on sortunut. Mutta Othello ei rupea piileksimään, vakoilemaan, pitämään salaa silmällä: hän on luottavainen. Päinvastoin häntä piti johtaa äärelle, työntää eteenpäin, kiihoittaa erikoisin ponnistuksin, että hän huomaisi uskottomuuden. Todella mustasukkainen ihminen ei ole tämmöinen. On mahdotonta kuvitellakin koko sitä häpeätä ja siveellistä alennustilaa, mihin mustasukkainen kykenee antautumaan ilman mitään omantunnonvaivoja. Eikä ole niin, että he kaikki olisivat alhaisia ja likaisia sieluja. Päinvastoin yleväsydäminen ihminen, jonka rakkaus on puhdasta, täynnä uhrautuvaisuutta, voi kuitenkin piiloutua pöytien alle, palkata halpamielisiä ihmisiä avukseen ja viihtyä vakoilun ja salakuuntelun iljettävimmässä loassa. Othello ei olisi voinut millään ehdolla tyytyä uskottomuuteen, — hän ei olisi voinut antaa anteeksi ja tyytyä, — vaikka hänen sielunsa ei tunne vihaa ja on viaton kuin lapsen sielu. Mutta toisin on todella mustasukkaisen laita: vaikeata on kuvitella, mihin voi tyytyä ja viihtyä ja mitä voi antaa anteeksi joku mustasukkainen! Mustasukkaiset antavat anteeksi helpommin kuin kukaan muu, ja sen tietävät kaikki naiset. Mustasukkainen kykenee tavattoman pian (tietysti pantuaan ensin toimeen hirveän kohtauksen) antamaan anteeksi esimerkiksi jo melkein todistetun uskottomuuden, hänen itsensä näkemät syleilyt ja suutelot, jos hän samaan aikaan on esimerkiksi voinut jollakin tavoin tulla vakuutetuksi siitä, että tämä tapahtui »viimeisen kerran» ja että kilpailija tämän jälkeen heti katoaa, matkustaa maan ääriin tai että hän itse vie naisensa pois johonkin sellaiseen paikkaan, johon tuo peloittava kilpailija ei enää tule. Tietysti sovinto tapahtuu vain hetkeksi, sillä jos kilpailija todella häviäisikin tiehensä, niin mustasukkainen itse keksii jo seuraavana päivänä toisen, uuden, ja tulee tälle mustasukkaiseksi. Luulisi, että mitä arvoa onkaan sellaisella rakkaudella, jota täytyy noin pitää silmällä, ja mitä maksaa rakkaus, jota pitää niin suurin ponnistuksin vahtia? Mutta juuri tätä ei todella mustasukkainen koskaan käsitä, ja kuitenkin, toden totta, semmoisten joukossa saattaa olla yleväsydämisiäkin ihmisiä. Merkillistä on vielä se, että nämä samat yleväsydämiset ihmiset seisoessaan jossakin komerossa salaa kuuntelemassa ja vakoilemassa eivät, jos kohta he »ylevillä sydämillään» eivät selvästi ymmärräkään kaikkea sitä siivottomuutta, johon he itse ovat vapaaehtoisesti tuppautuneet mukaan, ainakaan sillä hetkellä, kun seisovat tuossa komerossa, milloinkaan tunne omantunnonvaivoja. Kun Mitja näki Grušenjkan, niin hänestä katosi mustasukkaisuus ja hän muuttui silmänräpäyksen ajaksi luottavaiseksi ja jaloksi, halveksipa itsekin itseään huonojen tunteittensa johdosta. Tämä merkitsi vain sitä, että hänen rakkauteensa tuota naista kohtaan sisältyi jotakin paljon korkeampaa kuin hän itse luulikaan eikä ainoastaan intohimoa, ei ainoastaan »ruumiin kaartuma», josta hän oli puhunut Aljošalle. Mutta kun Grušenjka katosi hänen näkyvistään, niin Mitja alkoi heti taas epäillä hänessä kaikkea uskottomuuden alhaisuutta ja kavaluutta. Eikä hän tällöin tuntenut mitään tunnonvaivoja.

Mustasukkaisuus siis alkoi uudelleen kuohua hänessä. Joka tapauksessa täytyi kiiruhtaa. Ensityöksi oli saatava vaikka pikkuisen rahaa lainatuksi. Eiliset yhdeksän ruplaa olivat melkein kaikki menneet matkalla, eikä aivan ilman rahaa tietenkään pääse minnekään askeltakaan. Samalla kuin hän äsken rattailla istuessaan oli miettinyt uutta suunnitelmaansa, oli hän myös tuuminut, mistä saisi taskulainan. Hänellä oli pari kaksintaistelupistolia panoksineen, ja se, että hän ei tähän saakka vielä ollut niitä pantannut, johtui siitä, että hän piti niistä enemmän kuin mistään muista kapineistaan. »Pääkaupunki»-ravintolassa hän oli jo kauan sitten jonkin verran tutustunut erääseen nuoreen virkamieheen ja jotenkin saanut siellä myös tietää, että tämä naimaton ja sangen varakas virkamies intohimoisesti rakastaa aseita, ostelee pistoleja, revolvereja, tikareja, ripustelee niitä seinilleen, näyttää tutuilleen, kehuskelee, osaa mainiosti selittää revolverin rakenteen, kuinka se on ladattava, kuinka laukaistava ym. Kauan ajattelematta Mitja heti meni hänen luokseen ja ehdotti, että hän ottaisi pistolit pantiksi ja antaisi lainaksi kymmenen ruplaa. Virkamies alkoi ilostuneena pyydellä häntä myymään ne, mutta Mitja ei suostunut, ja virkamies antoi hänelle kymmenen ruplaa ilmoittaen, ettei hän millään ehdolla ota korkoja. He erosivat ystävinä. Mitja kiiruhti, hän riensi Fjodor Pavlovitšin talon takalistoon, huvimajaansa, kutsuakseen mahdollisimman pian puheilleen Smerdjakovin. Mutta tällä tavoin tuli merkille pannuksi taaskin se tosiasia, että vain kolme tai neljä tuntia erään tapahtuman edellä, josta tuonnempana tulee paljon puhuttavaksi, Mitjalla ei ollut kopeekkaakaan rahaa ja että hän panttasi kymmenestä ruplasta rakkaimmat kapineensa, kun taas äkkiä kolmen tunnin kuluttua hänellä oli käsissään tuhansia… Mutta minähän teen hyppäyksen eteenpäin.

Maria Kondratjevnan (Fjodor Pavlovitšin naapurin) luona häntä odotti tieto Smerdjakovin sairaudesta, mikä tavattomasti hämmästytti häntä ja teki hänet levottomaksi. Hän kuuli kertomuksen putoamisesta kellariin, sitten kaatuvataudista, lääkärin tulosta, Fjodor Pavlovitšin huolista; mielenkiinnolla hän kuuli senkin, että veli Ivan oli jo aamulla lähtenyt Moskovaan. »Lienee ajanut ennen minua Volovjan ohi», ajatteli Dmitri Fjodorovitš, mutta hän oli hirveän huolissaan Smerdjakovin vuoksi: »Kuinka nyt käy, kuka nyt vahtii ja antaa minulle tietoja?» Innokkaasti hän alkoi kysellä noilta naisilta, eivätkö he olleet huomanneet mitään eilen illalla. Nämä ymmärsivät sangen hyvin, mitä hän tiedusteli, ja haihduttivat täydelleen hänen epäluulonsa: ei kukaan ollut käynyt, Ivan Fjodorovitš oli ollut yöllä kotona, »kaikki oli täysin järjestyksessä». Mitja rupesi ajattelemaan. Epäilemättä pitää tänäänkin vahtia, mutta missä: täälläkö vai Samsonovin portilla? Hän päätti, että oli vahdittava kummassakin paikassa, aina asianhaarain mukaan, kunnes, kunnes… Seikka oli semmoinen, että nyt hänen edessään oli tuo »suunnitelma», äskeinen, uusi ja jo varma suunnitelma, jonka hän oli keksinyt rattailla ja jonka toteuttamista ei enää voinut lykätä. Mitja päätti uhrata siihen tunnin: »Tunnissa saan kaikki ratkaistuksi, saan kaikki tietää, ja silloin, silloin, ensin menen Samsonovin taloon, otan selville, onko Grušenjka siellä, ja sitten silmänräpäyksessä takaisin tänne ja täällä kello yhteentoista asti, sitten taas Samsonovin luo Grušenjkaa hakemaan ja saattamaan häntä kotiin.» Näin hän päätti.

Hän kiiruhti kotiinsa, peseytyi, kampasi tukkansa, puhdisti vaatteensa, pukeutui ja lähti rouva Hohlakovin luo. Voi, hänen »suunnitelmansa» oli täällä. Hän oli päättänyt lainata kolmetuhatta tältä rouvalta. Ja tärkeintä on, että hän äkkiä ja ikäänkuin tuota pikaa oli tullut tavattoman varmaksi siitä, ettei saa kieltävää vastausta. Kenties ihmetellään sitä, että jos kerran hänellä oli tuo varmuus, niin miksi hän ei jo aikaisemmin ollut mennyt sinne, niin sanoakseni omaan piiriinsä, vaan lähti Samsonovin luo, laadultaan aivan oudon miehen luo, jonka kanssa hän ei edes osannut oikealla tavalla puhua. Mutta asia oli niin, että hän viime kuukauden aikana oli miltei vieraantunut rouva Hohlakovista, jota hän aikaisemminkin tunsi verraten vähän, ja sitäpaitsi hän tiesi varsin hyvin, ettei rouva Hohlakovkaan voinut sietää häntä. Tämä rouva oli vihannut häntä alusta alkaen yksinkertaisesti siitä syystä, että hän oli Katerina Ivanovnan sulhanen, kun rouva Hohlakov taas jostakin syystä oli saanut päähänsä, että Katerina Ivanovnan olisi hylättävä hänet ja mentävä naimisiin »miellyttävän, ritarillisesti sivistyneen Ivan Fjodorovitšin kanssa, jolla oli niin sievä käytöstapa.» Mitjan käytöstapaa hän taas vihasi. Mitja puolestaan oli naureskellut hänelle ja kerran jotenkin tullut sanoneeksi hänestä, että tämä rouva on »yhtä vilkas ja ujostelematon kuin sivistymätönkin». Ja äsken aamulla, rattailla, hänen mieleensä oli tullut valoisa ajatus: »Jos hän kerran niin mielellään tahtoo, että minä en menisi naimisiin Katerina Ivanovnan kanssa, ja haluaa sitä siinä määrin (hän tiesi, että melkein hysteriaan asti), niin miksipä hän kieltäytyisi antamasta minulle noita kolmeatuhatta nimenomaan sitä varten, että voisin näillä rahoilla jättää Katjan ja mennä täältä ainaiseksi matkoihini? Jos nämä hemmoitellut yläluokan rouvat tahtovat jotakin oikkuaan tyydyttää, niin he eivät säästä mitään saadakseen tahtonsa täyttymään. Sitäpaitsi hän on niin rikaskin», tuumi Mitja. Mitä itse »suunnitelmaan» tulee, niin se oli entinen, t.s. hän aikoi tarjota oikeuksiaan Tšermašnjaan, — mutta ei enää kauppatavarana, kuten eilen Samsonoville, ei viekoitellakseen rouvaa, kuten eilen Samsonovia, sillä mahdollisuudella, että voi saada kolmentuhannen asemesta kaksin verroin rahaa, kuusi- tai seitsemäntuhatta, vaan yksinkertaisesti tarjota ne kunniallisen miehen tavoin vakuudeksi lainasta. Kehittäessään tätä uutta ajatustaan Mitja innostui, mutta niin kävi aina kaikissa hänen aloitteissaan, kaikissa hänen äkillisissä päätöksissään. Jokaisen uuden ajatuksensa valtaan hän antautui intohimoisesti. Siitä huolimatta hän astuessaan rouva Hohlakovin kuistille tunsi pelon karmivan selkäänsä: vasta tällä sekunnilla hän ymmärsi täydelleen ja matemaattisen selvästi, että tämä oli hänen viimeinen toivonsa, että mitään muuta ei enää ole jäljellä maailmassa, jos tämä pettää, »kuin tappaa ja ryöstää joku kolmentuhannen tähden, muuta ei mitään»… Kello oli noin puoli kahdeksan, kun hän soitti ovikelloa.

Aluksi näytti onni hymyilevän: tuskin hän oli ennättänyt ilmoittautua, kun hänet heti jo otettiin vastaan harvinaisen nopeasti. »On ihan kuin hän olisi odottanut minua», välähti Mitjan mielessä, ja kun hänet oli viety vierashuoneeseen, tuli yht'äkkiä, emäntä miltei juosten sisälle ja ilmoitti odottaneensa häntä…

— Minä odotin, odotin! Enhän minä voinut ajatellakaan, että te tulisitte luokseni, myönnättehän sen itse, ja kuitenkin minä teitä odotin, ihmetelkää vaistoani, Dmitri Fjodorovitš, olen koko aamun ollut varma siitä, että te tänään tulette.

— Tämä on todellakin ihmeteltävää, hyvä rouva, — lausui Mitja istuutuen hitaasti, — mutta… minä tulin erittäin tärkeän asian vuoksi… kaikkein tärkeimmän minulle, toisin sanoen, hyvä rouva, minä kiiruhdan ainoastaan itseni takia…

— Tiedän, että kaikkein tärkeimmän asian johdosta, Dmitri Fjodorovitš, tässä eivät ole kysymyksessä mitkään aavistukset, ei taantumuksellinen kiintymys ihmeisiin (oletteko kuullut luostarinvanhin Zosimasta?), tämä, tämä on matematiikkaa: te ette voinut olla tulematta, sen jälkeen kuin on tapahtunut tuo kaikki Katerina Ivanovnaa koskeva, ette voinut, ette voinut; tämä on matematiikkaa.

— Tosielämän realismia, hyvä rouva, sitä se on! Mutta sallikaa minun esittää…

— Realismiapa juuri, Dmitri Fjodorovitš. Minä olen nyt kokonaan realismin puolella, olen saanut kovin hyvän opetuksen ihmeisiin nähden. Oletteko kuullut, että luostarinvanhin Zosima on kuollut?

— En, hyvä rouva, kuulen sen ensimmäistä kertaa, — sanoi Mitja hieman ihmetellen. Hänen mielessään välähti Aljošan kuva.

— Viime yönä, ja ajatelkaahan…

— Hyvä rouva, — keskeytti Mitja, — minä ajattelen vain sitä, että olen aivan epätoivoisessa asemassa ja että jos te ette auta, niin kaikki kaatuu ja minä kaadun ensimmäisenä. Suokaa anteeksi triviaalinen sanonta, mutta minä olen kuumeessa, kuumehoureissa…

— Tiedän, tiedän, että olette kuumeessa, kaikki tiedän, te ette voi ollakaan muunlaisessa mielentilassa, ja mitä ikinä sanottekin, sen tiedän kaikki edeltäpäin. Olen jo kauan sitten ottanut ajatellakseni kohtaloanne, Dmitri Fjodorovitš, minä seuraan sitä ja tutkin sitä… Oi uskokaa minua, minä olen kokenut sielun lääkäri, Dmitri Fjodorovitš.

— Hyvä rouva, jos te olette kokenut lääkäri, niin minä puolestani olen kokenut potilas, — lausui Mitja koettaen siinä määrin olla rakastettava, että se vaati ponnistusta, — ja minä aavistan, että jos te niin seuraatte kohtaloani, te myös autatte tuhon uhatessa, mutta sallikaa minun sitä varten lopultakin esittää teille se suunnitelma, jota ajatellen olen uskaltanut tänne tulla… ja se, mitä minä teiltä odotan… Olen tullut, hyvä rouva…

— Älkää selitelkö, se on toisarvoista. Mitä taas apuun tulee, niin ette te, Dmitri Fjodorovitš, ole ensimmäinen, jota autan. Olette varmaankin kuullut serkustani rouva Beljmesovista, hänen miehelleen kävi huonosti, kaatui, kuten te niin kuvaavasti sanoitte, Dmitri Fjodorovitš?

— En vähintäkään, hyvä rouva, — oh, hyvä rouva, en vähintäkään! — huudahti hermostuneen kärsimättömästi Mitja ja aikoi nousta paikaltaan. — Rukoilen teitä vain, hyvä rouva, kuulemaan minua, antakaa minun vain kaksi minuuttia vapaasti puhua, jotta voisin ensin esittää teille kaikki, koko suunnitelman, jonka johdosta tulin. Sitäpaitsi on aikani täpärällä, minulla on hirveän kiire!… — huudahti hysteerisesti Mitja tuntien, että rouva Hohlakov alkaa heti taas puhua, ja toivoen voivansa tukahduttaa huutoonsa hänen äänensä: — Minä olen tullut epätoivoissani… äärimmäisessä epätoivossa pyytämään teiltä lainaksi rahaa kolmetuhatta, velaksi, mutta varmaa, mitä varminta vakuutta vastaan, hyvä rouva, mitä varminta panttia vastaan! Sallikaa vain esittää…

— Kaikesta tästä myöhemmin, myöhemmin, — huiski hänelle kädellään rouva Hohlakov vuorostaan, — kaikki, mitä sanottekin, minä tiedän edeltäpäin, sanoinhan teille jo sen. Te pyydätte jotakin rahasummaa, te tarvitsette kolmetuhatta, mutta minä annan teille enemmän, äärettömän paljon enemmän, minä pelastan teidät, Dmitri Fjodorovitš, mutta teidän on toteltava minua!

Mitja ihan ponnahti taas paikaltaan.

— Hyvä rouva, oletteko te todellakin niin hyvä! — huudahti hän tavattoman tunteikkaasti. — Hyvä Jumala, te olette pelastanut minut. Te pelastatte ihmisen, hyvä rouva, väkivaltaisesta kuolemasta, pistolilta… Ikuinen kiitollisuuteni…

— Minä annan teille äärettömän, äärettömän paljon enemmän kuin kolmetuhatta! — huudahti rouva Hohlakov katsellen säteilevänä ja hymysuin Mitjan innostusta.

— Äärettömän paljon! Niin paljoa ei tarvitakaan. Välttämättömät ovat vain nuo minulle kohtalokkaat kolmetuhatta, ja minä puolestani tulen rajattoman kiitollisena antamaan teille vakuuden tästä summasta ja esitän teille suunnitelman, joka…

— Riittää, Dmitri Fjodorovitš, sanottu ja tehty, — tokaisi rouva Hohlakov hyväntekijän puhtaan riemastuksen vallassa. — Minä olen luvannut teidät pelastaa ja pelastan. Minä pelastan teidät niinkuin rouva Beljmesovinkin. Mitä te ajattelette kultakaivoksesta, Dmitri Fjodorovitš?

— Kultakaivoksesta, hyvä rouva! En ole koskaan ajatellut siitä mitään.

— Mutta minäpä olen ajatellut teidän puolestanne! Olen ajatellut ja yhä uudestaan ajatellut! Olen jo kokonaisen kuukauden tehnyt teistä havaintoja tässä tarkoituksessa. Olen sata kertaa katsonut teitä ohikulkiessanne ja aina sanonut itselleni: siinä on tarmokas mies, joka on toimitettava kaivokseen. Olen tutkinut teidän käyntiännekin ja päättänyt: tämä mies löytää monta kaivosta.

— Käynnistäkö päättäen, hyvä rouva? — hymähti Mitja.

— Miksipä ei käynnistäkin. Mitä, kiellättekö todellakin, että käynnistä voi nähdä luonteen, Dmitri Fjodorovitš? Luonnontieteet todistavat tätä samaa. Oi, minä olen nyt realisti, Dmitri Fjodorovitš. Minä olen eilispäivästä saakka, tuon luostarissa tapahtuneen jutun jälkeen, joka minua niin on järkyttänyt, täydellinen realisti ja tahdon antautua käytännölliseen toimintaan. Minä olen tullut terveeksi. Riittää! kuten Turgenjev sanoi.

— Mutta hyvä rouva, nuo kolmetuhatta, jotka te niin jalomielisesti lupasitte minulle lainata…

— Eivät mene teiltä sivu suun, Dmitri Fjodorovitš, — katkaisi rouva Hohlakov heti hänen puheensa. — Nuo kolmetuhatta ovat aivan kuin taskussanne, eikä vain kolmetuhatta, vaan kolme miljoonaa, Dmitri Fjodorovitš, aivan lyhyen ajan kuluessa! Minä sanon teille teidän ideanne: te etsitte käsiin kaivoksen, ansaitsette miljoonia, palaatte takaisin ja teistä tulee toiminnan mies, työnnätte meitäkin eteenpäin ohjaten hyvään suuntaan. Onko tosiaankin jätettävä kaikki juutalaisten käsiin? Te panette pystyyn rakennuksia ja kaikenlaisia yrityksiä. Te autatte köyhiä, ja nämä siunaavat teitä. Nykyinen aika on rautateiden aikaa, Dmitri Fjodorovitš. Te tulette tunnetuksi ja välttämättömäksi finanssiministeriölle, joka nyt on niin suuressa pulassa. Meidän paperiruplamme arvon aleneminen riistää minulta yöunen, Dmitri Fjodorovitš, tältä puolelta minua tunnetaan vähän…

— Hyvä rouva, hyvä rouva! — keskeytti Dmitri Fjodorovitš taas jonkinmoisen levottoman aavistuksen valtaamana. — Minä kenties hyvinkin, hyvinkin seuraan neuvoanne, — teidän viisasta neuvoanne, hyvä rouva, — ja kenties lähden sinne… tuohon kaivokseen… ja tulen vielä kerran puhumaan kanssanne tästä… montakin kertaa… mutta nyt nuo kolmetuhatta, jotka te niin jalomielisesti… Oi, ne päästäisivät minut vapaaksi ja jos mahdollista, niin tänään… se on näettekö, minulla ei ole nyt aikaa tuntiakaan, ei tuntiakaan…

— Riittää, Dmitri Fjodorovitš, riittää! — keskeytti rouva Hohlakov järkähtämättömästi. — Kysymys on: lähdettekö kaivokseen vai ettekö, oletteko varmasti päättänyt, vastatkaa matemaattisesti.

— Lähden, hyvä rouva, sitten… Minä lähden minne tahdotte, hyvä rouva… mutta nyt…

— Odottakaahan! — huudahti rouva Hohlakov, hyppäsi pystyyn ja riensi komean kirjoituspöytänsä luo, jossa oli lukemattomia pikku laatikoita, ja alkoi vetää auki laatikon toisensa jälkeen jotakin etsien ja hyvin kiireissään.

»Kolmetuhatta», ajatteli Mitja ahdistuksissaan. »Ja aivan heti, ilman mitään papereita, ilman virallista sopimusta… oi, se on gentlemannimaista! Suurenmoinen nainen, ja jos hän vain ei olisi niin puhelias…»

— Tässä! — huudahti iloissaan rouva Hohlakov palaten Mitjan luo. — Tätä minä etsin!

Se oli pikkuruikkuinen hopeainen pyhäinkuva nauhassa, niitä, joita toisinaan käytetään yhdessä iholla kannettavan ristin kanssa.

— Tämä on Kijevistä, Dmitri Fjodorovitš, — jatkoi rouva Hohlakov hartaasti, — Pyhän Marttyyrin Barbaran jäännöksistä. Sallikaa minun itseni ripustaa se teidän kaulaanne, ja sillä tavoin siunata teidät uuteen elämään ja uusiin sankaritekoihin.

Ja hän pani kuvan todellakin hänen kaulaansa ja alkoi sitä asetella. Mitja kumartui hyvin hämillään ja alkoi häntä auttaa sekä sai lopulta kuvan kaulaliinansa ja paidanreunan taakse rintaansa vastaan.

— Kas nyt voitte lähteä! — lausui rouva Hohlakov istuutuen taas juhlallisesti paikalleen.

— Hyvä rouva, minä olen niin liikutettu… enkä tiedä, kuinka kiittäisin… tuollaisista tunteista, mutta… jospa te tietäisitte, kuinka kallista aikani nyt on!… Se rahasumma, jota niin hartaasti odotan teidän jalomielisyydeltänne… Oi, rouva, jos te kerran olette niin hyvä, niin liikuttavan jalomielinen minua kohtaan (huudahti Mitja äkkiä innostuneena), — niin sallikaa minun teille tunnustaa… minkä te muuten olette jo kauan sitten tietänyt… että minä rakastan täällä erästä olentoa… Minä olen pettänyt Katjan… Katerina Ivanovnan, tahdoin sanoa… Oi, minä olin epäinhimillinen ja epärehellinen häntä kohtaan, mutta minä olen alkanut täällä rakastaa toista… erästä naista, hyvä rouva, jota te kenties halveksitte, sillä te tiedätte jo kaiken, mutta jota minä en mitenkään voi jättää, en mitenkään, ja sentähden nyt nuo kolmetuhatta…

— Jättäkää kaikki, Dmitri Fjodorovitš! — keskeytti rouva Hohlakov hyvin päättävällä äänellä. Jättäkää kaikki ja varsinkin naiset. Teidän päämääränne on kaivos, eikä sinne ole syytä kuljettaa naisia. Sitten kun palaatte rikkaana ja kunniassa, te löydätte itsellenne sydämenne ystävän korkeimmista piireistä. Se on nykyaikainen tyttö, tietorikas ja ilman ennakkoluuloja. Siihen mennessä parahiksi kypsyy nyt alkanut naiskysymys ja tulee uusi nainen…

— Hyvä rouva, ei se ole sitä, ei se ole sitä… — sanoi Dmitri
Fjodorovitš pannen rukoilevasti kätensä ristiin.

— Juuri sitä se on, Dmitri Fjodorovitš, juuri sitä, mitä te tarvitsette, mitä te janoatte itse tietämättänne. Minä en ollenkaan ole haluton kannattamaan nykyistä naiskysymystä, Dmitri Fjodorivtš. Naisen kehitys, vieläpä naisen poliittinen toiminta kaikkein lähimmässä tulevaisuudessa — se on minun ideaalini. Minulla on itselläni tytär, Dmitri Fjodorovitš, ja tältä puolelta minua tunnetaan vähän. Minä olen tämän asian johdosta kirjoittanut kirjailija Štšedrinille. Tämä kirjailija on minulle osoittanut, on niin paljon osoittanut naisen kutsumuksesta, että minä lähetin hänelle viime vuonna kaksi riviä sisältävän nimettömän kirjeen: »Syleilen ja suutelen Teitä, kirjailijana, nykyaikaisen naisen tähden, jatkakaa.» Ja allekirjoitukseksi panin: »Äiti.» Aikomukseni oli panna allekirjoitukseksi »Nykyaikainen äiti», ja minä epäröin, mutta päätin sitten kirjoittaa yksinkertaisesti vain äiti: siinä on enemmän moraalista kauneutta, Dmitri Fjodorovitš, ja sana »nykyaikainen» olisi muistuttanut heille mieleen aikakauskirjan »Nykyaika», — heille katkera muisto nykyisen sensuurin tähden… Ah, Jumalani, mikä teitä vaivaa?

— Hyvä rouva, — lausui Mitja hypäten lopulta pystyyn ja pannen kämmenensä vastatusten hänen edessään voimattomaan rukoukseen, — te saatatte minut itkemään, hyvä rouva, jos lykkäätte toistaiseksi sen, mitä niin jalomielisesti…

— Itkekääkin, Dmitri Fjodorovitš, itkekää! Ne ovat ihania tunteita… millainen tie teitä odottaakaan! Kyynelet tekevät olonne helpommaksi, sitten palaatte takaisin ja iloitsette. Riennätte vartavasten luokseni Siperiasta iloitaksenne kanssani…

— Mutta sallikaahan minunkin, — parkaisi Mitja äkkiä, — viimeisen kerran rukoilen teitä, sanokaa, voinko saada teiltä tänään tuon lupaamanne rahasumman? Jos en, niin milloin minun on tultava sitä noutamaan?

— Mitä rahasummaa, Dmitri Fjodorovitš?

— Lupaamianne kolmeatuhatta… jotka te niin jalomielisesti…

— Kolmetuhatta? Ruplaako? Oh, ei, ei minulle ole kolmeatuhatta, — lausui rouva Hohlakov jonkinmoisen rauhallisen ihmettelyn vallassa. Mitja tyrmistyi…

— Kuinkas te… äsken juuri… te sanoitte… te lausuitte senkin, että ne ovat aivan kuin taskussani…

— Oh, ei, te olette ymmärtänyt minut väärin, Dmitri Fjodorovitš, jos niin on, niin te ette ole minua ymmärtänyt. Minä puhuin kaivoksista… Tosin minä lupasin teille enemmän, määräämättömästi enemmän kuin kolmetuhatta, minä muistan nyt kaikki, mutta minä tarkoitin ainoastaan kaivosta.

— Entä rahat? Entä kolmetuhatta? — huudahti Dmitri Fjodorovitš älyttömästi.

— Oi, jos te ymmärsitte olevan puheen rahoista, niin niitä minulla ei ole. Minulla ei nyt ollenkaan ole rahaa, Dmitri Fjodorovitš, minä taistelen parhaillaan voutini kanssa ja olen itse näinä päivinä lainannut viisisataa ruplaa Miusovilta. Ei, ei, rahaa ei minulla ole. Ja tiedättekö, Dmitri Fjodorovitš, jos minulla olisikin, niin minä en antaisi teille. Ensiksikään minä en anna kenellekään lainaksi. Velaksi antaminen on samaa kuin riitaantuminen. Mutta teille, teille erityisesti en antaisi, teitä rakastaen en antaisi, pelastaakseni teidät en antaisi, sen tähden, että teille on tarpeen vain yksi asia: kaivos, kaivos ja kaivos!…

— Voi, perhana soikoon!… — karjaisi äkkiä Mitja ja löi kaikin voimin nyrkillään pöytään.

— Ai-ai! — huusi rouva Hohlakov pelästyneenä ja lensi toiselle puolelle vierashuonetta.

Mitja sylkäisi ja meni nopein askelin pois huoneesta, pois talosta, kadulle, pimeyteen! Hän kulki kuin mieletön lyöden rintaansa, samaan paikkaan rinnassaan, johon hän kaksi päivää aikaisemmin oli lyönyt Aljošan nähden, kun tapasi tämän viimeisen kerran illalla, pimeässä, tiellä, Mitä merkitsi tämä rintaansa lyöminen tähän paikkaan ja mitä hän sillä tahtoi osoittaa, — se oli vielä salaisuus, jota ei tietänyt kukaan maailmassa ja jota hän ei ilmaissut silloin Aljošallekaan, mutta tämä salaisuus sisälsi hänelle enemmän kuin häpeän, sisälsi tuhon ja itsemurhan, hän oli sen jo niin päättänyt, jos ei saa noita kolmeatuhatta, joilla maksaisi Katerina Ivanovnalle ja siten poistaisi rinnastaan, »siitä paikasta rintaa», häpeän, jota hän siinä kantoi ja joka niin painoi hänen omaatuntoaan. Kaikki tämä selviää täydellisesti lukijalle myöhemmin, mutta nyt, sen jälkeen kuin viimeinen toivonsa oli mennyt, tämä ruumiillisesti niin voimakas mies kuljettuaan vain muutamia askelia rouva Hohlakovin talosta äkkiä puhkesi kyyneliin niinkuin pieni lapsi. Hän kulki ja mistään tietämättä pyyhki nyrkillään kyyneliä. Näin hän tuli torille ja tunsi töksähtäneensä jotakin vastaan koko ruumiillaan. Kuului jonkun ämmän vinkuvaa uikutusta, kun hän oli ollut vähällä kaataa tämän nurin.

— Herra Jumala, oli vähältä tappaa! Miksi kulkea tohotat tolkuttomasti, hurjimus!

— Kuinka, tekö siinä olette? — huusi Mitja tunnettuaan pimeässä ämmän.
Se oli sama vanha palvelijatar, joka palveli Kuzjma Samsonovia ja jonka
Mitja hyvin oli huomannut eilen.

— Entä kuka te itse olette, hyvä mies? — alkoi eukko puhua aivan toisenlaisella äänellä. — En voi tuntea teitä pimeässä.

— Tehän asutte Kuzjma Kutjmitšilla, palvelette häntä?

— Aivan niin, isäseni, käväisin juuri vain Prohorytšilla… Mutta mikä siinä on, kun en vieläkään voi tuntea teitä?

— Sanokaa, muorikulta, onko Agrafena Aleksandrovna nyt teillä? — lausui Mitja melkein poissa suunniltaan odotuksesta. — Äsken minä itse saatoin hänet sinne.

— Oli, isäkulta, tuli, istui jonkin aikaa ja meni pois.

— Kuinka? Meni pois? — huudahti Mitja. — Milloin meni pois?

— Samaan aikaan sitten menikin, hetkisen vain oli meillä. Kertoi Kuzjma
Kuzjmitšille erään tarinan, sai hänet nauramaan ja karkasi pois.

— Valehtelet, kirottu! — parkaisi Mitja.

— Ai -ai! — alkoi eukko huutaa, mutta Mitja oli jo kadonnut näkymättömiin; hän lähti kaikin voimin juoksemaan Morozovin taloa kohti. Tämä sattui juuri siihen aikaan, jolloin Grušenjka oli lähtenyt Mokrojeen, hänen lähdöstään ei ollut kulunut enempää kuin neljännestunti. Fenja istui mummonsa, keittäjätär Matrenan kanssa keittiössä, kun äkkiä sisälle juoksi »kapteeni». Nähtyään hänet Fenja alkoi huutaa täyttä kurkkua.

— Huudat? — karjaisi Mitja. — Missä hän on? — Mutta antamatta kauhusta tyrmistyneen Fenjan vastata vielä sanaakaan hän äkkiä lankesi Fenjan jalkoihin:

— Fenja, Herramme Kristuksen tähden sano, missä hän on?

— Isäseni, en tiedä mitään, ystäväni Dmitri Fjodorovitš, en tiedä mitään, vaikka tappakaa, niin en tiedä mitään, — alkoi Fenja vannoa ja vakuutella, — itse te äsken läksitte hänen kanssaan…

— Hän tuli takaisin!…

— Hyvä ystävä, ei tullut, Jumalan kautta vannon, ettei tullut!

— Valehtelet, — huusi Mitja, — jo yksistään pelästyksestäsi tiedän, missä hän on!…

Hän syöksyi pois. Pelästynyt Fenja oli iloissaan, että oli päässyt niin vähällä, mutta hän ymmärsi sangen hyvin, että Mitjalla oli ollut vain kiire, muuten kenties olisi käynyt hullusti. Mutta rientäessään pois Mitja kuitenkin hämmästytti sekä Fenjan että mummo Matrenan aivan odottamattomalla päähänpistolla: pöydällä seisoi vaskinen survinastia ja siinä survin, pieni vaskinen survin, vain neljännesarssinan pituinen. Ulos juostessaan ja avatessaan jo toisella kädellään ovea Mitja yhtäkkiä sieppasi toisella kädellään survinastiasta survimen ja pisti sen sivutaskuunsa mennen tiehensä se mukanaan.

— Ah, Herra Jumala, hän aikoo tappaa jonkun! — huudahti Fenja lyöden käsiään yhteen.

4.

Pimeässä

»Minne hän juoksi? Tietäähän sen: missä muualla hän voisi olla kuin Fjodor Pavlovitšin luona? Samsonovilta juoksi suoraan hänen luokseen, se on nyt selvä. Koko juoni, koko petos on nyt silminnähtävä»… Kaikki tämä pyöri vihurin tavoin hänen päässään. Maria Kondratjevnan pihaan hän ei poikennut: »Sinne ei tarvitse mennä, ei ollenkaan tarvitse… ettei syntyisi pienintäkään hälinää… ne ilmaisevat ja ilmiantavat heti… Maria Kondratjevna on ilmeisesti osallisena salaliitossa, Smerdjakov samoin, samoin, kaikki ovat lahjottuja!»- Hänen mielessään syntyi toinen tuuma: tehden suuren kierroksen hän juoksi syrjäkadun kautta Fjodor Pavlovitšin talon ympäri, juoksi Dmitrovskaja-kadun kautta ja pienen sillan yli ja tuli suoraan yksinäiselle takakujalle, joka oli tyhjä ja asumaton ja jota rajoitti toiselta puolen naapuritalon säleaita, toiselta luja ja korkea lauta-aita, joka kiersi Fjodor Pavlovitšin puutarhan ympäri. Täällä hän valitsi paikan, nähtävästi saman, josta hänelle tutun kertomuksen mukaan Lizaveta Smerdjaštšaja aikoinaan oli kiivennyt puutarhaan. »Jos kerran hän kykeni kiipeämään yli», välähti Jumala ties mistä syystä hänen päässään, »niin kuinka minä en pääsisi tästä yli?» Ja hän hypähti todellakin aidan luo ja sai silmänräpäyksessä kädellään kiinni sen yläreunasta, kohottautui sitten tarmokkaasti ylös ja kiipesi istumaan aidalle kahdareisin. Puutarhassa lähellä tätä paikkaa oli pieni sauna, mutta aidalta saattoi nähdä myös talon valaistut ikkunat. »Aivan niin, ukon makuuhuone oli valaistu, Grušenjka on siellä!» ja hän hyppäsi aidalta puutarhaan. Vaikka hän tiesikin, että Grigori oli sairas ja kenties Smerdjakovkin todella oli sairaana, eikä hänen tuloaan kukaan kuullut, niin hän kuitenkin vaistomaisesti painautui piiloon, seisoi liikkumattomana paikallaan ja alkoi kuulostaa. Mutta kaikkialla vallitsi kuolemanhiljaisuus ja oli aivan tyyntäkin, ei tuulen henkäystäkään.

»Ja hiljaisuus vain kuiskailee», tämä runosäe välähti jostakin syystä hänen päässään. »Kunhan vain ei kukaan olisi kuullut minun hyppäävän yli; luultavasti ei kuullut kukaan.» Seisottuaan hetkisen hän lähti hiljaa kulkemaan puutarhassa ruohikkoa pitkin; kiertäen puut ja pensaat hän kulki kauan, hiipien joka askelen ja kuunnellen tarkasti jokaista omaa askeltaan. Noin viiden minuutin kuluttua hän oli saapunut valaistun ikkunan luo. Hän muisti, että aivan ikkunain alla on muutamia isoja, korkeita, tiheitä selja- ja heisipensaita. Talon pihanpuolinen ulko-ovi fasadin vasemmalla puolella oli lukittu, ja hän tarkasti tämän seikan vartavasten ja huolellisesti, kun kulki ohi. Viimein hän saapui pensaitten luo ja piiloutui niiden taakse. Hän ei hengittänyt. »Täytyy nyt odottaa», ajatteli hän. »Jos he ovat kuulleet askeleni ja nyt kuulostavat, niin täytyy antaa epäluulojen haihtua… kun en vain sattuisi rykäisemään tai aivastamaan…»

Hän odotti pari minuuttia, mutta hänen sydämensä löi kiivaasti ja hän oli joinakin hetkinä miltei tukehtua. »Ei, sydämentykytys ei mene ohi», ajatteli hän, »en voi odottaa kauemmin». Hän seisoi pensaan takana varjossa; ikkunasta tuleva valo valaisi pensaan etupuolen. »Heisipuu, marjoja, miten punaisia!» kuiskasi hän tietämättä itsekään minkätähden. Hiljaa, täsmällisin ja kuulumattomin askelin hän meni ikkunan luo ja nousi varpailleen. Hän näki edessään kuin kämmenellä Fjodor Pavlovitšin koko makuuhuoneen. Se oli pieni huone, jonka poikittain jakoivat kahteen osaan punaiset verhot, »kiinalaiset», kuten Fjodor Pavlovitš niitä nimitti. »Kiinalaiset», kaikui Mitjan mielessä, »ja verhojen takana on Grušenjka.» Hän alkoi tarkastella Fjodor Pavlovitšia. Tällä oli yllään uusi juovikas silkkinen yönuttunsa, jota Mitja ei vielä koskaan ollut hänellä nähnyt ja jossa vyönä oli tupsuniekka silkkipunos. Yönutun kaula-aukosta näkyivät puhtaat, hienot alusvaatteet, ohut hollantilainen paita kultaisine nappeineen. Fjodor Pavlovitšin päässä oli sama punainen side, jonka siinä oli nähnyt Aljoša. »On vartavasten laittautunut komeaan asuun», ajatteli Mitja. Fjodor Pavlovitš seisoi ikkunan luona ja näytti olevan mietteissään; äkkiä hän käänsi päätään, kuulosti hetkisen, ja kun ei mitään kuullut, meni pöydän luo, kaatoi karahvista ryyppylasin puolilleen konjakkia ja joi sen. Sitten hän huokaisi rintansa pohjasta asti, meni hajamielisenä seinällä riippuvan kuvastimen luo, kohotti oikealla kädellään hiukan punaista sidettä otsaltaan ja alkoi katsella mustelmiaan ja rupiaan, jotka vielä olivat jäljellä. »Hän on yksin», ajatteli Mitja, »todennäköisesti yksin». Fjodor Pavlovitš poistui kuvastimen luota, käännähti äkkiä ikkunaan päin ja katsahti siitä. Mitja hyppäsi silmänräpäyksessä varjoon.

»Kenties Grušenjka on siellä verhojen takana, kenties nukkuu jo», pisti äkkiä hänen sydämeensä. Fjodor Pavlovitš poistui ikkunan luota. »Hän katsoi ikkunasta Grušenjkaa, siis Grušenjka ei ole siellä: miksi hän muuten katsoisi pimeään?… Siis kärsimättömyys jäytää häntä…» Mitja hyppäsi heti ikkunan luo ja alkoi taas katsella siitä sisälle. Ukko istui jo pöydän ääressä, ilmeisesti alakuloisena. Viimein hän alkoi nojata kyynärpäihinsä ja pani oikean kämmenensä kaulalleen. Mitja katseli kiihkeästi.

»Yksinään on, yksinään!» vakuutteli hän taas. »Jos Grušenjka olisi täällä, niin ukon kasvot olisivat toisenlaiset.» Omituista: hänen sydämessään alkoi äkkiä kiehua jonkinmoinen järjetön ja ihmeellinen vihastus sen johdosta, että Grušenjka ei ollut täällä.

»Ei siitä, että hän ei ole täällä», ajatteli Mitja vastaten samassa itselleen, »vaan siitä, että en mitenkään voi saada varmaa tietoa, onko hän täällä vai eikö.» Mitja muisti myöhemmin itse, että hänen järkensä oli tällä hetkellä tavattoman selvä ja harkitsi kaikkea jokaista yksityiskohtaa myöten, huomasi jokaisen pikku piirteen. Mutta levottomuus, tietämättömyyden ja epäröinnin levottomuus kasvoi hänen sydämessään huimaavan nopeasti. »Onko hän lopultakin täällä vai eikö ole?» kuohui vihaisesti hänen sydämessään. Ja hän teki äkkiä päätöksensä, ojensi kätensä ja koputti hiljaa ikkunan kehykseen. Hän koputti niinkuin ukko ja Smerdjakov olivat sopineet keskenään: kaksi ensimmäistä kertaa hiljempää, sitten kolme kertaa nopeammin: kop-kop-kop, — joka merkitsi, että Grušenjka on tullut. Ukko vavahti, käänsi päänsä, hyppäsi nopeasti pystyyn ja syöksähti ikkunan luo. Mitja hypähti varjoon. Fjodor Pavlovitš avasi ikkunan ja pisti päänsä ulos.

— Grušenjka, sinäkö? Sinäkö siellä? — lausui hän puoleksi kuiskaten värisevällä äänellä. — Missä sinä olet, emoseni, enkelini, missä? — Hän oli hirveän kiihtynyt, hän läähätti.

»Yksin!» päätti Mitja.

— Missä sinä olet? — huudahti ukko taas ja pisti päätään vielä enemmän ulos, aivan olkapäätä myöten, ja katseli joka suuntaan, oikealle ja vasemmalle; — tule tänne; olen valmistanut sinulle tuomisia, tule, niin näytän!…

»Hän tarkoittaa tukkua, jossa on kolmetuhatta», välähti Mitjan mielessä.

— Mutta missä?… Ovenko luona? Avaan heti…

Ja ukko miltei tunkeutui ulos ikkunasta katsellen oikealle, siihen suuntaan, missä oli puutarhaan johtava ovi, ja koetti nähdä pimeässä. Sekunnin kuluttua hän ehdottomasti juoksisi avaamaan oven odottamatta Grušenjkan vastausta. Koko ukon Mitjalle niin vastenmielisen profiilin, koko hänen riippuvan aataminpalansa, koukistuneen nenänsä, hänen suloisesta odotuksesta hymyilevät huulensa, kaiken tämän valaisi kirkkaasti vasemmalla puolella huonetta olevan lampun vinosti lankeava loiste. Hirveä, raivoisa viha alkoi äkkiä kuohua Mitjan sydämessä: Kas siinä hän on, hänen kilpailijansa, hänen kiduttajansa, hänen elämänsä kiusa! Tämä oli aivan äkillisen, kostonhimoisen ja raivokkaan vihan puuska, josta hän, ikäänkuin sitä aavistaen, oli maininnut Aljošalle keskustellessaan tämän kanssa huvimajassa neljä päivää sitten, kun hän oli vastannut Aljošan kysymykseen: »Kuinka sinä voit sanoa, että tapat isän?»

»En minä tiedä, en tiedä», oli hän silloin sanonut; »kenties en tapa, kenties tapan. Pelkään, että hän herättää minussa äkkiä vihaa 'kasvoillansa juuri sillä hetkellä'. Minä vihaan hänen aataminpalaansa, hänen nenäänsä, hänen silmiään, hänen häpeämätöntä nauruaan. Tunnen persoonallista inhoa. Tätä minä pelkään, kenties en jaksa hillitä itseäni…»

Persoonallinen inho kasvoi sietämättömäksi. Mitja ei enää tietänyt mitä teki ja otti äkkiä taskustaan vaskisen survimen.

* * * * *

»Jumala», kuten Mitja itse myöhemmin sanoi, »varjeli minua silloin»: juuri samalla hetkellä heräsi sairasvuoteellaan Grigori Vasiljevitš. Saman päivän iltana hän oli käyttänyt määrättyä lääkitsemistapaansa, josta Smerdjakov oli kertonut Ivan Fjodorovitšille, t.s. hieronut koko ruumiinsa vaimonsa avulla viinalla, jossa oli jotakin salaperäistä vahvistavaa ryytiä, ja juonut loput siitä »jonkin rukouksen kanssa», jonka hänen ylitseen oli kuiskannut hänen vaimonsa, ja käynyt nukkumaan. Marfa Ignatjevna oli myös ryypännyt, ja kun hän ei käyttänyt väkeviä, niin hän oli nukkunut puolisonsa viereen sikeään uneen. Mutta nyt äkkiä oli Grigori aivan odottamatta herännyt yöllä, hän mietti hetkisen, ja vaikka hän heti tunsikin polttavaa kipua ristiluissaan, niin hän nousi istumaan vuoteessaan. Sen jälkeen hän taas mietti jotakin, nousi ja pukeutui nopeasti. Kenties hän tunsi omantunnonvaivoja siitä, että nukkuu ja että talo on ilman vahtia »näin vaarallisena aikana». Kaatuvataudin näännyttämä Smerdjakov makasi toisessa komerossa liikkumattomana. Marfa Ignatjevna ei liikahtanutkaan. »Ämmä meni heikoksi», ajatteli Grigori Vasiljevitš vilkaisten häneen ja meni ähkien portaille. Hän aikoi tietysti vain katsahtaa portailta, sillä hän ei jaksanut kävellä, kipu vyötäisissä ja oikeassa jalassa oli sietämätön. Mutta samassa hän äkkiä muisti, että ei ollut illalla lukinnut puutarhaan vievää pikku porttia. Hän oli perin säntillinen ja tarkka mies, jolla oli vakiintuneet tapansa ja monivuotiset tottumuksensa. Ontuen ja köyristyneenä kivusta hän astui portaita alas ja lähti puutarhaa kohti. Aivan oikein, portti oli selko selällään. Koneellisesti hän meni puutarhaan: kenties hänen silmissään häämötti jotakin, kenties hän oli kuullut jonkin äänen; vilkaistuaan vasemmalle hän näki herran ikkunan avoinna, nyt jo tyhjän ikkunan, siitä ei enää kukaan kurkistanut ulos. »Miksi on auki, nyt ei ole kesä!» ajatteli Grigori, ja äkkiä, aivan samassa silmänräpäyksessä, vilahti puutarhassa suoraan hänen edessään jotakin tavatonta. Noin neljänkymmenen askelen päässä hänen edessään näytti pimeässä juoksevan mies, liikkui hyvin nopeasti jokin varjo. »Herra Jumala», lausui Grigori, ja muistamatta kipua ristiluissaan sekä poissa suunniltaan hän lähti kulkemaan katkaistakseen juoksijan tien. Hän valitsi lyhyemmän tien, puisto oli hänelle ilmeisesti tutumpi kuin juoksijalle; tämä suuntasi kulkunsa saunaa kohti, juoksi saunan taakse, painautui seinää vastaan… Grigori seurasi jäljessä päästämättä häntä näkyvistään ja juoksi tietämättä mistään muusta ympärillään. Hän saapui lauta-aidan luo juuri sillä hetkellä, kun pakenija jo oli kiipeämässä aidan yli. Vimmoissaan Grigori parkaisi, heittäytyi eteenpäin ja tarttui molemmin käsin hänen jalkaansa.

Aivan niin, hänen aavistuksensa ei ollut häntä pettänyt: hän tunsi hänet, se oli hän, »petomainen isänmurhaaja»!

— Isänmurhaaja! — huudahti vanha mies niin, että ympäristö kajahti, mutta muuta hän ei ennättänyt huutaa; hän kaatui kuin ukkosen lyömänä. Mitja hyppäsi takaisin puutarhaan ja kumartui maahan suistuneen yli. Mitjan käsissä oli vaskinen survin ja sen hän heitti koneellisesti ruohikkoon. Survin putosi parin askelen päähän Grigorista, mutta ei nurmelle, vaan polulle kaikkein näkyvimpään paikkaan. Muutamia sekunteja hän katseli edessään makaavaa. Ukon pää oli aivan verinen; Mitja ojensi kätensä ja alkoi tunnustella sitä. Hän muisti myöhemmin selvästi, että hänen mielensä oli sillä hetkellä hirveästi tehnyt »saada täysi varmuus», oliko hän särkenyt ukon pääluun vaiko vain »kolhaissut» häntä survimella päälakeen. Mutta veri vuoti, vuoti tulvimalla ja kostutti yhtäkkiä suihkuna Mitjan vapisevia sormia. Hän muisti sittemmin, että hän tempaisi esille valkoisen uuden nenäliinansa, jonka oli varannut mukaansa mennessään rouva Hohlakovin luo, ja pani sen ukon päätä vastaan koettaen mitään ajattelematta pyyhkiä verta otsalta ja kasvoilta. Mutta liinakin tuli silmänräpäyksessä märäksi verestä. »Herra Jumala, miksi minä tämän tein?» ajatteli Mitja yhtäkkiä. »Jos olen iskenyt puhki, niin kuinka siitä nyt saa selvän… Ja eiköhän nyt olekin samantekevää!» lisäsi hän äkkiä toivottomasti. — Jos tapoin, niin tapoin… Kun satuit tielle, ukko, niin makaakin siinä! — lausui hän kuuluvasti ja riensi äkkiä aidan luo, hyppäsi sen yli takakadulle ja lähti juoksemaan. Verestä märkä liina oli kokoon puristettuna hänen oikeassa kourassaan, ja hän pisti sen juostessaan takkinsa takataskuun. Hän juoksi suin päin, ja jotkut harvat kulkijat, jotka hän pimeässä kohtasi, muistivat myöhemmin nähneensä sinä yönä hurjaa kyytiä juoksevan miehen. Hän kiiti taas Morozovin taloon. Äsken oli Fenja heti hänen poistuttuaan rientänyt vanhemman pihamiehen Nazar Ivanovitšin luo ja »Herran Kristuksen nimessä» alkanut pyydellä, että hän »ei päästäisi enää sisälle kapteenia, ei tänään eikä huomenna». Nazar Ivanovitš kuultuaan asian oli suostunut tähän, mutta pahaksi onneksi hän sattui poistumaan ylös rouvan luo, jonne hänet oli äkkiä kutsuttu, ja kun hän mennessään kohtasi sisarenpoikansa, noin kaksikymmenvuotiaan nuorukaisen, joka äsken vasta oli tullut maalta, niin hän käski tätä olemaan pihalla, mutta ei muistanut antaa määräystä kapteeniin nähden. Juostuaan portille Mitja kolkutti. Nuori mies tunsi hänet heti: Mitja oli jo useasti antanut hänelle juomarahaa. Hän avasi Mitjalle heti pikkuportin, päästi hänet sisälle ja riensi iloisesti hymyillen ennakolta ilmoittamaan, että »Agrafena Aleksandrovnaa ei nyt olekaan kotona».

— Missä hän sitten on, Prohor? — kysyi Mitja äkkiä pysähtyen.

— Äsken lähti matkaan, noin pari tuntia sitten, Timotein kanssa,
Mokrojeen.

— Miksi? — huudahti Mitja.

— Sitä en voi tietää, jonkun upseerin luo, joka kutsui heitä, sieltä lähettivät hevosetkin…

Mitja jätti hänet ja syöksyi kuin mielipuoli sisälle Fenjan luo.

5.

Äkillinen ratkaisu

Fenja istui keittiössä mummon kanssa, ja molemmat olivat aikeissa käydä makuulle. Luottaen Nazar Ivanovitšiin he olivat taaskin jättäneet ovensa lukitsematta. Mitja juoksi sisälle, syöksyi Fenjan kimppuun ja tarttui hänen kurkkuunsa.

— Sano heti, missä hän on, kenen kanssa on nyt Mokrojessa? — karjaisi hän raivoissaan.

Molemmat naiset alkoivat vikistä.

— Ai-ai, sanon, ai, hyvä ystävä Dmitri Fjodorovitš, heti sanon kaikki, en salaa mitään, — lausui nopeasti puolikuoliaaksi pelästynyt Fenja. — Hän meni Mokrojeen upseerin luo.

— Minkä upseerin luo? — ärjyi Mitja.

— Entisen upseerin, sen saman, sen entisen upseerinsa, joka oli viisi vuotta sitten, jätti ja matkusti pois, — vikisi Fenja edelleen yhtä nopeasti.

Dmitri Fjodorovitš veti pois kätensä, joilla oli puristanut hänen kurkkuaan. Hän seisoi Fenjan edessä kalmankalpeana ja äänettömänä, mutta hänen silmistään näkyi, että hän oli ymmärtänyt heti kaikki, kaikki kerrassaan hän oli ymmärtänyt puolesta sanasta viimeistä pikku piirrettä myöten ja arvannut kaikki. Fenja-raukka ei tietenkään sillä hetkellä voinut tehdä havaintoja siitä, oliko Mitja ymmärtänyt vai eikö. Siinä asennossa kuin hän oli ollut istumassa arkulla Mitjan juostessa sisälle, siinä hän oli edelleenkin koko ruumis vavisten ja kädet eteen ojennettuina, aivan kuin hän olisi tahtonut puolustautua, ja tähän asentoon hän näytti jähmettyneen. Pelästyneet, kauhun suurentamat silmäterät tuijottivat Mitjaan liikkumattomina. Mutta Mitjan molemmat kädet olivat silloin juuri veren tahrimat. Matkan varrella, juostessaan, hän luultavasti oli kosketellut niillä otsaansa pyyhkien hikeä kasvoiltaan, niin että otsaan ja oikealle poskelle oli jäänyt punaisia veritahroja. Fenja oli joutumaisillaan hysteeriseen tilaan, vanha keittäjätär taas oli hypännyt pystyyn ja katseli mielipuolen tavoin melkein tajuttomana. Dmitri Fjodorovitš seisoi noin minuutin verran ja vaipui äkkiä koneellisesti Fenjan viereen tuolille.

Hän istui eikä oikeastaan miettinyt mitään, vaan oli ikäänkuin pelästynyt ja tyrmistynyt. Mutta kaikki oli selvää kuin päivä: tuo upseeri — hän tiesi siitä, tiesi varsin hyvin kaiken, oli kuullut Grušenjkalta itseltään, tiesi tuon upseerin lähettäneen kuukausi sitten kirjeen. Siis kuukausi, kokonainen kuukausi oli tätä asiaa puuhattu aivan salassa häneltä aina siihen asti kuin tämä uusi mies nyt oli saapunut, eikä hän ollut tätä edes ajatellutkaan! Mutta kuinka hän oli voinut, kuinka hän oli voinut olla sitä ajattelematta? Minkätähden hän oli silloin kerrassaan unohtanut tuon upseerin, unohtanut heti, kun oli saanut tietää hänestä? Siinä oli kysymys, joka seisoi hänen edessään aivan kuin kummitus. Ja hän katseli tätä kummitusta todella pelästyneenä, kauhistuksesta kylmenneenä.

Mutta äkkiä hän alkoi hiljaisesti ja lempeästi niinkuin hiljainen ja ystävällinen lapsi puhella Fenjan kanssa, aivan kuin olisi kokonaan unohtanut, että oli häntä äsken niin pelästyttänyt, loukannut ja rääkännyt. Hän alkoi äkkiä tavattoman ja hänen asemassaan suorastaan hämmästyttävän täsmällisesti kuulustella Fenjaa. Ja Fenja puolestaan, vaikka katselikin oudostellen hänen verisiä käsiään, alkoi myös ihmeteltävän auliisti ja nopeasti vastailla hänen kaikkiin kysymyksiinsä aivan kuin kiiruhtaen esittämään hänelle koko »totisimman totuuden». Vähitellen hän alkoi melkeinpä ilomielin esittää kaikkia yksityiskohtia, tahtomatta ollenkaan tuottaa sillä tuskaa ja ikäänkuin rientäen kaikin voimin ja sydämestään tekemään palveluksen Mitjalle. Hän kertoi Mitjalle aivan seikkaperäisesti myös koko sen päivän kulun, Rakitinin ja Aljošan käynnin, miten hän, Fenja, oli seisonut vahdissa, miten rouva oli lähtenyt ja miten hän oli huutanut ikkunasta Aljošalle semmoiset terveiset sanottaviksi hänelle, Mitenjkalle, että »ikuisesti muistaisi, kuinka hän oli rakastanut häntä tunnin». Kuultuaan terveisistä Mitja äkkiä naurahti, ja hänen kalpeille poskilleen sävähti puna. Sillä hetkellä sanoi Fenja hänelle, hituistakaan enää pelkäämättä uteliaisuutensa seurauksia:

— Miten teidän kätenne, Dmitri Fjodorovitš, ovatkaan ylt'yleensä veriset!

— Niin, — vastasi koneellisesti Mitja, katsahti hajamielisesti käsiinsä ja unohti heti ne sekä Fenjan kysymyksen. Hän vaipui taas äänettömyyteen. Siitä asti kuin hän oli juossut sisälle, oli kulunut jo parikymmentä minuuttia. Hänen äskeinen pelästyksensä oli mennyt ohi, mutta ilmeisesti hänet jo alkoi saada täydelleen valtaansa jonkinmoinen uusi järkähtämätön päättäväisyys. Hän nousi äkkiä paikaltaan ja hymyili miettiväisesti.

— Herra, mitä teille on tapahtunut? — lausui Fenja osoittaen taas hänen käsiään, — lausui sen säälivästi, aivan kuin olisi hänelle kaikkein lähin olento nyt hänen surussaan.

Mitja katsahti taas käsiinsä.

— Tämä on verta, Fenja, — lausui hän katsoen Fenjaan omituisin ilmein, — tämä on ihmisen verta, ja hyvä Jumala, miksi se onkaan vuodatettu! Mutta… Fenja… täällä on eräs lauta-aita (hän katsoi Fenjaan aivan kuin esittäisi tälle arvattavaksi arvoituksen), eräs korkea aita ja peloittavan näköinen, mutta… huomenna päivän koitteessa, kun »aurinko lentää ylös», Mitenjka hyppää tämän aidan yli… Sinä et ymmärrä, Fenja, mikä aita se on, no, ei se mitään… samantekevää, huomenna kuulet ja ymmärrät kaiken… mutta nyt hyvästi! En häiritse, vaan poistun, ymmärrän poistua. Elä, minun riemuni… rakastit minua tunnin, niinpä muistakin ikäsi Mitenjka Karamazovia… Hänhän nimitti minua aina Mitenjkaksi, muistatko?

Näin sanoen hän äkkiä lähti ulos keittiöstä. Mutta Fenja pelästyi tätä hänen lähtöään miltei vielä enemmän kuin hänen äskeistä sisääntuloaan ja päällekarkaustaan.

Täsmälleen kymmenen minuuttia tämän jälkeen Dmitri Fjodorovitš astui sisälle sen nuoren virkamiehen Pjotr Iljitš Perhotinin luo, jolle hän äsken oli pantannut pistolit. Kello oli jo puoli yhdeksän, ja Pjotr Iljitš oli juotuaan kotonaan teetä juuri pukenut taas ylleen lievetakin lähteäkseen »Pääkaupunki»-ravintolaan pelaamaan biljardia. Mitja tapasi hänet ovella. Nähdessään hänet ja hänen veren tahrimat kasvonsa virkamies huudahti:

— Herra Jumala! Mikä teidän on?

— Katsokaas, — lausui Mitja nopeasti, — tulin hakemaan pistolejani ja toin teille rahat. Monin kiitoksin. Minulla on kiire, Pjotr Iljitš, pyydän, pian.

Pjotr Iljitš ihmetteli yhä enemmän: Mitjan käsissä hän näki äkkiä tukun rahoja, ja, mikä oli tärkeintä, hän piteli tätä tukkua ja astui se mukanaan sisälle sillä tavoin kuin ei kukaan pitele rahoja eikä tuo niitä sisälle: kaikkia seteleitä hän kantoi oikeassa kädessään aivan kuin näytteillä, pitäen kättä eteensä ojennettuna. Poikanen, virkamiehen palvelija, joka oli ottanut Mitjan vastaan eteisessä kertoi myöhemmin, että tämä oli tullut samalla tavoin eteiseenkin rahat käsissä, oli varmaankin siis kadullakin samoin kantanut niitä edessään oikeassa kädessään. Rahat olivat sadan ruplan seteleitä, ja hän piteli niitä verisin sormin. Kun asiasta huvitetut henkilöt myöhemmin kysyivät Pjotr Iljitšiltä, paljonko rahoja oli ollut, niin hän selitti, että silloin oli vaikea laskea niitä silmämäärällä, kenties niitä oli kaksituhatta, kenties kolmetuhatta, mutta tukku oli iso, »tiivis». Itse Dmitri Fjodorovitš taas, kuten hän niinikään myöhemmin todisti, »oli myös tavallaan kuin poissa suunniltaan, mutta ei juovuksissa, vaan ikäänkuin jonkinmoisessa innostuksen tilassa, hyvin hajamielinen, mutta samalla näytti ikäänkuin keskittäneen ajatuksensa johonkin, aivan kuin olisi jotakin ajatellut ja johonkin pyrkinyt pääsemättä kuitenkaan päätökseen. Oli hyvin kiireissään, vastaili jyrkästi, hyvin omituisesti, oli joinakin hetkinä niinkuin ei olisi murheissaan, vaan jopa iloinenkin.»

— Mutta mikä teidän on, mikä teidän nyt on? — huudahti taas Pjotr Iljitš katsellen vierastaan oudostellen. — Missä te olette noin veristynyt, oletteko kaatunut, katsokaa!

Hän tarttui hänen kyynärpäähänsä ja asetti hänet kuvastimen eteen. Nähdessään veren tahrimat kasvonsa Mitja vavahti ja rypisti vihoissaan kulmiaan.

— Hyi hitto! Tätä vielä puuttui, — mutisi hän vihaisesti, siirsi nopeasti setelit oikeasta kädestään vasempaan ja tempasi äkisti taskustaan nenäliinan. Mutta nenäliinakin oli aivan verinen (tällä samalla liinalla hän oli pyyhkinyt Grigorin päätä ja kasvoja): tuskin ainoakaan paikka oli valkoinen, eikä veri vain ollut alkanut kuivua, vaan liina oli ikäänkuin kovettunut ruttuun eikä ottanut auetakseen. Mitja paiskasi sen vihaisesti lattiaan.

— Hyi perhana! Eikö teillä ole jotakin riepua… pyyhkiäkseni…

— Te olette siis vain tahraantunut ettekä haavoittunut? Peseytykää sitten mieluimmin, — vastasi Pjotr Iljitš. — Tuossa on pesulaite, minä annan siitä vettä.

— Pesulaite? Se on hyvä… mutta mihin minä pistän tämän? — sanoi hän osoittaen merkillisen tietämättömän näköisenä sadan ruplan setelien tukkua ja katsellen häneen kysyvästi, aivan kuin toisen olisi pitänyt päättää, mihin hän panisi omat rahansa.

— Pistäkää taskuun tai pankaa tänne pöydälle, eivät ne häviä.

— Taskuun? Niin, taskuun. Se on hyvä… Ei, näettekö, tämä kaikki on roskaa! — huudahti hän aivan kuin heräten äkkiä hajamielisyydestään. — Katsokaahan: me suoritamme ensin loppuun tämän asian, pistolit nimittäin, antakaa te ne minulle takaisin, ja tässä ovat rahanne… sillä minulle on hyvin, hyvin tarpeen… eikä aikaakaan, aikaakaan ole hituistakaan…

Ja hän otti tukusta päällimmäisen sataruplasen sekä ojensi sen virkamiehelle.

— Mutta minulla ei ole antaa tästä takaisin, — huomautti tämä, — eikö teillä ole pienempää?

— Ei ole, — sanoi Mitja katsahtaen taas tukkuun, ja ikäänkuin ei olisi varma sanoistaan hän koetti paria kolmea päällimmäistä seteliä, — ei ole, kaikki ovat samanlaisia, — lisäsi hän ja katsoi taas kysyvästi Pjotr Iljitšiin.

— Miten te olette noin rikastunut? — kysyi tämä. — Odottakaahan, minä lähetän pojan käväisemään Plotnikoveilla. Ne sulkevat kauppansa tavallisesti myöhään, — ehkäpä he vaihtavat. Hei, Miša! — huudahti hän eteiseen.

— Plotnikovien puotiin — suurenmoinen asia! — huudahti Mitjakin, aivan kuin jokin hyvä ajatus olisi noussut hänen mieleensä. — Miša, — kääntyi hänen huoneeseen tulleen pojan puoleen, — katsohan juokse Plotnikoveille ja sano, että Dmitri Fjodorovitš käski sanomaan terveisiä ja että hän tulee kohta itse… Ja kuulehan: varustakoot hänen tulokseen samppanjaa, noin kolme tusinaa, ja että laittaisivat sen samalla lailla laatikkoon kuin silloin kun menin Mokrojeen… Minä otin heiltä silloin neljä tusinaa (kääntyi hän äkkiä Pjotr Iljitšin puoleen), kyllä he tietävät, älä ole huolissasi, Miša, — kääntyi hän taas pojan puoleen, — ja kuule: sitten vielä juustoa, strassburgilaisia piiraita, savustettua siikaa, siankinkkua, kaviaaria, no niin, kaikkea, kaikkea, mitä heillä vain on, noin sadalla tai sadallakahdellakymmenellä ruplalla, niinkuin oli ennen… Ja kuule: etteivät unohtaisi makeisia, konvehteja, päärynöitä, kaksi tai kolme arbuusia, tai neljä, — ei, yksi arbuusi riittää, mutta suklaata, karamelleja, tuoksukaramelleja, — kaikkea, mitä silloin panivat mukaani Mokrojeen, niin että samppanjan kanssa tulisi kaikkiaan noin kolmellasadalla ruplalla… No, nyt pitää olla aivan samalla tavalla. Ja muista, Miša, jos sinä Miša… Hänen nimensähän on Miša? — kääntyi hän taas Pjotr Iljitšin puoleen.

— Malttakaahan, — keskeytti Pjotr Iljitš kuunnellen ja katsellen häntä levottomana, — menkää mieluummin itse, niin sanotte siellä kaikki, hän toimittaa asian väärin.

— Väärin toimittaa, näen, että väärin toimittaa! Oh, Miša, ja minä kun jo olin suudella sinua asian toimittamisesta… jos toimitat oikein, niin saat itsellesi kymmenen ruplaa, alahan laukata… Samppanjaa, se on pääasia, samppanjaa on heidän tuotava esille, ja myös konjakkia, sekä punaista että valkoista, ja kaikkea mitä silloinkin. Kyllä he tietävät, miten silloin oli.

— Mutta kuulkaa toki! — keskeytti Pjotr Iljitš jo kärsimättömänä. — Minä sanoin: juoskoon hän vain vaihtamassa rahan ja sanomassa, etteivät panisi puotia kiinni, ja te menette sitten itse ja sanotte… Antakaa tänne setelinne, mars, Miša, toinen jalka on tuossa ja toinen tuossa! — Pjotr Iljitš nähtävästi lähetti mahdollisimman pian pojan matkaansa, sillä niinkuin Miša oli pysähtynyt vieraan eteen katsellen silmät selällään hänen verisiä kasvojaan ja verisiä käsiään, joissa oli rahatukku vapisevien sormien välissä, niin hän oli jäänyt seisomaankin, suu auki ihmettelystä ja pelosta ja luultavasti paljoakaan ymmärtämättä siitä kaikesta, mitä Mitja hänelle määräsi.

— No, nyt mennään peseytymään, — sanoi Pjotr Iljitš jurosti. —
Pankaa rahat pöydälle tai pistäkää taskuunne… Kas niin, menkäämme.
Ottakaahan takki yltänne.

Ja hän alkoi auttaa häntä takin riisunnassa sekä huudahti taas äkkiä: —
Katsokaa, takkinnekin on veressä!

— Ei se… ole takki. Vain vähän tässä hihan luona… Se on vain tässä, missä nenäliina oli. Taskusta on tihkunut. Minä istuuduin Fenjan luona liinan päälle, ja silloin veri imeytyi läpi, — selitti Mitja heti omituisen luottavasti. Pjotr Iljitš kuunteli kulmakarvojaan rypistäen.

— Kylläpä olette ollut hommassa; olette varmaankin tapellut jonkun kanssa, — mutisi hän.

Alettiin peseytyä. Pjotr Iljitš piteli vesikannua ja kaateli siitä vettä. Mitja piti kiirettä ja aikoi jättää kätensä huonosti saippuoiduiksi. (Hänen kätensä vapisivat, kuten Pjotr Iljitš myöhemmin muisti.) Pjotr Iljitš käski heti saippuoimaan enemmän ja hankaamaan paremmin. Hän ikäänkuin asettui Mitjan käskijäksi tällä hetkellä, sitä enemmän, kuta pitemmälle tultiin. Huomautamme tässä: nuori mies oli rohkealuontoinen.

— Katsokaa, ette pessyt kynsien aluksia; no, hangatkaa nyt kasvojanne, kas tästä: ohimoilta, korvan luota… Tässä paidassako te lähdettekin? Mihin te olette lähdössä? Katsokaa, koko oikean hihan reuna on veressä.

— Niin, veressä on, — huomautti Mitja katsellen paidan hihankäännettä.

— Muuttakaa siis toiset alusvaatteet.

— Ei ole aikaa. Mutta kas, nähkääs… — jatkoi Mitja edelleen yhtä luottavasti pyyhkiessään jo kasvojaan ja käsiään pyyheliinalla ja pukien ylleen takin, — minä käännän tästä hihan reunaa, niin se ei näy takin alta… Näettekö!

— Sanokaa nyt, missä olette saanut tuon paukauksen? Oletteko tapellut jonkun kanssa? Eiköhän taas ravintolassa, niinkuin silloinkin? Kas taas kapteenin kanssa, niinkuin silloin, löitte häntä ja raastoitte? — lausui aivan kuin entisestä moittien Pjotr Iljitš. — Ketä vielä olette piessyt… tai ehkäpä olette tappanut?

— Roskaa! — lausui Mitja.

— Miten niin?

— Ei tarvitse, — sanoi Mitja ja naurahti äkkiä: — minä litistin äsken torilla kuoliaaksi erään ämmän.

— Litistitte kuoliaaksi? Ämmän?

— Ukon! — huudahti Mitja katsoen Pjotr Iljitšiä suoraan kasvoihin, nauraen ja huutaen hänelle kuin vähäkuuloiselle.

— Heh, hitto vieköön, ukon, ämmän… Oletteko tappanut jonkun?

— Me sovimme. Kävimme kiinni toisiimme — ja sovimme. Yhdessä paikassa. Erottiin ystävinä. Eräs hölmö… hän antoi minulle anteeksi… nyt on jo varmasti antanut anteeksi… Jos olisi noussut, niin ei olisi antanut anteeksi, — sanoi Mitja iskien äkkiä silmää. — Mutta tiedättekö, hitto hänestä, kuuletteko, Pjotr Iljitš, hiisi hänet vieköön, ei tarvitse! Tällä hetkellä en tahdo! — tokaisi Mitja päättävästi.

— Sitä minä vain, että onpa teillä halua joutua tekemisiin jokaisen kanssa… niinkuin silloin aivan jonninjoutavasta asiasta tuon alikapteenin kanssa… Olette tapellut ja nyt kiidätte huimaa vauhtia juopottelemaan — siinä koko teidän luonteenne. Kolme tusinaa samppanjaa — mihin niin paljon?

— Bravo! Antakaa nyt pistolit. Jumal'auta, ei ole aikaa. Tekisi mieli puhella kanssasi, ystäväiseni, mutta ei ole aikaa. Eikä ensinkään ole tarviskaan, puhuminen on myöhäistä. Ahaa! Missä ovatkaan rahat, minne minä ne pistin? — — huudahti hän ja alkoi työnnellä taskuihinsa käsiään.

— Pöydälle panitte… itse… tuolla ne ovat. Unohditteko? Totisesti, teille on raha vain kuin roskaa tai vettä. Tässä ovat pistolinne. Omituista, kellon käydessä kuutta panttasitte ne kymmenestä ruplasta, mutta kas miten teillä nyt on tuhansia. Kaksi tai ehkäpä kolme?

— Ehkäpä kolme, — naurahti Mitja työntäen rahat housujen sivutaskuun.

— Te pudotatte ne tuolla tavoin. Onko teillä kultakaivos, vai mitä?

— Kaivos? Kultakaivos! — huusi Mitja kaikin voimin ja aivan vääntelehti naurusta, — haluatteko, Perhotin, kaivokseen? Eräs rouva täällä lyö teille heti pöytään kolmetuhatta, että vain lähtisitte. Minulle löi jo rahat pöytään, hän pitää ihmeen paljon kaivoksista! Tunnetteko rouva Hohlakovin?

— En ole tuttu, mutta olen kuullut ja nähnyt. Onko hän todellakin antanut teille kolmetuhatta? Noin vain pudotti pöytään? — sanoi Pjotr Iljitš katsoen epäilevästi.

— Mutta huomenna, kun aurinko lentää ylös, kun ikuisesti nuori Foibos kohoaa korkeuteen, ylistäen ja kiittäen Jumalaa, huomenna menkää hänen luokseen, rouva Hohlakovin luo nimittäin, ja kysykää häneltä itse: pudottiko hän minulle eilen pöytään kolmetuhatta vai eikö? Tiedustakaahan.

— Minä en tunne teidän suhteitanne… kun te kerran puhutte noin vakuuttavasti, niin hän siis on antanut… Mutta te pistitte rahat kouraanne ja laskettelette täyttä kyytiä, ei kuitenkaan Siperiaan… Mutta mihin te nyt olette menossa?

— Mokrojeen.

— Mokrojeen? Nythän on yö!

— Mastruque oli kaikessa, Mastruque ei nyt ole mikään! — lausui Mitja äkkiä.

— Kuinka ei mikään? Tuolla lailla tuhannet käsissä, eikö olisi mikään?

— En minä puhu tuhansista. Hiiteen tuhannet! Minä puhun naisen luonnosta…

»Herkkäuskoinen hän on,
petollinen, paheellinen.»

Minä olen samaa mieltä kuin Odysseus.

— En ymmärrä teitä!

— Olenko humalassa vai?

— Ette humalassa, mutta vielä pahempaa.

— Minä olen henkisesti humalassa, Pjotr Iljitš, henkisesti humalassa, ja riittää, riittää jo…

— Mitä te nyt, lataatteko pistolin?

— Lataan pistolin.

Mitja oli todella avannut pistolilaatikon, aukaissut ruutisarven ja tiputti huolellisesti ruutia sekä laittoi latingin. Sitten hän otti luodin, ja ennenkuin pisti sen sisälle, hän nosti sen kahden sormensa välissä eteensä kynttilän yläpuolelle.

— Miksi te katselette luotia? — sanoi Pjotr Iljitš seuraten levottomana ja uteliaana hänen toimiaan.

— Muuten vain. Kuvittelua. Jos sinun päähäsi pistäisi laskea tämä kuula aivoihisi, niin katselisitko sinä pistolia ladatessasi tätä vai etkö?

— Minkä tähden sitä olisi katseltava?

— Kun menee minun aivoihini, niin on mielenkiintoista katsoa sitä, millainen se on… Muuten tämä on pötyä, hetkellistä pötyä. No, nyt se on valmis, — lisäsi hän pistettyään luodin sisälle ja tiivistettyään sen tappuroilla. — Pjotr Iljitš, hyvä ystävä, se on roskaa, kaikki on roskaa, jospa tietäisit miten suuressa määrässä roskaa! Annahan minulle nyt palanen paperia.

— Tässä on paperipala.

— Ei, sileätä, puhdasta, jolle kirjoitetaan. Kas niin. — Ja ottaen pöydältä kynän Mitja kirjoitti paperille nopeasti kaksi riviä, taittoi paperin neljään osaan ja pisti liivintaskuun. Pistolit hän pani laatikkoon, lukitsi laatikon pienellä avaimella ja otti sen käsiinsä. Sitten hän katsoi Pjotr Iljitšiin ja hymyili pitkään ja miettivästi.

— Nyt menemme, — sanoi hän.

— Minne menemme? Ei, odottakaahan… Kenties te tahdotte lähettää sen aivoihinne, luodin nimittäin… — lausui Pjotr Iljitš levottomana.

— Luoti on roskaa! Minä tahdon elää, minä rakastan elämää! Tiedä se.
Minä rakastan kultakutrista Foibosta ja hänen kuumaa valoansa… Rakas
Pjotr Iljitš, osaatko sinä väistyä?

— Miten väistyä?

— Jättää tien vapaaksi. Rakkaalle ja vihatulle olennolle antaa tietä.
Ja niin että vihattukin tulisi rakkaaksi, — antaa sillä tavoin tietä!
Ja sanoa heille: Jumala kanssanne, menkää, kulkekaa ohi, mutta minä…

— Mutta te?

— Riittää, menkäämme.

— Jumaliste, minä sanon jollekulle (Pjotr Iljitš katsoi häneen), etteivät päästäisi teitä sinne. Miksi teidän nyt on mentävä Mokrojeen?

— Nainen on siellä, nainen, ja riittää jo sinulle, Pjotr Iljitš, loru on lopussa!

— Kuulkaahan, vaikka te olettekin villi, niin minä aina olen jostakin syystä teistä pitänyt… siksipä nyt olenkin levoton.

— Kiitos sinulle, veli. Minä olen villi, sanot sinä. Villi-ihmisiä, villi-ihmisiä! Yhtä asiaa minä sinulle vain vakuutankin: villi-ihmisiä! Ahaa, siinä on Miša, minäpä olinkin unohtanut hänet.

Miša tuli sisälle kiireissään tuoden tukun vaihdettua rahaa ja ilmoitti, että Plotnikoveilla »kaikki rupesivat puuhaan» ja kantelevat pulloja sekä kalaa ja teetä — heti paikalla kaikki valmiina. Mitja sieppasi kymmenruplasen ja antoi Pjotr Iljitšille sekä viskasi toisen kymmenruplasen Mišalle.

— Ei saa! — huudahti Pjotr Iljitš. — Minun talossani ei saa, ja se on sitäpaitsi joutavaa hemmoittelua. Pankaa pois rahanne, pankaa tänne, mitä te niitä tuhlaatte? Huomenna ne jo ovat tarpeen, tulette luokseni pyytämään kymmentä ruplaa. Miksi te tungette kaikki sivutaskuun? Pudotatte siitä!

— Kuule, hyvä mies, mennäänkö Mokrojeen yhdessä?

— Kuule, tahdotko, niin heti avaan pullon, juodaan elämän malja! Minun tekee mieleni juoda ja ennen kaikkea sinun kanssasi. En ole koskaan juonut kanssasi, mitä?

— Ehkäpä ravintolassa, miksei, menkäämme, minä olen itsekin juuri sinne lähdössä.

— Ei ole aikaa ravintolassa, vaan Plotnikovien puodissa, peräkamarissa.
Tahdotko, että annan heti arvattavaksesi erään arvoituksen?

— Anna.

Mitja veti liivinsä taskusta paperipalan, levitti sen auki ja näytti.
Selvällä ja isolla käsialalla oli siihen kirjoitettu:

»Rankaisen itseäni koko elämäni tähden, koko elämäni rankaisen!»

— Ihan todella, minä sanon jollekulle, lähden heti sanomaan, — lausui paperin luettuaan Pjotr Iljitš.

— Et ennätä, ystävä-kulta, mennään ja juodaan, mars!

Plotnikovien puoti oli melkein vain yhtä taloa tuonnempana Pjotr Iljitšin asunnolta, kadun kulmauksessa. Se oli suurin herkkukauppa kaupungissamme, rikkaitten kauppiaitten oma, eikä sinänsä ollenkaan huono puoti. Siellä oli kaikkea, mitä jossakin pääkaupungin puodissakin, kaikkia herkkutavaroita: »Jelisejevin veljesten pulloihin panemia» viinejä, hedelmiä, sikareja, teetä, sokeria, kahvia ym. Aina oli puodissa kolme kauppa-apulaista ja asioilla kaksi juoksupoikaa. Vaikka seutumme oli köyhtynyt, tilanomistajat hajaantuneet muualle, kaupankäynti vähentynyt, niin herkkukauppa kukoisti kuten ennenkin, vieläpä vuosi vuodelta yhä paremmin: näiden tavarain ostajista ei ollut puutetta. Mitjaa odotettiin puodissa kärsimättömästi. Muistettiin kovin hyvin kuinka hän kolme tai neljä viikkoa sitten oli samalla tavoin yhdellä kertaa ottanut kaikenlaista tavaraa ja viinejä muutamalla sadalla ruplalla käteistä rahaa (velaksi hänelle ei tietenkään olisi mitään uskottukaan), muistettiin, että samoin kuin nytkin hänellä oli ollut käsissä kokonainen tukku sataruplasia ja hän oli heitellyt niitä kevyesti ympärilleen, tinkimättä, harkitsematta ja tahtomatta harkita, mihin hän tarvitsi niin paljon tavaraa, viiniä ym. Koko kaupungissa kerrottiin sitten, että hän oli silloin ajanut Grušenjkan kanssa Mokrojeen ja »pannut menemään yhtenä yönä ja sitä seuraavana päivänä kolmetuhatta yhdellä kertaa ja palannut hurjastelumatkaltaan ilman ainoatakaan lanttia, yhtä tyhjänä kuin oli maailman syntynyt». Mustalainen oli silloin nostanut jalkeille kokonaisen mustalaisjoukon (joka siihen aikaan kuljeksi meidän tienoillamme), ja nämä puhdistivat kahdessa vuorokaudessa häneltä, juopuneelta, pois kaikki rahat ja joivat määrättömästi kalliita viinejä. Kerrottiin, naureskellen Mitjalle, että hän oli juottanut Mokrojessa talonpoikaismoukille samppanjaa, syöttänyt konvehteja ja strassburgilaisia piiraita maalaistytöille ja akoille. Naureskeltiin myös meillä, varsinkin ravintolassa, Mitjan omalle ja silloin julkisesti tekemälle tunnustukselle (ei tietystikään naureskeltu hänelle vasten naamaa, sillä vasten naamaa nauraminen hänelle oli hieman vaarallista), että Grušenjkalta hän ei ollut koko tästä »rymystä» hyötynyt sen enempää kuin että Grušenjka oli antanut hänen suudella jalkaansa, mutta mitään muuta ei ollut antanutkaan.

Kun Mitja ja Pjotr Iljitš saapuivat puodin luo, niin he näkivät sen ovella jo valmiina kolmivaljakon, peitteellä varustetut rattaat kelloineen ja kulkusineen sekä kyytimies Andrein, joka odotti Mitjaa. Puodissa oli jo ennätetty »laittaa kuntoon» yksi laatikko melkein kokonaan kaikkine tavaroineen ja odotettiin vain Mitjan tuloa, jotta laatikko voitaisiin naulata kiinni ja viedä rattaille. Pjotr Iljitš hämmästyi.

— Mistä olet ennättänyt saada kolmivaljakon? — kysyi hän Mitjalta.

— Sinun luoksesi juostessani kohtasin tämän Andrein ja käskin hänen ajaa suoraan tänne puodin eteen. Ei ole syytä tuhlata aikaa! Viime kerralla menin Timofein kyydissä, mutta Timofei on nyt tö-tö-tö, ennen minua kiitänyt matkaan erään velhon kanssa. Andrei, myöhästymmekö paljon?

— Vain tunnin verran ennen meitä saapuvat perille, eikä täyttä sitäkään, vain tunnin kaiken kaikkiaan ennättävät edelle! — lausui Andrei kiireesti. — Minähän laitoin Timofein matkaan, tiedän, kuinka he ajavat. Eivät he aja niinkuin me, Dmitri Fjodorovitš, kuinka ne meille riittäisivät. Eivät ennätä edes tuntia aikaisemmin! — sanoi innokkaasti Andrei, punapartainen, ei vielä vanha kyytimies, laihanpuoleinen, alusnuttuun puettu mies, viitta vasemmalla käsivarrella.

— Viisikymmentä ruplaa juomarahaa, jos jäät vain tunnin jäljelle!

— Tunnista menemme takuuseen, Dmitri Fjodorovitš, heh, eivät pääse edelle puoltakaan tuntia, saati sitten tunnin!

Vaikka Mitja touhusikin asiaa järjestäessään, niin hän puhui ja määräili hieman omituisesti, sikin sokin eikä järjestyksessä. Aloitti yhtä ja unhotti lopun. Pjotr Iljitš huomasi tarpeelliseksi puuttua asiaan ja ryhtyä auttamaan.

— Neljälläsadalla ruplalla, ei vähemmän kuin neljälläsadalla, jotta olisi täsmälleen niinkuin silloinkin, — komensi Mitja. — Neljä tusinaa samppanjaa, ei yhtään pulloa vähemmän.

— Mihin sinä tarvitset niin paljon, mitä se tarkoittaa! Seis! — ärjäisi Pjotr Iljitš. — Mikä laatikko tämä on? Mitä siinä on? Onko tässä todellakin neljälläsadalla ruplalla?

Hänelle selittivät touhuissaan olevat kauppa-apulaiset sulavin puhein, että tässä ensimmäisessä laatikossa on ainoastaan puoli tusinaa samppanjaa ja »kaikenlaisia ensi hätään välttämättömiä asioita», kuten haukepaloja, konvehteja, tuoksukaramelleja ym. Mutta pääosa »tarpeista» pannaan laatikkoihin ja lähetetään tuossa paikassa erikseen kuten silläkin kertaa, eri rattailla ja niinikään kolmivaljakolla, ja ennättää perille ajoissa, »vain tunnin verran myöhemmin se tulee perille kuin itse Dmitri Fjodorovitš».

— Ei enempää kuin tuntia myöhemmin, ei tuntia enempää, ja pankaa mahdollisimman paljon tuoksukaramelleja ja pitkiä makeisia; tytöt pitävät semmoisista, — vaati Mitja innokkaasti.

— Pitkiä karamelleja — olkoon menneeksi. Mutta mitä sinä teet neljällä tusinalla? Yksi riittää, — lausui Pjotr Iljitš jo melkein suuttuneena. Hän alkoi tinkiä, hän tahtoi laskun, hän ei ottanut rauhoittuakseen. Kuitenkin hänen onnistui pelastaa kaiken kaikkiaan vain sata ruplaa. Sovittiin siitä, että tavaraa otettaisiin enintään kolmensadan ruplan arvosta.

— Mutta hitto teidät vieköön! — huudahti Pjotr Iljitš aivan kuin olisi äkkiä ajatellut asiaa tarkemmin. — Mitä tekemistä minulla tässä oikeastaan on? Viskele rahasi menemään, jos kerran olet ne ilmaiseksi saanut!

— Tänne, taloudenhoitaja, tänne, älä suutu, — puhui Mitja vetäen häntä puodin peräkamariin, — täällä annetaan meille heti pullo ja me härppäämme. Oh, Pjotr Iljitš, lähdetään yhdessä, sillä sinä olet hyvä mies, minä pidän tämmöisistä.

Mitja istuutui pienelle korituolille aivan pikkuisen pöydän ääreen, jota peitti hyvin likainen pikku liina. Pjotr Iljitš istuutui vastapäätä häntä, ja silmänräpäyksessä ilmestyi pöytään samppanjaa. Kysyttiin, eivätkö herrat haluaisi ostereita, »aivan ensiluokkaisia ostereita, kaikkein viimeisintä lähetystä».

— Hiiteen osterit, en minä syö, eikä tarvitse mitään, — vastasi melkein vihaisesti Pjotr Iljitš.

— Ei ole aikaa syödä ostereita, — huomautti Mitja, — eikä ole ruokahaluakaan. Tiedätkö, ystävä, — lausui hän yhtäkkiä tunteikkaasti, — minä en ole koskaan rakastanut kaikkea tätä epäjärjestystä.

— Kuka sitä sitten rakastaa! Kolme tusinaa, hyväinen aika, moukille, se tekee lopun vaikka kenestä.

— En minä siitä puhu. Puhun korkeammasta järjestyksestä. Minussa ei ole järjestystä, ja kaikki menee hiiteen! Koko elämäni on ollut epäjärjestystä, ja täytyy panna toimeen järjestys. Sutkauttelenko nyt, vai mitä?

— Et sutkauttele, vaan hourailet.

— Kiitos Korkeimman maan päällä, kiitos Hänen minussa!

Tämä runosäe irtautui jolloinkin äkkiä sielustani, ei runosäe, vaan kyynel… olen itse sen sepittänyt… en kuitenkaan silloin, kun raahasin alikapteenia parrasta…

— Miksi sinä yhtäkkiä nyt hänestä?

— Miksikö minä yhtäkkiä hänestä? Roskaa! Kaikki päättyy, kaikki tasoittuu, viiva — ja loppusumma.

— Toden totta, mielessäni häämöttävät yhä sinun pistolisi.

— Pistolitkin ovat roskaa! Juo äläkä fantisoi. Minä rakastan elämää, olen jo liiaksi alkanut rakastaa elämää, niin että ihan iljettää. Riittää! Elämän malja, ystäväni, elämän maljan juomme, elämälle esitän maljan! Miksi minä olen tyytyväinen itseeni? Olen alhainen, mutta tyytyväinen itseeni, ja kuitenkin minä kärsin siitä, että olen alhainen, mutta tyytyväinen itseeni. Minä siunaan luotua olentoa, olen heti valmis siunaamaan Jumalaa ja Hänen luomaansa, mutta… täytyy hävittää eräs haiseva hyönteinen, ettei se ryömisi ja turmelisi toisten elämää… Juokaamme elämän malja, rakas veli! Mikä voikaan olla kalliimpi elämää! Ei mikään, ei mikään! Malja elämälle ja eräälle kuningatarten kuningattarelle!

— Juomme maljan elämälle ja ehkäpä myös sinun kuningattarellesi.

He joivat lasin kumpikin. Vaikka Mitja oli innostunut ja touhuissaan, niin hän oli samalla ikäänkuin surullinen. Oli aivan kuin jokin voittamaton ja raskas huoli olisi häntä painanut.

— Miša… sinun Mišasiko tuli? Miša, ystäväiseni, Miša, tule tänne, juo sinä tämä lasi, kultakutrisen, huomisen Foiboksen kunniaksi…

— Miksi sinä hänelle! — huudahti Pjotr Iljitš vihaisesti.

— No, sallihan nyt, minä tahdon niin.

— O-oh!

Miša tyhjensi lasin, kumarsi ja juoksi pois.

— Muistaa kauemmin, — huomautti Mitja. — Naista minä rakastan, naista!
Mitä on nainen? Maan kuningatar! Mieleni on surullinen, surullinen,
Pjotr Iljitš. Muistatko Hamletin: »Mieleni on niin surullinen, niin
surullinen, Horatio… Ah, Yorrick parka!» Kenties minä olenkin
Yorrick. Juuri nyt olen Yorrick, ja pääkallo myöhemmin.

Pjotr Iljitš kuunteli ja oli vaiti, eikä Mitjakaan puhunut mitään.

— Mikä koira teillä tuossa on? — kysyi hän yhtäkkiä huomattuaan nurkassa pienen, kauniin mustasilmäisen bolognankoiran.

— Se on Varvara Aleksejevnan, meidän emäntämme, bolognalainen koira, — vastasi kauppa-apulainen, — itse toivat äsken ja unohtivat meille. Täytyy viedä takaisin.

— Minä olen nähnyt yhden tuollaisen… rykmentissä… — lausui Mitja mietteissään, — mutta sen takajalka oli poikki… Pjotr Iljitš, tahdoin kysyä sinulta näin tilaisuuden sattuessa: oletko sinä koskaan elämässäsi varastanut, vai etkö?

— Mikä kysymys tuo on?

— Ei, minä muuten vain. Näetkö, jonkun taskusta, vierasta? Minä en puhu valtion rahoista, valtiota kaikki nylkevät ja sinä tietysti myöskin…

— Mene hiiteen.

— Minä puhun vieraasta omaisuudesta: suoraan taskusta, kukkarosta, mitä?

— Varastin kerran äidiltäni kahdenkymmenen kopeekan rahan, olin yhdeksänvuotias, otin pöydältä. Sieppasin salaa ja puristin käteeni.

— No, mitä sitten?

— No, ei mitään. Pidin sitä säilyssä kolme päivää, alkoi hävettää, tunnustin ja annoin takaisin.

— No, entä sitten?

— Luonnollisesti sain selkääni. Mutta mitäs sinä, etkö sinä itse ole varastanut?

— Olen varastanut, — sanoi Mitja iskien viekkaasti silmää.

— Mitä olet varastanut? — tiedusti Pjotr Iljitš uteliaasti.

— Äidiltäni kahdenkymmenen kopeekan rahan, olin yhdeksänvuotias, kolmen päivän kuluttua annoin takaisin. — Tämän sanottuaan Mitja äkkiä nousi paikaltaan.

— Dmitri Fjodorovitš, eiköhän olisi kiirehdittävä? — huudahti äkkiä puodin ovelta Andrei.

— Onko valmis? Lähdetään! — hätääntyi Mitja. — Vielä yksi juttu ja…
Andreille lähtöryyppy, heti! Ja paitsi viinaa hänelle ryyppy konjakkia!
Tämä laatikko (pistolilaatikko) minun istuimeni alle. Hyvästi, Pjotr
Iljitš, älä muistele pahalla.

— Sinä palaat huomenna?

— Ehdottomasti.

— Suvaitsetteko nyt maksaa? — kiiruhti paikalle kauppa-apulainen.

— Niin, maksaa! Ehdottomasti!

Hän sieppasi taas taskustaan setelitukkunsa, otti siitä kolme sadan ruplan seteliä, heitti tiskille ja meni kiireesti ulos puodista Kaikki seurasivat hänen jäljessään ja kumarrellen saattoivat häntä lausuen jäähyväisiä ja toivotuksia. Andrein sai juuri kurkkuun kulautettu konjakki rääkäisemään, ja hän istuutui istuimelleen. Mutta tuskin oli Mitja alkanut laittautua rattaille, kun äkkiä hänen eteensä aivan odottamatta ilmestyi Fenja. Hän juoksi hengästyneenä luokse, pani huutaen kätensä ristiin hänen edessään ja lankesi hänen jalkoihinsa:

— Isäkulta, Dmitri Fjodorovitš, hyvä ystävä, älkää tehkö tuhoja rouvalle! Ja minä kun kerroin teille kaiken!… Älkääkä tuhotko sitä toistakaan, hänhän on entinen, heidän! Ottaa nyt Agrafena Aleksandrovnan vaimokseen, sitä varten on tullutkin Siperiasta… Isäkulta, Dmitri Fjodorovitš, älkää tuhotko toisen elämää!

— Tö-tö-tö, kas sitäkö se on! No, teetpä sinä siellä nyt tekosia! mutisi itsekseen Pjotr Iljitš. — Nyt on kaikki ymmärrettävää, kuinka nyt voisi olla ymmärtämättä. Dmitri Fjodorovitš, annahan minulle pistolit, jos tahdot olla ihminen, — huudahti hän kuuluvasti Mitjalle, — kuuletko Dmitri?

— Pistolitko? Odota, ystäväni, minä paiskaan ne matkan varrella lätäkköön, — vastasi Mitja. — Fenja, nouse, älä makaa edessäni. Ei Mitja surmaa, ei ketään enää surmaa tämä tyhmä mies. Mutta kuulehan, Fenja, — huudahti hän hänelle istuen jo rattailla, — minä loukkasin sinua äsken, anna minulle anteeksi ja armahda, anna anteeksi konnalle… Mutta jos et anna anteeksi, niin sama se! Sentähden että nyt jo on kaikki samantekevää! Anna mennä, Andrei, laske hyvää kyytiä!

Andrei pani hevoset liikkeelle; aisakello alkoi kilistä.

— Hyvästi, Pjotr Iljitš. Sinulle viimeinen kyynel!…

»Eihän hän ole juovuksissa, ja mitä puuta heinää hän kuitenkin puhelee!» ajatteli hänen mentyään Pjotr Iljitš. Hän oli aikeissa jäädä katsomaan, miten laitetaan kuormaa (niinikään kolmivaljakolle) muista syötävistä ja viineistä, sillä hän aavisti, että Mitjaa petetään ja nyljetään, mutta äkkiä hän suuttuen itse itseensä sylkäisi ja lähti ravintolaansa pelaamaan biljardia.

— Hölmö, vaikka hyvä mies… — mutisi hän itsekseen mennessään. — Tuosta Grušenjkan jostakin »entisestä» upseerista minä olen kuullut. No, jos hän on tullut, niin… Heh, nuo pistolit! Mutta piru vieköön, olenko minä hänen holhoojansa, mitä? Vähät heistä! Eikä mitään tapahdukaan. Suurta ääntä eikä mitään muuta. Juovat itsensä päihinsä ja tappelevat, tappelevat ja sopivat. Ovatko he mitään toiminnan miehiä? Mikä se on tuo »väistyn», »rankaisen itseäni» — ei siitä seuraa mitään! Tuhat kertaa hän huusi tähän tyyliin humalapäissään ravintolassa. Nyt hän kylläkään ei ole humalassa. »Humalassa henkisesti» — lurjukset, rakastavat komeita sanoja. Olenko minä hänen holhoojansa? Eipä voinut olla tappelematta, koko turpa oli veressä. Kenen kanssa hän on mahtanut tapella? Ravintolassa saan tietää. Ja liinakin oli verinen… Hyi hitto, se jäi minun lattialleni…

Hän saapui ravintolaan hyvin pahalla tuulella ja alkoi heti pelata. Peli teki hänet iloiseksi. Hän pelasi vielä toisen pelierän ja alkoi äkkiä puhua eräälle pelitoverilleen siitä, että Dmitri Karamazoville taas oli ilmestynyt rahoja, kolmisen tuhatta, hän oli itse nähnyt, ja että tämä taas oli ajanut Mokrojeen remuamaan Grušenjkan kanssa. Kuulijat ottivat uutisen vastaan miltei odottamattomalla mielenkiinnolla. Ja he kaikki alkoivat puhua nauramatta, omituisen vakavasti. Pelikin keskeytyi.

— Kolmetuhatta? Mistä hän olisi voinut saada kolmetuhatta?

Alettiin kysellä tarkemmin. Kertomus rouva Hohlakovista otettiin vastaan epäillen.

— Kunhan ei vain olisi ryöstänyt ukolta!

— Kolmetuhatta! Asiat eivät ole oikealla tolalla.

— Hänhän aivan ääneen kehui tappavansa isänsä, kaikki täällä sen kuulivat. Hän puhui nimenomaan kolmestatuhannesta…

Pjotr Iljitš kuunteli ja alkoi äkkiä vastailla kysymyksiin kuivasti ja niukkasanaisesti. Mitjan kasvoissa ja käsissä olleesta verestä hän ei maininnut sanaakaan, vaikka tänne tullessaan oli aikonut siitä kertoa. Aloitettiin kolmas pelierä, keskustelu Mitjasta vähitellen lakkasi; lopetettuaan pelierän Pjotr Iljitš ei tahtonut enää pelata, pani pois biljardisauvan eikä syönyt illallista, kuten oli aikonut, vaan lähti pois ravintolasta. Tultuaan torille hän jäi seisomaan neuvottomana ja ihmetellen itseään. Hän huomasi äkkiä aikoneensa juuri mennä Fjodor Pavlovitšin taloon tiedustamaan, eikö mitään ollut tapahtunut. »Jonninjoutavan asian vuoksi, kuten saadaan nähdä, herätän vieraan talon ja teen skandaalin. Hyi, perhana, olenko minä heidän holhoojansa?»

Erittäin pahalla tuulella hän suuntasi kulkunsa suoraan kotiinsa ja muisti äkkiä Fenjan: »Äh, hitto, olisi äsken pitänyt kysyä häneltä», ajatteli hän harmistuneena, »olisin saanut tietää kaiken». Ja siinä määrin alkoi häntä äkkiä vaivata mitä kärsimättömin ja itsepintaisin halu puhua Fenjan kanssa ja saada selvä asiasta, että hän puolimatkasta äkkiä kääntyi jyrkästi kulkemaan Morozovin taloa kohti, missä oli Grušenjkan asunto. Tultuaan portille hän kolkutti, ja yön hiljaisuudessa kajahtanut kolkutus taas ikäänkuin sai hänet selviämään ja suuttumaan. Sitäpaitsi ei talossa kukaan vastannut, kaikki nukkuivat. »Teen täälläkin skandaalin!» ajatteli hän tuntien nyt jo jonkinmoista kärsimystä sydämessään, mutta sen sijaan että olisi mennyt lopullisesti tiehensä, hän alkoi uudelleen kolkuttaa kaikin voimin. Koko katu kajahteli: »Viis siitä, minä kolkutan, kunnes avataan»! mutisi hän suuttuen joka kopahduksesta niin, että oli aivan raivoissaan, ja samalla iskien yhä voimakkaammin porttiin.

6.

Itse olen tulossa!

Mutta Dmitri Fjodorovitš kiiti tietä pitkin. Mokrojeen oli vähän yli kaksikymmentä virstaa, mutta Andrein kolmivaljakko eteni sellaista vauhtia, että saattoi tehdä matkan tunnissa ja neljänneksessä. Nopea ajo tuntui äkkiä virkistäneen Mitjaa. Ilma oli raitis ja kylmänpuoleinen, pilvettömällä taivaalla loisti suuria tähtiä. Tämä oli sama yö ja kenties sama hetkikin, jolloin Aljoša oli langennut maahan ja »kiihkeästi vannonut rakastavansa sitä ikuisiin aikoihin». Mutta synkeätä, hyvin synkeätä oli Mitjan sielussa, ja vaikka moni asia jäyti nyt hänen mieltään, niin tällä hetkellä koko hänen olemuksensa pyrki vastustamattomasti vain Grušenjkaa, hänen kuningatartaan kohti, jonka luo hän kiiti katsahtaakseen häneen viimeisen kerran. Sanon vain yhden seikan: hänen sydämensä ei edes hetkeäkään väittänyt vastaan. Minua kenties ei uskota, jos sanon, että tämä mustasukkainen mies ei tuntenut vähintäkään mustasukkaisuutta tuota uutta miestä kohtaan, uutta kilpailijaa kohtaan, joka oli tullut kuin maan alta, tuota »upseeria» kohtaan. Jokaista muuta kohtaan, jos semmoinen olisi ilmestynyt, hän olisi heti ollut mustasukkainen, ehkäpä olisi taas kostuttanut kauheat kätensä verellä, — mutta tätä, tätä »hänen ensimmäistään» kohtaan hän ei nyt kiitäessään kolmivaljakollaan tuntenut mustasukkaista vihaa eikä edes mitään vihamielistä tunnetta, — tosin hän ei ollut vielä nähnyt häntä. »Tämä on jo kiistämätöntä, tämä on Grušenjkan ja tuon miehen oikeus; tässä on Grušenjkan ensimmäinen rakkaus, jota hän ei ole viiteen vuoteen unohtanut: häntä hän siis on vain rakastanutkin näinä viitenä vuotena, mutta minä, miksi minä olen tähän tuppautunut? Mikä minä tässä olen, ja miksi? Väisty, Mitja, ja anna tietä! Mikä minä olenkaan nyt? Nyt olisi ilman upseeriakin kaikki lopussa, vaikka hän ei olisi ollenkaan tullutkaan, niin sittenkin olisi kaikki lopussa…»

Jokseenkin näillä sanoilla hän olisi voinut selittää tunteitaan, jos hän vain olisi kyennyt harkitsemaan. Mutta hän ei silloin enää pystynyt harkitsemaan. Kaikki hänen tällä hetkellä ilmenevä päättäväisyytensä oli syntynyt ilman harkintaa silmänräpäyksessä, oli heti tunteella omaksuttu kokonaisuudessaan kaikkine seurauksineen jo äsken, Fenjan luona, tämän lausuttua ensimmäiset sanansa. Ja kuitenkin omaksutusta päättäväisyydestä huolimatta hänen sielussaan oli synkeätä, niin synkeätä, että se tuotti kärsimystä: päättäväisyyskään ei antanut rauhaa. Liian paljon oli hänen takanaan semmoista, mikä häntä kiusasi. Ja joinakin hetkinä tämä oli hänestä omituista: olihan hän itse kirjoittanut itselleen tuomion kynällä paperille: »rankaisen itseäni»; ja paperi oli täällä hänen taskussaan valmiina; olihan pistoli jo ladattu, olihan hän jo päättänyt, miten hän huomenna ottaa vastaan »kultakutrisen Foiboksen» ensimmäisen kuuman säteen, mutta samalla ei kuitenkaan entisestä, kaikesta siitä, mikä oli hänen takanaan ja kiusasi häntä, voinut päästä erilleen, hän tunsi sen niin selvästi, että se tuotti kärsimystä, ja ajatus siitä imeytyi epätoivona hänen sieluunsa. Oli yksi hetki matkalla, jolloin hänen teki mielensä pysäyttää Andrei, hypätä rattailta, ottaa ladattu pistolinsa ja tehdä loppu kaikesta odottamatta edes päivän koittoa. Mutta tuo hetki lensi ohi kuin kipinä. Ja kolmivaljakkokin kiiti »tehden avaruuden olemattomaksi», ja sikäli kuin lähestyttiin matkan määrää, valtasi Grušenjkan, vain Grušenjkan ajatteleminen yhä voimakkaammin hänen mielensä ja karkoitti kaikki muut kauheat houreet hänen sydämestään. Oi, hänen mielensä teki niin kovin nähdä hänet, vaikkapa vilahdukselta, vaikkapa vain kaukaa! »Hän on nyt hänen kanssaan, minäpä katson, miten hän nyt on hänen kanssaan, entisen lemmittynsä kanssa, enkä minä mitään muuta tarvitsekaan.» Eikä vielä koskaan ollut hänen rinnastaan noussut niin paljon rakkautta tätä hänen elämälleen niin kohtalokasta naista kohtaan, niin paljon uutta tunnetta, jommoista hän ei ollut vielä koskaan kokenut, hänelle itselleenkin yllättävää tunnetta, tunnetta semmoista, että hän vaipui rukoukseen ja häipyi olemattomiin hänen edessään. »Ja minä katoankin!» lausui hän äkkiä jonkinmoisen hysteerisen innostuksen valtaamana.

Oli ajettu jo miltei tunti. Mitja oli vaiti, ja Andrei, vaikka olikin puhelias mies, ei myöskään lausunut sanaakaan, aivan kuin olisi pelännyt aloittaa keskustelua, ja vain hoputteli innokkaasti »kopukoitaan», ruskeata, laihaa mutta virmaa kolmivaljakkoaan, kunnes Mitja äkkiä hyvin levottomana huudahti:

— Andrei! Entäpä jos nukkuvat?

Tämä oli äkkiä pälkähtänyt hänen päähänsä, tähän saakka hän ei ollut sitä ollenkaan ajatellutkaan.

— Täytyy ajatella, että ovat jo käyneet makuulle, Dmitri Fjodorovitš.

Mitja rypisti tuskallisesti kulmiaan: mitenkä tosiaankin, hän tulee rientäen… semmoisin tuntein… mutta he nukkuvat… Grušenjkakin kenties nukkuu siinä… Vihastuksen tunne alkoi kiehua hänen sydämessään.

— Lisää vauhtia, Andrei, anna mennä hyvää kyytiä, Andrei! — huusi hän kiihkeästi.

— Mutta ehkäpä eivät vielä olekaan käyneet makaamaan, — arveli Andrei oltuaan vaiti vähän aikaa. — Äsken Timofei kertoi, että niitä on kertynyt sinne paljon…

— Majataloonko?

— Ei majataloon, vaan Plastunoville, matkustajakotiin, kievari on siis vapaa.

— Tiedän; kuinka sinä siis sanot, että paljon? Missä on paljon? Keitä? — tiedusteli Mitja hirveän levottomana odottamattomasta uutisesta.

— Timofei sanoi, että ne ovat kaikki herroja: kaupungista kaksi, en tiedä keitä ovat, mutta Timofei sanoi, että kaksi on täkäläisiä herroja, ja niitä toisia on kaksi, ovat niinkuin matkustajia, ja kenties on vielä joku, en kysynyt sen tarkemmin. Korttia rupesivat pelaamaan, sanoi.

— Korttia?

— Niin että kenties eivät nuku, kun rupesivat kortinpeluuseen. Täytyy ajatella, että nyt on vasta yhdestoista tunti menossa, ei sen enempää.

— Lisää vauhtia, Andrei, lisää vauhtia! — huudahti Mitja taas hermostuneesti.

— Mitäs kun kysyn teiltä, herra, — alkoi taas Andrei oltuaan vähän aikaa vaiti, — kunhan en vain suututtaisi teitä, minä pelkään, herra.

— Mitä tahdot?

— Äsken Fedosja Markovna lankesi teidän jalkoihinne, rukoili, että te ette tuhoaisi rouvaa ja vielä jotakuta… niin että, herra, kun minä nyt olen kyyditsemässä teitä sinne… Suokaa anteeksi, herra, minä vain tuntoni pakosta, kenties tein tyhmästi, kun sanoin.

Mitja tarttui äkkiä takaapäin hänen olkapäihinsä.

— Oletko sinä kyytimies? Kyytimies? — alkoi hän kiihkeästi.

— Kyytimies olen…

— Tiedätkö sinä, että pitää antaa tietä. Kun on muka kyytimies, niin ei huoli ketään väistää, antaa jäädä alle, mukamas, minäpä vain ajan eteenpäin! Ei, kyytimies, älä aja päälle! Ei saa sortaa ihmistä alleen, ei saa turmella ihmisten elämää; ja jos olet turmellut elämän, — niin rankaise itseäsi… jos vain olet turmellut, jos vain olet tuhonnut jonkun elämän, — rankaise itseäsi ja mene pois.

Kaikki tämä purkautui Mitjan suusta aivan kuin hysteerisesti. Vaikka
Andrei ihmettelikin herraa, niin hän kuitenkin piti yllä keskustelua.

— Oikeassa olette, isäkulta, Dmitri Fjodorovitš, siinä te olette oikeassa, että ei pidä sortaa ihmistä alleen, ei myöskään kiusata, niinkuin ei mitään elukkaakaan, sillä jokainen elukka — se on luotu olento, niinkuin vaikkapa hevonen, vaan toinen pieksää sitä turhaan, joku meikäläinen kyytimies esimerkiksi… Eikä hänellä ole mitään määrää, kiusaa vain kiusaamistaan.

— Helvettiinkö? — keskeytti äkkiä Mitja ja alkoi nauraa odottamatonta lyhyttä nauruaan. — Andrei, yksinkertainen sielu, — hän tarttui taas lujasti hänen olkapäihinsä, — sano: joutuuko Dmitri Fjodorovitš Karamazov helvettiin vai eikö, miten arvelet?

— En tiedä, hyvä ystävä, se riippuu teistä, sillä te olette meillä… Näetkö, herra, kun Jumalan Poika ristiinnaulittiin ja kuoli, niin Hän meni ristiltä suoraan helvettiin ja vapautti kaikki syntiset, jotka kärsivät. Ja helvetti alkoi vaikeroida sitä, että siihen, ajatteli se, ei kukaan enää tule, syntinen nimittäin. Ja sanoi Jumala silloin helvetille: »Älä vaikeroi, helvetti, sillä luoksesi tulevat tästä lähin kaikki ylimykset, hallitsijat, ylituomarit ja äveriäät, ja sinä tulet olemaan täynnä aivan samoin kuin olit ajoista aikoihin, siihen aikaan asti, kunnes minä tulen uudelleen.» Se on totta, oli tämmöinen sana…

— Kansan legenda, suurenmoista! Sivalla vasemmanpuolista, Andrei!

— Niin että semmoisia varten on helvetti määrätty, — sanoi Andrei sivaltaen ruoskalla vasemmanpuolista hevosta, — mutta te olette, herra, aivan samanlainen kuin pikku lapsi… niin me teitä pidämme… Ja vaikka te, herra, olettekin kiivas, niin Jumala antaa teille anteeksi teidän suoruutenne tähden.

— Entä sinä, annatko sinä minulle anteeksi, Andrei?

— Mitäpä anteeksi antamista minulla on teille, te ette ole tehnyt minulle mitään.

— Ei, annatko sinä minulle anteeksi kaikkien puolesta, sinä yksin kaikkien puolesta, nyt juuri, tällä hetkellä, täällä tiellä? Puhu, rahvaanmiehen sielu!

— Oh, herra! Peloittaa teitä kyyditäkin, puheenne on niin kummallista…

Mutta Mitja ei kuullut. Hän rukoili kiihkeästi ja kuiskasi hurjasti itsekseen:

— Jumala, ota minut vastaan kaikessa jumalattomuudessanikin, mutta älä tuomitse minua. Anna minun mennä ohi ilman Sinun tuomiotasi… Älä tuomitse, sillä minä olen itse tuominnut itseni; älä tuomitse, sillä minä rakastan Sinua, Jumala! Itse olen katala, mutta rakastan Sinua: jos lähetät helvettiin, niin sielläkin rakastan, sielläkin huudan, että rakastan Sinua ikuisiin aikoihin… Mutta anna minunkin rakastaa loppuun asti… Täällä, nyt rakastaa loppuun asti, kaikkiaan vain viisi tuntia, kunnes Sinun kuuma säteesi ilmestyy… Sillä minä rakastan sieluni kuningatarta. Rakastan enkä voi olla rakastamatta. Sinä itse näet minut kokonaan. Ajan sinne, lankean hänen eteensä: oikein teit, kun kuljit ohitseni… Jää hyvästi ja unhota uhrisi, älä milloinkaan anna häiritä rauhaasi!

— Mokroje! — huudahti Andrei osoittaen piiskalla eteensä.

Yön kalpeassa pimeydessä alkoi äkkiä häämöttää vankka rykelmä rakennuksia, jotka oli siroteltu laajalle alalle. Mokrojen kylässä oli kaksituhatta asukasta, mutta tällä hetkellä se nukkui jo kokonaisuudessaan, vain sieltä täältä tuikki pimeässä muutama tuli.

— Anna mennä, anna mennä, Andrei, minä olen tulossa! — huudahti Mitja aivan kuin kuumeessa.

— Eivät nuku! — lausui taas Andrei osoittaen piiskalla Plastunovien vieraskotia, joka oli kylän reunassa ja jonka kaikki kuusi kadunpuolista ikkunaa olivat kirkkaasti valaistut.

— Eivät nuku! — yhtyi riemuissaan Mitja. — Jyristä, Andrei, aja neliä, anna kellojen kilistä, aja luo suurella pauhulla! Jotta kaikki tietäisivät, kuka on tullut! Minä olen tulossa! Itse olen tulossa! — huudahteli Mitja kiihkeästi.

Andrei pani väsyneen kolmivaljakon nelistämään ja ajoi todellakin suurella pauhulla korkeitten portaitten eteen sekä pysähdytti höyryävät, miltei läkähtyneet hevosensa. Mitja hyppäsi rattailta, ja juuri silloin matkustajakodin isäntä, joka tosin oli jo makuulle menossa, kurkisti uteliaana portailta, kuka se oli, joka noin oli tullut.

— Trifon Borisytš, sinäkö?

Isäntä kumartui eteenpäin, katseli tarkkaan, juoksi nopeasti alas portaita ja riensi orjailevan riemastuneesti vieraan luo.

— Isäkulta, Dmitri Fjodorovitš. Teidätkö taas saamme nähdä?

Tämä Trifon Borisytš oli tanakka ja terveen näköinen talonpoika, keskikokoinen, hieman paksukasvoinen, ankaran ja leppymättömän näköinen varsinkin Mokrojen talonpoikia kohtaan, mutta hänellä oli kyky nopeasti saada kasvoihinsa mitä matelevaisin ilme, kun hän vainusi voivansa saavuttaa jonkin edun. Hän oli aina venäläiseen tapaan puettu, yllään venäläinen paita ja hihaton takki, rahaa hänellä oli melkoinen määrä, mutta hän haaveili lakkaamatta myös korkeammasta asemasta. Runsaasti puolet talonpojista oli hänen kynsissään, kaikki olivat hänelle korviaan myöten velassa. Hän vuokrasi tilanomistajilta maata ja osteli itsekin, ja tätä maata viljelivät talonpojat joutuen hänelle velkaan, josta eivät koskaan kyenneet vapautumaan. Hän oli leskimies, ja hänellä oli neljä täysikasvuista tytärtä; yksi oli jo leski, asui hänen luonaan kahden alaikäisen lapsensa kanssa ja teki hänelle työtä päiväläisenä. Toinen tytär oli naimisissa virkamiehen, jonkun täysinpalvelleen kirjurin kanssa, ja eräässä matkustajakodin huoneessa oli seinällä pienikokoisten perhevalokuvien joukossa myös tämän virkamiehen valokuva, jossa hän oli virkapuvussa olkalappuineen. Kaksi nuorinta tytärtä pukeutui kirkon suojeluspyhän päivänä- tai jonnekin vierailulle lähtiessään siniseen tai viheriäiseen pukuun, joka oli ommeltu uusimman muodin mukaan ja jossa oli takana päällystetyt napit sekä arssinan pituinen laahustin, mutta seuraavana aamuna he aivan samoin kuin kaikkina muinakin päivinä nousivat vuoteeltaan päivän sarastaessa ja koivuvastat käsissä lakaisivat huoneitten lattioita, kantoivat ulos likavettä ja korjasivat pois roskia matkustajien jäljeltä. Huolimatta siitä, että jo oli koonnut tuhansia, Trifon Borisytš hyvin mielellään nylkäisi ryypiskelevältä matkamieheltä liikaa, ja muistaen, että siitä ei ollut vielä kulunut kuukauttakaan, kun hän oli yhdessä vuorokaudessa ansainnut Dmitri Fjodorovitšilta, tämän remutessa Grušenjkan kanssa, ainakin kaksisataa ruplaa, jollei ihan kolmekinsataa, hän otti nyt tämän vastaan ilomielin ja palvelevaisesti, sillä jo siitä tavasta, jolla Mitja oli ajanut hänen portaittensa eteen, hän taas aavisti olevan saalistamisen mahdollisuuksia.

— Isäkulta, Dmitri Fjodorovitš, teidätkö taas saamme vastaanottaa?

— Seis, Trifon Borisytš, — alkoi Mitja, — ennen kaikkea pääasia: missä hän on?

— Agrafena Aleksandrovnako? — ymmärsi isäntä heti ja katseli tarkasti
Mitjan kasvoja, — täällähän hänkin on… oleskelee…

— Kenen kanssa, kenen kanssa?

— Matkustavia vieraita… Yksi on varmaankin virkamies, puolalainen puheesta päättäen, hän se juuri lähettikin täältä hevoset hakemaan Agrafena Aleksandrovnaa; toinen hänen seurassaan oleva on hänen toverinsa, vai lieneekö matkakumppani, kuka heistä selvän saa; ovat siviilipuvussa…

— Juovatko? Ovatko suurissa rahoissa?

— Vielä mitä? Eivät ole suuri tekijä, Dmitri Fjodorovitš.

— Eikö suuri? No, entä toiset?

— Ne ovat kaupungista, kaksi herraa… Palasivat Tšermašnjasta ja jäivät tänne. Toinen heistä, nuori mies, on varmaankin herra Miusovin sukulainen, olen vain unohtanut hänen nimensä … mutta toisen luultavasti tekin tunnette; tilanomistaja Maksimov, sanoo käyneensä pyhiinvaelluksella tuolla luostarissanne ja matkustaa yhdessä herra Miusovin nuoren sukulaisen kanssa…

— Siinäkö ovat kaikki?

— Siinä.

— Seis, ole vaiti, Trifon Borisytš, sano nyt, kaikkein tärkein: mitä hän, kuinka hän?

— Äsken saapui ja istuu heidän kanssaan.

— Onko iloinen? Nauraako?

— Ei näytä olevan, ei naura paljoa… Istuupa aivan ikävissään, kampasi nuoren miehen hiuksia.

— Puolalaisenko, upseerinko?

— Mikä nuori se olisi, eikä se ensinkään ole upseerikaan; ei, herra, ei hänen, vaan tuon Miusovin veljenpojan, sen nuoren… en vain muista nimeä.

— Kalganov?

— Kalganov juuri.

— Hyvä on, minä päätän itse. Korttiako pelaavat?

— Pelasivat, mutta ovat jo lopettaneet, joivat teetä, virkamies on tilannut marjaviinaa.

— Seis, Trifon Borisytš, seis, ystäväni, itse päätän. Vastaa nyt kaikkein tärkeimpään kysymykseen: eikö ole mustalaisia?

— Mustalaisista ei nyt kuulu kerrassaan mitään, Dmitri Fjodorovitš, viranomaiset ovat heidät karkoittaneet, mutta juutalaisia täällä on, soittavat symbaaleilla ja viuluilla, ovat Roždestvenskajassa, niitä voisi lähettää hakemaan vaikka nyt. Tulevat kyllä.

— On lähetettävä, ehdottomasti lähetettävä! — huusi Mitja. — Tytöt voi herättää niinkuin silloinkin, erittäinkin Marjan, Stepanidan myös ja Arinan. Kaksisataa ruplaa kuorosta!

— Semmoisesta rahasta minä nostan sinulle koko kylän jalkeille, vaikka ovatkin jo käyneet unia vetelemään. Mutta ovatko, isäkulta Dmitri Fjodorovitš, täkäläiset moukat tuommoisen suopeuden arvoiset, taikkapa tytötkin? Panna semmoinen rahasumma menemään niin halpamaisille ja raaoille! Onko hän, meikäläinen talonpoika, omiaan polttelemaan sikareja, mutta sinä annoit niitä heille. Hänhän löyhkii, senkin rosvo. Ja tytöt kaikki, niin monta kuin niitä on, ovat täynnä täitä. Minä ajan sinulle ylös omat tyttäreni ilmaiseksi, saati tuollaisesta rahasta. Ovat vain käyneet makaamaan nyt, mutta minä potkiskelen niitä jalallani selkään ja panen sinulle laulamaan. Äskettäin juotitte moukille samppanjaa, hyh!

Trifon Borisytš sääli suotta Mitjaa: hän oli itse silloin pimittänyt Mitjalta puolen tusinaa samppanjapulloja, oli myös ottanut pöydän alle tipahtaneen sataruplasen ja puristanut sen nyrkkinsä sisälle. Sinne nyrkkiin se oli jäänytkin.

— Trifon Borisytš, minä panin silloin täällä menemään enemmän kuin yhden tuhannen. Muistatko?

— Panitte menemään, hyvä ystävä, kuinka teitä ei muistaisi, kolmisen tuhatta pian aikaa jätitte meille.

— No, nyt olen tullut samalle asialle, näetkö?

Ja hän veti esille ja kohotti aivan isännän nenän eteen setelitukkunsa.

— Nyt kuule ja ymmärrä: tunnin kuluttua tulee viiniä, leikkeleitä, piiraita ja konvehteja, — kaikki se on heti toimitettava sinne ylös. Tämä laatikko, joka on Andreilla, on myös heti vietävä ylös, avattava ja heti tarjottava samppanjaa… Mutta pääasia on: — tyttöjä, tyttöjä, ja Marja ehdottomasti.

Hän kääntyi rattaisiin päin ja veti istuimen alta pistolilaatikkonsa.

— Ota maksu, Andrei! Tästä saat viisitoista ruplaa kolmivaljakosta ja tässä on viisikymmentä ruplaa juomarahaa… auliudestasi, rakkaudestasi… Muista herra Karamazovia.

— Minä pelkään, herra… — alkoi Andrei empiä, — viisi ruplaa juomarahaa riittää, enempää en ota vastaan. Trifon Borisytš on todistajani. Antakaa anteeksi typerä sanani.

— Mitä pelkäät, — sanoi Mitja mittaillen häntä katseillaan, — no, hitto sinusta, jos se on niin! — huudahti hän heittäen hänelle viisi ruplaa. — Nyt, Trifon Borisytš, vie minut salaa sisälle ja anna minun ensi aluksi luoda silmäys heihin sillä tavoin, että he eivät huomaa minua. Missä he siellä ovat, sinisessä huoneessako?

Trifon Borisytš katsahti pelokkaasti Mitjaan, mutta täytti heti kuuliaisena mitä oli käsketty, johdatti hänet varovasti eteiseen, meni itse ensimmäiseen isoon huoneeseen, joka oli sen huoneen vieressä, missä vieraat istuivat, ja vei pois kynttilän. Sitten hän vei Mitjan sisälle ja sijoitti hänet pimeään nurkkaan, josta hän saattoi vapaasti nähdä seurustelijat näiden huomaamatta häntä. Mutta Mitja ei katsonut kauan eikä kyennyt tarkastelemaan: hän näki Grušenjkan, ja hänen sydämensä alkoi lyödä voimakkaasti, silmissä himmeni. Grušenjka istui pöydän sivulla nojatuolissa ja hänen rinnallaan sohvalla hauskan näköinen ja vielä hyvin nuori Kalganov; Grušenjka piti tätä kädestä ja näytti nauravan, mutta nuorukainen puhui häneen katsomatta kovalla äänellä, aivan kuin harmistuneena, toisella puolen pöytää vastapäätä Grušenjkaa istuvalle Maksimoville. Maksimov taas nauroi jollekin sydämensä pohjasta. Sohvalla istui hän ja sohvan vieressä tuolilla seinän luona joku toinen tuntematon. Se, joka istui sohvalla puoleksi loikoen, poltti piippua, ja Mitjan silmissä vilahti vain, että se oli joku paksunpuoleinen ja leveäkasvoinen mies, luultavasti lyhyenläntä ja ikäänkuin jostakin suuttunut. Hänen toverinsa, toinen tuntematon, näytti Mitjasta tavattoman pitkältä mieheltä; mutta mitään muuta hän ei kyennyt erottamaan. Hän oli menehtyä. Eikä hän jaksanut seisoa minuuttiakaan, pani laatikkonsa piirongin päälle ja kylmenneenä ja tyrmistyneenä hän suuntasi kulkunsa siniseen huoneeseen seuraa kohti.

— Ai, — vingahti pelästyneenä Grušenjka, joka ensimmäisenä oli huomannut hänet.

7.

Entinen ja kiistämätön

Mitja astui nopein ja pitkin askelin aivan pöydän luo.

— Hyvät herrat, — alkoi hän kovalla äänellä, melkein huutaen, mutta änkyttäen joka sanan, — minä… en minä mitään! Älkää pelätkö, — huudahti hän, — enhän minä mitään, en mitään, — kääntyi hän äkkiä Grušenjkan puoleen, joka oli painautunut nojatuolissaan Kalganoviin päin ja tarttunut tämän käteen. — Minä… Minä matkustan myös. Minä olen aamuun asti. Hyvät herrat, matkustava henkilö… saako hän olla kanssanne aamuun? Ainoastaan aamuun asti, viimeisen kerran, tässä samassa huoneessa?

Viimeiset sanat hän lausui kääntyen paksun, sohvalla piippu suussa istuvan miehen puoleen. Tämä otti arvokkaasti suustaan piipun ja lausui ankarasti:

— Hyvä herra, tämä on yksityinen seura. On muitakin huoneita.

— Sehän olettekin te, Dmitri Fjodorovitš, mitäs te nyt? — lausui äkkiä
Kalganov. — Istukaa seuraamme, hyvää päivää!

— Hyvää päivää, rakas ihminen… ja verraton! Olen aina kunnioittanut teitä… — lausui Mitja iloisesti ja kohteliaasti ojentaen hänelle heti pöydän yli kätensä.

— Ai, miten kovasti te puristitte! Ihan ruhjoitte sormet, — alkoi
Kalganov nauraa.

— Sillä tavoin hän aina puristaa, aina sillä tavoin! — lausui iloisesti ja vielä arasti hymyillen Grušenjka, joka luultavasti heti oli tullut Mitjan ulkonäöstä vakuutetuksi, että tämä ei rupea mellastamaan, ja katseli häntä hirveän uteliaana ja yhä vielä levottomana. Mitjassa oli jotakin, mikä tavattomasti hämmästytti Grušenjkaa, eikä Grušenjka ollenkaan ollut odottanut, että Mitja tämmöisellä hetkellä tulee sisälle tuolla tavoin ja alkaa puhua noin.

— Hyvää päivää, — lausui imelästi vasemmalta myös tilanomistaja
Maksimov. Mitja syöksyi hänenkin luokseen.

— Hyvää päivää, tekin olette täällä, minua ilahduttaa suuresti, että tekin olette täällä! Hyvät herrat, hyvät herrat, minä… (Hän kääntyi uudelleen piippua polttavan herran puoleen pitäen nähtävästi häntä täällä tärkeimpänä henkilönä.) Minä kiidin… Minä tahdoin viettää viimeisen päiväni ja viimeisen tuntini tässä huoneessa, tässä samassa huoneessa… missä minä jumaloin… kuningatartani!… Anteeksi, herrani! — huudahti hän kiihkeästi. — Minä lensin ja vannoin… Oi, älkää pelätkö, viimeinen yöni! Juokaamme, hyvä herra, sovinnon malja! Heti tuodaan viiniä… Minä toin tämän. (Hän veti äkkiä jostakin syystä esille setelitukkunsa.) — Salli, herrani! Minä tahdon musiikkia, jyryä, pauhua, kaikkea mitä ennenkin… Mutta mato, tarpeeton mato ryömii maata pitkin ja katoaa! Riemuni päivää muistelen viimeisenä yönäni!…

Hän oli melkein läkähtyä; paljon, paljon hän tahtoi sanoa, mutta suusta tuli vain omituisia huudahduksia. Herra katseli liikkumattomana häntä, hänen setelitukkuansa, katseli Grušenjkaa ja oli ilmeisesti ymmällä.

— Jos käskee minun kuninkaatar… — alkoi hän puhua.

— Mikä kuninkaatar, onko se olevinaan samaa kuin kuningatar? — keskeytti äkkiä Grušenjka. — Ihan minua naurattaa teidän kaikkien puhetapanne. Istuudu, Mitja, ja mitä sinä puhutkaan? Älä säikyttele, ole niin hyvä. Ethän rupea säikyttelemään, ethän? Jos et, niin iloitsen tulostasi…

— Minunko, minunko sopisi säikytellä? — huudahti äkkiä Mitja kohottaen ylös kätensä. — Oi, menkää ohi, kulkekaa vapaasti, minä en häiritse!… — Ja äkkiä hän yllätykseksi kaikille ja tietysti itselleenkin heittäytyi tuolille ja puhkesi kyyneliin, kääntäen päänsä pois vastapäistä seinää kohti ja tarttuen käsillään lujasti tuolin selustaan aivan kuin syleillen sitä.

— No niin, no niin, tuommoinen sinä olet! — huudahti Grušenjka moittivasti. — Juuri tuommoisena hän usein tuli minun luokseni, — alkaa äkkiä puhua, enkä minä ymmärrä siitä mitään. Kerran rupesi itkemäänkin, ja nyt se tapahtuu toisen kerran — mikä häpeä! Mitä sinä oikein itket? Kun edes olisi syytä! — lisäsi hän äkkiä salaperäisesti ja pannen omituisen ärtyneesti painoa sanoilleen.

— Minä… en itke… No, päivää! — sanoi hän kääntyen silmänräpäyksessä tuolillaan ja alkoi äkkiä nauraa, mutta ei puisevaa, katkonaista nauruaan, vaan jonkinmoista ennenkuulumatonta pitkää, hermostunutta ja vavahduttavaa naurua.

— No niin, nyt taas… No, tule iloiseksi, tule iloiseksi! — puheli Grušenjka hänelle. — Minä olen hyvin iloinen tulostasi, Mitja, hyvin iloinen, kuuletko, että minä olen hyvin iloinen? Minä tahdon, että hän istuu täällä meidän seurassamme, -— kääntyi hän käskevästi ikäänkuin kaikkien puoleen, vaikka hänen sanansa nähtävästi olivat tarkoitetut sohvassa istuvalle. — Tahdon, tahdon! Mutta jos hän menee pois, niin minäkin lähden, tietäkää se! — lisäsi hän, ja hänen silmänsä alkoivat äkkiä leimuta.

— Mitä tahtoo hallitsijattareni — se on laki! — lausui herra suudellen sievästi Grušenjkan kättä. — Pyydän herraa meidän seuraamme! — kääntyi hän rakastettavasti Mitjan puoleen. Mitja aikoi taas rientää luo ja ilmeisesti päästää suustaan sanatulvan, mutta siitä tulikin muuta:

— Juokaamme, hyvät herrat! — tokaisi hän äkkiä puheen asemasta. Kaikki alkoivat nauraa.

— Herra Jumala! Ja minä kun luulin hänen taas alkavan pitää puhetta, — huudahti Grušenjka hermostuneesti. — Kuule, Mitja, — lisäsi hän lujasti, — älä hypi enää paikaltasi, mutta että sinä toit samppanjaa, se on mainiota. Minä juon myöskin, marjaviinaa en voi sietää. Mutta kaikkein parasta on, että ajaa hurautit itse tänne, täällä oli julman ikävä… Tulitko sinä taas juopottelemaan, vai mitä? Pistä toki rahat taskuusi! Mistä olet saanut niin paljon?

Mitja, jonka kädessä setelit yhä olivat myttyyn puristettuina, työnsi ne taskuunsa. Hän punastui. Samassa isäntä toi tarjottimella avatun samppanjapullon ja juomalaseja. Mitja tarttui pulloon, mutta oli niin hämillään, että unohti mitä sillä oli tehtävä. Kalganov otti häneltä pullon ja kaatoi hänen asemastaan viiniä laseihin.

— Niin, vielä, vielä pullo! — huudahti Mitja isännälle ja muistamatta kilistää herran kanssa, jota hän niin juhlallisesti oli pyytänyt juomaan kanssaan sovinnon maljan, hän äkkiä tyhjensi yksin koko lasinsa odottamatta ketään. Hänen kasvonsa muuttuivat äkkiä kokonaan. Juhlallisen ja traagillisen ilmeen asemasta, joka hänellä oli ollut sisälle astuessaan, häneen oli tullut jotakin lapsellista. Hän oli äkkiä ikäänkuin nöyrtynyt ja alentunut. Hän katseli kaikkia arasti ja iloisesti, nauraa hihitti usein ja hermostuneesti, oli yhtä kiitollisen näköinen kuin pahaa tehnyt koira, jota taas on hyväilty ja jonka on taas annettu tulla sisälle. Oli kuin hän olisi unohtanut kaikki, ja hän katseli kaikkia ihastuneena, lapsen tavoin hymyillen. Grušenjkaa hän katseli yhtä mittaa nauraen ja siirsi tuolinsa aivan Grušenjkan nojatuolin luo. Vähitellen hän tuli tarkastelleeksi molempia herrojakin, vaikka ei vielä päässyt paljon selville heistä. Sohvalla istuvassa herrassa hämmästytti häntä ryhti, puolalainen puheensävy ja ennen kaikkea piippu. »No mitä tämä on, on hyväkin, että hän polttaa piippua», ajatteli Mitja. Herran jonkin verran pöhöttyneet, lähes nelikymmenvuotiaat kasvot, joissa oli hyvin pieni nenä ja sen alla perin ohuet viikset, vahatut ja julkeat, eivät myöskään herättäneet Mitjassa vielä mitään kysymyksiä. Ei edes herran perin huono, Siperiassa tehty tekotukka typerästi eteenpäin kammattuine ohimokiharoineen erikoisemmin hämmästyttänyt Mitjaa: »Siis niin on oleva, jos hänellä kerran on tekotukka», ajatteli hän onnellisena edelleen. Toinen herra taas joka istui seinän vieressä ja oli nuorempi kuin sohvalla istuva herra sekä katseli koko seuruetta röyhkeän ja uhmailevan näköisenä ja äänettömästi halveksien kuunteli yhteistä keskustelua, herätti taas Mitjassa huomiota ainoastaan suurella pituudellaan, joka oli aivan suhteeton sohvalla istuvaan herraan nähden. »Jos hän nousee seisomaan, niin hän on varmaan kuuden jalan korkuinen», välähti Mitjan mielessä. Hänen päässään välähti myös, että tämä pitkä herra luultavasti oli sohvalla olevan herran ystävä ja apuri, hänen jonkinmoinen »henkivartijansa», ja että pieni, piippua polttava herra tietysti komentelee pitkää herraa. Mutta tämäkin kaikki näytti Mitjan mielestä ihmeen hyvältä ja kiistämättömältä. Pikku koirassa oli kaikki kilpailemisen halu kuollut. Grušenjkaa ja tämän eräitten lauseitten salaperäistä sävyä hän ei vielä ensinkään ymmärtänyt, hän ymmärsi koko sydämessään vavisten vain sen, että Grušenjka oli hänelle ystävällinen, oli »pyytänyt» häntä ja pannut hänet viereensä istumaan. Hän oli suunniltaan ihastuksesta, kun näki, miten Grušenjka härppäsi juomalasista viiniä. Seuran äänettömyys näytti kuitenkin yhtäkkiä häntä hämmästyttävän, ja hän alkoi katsella kaikkia jotakin odottavin silmäyksin: »Mutta miksi me istumme, miksi ette ryhdy mihinkään, hyvät herrat»? näytti hänen hymyilevä katseensa sanovan.

— Tuo tuossa valehtelee koko ajan ja me nauroimme täällä, — alkoi yhtäkkiä Kalganov aivan kuin arvaten hänen ajatuksensa ja osoittaen Maksimovia.

Mitja loi nopeasti silmänsä Kalganoviin ja heti sen jälkeen Maksimoviin.

— Valehtelee? — alkoi hän nauraa lyhyttä puisevaa nauruaan ilostuen heti jostakin. — Hah-hah!

— Niin. Ajatelkaahan, hän vakuuttaa, että muka koko meidän ratsuväkemme on kaksikymmentäluvulla mennyt järjestään naimisiin puolalaisten naisten kanssa; mutta sehän on hirveätä pötypuhetta, eikö totta?

— Puolalaisten naisten kanssa? — puuttui taas puheeseen Mitja, nyt jo aivan ihastuksissaan.

Kalganov ymmärsi sangen hyvin Mitjan suhteen Grušenjkaan, aavisti myös jotakin puolalaisesta herrasta, mutta tämä ei niin paljoa kiinnittänyt hänen mieltään tai kenties ei ollenkaan kiinnittänyt hänen mieltään, vaan enimmän hänen mieltään kiinnitti Maksimov. Hän oli joutunut tänne Maksimovin kanssa sattumalta, ja puolalaiset herrat hän kohtasi täällä matkustajakodissa ensimmäisen kerran elämässään. Grušenjkan hän tunsi ennestään ja oli kerran ollut tämän luonakin jonkun kanssa; silloin hän ei ollut miellyttänyt Grušenjkaa. Mutta täällä Grušenjka katseli häntä hyvin ystävällisesti, olipa ennen Mitjan tuloa häntä hyväillytkin, mutta Kalganov näytti pysyneen tunteettomana. Hän oli nuori mies, ei yli kahdenkymmenen vuoden, keikarimaisesti puettu, kasvot hänellä oli hyvin miellyttävät ja valkoiset, ja hänen sakeat, ruskeat hiuksensa olivat hyvin kauniit. Näissä valkeissa kasvoissa oli kauniit, vaaleansiniset silmät, joiden ilme oli älykäs, toisinaan syväkin, niin ettei semmoista hänen ikäiseltään olisi odottanutkaan, varsinkin kun nuorukainen toisinaan puhui ja katseli aivan kuin lapsi eikä sitä yhtään kainostellut, vaan oli itse siitä tietoinen. Yleensä hän oli hyvin omalaatuinen, vieläpä oikukas, vaikka aina ystävällinen. Joskus vilahteli hänen kasvojensa ilmeessä jotakin liikkumatonta ja itsepäistä: hän katseli teitä, kuunteli, mutta näytti kuitenkin itsepintaisesti hautovan mielessään jotakin omaansa. Väliin hän muuttui veltoksi ja laiskaksi, väliin taas yhtäkkiä kiihtyi nähtävästi aivan joutavasta syystä.

— Ajatelkaahan, minä olen kuljettanut häntä jo neljä päivää mukanani, — jatkoi hän hiukan laiskasti venytellen sanojaan, ei kuitenkaan narrimaisesti, vaan aivan luonnollisesti. — Muistatteko, siitä asti kuin teidän veljenne hänet silloin töytäisi rattailta ja hän lensi alas. Silloin hän suuresti kiinnitti mieltäni, ja minä otin hänet mukaani maalle, mutta hän valehtelee myötäänsä, niin että hävettää hänen seurassaan. Olen viemässä häntä takaisin…

— Herra ei ole nähnyt puolalaista naista ja puhuu semmoista, kuin ei ole voinut tapahtua, — huomautti piippua polttava herra Maksimoville.

Piippuniekka mies puhui venäjää varsin hyvin, ainakin paljon paremmin kuin mitä teeskenteli. Venäläiset sanat, mikäli hän niitä käytti, hän väänsi puolalaiseen muotoon.

— Minähän olen itse ollut naimisissa puolalaisen naisen kanssa, — hihitti vastaukseksi Maksimov.

— No, oletteko te sitten palvellut ratsuväessä? Tehän puhuitte ratsuväestä. Oletteko te siis ratsumies? — puuttui heti puheeseen Kalganov.

— Niin, tosiaankin, onko hän ratsumies? Hah-hah! — huudahti Mitja, joka kuunteli ahnaasti ja siirsi nopeasti kysyvän katseensa jokaiseen, joka alkoi puhua, aivan kuin hän olisi odottanut kuulevansa Jumala ties mitä jokaiselta.

— Ei, katsokaahan, — kääntyi Maksimov hänen puoleensa, — minä puhun siitä, että nuo puolalaisneidit… kauniit… kun ne tanssivat meikäläisen ulaanin kanssa masurkan… kun on tanssinut hänen kanssaan masurkan, niin heti hypähtää hänen polvilleen niinkuin kissanpoika… valkoinen… mutta herra isä ja rouva äiti näkevät sen ja sallivat sen tapahtua… ja sallivat… mutta ulaani menee seuraavana päivänä ja kosii… niin se käy… ja kosii, hihii! — nauraa hihitti Maksimov lopuksi.

— Herra on lurjus! — mutisi äkkiä pitkä herra tuolilla ja nosti toisen jalan toisen jalkansa päälle. Mitjan silmiin pisti vain hänen iso rasvanahkainen saappaansa, jossa oli paksu ja likainen pohja. Muutenkin molemmat herrat olivat verraten epäsiistissä asussa.

— No niin, nyt tuli lurjuskin! Mitä hän haukkuu? — suuttui äkkiä
Grušenjka.

— Rouva Agrippina, herra on nähnyt Puolanmaalla talonpoikaisnaisia eikä aatelisneitejä, — huomautti piippua polttava herra Grušenjkalle.

— Voit olla varma siitä! — tokaisi halveksivasti tuolilla istuva pitkä herra.

— Mitä vielä! Antakaahan hänen puhua! Kun ihmiset puhuvat, niin mitä tarvitsee häiritä heitä? Heidän kanssaan on hauska, — kivahti Grušenjka.

— Minä en häiritse, rouva, — huomautti merkitsevästi mies, jolla oli tekotukka, ja luotuaan pitkän katseen Grušenjkaan hän vaikeni arvokkaasti ja alkoi taas imeä piippuaan.

— Eihän, ei, puolalainen herra sanoi nyt totuuden, — kiivastui taas
Kalganov, aivan kuin olisi ollut kysymys Herra ties mistä. — Eihän hän
ole ollut Puolassa, kuinka hän voi puhua Puolasta? Ettehän te mennyt
Puolassa naimisiin, ettehän?

— En, Smolenskin kuvernementissa. Mutta hänet oli sitä ennen ulaani tuonut sieltä, tulevan vaimoni nimittäin, sekä hänen rouva äitinsä ja tantan ja vielä erään sukulaisen, jolla oli aikamiespoika, ne oli aivan Puolasta, aivan… ja luovutti minulle. Se on eräs meidän luutnanttimme, hyvin hyvä nuori mies. Ensin hän aikoi itse mennä naimisiin, mutta ei mennytkään, sillä tyttö olikin ontuva…

— Te siis menitte naimisiin ontuvan kanssa? — huudahti Kalganov.

— En nainut ontuvaa. He molemmat silloin hiukan petkuttivat minua ja salasivat minulta. Minä luulin, että hän hypähtelee… hän hypähteli aina, ja minä luulin hänen tekevän sitä ilosta…

— Ilosta, kun pääsi teidän kanssanne naimisiin? — kirkaisi lapsellisen heleällä äänellä Kalganov.

— Niin, ilosta. Mutta selvisikin, että syy oli aivan toinen. Myöhemmin, kun meidät oli vihitty, hän tunnusti minulle jo hääiltana asian ja pyysi hyvin liikuttavasti anteeksi, oli lapsuusvuosinaan, sanoo, hypännyt kerran lätäkön yli ja siinä loukannut jalkansa, hihii!…

Kalganov alkoi nauraa sydämensä pohjasta aivan kuin lapsi ja melkein kaatui sohvaa vastaan. Grušenjkakin alkoi nauraa. Mitja oli onnensa kukkulalla.

— Tiedättekö, tiedättekö, nyt hän puhuukin totta, nyt hän ei valehtele! — huudahteli Kalganov kääntyen Mitjaan. — Ja tiedättekö, hänhän on ollut kahdesti naimisissa, — hän puhuu nyt ensimmäisestä vaimostaan, — mutta hänen toinen vaimonsa, on karannut ja on vielä nytkin elossa, tiedättekö te sen?

— Todellakin? — kääntyi Mitja nopeasti Maksimoviin, ja hänen kasvonsa ilmaisivat tavatonta hämmästystä.

— Niin, karannut on, olen kokenut sen ikävyyden, — vahvisti Maksimov vaatimattomasti. — Erään ranskalaisen kanssa. Mutta pääasia on, että hän sitä ennen oli ensi työkseen antanut minun siirtää koko maakyläni hänen nimiinsä. Sinä, sanoo, olet sivistynyt mies, sinä saat itsellesi aina leipäpalan. Niin sai minut sen tekemään. Minulle huomauttikin kerran eräs kunnianarvoisa piispa: »Sinun vaimoistasi toinen oli ontuva, mutta toinen liiankin kevytjalkainen», hihii!

— Kuulkaa, kuulkaa! -— puhui Kalganov aivan innoissaan. — Jos hän valehteleekin, — ja hän valehtelee usein, — niin hän valehtelee ainoastaan tuottaakseen kaikille huvia: sehän ei ole alhaista, eihän se ole alhaista? Tiedättekö, minä pidän hänestä toisinaan. Hän on hyvin alhainen, mutta hän on luonnollisella tavalla alhainen, vai mitä? Mitä te arvelette? Joku toinen toimii halpamaisesti ja jostakin syystä, saadakseen etua, mutta hän tekee sen suorastaan vain luontonsa mukaisesti… Ajatelkaa, esimerkiksi, hän vaatii sitä kunniaa (eilen kinasteli siitä koko matkan), että Gogolj on Kuolleissa Sieluissa kertonut hänestä. Muistatteko, siellä on tilanomistaja Maksimov, jota Nozdrev pieksi ja joutui vastaamaan oikeudessa »tilanomistaja Maksimovin persoonallisesta loukkaamisesta vitsoilla juopuneessa tilassa», — no, muistattehan sen? Niin no, ajatelkaahan, hän väittää, että se oli juuri hän ja että häntä piestiin. No, onko se mahdollista? Tšitšikov matkusteli myöhäisintään kaksikymmentäluvulla, sen alkupuolella, niin että aikamäärät eivät ollenkaan käy yhteen. Häntä ei ole voitu silloin pieksää. Eihän ole voitu, eihän?

Vaikeata oli käsittää, mistä Kalganov oli niin tulistunut, mutta hän oli vilpittömästi tulistunut. Mitja eläytyi kokonaan hänen harrastuksiinsa.

— No, entäpä jos piestiin! — huudahti hän hohottaen.

— Ei oikeastaan piesty, vaan muuten vain, — pisti äkkiä väliin Maksimov.

— Kuinka niin? Joko piestiin tai ei?

— Która godzina, panie? [Paljonko kello on, herra?] kääntyi piippua polttava mies ikävystyneen näköisenä tuolilla istuvan pitkän herran puoleen. Tämä kohautti vastaukseksi olkapäitään: heillä kummallakaan ei ollut kelloa.

— Miksi ei puheltaisi? Antakaahan toistenkin puhua. Jos teillä on ikävä, niin toisetkaan muka eivät saisi puhua, — kivahti taas Grušenjka, nähtävästi tahallaan rakentaen riitaa. Jotakin välähti ikäänkuin ensimmäisen kerran Mitjan päässä. Tällä kertaa herra vastasi jo ilmeisesti ärtyneenä:

— Rouva, minä en sano vastaan, en ole sanonut mitään.

— No hyvä on, mutta kerro sinä — huudahti Grušenjka Maksimoville. —
Miksi te kaikki vaikenitte?

— Eihän tässä ole mitään kertomista, sillä kaikki tuo on vain tyhmyyksiä, — puuttui heti puheeseen Maksimov nähtävästi mielihyvällä ja hiukan kiemaillen, — ja Gogoljillakin on tämä kaikki vain kuvaannollisessa mielessä, sillä kaikki hänen käyttämänsä nimet ovat allegorisia: Nozdrev ei ollut Nozdrev, vaan Nosov, Kuvšinnikov taas ei ole sinnepäinkään, sillä hän oli Škvornev. Mutta Fenardi oli todellakin Fenardi, ei kuitenkaan italialainen, vaan venäläinen, Petrov, ja mamselli Ferardi oli kaunis, kauniit jalat trikoosukissa, lyhyt hame täynnä kultahepeniä, ja hänpä pyöri, ei sentään neljää tuntia, vaan kaiken kaikkiaan neljä minuuttia… sai kaikki ihastumaan…

— Mutta minkätähden piestiin, miksi sinä sait selkääsi? — kirkui
Kalganov.

— Pironin takia, — vastasi Maksimov.

— Minkä Pironin? — huudahti Mitja.

— Tunnetun ranskalaisen kirjailijan Pironin. Me joimme silloin viiniä suuressa seurassa ravintolassa noilla samoilla markkinoilla. He pyysivät minutkin seuraan, ja minä aloin ensi töikseni lausua epigrammeja: »Se ootko sä, Boileau, niin hassu asus on.» Mutta Boileau vastaa olevansa menossa naamiaisiin, se on saunaan, hihii, sen he käsittivät letkaukseksi itselleen. Mutta minä lausuin heti paikalla toisen, kaikille sivistyneille ihmisille hyvin tutun epigrammin, purevan:

Mä Phaon oon, sä olet Sapphon verta, mua surettaa vain joka kerta, kun löytämään et pysty merta.

He loukkaantuivat vielä enemmän ja alkoivat minua hävyttömästi haukkua, mutta silloin minä kaikeksi onnettomuudeksi kerroin, asioita parantaakseni, heille hyvin sivistyneen anekdootin Pironista, kuinka häntä ei huolittu Ranskan akatemiaan ja kuinka hän kostaakseen sepitti kirjoituksen hautakiveensä pantavaksi:

Ci-git Piron qui ne fut rien,
pas même académicien.

[Tässä lepää Piron, joka ei ollut mikään,
ei edes akatemian jäsen.]

He ottivat ja pieksivät minut.

— Mutta mistä syystä, miksi?

— Sivistykseni tähden. Vähänkö on syitä, minkä takia ihmiset saattavat antaa toisille ihmisille selkäsaunan, — lausui Maksimov lempeästi ja opettavaisesti.

— Hyh, lakatkaa, tuo on kaikki joutavaa, en tahdo kuulla, minä luulin tulevan iloista, — keskeytti yhtäkkiä Grušenjka. Mitja tuli levottomaksi ja lakkasi heti nauramasta. Pitkä herra nousi paikaltaan ja ylpeän näköisenä, niinkuin ihminen, jolla on ikävä vieraassa seurassa, hän alkoi astella huoneessa nurkasta toiseen kädet selän takana.

— Kas kun rupesi harppailemaan! — sanoi Grušenjka katsellen häntä halveksivasti. Mitja tuli levottomaksi ja huomasi sitäpaitsi, että sohvalla oleva herra katseli häntä ärtyneen näköisenä.

— Hyvä herra, — huudahti Mitja, — juokaamme, hyvät herrat! Ja toisen herran kanssa myös: juokaamme, hyvät herrat! — Hän siirsi silmänräpäyksessä, kolme juomalasia ja kaatoi niihin samppanjaa.

— Puolan malja, hyvät herrat, juon teidän Puolanne maljan, puolalaisen maan maljan! — huudahti Mitja.

— Se on minulle hyvin mieluista, herra, juokaamme, — lausui arvokkaasti ja suopeasti sohvalla istuva herra ja otti lasinsa.

— Ja toinen herra, mikä hänen nimensä on, hei, jalosukuinen herra, ota lasi! — touhusi Mitja.

— Herra Vrublevski, — kuiskasi sohvalla oleva herra.

Herra Vrublevski astui huojuen pöydän luo ja otti seisoen oman lasinsa.

— Puolan malja, hyvät herrat, hurraa! — huudahti Mitja kohottaen lasinsa.

Kaikki kolme tyhjensivät lasinsa. Mitja tarttui pulloon ja täytti heti taas kolme lasia.

— Nyt Venäjän malja, herrat, ja ollaan veljiä!

— Kaada meillekin, — sanoi Grušenjka, — Venäjän maljan tahdon minäkin juoda.

— Minä myös, — sanoi Kalganov.

— Ja kyllähän minäkin… vanhan mummo Venäjän maljan, — hihitti
Maksimov.

— Kaikki, kaikki! — huudahteli Mitja. — Isäntä, vielä pulloja!

Tuotiin jäljellä olevat kolme Mitjan tuomista pulloista. Mitja kaatoi laseihin.

— Venäjän malja, hurraa! — lausui hän uudelleen. Kaikki, paitsi puolalaiset herrat, joivat, ja Grušenjka tyhjensi yhdellä siemauksella koko lasinsa. Herrat eivät olleet koskeneetkaan omiinsa.

— Entäs te, herrat? — huudahti Mitja. — Noinko te?

Herra Vrublevski otti lasinsa, kohotti sen ja lausui kaikuvalla äänellä:

— Venäjän malja, niinkuin sen rajat olivat ennen vuotta seitsemänsataa seitsemänkymmentäkaksi!

— Oto bardzo piękne! [Oikein hyvin sanottu!] — huudahti toinen herra, ja molemmat tyhjensivät yhdellä kertaa lasinsa.

— Kolloja olette, herrat! — pääsi yhtäkkiä Mitjan suusta.

— Herra! — huusivat molemmat herrat uhkaavasti asettuen Mitjan eteen kuin kukot. Varsinkin herra Vrublevski oli kiihtynyt.

— Eikö ole lupa rakastaa omaa maataan? — huusi hän.

— Vaiti! Ei saa riidellä! Ei mitään riitaa! — huudahti käskevästi Grušenjka ja polki jalkaansa lattiaan. Hänen kasvonsa hehkuivat, silmät säkenöivät. Juuri tyhjennetyn lasin vaikutukset tuntuivat. Mitja pelästyi kovasti.

— Hyvät herrat, antakaa anteeksi! Se on minun syyni, en minä enää.
Vrublevski, herra Vrublevski, en minä enää!…

— Ole edes sinä vaiti, istuudu, senkin hölmö! — kivahti hänelle häijyn harmistuneesti Grušenjka.

Kaikki istuutuivat, kaikki vaikenivat, kaikki katselivat toisiaan.

— Hyvät herrat, kaikki on minun syyni! — alkoi taas Mitja, joka ei ollut ymmärtänyt mitään Grušenjkan huudahduksesta. — No, mitä me istumme? No, mitä me tekisimme… jotta olisi hauska, taas hauska?

— Ah, ei tosiaankaan ole ensinkään hauska, — mokelsi laiskasti Kalganov.

— Eiköhän pelattaisi taas faraopeliä, niinkuin äsken… — sanoi äkkiä hihittäen Maksimov.

— Pelata pankkia? Suurenmoista! — yhtyi puheeseen Mitja.

— Jos vain herrat…

— Pózno, herra! — lausui aivan kuin haluttomasti sohvalla istuva herra…

— Se on totta, — kannatti häntä herra Vrublevski.

— Pózno? Mitä se on tuo pózno? — kysyi Grušenjka.

— Se merkitsee myöhä, rouva, on myöhä, myöhäinen hetki, — selitti sohvalla oleva herra.

— Aina heille on myöhä ja aina he eivät voi! — melkein vinkaisi harmissaan Grušenjka. — Itse istuvat ikävinä, ja siksi pitäisi muka toisillakin olla ikävä. Ennen sinun tuloasi, Mitja, he olivat kaiken aikaa tuolla lailla vaiti ja kiukuttelivat minulle…

— Jumalattareni! — huudahti sohvalla istuva mies. — Minä huomaan, että olet epäsuopea, sentähden olenkin surullinen. Olen valmis, herra, — lopetti hän kääntyen Mitjan puoleen.

— Aloita, herra! — lausui Mitja siepaten taskustaan setelinsä ja pannen niistä kaksi sataruplasta pöydälle.

— Minä tahdon sinulle, herra, menettää suuren summan. Ota kortit, pidä pankkia!

— Kortit pitää olla isännältä, herra, — lausui lujasti ja totisesti pieni herra.

— Se on parasta, — yhtyi herra Vrublevski vakuuttamaan.

— Isännältä? Hyvä on, ymmärrän, olkoon isännältä, se on hyvä esitys, herrat! Kortit! — komensi Mitja isäntää.

Isäntä toi aivan avaamattoman korttipakan ja ilmoitti Mitjalle, että tytöt jo ovat varustautumassa, juutalaiset symbaaleineen luultavasti myös pian tulevat, mutta kolmivaljakko herkkutavaroineen ei ole vielä ennättänyt saapua. Mitja hyppäsi paikaltaan pöydän äärestä ja juoksi toiseen huoneeseen ryhtyäkseen heti tarpeellisiin toimiin. Mutta tyttöjä oli saapunut vasta kolme, eikä Marja ollut niiden joukossa. Mitja ei tietänyt itsekään, mihin toimenpiteisiin oli ryhdyttävä ja miksi hän oli juossut pois huoneesta: hän käski vain ottamaan laatikosta makeisia, karamelleja ja muuta hyvää ja antamaan niitä tytöille. — Ja Andreille viinaa, viinaa Andreille! — käski hän kiireesti. — Minä loukkasin Andreita! Samassa häntä nykäisi olkapäästä hänen jäljestään juossut Maksimov.

— Antakaa minulle viisi ruplaa, — kuiskasi hän Mitjalle, — minäkin koettaisin mielelläni onneani pelissä, hihii!

— Oivallista, mainiota! Ottakaa kymmenen, tuossa on! — Hän veti taas kaikki setelit taskustaan ja etsi niiden joukosta kymmenruplasen. — Jos menetät pelissä, niin tule uudestaan, tule uudestaan…

— Hyvä on, — kuiskasi Maksimov iloissaan ja juoksi saliin. Kohta tuli Mitjakin sinne takaisin ja pyysi anteeksi, että oli antanut odottaa itseään. Herrat olivat jo asettuneet paikoilleen ja avanneet korttikäärön. He olivat paljon kohteliaamman, miltei ystävällisen näköisiä. Sohvalla istuva herra pani uudestaan piippuunsa ja valmistautui jakamaan kortteja; hänen kasvoissaan kuvastui jonkinmoista juhlallisuuttakin.

— Paikoillenne, herrat! — huusi herra Vrublevski.

— Ei, minä en pelaa enää, — lausui Kalganov, — menetin jo äsken pelissä heille viisikymmentä ruplaa.

— Herralla oli huono onni, herralla voi taas olla hyvä onni, — huomautti häneen päin käännähtäen sohvalla istuva herra.

— Paljonko on pankissa? Vastaatko? — kysyi kiihkeästi Mitja.

— Kuulen, herra, sata tai kaksisataa, miten tahdot panna.

— Miljoonan! — hohotti Mitja.

— Herra kapteeni on kenties kuullut herra Podvysotskista?

— Mistä Podvysotskista?

— Varsovassa pankista vastaa se, joka tulee sisälle. Tulee Podvysotski, näkee tuhat kultarahaa, panee: va banque. Pankinpitäjä sanoo: »Herra Podvysotski, panet kultaa, kunnianko päälle?» »Kunniani kautta, herrat», sanoo Podvysotski. — »Sen parempi, herra.» Pankinpitäjä jakaa kaksi korttipinkkaa, Podvysotski ottaa tuhat kultarahaa. — »Odota, herra», sanoo pankin pitäjä, otti esille laatikon ja antaa miljoonan: »Ota, herra, tämä on sinun laskusi.» Se oli miljoonan pankki. — »Minä en tietänyt sitä», sanoo Podvysotski. »Herra Podvysotski», sanoo pankinpitäjä. »Sinä panit kunnian päälle, me teemme samoin.» Podvysotski otti miljoonan.

— Se ei ole totta, — sanoi Kalganov.

— Herra Kalganov, kunnon seurassa ei ole soveliasta puhua noin.

— Kylläpä puolalainen pelaaja antaa sinulle miljoonan! — huudahti Mitja, mutta huomasi samassa mitä oli sanonut: — anteeksi, herra, olen syypää, taas olen syypää, hän antaa, antaa miljoonan, kunnian päälle, puolalaisella kunniasanalla! Näetkö, minähän puhun ihan puolaa, hahhah! Panen peliin kymmenen ruplaa, tulossa on, — sotamies.

— Minä panen ruplan rouvalle, rouvalle, hihii! — hihitti Maksimov lyöden esille rouvan, ja aivan kuin tahtoen tehdä sen salassa kaikilta hän siirtyi aivan pöytään kiinni ja teki nopeasti ristinmerkin pöydän alla. Mitja voitti. Myös rupla voitti.

— Neljännes panosta! — huudahti Mitja.

— Minä pistän taas ruplan, pikkuisen, pikkuisen panoksen vain, — mutisi
Maksimov autuaasti hirveän iloissaan siitä, että oli voittanut ruplan.

— Lyöty on! — huudahti Mitja. — Seitonen pee'lle!

Myös se tapettiin.

— Lakatkaa, — sanoi äkkiä Kalganov.

— Pee'lle, pee'lle, — huusi Mitja kohottaen panoksensa joka kerta kaksinkertaisiksi, mutta kaikki panoksensa hän menetti. Vain ruplan panokset voittivat.

— Pee'lle! — kirkaisi Mitja kiihkoissaan.

— Kaksisataa menetit, herra. Panetko vielä kaksisataa? — tiedusteli sohvalla istuva herra.

— Kuinka, olenko jo menettänyt kaksisataa? Siis vielä kaksisataa! Kaikki- kaksisataa pee'lle! — Ja siepaten taskustaan rahat Mitja oli heittämäisillään kaksisataa ruplaa rouvan päälle, kun Kalganov äkkiä peitti sen kädellään:

— Riittää! —- huudahti hän heleällä äänellään.

— Mitä te nyt? — kääntyi Mitja häneen.

— Riittää, minä en tahdo! Ette pelaa enää.

— Miksi?

— Siksi vain. Antakaa palttua ja menkää pois pelistä, siinä se. En anna teidän enempää pelata!

Mitja katsoi häneen hämmästyneenä.

— Heitä pois, Mitja, kenties hän on oikeassa, muutenkin olet paljon menettänyt, lausui Grušenjka omituinen sävy äänessään. Molemmat herrat nousivat äkkiä paikoltaan hirveän loukkaantuneen näköisinä.

— Lasketko leikkiä, herra? — lausui pieni herra katsellen ankarasti
Kalganovia.

— Kuinka te uskallatte semmoista tehdä, herra! — karjaisi Kalganoville myös herra Vrublevski.

— Ei saa, ei saa huutaa! — huudahti Grušenjka. — Voi, te kalkkunakukot!

Mitja katseli heitä jokaista vuoroonsa; mutta jokin hämmästytti häntä äkkiä Grušenjkan kasvoissa, ja samassa välähti jotakin aivan uutta hänen mielessään, — omituinen uusi ajatus!

— Rouva Agrippina! — alkoi pieni herra aivan punaisena kiukusta, mutta silloin Mitja äkkiä meni hänen luokseen ja löi häntä olalle.

— Jalosukuinen herra, kaksi sanaa.

— Mitä tahdotte?

— Toiseen huoneeseen, tuohon kamariin, sanon sinulle kaksi hyvää sanaa, aivan parhaita, tulet olemaan tyytyväinen.

Pieni herra hämmästyi ja katsahti pelokkaasti Mitjaan. Kuitenkin hän suostui aivan heti, mutta sillä nimenomaisella ehdolla, että hänen mukaansa tulisi myös herra Vrublevski.

— Henkivartijako? Tulkoon hänkin, häntäkin tarvitaan! Hän onkin ehdottomasti tarpeen! — huudahti Mitja. — Mars, herrat!

— Minne te? — kysyi Grušenjka levottomana.

— Tulemme tuossa tuokiossa takaisin, — vastasit Mitja. Jonkinmoinen rohkeus, jonkinmoinen odottamaton reippaus loisti hänen kasvoistaan; aivan toisen näköisenä hän oli tunti takaperin astunut tähän huoneeseen. Hän vei herrat oikealla olevaan huoneeseen, ei siihen isoon, johon oli kokoontumassa tyttöjen kuoro ja jonne katettiin pöytää, vaan makuuhuoneeseen, jossa oli arkkuja, matkalaukkuja ja kaksi isoa vuodetta, joissa kummassakin oli kasa karttuunipäällyksisiä tyynyjä. Pienellä lautapöydällä aivan nurkassa paloi kynttilä. Herra ja Mitja asettuivat tämän pikku pöydän ääreen vastapäätä toisiaan ja pitkä herra Vrublevski heidän sivulleen kädet selän takana. Herrat katselivat ankarina, mutta ilmeisesti uteliaina.

— Kuinka voin olla palvelukseksenne? — lepersi pieni herra.

— Tällä tavoin, herra, en rupea puhumaan pitkään: tuossa on sinulle rahat, — hän veti esille setelinsä, — jos tahdot kolmetuhatta, niin ota ja mene matkaasi.

Herra katseli tutkivasti, silmät selällään, hänen katseensa suorastaan tunkeutui Mitjan kasvoihin.

— Kolmetuhatta, herra? — Hän ja Vrublevski katsahtivat toisiinsa.

— Kolme, herrat, kolme! Kuule, herra, minä näen, että sinä olet järkevä mies. Ota kolmetuhatta ja korjaa luusi hiiteen ja ota myös Vrublevski mukaasi — kuuletko? Mutta heti paikalla, tällä hetkellä, ja ainaiseksi, ymmärrätkö, herra, ainaiseksi menet ulos juuri tästä ovesta. Mitä sinulla siellä on: päällystakki, turkki? Minä kannan ne sinulle ulos. Tällä sekunnilla valjastetaan sinulle kolmivaljakko ja — terve menoa, herra! Mitä!

Mitja odotti vastausta varmana. Hän ei epäillyt. Jotakin tavattoman päättäväistä välähti herran kasvoissa.

— Entä ruplat, herra?

— Ruplat maksetaan tällä tavoin, herra: viisisataa ruplaa heti paikalla sinulle ajuria varten ja ennakkomaksuna, ja kaksituhatta viisisataa huomenna kaupungissa — vannon kunniani kautta, sinä saat ne, hankin ne vaikka maan alta! — huudahti Mitja.

Puolalaiset katsahtivat taas toisiinsa. Herran kasvot alkoivat muuttua epäsuotuisaan suuntaan.

— Seitsemänsataa, seitsemänsataa eikä viisisataa heti, tällä hetkellä käteen! — koroitti Mitja tarjoustaan tuntien, että asiat eivät ole aivan oikein, — Mitä sinä, herra? Etkö usko? Eihän voi antaa sinulle kaikkia kolmeatuhatta yhdellä kertaa. Jos annan, niin sinä palaat jo huomenna hänen luokseen… Eikä minulla nyt olekaan koko summaa, rahat ovat kaupungissa kotonani, — leperteli Mitja alkaen pelätä ja lannistuen sikäli kuin itse puhui, — jumalauta ne ovat siellä, piilossa…

Silmänräpäyksessä alkoi tavaton oman arvon tunto loistaa pienen herran kasvoista.

— Etkö vielä tahtoisi mitä? — kysyi hän ivallisesti. — Hyi häpeä! — Ja hän sylkäisi.

Herra Vrublevski sylkäisi myös.

— Senkö tähden sinä syljet, herra, — lausui Mitja kuin epätoivoissaan, sillä hän ymmärsi, että kaikki oli lopussa, — senkö tähden, että aiot nylkäistä Grušenjkalta enemmän. Salvokukkoja te olette kumpikin, siinä se!

— Jestem do žywego dotknetym! [Minua on syvästi loukattu!] — sanoi pieni herra tullen äkkiä punaiseksi kuin rapu ja lähti nopeasti ulos huoneesta hirveästi pahastuneena, aivan kuin ei tahtoisi kuulla mitään enää. Häntä seurasi huojuen Vrublevski, ja heidän jäljessään kulki Mitja nolona ja masentuneena. Hän pelkäsi Grušenjkaa, hän aavisti, että herra heti nostaa melun. Niin tapahtuikin. Herra astui saliin ja asettui teatterimaisesti Grušenjkan eteen seisomaan.

— Pani Agrippina, jestem do žywego dotknetym! — huudahti hän, mutta Grušenjka näytti äkkiä kadottaneen kokonaan kärsivällisyytensä, aivan kuin olisi koskettu hänen kipeimpään kohtaansa.

— Venäjää, puhu venäjää, ei sanaakaan puolaa! — huudahti Grušenjka hänelle, — puhuithan ennen venäjää, et kai ole unohtanut sitä viidessä vuodessa! — Hän tuli tulipunaiseksi vihasta.

— Rouva Agrippina…

— Minä olen Agrafena, minä olen Grušenjka, puhu venäjää tai en tahdo ollenkaan kuunnella!

Herra alkoi puhua oman arvonsa tunnossa, ja puhuen murteellisesti venäjää hän lausui nopeasti ja kopeasti:

— Rouva Agrafena, minä tulin tänne unhottaakseni entisen ja antaakseni anteeksi sen, unohtaakseni, mitä on ollut ennen tätä päivää…

— Kuinka antamaan anteeksi? Minulleko sinä tulit antamaan anteeksi? — keskeytti Grušenjka ja hypähti paikaltaan.

— Aivan niin, rouva, minä en ole matalamielinen, vaan jalomielinen.
Mutta minä olin hyvin hämmästynyt, kun näin sinun rakastajasi.
Herra Mitja tarjosi minulle tuossa huoneessa kolmeatuhatta, jotta
matkustaisin pois. Minä sylkäisin herralle vasten naamaa.

— Kuinka? Olisiko hän antanut sinulle rahaa minusta? — huudahti
Grušenjka hysteerisesti. — Onko se totta, Mitja? Kuinka sinä uskalsit?
Olenko minä kauppatavaraa?

— Herra, herra, — rääkäisi Mitja, — hän on puhdas ja tahraton, minä en koskaan ole ollut hänen rakastajansa! Sen sinä valehtelit…

— Kuinka sinä uskallat puolustaa minua hänen edessään? — karjui Grušenjka. — En minä ollut puhdas siksi, että rakastin hyvettä, enkä siksi, että olisin pelännyt Kuzjmaa, vaan jotta voisin olla ylpeä hänen edessään ja sanoa häntä konnaksi, kun tapaan. Eikö hän todellakaan ottanut sinulta rahoja?

— Otti kuin ottikin! — huudahti Mitja. — Mutta hän tahtoi kaikki kolmetuhatta yht'aikaa, kun taas minä tarjosin hänelle vain seitsemänsataa käsirahaa.

— No, selväähän se on: hän on kuullut, että minulla on rahoja, ja siksi hän on tullut mennäkseen kanssani naimisiin!

— Rouva Agrippina, — huudahti herra, — minä olen ritari, minä olen aatelismies enkä mikään lurjus! Tulin ottamaan sinut puolisokseni, mutta näen uuden naisen, en entistä, vaan oikuttelijan ja häpeämättömän.

— Korjaakin luusi sinne, mistä olet tullut! Jos käsken ajamaan sinut heti pois, niin sinut ajetaan! — huudahti Grušenjka raivoissaan. — Tyhmä, tyhmä olin, kun kiusasin itseäni viisi vuotta! Ja kiusasin itseäni aivan tyhjän takia, kidutin itseäni vihapäissäni! Eikä tämä ole ensinkään sama mies. Oliko hän tämmöinen? Tämähän lienee hänen isänsä! Mistä sinä olet tilannut itsellesi tekotukan? Se toinen oli kuin kotka, mutta tämä on ankka. Se toinen nauroi ja lauloi minulle lauluja… Ja minä, minä vuodatin viisi vuotta kyyneliä, senkin kirottu hölmö, kuinka alhainen ja häpyä vailla olenkaan!

Hän vaipui nojatuoliinsa ja peitti kasvonsa kämmeniinsä. Silloin alkoi viereisestä huoneesta vasemmalta äkkiä kaikua sinne lopultakin kerääntyneitten Mokrojen tyttöjen laulu, — reipas tanssilaulu.

— Tuo on räyhäämistä! — karjaisi äkkiä herra Vrublevski.

— Isäntä, aja pois nuo häpeämättömät!

Isäntä, joka jo pitkän aikaa oli uteliaana kurkistellut ovesta, ilmestyi heti huudon kuultuaan huoneeseen, sillä hän aavisti vieraitten riitaantuneen.

— Mitä sinä huudat, kitasi revit! — kääntyi hän Vrublevskin puoleen käsittämättömän epäkohteliaasti.

— Nauta! — huusi herra Vrublevski.

— Nautako? Entä mitä kortteja sinä äsken käytit pelissä? Minä annoin sinulle korttipakan, mutta sinä pistit minun antamani kortit piiloon! Sinä pelasit väärillä korteilla! Minä voin toimittaa sinut korttien väärentämisestä Siperiaan, tiedätkö sen, sillä korttien väärentäminen on samaa kuin paperien väärentäminen…

— Ja astuen sohvan luo hän pisti sormensa sohvan selkämyksen ja sohvatyynyn väliin ja veti sieltä esille avaamattoman korttipakan.

— Siinä on minun korttipakkani aivan avaamatta! — Hän kohotti sen korkealle ja näytti koko seuralle. — Minä näin tuolta, miten hän pisti minun korttipakkani rakoon ja vaihtoi sijalle omansa. — Sipuliherra sinä olet etkä mikään oikea herra!

— Minä taas näin, kuinka tämä herra kaksi kertaa petkutti pelissä, — huudahti Kalganov.

— Ah, mikä häpeä, ah, mikä häpeä! — huudahti Grušenjka lyöden käsiään yhteen ja punastui todellakin häpeästä. — Hyvä Jumala, millaiseksi, millaiseksi mies on mennyt!

— Sitä minäkin ajattelin, — huudahti Mitja. Mutta hän ei ollut ennättänyt tätä sanoa, kun herra Vrublevski nolostuneena ja vimmastuneena kääntyi Grušenjkaan päin ja huusi uhaten tätä nyrkillään:

— Yleinen haaska!

Tuskin oli hän ennättänyt tämän huudahtaa, kun Mitja hyökkäsi hänen kimppuunsa, kietoi molemmat kätensä hänen ympärilleen, nosti hänet ilmaan ja vei silmänräpäyksessä hänet salista oikealla olevaan huoneeseen, jossa hän äsken juuri oli käynyt heidän molempien kanssa.

— Minä panin hänet sinne lattialle! — ilmoitti hän palaten heti takaisin ja läähättäen kiihtymyksestä, — tappelee, senkin lurjus, ei se nyt tule sieltä!…

Hän sulki oven toisen puolikkaan ja pitäen toista avoinna hän huusi pienelle herralle:

— Jalosukuinen herra, ettekö tekin haluaisi sinne? Przepraszam!
[Olkaa hyvä!]

— Isäkulta, Mitrij Fjodorovitš, — lausui Trifon Borisytš, — ota heiltä pois ne rahat, jotka menetit heille pelissä. Nehän on itse asiassa varastettu sinulta.

— Minä en halua ottaa pois viittäkymmentä ruplaani, — sanoi yhtäkkiä
Kalganov.

— Enkä minä kahtasataani, en minäkään taho! — huudahti Mitja. — En ota pois missään nimessä, jääkööt hänen lohdutuksekseen.

— Oikein, Mitja! Olet oiva mies, Mitja! — huudahti Grušenjka, ja hirveän vihainen oli sävy hänen huudahduksessaan. Pieni herra, joka oli kiukusta tulipunainen, mutta ei vähääkään ollut menettänyt mahtipontisuudestaan, oli menossa ovelle, mutta pysähtyi ja lausui yhtäkkiä kääntyen Grušenjkan puoleen:

— Rouva, jos tahdot tulla kanssani, niin lähtekäämme, mutta jos et, — niin hyvästi!

Ja arvokkaasti, paheksumisesta ja arvonsa tunnosta puhkuen hän meni ulos ovesta. Sillä miehellä oli luonnetta: kaiken tapahtuneen jälkeenkään hän ei vielä menettänyt toivoaan, että Grušenjka seuraa häntä, — niin suuressa arvossa hän piti itseään. Mitja paiskasi oven kiinni hänen jälkeensä.

— Lukitkaa heidät sinne, — sanoi Kalganov. Mutta lukko naksahti heidän puolellaan, he olivat itse lukinneet oven.

— Oivallista! — huudahti Grušenjka taas vihaisesti ja säälimättömästi.
— Oivallista! Menköön menojaan!

8.

Houre

Alkoivat miltei juomingit, kerrassaan komeat kekkerit. Grušenjka huusi hermostuneena, että hänelle annettaisiin viiniä: »Tahdon ryypätä, tahdon juoda itseni aivan juovuksiin, aivan niinkuin ennen, muistatko, Mitja, muistatko, kuinka me täällä silloin teimme tuttavuutta!» Mitja itse oli kuin kuumehoureissa ja aavisti »onneansa». Grušenjka muuten lähetti hänet yhtä mittaa pois läheisyydestään: »Mene, pidä hauskaa, sano heille, että tanssisivat, että kaikki iloitsisivat, 'pyöri tupa, pyöri uuni', niinkuin silloin, niinkuin silloin!» huuteli hän yhä. Hän oli hyvin innoissaan. Ja Mitja riensi panemaan toimeen. Kuoro keräytyi viereiseen huoneeseen. Se huone, jossa he olivat tähän saakka istuneet, oli kaiken lisäksi ahdaskin, karttuuniverholla kahtia jaettu, ja täälläkin oli verhon takana iso sänky paksuine höyhenpatjoineen ja karttuunityynykasoineen. Kaikissa tämän talon neljässä »siistissä» huoneessa oli sängyt. Grušenjka asettui aivan oven kohdalle. Mitja siirsi hänelle siihen nojatuolin: aivan näin oli Grušenjka istunut myös »silloin», sinä päivänä, jolloin he ensi kertaa pitivät täällä hauskaa, ja tästä hän oli katsellut touhua ja tanssia. Samat tytöt olivat nyt kerääntyneet kuin silloinkin. Juutalaiset viuluineen ja sitroineen olivat myös saapuneet, ja lopulta saapui myös hartaasti odotettu viini- ja herkkulähetys kolmivaljakolla. Mitja touhusi. Huoneeseen tuli katselemaan syrjäisiäkin, talonpoikia ja eukkoja, jotka jo olivat olleet makaamassa, mutta olivat heränneet ja vainusivat tavallisuudesta poikkeavaa kestitystä, kuten kuukausi takaperin. Mitja tervehti ja syleili tuttuja, tunnusteli ennen näkemiään kasvoja, availi pulloja ja kaatoi kenelle vain sattui. Samppanjaa halusivat suuresti ainoastaan tytöt, talonpojista oli mieluisampaa rommi ja konjakki ja varsinkin kuuma toti. Mitja järjesti niin, että kaikille tytöille keitettiin suklaata, ja määräsi, että kaiken yötä piti olla toiminnassa kolme teekeitintä, jotta jokainen tulija saisi teetä ja totia: kestittäköön jokaista, joka sitä haluaa. Sanalla sanoen, alkoi säädytön ja järjetön hummaus, mutta Mitja oli kuin omassa elementissään, ja mitä päättömämmäksi kaikki muuttui, sitä enemmän hän vilkastui. Jos niinä hetkinä joku talonpoika olisi pyytänyt häneltä rahaa, niin hän heti olisi vetänyt esille koko tukkunsa ja alkanut jaella oikealle ja vasemmalle aivan laskematta. Tästäpä syystä, luultavasti hoidellakseen Mitjaa, hänen ympärillään kieppui melkein myötäänsä isäntä, Trifon Borisytš, joka nähtävästi oli jo päättänyt olla ensinkään käymättä makaamaan tänä yönä, mutta joka kuitenkin joi vähän (hän nautti kaiken kaikkiaan vain yhden lasin totia) ja valvoi valppaasti omalla tavallaan Mitjan etuja. Niinä hetkinä, joina se oli tarpeellista, hän hillitsi häntä ystävällisesti ja matelevasti ja sai hänet luopumaan aikeistaan, ei sallinut hänen tarjoilla, niinkuin »silloin», moukille »sikareita ja reiniläistä viiniä» eikä, Jumala siitä varjelkoon, rahoja, sekä paheksui suuresti, kun tytöt joivat likööriä ja söivät konvehteja: »Täitä täynnä ne vain ovat, Mitri Fjodorovitš», puhui hän, »minä töytäisen jokaista heistä polvellani ja käsken heitä pitämään sitä vielä kunniana heille, — sellaisia ne ovat!» Mitja mainitsi vielä kerran Andreista ja käski lähettämään hänelle totia: »Minä loukkasin häntä äsken», toisti hän heikontuneella ja liikutetulla äänellä. Kalganov ei ensin tahtonut juoda, eikä tyttöjen kuoro häntä alussa kovinkaan miellyttänyt, mutta juotuaan vielä kaksi pikaria samppanjaa hän tuli hirveän iloiseksi, asteli huoneissa, nauroi ja kehui kaikkea ja kaikkia, sekä lauluja että soittoa. Maksimov autuaana ja humalaisena pysytteli kaiken aikaa hänen seurassaan. Grušenjka, joka myös oli alkanut humaltua, osoitti Mitjalle Kalganovia: »Kuinka miellyttävä hän on, miten ihastuttava poika!» Ja Mitja juoksi innoissaan suutelemaan Kalganovia ja Maksimovia. Oi, hänellä oli paljon aavistuksia; ei mitään sellaista ollut Grušenjka hänelle sanonut ja nähtävästi tahallaan väittikin sanomasta, loi vain väliin häneen ystävällisen, mutta tulisen silmäyksen. Viimein Grušenjka äkkiä tarttui lujasti hänen käteensä ja veti hänet väkisin luokseen. Itse istui Grušenjka silloin nojatuolissa oven luona.

— Kuinka sinä äsken astuitkaan tänne sisälle? Kuinka astuitkaan sisälle!… Minä aivan pelästyin. Kuinka sinä tahdoit luovuttaa minut hänelle, mitä? Tahdoitko todellakin?

— En tahtonut tuhota onneasi! — lepersi Mitja autuaana. Mutta Grušenjka ei tarvinnut vastausta:

— No, mene… pidä hauskaa, — ajoi hän häntä taas luotaan, — älä itke, kutsun sinua taas.

Ja Mitja riensi pois, mutta Grušenjka alkoi taas kuunnella lauluja ja katsella tanssia seuraten katseellaan Mitjaa, missä tämä vain oli, ja neljännestunnin kuluttua hän taas kutsui Mitjaa, joka heti riensi hänen luokseen.

— No, istuudu nyt viereeni, kerro, kuinka sinä eilen sait tietää, että minä olin tullut tänne; keneltä kuulit ensimmäiseksi?

Ja Mitja alkoi kertoa, katkonaisesti, sotkuisesti, kiihkeästi, mutta hänen kertomuksensa oli kuitenkin omituinen, hän rypisti usein yhtäkkiä kulmiaan ja katkaisi puheensa.

— Miksi sinä rypistät kulmakarvojasi? — kysyi Grušenjka.

— Ei se mitään… jätin sinne erään sairaan. Jos hän olisi tullut terveeksi, jos tietäisin hänen tulevan terveeksi, niin antaisin heti kymmenen vuotta elämästäni!

— No, mitäpä hänestä, jos hän on sairas. Aiotko sinä todellakin huomenna ampua itsesi, kuinka tyhmä oletkaan, ja minkätähden? Minä pidän semmoisista ajattelemattomista, niinkuin sinä olet, — puhua lallatti Grušenjka hänelle jo hiukan kankealla kielellä, — sinä olet siis valmis tekemään minun tähteni mitä tahansa? Eikö niin? Aioitko sinä, tyhmyri, todellakin ampua itsesi huomenna! Ei, odotahan vielä, huomenna minä kenties sanon sinulle yhden pikku sanan… tänään en sano, vaan huomenna. Sinä kai tahtoisit tänään? Ei, tänään minä en tahdo… No, mene, mene nyt, pidä hauskaa.

Kerran Grušenjka kuitenkin kutsui hänet luoksensa aivan kuin ymmällä ollen ja huolestuneena.

— Minkätähden olet surullinen? Minä näen, että olet suruissasi… Ei, kyllä minä näen, — lisäsi hän katsoen terävästi Mitjaa silmiin. — Vaikka sinä tuolla suuteletkin talonpoikia ja huudat, niin minä näen kuitenkin jotakin. Ei, pidä sinä hauskaa, minä olen iloinen ja ole sinäkin… Minä rakastan erästä täällä, arvaa ketä?… Ai, katso: minun poikani on nukahtanut, päihtyi sydänkäpynen.

Hän puhui Kalganovista: tämä oli todellakin päihtynyt ja nukahtanut hetkiseksi sohvalle istualleen. Eikä hän ollut nukkunut ainoastaan päihtymyksen takia, vaan hänen mielensä oli jostakin syystä äkkiä tullut surulliseksi tai, kuten hän sanoi, »ikäväksi». Kovin hänen mieltään masensivat lopulta tyttöjen laulutkin, jotka alkoivat muuttua, sitä mukaa kuin juominki kehittyi, kovin rivoiksi ja hillittömiksi. Ja samoin heidän tanssinsakin: kaksi tyttöä pukeutui karhuiksi, ja Stepanida, reipas tyttö keppi kädessä, oli olevinaan karhunkuljettaja ja alkoi näitä »näyttää». »Iloisemmin, Marja», huusi hän, »muuten saat kepistä!» Karhut kaatuivat lopulta maahan perin rivoon asentoon, ja paikalle sankkana joukkona kerääntyneet kaikenlaiset talonpojat ja akat nauraa hohottivat kovasti. »Antaa heidän, antaa heidän teuhata», puhui Grušenjka toimessaan, kasvoissa autuas ilme, »kun sattuu jonkin kerran ilon päivä, niin eivätkö ihmiset pitäisi hauskaa?» Kalganov sensijaan oli sen näköinen, kuin hän olisi saanut likaa päälleen: »Sikamaisuutta se kaikki on, tämä kansanomainen homma», huomautti hän mennen pois, »nämä ovat heidän kevätleikkejään, kun he tallettavat auringon koko kesäyöksi». Mutta erikoisen epämiellyttävä hänestä oli eräs »uusi» laulu, jota laulettiin reippaalla tanssisävelellä ja jossa puhuttiin siitä, kuinka herra ajeli ja kyseli tytöiltä:

Herra tutki tytöiltä, lempivätkö nuo vai ei.

Mutta tytöistä tuntui siltä, että ei voi rakastaa herraa:

Herralta vain selkään saan, enkä lemmi ollenkaan.

Sitten tuli ajaen mustalainen (äännettiin mustilainen) ja tämäkin

kysyi myöskin tytöiltä, lempivätkö nuo vai ei.

Mutta ei mustalaistakaan voi rakastaa,

mustilainen varastaa, tuota surra tyttö saa.

Ja paljon ajoi ohi tällä tavoin väkeä, joka kyseli tytöiltä näin, muiden muassa sotamies:

Kysyi solttu tytöiltä,
lempivätkö nuo vai ei.

Mutta sotamies hylättiin halveksien:

Selässä on reppu vain enkä…

Tässä seurasi erittäin rivo säe, joka laulettiin aivan kainostelematta ja herätti suurta riemastusta kuuntelevassa yleisössä. Juttu päättyi viimein kauppiaaseen:

Kysyi myöskin kauppias, lempivätkö nuo vai ei.

Ja selville kävi, että he suuresti lempivät kauppiasta, koska, näet,

hän kun tekee kauppojaan, minä hallita vain saan.

Kalganov ihan suuttui:

— Se on aivan eilispäivän laulu, — huomautti hän ääneen, — ja kuka niitä heille sepustaneekin! Puuttuu vain, että rautatieläinen tai juutalainen ajaisi ohi ja kysyisi tytöiltä: nämä veisivät voiton kaikista. Ja miltei loukkaantuneena hän samassa selitti, että hänen on ikävä, istahti sohvaan ja vaipui äkkiä uneen. Hänen kauniit kasvonsa kalpenivat hiukan ja painuivat sohvatyynyä vastaan.

— Katso, miten kaunis hän on! — sanoi Grušenjka taluttaen Mitjan hänen luokseen, — minä kampasin äsken hänen hiuksiaan, tukka on pehmoinen kuin pellava ja sakea…

Ja kumartuen ihastuneena hänen ylitseen Grušenjka suuteli hänen otsaansa. Kalganov avasi heti silmänsä, katsahti häneen, nousi seisomaan ja kysyi huolestuneen näköisenä: missä Maksimov on?

— Kas, mitä hän kaipaa, — alkoi Grušenjka nauraa, — istuhan kanssani hetkinen. Mitja, käväise etsimässä hänen Maksimovinsa.

Selville kävi, että Maksimov ei enää poistunut tyttöjen parista, juoksi vain silloin tällöin kaatamassa itselleen likööriä ja oli juonut suklaata kaksi kuppia. Hänen kasvonsa olivat tulleet punaisiksi, nenä punoitti, silmät olivat tulleet kosteiksi ja imelän näköisiksi. Hän juoksi luo ja ilmoitti tahtovansa heti »erään sävelaiheen» mukaan tanssia sabotière-tanssin.

— Minua näet on lapsena opetettu tanssimaan kaikkia noita hienoja suuren maailman tansseja…

— No mene, mene hänen kanssaan, Mitja, minä katson täältä, miten hän siellä tanssii.

— Ei, minäkin menen katsomaan, — huudahti Kalganov hyläten perin naiivilla tavalla Grušenjkan ehdotuksen, että istuisi hänen seurassaan. Ja kaikki lähtivät katsomaan. Maksimov tanssi todellakin tanssinsa, mutta ei saanut erikoisesti ihastumaan juuri muita kuin Mitjan. Koko tanssi oli vain jonkinmoista hyppelyä ja jalkojen vääntämistä sivuille, jalkapohjat ylöspäin, ja joka hyppäyksellä Maksimov löi kämmenellään jalkapohjiinsa. Kalganovia se ei ollenkaan miellyttänyt, mutta Mitja suuteli tanssijaa.

— No, kiitoksia, olet ehkä väsynyt, mitä katselet tänne: tahdotko konvehdin, vai mitä? Kenties tahdot sikarin?

— Savukkeen.

— Etkö tahdo ryypätä?

— Minä olen tässä juonut likööriä… Eikö teillä ole suklaakonvehteja!

— Tuossa pöydällähän on kokonainen kuorma, valitse mieleisesi, sinä kyyhkyssielu!

— Ei, minä tarkoitan sellaista, jossa olisi vaniljaa… vanhoille ukoille… hihii!

— Ei, veliseni, aivan sellaisia ei ole.

— Kuulkaa! — sanoi ukko ja kumartui äkkiä aivan Mitjan korvan luo. — Tuo tyttö tuossa, Marjuška, hihii! Kuinka minä voisin, jos se käy päinsä, tutustua häneen, teidän hyvyytenne avulla…

— Kas vain, mitä mielesi tekee! Ei, veliseni, puhut joutavia.

— Enhän minä tee pahaa kenellekään, — kuiskasi Maksimov alakuloisesti.

— No, hyvä on, hyvä on. Täällä, veliseni, vain juodaan ja tanssitaan, mutta muuten, perhana vieköön! Odota… Syö aluksi, Syö aluksi, syö, juo, riemuitse. Etkö tarvitse rahoja?

— Sitten myöhemmin ehkä, — hymyili Maksimov.

— Hyvä, hyvä…

Mitjan pää oli kuuma. Hän meni ulos eteisestä ylemmälle puiselle parvekkeelle, joka pihan puolella reunusti osan koko rakennusta. Raitis ilma virkisti häntä. Hän seisoi yksin pimeydessä, nurkassa, ja tarttui äkkiä molemmin käsin päähänsä. Hänen eri suuntiin hajaantuneet ajatuksensa yhtyivät äkkiä, eri tunteet sulivat yhteen, ja kaikki oli selvää. Kauhea, peloittava selvyys! »Jos ampuu itsensä, niin milloin sitten, jos ei nyt?» välähti hänen mielessään. »Kävisi ottamassa pistolin, toisi sen tänne, ja tässä samassa likaisessa ja pimeässä nurkassa tekisi lopun kaikesta.» Melkein minuutin hän seisoi epäröiden. Äsken, kun hän kiiti tänne, seisoi hänen takanaan häpeä, hänen tekemänsä, jo suoritettu varkaus ja tuo veri, veri!… Mutta silloin oli helpompi, oi, helpompi! Silloinhan kaikki jo oli lopussa: hän oli menettänyt Grušenjkan, luovuttanut hänet, Grušenjka oli häneltä mennyttä, oli kadonnut, — oi, tuomio oli silloin ollut hänelle helpompi, oli ainakin näyttänyt hänestä välttämättömältä, ehdottomasti tarpeelliselta, sillä mikä syy hänellä oli jäädä maailmaan? Mutta nyt? Oliko asia nyt sama kuin silloin? Nyt oli ainakin yksi aave, hirvitys, hävinnyt: tuo Grušenjkan »entinen», hänen kiistämätön, kohtalokas miehensä oli kadonnut jäljettömiin. Peloittava aave oli äkkiä muuttunut niin pieneksi, niin hullunkuriseksi; se oli kannettu käsillä makuuhuoneeseen ja pantu lukon taakse. Se ei palaa koskaan. Grušenjkaa hävettää, ja hänen silmistään hän jo näkee, ketä hän rakastaa. Mutta juuri nyt, kun voisi elää… ei saakaan, ei saa elää, voi kirousta! »Jumala, herätä eloon aidan luo kaadettu! Vie tämä kauhea kalkki pois minulta! Olethan Sinä tehnyt ihmeitä, Jumala, samanlaisten syntisten takia kuin minäkin! Mitäs, mitäs jos ukko onkin hengissä? Oi, silloin minä poistan muun häpeän varjon, minä annan takaisin varastetut rahat, minä toimitan ne takaisin, hankin vaikka maan alta… Häpeästä ei jää jälkiä muualle kuin ainaiseksi minun sydämeeni! Mutta ei, ei, oi, mahdottomia, halpamaisia haaveita! Voi kirousta!»

Mutta kuitenkin oli kuin jonkin valoisan toivon säde olisi välähtänyt hänelle pimeydessä. Hän syöksyi paikaltaan ja riensi huoneisiin — hänen luokseen, hänen luokseen taas, joka ainaiseksi oli hänen kuningattarensa! »Eikö yksi tunti, yksi minuutti hänen rakkauttaan maksa koko muuta elämää, vaikkapa häpeän tuskissa?» Tämä hurja kysymys valtasi hänen sydämensä. »Hänen luokseen, vain hänen luokseen, häntä tahdon nähdä ja kuulla ja olla mitään ajattelematta, unohtaa kaikki, vaikkapa vain tämän yön ajaksi, tunniksi, silmänräpäykseksi!» Aivan eteisen ovella, vielä parvekkeella, hän töksähti isäntään Trifon Borisytšiin. Tämä näytti hänestä synkältä ja huolestuneelta ja näytti olevan häntä etsimässä.

— Mitä sinä, Borisytš, etköhän etsinyt minua?

— En, en teitä, — sanoi isäntä aivan kuin olisi äkkiä ällistynyt. —
Mitäpä minä teitä etsisin? Entä te… missä te olitte?

— Miksi sinä olet niin ikävissäsi? Etköhän ole äkäinen? Odota, kohta pääset nukkumaan… Paljonko kello on?

— Tulee jo kolme. Käynee neljättäkin.

— Me lopetamme, lopetamme.

— Hyvänen aika, ei se mitään. Miten paljon vain suvaitsette…

»Mikä häntä vaivaa?» ajatteli Mitja sivumennen ja juoksi huoneeseen, missä tytöt tanssivat, mutta Grušenjka ei ollut siellä. Sinisessä huoneessa hän ei myöskään ollut; Kalganov siellä yksinään uinaili sohvalla. Mitja katsahti verhojen taakse — hän oli siellä. Hän istui nurkassa, arkulla, ja nojaten käsiään ja päätään vieressä seisovaan sänkyyn hän itki katkerasti, koetti kaikin voimin pysyä lujana ja pidättää ääntään, ettei kuultaisi. Nähtyään Mitjan hän viittasi tätä luokseen, ja kun tämä riensi luo, niin hän tarttui voimakkaasti hänen käteensä.

— Mitja, Mitja, minähän rakastin häntä! — alkoi hän puhua hänelle kuiskaten. — Rakastin häntä niin paljon, kaikki viisi vuotta, koko, koko tämän ajan! Häntäkö minä rakastin vai ainoastaan vihaaniko? Ei, häntä! Oh, häntä! Minähän valehtelen, että rakastin ainoastaan vihaani enkä häntä! Mitja, minähän olin vain seitsemäntoistavuotias silloin, hän oli silloin minulle niin ystävällinen, niin iloinen, lauloi minulle lauluja… Tai ainakin näytti silloin minusta, tyttöhupakosta, sellaiselta… Mutta nyt, hyvä Jumala, eihän tämä ole se sama, ei ole ollenkaan hän. Eikä hän ole se kasvojensakaan puolesta, ei ensinkään hän. Minä en tuntenutkaan häntä kasvoista. Tulin tänne Timofein kyyditsemänä ja ajattelin kaiken aikaa, ajattelin koko matkan: »Kuinka kohtaan hänet, mitä sanonkaan, kuinka me katsomme toisiamme?…» Sydäntäni ihan ahdisti, mutta täällä hän aivan kuin valeli kipasta likavettä päälleni. Puhuu aivan kuin opettaja: kaikki on niin oppinutta, arvokasta, otti vastaan niin arvokkaasti, että jouduin aivan ymmälle. En osannut mitään sanoa. Luulin alussa hänen häpeävän tuota pitkää puolalaistansa. Istun, katson heitä ja mietin: miksi minä nyt en osaa puhua hänen kanssaan sanaakaan? Tiedätkö, hänet on pilannut hänen vaimonsa, jonka kanssa hän silloin minut hylättyään meni naimisiin… Tämä on saanut hänet muuttumaan toisenlaiseksi. Mitja, mikä häpeä! Oh, minua hävettää, Mitja, hävettää, oh, koko elämäni minua hävettää! Kirotut, kirotut olkoot nämä viisi vuotta, kirotut! — Ja taas alkoivat kyyneleet tulvia hänen silmistään, mutta hän ei päästänyt irti Mitjan kättä, vaan piti siitä lujasti kiinni.

— Mitja, ystäväni, odota, älä mene, tahdon sanoa sinulle sanasen, — kuiskasi hän ja kohotti äkkiä kasvonsa häntä kohti. — Kuule, sano sinä minulle, ketä minä rakastan? Minä rakastan täällä yhtä miestä. Kuka on se mies? Sano sinä se minulle. — Hänen kyynelistä turvonneita kasvojaan valaisi hymy, silmät loistivat puolipimeässä. — Astui äsken sisään uljas mies, ja ihan sydämeni kutistui: »Hupsu olet, tuotahan sinä rakastat», niin kuiskasi heti sydän. Sinä astuit sisälle, ja kaikki valkeni. Mutta mitä hän pelkää? — ajattelen. Sinähän olit peloissasi, aivan peloissasi, et osannut puhua. Eihän hän, ajattelen, heitä pelkää, — voisitko sinä ketään pelästyä? Minua hän pelkää, ajattelen, ainoastaan minua. Sinulle, pikku hölmölle, on siis Fenja kertonut, miten minä huusin Aljošalle ikkunasta, että olen tunnin verran rakastanut Mitenjkaa ja nyt olen menossa rakastamaan… toista. Mitja, Mitja, kuinka saatoinkaan minä hölmö ajatella rakastavani toista sinun jälkeesi! Annatko anteeksi, Mitja? Annatko minulle anteeksi vai etkö? Rakastatko? Rakastatko?

Hän hypähti pystyyn ja tarttui Mitjaa molemmin käsin olkapäihin. Mitja katseli riemusta sanattomana häntä silmiin kasvoihin, hänen hymyänsä, syleili häntä äkkiä voimakkaasti ja alkoi häntä suudella.

— Annatko anteeksi, että kiusasin? Minähän kiusasin teitä kaikkia ilkeydessäni. Minähän ilkeyksissäni tahallani panin tuon ukkorahjuksen pään pyörälle… Muistatko, kuinka sinä kerran joit luonani ja löit lasisi rikki? Minä muistin sen tänään ja löin tänään myös lasini murskaksi, join »alhaisen sydämeni» maljan. Mitja, ystäväni, miksi sinä et suutele minua? Yhden kerran suuteli ja sitten riuhtaisihe irti, katsoo, kuuntelee… Mitäpä minussa on kuuntelemista! Suutele minua, suutele kovemmin, kas niin. Kun kerran rakastaa niin rakastaa! Sinun orjasi olen tästä lähin, orjasi koko elämäni ajan! Ihanaa on olla orja!… Suutele! Lyö minua, kiusaa minua, tee jotakin minulle… Oh, minua pitää todellakin kiduttaa… Seis! Odota, myöhemmin, en tahdo näin… — hän työnsi hänet äkkiä pois: — Mene matkaasi, Mitjka, menen nyt ja juon viiniä, tahdon olla päissäni, lähden heti päissäni tanssimaan, lähden, lähden!

Hän riisti itsensä irti hänen sylistään verhojen takaa. Mitja lähti huoneesta hänen jäljessään kuin juopunut. »Olkoon, tapahtukoon nyt mitä tahansa — yhdestä hetkestä annan koko maailman», välähti hänen päässään. Grušenjka tyhjensi todellakin yhdellä henkäyksellä vielä lasin samppanjaa ja tuli yhtäkkiä hyvin juovuksiin. Hän istuutui nojatuoliin entiselle paikalleen autuaasti hymyillen. Hänen poskensa hehkuivat, huulet olivat tuliset, hänen säkenöivät silmänsä tulivat sameiksi, intohimoinen katse kiehtoi. Kalganovkin tunsi kuin piston sydämessään ja meni hänen luokseen.

— Tunsitko, kuinka minä sinua äsken suutelin nukkuessasi? — lepersi Grušenjka hänelle. — Olen nyt aivan päissäni, niin se on… Etkö sinä ole hutikassa? Ja miksi Mitja ei juo? Miksi sinä et juo, Mitja, minä olen juonut, mutta sinä et juo…

— Olen juopunut! Muutenkin olen juopunut… sinusta olen juopunut, mutta nyt tahdon juopua viinistäkin. — Hän tyhjensi vielä lasin ja — se oli hänestä itsestään omituista — vasta tästä viimeisestä lasista hän juopuikin, juopui yhtäkkiä, mutta siihen asti oli ollut koko ajan selvä, hän muisti sen. Tästä hetkestä lähtien kaikki alkoi pyöriä hänen ympärillään niinkuin kuumehoureessa. Hän kulki, nauroi, puheli kaikkien kanssa ja teki kaiken tämän jo aivan kuin itse tietämättään. Vain yksi liikkumaton ja polttava tunne oli hänessä selvänä joka hetki, »aivan kuin hehkuva hiili sielussa», muisteli hän myöhemmin. Hän meni tavan takaa Grušenjkan luo, istuutui hänen viereensä, katseli häntä, kuunteli häntä… Grušenjka taas oli tullut hirveän puheliaaksi, hän kutsui kaikkia luokseen, viittasi äkkiä luokseen jonkun tytön kuorosta, tämä tuli, ja Grušenjka joko suuteli häntä ja päästi sitten menemään tai toisinaan siunasi tehden kädellään häntä kohti ristinmerkin. Hetkinen vielä ja hän saattoi ruveta itkemään. Suuresti ilahdutti häntä myös »ukon käppyrä», niinkuin hän nimitti Maksimovia. Tämä juoksi vähän väliä suutelemaan Grušenjkan kätösiä »ja jokaista sormea», ja tanssi lopuksi vielä erään tanssin säestäen sitä itse laulamalla erään vanhan laulun. Erittäin innokkaasti hän tanssi sen kohdan, jossa hän lauloi:

Sika panee röh-röh-röh, vasikka taas öh-öh-öh, ankka panee kva-kva-kva, hanhi sanoo ha-ha-ha, kana karsinassa käyskenteli, ka-ka-ka-ka-ka-ka laususkeli, ai, ai, laususkeli!

— Anna hänelle jotakin, Mitja, — sanoi Grušenjka, — lahjoita hänelle, hänhän on köyhä. Ah, köyhät, sorretut!… Tiedätkö, Mitja, minä menen luostariin. Ei, ihan totta, menen vielä joskus. Minulle sanoi Aljoša tänään sanoja koko elämän ajaksi… Niin… Mutta tänään tanssikaamme. Huomenna luostariin, mutta tänään tanssitaan. Minä tahdon kujeilla, hyvät ihmiset, no mitäpä siitä, Jumala antaa anteeksi. Jos minä olisin Jumala, niin antaisin anteeksi kaikille ihmisille: »Rakkaat syntiseni, tästä päivästä lähtien annan anteeksi kaikille.» Mutta minä menen pyytämään anteeksiantoa: »Antakaa anteeksi, hyvät ihmiset, tyhmälle akalle, siinä se.» Peto minä olen, se minä olen. Minä tahdon rukoilla. Minä olen antanut sipulin. Sellaisen pahantekijän kuin minun tekee mieli rukoilla. Mitja, tanssikoot, älä häiritse heitä. Kaikki ihmiset maailmassa ovat hyviä, aivan jok'ikinen. Hyvä on olla maailmassa. Vaikka me olemmekin huonoja, niin hyvä on maailmassa, me olemme huonoja ja hyviä, sekä huonoja että hyviä… Ei, sanokaa, minä kysyn teiltä, tulkaa kaikki luokseni, niin minä kysyn: sanokaa minulle kaikki tämä asia: miksi minä olen niin hyvä? Minähän olen hyvä, minä olen hyvin hyvä… No, sanokaa siis: miksi minä olen niin hyvä? — Näin leperteli Grušenjka humaltuen humaltumistaan ja selitti viimein tahtovansa heti itse tanssia. Hän nousi nojatuolista ja horjahti. — Mitja, älä anna minulle enää viiniä, jos pyydän, niin älä anna. Viini ei anna rauhaa. Kaikki pyörii, uuni ja kaikki pyörii. Minä tahdon tanssia. Katsokoot kaikki, miten minä tanssin… kuinka hyvin ja kauniisti minä tanssin…

Aikomus oli vakava: hän otti taskustaan valkean batistiliinan ja tarttui sen kulmaan oikealla kädellään heilutellakseen sitä tanssiessaan. Mitja alkoi puuhata, tytöt vaikenivat ollakseen valmiina kuorossa virittämään tanssilaulun heti kehoituksen saatuaan. Kuultuaan Grušenjkan itsensä aikovan tanssia Maksimov alkoi vinkua innostuksesta ja lähti hyppelemään hänen edessään laulellen:

Kupeet hienot, jalat pienet, häntä kippurassa.

Mutta Grušenjka huitaisi häntä nenäliinallaan ja ajoi hänet pois:

— Šš! Mitja, miksi eivät tule? Tulkoot kaikki… katsomaan. Kutsu myös ne sieltä, lukon takaa… Miksi sinä panit heidät lukon taakse? Sano heille, että minä tanssin, katsokoot hekin, kuinka minä tanssin…

Mitja meni humalaisen puhdilla lukitun oven luo ja alkoi kolkuttaa herrojen ovea nyrkillään..

— Hoi, te siellä… Podvysotskit! Tulkaa ulos, hän tahtoo tanssia, kutsuu teitäkin.

— Lurjus! — huudahti vastaukseksi jompikumpi herroista.

— Mutta sinä olet apulaislurjus! Pikkuruinen puolalaislurjuspahanen, se sinä olet.

— Lakatkaa toki pilkkaamasta Puolaa, — huomautti Kalganov vakavasti; hänkin oli aika lailla päissään.

— Ole vaiti, nulikka! Jos minä sanoin häntä lurjukseksi, niin eihän se ole koko Puolan haukkumista. Eihän yksi lurjus ole sama kuin Puola. Ole vaiti, kiltti poika, syö konvehtia.

— Ah, millaisia he ovatkaan! Eiväthän he ole ihmisiäkään. Miksi he eivät tahdo tehdä sovintoa? — sanoi Grušenjka ja astui esille tanssiakseen. Kuoro kajahdutti: »Ah, mun palatsini, palatsini.» Grušenjka heitti päänsä taaksepäin, hänen huulensa avautuivat puoleksi, hän hymyili, heilautti liinaansa ja äkkiä hän horjahtaen paikallaan jäi empien seisomaan keskelle huonetta.

— Olen heikko… — lausui hän kiusaantuneella äänellä, — suokaa anteeksi, tunnen itseni heikoksi, en voi… Anteeksi…

Hän kumarsi kuorolle ja alkoi sitten kumarrella kaikkiin neljään suuntaan vuoroonsa:

— Minun syyni… Suokaa anteeksi…

— On vähän päissään, rouva pieni, on ryypännyt, kaunokainen, — kuului ääniä.

— He ovat hutikassa, — selitti Maksimov hihittäen tytöille.

— Mitja, vie minut pois… ota minut, Mitja, — lausui Grušenjka voimattomana. Mitja riensi hänen luokseen, otti hänet käsivarsilleen ja juoksi kalliin saaliinsa kanssa verhojen taakse. »No, nyt minä lähden pois», ajatteli Kalganov ja sulki sinisestä huoneesta poistuessaan jälkeensä oven molemmat puolikkaat. Mutta kemut salissa jatkuivat ja ilon pauhina tuli yhä suuremmaksi. Mitja pani Grušenjkan vuoteelle ja hänen huulensa imeytyivät suutelemaan häntä.

— Älä kajoa minuun… — lepersi Grušenjka hänelle rukoilevalla äänellä, — älä kajoa, en vielä ole omasi… Sanoin olevani omasi, mutta älä sinä koske minuun… säästä… Niitten täällä ollessa, niitten lähettyvillä ei saa. Hän on täällä. Täällä on inhoittavaa…

— Tottelen! En ajattele… kunnioitan! — mutisi Mitja. — Niin, inhoittavaa on täällä, oi, häpeällistä. — Ja päästämättä Grušenjkaa syleilystään hän laskeutui lattialle sängyn viereen polvilleen.

— Minä tiedän, että vaikka sinä oletkin peto, niin sinä kuitenkin olet jalo, — puhui Grušenjka vaivalloisesti, — täytyy tehdä kunniallisella tavalla… vastaisuudessa se on kunniallista… ja meidänkin on oltava kunniallisia, meidänkin on oltava hyviä, ei petoja, vaan hyviä… Vie minut pois, vie minut kauas, kuuletko… Minä en tahdo täällä, vaan kaukana, kaukana…

— Oi, niin, niin, ehdottomasti! — puhui Mitja puristaen hänet syleilyynsä. — Minä vien sinut pois, me kiidämme pois… Oi, koko elämäni olen nyt valmis antamaan yhdestä vuodesta, kunhan vain ei tarvitsisi tietää tuosta verestä!

— Mistä verestä? — lausui Grušenjka ymmärtämättä asiaa.

— Ei mistään! — sanoi Mitja hampaitaan kiristellen. — Gruša, sinä tahdot, että kaikki kävisi kunniallisesti, mutta minä olen varas. Minä varastin Katjkalta rahaa… Häpeä, häpeä!

— Katjkalta? Tuolta neidiltäkö? Ei, sinä et ole varastanut. Anna hänelle takaisin, ota minulta… Mitä huudat! Nyt on kaikki minun omani myös sinun. Mitä me rahalla teemme? Me joisimme ne kuitenkin… Olemme sitä maata, että joisimme. Menemme yhdessä mieluummin maata kyntämään. Minä tahdon muokata maata näillä käsillä. Täytyy tehdä työtä, kuuletko? Aljoša käski. Minusta ei tule sinun rakastajattaresi, minä olen uskollinen sinulle, olen sinun orjasi, teen työtä sinua varten. Me menemme neidin luo ja kumarramme molemmat pyytäen häneltä anteeksi ja lähdemme täältä pois. Jos hän ei anna anteeksi, niin lähdemme kuitenkin. Vie sinä hänelle rahat ja rakasta minua… Häntä älä rakasta. Älä enää rakasta häntä. Jos rupeat rakastamaan, niin minä kuristan hänet. Minä puhkaisen neulalla hänen molemmat silmänsä.

— Sinua minä rakastan, sinua ainoastaan, rakastan Siperiassa…

— Miksi Siperiaan? Mutta mikäpä siinä, mennään Siperiaan, jos tahdot, sama se… teemme työtä… Siperiassa on lunta… Minä rakastan ajaa lunta pitkin… pitää olla aisakello… Kuule, aisakello kilahtelee… Missä aisakello kilahtelee? Joku on tulossa… nyt kilinä jo lakkasikin.

Hän sulki voimattomana silmänsä ja näytti hetkeksi vaipuvan uneen. Kellon kilahtelu kuului todellakin jostakin kaukaa, ja äkkiä se vaikeni. Mitja painoi päänsä Grušenjkan rintaa vastaan. Hän ei huomannut, että aisakello oli lakannut kilisemästä, mutta hän ei huomannut myöskään sitä, että äkkiä myöskin laulut lakkasivat ja laulujen sekä juopuneen humun asemasta talossa yhtäkkiä alkoi vallita kuolemanhiljaisuus. Grušenjka avasi silmänsä.

— Mitä tämä on, olenko nukkunut? Niin… aisakello… Minä olen nukkunut ja nähnyt unta: olin ajavinani hevosella, lunta pitkin… aisakello helisee ja minä uinailen. Ajan rakkaan ihmisen kanssa, aivan kuin sinun kanssasi. Ja kaukana, kaukana… Syleilin ja suutelin sinua, painauduin sinua vastaan, minun on kylmä, ja lumi kimaltelee… Tiedätkö, jos yöllä lumi kimaltelee ja kuu hohtaa, niin minusta tosiaankin on niinkuin en olisi maan päällä… Minä heräsin, ja rakkaani on tässä vierelläni, on niin hyvä olla…

— Vierelläsi, — mutisi Mitja suudellen hänen vaatteitaan, rintaansa, käsiänsä. Ja äkkiä hänestä alkoi näyttää omituiselta: hänestä näytti, että Grušenjka katsoo suoraan eteensä eikä häneen, ei hänen kasvojaan, vaan yli hänen päänsä, kiinteästi ja omituisen liikkumattomana. Grušenjkan kasvoilla kuvastui yhtäkkiä ihmettely, melkeinpä pelästys.

— Mitja, kuka täällä katselee meitä? — kuiskasi hän äkkiä. Mitja käännähti ja näki, että joku todellakin oli raottanut verhoja ja näytti katselevan heitä. Eikä se tuntunut olevan vain yksi ainoa. Hän hypähti pystyyn ja astui nopeasti katselijan luo.

— Tänne, olkaa hyvä, tulkaa kanssamme tänne, sanoi hänelle jonkun ääni verraten hiljaa, mutta lujasti ja vaativasti.

Mitja tuli esille verhojen takaa ja jäi seisomaan liikkumattomana. Koko huone oli täynnä ihmisiä, mutta ei äskeisiä, vaan aivan uusia. Vilun väreet kulkivat nopeasti pitkin hänen selkäänsä, ja hän vavahti. Kaikki nämä ihmiset hän tunsi silmänräpäyksessä. Tuo pitkä ja pulska ukko, jolla oli päällystakki yllään ja kokardi hatussa, — se on kihlakunnan poliisipäällikkö Mihail Makarytš. Ja tämä »keuhkotautisen näköinen», siististi puettu keikari, »jonka saappaat aina ovat niin hyvin kiilloitetut», — hän on prokuraattorinapulainen. »Hänellähän on neljänsadan ruplan arvoinen kronometri, hän näytti kerran sitä.» Mutta tämä nuori, pienikokoinen, silmälasit nenällä… Mitja vain ei voinut muistaa hänen sukunimeään, mutta hän tuntee tämänkin miehen, on nähnyt hänet: hän on tutkija, tutkintatuomari, on äskettäin tullut »lakiopistosta». Tuo tuossa taasen on komisarius, Mavriki Mavrikitš, sen hän kyllä tuntee, se on tuttu mies. No, entä nuo, joilla on laatat, mitä varten ne ovat täällä? Ja vielä kaksi muuta miestä, talonpoikia… Mutta tuolla ovessa ovat Kalganov ja Trifon Borisytš…

— Hyvät herrat… Mitä te täällä, hyvät herrat? — oli Mitja lausumaisillaan, mutta äkkiä hän aivan kuin joutuen pois suunniltaan ja itse tietämättään huudahti kuuluvasti, niin kovasti kuin jaksoi:

— Ym-mär-rän!

Nuori mies, jolla oli silmälasit, astui yhtäkkiä esille joukosta ja tullen Mitjan luo alkoi tosin komeasti, mutta ikäänkuin kiirehtien puhua:

— Meillä on teille… sanalla sanoen, minä pyydän teitä tänne, tänne näin, sohvan luo… On olemassa pakottava välttämättömyys selvitellä asioita kanssanne.

— Ukko! — huudahti Mitja kiihkeästi. — Ukko ja hänen verensä!…
Ym-mär-rän!

Ja aivan kuin jalat olisivat pettäneet, hän melkein kaatui vieressään olevalle tuolille.

— Ymmärrätkö? Ymmärsit! Isänmurhaaja ja peto, isävanhuksesi veri huutaa sinua kohti! — karjaisi äkkiä Mitjan luo astuen vanha poliisipäällikkö. Hän oli aivan hillittömästi raivoissaan, punastui ja tärisi.

— Mutta tämähän on mahdotonta! — huudahti pienikokoinen nuori mies.
— Mihail Makarytš, Mihail Makarytš. Ei se ole niin, ei ole niin!…
Pyydän, että annatte minun yksin puhua… En mitenkään voinut odottaa
teidän puoleltanne moista episodia…

— Tämähän on houre, hyvät herrat, houre! — huudahteli poliisipäällikkö. — Katsokaa häntä: yöllä, humalassa, irstaan naisen kanssa ja isänsä veren tahrimana… Houretta! Houretta!

— Pyydän teitä kaikin voimin, hyvä ystävä Mihail Makarytš, tällä kertaa hillitsemään tunteitanne, — kuiskasi ukolle nopeasti prokuraattorinapulainen, — muuten minun on pakko ryhtyä…

Mutta pikkuinen tutkintotuomari ei antanut hänen puhua loppuun. Hän kääntyi Mitjan puoleen ja lausui lujasti, kuuluvasti ja arvokkaasti:

— Herra entinen luutnantti Karamazov, velvollisuuteni on ilmoittaa teille, että teitä syytetään isänne Fjodor Pavlovitš Karamazovin murhasta, joka on tapahtunut tänä yönä…

Hän tuntui vielä sanovan jotakin, myöskin prokuraattori näytti siihen jotakin lisäävän, mutta vaikka Mitja kuulikin, niin hän ei enää ymmärtänyt heitä. Hän tuijotti heihin kaikkiin hurjin katsein…

Yhdeksäs kirja

Valmistava tutkinta

1.

Virkamies Perhotinin menestyksen alku

Pjotr Iljitš Perhotin, jonka me jätimme kolkuttamaan kaikin voimin kauppiaanleski Morozovin talon vahvaa, lukittua porttia, sai tietysti lopuksi aikaan sen, että hänelle avattiin. Kuultuaan niin rajusti kolkutettavan porttia Fenja, joka pari tuntia sitten oli niin kovasti pelästynyt eikä vieläkään mielenliikutuksen ja »miettimisen» takia ollut käynyt makaamaan, pelästyi nyt uudelleen saaden miltei hysteerisen kohtauksen: hän kuvitteli, että kolkuttaja taaskin oli Dmitri Fjodorovitš (vaikka hän itse oli nähnyt tämän lähtevän matkaan), sillä ei kukaan muu kuin hän voinut kolkuttaa noin »röyhkeästi». Hän syöksyi talonmiehen luo, joka jo oli herännyt ja oli kolkutuksen johdosta menossa portille, ja alkoi pyydellä, että tämä ei päästäisi sisälle. Mutta talonmies kysyi tulijalta, kuka tämä oli, ja saatuaan sen tietää sekä kuultuaan hänen tahtovan tavata Fedosja Markovnaa hyvin tärkeän asian vuoksi, päätti viimein avata. Tultuaan Fedosja Markovnan luo edelleen samaan keittiöön, jolloin Fenja »epäluulojen takia» pyysi, että myös talonmies saisi tulla sisälle, Pjotr Iljitš alkoi kuulustella Fenjaa ja sai heti selville kaikkein tärkeimmän asian: t.s. että Dmitri Fjodorovitš juostessaan pois etsimään Grušenjkaa oli siepannut survinastiasta survimen, mutta että hänellä ei takaisin tullessaan ollut survinta, vaan hänen kätensä olivat veriset: »ja veri tihkui yhä niistä, tihkuu, tihkuu tihkumistaan!» huudahteli Fenja, joka nähtävästi itse oli keksinyt tämän yksityiskohdan pelästyneessä mielikuvituksessaan. Veriset kädet oli nähnyt Pjotr Iljitš itsekin, vaikka veri niistä ei tihkunutkaan, ja hän itse oli auttanut niiden pesemisessä, mutta kysymyshän ei ollutkaan siitä, miten pian ne olivat kuivuneet, vaan siitä, mihin nimenomaan Dmitri Fjodorovitš oli juossut survin mukanaan, t.s. oliko varmaa, että hän oli juossut Fjodor Pavlovitšin luo ja mistä sen voi niin varmasti päättää? Tähän kohtaan Pjotr Iljitš kiintyi seikkaperäisesti, ja vaikka hän loppujen lopuksi ei saanutkaan mitään varmasti selville, niin hänessä kuitenkin syntyi melkeinpä vakaumus, että Dmitri Fjodorovitš ei ollut voinut juostakaan mihinkään muualle kuin isänsä taloon ja että siellä siis välttämättömästi oli täytynyt jotakin tapahtua. »Mutta kun hän palasi», lisäsi Fenja järkytettynä, »ja minä tunnustin hänelle kaikki, niin sitten minä aloin häneltä kysellä: miksi teillä, ystävä-kulta, Dmitri Fjodorovitš, on molemmat kädet veressä, ja silloin hän vastasi siihen tapaan, että se on ihmisverta ja että hän juuri oli tappanut ihmisen, — sen hän suoraan tunnusti ja täällä hän minun edessäni kaikkea katuikin, mutta juoksi sitten äkkiä ulos niinkuin mielipuoli. Minä istuuduin ja aloin ajatella: minne hän nyt lähti juoksemaan kuin mieletön? Menee Mokrojeen, ajattelen, ja tappaa siellä rouvan. Minä juoksin häntä rukoilemaan, ettei tappaisi rouvaa, juoksin hänen asuntoonsa, mutta Plotnikovien puodin luona katson ja näen, että hän on jo lähdössä ja että hänen kätensä eivät enää ole veressä» (Fenja oli tämän huomannut ja muisti sen). Ämmä, Fenjan isoäiti, vahvisti, mikäli voi, oikeiksi kaikki tyttärentyttärensä todistukset. Kyseltyään vielä yhtä ja toista Pjotr Iljitš lähti talosta vielä kiihtyneempänä ja levottomampana kuin oli sinne tullut.

Luulisi, että hänen luonnollisin ja lähin tehtävänsä nyt olisi ollut mennä Fjodor Pavlovitšin taloon, ottaa selville, oliko siellä jotakin tapahtunut, ja jos oli, niin mitä oli tapahtunut, ja päästyään asiasta epäämättömästi varmuuteen mennä sitten vain poliisipäällikön luo, kuten Pjotr Iljitš jo olikin lujasti päättänyt. Mutta yö oli pimeä, Fjodor Pavlovitšin portti oli vahva, täytyy taas kolkuttaa, Fjodor Pavlovitšin kanssa hän on sangen vähän tuttu, — ja jos hän nyt kolkuttaa, niin hänelle avataan, ja voi olla, että siellä ei olekaan mitään tapahtunut, ja Fjodor Pavlovitš, joka on irvihammas, lähtee huomenna kaupungille kertomaan juttua, kuinka sydänyöllä hänen taloonsa tuppautui tuntematon virkamies Perhotin ottamaan selville, eikö häntä joku ollut tappanut. Skandaali! Mutta skandaalia Pjotr Iljitš pelkäsi enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Siitä huolimatta tunne, joka oli hänet vallannut, oli niin voimakas, että hän polkaistuaan vihaisesti jalallaan maata ja taas sadateltuaan itseään heti lähti uudelle matkalle, mutta ei Fjodor Pavlovitšin, vaan rouva Hohlakovin luo. Jos tämä, ajatteli hän, vastaa kysymykseen: onko hän antanut kolmetuhatta äsken, siihen ja siihen aikaan, Dmitri Fjodorovitšille, niin hän, siinä tapauksessa että vastaus on kieltävä, menee heti poliisipäällikön luo poikkeamatta Fjodor Pavlovitšin taloon; päinvastaisessa tapauksessa hän lykkää kaikki huomiseen ja palaa kotiinsa. Tässä on tietysti varsin selvää, että nuoren miehen päätös mennä yöllä, kellon ollessa melkein yksitoista, hänelle aivan tuntemattoman sivistyneen rouvan luo, herättää tämä kenties vuoteesta vastaamaan olosuhteisiin nähden ihmeelliseen kysymykseen, saattoi antaa paljon enemmän aihetta skandaaliin kuin Fjodor Pavlovitšin luo meno. Mutta näin tapahtuu toisinaan, varsinkin tämänlaatuisissa tapauksissa, kun kaikkein täsmällisimmät ja flegmaattisimmat ihmiset tekevät päätöksensä. Pjotr Iljitš taas oli tällä hetkellä kaikkea muuta kuin flegmaatikko! Hän muisteli myöhemmin koko elämänsä ajan, kuinka voittamaton levottomuus, joka sai hänet hetki hetkeltä yhä enemmän valtaansa, viimein muuttui aivan vaivaksi ja johti häntä toimimaan vasten hänen tahtoaan. Tietysti hän kuitenkin koko matkan torui itseään siitä, että menee tuon rouvan luo, mutta »vien, vien loppuun asian!» toisteli hän jo kymmenettä kertaa hampaitaan kiristäen ja täytti aikomuksensa, — vei loppuun asian.

Kello oli täsmälleen yksitoista, kun hän astui rouva Hohlakovin taloon. Hänet päästettiin pihaan jokseenkin pian, mutta kysymykseen: nukkuuko rouva jo vai eikö ole vielä käynyt makuulle? — talonmies ei voinut antaa täsmällistä vastausta, vaan ainoastaan sanoa, että tavallisesti käyvät tähän aikaan makaamaan. »Tuolla, ylhäällä, ilmoittautukaa; jos tahtovat ottaa teidät vastaan, niin ottavat, mutta jos eivät tahdo, niin eivät ota.» Pjotr Iljitš kiipesi ylös, mutta siellä tuli vaikeuksia. Lakeija ei tahtonut ilmoittaa vieraan tuloa, mutta kutsui kuitenkin lopulta tytön. Pjotr Iljitš pyysi kohteliaasti, mutta vakavasti tätä ilmoittamaan rouvalle, että eräs täkäläinen virkamies Perhotin on tullut erityisen asian johdosta, ja jos se ei olisi perin tärkeä asia, niin hän ei olisi uskaltanutkaan tulla — »nimenomaan, nimenomaan näillä sanoilla ilmoittakaa», pyysi hän tyttöä. Tämä poistui. Hän jäi odottamaan eteiseen. Rouva Hohlakov itse ei ollut vielä mennyt makuulle, mutta oli jo makuuhuoneessaan. Hän oli kiihdyksissä Mitjan äskeisestä käynnistä saakka ja aavisteli jo, että hänelle tänä yönä tulee taas tämmöisissä tapauksissa tavallinen päänsärky. Kuultuaan tytön ilmoituksen ja hämmästyen asiasta hän kuitenkin ärtyisästi käski ilmoittamaan, ettei ota vastaan, vaikkakin hänelle tuntemattoman »täkäläisen virkamiehen» odottamaton käynti tämmöiseen aikaan olikin tavattomasti herättänyt hänessä naisellista uteliaisuutta. Mutta Pjotr Iljitš päkisti tällä kertaa vastaan kuin muuli: kuultuaan kieltävän vastauksen hän pyysi tavattoman itsepintaisesti vielä kerran ilmoittamaan ja nimenomaan sanomaan »juuri näillä sanoilla», että hän oli tullut »erittäin tärkeän asian johdosta ja he kenties itse myöhemmin katuvat, jos nyt eivät ota häntä vastaan». »Minä syöksyin silloin aivan kuin päistikkaa eteenpäin», kertoi hän itse myöhemmin. Palvelustyttö katsahti häneen ihmetellen ja lähti toistamiseen ilmoittamaan. Rouva Hohlakov hämmästyi, ajatteli asiaa, tiedusti, millainen mies oli ulkonäöltään, ja sai kuulla, että »ovat hyvin hyvästi puettu, nuori ja hyvin kohtelias». Huomautamme sulkumerkkien sisällä ja sivumennen, että Pjotr Iljitš oli jokseenkin kaunis nuori mies ja tiesi sen itsekin. Rouva Hohlakov päätti tulla esille. Hän oli jo kotoisessa iltaviitassaan ja tohveleissa, mutta hän heitti hartioilleen mustan saalin. »Virkamiestä» pyydettiin astumaan vierashuoneeseen, samaan, jossa äsken oli otettu vastaan Mitja. Emäntä tuli esille vieraan puheille ankaran kysyvän näköisenä ja pyytämättä istumaan alkoi suoraan kysymällä: — Mitä haluatte?

— Olen uskaltanut vaivata teitä, hyvä rouva, yhteisen tuttumme Dmitri Fjodorovitš Karamazovin johdosta, — alkoi Perhotin, mutta tuskin hän oli lausunut tämän nimen, kun emännän kasvoissa äkkiä kuvastui mitä voimakkain suuttumus. Hän miltei vinkaisi ja keskeytti kiivaasti puhujan.

— Miten kauan, miten kauan minua kiusataan tuolla hirmuisella miehellä? — huusi hän raivostuneena. — Kuinka te uskallatte, hyvä herra, kuinka rohkenette häiritä teille tuntematonta naishenkilöä hänen talossaan ja tämmöisellä hetkellä… ja tulla hänen luokseen puhumaan miehestä, joka tuli juuri tänne, tähän samaan vierashuoneeseen, vain kolme tuntia takaperin tappaakseen minut, tömisytti jalkojaan ja lähti ulos sellaisella tavalla, ettei kukaan sillä tavoin lähde oikeitten ihmisten talosta. Tietäkää, hyvä herra, että minä teen teitä vastaan valituksen, että minä en anna teidän päästä rankaisematta, suvaitkaa heti jättää minut rauhaan… Minä olen äiti, minä heti… minä… minä…

— Tappamaan! Hän siis tahtoi tappaa teidätkin?

— Onko hän sitten jo tappanut jonkun? — kysyi rouva Hohlakov rajusti.

— Suvaitkaa kuunnella loppuun, hyvä rouva, ainoastaan puoli minuuttia, minä selitän teille parilla sanalla kaiken, — vastasi Perhotin lujasti. — Tänään kello viisi iltapäivällä herra Karamazov toverina lainasi minulta kymmenen ruplaa, ja minä tiedän varmasti, että hänellä ei ollut rahoja, mutta niinikään tänään kello yhdeksän hän tuli luokseni asuntooni kantaen käsissään näkyvissä sadanruplan setelien pinkkaa, jossa oli arviolta kaksi tai kolmekin tuhatta ruplaa. Hänen kätensä ja kasvonsa olivat aivan veren tahrimat, ja hän itse teki mielipuolen vaikutuksen. Kysymykseen, mistä hän oli saanut niin paljon rahaa, hän vastasi täsmällisesti, että hän oli saanut ne juuri sitä ennen teiltä ja että te olitte lainannut hänelle kolmetuhatta, jotta hän lähtisi kultakaivokseen…

Rouva Hohlakovin kasvot ilmaisivat äkkiä tavatonta ja tuskaisaa mielenliikutusta.

— Herra Jumala! Hän on tappanut isävanhuksensa! — huudahti hän lyöden käsiään yhteen. — En minä ole antanut hänelle mitään rahoja, en mitään! Oi, juoskaa, juoskaa!… Älkää puhuko enää sanaakaan! Pelastakaa vanhus, juoskaa hänen isänsä luo, juoskaa!

— Anteeksi, hyvä rouva, te siis ette antanut hänelle rahaa? Te muistatte siis varmasti, että ette antanut hänelle minkäänlaista rahasummaa?

— En ole antanut, en ole antanut! Minä hylkäsin hänen pyyntönsä, koska hän ei osannut panna arvoa… Hän lähti pois raivostuneena ja jalkojaan tömisyttäen. Hän hyökkäsi minua kohti, mutta minä hyppäsin syrjään… Ja sanonpa teille vielä niinkuin miehelle, jolta nyt en aio enää mitään salata, että hän sylkäisikin päälleni, ajatelkaahan! Mutta miksi me seisomme? Ah, istuutukaa… Anteeksi, minä… Tai mieluummin juoskaa, teidän pitää juosta ja pelastaa onneton vanhus kauheasta kuolemasta!

— Mutta jos hän on jo tappanut hänet?

— Ah, hyvä Jumala, tosiaankin! Mitä me nyt sitten teemme? Mitä te ajattelette, kuinka meidän nyt on tehtävä?

Hän oli kuitenkin pannut Pjotr Iljitšin istumaan ja istuutunut itse vastapäätä häntä. Pjotr Iljitš kertoi hänelle lyhyesti, mutta varsin selvästi asian kulun, ainakin sen osan siitä, jonka todistajana hän itse tänään oli ollut, kertoi myös äskeisestä käynnistään Fenjan luona ja sen, mitä hänelle oli kerrottu survimesta. Kaikki nämä yksityiskohdat järkyttivät tavattomasti kiihtynyttä rouvaa, joka tavan takaa huudahti ja peitti kasvonsa käsiinsä…

— Ajatelkaahan, minä aavistin tämän kaiken. Minulla on semmoinen erikoinen kyky, kaikki, mitä minä kuvittelen, se tapahtuukin. Kuinka monta, kuinka monta kertaa olenkaan katsonut tuota hirmuista miestä ja aina ajatellut: siinä on mies, joka loppujen lopuksi vielä tappaa minut. Ja niin kävikin… Nimittäin jos hän nyt ei tappanutkaan minua, vaan ainoastaan isänsä, niin varmaankin siksi, että tässä on ilmeisesti Jumalan sormi, joka minua suojeli, ja sitäpaitsi häntä itseään alkoi hävettää tappaa minut, sentähden että minä itse täällä, tällä paikalla, ripustin hänen kaulaansa jumalankuvan, joka on tehty Pyhän Marttyyrin Barbaran jäännöksistä… Ja kuinka lähellä kuolemaa minä olinkaan sillä hetkellä, minähän astuin aivan hänen luokseen ja hän kurotti minulle kaulaansa!- Tiedättekö, Pjotr Iljitš… (anteeksi, luullakseni te sanoitte, että nimenne on Pjotr Iljitš), tiedättekö, minä en usko ihmeisiin, mutta tuo jumalankuva ja tuo ilmetty ihme, joka on tapahtunut minulle — se järkyttää minua ja minä alan taas uskoa mitä tahansa. Oletteko kuullut luostarinvanhin Zosimasta?… En muuten tiedä mitä puhun… Ja ajatelkaahan, hän sylkäisi päälleni, vaikka hänellä oli jumalankuva kaulassaan… Tosin vain sylkäisi eikä tappanut, ja… ja kas vain, minne riensi! Mutta minne me nyt, minne meidän nyt olisi mentävä, mitä arvelette?…

Pjotr Iljitš nousi ja sanoi, että hän menee nyt suoraan poliisipäällikön luo ja kertoo tälle kaiken, tehköön tämä sitten niinkuin parhaaksi näkee.

— Ah, hän on erinomainen, erinomainen mies, minä tunnen Mihail Makarovitšin. Välttämättömästi, juuri hänen luokseen. Kuinka kekseliäs te olettekaan, Pjotr Iljitš, ja miten hyvin olettekaan tämän kaiken ajatellut; tiedättekö, minä teidän sijassanne en mitenkään olisi sitä keksinyt!

— Sitäkin suuremmalla syyllä, kun minä itsekin olen poliisipäällikön hyvä tuttu, — huomautti Pjotr Iljitš yhä seisoen ja nähtävästi tahtoen päästä jollakin tavoin mahdollisimman pian irti touhuavasta rouvasta, joka ei mitenkään antanut hänen hyvästellä eikä lähteä.

— Ja tiedättekö, tiedättekö, — leperteli rouva Hohlakov, — tulkaa sanomaan minulle, mitä siellä saatte nähdä ja tietää… ja mitä tulee ilmi… ja mikä päätös häneen nähden tulee ja mihin tuomitaan… Sanokaa, eihän meillä ole kuolemanrangaistusta? Mutta tulkaa välttämättömästi, vaikka kello kolme yöllä, vaikka kello neljä taikka puoli viisikin… Käskekää herättämään minut, kiskomaan minut vuoteesta, jos en ota noustakseni… Oi hyvä Jumala, enhän minä nuku edes. Kuulkaas, eikö minun itseni olisi lähdettävä kanssanne?…

— E-ei, mutta jos te kirjoittaisitte omakätisesti nyt kolmisen riviä, kaiken varalta, nimittäin, että ette ole antanut mitään rahoja Dmitri Fjodorovitšille, niin se kenties ei haittaisi… kaiken varalta…

— Välttämättömästi! — huusi rouva Hohlakov kiiruhtaen kirjoituspöytänsä ääreen. — Ja tiedättekö, te hämmästytätte minua, te suorastaan saatte minut järkytetyksi kekseliäisyydellänne ja taitavuudellanne näissä asioissa… Oletteko te täällä virassa? Kuinka hauskaa onkaan kuulla, että olette täällä virassa…

Ja vielä tätä puhuessaan hän raapusti kiireesti kirjepaperiarkin puolikkaalle seuraavat »kolme» täyttä riviä:

»En koskaan elämässäni minä ole antanut lainaksi onnettomalle Dmitri
Fjodorovitš Karamazoville (sillä hänhän on nyt onneton) kolmeatuhatta
ruplaa tänä päivänä enkä mitään muitakaan rahoja koskaan, en koskaan!
Tämän vannon kaiken kautta, mikä on pyhää maailmassamme.»

Rouva Hohlakov.»

— Tässä on tämä lippu! — kääntyi hän nopeasti Pjotr Iljitšin puoleen. —
Menkää nyt, pelastakaa! Se on suuri sankariteko teidän puoleltanne.

Ja hän siunasi Pjotr Iljitšin kolme kertaa ristinmerkillä. Hän juoksi myös saattamaan tätä eteiseen.

— Kuinka kiitollinen olenkaan teille! Ette usko, miten kiitollinen olen teille nyt siitä, että te tulitte ensin minun luokseni. Kuinka emme ole ennen tavanneet toisiamme? Minusta olisi hyvin imartelevaa nähdä teitä talossani vastedeskin. Ja kuinka hauskaa onkaan kuulla, että teillä on virka täällä… ja niin täsmällisesti, niin kekseliäästi… Mutta teille heidän täytyy antaa arvoa, teitä täytyy viimein ymmärtää, ja kaikki, mitä ehkä voisin tehdä hyväksenne, niin uskokaa… Oi, minä pidän niin paljon nuorisosta! Minä olen rakastunut nuorisoon! Nuoret miehet — ne ovat koko nykyisen kärsivän Venäjän perustus, sen ainoa toivo… Oi, menkää, menkää!…

Mutta Pjotr Iljitš oli jo juossut ulos, muuten ei rouva Hohlakov olisi häntä niin pian päästänyt. Rouva Hohlakov teki häneen jokseenkin miellyttävän vaikutuksen, mikä sai jonkin verran kevenemään hänen levottomuutensa siitä, että hän oli puuttunut näin huonoon asiaan. Maku ihmisillä on perin erilainen, sehän on tunnettu asia. »Hän ei ollenkaan ole niin vanhan näköinen», ajatteli hän miellyttävän tunteen vallassa, »päinvastoin olisin voinut luulla häntä hänen tyttärekseen».

Rouva Hohlakov puolestaan taas oli suorastaan hurmaantunut nuoreen mieheen. »Niin paljon taitoa, niin paljon täsmällisyyttä ja noin nuoressa miehessä meidän aikanamme, ja sitten vielä tuommoinen käytöstapa ja ulkomuoto. Nykyajan nuorista miehistä sanotaan, että he eivät osaa mitään, mutta tuossa teillä on esimerkki», j.n.e., j.n.e. Niin että tuon »kauhean tapahtuman» hän suorastaan unohti, ja vasta käydessään vuoteeseen ja äkkiä uudestaan muistettuaan, »miten lähellä kuolemaa» hän oli ollut, hän lausui: »Ah, se on kauheata, kauheata!» Mutta samassa hän nukahti mitä sikeimpään ja makeimpaan uneen. Minä en muuten näin laajasti esittäisi tämmöisiä vähäpätöisiä ja satunnaisia yksityiskohtia, jollei tämä juuri kuvaamani nuoren virkamiehen ja ei vielä ollenkaan vanhan leskirouvan kummallinen kohtaus myöhemmin olisi tullut koko elämänuran perustaksi tuolle täsmälliselle ja huolelliselle nuorelle miehelle, mitä vieläkin hämmästellen muistellaan kaupungissamme ja mistä mekin kenties sanomme erikseen sanasen, kun lopetamme pitkän kertomuksemme Karamazovin veljeksistä.

2.

Hälytys

Poliisipäällikkömme Mihail Makarovitš Makarov, entinen everstiluutnantti ja uudelta arvoltaan hovineuvos, oli leskimies ja hyvä mies. Hän oli saapunut luoksemme vasta kolme vuotta takaperin, mutta oli jo saavuttanut yleistä myötätuntoa etupäässä sillä, että »osasi koota ihmiset yhteen». Vieraita hänellä oli yhtä mittaa, eikä hän näyttänyt itsekään voivan elää ilman niitä. Välttämättömästi piti joka päivä jonkun olla hänen luonaan päivällisellä, vaikkapa vain kaksi vierasta tai yksikin, mutta ilman vieraita ei edes käyty pöytään. Oli myös päivälliskutsuja kaikenlaisilla, toisinaan odottamattomillakin perusteilla. Vaikka ruoat eivät olleetkaan hienon hienoja, niin niitä oli runsaasti, isot piirakat olivat mainiosti valmistettuja, ja viinit, joskaan eivät loistaneet laadullaan, tempasivat vieraat mukaansa paljoudellaan. Ensimmäinen huone oli biljardihuone, ja se oli varsin hyvin kalustettukin, t.s. siellä oli seinillä englantilaisten juoksijahevosten kuviakin mustissa kehyksissä, mikä, kuten tunnettua, on välttämätön biljardihuoneen koristus jokaisen naimattoman miehen kodissa. Joka ilta pelattiin korttia, jos ei muuten, niin ainakin yhdessä pöydässä. Mutta hyvin usein kokoontui myös kaupunkimme parhain seurapiiri mammoineen ja tyttösineen sinne tanssiaisiin. Vaikka Mihail Makarovitš olikin leski, niin hän eli perhe-elämää, sillä hänen luonaan asui hänen jo kauan sitten leskeksi jäänyt tyttärensä, joka puolestaan oli kahden tytön, Mihail Makarovitšin tyttärentyttärien, äiti. Tytöt olivat jo aikaihmisiä ja koulunsa käyneitä, eivät ollenkaan epämiellyttävän näköisiä sekä luonteeltaan iloisia, ja vaikka kaikki tiesivät, että he eivät saa mitään myötäjäisiä, niin he sittenkin vetivät isoisän taloon meidän hienostomme nuoria miehiä. Asioissa ei Mihail Makarovitš osoittanut erikoista älyä, mutta virkatehtävänsä hän suoritti yhtä hyvin kuin monet muutkin. Suoraan sanoen hän oli jotakuinkin sivistymätön mies ja huoletonkin hallinnollisen valtansa rajojen selkeään ymmärtämiseen nähden. Jotkin nykyaikaisen hallitustavan reformit, joita hän ei kylläkään ollut kykenemätön täydellisesti tajuamaan, hän käsitti jossakin määrin ja toisinaan suuressakin määrin virheellisesti, eikä tämä johtunut ollenkaan mistään erikoisesta kykenemättömyydestä, vaan yksinkertaisesti hänen luonteensa huolettomuudesta, sillä ei ollut aikaa syventyä. »Minä olen sielultani, hyvät herrat, enemmän sotilas kuin siviilihenkilö», oli hänen tapana sanoa itsestään. Myöskään talonpoikaisreformin varsinaisista perusteista hän ei vieläkään ollut lopullisesti eikä täsmälleen selvillä, vaan ne selvisivät hänelle, niin sanoakseni, vuosi vuodelta hänen kartuttaessaan tietojaan käytännöllisesti ja tahtomattaan, ja kuitenkin hän itse oli tilanomistaja. Pjotr Iljitš tiesi varmasti, että tänä iltana hän kohtaa ehdottomasti Mihail Makarovitšin luona jonkun vieraan, ei vain tietänyt kenet. Mutta tällä hetkellä sattuivatkin Mihail Makarovitšin luona istumaan korttia pelaamassa prokuraattori ja maalaiskuntamme lääkäri Varvinski, nuori mies, joka vasta oli saapunut meille Pietarista, yksi niitä, jotka olivat suorittaneet loistavasti oppimäärän Pietarin lääketieteellisessä akatemiassa. Prokuraattori taas, t.s. prokuraattorinapulainen, vaikka meillä kaikki häntä nimittivät prokuraattoriksi, Ippolit Kirillovitš, oli meidän miehiämme, ei vielä vanha, kaikkiaan vain kolmenkymmenenviiden vuoden ikäinen, mutta hyvin taipuvainen keuhkotautiin, sen lisäksi naimisissa hyvin paksun ja lapsettoman rouvan kanssa, itserakas ja ärtyisä, mutta varsin älykäs ja myös hyväsydäminen. Nähtävästi hänen luonteensa varsinaisena vikana oli se, että hänelle oli jonkin verran korkeammat ajatukset itsestään kuin mihin hänen todelliset ansionsa olisivat oikeuttaneet. Tästäpä syystä hän aina näytti levottomalta. Hänellä oli myös eräitä korkeampia ja taiteellisiakin taipumuksia, esimerkiksi taipumusta olla psykologi, erikoinen ihmissielun tuntija, erikoisesti kykenevä ymmärtämään rikoksentekijää ja hänen rikostaan. Tässä mielessä hän katsoi tulleensa jonkin verran väärin kohdelluksi ja syrjäytetyksi virkauralla ja oli aina pitänyt varmana, että ylemmissä piireissä hänelle ei osattu antaa arvoa ja että hänellä on vihamiehiä. Synkkinä hetkinään hän uhkaili antautua asianajajaksi rikosasioita ajamaan. Karamazovien odottamaton isänmurhajuttu ikäänkuin pudisti hänet aivan hereille: Se on semmoinen juttu, että saattoi tulla tunnetuksi koko Venäjällä. Mutta tämän sanoessanihan minä jo hyppään kertomuksessani eteenpäin.

Viereisessä huoneessa istui neitosten seurassa myös nuori tutkintatuomarimme Nikolai Parfenovitš Neljudov, joka vasta kaksi kuukautta sitten oli tullut meille Pietarista. Myöhemmin meillä puhuttiin ja ihmeteltiinkin sitä, että kaikki nämä henkilöt olivat aivan kuin vartavasten kokoontuneet yhteen »rikoksen» tapahtumisiltana hallitusvallan edustajan taloon. Asia oli kuitenkin paljon yksinkertaisempi ja oli tapahtunut perin luonnollisella tavalla: Ippolit Kirillovitšin vaimolla oli jo kaksi päivää ollut hammassärkyä, ja täytyihän miehen mennä jonnekin hänen voivotuksiaan pakoon; lääkäri taas jo oman olemuksensa pakosta ei voinut illalla olla muualla kuin korttien ääressä. Nikolai Parfenovitš Neljudov taas oli jo kolme päivää sitten suunnitellut tulevansa tänä iltana Mihail Makarovitšille niin sanoakseni sattumalta, hämmästyttääkseen äkkiä ja kavalasti hänen vanhempaa neitostaan Olga Mihailovnaa sillä, että tunsi hänen salaisuutensa, tiesi tänään olevan hänen syntymäpäivänsä, jonka tyttö tahallaan oli tahtonut pitää salassa seurapiiriltämme, ettei tarvitsisi kutsua kaupunkia tanssiaisiin. Saattoi odottaa, että paljon naurettaisiin ja vihjailtaisiin tytön ikään, jota hän muka ei uskalla ilmoittaa, ja Nikolai Parfenovitš sanoisi nyt, kun tuntee tytön salaisuuden, kertovansa sen heti seuraavana päivänä kaikille j.n.e. Herttainen nuori mies oli tässä suhteessa suuri veitikka, veitikaksi naiset meillä häntä nimittivätkin, ja se nähtävästi miellytti häntä suuresti. Muutoin hän kuului sangen hyviin piireihin, oli hyvästä kodista, oli saanut hyvän kasvatuksen, ja hänen tunne-elämänsä oli hyvä, sillä vaikka hän viettikin iloista elämää, niin hän oli varsin viaton ja aina säädyllinen. Hän oli pienikokoinen ja ruumiinrakenteeltaan heikko ja hento. Hänen hienoissa, valkeissa sormissaan välkkyi aina muutamia tavattoman isokivisiä kantasormuksia. Kun hän oli virantoimituksessa, niin hän muuttui harvinaisen juhlalliseksi, aivan kuin hän olisi pitänyt merkitystään ja virkavelvollisuuksiaan pyhänä asiana. Varsinkin hän osasi kuulusteluissa saattaa ymmälle murhamiehet ja muut rikoksentekijät, jotka kuuluivat rahvaan piiriin, ja hän herätti heissä todellakin, jollei kunnioitusta, niin ainakin jonkinmoista ihmettelyä.

Astuessaan sisälle poliisipäällikön luo Pjotr Iljitš aivan ällistyi: hän huomasi yhtäkkiä, että siellä tiedetään jo kaikki. Tosiaankin oli kortinpeluu keskeytynyt, kaikki seisoivat ja pohtivat asiaa, ja Nikolai Parfenovitškin oli juossut neitien seurasta ja oli hyvin taisteluhaluisen ja tuiman näköinen. Pjotr Iljitš sai kuulla tyrmistyttävän uutisen, että ukko Fjodor Pavlovitš tosiaankin oli murhattu tänä iltana omassa kodissaan, murhattu ja ryöstetty. Se oli juuri vähää ennen saatu tietää seuraavalla tavalla.

Vaikka Marfa Ignatjevna, aidan luo kaadetun Grigorin vaimo, nukkuikin sikeässä unessa vuoteessaan ja olisi voinut näin nukkua aamuun asti, niin hän kuitenkin äkkiä heräsi. Sen oli osaksi saanut aikaan viereisessä huoneessa tiedottomana makaavan Smerdjakovin kauhea kaatuvatautisen ulina — se ulina, jolla hänen kaatuvataudinkohtauksensa aina alkoivat ja jotka kohtaukset aina koko elämän ajan olivat peloittaneet hirveästi Marfa Ignatjevnaa ja vaikuttaneet häneen tuskallisesti. Hän ei voinut koskaan tottua niihin. Unenpöpperössä hän hypähti ylös ja syöksyi melkein tiedottomana Smerdjakovin makuukomeroon. Mutta siellä oli pimeä, kuului vain että sairas oli alkanut hirveästi korista ja heittelehtiä. Silloin Marfa Ignatjevna itsekin alkoi huutaa ja kutsua miestään, mutta huomasi äkkiä, että Grigori ei hänen noustessaan taitanut ollakaan vuoteessa. Hän juoksi vuoteen luo ja kopeloi sitä uudelleen, mutta vuode oli todellakin tyhjä. Grigori oli siis mennyt, mutta minne? Hän juoksi ulos portaille ja kutsui arasti häntä portailta. Vastausta hän ei tietenkään saanut, mutta kuuli sen sijaan keskellä yön hiljaisuutta jostakin, aivan kuin kaukaa puutarhasta, jonkinlaista vaikerrusta. Hän kuunteli tarkasti: vaikerrukset uudistuivat taas, ja selvää oli, että ne tulivat tosiaankin puutarhasta. »Herra Jumala, aivan niinkuin silloin Lizaveta Smerdjaštšaja!» nousi hänen sekavaan päähänsä. Arasti hän astui portailta alas ja huomasi, että puutarhan portti oli avoinna. »Varmaankin hän, sydänkäpyni, on siellä», ajatteli hän, astui portin luo ja kuuli äkkiä selvästi, että häntä kutsuu Grigori, huutaa: »Marfa, Marfa!» heikolla, vaikeroivalla, peloittavalla äänellä. »Jumala varjele meitä onnettomuudelta», kuiskasi Marfa Ignatjevna ja lähti rientämään kutsua kohti, ja niin hän löysikin Grigorin. Mutta hän ei löytänyt tätä aidan luota, ei siitä paikasta, johon hänet oli kaadettu, vaan noin kahdenkymmenen askelen päässä aidasta. Myöhemmin selvisi, että Grigori tultuaan tajuihinsa oli ryöminyt ja luultavasti tehnyt sitä pitkän aikaa, menettäen tällöin muutamia kertoja tajuntansa ja jälleen pyörtyen. Marfa huomasi heti, että Grigori oli aivan verissään, ja silloin hän alkoi huutaa täyttä kurkkua. Grigori taas lepersi hiljaa ja katkonaisesti: »Tappoi… isänsä tappoi… mitä huudat, hölmö… juokse, kutsu…» Mutta Marfa Ignatjevna ei asettunut, vaan huusi yhä ja nähtyään äkkiä, että herran ikkuna oli auki ja ikkunassa valoa, hän juoksi ikkunan luo ja alkoi huutaa Fjodor Pavlovitšia. Mutta katsahdettuaan ikkunaan hän näki kauhean näyn: herra makasi selällään lattialla liikkumattomana. Vaalea yönuttu ja valkoinen paita olivat rinnan kohdalta veressä. Kynttilä pöydällä valaisi kirkkaasti veren ja Fjodor Pavlovitšin liikkumattomat, elottomat kasvot. Nyt Marfa Ignatjevna jo äärimmäisen kauhun vallassa syöksyi pois ikkunan luota, juoksi ulos puutarhasta, avasi portin salvan ja juoksi suin päin takakadulle naapurin, Maria Kondratjevnan, luo. Molemmat naapurinaiset, äiti ja tytär, olivat jo nukkumassa, mutta heräsivät Marfa Ignatjevnan kovaan ja rajuun ikkunaluukkujen kolkutteluun ja hyppäsivät ikkunan luokse. Marfa Ignatjevna kertoi sekavasti, vinkuen ja huutaen, pääkohdat asiasta ja kutsui heitä apuun. Juuri tänä yönä sattui heidän luonaan olemaan yötä kuljeskeleva Tuomas. Hänet herätettiin silmänräpäyksessä jalkeille, ja kaikki kolme lähtivät juoksemaan rikospaikalle. Matkan varrella Maria Kondratjevna ennätti muistaa kuulleensa äsken, kellon käydessä yhdeksättä, kauhean ja läpitunkevan kirkaisun, joka heidän puutarhastaan oli kuulunut kauas yltympäri — se oli tietysti juuri tuo Grigorin huuto, kun hän tarttuen käsillään jo aidalle kiivenneen Dmitri Fjodorovitšin jalkaan oli huutanut: »Isänmurhaaja!» — Joku kirkaisi yksinään ja vaikeni äkkiä, todisti Maria Kondratjevna juostessaan. Saavuttuaan paikalle, missä Grigori makasi, molemmat naiset Tuomaan avulla kantoivat hänet sivurakennukseen. Sytytettiin tuli ja nähtiin, että Smerdjakov yhä oli kohtauksensa vallassa ja heittelehti makuukomerossa seinästä toiseen silmät kierossa ja vaahdon valuessa hänen huuliltaan. Grigorin pää pestiin etikansekaisella vedellä, ja vesi saattoi hänet täysin tajuihinsa. Hän kysyi heti: »Onko herra murhattu vai eikö?» Molemmat naiset ja Tuomas lähtivät silloin herran luo ja näkivät tällä kertaa puutarhaan mennessään, ettei vain ikkuna, vaan talon puutarhanpuolinen ovikin oli selkoselällään, vaikka herralla oli tapana huolellisesti itse lukita ovensa illalla ennen jokaista yötä, ja hän oli tehnyt tätä jo kokonaisen viikon ajan eikä sallinut Grigorinkaan millään syyllä kolkuttaa hänen oveaan. Nähdessään tämän avoimen oven he kaikki, molemmat naiset ja Tuomas, alkoivat pelätä mennä sisälle herran luo, »ettei siitä myöhemmin olisi joitakin seurauksia». Kun he palasivat takaisin, niin Grigori käski heti juoksemaan itse poliisipäällikön luo. Silloin Maria Kondratjevna juoksi ja hälytti kaikki pystyyn poliisipäällikön luona. Hän oli ennättänyt käydä siellä ainoastaan viisi minuuttia ennen Pjotr Iljitšin tuloa, niin että tämä ei tullut enää kertomaan vain arveluitaan ja johtopäätöksiään, vaan saapui ilmeisenä todistajana, jonka kertomus yhä enemmän vahvisti kaikkien yleistä arvelua siitä, kuka oli rikoksen tekijä (jota hän muuten sydämensä sisimmässä ei vielä tähän viimeiseen hetkeen asti ollut ottanut uskoakseen).

Päätettiin toimia tarmokkaasti. Kaupungin poliisikomisariuksen apulaisen tehtäväksi annettiin hankkia heti neljä todistajaa, ja kaikkien sääntöjen mukaisesti, joita en tässä selosta, he menivät sisälle Fjodor Pavlovitšin taloon ja toimittivat tutkimuksen itse paikalla. Kunnanlääkäri, tulinen ja paikkakunnalla uusi mies, melkein itse pyysi saada tulla poliisipäällikön, prokuraattorin ja tutkintatuomarin mukaan. Mainitsen vain lyhyesti: osoittautui, että Fjodor Pavlovitš oli murhattu lyömällä hänen päänsä puhki, mutta millä? Luultavimmin samalla aseella, jolla sitten myös Grigori oli kaadettu. Ja kohta löydettiin myös se ase, kun Grigori, jolle annettiin kaikkea mahdollista lääkärinapua, oli kertonut jokseenkin selkeästi, vaikkakin heikolla ja katkeilevalla äänellä, miten hänet oli lyöty maahan. Alettiin etsiä lyhdyn valossa aidan luota ja löydettiin suoraan puutarhan polulle aivan näkyvään paikkaan paiskattu vaskinen survin. Huoneessa, jossa Fjodor Pavlovitš makasi, ei havaittu mitään erikoista epäjärjestystä, mutta verhon takaa, hänen vuoteensa luota, löydettiin lattialta iso, paksusta paperista tehty, virastoissa käytettävien kokoinen kirjekuori, jossa oli kirjoitus: »Kolmentuhannen ruplan lahja enkelilleni Grušenjkalle, jos hän tahtoo tulla», ja alle oli lisätty, — luultavasti sen oli myöhemmin lisännyt Fjodor Pavlovitš itse: »ja kananpojalle». Kirjekuoressa oli kolme isoa, punaiseen sinettilakkaan painettua sinettiä, mutta kuori oli reväisty rikki ja se oli tyhjä: rahat oli viety. Lattialta löydettiin myös hieno ruusunpunainen nauha, jolla kirjekuori oli ollut köytetty. Pjotr Iljitšin todistuksissa teki muun muassa eräs seikka syvän vaikutuksen prokuraattoriin ja tutkintatuomariin, nimittäin hänen arvelunsa, että Dmitri Fjodorovitš ehdottomasti ampuu itsensä ennen päivän koittoa, että hän oli itse sen päättänyt, itse puhunut siitä Pjotr Iljitšille, ladannut pistolin tämän nähden, kirjoittanut kirjelipun, pistänyt sen taskuunsa j.n.e. Kun Pjotr Iljitš, joka vieläkään ei ollut tahtonut häntä uskoa, oli uhannut lähtevänsä ja ilmoittavansa asian jollekulle estääkseen itsemurhan, niin Mitja itse oli nauraen vastannut hänelle: »Et ennätä.» Oli siis kiiruhdettava paikalle, Mokrojeen, jotta rikoksentekijä saataisiin siepatuksi kiinni, ennenkuin hän ehkä tosiaankin ampuu itsensä. »Se on selvää, se on selvää!» toisteli prokuraattori tavattoman kiihtyneenä. »Aivan täsmälleen noin tuollaiset huimapäät tekevätkin: huomenna tapan itseni, mutta ennen kuolemaa pidetään juomingit.» Kertomus siitä, kuinka Mitja oli ottanut puodista paljon viiniä ja tavaroita, sai prokuraattorin yhä enemmän tulistumaan. »Muistatteko sen nuoren miehen, hyvät herrat, joka tappoi kauppias Olsufjevin, ryösti puolitoista tuhatta ja meni heti käherryttämään tukkansa ja sitten, piilottelematta edes kunnolleen rahoja, melkein kantaen niitä käsissään, meni tyttöjen luo.» Kaikkia viivytti kuitenkin tutkinta, kotitarkastus Fjodor Pavlovitšin talossa, muodollisuudet y.m. Kaikki tämä vei aikaa, ja sentähden lähetettiin pari tuntia ennen muitten lähtöä Mokrojeen komisarius Mavriki Mavrikijevitš Šmertsov, joka edellisen päivän aamuna juuri oli tullut kaupunkiin palkkaansa nostamaan. Mavriki Mavrikijevitš sai seuraavat ohjeet: tultuaan Mokrojeen hänen oli mitään hälyä nostamatta kaiken aikaa pidettävä silmällä »rikollista» siihen asti, kunnes asianomaiset viranomaiset saapuisivat, sekä varattava myös todistajat, maalaispoliisin apulaiset j.n.e. Näin Mavriki Mavrikijevitš menettelikin, säilytti incognitonsa ja uskoi osaksi salaisuutensa ainoastaan vanhalle tutulleen Trifon Borisytšille. Tämä sattui juuri samaan aikaan, jolloin Mitja kohtasi pimeässä parvekkeella isännän, joka etsi häntä, ja jolloin hän samalla huomasi, että Trifon Borisytšin kasvoissa ja puheissa äkkiä oli tapahtunut jokin muutos. Näin ollen ei Mitja eikä kukaan tietänyt, että heitä pidettiin silmällä; hänen pistolilaatikkonsa oli Trifon Borisytš aikoja sitten ottanut ja piilottanut salaiseen paikkaan. Ja vasta viidennellä tunnilla aamulla, melkein päivän sarastaessa, olivat kaikki viranomaiset saapuneet, poliisipäällikkö, prokuraattori ja tutkintatuomari, kaksissa ajopeleissä ja kahdella kolmivaljakolla. Lääkäri oli jäänyt Fjodor Pavlovitšin taloon, jossa hänen oli määrä suorittaa aamulla murhatun ruumiin avaus, mutta pääasiassa kiinnitti hänen mieltään nimenomaan sairaan palvelijan Smerdjakovin tila: »Noin ankaria ja noin pitkiä kaatuvataudinkohtauksia, jotka uudistuvat keskeytymättä kahden vuorokauden kuluessa, saa harvoin nähdä, ja se kuuluu tieteen tutkittaviin», sanoi hän innostuneena tovereilleen, ja nämä onnittelivat häntä nauraen löydön johdosta. Tällöin jäi erikoisesti prokuraattorin ja tutkintatuomarin mieleen, että lääkäri hyvin varmalla äänenpainolla lisäsi, ettei Smerdjakov elä aamuun asti.

Nyt pitkän, mutta luultavasti välttämättömän selityksen jälkeen olemme palanneet juuri siihen kohtaan kertomuksessamme, johon sen pysähdytimme edellisessä kirjassa.

3.

Sielun kulku koettelemusten kautta. Ensimmäinen koettelemus.

Mitja siis istui ja katseli hurjin katsein läsnäolevia ymmärtämättä, mitä hänelle puhuttiin. Äkkiä hän nousi, kohotti ylös kätensä ja huusi kovalla äänellä:

— En ole syyllinen! Tähän vereen en ole syyllinen! Isäni vereen en ole syyllinen… Aioin tappaa, mutta en ole syyllinen! En minä!

Tuskin hän oli ennättänyt huutaa tämän, kun verhojen takaa hyppäsi esille Grušenjka ja suorastaan heittäytyi poliisipäällikön jalkoihin.

— Minä se olen, minä, kurja, minä olen syyllinen! — huusi hän vaikeroiden sydäntäsärkevästi, silmät kyyneliä täynnä, ojennellen käsiään jokaista kohti. — Minun tähteni hän tappoi!… Minä häntä kiusasin ja saatoin lopulta tekemään sen! Minä kiusasin tuota vanhusvainajaakin ilkeydessäni ja johdin asiat tähän! Minä olen syyllinen, minä olen ensimmäinen, minä olen pääsyyllinen!

— Niin, sinä olet syyllinen! Sinä olet päärikollinen! Sinä olet hurjapäinen, sinä olet irstas, sinä olet pääsyyllinen, — ärjäisi häntä kädellään uhaten poliisipäällikkö, mutta silloin tätä nopeasti ja päättävästi estettiin jatkamasta. Prokuraattori suorastaan kävi häneen käsiksikin.

— Tämä johtaa täydelliseen epäjärjestykseen, Mihail Makarovitš, — huudahti hän, — te häiritsette ehdottomasti tutkintaa… pilaatte asian… — puhui hän melkein läähättäen.

— On ryhdyttävä toimenpiteisiin, ryhdyttävä toimenpiteisiin, ryhdyttävä toimenpiteisiin! — tulistui hirveästi myös Nikolai Parfenovitš. — Muuten ei tule kerrassaan mitään!…

Tuomitkaa meidät yhdessä! — huuteli Grušenjka kiihkeästi edelleen polvistuneena. — Rangaiskaa meitä yhdessä, minä olen nyt valmis kärsimään hänen kanssaan vaikka kuolemanrangaistuksen!

— Gruša, elämäni, vereni, pyhä olentoni! — huusi Mitja heittäytyen hänen eteensä polvilleen ja lujasti puristaen hänet syliinsä. — Älkää uskoko häntä, — huusi hän, — hän ei ole mihinkään syyllinen, ei mihinkään vereen eikä mihinkään!

Hän muisti myöhemmin, että hänet raastoivat muutamat miehet väkisin erilleen Grušenjkasta, että Grušenjka vietiin äkkiä pois ja että hän tajuihinsa tullessaan istui pöydän ääressä. Hänen vierellään ja takanaan seisoi miehiä, joilla oli laatat rinnassa. Vastapäätä häntä pöydän toisella puolen istui sohvalla Nikolai Parfenovitš, tutkintatuomari, ja kehoitteli häntä juomaan pöydällä olevasta lasista hiukan vettä: »Se virkistää teitä, se rauhoittaa teitä, älkää pelätkö, älkää olko levoton», lisäsi hän erittäin kohteliaasti. Mitjasta alkoivat äkkiä, hän muisti sen, olla hyvin mielenkiintoisia tuomarin sormuksien isot kivet, joista toinen oli ametisti ja toinen heleänkeltainen, läpikuultava ja kauniisti välkkyvä. Ja kauan hän vielä jälkeenpäin ihmetellen muisteli, että nämä kivet vetivät vastustamattomasti puoleensa hänen huomionsa kaikkien noiden hirveitten kuulustelutuntien aikana, niin että hän jostakin syystä ei voinut niistä irtautua eikä unohtaa niitä, vaikka ne eivät mitenkään olleet sopivia huomion esineitä hänen asemassaan. Mitjan vasemmalle sivulle, siihen paikkaan, missä alkuillasta oli istunut Maksimov, istuutui nyt prokuraattori, ja Mitjan oikealle puolelle, siihen paikkaan, jossa Grušenjka oli istunut, asettui punaposkinen nuori mies, jolla oli metsästäjän nutun tapainen ja varsin kulunut takki, ja hänen eteensä ilmestyi mustepullo ja paperia. Selville kävi, että hän oli tutkintatuomarin kirjuri, jonka tämä oli tuonut mukanaan. Poliisipäällikkö seisoi nyt ikkunan luona huoneen toisessa päässä, Kalganovin vieressä, joka oli istuutunut tuolille saman ikkunan luo.

— Juokaa vettä! — lausui tutkintatuomari lempeästi jo kymmenennen kerran.

— Olen juonut, hyvät herrat, olen juonut… mutta… mitäs, hyvät herrat, murskatkaa, teloittakaa, ratkaiskaa kohtaloni! — huudahti Mitja luoden hirveän liikkumattoman, muljottavan katseen tutkintatuomariin.

— Siis te vakuutatte ehdottomasti, että olette syytön isänne Fjodor
Pavlovitšin kuolemaan? — kysyi tutkintatuomari pehmeästi, mutta lujasti.

— Syytön olen! Toisen veren vuodatukseen olen syyllinen, toisen vanhuksen vereen, mutta en isäni. Ja minä suren sitä! Tapoin, tapoin ukon, tapoin ja paiskasin maahan… Mutta raskasta on vastata tästä verestä toisella verellä, kauhealla verellä, johon olen syytön… Kamala syytös, hyvät herrat, aivan kuin olisi isketty vasten otsaa! Mutta kuka on tappanut isäni, kuka on tappanut? Kuka on voinut tappaa, jos en minä? Ihme, järjettömyys, mahdottomuus!…

— Niin, kuka on voinut tappaa… — alkoi tutkintatuomari, mutta prokuraattori Ippolit Kirillovitš (prokuraattorinapulainen, mutta mekin nimitämme häntä lyhyyden vuoksi prokuraattoriksi) vaihdettuaan silmäyksen tutkintatuomarin kanssa lausui Mitjan puoleen kääntyen:

— Te olette suotta huolissanne ukosta, palvelija Grigori Vasiljevitšista. Tietäkää, että hän on elossa, on tullut tajuihinsa ja teiltä saamistaan ankarista iskuista huolimatta — sekä hänen että teidän nyt antamanne todistus osoittavat teidän antaneen nuo iskut — hän jää ehdottomasti eloon, ainakin lääkärin lausunnon mukaan.

— On elossa? Hän on siis elossa! — kirkaisi äkkiä Mitja lyöden kätensä yhteen. Hänen kasvonsa alkoivat loistaa. — Herra Jumala, minä kiitän Sinua suurimmasta ihmeestä, minkä olet minulle tehnyt, syntiselle ja konnalle, rukoukseni johdosta!… Niin, niin, se on rukoukseni johdosta, minä olen rukoillut kaiken yötä!… — ja hän teki kolme kertaa ristinmerkin. Hän oli melkein menehtyä.

— Tältä samalta Grigorilta me juuri olemme saaneetkin niin huomattavia todistuksia teitä vastaan, että… — alkoi prokuraattori jatkaa, mutta Mitja hypähti äkkiä ylös tuoliltaan.

— Hetkinen vain, hyvät herrat, Jumalan tähden, yksi hetki vain; minä juoksen hänen luokseen…

— Anteeksi! Tällä hetkellä se ei mitenkään käy päinsä! — melkein vinkaisi Nikolai Parfenovitš ja hypähti myös pystyyn. Laattarintaiset miehet tarttuivat Mitjaan, mutta muuten hän itsekin istuutui tuolilleen…

— Hyvät herrat, sepä ikävää! Tahdoin mennä hänen luokseen vain silmänräpäykseksi… tahdoin ilmoittaa hänelle, että nyt on pyyhitty pois, on kadonnut tuo veri, joka kaiken yötä ahdisti sydäntäni, ja että minä en enää olekaan murhaaja! Hyvät herrat, hänhän on morsiameni! — lausui hän äkkiä riemuissaan ja hartaasti katsellen kaikkia. — Oi, minä kiitän teitä, hyvät herrat! Oi, kuinka te saitte minut uudesti syntymään, uudesti elpymään yhdessä silmänräpäyksessä!… Tuo vanhus — hänhän on kantanut minua käsillään, hyvät herrat, pessyt minua kaukalossa, kun minut, kolmivuotiaan lapsen, kaikki olivat hylänneet, oli minulle kuin oma isä!…

— Siis te… — alkoi tutkintatuomari.

— Sallikaa, hyvät herrat, sallikaa vielä hetkinen, — keskeytti Mitja pannen molemmat kyynärpäänsä pöydälle ja peittäen kasvonsa kämmeniinsä, — antakaa hiukan koota ajatuksia, antakaa hengähtää, hyvät herrat. Tämä kaikki järkyttää kauheasti, eihän ihminen ole rumpunahkaa, hyvät herrat!

— Joisitte taas vettä… — sanoi pehmoisesti Nikolai Parfenovitš.

Mitja otti kädet pois kasvoiltaan ja alkoi nauraa. Hän oli reippaan näköinen, oli kuin kokonaan muuttunut yhdessä silmänräpäyksessä. Koko hänen esiintymistapansakin oli muuttunut: siinä istui taas kaikkien näiden ihmisten vertainen mies, kaikkien näiden hänen entisten tuttujensa, aivan niinkuin he olisivat kokoontuneet eilen, kun ei mitään vielä ollut tapahtunut, jossakin tavallisessa seurassa. Huomautamme tässä kuitenkin, että poliisipäällikön luona Mitja alussa tänne tultuaan oli saanut ystävällisen vastaanoton, mutta myöhemmin, varsinkin viimeisen kuukauden aikana, hän ei juuri ollenkaan ollut käynyt poliisipäällikön luona ja tämä oli kohdatessaan hänet, esimerkiksi kadulla, kovin rypistänyt kulmakarvojaan ja vain kohteliaisuudesta tervehtinyt, minkä Mitja oli sangen hyvin huomannut. Prokuraattorin kanssa hän oli vielä vähemmän tuttu, mutta hän kävi toisinaan prokuraattorin vaimon, hermostuneen ja fantastisen rouvan luona kaikin puolin kunnioittavilla tervehdyskäynneillä ymmärtämättä oikein itsekään, miksi niin teki, ja tämä otti hänet aina ystävällisesti vastaan ja tunsi jostakin syystä mielenkiintoa häntä kohtaan aivan viime aikoihin asti. Tutkintatuomariin hän ei vielä ollut ennättänyt tutustua, mutta oli kuitenkin joskus kohdannut hänetkin ja kerran tai kahdesti puhellutkin hänen kanssaan, kummallakin kertaa naisista.

— Te, Nikolai Parfenovitš, olette, kuten näen, erittäin taitava tutkija, — alkoi Mitja äkkiä iloisesti nauraa, — mutta minä autan nyt itse teitä. Oi, hyvät herrat, minä olen noussut kuolleista… älkääkä pahastuko minuun, kun näin muitta mutkitta ja suoraan käännyn puoleenne. Sitäpaitsi olen jonkin verran juovuksissa, sanon sen teille avoimesti. Minulla on luullakseni ollut kunnia… kunnia ja ilo kohdata teidät, Nikolai Parfenytš, sukulaiseni Miusovin luona… Hyvät herrat, hyvät herrat, en minä pyydä olla yhdenvertainen, ymmärränhän minä, mikä minä nyt olen tässä istuessani teidän edessänne. Minuun kohdistuu… jos vain Grigori on todistanut minua vastaan… niin kohdistuu, — oi, tietysti jo kohdistuu — kauhea epäluulo! Kamalaa, kamalaa — ymmärränhän minä sen! Mutta asiaan, hyvät herrat, minä olen valmis, ja me saamme nyt silmänräpäyksessä asian loppuun, sillä kuulkaa, kuulkaa, hyvät herrat. Sillä jos minä tiedän, että olen syytön, niin silmänräpäyksessä tietysti saamme asian loppuun! Eikö niin? Eikö niin?

Mitja puhui nopeasti ja paljon, hermostuneesti ja avomielisesti ja aivan kuin ehdottomasti olisi pitänyt kuulijoitaan parhaina ystävinään.

— Me siis aluksi kirjoitamme, että te jyrkästi kiellätte teihin kohdistetun syytöksen, — lausui Nikolai Parfenovitš painokkaasti, ja kääntyen kirjurin puoleen hän saneli tälle puoliääneen, mitä oli kirjoitettava.

— Kirjoittaa? Te tahdotte sen kirjoittaa? Mikäpä siinä, kirjoittakaa, minä suostun siihen, annan täyden suostumukseni, hyvät herrat… Mutta näettekö… Seis, seis, kirjoittakaa näin: »Väkivaltaan hän on syyllinen, ankariin iskuihin, jotka ukko parka on saanut, hän on syypää». No, itsessäänkin, sisimmässäänkin, sydämensä pohjassa hän on syyllinen, — mutta tätä ei tarvitse kirjoittaa (hän kääntyi äkkiä kirjurin puoleen), se on jo minun yksityistä elämääni, hyvät herrat, se ei kuulu teihin, tämä sydämen sisin nimittäin… Mutta isävanhuksen murhaan hän on syytön! Se on hurja ajatus! Aivan hurja ajatus!… Minä näytän teille toteen, ja te tulette silmänräpäyksessä vakuutetuiksi. Te tulette nauramaan, hyvät herrat, itse vielä nauraa hohotatte epäluuloillenne!…

— Rauhoittukaa, Dmitri Fjodorovitš, — muistutti tutkintatuomari, ilmeisesti aikoen saada omalla tyyneydellään kiihoittuneen asettumaan. — Ennenkuin jatkamme kuulustelua, tahtoisin, jos vain te suostutte vastaamaan, kuulla teidän vahvistavan todeksi tosiasian, että te, niinkuin näyttää, ette pitänyt Fjodor Pavlovitš vainajasta, olitte hänen kanssaan jonkinmoisessa alituisessa riidassa… Ainakin täällä te neljännestunti sitten luullakseni suvaitsitte lausua aikoneenne tappaakin hänet: »En ole tappanut», huudahditte te, »mutta aioin tappaa!»

— Huudahdinko minä niin? Oh se on mahdollista, hyvät herrat! Niin, onnetonta kyllä, minä tahdoin tappaa hänet, monesti tahdoin… onnetonta kyllä, onnetonta kyllä!

— Tahdoitte. Ettekö suostuisi selittämään, mitkä periaatteet teitä nimenomaan johtivat, kun te tunsitte tuommoista vihaa isänne persoonaa kohtaan?

— Mitäpä selittämistä siinä on, hyvät herrat! — lausui Mitja yrmeästi olkapäitään kohottaen ja luoden katseensa alas. — Minähän en salannut tunteitani, koko kaupunki tuntee asian, — kaikki ravintolassa sen tietävät. Vielä äskettäin minä ilmaisin ne luostarissa, luostarinvanhin Zosiman kammiossa… Saman päivän iltana löin isääni ja olin vähällä tappaa hänet sekä vannoin tulevani vielä toiste ja tappavani, todistajia oli sitä kuulemassa… Oi, on tuhat todistajaa! Koko kuukauden olen huutanut, kaikki voivat todistaa!… Tosiasia on ilmeinen, tosiasia puhuu, huutaa, mutta — tunteet, hyvät herrat, tunteet ovat aivan eri asia. Nähkääs, hyvät herrat (Mitja rypisti kulmiaan), minusta näyttää, että tunteista te ette ole oikeutetut minulta mitään kysymään. Vaikka teillä onkin valtuudet, minä ymmärrän sen, niin tämä on kuitenkin minun oma asiani, minun sisällinen, intiimi asiani, mutta… koska en ole salannut tunteitani aikaisemmin… esimerkiksi ravintolassa, vaan olen puhunut kaikille ja jokaiselle, niin… en nytkään tee niistä salaisuutta. Näettekö, hyvät herrat, minähän ymmärrän, että tässä tapauksessa asianhaarat hirveästi puhuvat minua vastaan: kaikille olen puhunut tappavani hänet, ja nyt hänet äkkiä onkin murhattu: kuka muu kuin minä se näin ollen olisi? Hahhah! Minä annan teille anteeksi, hyvät herrat, annan teille täydellisesti anteeksi. Minähän olen itsekin hämmästynyt orvaskettä myöten, sillä kuka sitten on loppujen lopuksi tappanut tämmöisessä tapauksessa, jollen minä? Eikö niin? Jollen minä, niin kuka sitten, kuka sitten? Hyvät herrat, — huudahti hän äkkiä, — minä tahdon tietää, minä vaadinkin teiltä tietoa, hyvät herrat: missä hänet on murhattu? Kuinka hänet on murhattu, millä ja miten? Sanokaa minulle, — kysyi hän nopeasti ja silmäili prokuraattoria ja tutkintatuomaria.

— Me löysimme hänet makaamassa selällään lattialla omassa huoneessaan, pää puhki, — lausui prokuraattori.

— Se on kauheata, herrat! — vavahti äkkiä Mitja ja nojasi kyynärpäänsä pöytään peittäen kasvonsa oikealla kädellään.

— Me jatkamme, — keskeytti Nikolai Parfenovitš. — Siis, mikä teitä silloin johti vihaa tuntiessanne? Luullakseni te ilmoititte julkisesti, että se on mustasukkaisuuden tunne?

— No niin, mustasukkaisuus, eikä yksinomaan mustasukkaisuuskaan.

— Riita rahasta?

— Niin kyllä, myös rahasta.

— Riita koski luullakseni kolmeatuhatta, jotka te muka vielä olitte saapa perintönänne.

— Vielä mitä! Enempää, enempää, — puuttui puhumaan Mitja, — enempää kuin kuutta, enempää kuin kymmentä tuhatta kenties. Minä puhuin siitä kaikille, huusin kaikille! Mutta minä olin päättänyt, olkoon menneeksi, tyytyä kolmeentuhanteen. Minulle olivat tuiki tärkeät nuo kolmetuhatta… niin että sen käärön, jossa oli kolmetuhatta ja jonka tiesin olevan hänen tyynynsä alla varattuna Grušenjkaa varten, katsoin ehdottomasti kuin minulta itseltäni varastetuksi, siinä se on, herrat, pidin sitä omanani, minulle kuuluvana omaisuutena…

Prokuraattori loi merkitsevän katseen tutkintatuomariin ja ennätti huomaamatta iskeä tälle silmää.

— Me palaamme vielä tähän asiaan, — lausui heti tutkintatuomari, — mutta nyt sallinette meidän panna merkille ja kirjoittaa muistiin nimenomaan tämän kohdan: että te piditte noita tuossa kirjekuoressa olevia rahoja tavallaan teidän omaisuutenanne.

— Kirjoittakaa, hyvät herrat, minä ymmärrän kyllä, että tämä on taas todistusaihe minua vastaan, mutta minä en pelkää todistuskappaleita ja puhun itse itseäni vastaan. Kuuletteko, itse! Näettekö, herrat, te kenties pidätte minua aivan toisena miehenä kuin mitä minä olen, — lisäsi hän äkkiä synkästi ja surullisesti. — Teidän kanssanne puhuu kunnon mies, mitä kunnollisin henkilö, ennen kaikkea — ottakaa tämä huomioon — mies, joka on tehnyt määrättömästi huonoja tekoja, mutta joka on aina ollut kunnollinen olento ja pysynyt kunnollisena olennoltaan, sisimmässään, syvällä sydämessään, no, sanalla sanoen, minä en osaa sitä lausua julki… Se juuri on minulle tuottanutkin kärsimystä koko elämäni ajan, että olen himoinnut kunnollisuutta, ollut niin sanoakseni kunnollisuuden marttyyri ja etsinyt sitä lyhty kädessä niinkuin Diogenes, mutta samalla kuitenkin tehnyt koko elämäni ajan vain törkeitä tekoja, kuten me kaikkikin, hyvät herrat… toisin sanoen kuten minä yksin, herrat, eivät kaikki, vaan minä yksin, minä erehdyin, yksin, yksin!… Hyvät herrat, päätäni kivistää, — hän rypisti kulmakarvojaan kärsivän näköisenä, — näettekö, herrat, minua ei miellyttänyt hänen ulkomuotonsa, siinä oli jotakin epärehellistä, kaiken pyhän tallaamista, kerskumista, ivaa ja uskonnottomuutta, inhoittavaa, inhoittavaa! Mutta nyt, kun hän jo on kuollut, ajattelen toisin.

— Mitenkä toisin?

— En toisin, vaan olen pahoillani, että niin häntä vihasin.

— Tunnette katumusta?

— En, ei se ole katumusta, älkää kirjoittako sitä. Itsehän minä olen huono, herrat, siinä se, itsekään en ole kovin kaunis, ja siksi minulla ei ollut oikeutta pitää häntä vastenmielisenä, siinä se! Tämän voitte ehkä kirjoittaa muistiin.

Tämän sanottuaan Mitja tuli äkkiä tavattoman surulliseksi. Jo kauan sitten, sikäli kuin hän oli vastaillut tutkintatuomarin kysymyksiin, hän oli alkanut muuttua yhä synkemmäksi. Ja äkkiä, juuri tällä hetkellä taas sattui odottamaton kohtaus. Asia oli niin, että vaikka Grušenjka äsken oli poistettu huoneesta, niin häntä ei kuitenkaan oltu viety sen kauemmaksi kuin kolmanteen huoneeseen siitä sinisestä huoneesta, jossa nyt toimitettiin kuulustelua. Se oli pieni yksi-ikkunainen huone heti sen ison huoneen takana, jossa yöllä oli tanssittu ja pidetty komeita kemuja. Siellä hän istui, ja hänen kanssaan oli toistaiseksi ainoastaan Maksimov, joka oli hirveän hämmästynyt, hirveän pelästynyt ja oli takertunut häneen aivan kuin hakien pelastusta hänen läheisyydestään. Heidän ovellaan seisoi joku talonpoika, jolla oli laatta rinnassa. Grušenjka itki, ja nytpä äkkiä, kun murhe liiaksi ahdisti hänen sieluaan, hän hypähti pystyyn, löi käsiään yhteen ja huutaen kovalla, vaikeroivalla äänellä: »Voi onnettomuuttani, onnettomuuttani!» hän syöksyi pois huoneesta oman Mitjansa luo, ja niin äkkiarvaamatta, että kukaan ei ennättänyt häntä pysähdyttää. Kun Mitja kuuli hänen vaikerruksensa, alkoi hän vapista, nousi seisomaan, parkaisi ja syöksähti suin päin häntä vastaan aivan kuin olisi ollut suunniltaan. Mutta heidän ei taaskaan annettu yhtyä, vaikka he jo olivat nähneet toisensa. Mitjaa tartuttiin lujasti kiinni käsistä: hän heittelehti, riuhtoi, tarvittiin kolme tai neljä miestä häntä pidättämään. Myöskin Grušenjkaan tartuttiin kiinni, ja Mitja näki, kuinka Grušenjka huutaen ojensi häntä kohti kätensä, kun hänet vietiin pois. Kohtauksen päätyttyä hän tuli tajuihinsa taas entisellä paikallaan pöydän ääressä vastapäätä tutkintatuomaria ja huuteli kääntyen heidän puoleensa:

— Mitä te hänestä tahdotte? Miksi te häntä kiusaatte? Hän on viaton, viaton!…

Prokuraattori ja tutkintatuomari tyynnyttelivät häntä. Näin meni jonkin verran aikaa, kymmenkunta minuuttia; viimein astui huoneeseen kiireesti sieltä poistunut Mihail Makarovitš ja lausui prokuraattorille kovalla äänellä ja kiihkeästi:

— Hänet on viety pois, hän on alhaalla, ettekö salli minun sanoa, herrat, vain pari sanaa tälle onnettomalle miehelle? Teidän kuullen, herrat, teidän kuullen!

— Olkaa hyvä, Mihail Makarovitš, — vastasi tutkintatuomari, — tässä tapauksessa meillä ei ole sanottavana mitään sitä vastaan.

— Dmitri Fjodorovitš, kuulehan, hyvä mies, — alkoi Mitjan puoleen kääntyen Mihail Makarovitš puhua, ja hänen liikutusta osoittavissa kasvoissaan kuvastui lämmin, melkein isällinen myötätunto onnetonta kohtaan, — minä olen vienyt sinun Agrafena Aleksandrovnasi alas itse ja antanut isännän tytärten huostaan, ja hänen kanssaan on siellä nyt koko ajan tuo ukko Maksimov, ja minä olen saanut hänet suostumaan, kuuletko, — saanut suostumaan ja rauhoittumaan, saanut hänet käsittämään, että sinun pitää saada puolustaa itseäsi hänen häiritsemättään ja ilman että hän saattaa sinut surulliseksi, muuten sinä voit joutua hämillesi ja todistaa väärin itseäsi vastaan, ymmärrätkö? No niin, sanalla sanoen minä puhuin ja hän ymmärsi. Hän on viisas, veliseni, hän on hyvä, hän tuppasi suutelemaan minun, vanhan, käsiäni, pyysi sinun puolestasi. Itse lähetti minut tänne sanomaan sinulle, että olisit levollinen hänen puolestaan, ja on tarpeen, ystäväni, on tarpeen, että minä menisin ja sanoisin hänelle, että sinä olet rauhallinen etkä ole huolestunut hänestä. Rauhoitu siis, ymmärrä tämä. Minä olen syyllinen hänen edessään. Hän on kristitty sielu, niin, hyvät herrat, se on nöyrä sielu eikä syyllinen mihinkään. Mitä siis sanon hänelle, Dmitri Fjodorovitš, istutko rauhallisena vai etkö?

Hyväluontoinen ukko puheli paljon liikoja, mutta Grušenjkan murhe, inhimillinen murhe oli vaikuttanut hänen hyvään sydämeensä, ja kyyneletkin loistivat hänen silmissään. Mitja hyppäsi ylös ja syöksähti hänen luokseen.

— Suokaa anteeksi, herrat, sallikaa, oi, sallikaa! — huudahti hän. — Teillä on enkelin sydän, Mihail Makarovitš, minä kiitän hänen puolestaan! Minä olen, olen rauhallinen, olen iloinen, kertokaa se hänelle sydämenne rajattomassa hyvyydessä, ilmoittakaa, että minä olen iloinen, alan ihan heti nauraakin, kun tiedän, että hänellä on läheisyydessään sellainen suojelusenkeli kuin te. Heti lopetan kaikki, ja paikalla kun olen vapaa, heti paikalla tulen hänen luokseen, hän saa nähdä, odottakoon! Hyvät herrat, — kääntyi hän äkkiä prokuraattorin ja tutkintatuomarin puoleen, — nyt avaan teille koko sydämeni, kaikki vuodatan siitä, me pääsemme silmänräpäyksessä loppuun — rupeammehan lopuksi nauramaan, eikö niin? Mutta, hyvät herrat, tämä nainen on sieluni kuningatar! Oi, sallikaa minun sanoa se, minä tunnustan sen teille… Näenhän minä, että olen kunnon ihmisten seurassa: hän on minun valoni, minun pyhä olentoni, jospa te vain tietäisitte! Kuulitteko hänen huutonsa: »Sinun kanssasi olen valmis kärsimään vaikka kuolemanrangaistuksen!» Mitä minä olen hänelle antanut, minä, kerjäläinen, köyhä raukka, miksi tämmöinen rakkaus minua kohtaan, olenko minä sen arvoinen, minä kömpelö, häpeää ansainnut elukka, jolla on häpeälliset kasvot, olenko minä ansainnut sellaista rakkautta, että hän lähtisi kanssani pakkotyöhön? Minun tähteni hän makasi äsken teidän jalkojenne juuressa, hän on ylpeä eikä mihinkään syyllinen! Kuinka minä en jumaloisi häntä, kuinka en itkisi, en pyrkisi hänen luokseen niinkuin äsken? Oi, herrat, antakaa anteeksi! Mutta nyt, nyt olen lohdutettu.

Ja hän vaipui tuolille, peitti kasvonsa molempiin käsiinsä ja purskahti itkemään. Mutta ne olivat jo onnellisia kyyneliä. Hän tuli silmänräpäyksessä entiselleen. Vanha poliisipäällikkö oli hyvin tyytyväinen, ja lakimiehet näyttivät niinikään olevan hyvillään; he tunsivat kuulustelun nyt joutuneen uuteen vaiheeseen. Saatettuaan ovelle poliisipäällikön Mitja suorastaan tuli iloiseksi.

— No, hyvät herrat, nyt olen käytettävissänne, täydelleen käytettävissänne. Ja… jos ei vain olisi kaikkia noita pikkuasioita, niin me pääsisimme heti yksimielisyyteen. Minä puhun taas pikkuasioista. Minä olen teidän, hyvät herrat, mutta, minä vannon, tarvitaan molemminpuolista luottamusta, — teidän on luotettava minuun ja minun teihin — muuten emme pääse koskaan tulokseen. Teidän takianne puhun. Asiaan, hyvät herrat, asiaan, ja, ennen kaikkea, älkää penkoko niin paljon minun sieluani, älkää kiusatko sitä tyhjänpäiväisillä asioilla, vaan kysykää ainoastaan asiaa ja tositapahtumia, niin minä annan heti kaikki tarpeelliset tiedot. Mutta pikkuseikat hiiteen!

Näin huudahteli Mitja. Kuulustelu alkoi uudelleen.

4.

Toinen koettelemus

— Ette usko, miten te rohkaisette meitä itseämme, Dmitri Fjodorovitš, tällä auliudellanne… — alkoi Nikolai Parfenovitš puhua vilkastuneen näköisenä ja ilmeisen tyytyväisyyden loistaessa hänen suurista, vaaleanharmaista, pullollaan olevista, muuten sangen likinäköisistä silmistään, joilta hän hetkistä aikaisemmin oli ottanut pois silmälasit. — Ja te teitte äsken oikean huomautuksen tuosta molemminpuolisesta luottamuksesta, jota ilman toisinaan on mahdotonta tulla toimeenkin näin tärkeissä asioissa, siinä tapauksessa että epäluulonalainen henkilö todellakin haluaa, toivoo ja voi osoittaa syyttömyytensä. Me puolestamme teemme voitavamme, ja te olette itse jo nytkin voinut nähdä, miten me hoidamme tätä asiaa… Oletteko samaa mieltä, Ippolit Kirillovitš? — kääntyi hän äkkiä prokuraattorin puoleen.

— Oi, epäilemättä, — lausui prokuraattori hyväksyvästi, vaikka hänen puheensa tuntuikin hieman kuivalta Nikolai Parfenovitšin purkaukseen verrattuna.

Huomautan kerta kaikkiaan: meille äskettäin saapunut Nikolai Parfenovitš oli virkatoimintansa alusta asti täällä tuntenut meidän prokuraattoriamme Ippolit Kirillovitšia kohtaan tavatonta kunnioitusta ja tullut hänen kanssaan miltei sydämellisiin väleihin. Hän oli melkeinpä ainoa ihminen, joka ehdottomasti uskoi meidän »virkauralla väärin kohdellun» Ippolit Kirillovitšimme harvinaiseen psykologiseen kykyyn ja puhujalahjoihin ja täydellisesti uskoi senkin, että häntä oli väärin kohdeltu. Hän oli kuullut hänestä jo Pietarissa. Sen sijaan oli vuorostaan nuori Nikolai Parfenovitš samoin ainoa mies koko maailmassa, jota meidän »syrjäytetty» prokuraattorimme vilpittömästi rakasti. Matkalla tänne he olivat ennättäneet jonkin verran päättää ja sopia kysymyksessä olevasta jutusta, ja nyt pöydän ääressä Nikolai Parfenovitšin terävä äly tajusi kuin lennosta siepaten ja ymmärsi jokaisen osviitan, jokaisen liikkeen vanhemman virkatoverin kasvoissa, ymmärsi puolesta sanasta, katseesta, silmäniskusta.

— Hyvät herrat, antakaa vain minun itseni kertoa älkääkä keskeyttäkö minua jonninjoutavilla asioilla, niin minä teen teille silmänräpäyksessä selon kaikesta, — puhui Mitja kärsimättömästi.

— Se on hyvä. Kiitän teitä. Mutta ennenkuin siirrymme kuuntelemaan teidän omaa kertomustanne, pyytäisin saada vain todeta vielä erään tosiseikan, joka on meille sangen mielenkiintoinen, nimittäin noista kymmenestä ruplasta, jotka te eilen noin kello viisi lainasitte panttaamalla pistolinne ystävältänne Pjotr Iljitš Perhotinilta.

— Panttasin, herrat, panttasin kymmenestä ruplasta, entä mitä vielä siitä? Siinä koko juttu, heti palattuani kaupunkiin matkaltani panttasin.

— Palasitteko te matkalta? Kävittekö ulkopuolella kaupungin?

— Kävin, herrat, neljänkymmenen virstan päässä kävin, ettekö te tietänyt sitä?

Prokuraattori ja Nikolai Parfenovitš katsahtivat toisiinsa.

— Ja yleensäkin, jospa te aloittaisitte kertomuksenne järjestelmällisesti kuvaamalla koko eilisen päivänne aamusta alkaen? Olkaa hyvä ja ilmoittakaa esimerkiksi: minkä tähden te poistuitte kaupungista, mihin aikaan lähditte ja saavuitte takaisin… ja kaikki nämä tosiseikat.

— Olisitte noin kysynytkin alusta pitäen, — alkoi Mitja nauraa äänekkäästi, ja jos tahdotte, niin asiaa ei ole aloitettava eilisestä, vaan sen edellisestä päivästä, aivan aamusta, silloin ymmärrätte minne, miten ja mitä varten läksin ja matkustin. Minä menin, herrat, toissa päivänä aamulla täkäläisen kauppiaan Samsonovin luo lainatakseni häneltä rahaa kolmetuhatta mitä parhainta vakuutta vastaan, — oli äkkiä tullut kova rahan tarve, oli tullut rahan tarve…

— Sallikaa minun keskeyttää teidät, — lausui prokuraattori kohteliaasti, — miksi teille tuli niin yhtäkkiä tarvis ja juuri tuollaista rahamäärää, kolmeatuhatta ruplaa?

— Äh, hyvät herrat, ei tarvitsisi takertua pikkuseikkoihin: miten, milloin ja miksi, ja minkätähden juuri niin paljon eikä niin paljon rahaa, ja kaikkea tuota hölynpölyä… sehän ei mahdu kolmeen nidokseenkaan, ja sittenkin vielä tarvitaan epilogi!

Kaiken tämän Mitja sanoi hyväntahtoisen, mutta kärsimättömän tuttavallisesti niinkuin ihminen, joka tahtoo sanoa koko totuuden ja joka on täynnä mitä parhaimpia aikeita.

— Hyvät herrat, — sanoi hän ikäänkuin äkkiä hoksaten, — älkää nurkuko minun vastaanpäkistämistäni, pyydän taaskin: uskokaa vieläkin, että minä tunnen täydellistä kunnioitusta ja ymmärrän asian nykyisen tilan. Älkää luulko minun olevan juovuksissa. Olen nyt jo selvinnyt. Ja jos olisin humalassa, niin se ei ollenkaan haittaisi asiaa. Minun laitanihan on näin:

Selvisi ja viisastui — niin tyhmeni, vaan kun joi ja tyhmeni, — niin viisastui.

Hahhah! Muuten huomaan, hyvät herrat, että minun toistaiseksi vielä on sopimatonta lasketella sukkeluuksia teidän edessänne, nimittäin ennenkuin olemme selvitelleet asiat. Sallikaa minun pitää vaaria omasta arvokkuudestanikin. Ymmärränhän, mikä on ero tällä kertaa: minähän istun edessänne joka tapauksessa rikollisena, olen siis kaikkea muuta kuin teidän vertaisenne, ja teille on annettu tehtäväksi pitää minua silmällä: ettehän te silitä päätäni siitä, mitä minä tein Grigorille, eihän todellakaan saa rankaisematta puhkoa vanhusten päitä, tehän pistätte minut hänen takiaan tuomion perusteella ehkäpä puoleksi vuodeksi, ehkäpä vuodeksi kuritushuoneeseen, en tiedä, miten teillä siellä tuomitaan, vaikkapa en menettäisikään kansalaisluottamustani, enhän menetä kansalaisluottamusta, prokuraattori? No niin, herrat, ymmärränhän minä tämän erotuksen… Mutta myöntäkää toki sekin, että tehän voitte saattaa itse Jumalan ymmälle tämmöisillä kysymyksillä: missä astuit, miten astuit, milloin astuit ja mihin astuit? Minähän sekaannun, jos noin tehdään, mutta te takerrutte heti siihen ja kirjoitatte muistiin, ja mitä siitä tulee tulokseksi? Ei tule mitään! Jos taas minä nyt olen alkanut valehdella, niin valehtelen loppuun asti, ja te, herrat, ollen korkeasti sivistyneitä ja kunnon miehiä, annatte minulle anteeksi. Lopetan nimenomaan pyytämällä: jättäkää pois, herrat, tuo virallinen kuulustelutapa, että ensin muka on aloitettava jostakin vähäpätöisestä ja jonninjoutavasta: millä tavoin nousit makuulta, mitä söit, mihin sylkäisit, ja »saatuasi rikollisen huomion laukeamaan» anna äkkiä pudota tyrmistyttävä kysymys: »kenet tapoit, kenet ryöstit?» Hahhah! Semmoistahan on teidän virallinen viisautenne, sehän on teillä sääntönä, siihenhän pohjautuu koko teidän oveluutenne! Tuudittakaa moukkia uneen moisilla tempuilla älkääkä minua. Minähän ymmärrän asian, olen ollut virassa, hahhahhah! Älkää suuttuko, herrat, annattehan anteeksi röyhkeyteni? — huudahti hän katsoen heihin miltei hämmästyttävän hyväntahtoisesti. — Mitja Karamazovhan sen sanoi, voi siis antaa anteeksi, sillä mitä viisaalle miehelle ei anneta anteeksi, se annetaan anteeksi Mitjalle! Hahhah!

Nikolai Parfenovitš kuunteli ja nauroi myös. Prokuraattori ei tosin nauranut, mutta katseli Mitjaa tarkasti, silmiään pois kääntämättä, aivan kuin ei tahtoisi jättää huomaamatta pienintäkään sanaa, hänen pienintäkään liikettään, pienintäkään värähdystä hänen kasvoissaan.

— Sillä tavoinhan me kyllä ensin aloimmekin kanssanne, — lausui yhä nauraen Nikolai Parfenovitš, — ettemme ruvenneet sotkemaan teitä kysymyksillä: miten te aamulla nousitte ja mitä te söitte, vaan aloitimme hyvinkin oleellisesta kohdasta…

— Ymmärrän, ymmärsin ja annoin sille arvoa, ja vielä suuremmassa arvossa pidän minulle nyt osoittamaanne hyvyyttä, verratonta hyvyyttä, joka on jalojen sielujen arvoinen. Meitä on tässä yhdessä kolme kelpo miestä, ja niin olkoonkin meillä tässä kaikki keskinäisen luottamuksen perustalla kuten ainakin sivistyneitten maailmanmiesten kesken, joita yhdistää aateluus ja kunnia. Sallikaa joka tapauksessa minun pitää teitä parhaina ystävinäni tällä elämäni hetkellä, kunniani alennuksen hetkellä! Eihän se ole teille loukkaavaa, herrat, eihän?

— Päinvastoin, te lausuitte tuon kaiken ilmi oikein kauniisti, Dmitri
Fjodorovitš, — myönsi Nikolai Parfenovitš arvokkaasti ja hyväksyvästi.

— Mutta pikkuseikat, hyvät herrat, kaikki nuo koukkuina käytetyt pikkuseikat pois, — huudahti Mitja innoissaan, — muuten menee kaikki päin hiiteen, eikö niin?

— Seuraan täydelleen teidän järkeviä neuvojanne, — puuttui yhtäkkiä prokuraattori puhumaan, — mutta kysymyksestäni pidän kuitenkin kiinni. Meille on oleellisesti kovin välttämätöntä saada tietää, mihin te nimenomaan tarvitsitte tuon rahasumman, nimittäin juuri kolmetuhatta.

— Mihin tarvitsin? No, yhteen ja toiseen… no, maksaakseni velan.

— Kenelle.

— Sitä kieltäydyn ehdottomasti sanomasta, herrat! Nähkääs, en siksi, etten voisi sanoa tai en uskaltaisi tai että jotakin pelkäisin, sillä kaikki tämä on vähäpätöistä ja aivan jonninjoutava asia, vaan — sen tähden en sano, että tässä on periaate: tämä on minun yksityistä elämääni, enkä minä anna kajota yksityiselämääni. Se on minun periaatteeni. Teidän kysymyksenne ei kuulu asiaan, ja kaikki, mikä ei kuulu asiaan, on minun yksityistä elämääni! Tahdoin maksaa velan, tahdoin maksaa kunniavelan, mutta kenelle — sitä en sano.

— Sallikaa meidän merkitä tämä muistiin, — sanoi prokuraattori.

— Olkaa hyvä. Kirjoittakaa näin: että en sano enkä sano. Kirjoittakaa, herrat, että pidän kunniattomanakin ilmaista sitä. Onpa teillä aikaa kirjoittaa niin paljon muistiin!

— Sallikaa, hyvä herra, ilmoittaa teille ja muistuttaa vielä kerran mieleenne, jos mahdollisesti ette ole sitä tietänyt, — lausui prokuraattori erikoisesti ja varsin ankarasti sitä painostaen, — että teillä on täysi oikeus olla vastaamatta teille nyt esitettäviin kysymyksiin ja että meillä sitävastoin ei ole mitään oikeutta pakottaa teitä vastaamaan, jos te itse kieltäydytte vastaamasta syystä tai toisesta. Se on asia, jonka saatte itse harkita. Mutta meidän tehtävänämme on myös esittää teille ja selittää semmoisessa tapauksessa kuin tämä teidän nykyinen, miten suuresti te voitte itseänne vahingoittaa kieltäytymällä antamasta erinäisiä selityksiä… Tämän jälkeen pyydän nyt jatkamaan.

— Herrat, enhän minä ole vihainen… minä… — mutisi Mitja hieman hämillään huomautuksesta, — nähkääs, herrat, tuo samainen Samsonov, jonka luo minä silloin menin…

Emme tietysti rupea yksityiskohtaisesti esittämään hänen kertomustaan siitä, minkä lukija jo tietää. Kertoja tahtoi kärsimättömästi kertoa kaikki pikku piirteitä myöten, mutta samalla kertaa saada kerrotuksi pian. Sikäli kuin hän kertoi, kirjoitettiin hänen kertomustaan muistiin, ja siksi hänet pakostakin tavan takaan keskeytettiin. Dmitri Fjodorovitš moitti tätä, mutta alistui, oli äkäinen, mutta vielä hyväntahtoinen. Tosin hän väliin huudahteli: »Herrat, tämä saisi Jumalankin raivostumaan», tai: »Herrat, tiedättekö te, että te vain suotta ärsytätte minua?» mutta näin huudahdellessaan hän oli edelleenkin tuttavallisen avomielinen. Näin hän kertoi, kuinka Samsonov oli toissa päivänä häntä »vetänyt nenästä». (Hän oli nyt täydelleen hoksannut, että häntä silloin oli petkutettu.) Kellon myyminen kuudesta ruplasta matkarahojen saamiseksi, josta tutkintatuomari ja prokuraattori eivät olleet mitään tietäneet, herätti näissä heti tavatonta huomiota ja he pitivät tarpeellisena, Mitjan sitä rajattomasti paheksuessa, kirjoittaa tämän seikan tarkasti muistiin, koska siinä saatiin toistamiseen vahvistetuksi se asianhaara, että hänellä ei edellisenäkään päivänä ollut juuri nimeksikään rahaa. Vähitellen Mitja alkoi muuttua nyrpeäksi. Kerrottuaan sitten matkastaan Ljagavyin luo ja häkäisessä mökissä viettämästään yöstä y.m. hän teki selkoa kaupunkiinpalaamisestaan ja alkoi sitten itse, ilman erikoista pyyntöä, kuvailla seikkaperäisesti Grušenjkan takia tuntemiaan mustasukkaisuuden tuskia. Häntä kuunneltiin ääneti ja tarkkaavaisesti, erityisesti syvennyttiin siihen seikkaan, että hänellä jo kauan oli ollut paikka, josta hän oli pitänyt silmällä Grušenjkaa, Fjodor Pavlovitšin talon »takalistossa» Maria Kondratjevnan talossa, ja että tietoja oli hänelle tuonut Smerdjakov: se pantiin erittäin tarkasti merkille ja kirjoitettiin muistiin. Mustasukkaisuudestaan hän puhui tulisesti ja laajasti, ja vaikka hän sisäisesti häpesikin sitä, että toi esille sisimmät tunteensa niin sanoakseni »kaikkien häväistäväksi», niin ilmeisesti hän voitti häpeäntunteensa pysyäkseen totuudessa. Häneen kertomuksen aikana kiinteästi suunnattu, tutkintatuomarin ja varsinkin prokuraattorin ankarat ja osanottoa ilmaisemattomat katseet saivat hänet lopulta tulemaan melko lailla hämilleen: »Tuo poika, Nikolai Parfenovitš, jonka kanssa vain muutama päivä takaperin puhelin tyhmyyksiä naisista, ja tuo sairas prokuraattori eivät ole sen arvoisia, että minä kertoisin heille tätä», ajatteli hän yhtäkkiä surullisesti, »se on häpeä!» »Sä kärsi, tyydy sekä ole vaiti», lopetti hän mietteensä runosäkeellä, mutta kokosi taas voimia ja jatkoi kertomistaan. Siirryttyään kertomaan rouva Hohlakovista hän taas ilostui, vieläpä aikoi kertoa tästä rouvasta asiaankuulumattoman anekdootin, mutta tutkintatuomari keskeytti hänet ja kehoitti kohteliaasti siirtymään »oleellisempaan». Kun hän sitten lopulta oli kuvannut epätoivoaan ja kertonut siitä hetkestä, jolloin hän tullessaan rouva Hohlakovin luota oli ajatellut, että »mieluummin vaikka tappaa jonkun, mutta hankkii kolmetuhatta», niin hänet taas keskeytettiin ja se, että hän »oli tahtonut tappaa», kirjoitettiin muistiin. Mitja salli mitään puhumatta kirjoittaa sen muistiin. Viimein hän pääsi kertomuksessaan siihen kohtaan, jolloin hän äkkiä oli saanut tietää, että Grušenjka oli hänet pettänyt sekä poistunut Samsonovilta heti, kun hän oli hänet sinne saattanut, vaikka oli itse sanonut istuvansa ukon luona puoleen yöhön. »Jos minä silloin en tappanut, herrat, tuota Fenjaa, niin vain sen vuoksi, että minulla ei ollut aikaa», pääsi yhtäkkiä hänen suustaan tässä kohden kertomusta. Tämäkin kirjoitettiin huolellisesti muistiin. Mitja odotti synkkänä ja alkoi sitten kertoa siitä, kuinka hän juoksi isänsä puutarhaan, mutta silloin hänet tutkintatuomari äkkiä pysähdytti ja avattuaan vieressään sohvalla olevan ison salkun otti siitä esille vaskisen survimen.

— Tunnetteko tämän esineen? — sanoi hän näyttäen sitä Mitjalle.

— Ah, niin! — naurahti tämä synkästi. — Kuinka en tuntisi! Antakaahan katsoa… Hitto vieköön, ei tarvitse!

— Te unohditte mainita tästä, — huomautti tutkintatuomari.

— Ah, hitto! En olisi salannut sitä teiltä, ei kai olisi tultu toimeen ilman sitä, mitä arvelette? Tipahti vain pois muististani.

— Olkaa siis hyvä ja kertokaa seikkaperäisesti, kuinka te varustauduitte sillä.

— Hyvä on, minä olen niin hyvä, herrat.

Ja Mitja kertoi, kuinka hän oli ottanut survimen ja lähtenyt juoksemaan.

— Mutta mikä tarkoitus teillä oli, kun varustauduitte tämmöisellä aseella?

— Mikä tarkoitus? Ei mitään tarkoitusta! Sieppasin sen ja läksin juoksemaan.

— Miksi siis, jos ei ollut tarkoitusta?

Mitjassa kiehui kiukku. Hän katsoi tiukasti »poikaa» ja naurahti synkästi ja vihaisesti. Seikka oli semmoinen, että häntä oli alkanut yhä enemmän hävettää se, että hän äsken oli niin vilpittömästi ja semmoisin purkauksin kertonut »tämmöisille ihmisille» koko mustasukkaisuutensa historian.

— Vähät survimesta! — pääsi äkkiä hänen huuliltaan.

— Mutta kuitenkin.

— No, sieppasin sen turvaksi koiria vastaan. No, oli pimeä… Niin no, kaiken varalta.

— Oliko teillä ennenkin tapana lähtiessänne yöllä talosta ottaa mukaanne jokin ase, jos te niin pelkäsitte pimeässä?

— Äh, perhana, hyi! Hyvät herrat, teidän kanssanne on suorastaan mahdotonta puhua! — huudahti Mitja äärimmilleen ärtyneenä, ja kääntyen kirjurin puoleen hän aivan punaisena kiukusta ja äänellä, jossa tuntui jonkinmoinen raivostunut sävy, lausui tälle nopeasti:

— Kirjoita heti… heti… »että sieppasin mukaani survimen juostakseni tappamaan isäni… Fjodor Pavlovitšin… iskemällä häntä päähän»! No, oletteko nyt tyytyväisiä, herrat? Onko olonne nyt helpompi? — lausui hän katsellen uhmaavasti tutkintotuomaria ja prokuraattoria.

— Me ymmärrämme varsin hyvin, että tämmöisen lausunnon te annoitte nyt suuttuneena meihin ja kiukustuneena kysymyksistä, joita me teille esitämme ja joita te pidätte vähäpätöisinä, mutta jotka itse asiassa ovat sangen oleellisia, — vastasi hänelle prokuraattori kuivasti.

— Mutta hyväinen aika, herrat! No, minä otin survimen… No, miksi otetaan tämmöisissä tapauksissa jotakin käteen? Minä en tiedä miksi. Sieppasin ja lähdin juoksemaan. Siinä kaikki. Hävettää, herrat, passons, muuten, minä vannon sen, lakkaan kertomasta!

Hän nojasi kyynärpäillään pöytään ja tuki päätään kädellään Hän istui syrjittäin heihin ja katseli seinään koettaen hillitä pahaa tunnetta itsessään. Todellakin hänen teki hirveästi mieli nousta ja selittää, että hän ei enää sano sanaakaan, »vaikka veisitte teloitettavaksi».

— Näettekö, herrat, — lausui hän äkkiä vaivoin hilliten itsensä, — näettekö. Minä kuuntelen teitä, ja mielessäni häämöttää… minä, näettekö, toisinaan uneksin erästä unta… erästä sellaista unta, ja minä näen sen unen usein, se uudistuu, on niinkuin joku ajaisi minua takaa, joku sellainen, jota minä hirveästi pelkään, hän ajaa minua takaa pimeässä, yöllä, etsii minua, minä piiloudun häntä jonnekin oven tai kaapin taakse, piiloudun häpeällisesti, mutta pääasia on, että hän tietää erinomaisen hyvin, minne minä olen mennyt häntä piiloon, mutta hän ikäänkuin tahallaan ei ole tietävinään, missä minä olen, jotta voisi kauemmin kiduttaa minua, jotta voisi nauttia pelostani… Tätä tekin nyt teette! Samanlaista se on!

— Näettekö te tämmöisiä unia? — tiedusti prokuraattori.

— Niin, sellaisia unia näen… Ettekö tahtoisi kirjoittaa muistiin? — kysyi Mitja vääristäen suunsa nauruun.

— Ei, ei kirjoiteta, mutta mielenkiintoisia unia te joka tapauksessa näette.

— Nyt se ei ole unta! Realismia, herrat, todellisen elämän realismia!
Minä olen susi ja te olette metsästäjiä, nyt te ajatte sutta.

— Suotta te otitte tuollaisen vertauksen… — alkoi Nikolai Parfenovitš puhua tavattoman lempeästi.

— En suotta, herrat, en suotta! — kivahti taas Mitja, vaikka nähtävästi äkillinen vihanpurkaus oli keventänyt hänen sydäntään ja hän alkoi puhuessaan taas tulla yhä hyväntahtoisemmaksi. — Te voitte olla uskomatta rikollista tai syytettyä, jota kysymyksenne kiduttavat, mutta kunnon miestä, herrat, sydämen jaloimpia purkauksia (huudan sen rohkeasti julki!) — ette saa olla uskomatta! Sitä te ette voi… eikä teillä siihen ole oikeuttakaan… — mutta —

ole vaiti, sydän, sä kärsi, tyydy sekä ole vaiti!

No, mitä, jatkanko kertomusta? — katkaisi hän synkästi puheensa.

— Kuinkas muuten, olkaa hyvä, — vastasi Nikolai Parfenovitš.

5.

Kolmas koettelemus

Vaikka Mitja olikin alkanut puhua kiivaasti, niin hän nähtävästi entistä enemmän koetti parastaan, ettei unohtaisi eikä jättäisi esittämättä ainoatakaan piirrettä kerrottavasta. Hän kertoi, miten oli kiivennyt isänsä puutarhan aidan yli, miten oli mennyt aina ikkunan luokse asti ja viimein kaikesta, mitä oli tapahtunut ikkunan alla. Selvästi, täsmällisesti, melkeinpä iskevästi hän kertoi tunteistaan, jotka kuohuttivat hänen mieltään niinä hetkinä puutarhassa, jolloin hänen niin hirveästi teki mieli saada tietää, oliko Grušenjka hänen isänsä luona vai eikö. Mutta omituista: sekä prokuraattori että tutkintatuomari kuuntelivat tällä kertaa hirveän hillitysti, katsoivat kuivasti, tekivät paljon vähemmän kysymyksiä. Mitja ei voinut päättää mitään heidän kasvoistaan. »Ovat suuttuneet ja loukkaantuneet», ajatteli hän, »no, hitto heistä!» Kun hän kertoi, miten hän lopulta oli päättänyt antaa isälle merkin, että Grušenjka oli tullut ja että hän avaisi ikkunan, niin prokuraattori ja tutkintatuomari eivät ollenkaan kiinnittäneet huomiota sanaan »merkin», aivan kuin eivät olisi ymmärtäneet, mikä merkitys sillä sanalla tässä oli, niin että Mitja sen ihan huomasi. Tultuaan viimein siihen hetkeen, jolloin hän näki isänsä kurottautuvan ikkunasta ulos ja viha kuohahti hänessä ja hän tempasi taskustaan survimen, hän äkkiä aivan kuin tahallaan pysähtyi. Hän istui ja katsoi seinään ja tiesi, että toisten katseet olivat tiukasti kiintyneet häneen.

— No, — sanoi tutkintatuomari, — te tempasitte esille aseen ja… ja mitä tapahtui sitten?

— Sitten? Sitten tapoin… iskin häntä päälakeen ja puhkaisin pääkuoren… Niinhän se on teidän käsityksenne mukaan, niinhän! — sanoi hän ja hänen silmänsä alkoivat äkkiä salamoida. Koko jo sammunut viha nousi taas hänen sydämeensä tavattoman voimakkaana.

— Meidän käsityksemme mukaan, — lausui Nikolai Parfenovitš, — no, entä teidän käsityksenne mukaan?

Mitja loi alas silmänsä ja oli pitkän aikaa vaiti.

— Minun käsitykseni mukaan, herrat, minun käsitykseni mukaan asian laita oli seuraava, — lausui hän hiljaa. — Jonkun kyyneletkö vai äitinikö rukoili Jumalaa vai kirkastuksen henkikö minua suudelmallaan kosketti sillä hetkellä — sitä en tiedä, mutta perkele oli voitettu. Minä syöksyin pois ikkunan luota ja läksin juoksemaan aitaa kohti… Isäni pelästyi ja näki nyt ensimmäisen kerran minut, huudahti ja hyppäsi edemmäksi ikkunasta, — minä muistan sen sangen hyvin. Minä juoksin puutarhan läpi aidan luo… siinä minut sitten saavutti Grigori, kun jo istuin aidalla…

Tässä hän viimein nosti silmänsä kuulijoihin. Nämä näyttivät aivan tyynesti tarkkaavan häntä. Jonkinmoinen paheksumisen vavahdus kulki Mitjan sielun läpi.

— Tehän, herrat, pidätte tällä hetkellä minua pilkkananne! — keskeytti hän äkkiä puheensa.

— Mistä te sen päätätte? — huomautti Nikolai Parfenovitš.

— Ette usko sanaakaan, siitä päätän! Ymmärränhän tulleeni tärkeimpään kohtaan: vanhus makaa nyt siellä pää puhki lyötynä, mutta minä — traagillisesti kuvattuani, kuinka tahdoin tappaa ja kuinka jo tempasin esille survimen, minä juoksenkin yhtäkkiä pois ikkunan luota… Se on runoelma! Runomitassa! Nuorta miestä voi uskoa ihan sananmukaisesti! Hahhah! Pilkantekijöitä te olette, herrat!

Ja hän käännähti koko ruumiillaan tuolilla, niin että tuoli rutisi.

— Ettekö te huomannut, — alkoi äkkiä prokuraattori puhua aivan kuin ei olisi kiinnittänyt mitään huomiota Mitjan kiihtymykseen, — ettekö te huomannut, kun juoksitte pois ikkunan luota, oliko puutarhaan johtava, rakennuksen toisessa päässä oleva ovi auki vai eikö?

— Ei, ei ollut auki.

— Eikö ollut?

— Se oli päinvastoin kiinni, ja kuka sen olisi voinut avata? Häh, ovi, malttakaahan! — sanoi hän aivan kuin muistaen jotakin ja oli miltei hätkähtää. — Löysittekö te sen avoimena?

— Avoimena.

— Kuka sen sitten oli saattanut avata, jos te ette itse sitä avannut? — hämmästyi Mitja yhtäkkiä hirveästi.

— Ovi oli avoinna, ja teidän isänne murhaaja oli epäilemättä mennyt sisälle tästä ovesta ja tullut murhan tehtyään samasta ovesta ulos, — lausui prokuraattori aivan kuin painostaen, hitaasti ja selvästi, — se on meille aivan selvä asia. Murha on nähtävästi tapahtunut huoneessa eikä ikkunan läpi, mikä täydelleen käy selville toimitetusta tarkastuksesta, ruumiin asemasta ja kaikesta. Tähän asianhaaraan nähden ei voi olla mitään epäilyksiä.

Mitja oli hirveän hämmästynyt.

— Sehän on mahdotonta, herrat! — huusi hän ollen aivan ymmällä. — Minä… minä en käynyt sisällä… minä sanon teille varmasti, aivan täsmällisesti, että ovi oli kiinni koko ajan, kun minä olin puutarhassa ja kun juoksin pois puutarhasta. Minä seisoin ainoastaan ikkunan alla ja näin hänet ikkunasta, en mitään, mitään muuta… Muistan viimeiseen hetkeen asti. Ja vaikka en muistaisikaan, niin tiedän sen kuitenkin, sillä merkit tunsin vain minä ja ne tunsi Smerdjakov, sekä hän, vainaja, eikä hän ilman merkkejä olisi avannut kenellekään maailmassa!

— Merkit? Mitkä merkit? — lausui prokuraattori ahneen, miltei hysteerisen uteliaisuuden vallassa ja menetti silmänräpäyksessä koko pidättyvän esiintymistapansa. Hän kysyi aivan kuin arasti luokse madellen. Hän vainusi tässä olevan tärkeän, hänelle vielä tuntemattoman tosiasian, ja alkoi heti hirveästi pelätä, että Mitja kenties ei halua täydelleen paljastaa sitä.

— Ettekö te sitten tietänyt! — iski Mitja hänelle silmää pilkallisesti ja häijysti hymähtäen. — Entäpä jos en sano? Keneltä silloin sen saa tietää? Merkeistähän tiesivät ainoastaan vainaja ja Smerdjakov, siinä kaikki, ja vielä taivas tiesi, ja sehän ei teille sano. Mutta sehän on mielenkiintoinen tosiseikka, piru sen tietää, mitä sille voi rakentaa, hahah! Rauhoittukaa, herrat, minä ilmaisen, teillä on tyhmyyksiä mielessä. Te ette tiedä, kenen kanssa olette tekemisissä! Olette tekemisissä sellaisen syytetyn kanssa, joka itse tuo todistuskappaleita itseänsä vastaan, todistaa omaksi vahingokseen! Niin, sillä minä olen kunnian ritari, mutta te — ette ole!

Prokuraattori nieli kaikki pillerit ja vain värisi kärsimättömyydestä, että saisi tietää uuden tosiasian. Mitja esitti heille täsmällisesti ja laajasti kaikki, mikä koski Fjodor Pavlovitšin Smerdjakovia varten keksimiä merkkejä, kertoi, mitä mikin kopahdus ikkunaan merkitsi, koputtikin nämä merkit pöytään, ja Nikolai Parfenovitšin kysymykseen: koputtiko siis hänkin, Mitja, isänsä akkunaan koputtaessaan nimenomaan sen merkin, joka merkitsi: »Grušenjka on tullut» — hän vastasi täsmällisesti, että juuri niin hän olikin koputtanut, että muka »Grušenjka on tullut».

— Siitä saitte, rakentakaa nyt torni! — katkaisi Mitja puheensa ja kääntyi taas halveksien pois heistä.

— Ja näistä merkeistä tiesivät ainoastaan isävainajanne, te ja palvelija Smerdjakov. Eikä kukaan muu? — tiedusti Nikolai Parfenovitš vielä kerran.

— Niin, palvelija Smerdjakov ja vielä taivas. Kirjoittakaa muistiin myös taivas; se ei ole ollenkaan tarpeetonta. Vielä te itsekin tarvitsette Jumalaa.

Tietysti ryhdyttiin kirjoittamaan muistiin, mutta muistiin kirjoitettaessa prokuraattori lausui yhtäkkiä, aivan kuin ihan uusi ajatus äkkiarvaamatta olisi hänelle valjennut:

— Jos näistä merkeistä tiesi myöskin Smerdjakov, ja te jyrkästi torjutte kaikki teihin kohdistetut syytökset isänne murhasta, niin eiköhän silloin hän koputtamalla sovitut merkit saanut isäänne avaamaan ja sitten myös… tehnyt rikosta?

Mitja loi häneen perin ivallisen, mutta samalla kertaa myös hirveätä vihaa ilmaisevan katseen. Hän katsoi kauan ja ääneti, niin että prokuraattori alkoi räpyttää silmiään.

— Taas saitte ketun kiinni! — lausui Mitja viimein. — Otitte veijaria hännästä, heheh! Minä näen lävitsenne, prokuraattori! Tehän ajattelitte, että nyt minä heti hyppään paikaltani, takerrun siihen, mitä te panette suuhuni, ja huudan täyttä kurkkua: »Ai, Smerdjakov on murhaaja!» Myöntäkää, että ajattelitte näin, myöntäkää, silloin minä jatkan.

Mutta prokuraattori ei myöntänyt. Hän oli vaiti ja odotti.

— Erehdytte, en ala huutaa Smerdjakovia syylliseksi! — sanoi Mitja.

— Ettekä ensinkään epäilekään häntä?

— Entä epäilettekö te?

— Epäiltiin häntäkin.

Mitja kiinnitti katseensa lattiaan.

— Leikki sikseen, — lausui hän synkästi, — kuulkaa: aivan alusta asti, melkein jo silloin, kun juoksin äsken luoksenne näitten verhojen takaa, välähti päässäni tämä ajatus: »Smerdjakov!» Tässä olen istunut pöydän ääressä ja huutanut olevani syytön vereen, mutta itsekseni olen koko ajan ajatellut: »Smerdjakov!» Eikä lähtenyt Smerdjakov mielestäni. Viimein ajattelin nyt äkkiä taas samaa: »Smerdjakov», mutta vain sekunnin ajan; heti sen rinnalla ajattelin: »Ei, ei se ole Smerdjakov!» Ei se ole hänen työtään, herrat!

— Ettekö siinä tapauksessa epäile vielä jotakuta muuta henkilöä? — kysyi varovasti Nikolai Parfenovitš.

— En tiedä, kuka tai mikä henkilö, taivaan käsi vaiko saatanan, mutta… ei Smerdjakov! — tokaisi Mitja päättävästi.

— Mutta miksi te niin varmasti ja niin itsepintaisesti vakuutatte, ettei hän?

— Vakaumuksesta. Vaikutelman perusteella. Sen tähden, että Smerdjakov on alinta laatua ihminen sekä pelkuri. Hän ei ole pelkuri, hän on kaikki maailman pelkuruus yhteen otettuna, se siinä kävelee kahdella jalalla. Hän on syntynyt kanasta. Minun kanssani puhuessaan hän vapisi joka kerta peläten minun tappavan hänet, silloin kun minä en nostanut edes kättäkään. Hän lankesi aina jalkoihini ja itki, hän suuteli juuri näitä saappaitani, aivan sananmukaisesti, ja rukoili, että minä »en peloittelisi» häntä. Kuuletko: »en peloittelisi» — mikä sana se semmoinen on? Minähän olin suopea hänelle. Hän on sairas kana, jolla on kaatuvatauti ja huono äly ja jolle kahdeksanvuotias poika voi antaa selkään. Onko se luontoa? Ei se ole Smerdjakov, herrat, hän ei rakasta rahaakaan, hän ei ottanut ollenkaan minulta vastaan lahjoja… Ja mitä syytä hänellä oli tappaa ukko? Hänhän saattaa olla tämän äpäräpoika, tiedättekö te sen?

— Me olemme kuulleet tuon legendan. Mutta olettehan tekin isänne poika ja silti puhuitte itse kaikille, että tahdoitte tappaa hänet.

— Heititte kiven tarhaan! Ja matalan, huonon kiven! En pelkää! Oi herrat, kenties teidän on liian alhaista sanoa minulle tämä vasten silmiä! Alhaista siksi, että itse olen teille puhunut tätä. Minä en ainoastaan tahtonut, vaan myös saatoin tappaa, vieläpä vapaaehtoisesti vedin päälleni sen, että olin vähällä tappaa! Mutta minähän en tappanut häntä, minuthan pelasti suojelusenkelini, — juuri tätä te ette ole ottaneet huomioon… Ja sentähden puheenne onkin alhaista, alhaista! Sillä minä en ole tappanut, en ole tappanut, en ole tappanut! Kuuletteko, prokuraattori: en ole tappanut!

Hän oli miltei läkähtyä. Hän ei ollut vielä kertaakaan koko kuulustelun aikana ollut näin kiihtynyt.

— Mitä teille, herrat, Smerdjakov sitten sanoi? — lausui hän äkkiä oltuaan vähän aikaa vaiti. — Saanko kysyä teiltä tätä?

— Te saatte kysyä meiltä kaikkea, — vastasi prokuraattori kylmän ja ankaran näköisenä, — kaikkea, mikä koskee jutun tosiasiallista puolta, ja me, toistan sen, olemme velvollisetkin antamaan vastauksen jokaiseen kysymykseenne. Me löysimme palvelija Smerdjakovin, josta te kysytte, makaamassa tajuttomana vuoteessaan, tavattoman voimakkaan, kenties jo kymmenennen kerran yhtä päätä uudistuneen kaatuvataudinkohtauksen vallassa. Mukanamme ollut lääkäri tutki sairaan, sanoipa meille senkin, että tämä kenties ei elä aamuun asti.

— No, siinä tapauksessa on isän tappanut paholainen! — pääsi äkkiä Mitjan suusta, aivan kuin hän tähän hetkeen saakka olisi kysynyt kaiken aikaa itseltään: »Smerdjakov vai eikö Smerdjakov?»

— Me palaamme vielä tähän asiaan, — päätti Nikolai Parfenovitš, — mutta ettekö haluaisi nyt edelleen jatkaa selontekoanne.

Mitja pyysi saada levähtää. Se hänelle kohteliaasti suotiin. Levähdettyään hän ryhtyi jatkamaan. Mutta hänen näytti olevan vaikea olla. Hän oli kiusaantunut, loukattu ja moraalisesti järkytetty. Kaiken lisäksi prokuraattori nyt aivan kuin tahallaan alkoi ärsyttää häntä joka hetki takertumalla »pikkuseikkoihin». Tuskin oli Mitja ennättänyt kuvata, miten hän istuen kahdareisin aidalla oli lyönyt survimella päähän hänen vasempaan jalkaansa tarttunutta Grigoria ja sitten heti hypännyt alas kaatuneen luo, kun prokuraattori keskeytti hänet ja pyysi häntä kuvaamaan tarkemmin, miten hän oli istunut aidalla. Mitja hämmästyi.

— No, sillä lailla istuin, kahdareisin, toinen jalka toisella ja toinen toisella puolella…

— Entä survin?

— Survin oli käsissäni.

— Eikö ollut taskussa? Muistatteko sen niin tarkasti? No, heilautitteko te voimakkaasti kättänne?

— Luultavasti voimakkaasti, mutta mitä te sillä tiedolla teette?

— Jospa istuutuisitte tuolille aivan samalla tavoin kuin silloin istuitte aidalla ja osoittaisitte meille havainnollisesti, asian selventämiseksi, kuinka ja mihin suuntaan te heilautitte kättänne, minne päin?

— Etteköhän te vain tee pilaa minusta? — kysyi Mitja katsahtaen ynseästi tutkijaan, mutta tämä ei räpäyttänyt silmäänsäkään. Mitja käännähti vavahtaen, istuutui kahdareisin tuolille ja heilautti kättään.

— Näin iskin! Näin tapoin! Mitä vielä tahdotte?

— Kiitän teitä. Ettekö tahtoisi nyt selittää: miksi nimenomaan hyppäsitte alas, missä tarkoituksessa ja mitä nimenomaan silmällä pitäen?

— No perhana… Kaatuneen luo hyppäsin… En tiedä mitä varten!

— Semmoisessa kiihtymyksen tilassa? Ja ollessanne pakomatkalla?

— Niin, kiihtymyksen tilassa ja pakomatkalla.

— Tahdoitte auttaa häntä?

— Vielä mitä… Tai ehkäpä auttaakin, en muista.

— Olitte suunniltanne? Ette myöskään muista kaikkea, mitä tapahtui?

— Oi, en minä semmoisessa tilassa ensinkään ollut, muistan kyllä kaikki. Pienimmänkin kohdan. Hyppäsin alas häntä katsomaan ja pyyhin liinalla verta hänestä.

— Olemme nähneet liinanne. Toivoitte voivanne elvyttää maahan lyömänne henkiin?

— En tiedä, toivoinko. Tahdoin vain päästä selville, oliko hän elossa vai eikö.

— Vai niin, tahdoitte päästä selville? No, miten kävi?

— Minä en ole lääkäri, en osaa päätellä. Juoksin pois luullen hänet tappaneeni, mutta hän onkin nyt vironnut.

— Hyvä on, — lopetti prokuraattori. — Kiitän teitä. Sitä vain tarvitsin. Olkaa hyvä ja jatkakaa.

Voi, Mitjan päähänkään ei pistänyt kertoa, vaikka hän muisti senkin, että hän oli hypännyt alas säälistä, vieläpä seisoessaan surmatun luona lausunut muutamia sääliviä sanojakin: »Niin sinulle kävi, ukko, ei sille mitään voi, makaa vain siinä.» Prokuraattori puolestaan teki vain yhden johtopäätöksen, nimittäin että mies oli hypännyt alas »sellaisella hetkellä ja sellaisessa kiihtymyksen tilassa» ainoastaan päästäkseen varmasti selville: onko elossa vai eikö ainoa todistaja, joka tunsi hänen rikoksensa. Ja että miten suuri olikaan siis miehen voima, päättäväisyys, kylmäverisyys ja harkitsemiskyky tuommoisellakin hetkellä… y.m. y.m. Prokuraattori oli tyytyväinen: »Ärsytin kiihkeätä miestä 'pikkuseikoilla', ja hän puhui itsensä pussiin.»

Mitja jatkoi kertomustaan kiusaantuneena. Mutta hänet keskeytettiin heti taas, tällä kertaa sen teki Nikolai Parfenovitš:

— Kuinka te saatoitte juosta palvelijatar Fedosia Markovnan luo, kun teillä oli noin veressä kädet ja, kuten myöhemmin huomattiin, myös kasvot?

— Minä en silloin ensinkään huomannutkaan olevani veren tahrima! — vastasi Mitja.

— Se on todennäköistä, semmoista se on tavallisesti, — lausui prokuraattori, ja hän ja Nikolai Parfenovitš katsahtivat toisiinsa.

— Niin, en huomannut, te puhutte aivan oikein, prokuraattori, — hyväksyi äkkiä Mitjakin. Mutta nyt seurasi kertomuksessa Mitjan äkillinen päätös »väistyä» ja »päästää onnelliset menemään ohitseen». Eikä hän enää mitenkään voinut niinkuin äsken taas paljastaa sydäntään ja kertoa »sielunsa kuningattaresta». Häntä tympäisivät nuo kylmät miehet, jotka »imeytyivät häneen kuin luteet». Senvuoksi hän vastasi uudistettuihin kysymyksiin lyhyesti ja jyrkästi:

— No, minä päätin tappaa itseni. Mitä syytä oli jäädä eloon: tämä kysymys nousi itsestään mieleen. Oli tullut hänen entinen, kiistämätön lemmittynsä, joka oli häntä väärin kohdellut, mutta nyt tullut rakastavin sydämin viiden vuoden kuluttua sovittamaan loukkauksensa laillisella avioliitolla. No, minä ymmärsin, että kaikki toiveeni olivat rauenneet… Mutta takanani oli häpeä ja tuo veri, Grigorin veri… Mitä syytä oli enää? Niinpä läksinkin lunastamaan panttaamiani pistooleita ladatakseni ne ja laskeakseni aamun koittaessa luodin kallooni…

— Mutta yöllä komeat kemut?

— Yöllä komeat kemut. Äh, perhana, hyvät herrat, lopettakaa pian. Olin varmasti päättänyt ampua itseni, lähellä tätä paikkaa, tämän tienoon läheisyydessä, ja olisin pannut sen toimeen kello viisi aamulla, taskuuni olin varannut paperin, olin sen kirjoittanut Perhotinin luona, kun latasin pistolin. Tässä se paperi on, lukekaa. En kerro teitä varten! — lisäsi hän äkkiä halveksivasti. Hän paiskasi heille pöydälle paperin liivinsä taskusta; tutkijat lukivat sen mielenkiinnolla ja liittivät asiakirjoihin, kuten on tapa.

— Mutta käsiänne te ette aikonut pestä vielä silloinkaan, kun tulitte herra Perhotinin luo? Ette siis pelännyt joutuvanne epäluulojen alaiseksi?

— Minkä epäluulojen? Epäilemättä tai ei, sama se, minä olisin joka tapauksessa ajanut tänne ja ampunut itseni kello viisi, eikä mitään olisi ennätetty tehdä. Jos ei olisi ollut tuota isälleni sattunutta asiaa, niin ettehän te olisi saaneet mitään tietää ettekä olisi saapuneet tänne. Oi, sen on paholainen tehnyt, paholainen on tappanut isän, paholaisen kautta tekin olette niin pian saaneet tiedon! Miten te ennätitte tänne niin pian? Ihmeellistä, fantastista!

— Herra Perhotin on kertonut meille, että te astuessanne hänen asuntoonsa pitelitte käsissänne… verisissä käsissänne… rahojanne… paljon rahaa… sadan ruplan setelien tukkua, ja että tämän näki myös hänen palvelijapoikansa!

— Niin, herrat, muistuu mieleeni, että se oli niin.

— Nyt seuraa muuan kysymys. Ettekö voi ilmoittaa, — alkoi Nikolai Parfenovitš tavattoman lempeästi, — mistä te äkkiä otitte niin paljon rahaa, kun asiain kulusta käy selville, myös siitäkin yksistään, jos otetaan huomioon ajan kulku, että te ette käynyt kotona?

Prokuraattori rypisti hieman kulmiaan, kun kysymys tehtiin noin suoraan, mutta hän ei kuitenkaan keskeyttänyt Nikolai Parfenovitšia.

— Ei, en käynyt kotona, — vastasi Mitja näennäisesti hyvin tyynesti, mutta katsoen maahan.

— Sallikaa minun siinä tapauksessa toistaa kysymykseni, — jatkoi Nikolai Parfenovitš aivan kuin madellen luo. — Mistä te saatoitte yhdellä kertaa saada tuollaisen rahamäärän, kun te oman tunnustuksenne mukaan vielä kello viisi samana päivänä…

— Olin kymmenen ruplan tarpeessa ja panttasin pistolini Perhotinille, sitten kävin rouva Hohlakovilta pyytämässä kolmea tuhatta, mutta tämä ei antanut, y.m., y.m., ja kaikkea tuon tuommoista, — keskeytti Mitja tylysti, — niin, siinäpä se, herrat, olin tarpeessa ja yhtäkkiä sitten ilmestyikin tuhansia, mitä? Tiedättekö, herrat, tehän olette nyt molemmat hädissänne: entäpä jos ei sanokaan, mistä otti? Niin onkin: en sano, herrat, arvasitte oikein, ette saa tietää, — tokaisi äkkiä Mitja tavattoman päättävästi.

Tutkijat olivat hetkisen vaiti.

— Ymmärtäkää, herra Karamazov, että meille on oleellisesti välttämätöntä tietää se, — lausui Nikolai Parfenovitš hiljaa ja nöyrästi.

— Ymmärrän, mutta en sano kuitenkaan.

Prokuraattorikin puuttui puheeseen ja muistutti taas, että tutkittava tietysti saa olla vastaamatta kysymyksiin, jos pitää sitä itselleen edullisimpana j.n.e., mutta huomioon ottaen, millaista vahinkoa epäluulonalainen voi tuottaa itse itselleen vaikenemisellaan ja varsinkin näin tärkeitten kysymysten ollessa esillä, jolloin…

— Ja niin edespäin, herrat, ja niin edespäin! Riittää, olen kuullut tuon saarnan ennenkin! — keskeytti taas Mitja. — Itse ymmärrän asian tärkeyden ja että tämä on kaikkein oleellisin kohta, mutta en sittenkään sano.

— Mitäpä me siitä, eihän asia koske meitä, vaan teitä, itse vahingoitatte itseänne, — huomautti Nikolai Parfenovitš hermostuneesti.

— Näettekö, herrat, leikki sikseen, sanoi Mitja nostaen silmänsä ja katsoen lujasti heihin kumpaankin. — Jo alusta alkaen minä aavistin, että me tässä kohdassa lyömme otsamme vastakkain. Mutta alussa, alkaessani äsken kertoa, kaikki seuraava oli vielä sumun peitossa, kaikki oli vielä epäkiinteätä, ja minä olin niinkin yksinkertainen, että aloin otaksumalla »molemminpuolisen luottamuksen» vallitsevan välillämme. Nyt näen itse, että sellaista luottamusta ei voinut olla olemassakaan, sillä aina olisi kuitenkin tullut eteemme tämä kirottu aita! No nyt olemme tulleet sen luo! On mahdotonta ja sillä hyvä! Enhän minä muuten syytä teitä, ettehän tekään voi uskoa pelkkää sanaani, ymmärränhän minä sen!

Hän vaikeni synkkänä.

— Mutta ettekö te voisi vähääkään luopumatta päätöksestänne, ettette puhu pääasiasta, ettekö te voisi samalla antaa meille vaikkapa pienen vihjauksen tähän: mitkä niin voimakkaat vaikuttimet nimenomaan ovat voineet saattaa teidät vaikenemaan teille näin vaarallisessa kohdassa nyt kyseessä olevaa kertomusta?

Mitja naurahti surullisesti ja omituisen miettivästi.

— Minä olen paljon hyväsydämisempi kuin te luulettekaan, herrat, minä ilmoitan teille miksi, ja annan tämän vihjauksen, vaikka te ette sitä ansaitse. Sen vuoksi minä, herrat, en tahdo puhua, että tässä on häpeä minulle. Vastauksessa kysymykseen: mistä otin nuo rahat, on niin suuri häpeä minulle, että siihen ei voisi verrata edes isänmurhaa ja ryöstämistä, jos minä olisin hänet murhannut ja ryöstänyt. Tästä syystä minä en voi puhua. Häpeän tähden en voi. Mitä, herrat, tahdotteko kirjoittaa senkin muistiin?

— Kyllä me kirjoitamme sen, — lepersi Nikolai Parfenovitš.

— Teidän ei pitäisi sitä kirjoittaa, tuota »häpeätä». Sen minä sanoin teille vain sydämeni hyvyydessä ja olisin voinut olla sen sanomattakin, minä niin sanoakseni lahjoitin sen teille, mutta te tartuitte heti asiaan. No, kirjoittakaa, kirjoittakaa mitä tahdotte, — lopetti hän halveksivasti ja inhoten, — minä en pelkää teitä ja… olen ylpeä edessänne.

— Ettekö sanoisi, mitä laatua tuo häpeä on? — lepersi Nikolai
Parfenovitš.

Prokuraattori rypisti kovin kulmiaan.

— Ei-ei, c'est fini, älkää vaivautuko. Ei maksa ryvettää itseään. Nytkin jo olen saanut likaa teistä. Ette te ole sen arvoiset, ette te eikä kukaan… Riittää, herrat, minä keskeytän.

Se oli liian päättävästi sanottu. Nikolai Parfenovitš lakkasi ahdistelemasta, mutta Ippolit Kirillovitšin katseista hän silmänräpäyksessä ennätti huomata, että tämä ei vielä ollut menettänyt toivoaan.

— Ettekö voi ilmoittaa ainakin sitä, miten suuri oli rahasumma, joka oli käsissänne astuessanne herra Perhotinin luo, toisin sanoen miten monta ruplaa nimenomaan?

— En voi ilmoittaa sitäkään.

— Herra Perhotinille te luullakseni puhuitte kolmestatuhannesta, jotka muka olitte saanut rouva Hohlakovilta?

— Mahdollisesti olen puhunut. Riittää, herrat, en sano, paljonko oli.

— Suvaitkaa siinä tapauksessa kuvailla, kuinka te lähditte tänne, ja kaikki mitä teitte tänne tultuanne.

— Oh, kysykää sitä kaikilta täällä olevilta. Mutta voinhan muuten itsekin kertoa.

Hän kertoi, mutta me emme enää esitä tätä kertomusta. Hän kertoi kuivasti, päällisin puolin. Lempensä riemusta hän ei puhunut ollenkaan. Kertoi kuitenkin, kuinka päätös ampua itsensä oli hänen mielessään kumoutunut »uusien asianhaarain johdosta». Hän kertoi perustelematta ja syventymättä yksityiskohtiin. Eivätkä tutkijatkaan tällä kertaa häntä paljoa häirinneet: selvää oli, ettei heillekään tämä nyt ollut asian tärkein kohta.

— Me tarkistamme vielä tämän kaiken, palaamme vielä kaikkeen todistajien kuulustelussa, joka tietysti tapahtuu teidän läsnäollessanne, — lopetti Nikolai Parfenovitš kuulustelun. — Nyt sallikaa esittää teille pyyntö, että panisitte taskuistanne tähän pöydälle kaikki niissä olevat tavarat, ja ennen kaikkea kaikki rahat, mitä teillä nyt suinkin on.

— Rahat, hyvät herrat? Olkaa hyvä, minä ymmärrän, että se on tarpeen.
Ihmettelinkin, ettette aikaisemmin ole olleet uteliaat näkemään.
Tosinhan en olisi voinut mihinkään poistua, istun tässä näkösällä. No,
tässä ovat kaikki rahani, laskekaa, ottakaa.

Hän otti kaikki esille taskuistaan, pikku rahatkin, kaksi kaksikymmenkopeekkaista hän vetäisi esille sivutaskustaan. Rahat laskettiin, niitä oli kahdeksansataa kolmekymmentäkuusi ruplaa neljäkymmentä kopeekkaa.

— Siinäkö kaikki? — kysyi tutkintatuomari.

— Siinä.

— Te suvaitsitte äsken sanoa, antaessanne selostuksenne, jättäneenne Plotnikovien kauppaan kolmesataa ruplaa, antaneenne Perhotille kymmenen, kyytimiehelle kaksikymmentä, täällä menettäneenne kaksisataa pelissä, sitten…

Nikolai Parfenovitš luetteli kaikki. Mitja auttoi mielellään. Muisteltiin ja otettiin lukuun jok'ainoa kopeekka. Nikolai Parfenovitš laski nopeasti loppusumman.

— Nämä kahdeksansataa mukaan luettuina teillä siis alkujaan oli noin puolitoistatuhatta?

— Niinpä niin, — tokaisi Mitja.

— Kuinka sitten kaikki vakuuttavat olleen paljon enemmän?

— Vakuuttakoot.

— Tehän vakuutitte itsekin.

— Vakuutin itsekin.

— Me tarkistamme vielä kaiken tämän toisten ihmisten todistuksilla, joita ei vielä ole kuultu; rahoistanne älkää olko huolissanne, ne säilytetään asianomaisessa paikassa ja ovat käytettävissänne, kun on lopussa kaikki… tämä alkanut… jos osoittautuu tai, niin sanoakseni, osoitetaan, että teillä on niihin kiistämätön oikeus. No, ja nyt…

Nikolai Parfenovitš nousi seisomaan ja ilmoitti lujasti Mitjalle, että hänen on »pakko ja velvollisuus» toimittaa mitä yksityiskohtaisin ja tarkin tarkastus »niin vaatteisiinne kuin myös kaikkeen muuhun nähden.»…

— Suvaitkaa, herrat, käännän nurin kaikki taskuni, jos tahdotte.

Ja hän alkoi todellakin käännellä taskujaan nurin.

— On välttämätöntä myös riisua vaatteet.

— Kuinka? Riisuutua? Hyi hitto! Kopeloikaa muuten! Eikö voi muuten?

— Ei voi millään ehdolla, Dmitri Fjodorovitš. Täytyy riisua pois vaatteet.

— Kuten tahdotte, — alistui Mitja synkkänä, — mutta, pyydän, ei tässä, vaan verhojen takana. Kuka tarkastaa?

— Tietysti verhojen takana, — sanoi Nikolai Parfenovitš taivuttaen päätään suostumuksen merkiksi. Hänen kasvoissaan kuvastui aivan erikoinen arvokkuus.

6.

Prokuraattori sai Mitjan kiinni

Alkoi jotakin Mitjalle aivan odottamatonta ja ihmeellistä. Hän ei olisi voinut mitenkään aikaisemmin, vielä hetki sittenkään, otaksua, että joku voisi sillä tavoin kohdella häntä, Mitja Karamazovia! Pääasia oli, että tapahtui jotakin alentavaa, heidän puoleltaan taas »kopeata ja häntä kohtaan halveksivaa». Takin riisuminen ei vielä olisi ollut mitään, mutta häntä pyydettiin jatkamaan riisuutumista. Eikä oikeastaan pyydetty, vaan itse asiassa käskettiin; hän ymmärsi sen varsin hyvin. Ylpeys ja halveksiminen sai hänet alistumaan täydellisesti, sanaakaan sanomatta. Verhon taakse tuli Nikolai Parfenovitšin lisäksi myös prokuraattori, ja läsnä oli myös muutamia talonpoikia, »tietysti vahteina», ajatteli Mitja, »mutta mahdollisesti vielä jotakin muutakin varten».

— Mitä, onko paitakin riisuttava? — kysäisi hän jyrkästi, mutta Nikolai Parfenovitš ei vastannut hänelle: hän oli yhdessä prokuraattorin kanssa syventynyt tarkastelemaan takkia, housuja, liivejä ja hattua, ja kumpikin näytti hyvin kiinnostuneelta. »Eivät ollenkaan kainostele», ajatteli Mitja, »eivät edes noudata välttämätöntä kohteliaisuutta».

— Minä kysyn teiltä toistamiseen: onko paita riisuttava vai ei? — lausui hän vielä jyrkemmin ja ärsyttävämmin.

— Olkaa huoletta, me ilmoitamme teille, — vastasi Nikolai Parfenovitš niinkuin mikäkin esimies. Ainakin Mitjasta se tuntui siltä.

Tutkintatuomari ja prokuraattori neuvottelivat sillä välin tarkoin keskenään puoliääneen. Takissa, varsinkin vasemman liepeen takaosassa havaittiin suuria veritahroja, jotka olivat kuivaneet ja kovettuneet eivätkä vielä sanottavasti hierautuneet. Samoin housuissa. Nikolai Parfenovitš tutki sitäpaitsi omin käsin todistajien läsnäollessa sormillaan takin ja housujen kaulusta, taitteita ja kaikkia saumoja ilmeisesti etsien jotakin, tietysti rahoja. Pääasia oli, että Mitjalta ei salattu epäluuloja, että hän oli saattanut ja voinut ommella rahoja vaatteisiinsa. »Kohtelevat ihan kuin varasta eikä niinkuin upseeria», mutisi hän itsekseen. He lausuivat toisilleen ajatuksiaan hänen kuultensa aivan hämmästyttävän avoimesti. Niinpä esimerkiksi kirjuri, joka myös oli ilmestynyt verhon taakse ja touhusi sekä palveli, kiinnitti Nikolai Parfenovitšin huomion hattuun, jota myös kopeloitiin: »Muistatteko kirjuri Gridenkan», huomautti kirjuri, »hän matkusti kesällä nostamaan koko kanslian palkkaa ja ilmoitti matkalta palattuaan kadottaneensa humalapäissään rahat, — mutta mistäs ne löydettiin? Juuri tuommoisista hatun reunoista; sataruplaset oli kääritty tötteröiksi ja ommeltu hatun reunoihin». Gridenkan asian muistivat sekä tutkintatuomari että prokuraattori sangen hyvin, ja siksi myös Mitjan hattu pantiin syrjään ja päätettiin, että kaikkea tätä oli myöhemmin tarkastettava vakavasti ja samoin koko puku.

— Sallikaahan, — huudahti äkkiä Nikolai Parfenovitš huomattuaan äkkiä Mitjan paidan oikean hihan sisäänpäin käännetyn reunan, joka oli aivan verinen, — sallikaahan, kuinka, onko tässä verta?

— Verta, — tokaisi Mitja.

— Se on, kuinka niin… ja miksi hihaa on käännetty sisäänpäin?

Mitja kertoi, miten hihan reuna oli tahrautunut hänen puuhatessaan Grigorin kanssa ja miten hän oli kääntänyt sen sisäänpäin jo Perhotinin luona ollessaan, kun pesi siellä käsiään.

— Täytyy ottaa teidän paitannekin, se on hyvin tärkeätä… esineellisenä todistuskappaleena.

Mitja punastui ja raivostui.

— Alastiko minun sitten on oltava? — huudahti hän.

— Olkaa huoletta… me järjestämme sen jotenkuten, mutta aluksi suvaitkaa riisua myös sukkanne.

— Ettekö laske leikkiä? Onko tosiaankin välttämätöntä tehdä se? — kysyi
Mitja, ja hänen silmänsä välähtivät.

— Ei meillä ole aikaa laskea leikkiä! — lausui siihen Nikolai
Parfenovitš ankarasti.

— Mitäs, jos se on tarpeellista… minä… — mutisi Mitja ja istahti vuoteelle sekä alkoi vetää jaloistaan sukkia. Hänestä oli sietämättömän noloa: kaikki muut olivat pukimissa, mutta hän oli riisuutunut, ja — se oli omituista — riisuutuneena hän ikäänkuin itsekin tunsi itsensä syylliseksi heidän edessään ja, mikä oli tärkeintä, hän melkein oli itse sitä mieltä, että hän todellakin äkkiä oli tullut halpa-arvoisemmaksi heitä kaikkia ja että heillä nyt olikin täysi oikeus halveksia häntä. »Jos kaikki ovat riisuutuneet, niin ei ole häpeä, mutta kun on yksin riisuutunut ja kaikki katsovat, — niin se on häpeä!» välähteli tavan takaa hänen mielessään. »Aivan kuin unessa, minä olen toisinaan nähnyt itseni näin häväistynä.» Mutta sukkien riisuminen oli hänestä kiusallistakin: ne olivat hyvin likaiset ja samoin hänen alusvaatteensa, ja nyt kaikki sen näkivät. Mutta pääasia oli, että hän ei itse pitänyt jaloistaan, oli jostakin syystä pitänyt koko elämänsä ajan molempien jalkojensa isovarpaita muodottomina, ja varsinkin erästä isoa, litteätä, omituisesti alaspäin vääntynyttä kynttä oikeassa jalassaan, ja nyt saisivat kaikki nuo nähdä. Sietämättömästä häpeästä hän muuttui yhä töykeämmäksi ja nyt jo tahallaan. Hän kiskaisi itse yltään paitansa.

— Ettekö tahdo vielä jostakin etsiä, jos teitä ei hävetä?

— Ei, toistaiseksi ei ole tarvis.

— Mitä, näin alastomaksiko minä jäänkin? — lisäsi hän raivostuneena.

— Niin, toistaiseksi se on välttämätöntä… Olkaa hyvä istuutukaa aluksi tähän, voitte ottaa vuoteesta peitteen ja kääriä sen ympärillenne, mutta minä… minä panen nämä kaikki kääröön.

Kaikki esineet näytettiin todistajille, kirjoitettiin tarkastuspöytäkirja, ja viimein Nikolai Parfenovitš poistui ja vaatteet vietiin hänen jäljessään. Ippolit Kirillovitš poistui myös. Mitjan luo jäivät vain talonpojat, jotka seisoivat ääneti, kääntämättä katsettaan hänestä. Mitja kääriytyi peitteeseen, ja häntä alkoi paleltaa. Hänen paljaat jalkansa pistivät esille, eikä hän mitenkään saanut peitettä pingoitetuksi sillä tavoin, että olisi saanut ne peitetyiksi. Nikolai Parfenovitš jostakin syystä ei palannut pitkään aikaan, »piinallisen pitkään aikaan», »pitää minua koiranpenikan arvoisena», kiristeli hampaitaan Mitja. »Tuo jonninjoutava prokuraattori meni myös pois, varmaankin halveksien, oli inhoittavaa katsella alastonta.» Mitja otaksui kuitenkin, että hänen vaatteensa tarkastetaan siellä jossakin ja tuodaan takaisin. Mutta kuinka suuri olikaan hänen paheksumisensa, kun Nikolai Parfenovitš äkkiä palasi mukanaan aivan toinen puku, jota talonpoika hänen jäljessään kantoi.

— No, tässä on teille puku, — lausui hän huolettomasti, nähtävästi hyvin tyytyväisenä retkensä tuloksiin. — Tämän antaa herra Kalganov tämän mielenkiintoisen tapauksen johdosta samoin kuin puhtaan paidan teille. Hänellä oli onneksi kaikki tämä matkalaukussaan. Saatte pitää omat alusvaatteenne ja sukkanne.

Mitja kuohahti hirmuisesti.

— En tahdo vierasta pukua! — huudahti hän uhkaavasti. —

Antakaa omani!

— Mahdotonta.

— Antakaa omani, vieköön hiisi Kalganovin, sekä hänen pukunsa että hänet itsensä!

Häntä rauhoiteltiin pitkän aikaa. Jotenkuten hänet lopulta sentään saatiin rauhoittumaan. Hänet saatiin ymmärtämään, että hänen veren tahrimat vaatteensa piti »liittää esineellisten todistuskappaleitten joukkoon» ja että niiden jättämiseen hänen haltuunsa heillä »ei edes ollut oikeuttakaan… siihen nähden, miten asia voi päättyä». Mitja käsitti tämän vihdoinkin jotenkuten. Hän vaikeni synkkänä ja alkoi nopeasti pukeutua. Huomautti vain pukeutuessaan, että puku oli kalliimpi kuin hänen vanha pukunsa ja että hän ei tahtoisi »hyötyä». Sitäpaitsi se oli »alentavan ahdas. Ilveilijänäkö minun siinä on esiinnyttävä… teidän nautinnoksenne?»

Hänelle koetettiin osoittaa taas, että hän liioitteli nytkin, että herra Kalganov oli vain hiukan pitempi häntä, joten vain housut näyttivät hiukan liian pitkiltä. Mutta takki havaittiin todellakin ahtaaksi hartioitten kohdalta.

— Piru vieköön, vaikea on napittaakin, — murisi taas Mitja, — olkaa hyvä ja suvaitkaa heti minun puolestani sanoa herra Kalganoville, että minä en ole pyytänyt häneltä pukua ja että minut itseni on puettu ilveilijäksi.

— Hän ymmärtää sen sangen hyvin ja on siitä pahoillaan… ei puvustaan, vaan koko tästä tapahtumasta… — mokelsi Nikolai Parfenovitš.

— Vähät hänen pahoillaanolostaan! No, minne nyt? Vai yhäkö on täällä istuttava?

Häntä pyydettiin taas astumaan »toiseen huoneeseen». Mitja meni suuttumuksesta synkkänä ja koettaen olla keneenkään katsomatta. Vieraassa puvussa hän tunsi itsensä aivan häväistyksi, myös noiden talonpoikien silmissä ja Trifon Borisytšin edessä, jonka kasvot äkkiä jostakin syystä vilahtivat ovessa ja katosivat. »Tuli katsomaan naamiaispukuun puettua», ajatteli Mitja. Hän istuutui entiselle tuolilleen. Hänen mielessään häämötti jotakin painajaisen tapaista ja mahdotonta, hänestä tuntui, ettei hän ollut täydessä järjessään.

— No, mitä nyt, alatteko piestä minua raipoilla, muutahan ei enää ole jäljellä, — puhui hän hampaitaan kiristellen kääntyen prokuraattorin puoleen. Nikolai Parfenovitšiin päinkään hän ei enää tahtonut kääntyä eikä pitänyt häntä puhuttelun arvoisena. »Liian tarkasti hän katseli sukkiani, käskipä vielä, lurjus, kääntämään ne nurinkin, sen hän teki tahallaan, jotta kaikki näkisivät, miten likaiset alusvaatteeni ovat!»

— Nyt on ryhdyttävä kuulustelemaan todistajia, — lausui Nikolai
Parfenovitš ikäänkuin vastaukseksi Dmitri Fjodorovitšin kysymykseen.

— Niin, — sanoi prokuraattori mietteissään, myös ikäänkuin harkiten jotakin.

— Me, Dmitri Fjodorovitš, olemme tehneet teidän hyväksenne mitä olemme voineet, — jatkoi Nikolai Parfenovitš, — mutta teidän kieltäydyttyänne niin jyrkästi selittämästä meille hallussanne olevan rahasumman alkuperää me tällä hetkellä…

— Mistä teidän sormuksenne kivi on tehty? — keskeytti äkkiä Mitja ikäänkuin havahtuen mietteistään ja osoittaen sormellaan yhtä niistä kolmesta isosta sormuskivestä, jotka koristivat Nikolai Parfenovitšin oikeata kättä.

— Kivi? — kysyi vuorostaan ihmetellen Nikolai Parfenovitš.

— Niin, tuo tuossa… keskisormessa, se jossa on pieniä suonia, mikä kivi se on? — kysyi Mitja edelleen itsepintaisesti ja ärsyttävästi aivan kuin itsepäinen lapsi.

— Se on savutopaasi, — hymyili Nikolai Parfenovitš, — jos tahdotte katsoa, niin otan sen sormestani…

— Ei, ei älkää ottako! — huudahti Mitja rajusti, heräten äkkiä hajamielisyydestään ja suuttuen itseensä. — Älkää ottako, ei tarvitse… Perhana… Hyvät herrat, te olette ryvettäneet minun sieluni! Luuletteko te, että minä rupeaisin teiltä sitä salaamaan, jos todellakin olisin tappanut isäni, rupeaisin kieroilemaan, valehtelemaan ja vetäytymään piiloon? Ei, Dmitri Karamazov ei ole sellainen, hän ei sitä sietäisi, ja jos minä olisin syyllinen, niin vannon sen, minä en olisi odottanut teidän tännetuloanne enkä auringon nousua, niinkuin alkuperäinen aikomukseni oli, vaan olisin tehnyt itsestäni lopun jo aikaisemmin, päivänkoittoa odottamatta! Minä tunnen sen nyt itsessäni. En olisi kahdenkymmenen vuoden aikana elämässäni voinut oppia niin paljon, kuin olen oppinut tietämään tänä kirottuna yönä!… Ja tämmöinenkö, tämmöinenkö minä olisin tänä yönä ja tällä kirotulla hetkellä, kun istun teidän parissanne, — näinkö minä puhuisin, näinkö liikkuisin, näinkö katselisin teitä ja maailmaa, jos todellakin olisin isänmurhaaja, kun jo tuo Grigorin murhaaminen vahingossa ei antanut minulle rauhaa koko yönä, — ei pelosta, oi, ei suinkaan teidän rangaistuksenne pelosta! Häpeä! Ja te tahdotte, että minä sellaisille narreille kuin te, jotka ette mitään näe ettekä mitään usko, sokeille myyrille ja narreille, alkaisin paljastaa ja kertoa vielä uutta halpamaisuuttani, vielä uutta häpeääni, vaikka se pelastaisikin minut teidän syytteeltänne? Mieluummin pakkotyöhön! Se, joka on avannut isäni oven ja mennyt sisälle siitä ovesta, se on hänet tappanutkin, se on ryöstänytkin. Kuka hän on — minä olen suunniltani ja kärsin, mutta hän ei ole Dmitri Karamazov, tietäkää se — ja siinä on kaikki, mitä minä voin teille sanoa, ja se riittää, se riittää, älkää käykö kimppuuni… Lähettäkää maanpakoon, mestatkaa, mutta älkää kiusatko minua enempää. Minä olen vaiennut. Kutsukaa todistajanne!

Mitja lausui äkillisen monologinsa aivan kuin olisi jo varmasti päättänyt olla enää mitään puhumatta. Prokuraattori piti häntä silmällä koko ajan ja heti hänen vaiettuaan hän lausui aivan kylmän ja aivan levollisen näköisenä, ikäänkuin kysymyksessä olisi ollut mitä tavallisin asia:

— Juuri tämän avatun oven johdosta, josta te nyt mainitsitte, me voimme, asiasta puheen ollen, ilmoittaa teille juuri nyt sangen mielenkiintoisen ja sekä teille että meille erinomaisen tärkeän todistuksen, jonka on antanut teidän haavoittamanne vanhus Grigori Vasiljevitš. Tajuihinsa tultuaan hän kertoi meille selvästi ja asian todeksi vakuuttaen, kun häneltä tiedustelimme, että jo silloin, kun hän portaille tultuaan ja kuultuaan puutarhasta jotakin ääntä oli päättänyt mennä puutarhaan avoinna olevasta portista, hän puutarhaan mennessään, jo ennen kuin oli huomannut teidän pimeässä juoksevan pois avoimen ikkunan luota, jossa olitte nähnyt isänne, kuten olette meille kertonut, hän, Grigori, vilkaistuaan vasemmalle ja huomattuaan tosiaankin tuon avoimen ikkunan oli samalla kertaa huomannut paljon lähempänä itseään myös selko selällään olevan oven, sen oven, jonka ilmoititte koko ajan teidän puutarhassa ollessanne olleen suljettuna. En salaa teiltä, että Grigori itse on vakuutettu siitä ja todistaa, että teidän on täytynyt juosta ulos ovesta, vaikka hän tietenkään ei ole omin silmin nähnyt teidän siitä juoksevan, koska hän ensimmäisen kerran huomasi teidät jo jonkin matkan päässä itsestään, keskellä puutarhaa, pakenemassa aitaa kohti…

Jo puolivälissä puhetta Mitja oli hypännyt tuoliltaan.

— Roskaa! — karjaisi hän äkkiä raivoissaan. — Katalaa petosta! Hän ei ole voinut nähdä avointa ovea, sillä ovi oli silloin suljettu… Hän valehtelee!…

— Pidän velvollisuutenani toistaa, että hänen todistuksensa on varma. Hän ei epäröi. Hän pitää siitä kiinni. Me olemme muutamia kertoja kysyneet häneltä asiaa.

— Niin juuri, minä kysyin eri kertoja, — vakuutti innokkaasti myös
Nikolai Parfenovitš.

— Valhetta, valhetta! Tämä on joko väärä todistus minua vastaan tai mielenvikaisen harhanäky, — jatkoi Mitja huutamistaan, — hänen mielessään on yksinkertaisesti häämöttänyt se houreissa, verenvuodosta, haavasta, kun hän tuli tajuihinsa… Hän hourailee.

— Niin, mutta avointa ovea hän ei huomannut haavasta tointuessaan, vaan jo ennen sitä, kun hän meni puutarhaan sivurakennuksesta.

— Mutta se on valhetta, valhetta, se on mahdotonta! — Hän puhuu minua vastaan vihasta… Hän ei ole voinut nähdä… Minä en ole juossut ulos ovesta, — läähätti Mitja.

Prokuraattori kääntyi Nikolai Parfenovitšiin ja lausui hänelle painokkaasti:

— Näyttäkää.

— Tunnetteko tämän esineen? — sanoi Nikolai Parfenovitš ja pani äkkiä hänen eteensä ison, paksusta paperista tehdyn, virastoissa käytettävää kokoa olevan kirjekuoren, jossa näkyi vielä kolme sinettiä. Itse kirjekuori oli tyhjä ja yhdestä syrjästä rikki reväisty. Mitja tuijotti siihen.

— Tämä… tämä on siis isän kirjekuori, — mutisi hän, — sama, jossa olivat nuo kolmetuhatta… ja, jos päällekirjoitus, sallikaahan: »kananpojalle»… niin: kolmetuhatta, — huudahti hän, — kolmetuhatta, näettekö?

— Näemmepä tietenkin, mutta me emme löytäneet siitä enää rahoja, se oli tyhjä ja makasi maassa, vuoteen luona verhojen takana.

Muutaman sekunnin Mitja seisoi kuin jähmettyneenä.

— Hyvät herrat, se on Smerdjakov! — huudahti hän äkkiä kaikin voimin. — Hän on murhannut, hän on ryöstänyt! Vain hän yksin tiesi, minne ukko oli piilottanut kirjekuoren… Hän se on, nyt se on selvä!

— Mutta tiesittehän tekin kirjekuoresta ja siitä, että se oli tyynyn alla.

— En ole koskaan tietänyt; en ole koskaan sitä nähnytkään, ensimmäistä kertaa näen nyt, sitä ennen olin vain kuullut Smerdjakovilta… Hän yksin tiesi, mihin ukko sen oli piilottanut, minä en tietänyt… — puhui Mitja melkein läkähtyen.

— Ja kuitenkin te äsken sanoitte meille, että kirjekuori oli isävainajallanne tyynyn alla. Te sanoitte nimenomaan, että tyynyn alla, tiesittehän siis, missä se oli.

— Niin me olemme kirjoittaneet muistiin! — vahvisti todeksi Nikolai
Parfenovitš.

— Roskaa, järjettömyyttä! En minä ensinkään tietänyt, että tyynyn alla. Ja ehkäpä ei ensinkään ollutkaan tyynyn alla… Minä sanoin umpimähkään, että tyynyn alla… Mitä Smerdjakov sanoo? Kysyittekö te häneltä, missä se oli? Mitä Smerdjakov sanoo? Se on pääasia… Minä valehtelin tahallani itseäni vastaan… Minä valehtelin teille ollenkaan ajattelematta, että se oli tyynyn alla, ja nyt te… No, tiedättehän, sattuu pääsemään suusta ja niin tulee valehdelleeksi. Vain Smerdjakov tiesi, Smerdjakov yksin vain eikä kukaan muu!… Hän ei ilmaissut minullekaan, missä se on! Hän se on, hän se on; hän ehdottomasti on murhannut, se on minulle nyt päivänselvää, — huudahti Mitja yhä enemmän raivostuen, toistaen sekavasti samaa, tulistuen ja katkeroituen. — Ottakaa hänet kiinni ja vangitkaa pian… Hän on tappanut juuri silloin, kun minä juoksin pakoon ja kun Grigori makasi tunnottomana, se on nyt selvä… hän antoi merkit ja isä avasi hänelle… Sillä vain hän tunsi merkit eikä isä olisi ilman merkkejä avannut kenellekään…

— Taaskin te unohdatte sen seikan, — huomautti prokuraattori edelleen yhtä hillitysti, mutta jo ikäänkuin voitonriemuisena, — että merkkien antaminen oli tarpeetonta, jos ovi jo oli auki, jo teidän siellä ollessanne, jo silloin kun te olitte puutarhassa…

— Ovi, ovi, — mutisi Mitja ja jäi ääneti katsomaan prokuraattoria; hän vaipui taas voimattomana tuolille. Kaikki olivat vaiti.

— Niin, ovi!… Se on haavekuva! Jumala on minua vastaan! — huudahti hän ja katsoi mitään ajattelematta eteensä.

— Katsokaa nyt, — lausui prokuraattori arvokkaasti, — ja arvostelkaa nyt itse, Dmitri Fjodorovitš: toiselta puolen tuo todistus avoimesta ovesta, josta te juoksitte ulos, masentaa teitä ja meitä. Toiselta puolen — teidän käsittämätön, itsepintainen ja melkein paatunut vaikenemisenne niiden rahojen alkuperään nähden, jotka äkkiä ilmestyivät käsiinne, vaikka vielä kolme tuntia ennen tuon rahamäärän ilmestymistä te oman tunnustuksenne mukaan panttasitte pistolinne saadaksenne vain kymmenen ruplaa! Ottaen huomioon tämän kaiken päättäkää itse: mitä meidän on uskottava ja mihin pysähdyttävä? Älkää soimatko meitä, että me muka olemme »kylmiä kyynikoita ja pilkantekijöitä», jotka eivät kykene uskomaan sielunne jaloja purkauksia… Koettakaa päinvastoin ymmärtää meidänkin asemaamme…

Mitja oli tavattomasti kuohuksissaan, hän kalpeni.

— Hyvä on! — huudahti hän äkkiä. — Minä paljastan teille salaisuuteni, ilmaisen, mistä otin rahat!… Ilmaisen häpeän, ettei minun sitten tarvitsisi syyttää teitä eikä itseäni…

— Ja uskokaa, Dmitri Fjodorovitš, — puuttui puheeseen omituisen lempeällä ja iloisella äänellä Nikolai Parfenovitš, — että jokainen vilpitön ja täydellinen tunnustuksenne, jonka teette juuri tällä hetkellä, saattaa vastaisuudessa määrättömästi helpottaa kohtaloanne ja sitäpaitsi…

Mutta prokuraattori nykäisi häntä kevyesti pöydän alitse ja toinen ennätti ajoissa keskeyttää puheensa. Tosin Mitja ei häntä kuunnellutkaan.

7.

Mitjan suuri salaisuus. Vihellettiin.

— Hyvät herrat, — alkoi hän edelleen yhtä kiihtyneenä, — nämä rahat… minä tahdon tehdä täydellisen tunnustuksen… nämä rahat olivat omiani.

Prokuraattorin ja tutkintatuomarin naamat venyivät pitkiksi, kaikkea muuta he olivat odottaneet.

— Kuinka teidän omianne, — lepersi Nikolai Parfenovitš, — kun vielä kello viisi päivällä teidän oman tunnustuksenne mukaan…

— Äh, hiiteen kello viisi sinä päivänä ja minun oma tunnustukseni, ei siitä nyt ole kysymys! Nämä rahat olivat minun omiani, minun, toisin sanoen minun varastettuja rahojani… ei nimittäin minun, vaan varastettuja, minun varastamiani, ja niitä oli puolitoista tuhatta ja he olivat mukanani, koko ajan mukanani…

— Mistä sitten te otitte ne?

— Kaulasta, herrat, otin, kaulasta, tästä samasta kaulastani… Tässä ne olivat, kaulassani, ommeltuina riepuun ne riippuivat kaulassani, olivat riippuneet jo kauan, jo kuukauden olin kantanut niitä häpeällä kaulassani!

— Mutta keneltä sitten te olette ne… omaksunut?

— Te tahdoitte sanoa »varastanut»? Sanokaa nyt sanat suoraan. Niin, minä pidän niitä aivan kuin varastettuina, mutta jos tahdotte, niin minä ne todellakin »omaksuin». Mutta oman käsitykseni mukaan minä ne varastin. Eilen illalla varastin ne lopullisesti.

— Eilen illalla? Tehän sanoitte, että siitä on jo kuukausi, kun olitte ne… saanut!

— Niin, mutta en isältäni, en isältäni, olkaa huoletta, en varastanut isältäni, vaan naiselta. Antakaa minun kertoa, älkää keskeyttäkö. Sehän on raskasta. Nähkääs: kuukausi takaperin kutsuu minut luokseen Katerina Ivanovna Verhovtsev, entinen morsiameni… Tunnetteko te hänet?

— Kuinkas muuten, tietysti.

— Tiedän, että tunnette. Jalo sielu, jaloimmista jaloin, mutta vihaa minua, oi, on jo kauan, kauan vihannut… ja syystä, syystä on vihannut!

— Katerina Ivanovna? — kysyi ihmeissään tutkintatuomari.

Prokuraattori niinikään höristi korviaan.

— Oi, älkää lausuko hänen nimeään turhaan! Minä olen hylkiö, kun sekoitan hänet tähän. Niin, minä näin, että hän vihasi minua… jo kauan… aivan ensimmäisestä kerrasta asti, siitä minun asunnossani jo siellä… Mutta riittää, riittää, te ette edes ansaitse tietää tätä, tämä ei ole ensinkään tarpeellista… Tarpeen on tietää vain se, että hän kutsui minut luokseen kuukausi takaperin, antoi minulle kolmetuhatta lähetettäväksi sisarelleen ja vielä eräälle sukulaiselle Moskovaan (niinkuin hän ei itse olisi voinut lähettää!), mutta minä… tämä sattui juuri tuolla elämäni kohtalokkaalla hetkellä, jolloin minä… no, sanalla sanoen, jolloin olin juuri alkanut rakastaa toista, häntä, nykyistä, hän istuu nyt teillä tuolla alhaalla, Grušenjkaa… Minä otin hänet silloin mukaani tänne Mokrojeen ja tuhlasin juominkeihin täällä kahdessa päivässä puolet noista kolmesta tuhannesta, se on puolitoista tuhatta, ja toiset puolet säilytin itselläni. No, nuo säilyttämäni puolitoista tuhatta minulla juuri oli kaulassani talismanin asemesta, ja eilen minä ne otin esille ja panin menemään juominkeihin. Jäännös, kahdeksansataa ruplaa, on teillä nyt käsissänne, Nikolai Parfenovitš, siinä on eilisten puolentoista tuhannen tähteet.

— Anteeksi, kuinka niin, tehän joitte täällä silloin, kuukausi takaperin, kolmetuhatta eikä puolitoista, kaikki tietävät sen.

— Kuka sen tietää? Kuka on laskenut? Kenen minä olen antanut laskea?

— Hyväinen aika, tehän itse puhuitte kaikille rymynneenne silloin pois tasan kolmetuhatta.

— Totta on, että puhuin, koko kaupungille puhuin, ja koko kaupunki puhui, ja niin kaikki laskivat täälläkin Mokrojessa, täälläkin kaikki sanoivat menneen kolmetuhatta. Kuitenkaan minä en menettänyt kolmea, vaan puolitoista tuhatta, ja toiset puolitoista ompelin rintapussiin; niin oli asia, herrat, sieltä ovat nämä eiliset rahat…

— Se on melkein kuin ihme… — lepersi Nikolai Parfenovitš.

— Sallikaa kysyä, — lausui viimein prokuraattori, — ettekö ole ilmoittanut edes jollekulle tätä asianhaaraa aikaisemmin… nimittäin, että te silloin, kuukausi takaperin, jätitte nämä puolitoista tuhatta itsellenne?

— En ole puhunut kenellekään.

— Se on omituista. Ettekö tosiaankaan kerrassaan kenellekään?

— En kerrassaan kenellekään. En kenellekään, en kenellekään!

— Mutta miksi tuommoinen salaperäisyys? Mikä antoi teille aiheen pitää tätä niin salassa? Minä selitän täsmällisemmin: Te olette lopulta ilmaissut meille salaisuutenne, joka teidän sanojenne mukaan on niin »häpeällinen», vaikka oikeastaan — se on, tietysti, ainoastaan suhteellisesti ottaen — tämä teko, nimittäin juuri vieraitten kolmentuhannen ruplan anastaminen itselleen, mikä epäilemättä tapahtui vain joksikin aikaa, — tämä teko ainakin minun mielestäni on ainoastaan perin kevytmielinen teko, mutta ei niin häpeällinen, kun sen lisäksi vielä ottaa huomioon myös teidän luonteenne… No, olkoonpa, että se on mitä suurimmassa määrässä moitittava teko, minä voin myöntää sen, mutta moitittava ei kuitenkaan ole samaa kuin häpeällinen… Se on, minä pyrin oikeastaan siihen, että tämän kuukauden aikana monet ilman teidän tunnustustannekin arvailivat teidän tuhlanneen kolmetuhatta neiti Verhovtsevin rahoja, minä olen itse kuullut tämän legendan… Mihail Makarovitš esimerkiksi on niinikään kuullut. Niin että loppujen lopuksi tämä tuskin on mikään legendakaan, vaan se on koko kaupungin juoru. Sitäpaitsi on päästy jäljille, että te itsekin, jollen erehdy, olette jollekulle tunnustanut tämän, nimittäin että nuo rahat oli saatu neiti Verhovtsevilta… Ja sentähden minua kovin ihmetyttää, että te olette tähän saakka, tähän hetkeen saakka, pitänyt niin tavattoman tarkoin salassa sen, että olette, kuten sanotte, pannut säilyyn puolitoista tuhatta ja että te olette kytkenyt tähän salaisuuteenne jotakin kauheata… Ei ole uskottavaa, että moisen salaisuuden tunnustaminen olisi voinut tuottaa teille niin suuria kärsimyksiä… sillä äskenhän te huusitte, että menette mieluummin pakkotyöhön kuin tunnustatte…

Prokuraattori vaikeni. Hän oli kiivastunut. Hän ei salannut harmiaan, joka lähenteli vihaa, eikä edes pitänyt huolta muodon kauneudesta esittäessään sitä, mitä hänen mieleensä oli kertynyt, t.s. hän puhui hämärästi ja melkeinpä sekavasti.

— Ei häpeä ollut siinä, että minulla oli nuo puolitoista tuhatta, vaan siinä, että minä olin erottanut nämä puolitoista tuhatta noista kolmesta tuhannesta, — lausui Mitja lujasti.

— Mutta mitä, — hymähti prokuraattori ärtyisästi, — mitä häpeällistä siinä nimenomaan on, että niistä kolmestatuhannesta, jotka te olitte ottanut moitittavalla tai, jos itse niin tahdotte, häpeällisellä tavalla, te erotitte harkintanne mukaan puolet? Tärkeämpää on se, että te anastitte kolmetuhatta, eikä se, miten te niitä käytitte. Miksi muuten te menettelitte juuri tuolla tavoin, että erotitte puolet erilleen? Mitä varten, missä tarkoituksessa teitte näin, voitteko selittää sen meille?

— Oi, herrat, tarkoituksessapa koko painopiste onkin! — huudahti Mitja. — Erotin halpamaisuudessani, toisin sanoen minulla oli laskelmani, sillä laskelma onkin tässä tapauksessa alhaisuutta… Ja kokonaisen kuukauden ajan tuo halpamaisuus jatkui!

— Emme käsitä.

— Ihmettelen teitä. Selitän muuten vielä, ehkäpä se on todellakin käsittämätöntä. Näettekö, seuratkaa ajatuksenjuoksuani: minä anastan kolmetuhatta, jotka on annettu minulle luottaen rehellisyyteeni, juopottelen niillä, juon kaikki, aamulla tulen hänen luokseen ja sanon: »Katja, olen syypää, join sinun kolmetuhattasi», — no mitä, onko se hyvä? Ei, ei ole hyvä, — se on kunniatonta ja halpamaista, elukkamainen on mies, joka aivan kuin eläin ei osaa hillitä itseään, eikö niin, eikö niin? Mutta hän ei kuitenkaan ole varas? Eihän hän ole suoranaisesti varas, ei suoranaisesti, myöntäkää se! Joi rahat, mutta ei varastanut! Nyt toinen, vielä edullisempi tapaus, seuratkaa minua, muuten kenties taas sotkeudun — päätä tuntuu pyörryttävän, — siis toinen tapaus: minä juon täällä ainoastaan puolitoista tuhatta kolmesta, toisin sanoen puolet. Seuraavana päivänä saavun hänen luokseen ja tuon puolet takaisin: »Katja, ota minulta, konnalta ja kevytmieliseltä lurjukselta tämä puoli, sillä puolet olen juonut, juon siis tämänkin, niin ota, jotta välttyisin synnistä!» No, miten tässä tapauksessa? Kaikkea, mitä vain tahdotte, elukka ja lurjus, mutta ei varas, ei varas lopullisesti, sillä jos olisin varas, niin varmastikaan en olisi tuonut takaisin toista puolta, vaan anastanut senkin. Nythän hän näkee, että kun kerran toin takaisin puolet, niin tuon loputkin, nimittäin nuo juodut, koetan koko elämäni ajan hankkia, teen työtä, mutta hankin ne ja annan takaisin. Näin ollen olen lurjus, mutta en varas, en varas, miten tahdottekin niin en varas!

— Otaksukaamme, että siinä on jonkin verran erotusta, — hymähti prokuraattori kylmästi. — Mutta omituista on kuitenkin, että te näette tässä niin kohtalokkaan erotuksen.

— Niin, minä näen siinä kohtalokkaan erotuksen! Lurjus voi olla jokainen, ja ehkäpä jokainen sitä onkin, mutta varas ei voi olla jokainen, vaan ainoastaan lurjusten lurjus. No, en minä ymmärrä noista hienoista erotuksista… Mutta varas on alhaisempi kuin lurjus, se on minun vakaumukseni. Kuulkaa: minä pidän rahoja kokonaisen kuukauden mukanani, huomenna voin päättää antaa ne takaisin enkä silloin enää ole lurjus, mutta minä en saa tuota päätöstä toimeen, siinä se on, vaikka joka päivä koetan päättää, vaikka joka päivä työnnän itseäni eteenpäin: »Tee päätös, tee päätös, lurjus», ja noin minä en koko kuukauteen saa päätöstä aikaan, siinä se! Mitä, onko se teidän käsityksenne mukaan hyvä, onko se hyvä?

— Sanokaamme, että se ei ole kovin hyvä, sen minä voin erinomaisesti ymmärtää enkä väitä vastaan, — vastasi prokuraattori hillitysti. — Ja lykätkäämme yleensä tuonnemmaksi kaikki väittely noista hienoista vivahduksista ja erotuksista, ja jospa taaskin suvaitsisitte siirtyä asiaan. Kysymys on nimenomaan siitä, että te ette ole nähnyt hyväksi vielä selittää meille, vaikka olemme kysyneet: mitä varten te alunperin jaoitte tuolla tavoin nuo kolmetuhatta, toisin sanoen joitte puolet ja panitte piiloon toisen puolen? Miksi nimenomaan piilotitte, mihin erikoisesti tahdoitte käyttää nuo erilleen otetut puolitoistatuhatta? Minä pidän kiinni tästä kysymyksestä, Dmitri Fjodorovitš.

— Ah, tosiaankin! — huudahti Mitja lyöden otsaansa. — Suokaa anteeksi, minä kiusaan teitä enkä selitä pääasiaa, muuten te olisitte ymmärtänyt silmänräpäyksessä, sillä tarkoituksessahan, tuossa tarkoituksessahan häpeä onkin! Näettekö, tuo vanhus, vainaja, hän kiusasi myötäänsä Agrafena Aleksadrovnaa, ja minä olin mustasukkainen, ajattelin silloin, että tämä horjuu minun ja hänen välillä; ajattelen joka päivä: mitä jos hän yhtäkkiä tekee päätöksensä, mitä jos hän kyllästyy kiusaamaan minua ja yhtäkkiä sanoo minulle: »Sinua minä rakastan enkä häntä, vie minut maailman ääreen!» Mutta minulla ei ole kuin pari kaksikymmenkopeekkaista; millä veisin, mitä silloin tekisin, — asiani olisi hukassa. Minähän en silloin tuntenut enkä ymmärtänyt häntä, minä luulin, että hän tahtoi rahaa eikä antaisi minulle anteeksi köyhyyttäni. Ja niinpä minä viekkaasti erotan puolet kolmestatuhannesta ja ompelen ne pussiin kylmäverisesti, ompelen aivan harkiten, teen sen jo ennen juominkeja, ja sitten, kun jo olin ommellut, lähden jäljelläolevalla puoliskolla juopottelemaan! Ei, se on alhaista! Oletteko nyt ymmärtänyt?

Prokuraattori alkoi ääneensä nauraa ja tutkintatuomari niinikään.

— Minun mielestäni oli suorastaan järkevää ja siveellistä, että hillitsitte itseänne ettekä juonut kaikkia rahoja, — hihitti Nikolai Parfenovitš, — sillä mitäs tässä on?

— Se, että minä varastin, se siinä on! Oi hyvä Jumala, te saatte minut kauhistumaan ymmärtämyksen puutteella! Kaiken aikaa, kun minä kannoin rintani päällä noita sinne kätkettyjä rahoja, minä joka päivä ja joka tunti sanoin itselleni: »Sinä olet varas, sinä olet varas!» Siksi minä olin niin hurja tämän kuukauden ajan, siksi minä tappelinkin ravintolassa, siksi myös pieksin isääni, kun tunsin olevani varas! En katsonut voivani enkä uskaltanut ilmaista edes veljelleni Aljošalle mitään noista puolestatoista tuhannesta: siinä määrin tunsin olevani konna ja roisto! Mutta tietäkää, että kaiken aikaa niitä kantaessani, minä samalla joka päivä ja joka hetki sanoin itselleni: »Ei, Dmitri Fjodorovitš, kenties sinä et vielä ole varas.» Miksi? Siksi juuri, että sinä voit huomenna mennä ja antaa nämä puolitoista tuhatta Katjalle. Ja vasta eilen minä päätin repäistä kaulastani pussini, kun menin Fenjan luota Perhotinille, mutta siihen hetkeen saakka en ollut päättänyt, ja heti kun olin sen reväissyt, sillä samalla hetkellä minusta tuli lopullisesti ja kiistämättömästi varas, varas ja kunniaton mies koko elämäni ajaksi. Minkä tähden? Sen tähden, että repäistessäni kaulastani pussin repäisin myös haaveeni mennä Katjan luo ja sanoa: »Minä olen lurjus, mutta en varas.» Ymmärrättekö nyt, ymmärrättekö?

— Miksi te juuri eilen illalla päätitte sen tehdä? — keskeytti Nikolai
Parfenovitš.

— Miksi? Hullunkurinen kysymys: siksi, että olin tuominnut itseni kuolemaan, kello viisi aamulla, täällä päivän koittaessa: »Samahan se on», ajattelin, »kuoleeko lurjuksena vaiko kunnon miehenä!» Mutta eihän, osoittautui, että se ei olekaan samantekevää! Uskotteko, herrat, ei se, ei se minua enimmän kiusannut tänä yönä, että minä olin tappanut vanhan palvelijan ja että minua uhkasi Siperia, ja milloin sitten? Juuri silloin, kun rakkauteni sai voiton ja taivas aukeni minulle uudestaan! Oi, se kiusasi, mutta ei niin paljon, ei missään tapauksessa niin paljon kuin tuo kirottu tietoisuus, että olin lopultakin repäissyt rinnaltani nuo kirotut rahat ja tuhlannut ne ja että siis nyt olin jo lopullisesti varas! Oi, herrat, sanon teille vieläkin sydänverelläni: paljon olen tullut tietämään tänä yönä! Olen oppinut sen, että ei vain lurjuksena eläminen ole mahdotonta, vaan myös lurjuksena kuoleminen on mahdotonta… Ei, herrat, on kuoltava kunniallisesti!…

Mitja oli kalpea. Hänen kasvonsa osoittivat murtuneisuutta ja kiusaantumista, siitä huolimatta, että hän oli äärettömän kiihtynyt.

— Minä alan teitä ymmärtää, Dmitri Fjodorovitš, — lausui pitkäveteisesti ja pehmeästi ja ikäänkuin osaaottavasti prokuraattori, — mutta kaikki tämä, sanokaa mitä tahdotte, johtuu minun käsitykseni mukaan vain hermoista… teidän sairaista hermoistanne, siinä se on. Ja miksi te esimerkiksi säästääksenne itsenne niin monilta, melkein koko kuukauden kestäneiltä kärsimyksiltä ette olisi voinut mennä ja antaa nuo puolitoista tuhatta sille henkilölle, joka oli ne teille uskonut, ja selvitettyänne asian hänen kanssaan miksi ette olisi voinut, silloiseen asemaanne nähden, joka teidän kuvauksenne mukaan oli niin kauhea, koettaa yhdistelmää, jommoinen aivan luonnollisesti nousee mieleen, nimittäin, miksi ette olisi voinut, tunnustettuanne kunnon miehen tavoin hänelle erehdyksenne, häneltä itseltään pyytää menoihinne tarvittavaa rahamäärää, jota hän jalosydämisyydessään ja nähden teidän hermostuksenne ei tietenkään olisi kieltäytynyt teille antamasta, varsinkaan asiapaperia vastaan taikkapa samanlaista vakuutta vastaan, jommoista te tarjositte kauppias Samsonoville ja rouva Hohlakoville? Pidättehän vielä edelleen tätä vakuutta täysiarvoisena?

Mitja punastui yhtäkkiä:

— Pidättekö te minua todellakin niin suurena konnana? On mahdotonta, että tarkoittaisitte totta!… — lausui hän paheksuvasti katsellen prokuraattoria silmiin ja ikäänkuin uskomatta, mitä oli tältä kuullut.

— Vakuutan teille, että tarkoitan totta… Miksi te luulette, että minä en puhuisi tosissani? — ihmetteli prokuraattori vuorostaan.

— Oi, miten alhaista semmoinen olisikaan! Herrat, tiedättekö te, että te kidutatte minua! Sama se, minä kerron teille kaikki, olkoon menneeksi, minä tunnustan teille nyt koko pirullisuuteni, mutta teen sen saattaakseni teidät häpeämään, ja te hämmästytte itsekin sitä, miten alhaisiin yhdistelmiin inhimilliset tunteet voivat alentua. Tietäkää siis, että minulla oli jo itselläni mielessä tuo yhdistelmä, se sama, josta te juuri puhuitte, prokuraattori! Niin, herrat, minunkin mieleeni nousi tuo ajatus tänä kirottuna kuukautena, niin että olin jo melkein päättänyt mennä Katjan luo, niin alhainen olin! Mutta mennä hänen luokseen, ilmoittaa hänelle uskottomuuteni ja tätä samaa uskottomuutta varten, tämän saman uskottomuuden täydelleen toteuttamiseksi, tämän uskottomuuden tuottamiin menoihin pyytää rahoja juuri häneltä, juuri Katjalta (pyytää, kuuletteko, pyytää!), ja sitten karata heti hänen luotaan toisen kanssa, hänen kilpailijansa, hänen vihamiehensä ja loukkaajansa kanssa, — hyväinen aika, tehän olette menettänyt järkenne, prokuraattori!

— Jospa en olekaan menettänyt järkeäni, mutta tietysti minä kiivastuksissani en tullut ajatelleeksi… mitä tulee juuri tuohon naiselliseen mustasukkaisuuteen… jos tässä todellakin saattoi olla mustasukkaisuutta, kuten vakuutatte… niin, ehkäpä tässä on jotakin sen tapaista, — naurahti prokuraattori.

— Mutta se olisi ollut jo niin suurta roistomaisuutta, — sanoi Mitja lyöden rajusti nyrkkiään pöytään, — se olisi ollut jo niin haisevaa, etten tiedä sen vertaista! Tiedättekö te, että hän olisi voinut antaa minulle nuo rahat, ja olisi antanutkin, varmasti olisi antanut, kostaakseen minulle, olisi antanut kostosta nauttiakseen, halveksumisesta minua kohtaan olisi antanut, sillä hänkin on infernaalinen sielu ja nainen, jonka viha on voimakas! Minä olisin ottanut rahat, oi, olisin ottanut, olisin ottanut, ja silloin koko elämäni… oi, Jumala! Antakaa anteeksi, herrat, minä huudan siksi näin kovasti, että tuo ajatus oli mielessäni niin äskettäin, vielä toissa päivänä, juuri silloin kun minä yöllä puuhasin Ljagavyin kanssa, niin, ja eilenkin, koko eilisen päivän, minä muistan sen, aivan tuohon tapaukseen asti…

— Mihin tapaukseen? — kysäisi Nikolai Parfenovitš uteliaana, mutta
Mitja ei sitä kuullut.

— Olen tehnyt teille kauhean tunnustuksen, — lopetti hän synkästi. — Päättäkää, minkä arvoinen se on, herrat. Mutta ei se riitä, ei siinä ole kyllin, että arvioitte sen, älkää arvioiko, vaan pitäkää sitä arvossa, mutta jos ette sitä tee, jos tämäkin menee ohi sielujenne, silloin te suorastaan ette kunnioita minua, herrat, sanon teille sen, ja minä kuolen häpeästä, että olen tehnyt tunnustukseni teidänkaltaisillenne! Oi, minä ammun itseni! Mutta minä näen jo, minä näen, että te ette usko minua! Kuinka, aioitte siis kirjoittaa tämänkin muistiin? — huudahti hän pelästyneenä.

— Sen, mitä te juuri sanoitte, — lausui Nikolai Parfenovitš katsellen häntä ihmeissään, — nimittäin että te aivan viimeiseen hetkeen asti yhä vielä aiotte mennä neiti Verhovtsevin luo pyytämään häneltä tuota rahasummaa… Vakuutan teille, että se on meille hyvin tärkeä todistus, Dmitri Fjodorovitš, nimittäin koko tuohon tapaukseen nähden… ja varsinkin teille tärkeä.

— Armahtakaa, herrat, — Mitja löi käsiään yhteen, — jättäkää edes tämä kirjoittamatta, hävetkää! Minähän olen niin sanoakseni repäissyt sieluni kahtia teidän edessänne, mutta te käytätte tilaisuutta hyväksenne ja kopeloitte sormillanne repeämän kummassakin puolikkaassa… Oi, Jumala!

Hän peitti epätoivoissaan kasvonsa käsiinsä.

— Älkää olko niin levoton, Dmitri Fjodorovitš, — lopetti prokuraattori, — kaiken sen, mitä nyt on kirjoitettu muistiin, te saatte myöhemmin itse kuulla ja sen, mitä ette hyväksy, me muutamme teidän sanojenne mukaan, mutta nyt minä esitän teille erään pikku kysymyksen vielä kolmannen kerran: eikö todellakaan kukaan, ei kerrassaan kukaan saanut teiltä kuulla noista rintapussiin ompelemistanne rahoista? Sitä on, sanon teille, melkein mahdotonta ajatella.

— Ei kukaan, ei kukaan, minä sanoin sen, olette aivan oikein ymmärtänyt! Jättäkää minut rauhaan.

— Olkaa hyvä, tämä asia on selvitettävä, ja siihen on vielä paljon aikaa, mutta ajatelkaahan nyt itse: meillä on kenties kymmeniä todistuksia siitä, että te nimenomaan itse levititte tietoa ja huusittekin joka paikassa kolmestatuhannesta, jotka olitte tuhlannut, kolmesta eikä puolestatoista, ja nytkin, kun teille eilen ilmestyi rahoja, te myös ennätitte antaa monen tietää, että taas olitte tuonut mukananne rahaa kolmetuhatta.

— Teillä ei ole käsissänne kymmeniä, vaan satoja todistuksia, kaksisataa todistusta, kaksisataa ihmistä on kuullut, tuhat on kuullut! — huudahti Mitja.

— No, siinä sen näette, kaikki, kaikki todistavat. Täytyyhän sanan kaikki merkitä jotakin.

— Se ei merkitse mitään, minä valehtelin, ja minun mukanani alkoivat kaikki valehdella.

— Miksi teidän sitten oli niin tarpeellista »valehdella», miten te sen selitätte?

— Piru sen tietää. Kenties kerskailun halusta… niin… että olin juonut niin paljon rahaa… Kenties sitä varten, että unohtaisin nuo pussiin ommellut rahat… niin, siitä syystä juuri… perhana… monettako kertaa te kysytte tätä? No niin, valehtelin ja sillä hyvä, kun tulin valehdelleeksi, niin en ruvennut enää oikomaan. Mistä syystä ihminen toisinaan valehtelee?

— Sitä on hyvin vaikea ratkaista, Dmitri Fjodorovitš, mistä syystä ihminen valehtelee, — lausui prokuraattori painokkaasti. — Sanokaa kuitenkin, oliko se teidän mainitsemanne kaulapussi iso?

— Ei, ei ollut iso.

— Minkä kokoinen osapuilleen?

— Sen kokoinen kuin sataruplanen kahtia taitettuna.

— Näyttäisittekö mieluummin meille tilkut? Nehän ovat jossakin teidän saatavissanne.

— Äh, perhana… mitä typeryyksiä… en minä tiedä, missä ne ovat.

— Mutta sallikaahan: missä ja milloin te otitte pussin kaulastanne?
Tehän ette, kuten itse olette todistanut, käynyt kotonanne?

— Kun olin lähtenyt Fenjan luota ja olin menossa Perhotinin luo, niin matkan varrella repäisin pussin kaulastani ja otin siitä rahat.

— Pimeässäkö?

— Ei kai siihen kynttilää tarvittu? Tein sen sormellani silmänräpäyksessä.

— Ilman saksia, kadulla?

— Luullakseni torilla; mihin siinä saksia olisi tarvittu? Vanha riepu repesi heti.

— Mihin te sen sitten panitte?

— Viskasin sinne.

— Mihin nimenomaan?

— Torille, ylimalkaan torille! Piru sen tietää, mihin paikkaan torille.
Mitä te siitä kysytte?

— Se on tavattoman tärkeätä, Dmitri Fjodorovitš: esineellisiä todistuskappaleita juuri teidän hyväksenne, kuinka ette ota tätä ymmärtääksenne? Kuka teitä auttoi pussin ompelemisessa kuukausi sitten?

— Ei kukaan auttanut, itse ompelin.

— Osaatteko te ommella?

— Sotilaan pitää osata ommella, eikä mokomassa tarvita mitään taitoakaan.

— Mistä otitte ainekset, toisin sanoen rievun, jonka sisään ompelitte?

— Ettehän vain tee pilaa?

— Ei ollenkaan, eikä meillä ole mitään aihetta pilantekoon, Dmitri
Fjodorovitš.

— En muista, mistä otin rievun, jostakin sen otin.

— Kuinka sitä nyt on niin vaikea muistaa?

— En totisesti muista, kenties olen repäissyt jostakin alusvaatteistani.

— Tämä on hyvin mielenkiintoista: teidän asunnostanne voitaisiin löytää se kappale, mahdollisesti paita, josta olette repäissyt palasen. Mitä tämä riepu oli: palttinaako, aivinaako?

— Piru sen tietää mitä. Odottakaahan… Luullakseni en repäissyt sitä mistään. Se oli sertinkiä… Minä ompelin rahat luullakseni emännän myssyyn.

— Emännän myssyyn?

— Niin, minä pimitin sen häneltä.

— Kuinka pimititte?

— Näettekö, minä tosiaankin, muistelen nyt, tulin jotenkuten vieneeksi erään myssyn rievuiksi tai kenties pyyhkiäkseni kynää. Otin sen salaa, sillä se oli mihinkään kelpaamaton rätti, tilkut kuljeksivat huoneessani, ja kun minulla oli nuo puolitoista tuhatta, niin otin tilkun ja ompelin siihen… Juuri noihin riepuihin luullakseni ompelin. Vanha sertinkinen roska, tuhat kertaa pesty.

— Muistatteko tuon nyt varmasti?

— En tiedä, muistanko varmasti. Luullakseni myssyn. No, vähätpä siitä!

— Siinä tapauksessa teidän emäntänne voisi ainakin muistaa, että häneltä oli kadonnut tuo kapine?

— Ei ensinkään, hän ei kaivannut sitä ollenkaan. Vanha rätti, sanon teille, vanha rätti, ei kerrassaan minkään arvoinen.

— Entä mistä otitte neulan ja rihmaa?

— Minä lopetan, en tahdo jatkaa. Riittää! — suuttui Mitja viimein.

— Ja onpa ihmeellistä, että te olette jo kokonaan unohtanut, mihin paikkaan torille te viskasitte tuon… pussin.

— Antakaa huomenna lakaista tori, ehkäpä löydätte, — naurahti Mitja. — Riittää, herrat, riittää, — päätti hän kiusaantuneella äänellä. — Minä näen selvästi: te ette ole uskonut minua! Ette missään kohti, ettekä hitustakaan! Syy on minun eikä teidän, ei olisi pitänyt tuppautua. Miksi, miksi minä saastutinkaan itseni tunnustamalla salaisuuteni! Teitä se naurattaa, minä näen sen silmistänne. Te olette johtanut minut siihen, prokuraattori! Laulakaa itsellenne hymni, jos voitte… Olkaa kirotut, kiduttajat!

Hän painoi päänsä alas ja peitti kasvonsa käsiinsä. Prokuraattori ja tutkintatuomari olivat vaiti. Minuutin kuluttua hän nosti päänsä ja katsoi heihin aivan kuin ei ajattelisi mitään. Hänen kasvonsa ilmaisivat jo täydellistä, jo lähtemätöntä epätoivoa, ja hän oli omituisen äänetön, istui eikä näyttänyt mitään tajuavan. Mutta asia oli saatettava loppuun: oli siirryttävä todistajien kuulusteluun, jota ei voinut lykätä toistaiseksi. Kello oli kahdeksan aamulla. Kynttilät oli jo kauan sitten sammutettu. Mihail Makarovitš ja Kalganov, jotka koko kuulustelun ajan olivat myötäänsä tulleet huoneeseen ja poistuneet siitä, lähtivät molemmat taas tällä kertaa ulos. Prokuraattori ja tutkintatuomari olivat myös hyvin väsyneen näköisiä. Alkava aamu oli sateinen, koko taivas oli vetäytynyt pilveen, ja satoi kuin saavista kaataen. Mitja katseli tylsästi ikkunoita.

— Saanko minä katsoa ikkunasta? — kysyi hän äkkiä Nikolai
Parfenovitšilta.

— Oi, miten paljon vain haluatte, — vastasi tämä.

Mitja nousi ja meni ikkunan luo. Sade löi ikkunain vihertäviä ruutuja vastaan. Suoraan ikkunan alla näkyi likainen tie ja edempänä, sateen hämärässä, mustia, köyhiä, surkeita mökkirivejä, jotka näyttivät sateessa tulleen entistään mustemmiksi ja köyhemmiksi. Mitja muisti »kultakutrisen Foiboksen» ja miten hän oli aikonut ampua itsensä sen ensimmäisen säteen kimmeltäessä. »Kenties tämmöisenä aamuna olisi ollutkin parempi», naurahti hän ja kääntyi äkkiä, heilauttaen kättään ylhäältä alaspäin, »kiduttajien» puoleen.

— Herrat! — huudahti hän. — Minähän näen olevani hukassa. Mutta hän? Sanokaa minulle hänestä, rukoilen teitä, joutuuko hänkin tuhon omaksi minun kanssani? Hänhän on syytön, hänhän oli eilen poissa suunniltaan huutaessaan olevansa »kaikkeen syypää». Hän ei ole mihinkään syypää! Olen ollut murheissani koko yön istuessanne seurassanne… Eikö saa, ettekö voi sanoa minulle: mitä te nyt teette hänelle?

— Rauhoittukaa ehdottomasti tässä suhteessa, Dmitri Fjodorovitš, — vastasi heti ja ilmeisesti kiiruhtaen prokuraattori, — meillä ei toistaiseksi ole minkäänlaisia merkittäviä syitä edes pienimmässäkään määrässä häiritä henkilöä, jota kohtaan te tunnette niin suurta mielenkiintoa. Jutun myöhemmissä vaiheissa on asian laita toivoakseni oleva sama… Me päinvastoin teemme tässä suhteessa kaiken, mikä suinkin on mahdollista meidän puoleltamme. Olkaa täysin levollinen.

— Herrat, minä kiitän teitä, tiesinhän minä, että te kuitenkin olette rehellisiä ja oikeudenmukaisia miehiä kaikesta huolimatta. Te otitte pois taakan sydämeltäni… No, mitä me nyt teemme? Minä olen valmis.

— Pitäisipä kiirehtiä. Täytyy viipymättä ryhtyä kuulustelemaan todistajia. Kaiken tämän täytyy välttämättömästi tapahtua teidän läsnäollessanne, ja siksi…

— Mutta eikö juotaisi ensin teetä? — keskeytti Nikolai Parfenovitš. —
Luullakseni olemme sen jo ansainneet!

Päätettiin, että jos alhaalla on teetä valmiina (koska Mihail Makarovitš varmaankin oli mennyt »teetä vetelemään»), niin juodaan lasi ja sitten »jatketaan jatkamasta päästyäkin». Varsinainen teenjuonti ja »haukkaaminen» lykättäisiin vapaampaan aikaan. Alhaalla oli todellakin teetä, ja sitä toimitettiin nopeasti ylös. Mitja aluksi kieltäytyi ottamasta lasia, jonka Nikolai Parfenovitš hänelle ystävällisesti tarjosi, mutta pyysi sitten sitä itse ja joi sen hyvällä halulla. Yleensä hän oli ihmeen kärsivän näköinen. Olisi luullut, ettei hänen jättiläisvoimilleen merkinnyt mitään yhden yön juominki ja sen ohella vaikkapa miten voimakkaat vaikutelmat. Mutta hän itse tuskin tunsi istuvansa, ja aika ajoin alkoivat kaikki esineet liikkua ja pyöriä hänen silmissään. »Vielä vähän, ja minä kenties alan hourailla», ajatteli hän itsekseen.

8.

Todistajain kertomus. Lapsukainen.

Todistajien kuulustelu alkoi. Mutta me emme jatka enää kertomustamme niin seikkaperäisesti kuin olemme sen tähän asti esittäneet. Siksi jätämmekin kuvaamatta, kuinka Nikolai Parfenovitš teroitti mieleen jokaiselle esiin kutsutulle todistajalle, että tämän oli puhuttava totuuden ja omantunnon mukaisesti ja että hänen myöhemmin oli toistettava tämä todistuksensa valaehtoisesti. Samoin, kuinka jokaista todistajaa vaadittiin lopuksi allekirjoittamaan pöytäkirja, joka sisälsi hänen todistuksensa, y.m. y.m. Huomautamme vain yhdestä seikasta, nimittäin että pääkohta, johon kuulustelijain koko huomio oli kiintynyt, oli ensi sijassa yhä edelleen tuo kysymys kolmesta tuhannesta, t.s. oliko niitä kolme vai puolitoista ensimmäisellä kerralla, Dmitri Fjodorovitšin ensimmäisten juominkien aikana täällä Mokrojessa kuukausi takaperin ja oliko rahoja kolme vaiko puolitoista tuhatta eilen, Dmitri Fjodorovitšin toisten juominkien aikana. Voi, kaikki todistukset, jokikinen, olivat Mitjaa vastaan, eikä yksikään puhunut hänen puolestaan, ja eräät todistukset toivat esille myös uusia, melkein tyrmistyttäviä seikkoja, jotka kumosivat hänen kertomuksensa. Ensimmäiseksi kuulusteltiin Trifon Borisytšia. Hän seisoi tutkijain edessä vähääkään pelkäämättä, päinvastoin hänen ulkomuotonsa osoitti ankaraa ja vakavaa paheksumista syytettyä kohtaan, ja se teki hänet epäämättömästi tavattoman uskottavan ja oman arvonsa tuntevan näköiseksi. Hän puhui vähän ja hillitysti, odotti kysymyksiä, vastasi täsmällisesti ja harkitusti. Varmasti ja empimättä hän todisti, että kuukausi sitten ei rahojen menetys voinut olla kolmea tuhatta pienempi ja että täällä kaikki talonpojat todistavat kuulleensa kolmesta tuhannesta itseltään »Mitri Fjodorovitšilta». »Miten paljon rahaa he heittelivätkään yksistään mustalaistytöille. Jo näille yksistään meni ehkä tuhannen verran.»

— En antanut ehkä viittäsataakaan, — huomautti tähän synkästi Mitja, — en vain tullut laskeneeksi silloin, olin päissäni, vahinko kyllä…

Mitja istui tällä kertaa syrjässä, selkä verhoihin päin, oli surullisen ja väsyneen näköinen, aivan kuin olisi tahtonut sanoa: »Äh, todistakaa mitä tahdotte, nyt se on samantekevää!»

— Yli tuhannen meni niille, Mitri Fjodorovitš, — väitti Trifon Borisytš varmasti vastaan, — te paiskelitte turhanpäiväisesti menemään, ja he nostivat maasta. Nehän ovat varkaita ja roistoja, hevosvarkaita ne ovat, ne on karkoitettu täältä pois, muuten ne kenties itse todistaisivat, paljonko hyötyivät teistä. Näin itse teidän käsissänne silloin rahat, — en tosin niitä laskenut, te ette antanut sitä tehdä, se on totta, — mutta muistan sen silmämäärältä, oli paljon enemmän kuin puolitoista tuhatta… Kaikkea muuta kuin puolitoista! Olemme mekin rahaa nähneet, osaamme arvostella…

Eiliseen rahamäärään nähden taas Trifon Borisytš todisti suorastaan, että Dmitri Fjodorovitš oli itse heti hevosesta noustuaan ilmoittanut hänelle tuoneensa kolmetuhatta.

— Tokkohan, Trifon Borisytš, — väitti Mitja vastaan, — näinköhän minä tosiaankin noin täsmällisesti ilmoitin tuoneeni kolmetuhatta?

— Niin sanoitte, Mitri Fjodorovitš. Andrein kuullen sanoitte. Hän on täällä, tuo samainen Andrei, ei ole vielä lähtenyt pois, kutsukaa hänet. Ja tuolla salissa kestitessänne kuoroa te suoraan huusitte jättävänne tänne kuudennen tuhannen — se on entisten kanssa, sillä tavoin se on ymmärrettävä. Stepan ja Semjon kuulivat, ja Pjotr Fomitš Kalganov seisoi silloin vieressänne, kenties hekin muistavat…

Todistajan lausunto kuudennesta tuhannesta teki tavattoman vaikutuksen tutkijoihin. Uusi sanontatapa miellytti: kolme ja kolme, siis kuusi, kolme tuhatta siis silloin ja kolme tuhatta nyt, siitä tuli kuusi, lasku oli selvä.

Kuulusteltiin kaikkia Trifon Borisytšin mainitsemia talonpoikia, Stepania ja Semjonia, kyytimies Andreita ja Pjotr Fomitš Kalganovia. Talonpojat ja kyytimies vahvistivat empimättä oikeaksi Trifon Borisytšin todistuksen. Sitäpaitsi kirjoitettiin erityisesti vielä muistiin Andrein kertoman mukaan hänen keskustelunsa Mitjan kanssa matkalla siitä, »mihin minä Dmitri Fjodorovitš joudun: taivaaseenko vai helvettiin, ja saanko minä anteeksi toisessa maailmassa vai enkö?» »Psykologi» Ippolit Kirillovitš kuunteli kaikkea tätä hieno hymy huulillaan ja suositteli lopuksi »asiakirjoihin liitettäväksi» myös tämän todistajan lausunnon siitä, minne Dmitri Fjodorovitš joutuu.

Kalganov tuli kutsuttuna sisälle vastahakoisesti, nyrpeänä, oikukkaana, ja puheli prokuraattorin ja Nikolai Parfenovitšin kanssa sillä tavoin kuin olisi nähnyt heidät ensimmäistä kertaa elämässään, vaikka hän oli heidän vanha ja jokapäiväinen tuttunsa. Hän alkoi sanomalla, että hän »ei tiedä tästä mitään eikä tahdokaan tietää». Mutta selville kävi, että hän oli kuullut tuon puheen kuudennesta tuhannesta ja hän myönsi sillä hetkellä seisoneensa Mitjan vieressä. Hänen nähdäksensä oli Mitjalla käsissään rahoja »en tiedä minkä verran». Sen hän todisti todeksi, että puolalaiset olivat nylkeneet korttipelissä. Hän selitti myös, kun asiaa uudelleen kyseltiin, että sitten kuin puolalaiset oli ajettu pois, Mitjan ja Agrafena Aleksandrovnan asiat olivat todellakin parantuneet ja että Agrafena Aleksandrovna oli itse sanonut rakastavansa Mitjaa. Agrafena Aleksandrovnasta hän puhui pidättyvästi ja kunnioittavasti, aivan niinkuin tämä olisi ollut parhaisiin piireihin kuuluva rouvashenkilö, eikä hän kertaakaan käyttänyt hänestä Grušenjka-nimitystä. Huolimatta siitä, että nuoresta miehestä ilmeisesti oli vastenmielistä esiintyä todistajana, Ippolit Kirillovitš kuulusteli häntä kauan ja sai vasta häneltä tietää kaikki yksityiskohdat siitä, mikä oli ollut niin sanoakseni Mitjan »romaani» tänä yönä. Mitja ei kertaakaan keskeyttänyt Kalganovia. Viimein nuorukainen päästettiin menemään, ja hän poistui salaamatta paheksumistaan.

Kuulusteltiin myös puolalaisia. Vaikka he olivatkin huoneessaan käyneet makaamaan, niin he eivät olleet nukkuneet koko yönä, ja viranomaisten tultua he olivat nopeasti pukeutuneet ja laittautuneet kuntoon ymmärtäen itsekin, että heitäkin ehdottomasti kutsutaan kuultaviksi. He saapuivat arvokkaasti, vaikka jonkin verran pelkäsivätkin. Selville kävi, että päämies, t.s. pieni herra, oli virkaeron saanut kahdennentoista arvoluokan virkamies, oli palvellut Siperiassa eläinlääkärinä ja hänen sukunimensä oli Mussjalovitš. Herra Vrublevski taasen oli vapaasti ammattiaan harjoittava hammaslääkäri. He molemmat alkoivat heti huoneeseen tultuaan, Nikolai Parfenovitšin kysymyksistä huolimatta, vastailla sivulla seisovalle Mihail Makarovitšille pitäen tietämättömyydessään häntä korkeimpana viranomaisena täällä ja nimittäen häntä joka sanan jälkeen »herra everstiksi». Ja vasta useamman kerran jälkeen ja Mihail Makarovitšin itsensä siitä huomautettua he hoksasivat, että oli vastauksineen käännyttävä ainoastaan Nikolai Parfenovitšin puoleen. Huomattiin, että he osasivat puhua venäjää aivan virheettömästi, muutamien sanojen ääntämistä lukuunottamatta. Suhteistaan Grušenjkaan, entisistä ja nykyisistä, alkoi herra Mussjalovitš tehdä selkoa kiihkeästi ja ylpeästi, niin että Mitja heti menetti kärsivällisyytensä ja huusi, ettei hän salli »lurjuksen» puhua hänen kuullen tällä tavoin. Herra Mussjalovitš kiinnitti heti huomiota sanaan »lurjus» ja pyysi merkitsemään sen pöytäkirjaan. Mitja alkoi kiehua kiukusta.

— Lurjus on, lurjus! Pankaa tämäkin pöytäkirjaan ja pankaa siihen myös, että minä pöytäkirjasta huolimatta kuitenkin huudan, että hän on lurjus! — huusi hän.

Vaikka Nikolai Parfenovitš ottikin tämän pöytäkirjaan, niin hän osoitti tässä epämiellyttävässä tapauksessa erittäin kiitettävää asiallisuutta ja järjestelykykyä: annettuaan ankaran huomautuksen Mitjalle hän itse lakkasi kyselemästä enempää asian romanttisesta puolesta ja siirtyi nopeasti oleelliseen. Tässä puolessa asiaa herätti tutkijoissa tavatonta mielenkiintoa eräs herrojen todistus: se nimittäin, miten Mitja toisessa huoneessa oli koettanut lahjoa herra Mussjalovitšin ja tarjonnut hänelle kolmea tuhatta luopumisrahoja, siten että hän saisi seitsemänsataa ruplaa käteistä ja loput kaksituhatta kolmesataa »jo huomisaamuna kaupungissa», jolloin Mitja oli antanut kunniasanansa ja selittänyt, että täällä, Mokrojessa, hänellä ei ole mukanaan niin paljon rahaa ja että rahat ovat kaupungissa. Mitja huomautti kiivaasti, että hän ei ollut sanonut antavansa varmasti huomenna kaupungissa, mutta herra Vrublevski vahvisti todistuksen oikeaksi ja Mitja itsekin hetkisen ajateltuaan myönsi nyrpeästi, että kenties oli niin tapahtunut kuin herrat sanovat, hän oli silloin ollut kiihdyksissä ja saattanut tosiaankin niin sanoa. Prokuraattori takertui kovin todistukseen: tutkimusta varten oli osoittautunut selväksi (kuten myöhemmin suorastaan pääteltiinkin), että puolet tai osa Mitjan käsiin joutuneista kolmesta tuhannesta oli saattanut jäädä piiloon kaupunkiin, mahdollisesti ne myös oli saatettu piilottaa jonnekin täällä Mokrojessa, niin että täten selvisi sekin tutkimuksen kannalta pulmallinen asianhaara, että Mitjan hallusta oli löydetty ainoastaan kahdeksansataa ruplaa — asianhaara, joka tähän saakka oli ollut tosin ainoa ja verraten vähäpätöinen, mutta kuitenkin jonkinmoinen todistuskappale Mitjan hyväksi. Nyt oli tuo ainoakin hänen väitteitään tukeva todistus kumottu. Prokuraattorin kysymykseen: mistä hän olisi ottanut jäljelläolevat kaksituhatta kolmesataa antaakseen huomenna herralle, jos hän kerran itse väittää, että hänellä oli kaikkiaan ainoastaan puolitoista tuhatta, ja kuitenkin hän oli antanut herralle vakuudeksi kunniasanansa, Mitja vastasi lujasti, että hänen aikomuksenaan ei ollut tarjota »puolalaisrahjukselle» huomenna rahoja, vaan muodollisesti pätevä hänen Tšermašnjan maatilaan kohdistuvien oikeuksiensa luovutus, noiden samojen oikeuksien, joita hän oli tarjonnut Samsonoville ja rouva Hohlakoville. Prokuraattori suorastaan naurahti »verukkeen yksinkertaisuudelle».

— Ja luuletteko te, että hän olisi suostunut ottamaan nämä »oikeudet» käteisten kahdentuhannen kolmensadan ruplan asemasta?

— Olisi ehdottomasti suostunut, — tokaisi Mitja kiihkeästi. — Hyväinen aika, hänhän olisi voinut tässä saada ei vain kaksi, vaan neljä, jopa kuusi tuhatta! Hän olisi heti palkannut omat advokaattinsa, puolalaiset ja juutalaiset, ja he olisivat riidelleet ukolta pois ei vain kolmea tuhatta, vaan koko Tšermašnjan.

Tietysti herra Mussjalovitšin todistus otettiin hyvin tarkasti pöytäkirjaan. Sen jälkeen herrat saivatkin mennä. Korttipelissä nylkemisestä sitävastoin ei mainittu juuri mitään. Nikolai Parfenovitš oli muutenkin kovin kiitollinen eikä tahtonut vaivata heitä tyhjänpäiväisillä asioilla, varsinkin kun se oli ollut vain jonninjoutavaa riitaa juovuspäissä korttipöydässä eikä mitään muuta. Vähänkö oli juotu ja remuttu sinä yönä… Niin että rahat, kaksisataa ruplaa, jäivät kuin jäivätkin herrojen taskuun.

Sitten kutsuttiin sisälle ukko Maksimov. Hän saapui arkaillen, tuli lyhyin askelin pöydän luo, oli tukka pörröllään ja hyvin surullisen näköinen. Koko ajan hän oli hakenut turvaa Grušenjkan läheisyydestä, istunut ääneti hänen seurassaan ja »yhtäkkiä alkanut nyyhkyttää ja pyyhkiä silmiään siniruutuisella nenäliinallaan», kuten myöhemmin kertoi Mihail Makarovitš. Niin että Grušenjka itse oli häntä rauhoitellut ja lohdutellut. Ukko pahainen tunnusti heti kyynelsilmin, että hän oli syyllinen, että oli ottanut Dmitri Fjodorovitšilta lainaksi »kymmenen ruplaa, köyhyydessäni», ja että oli valmis maksamaan sen takaisin… Nikolai Parfenovitšin suoraan kysymykseen: eikö hän ollut huomannut, miten paljon nimenomaan Dmitri Fjodorovitšilla oli rahoja käsissä, koska hän oli lähempää kuin kukaan muu nähnyt rahat tämän käsissä, kun sai tältä lainaksi, — vastasi Maksimov hyvin varmasti, että rahoja oli »kaksikymmentä tuhatta».

— Oletteko te milloinkaan ennen nähnyt kahtakymmentä tuhatta? — kysyi
Nikolai Parfenovitš hymyillen.

— Olenhan toki, en tosin kahtakymmentä, vaan seitsemän, kun minun vaimoni panttasi kyläni. Hän antoi minun vain kaukaa katsella niitä, kerskui edessäni. Se oli hyvin iso tukku, kaikki sadan ruplan seteleitä. Dmitri Fjodorovitšilla olivat kaikki rahat niinikään sataruplasia…

Hänet päästettiin pian menemään. Lopulta oli myös Grušenjkan vuoro. Tutkijat näyttivät pelkäävän sitä vaikutusta, minkä tämän tulo voisi tehdä Dmitri Fjodorovitšiin, ja Nikolai Parfenovitš mutisi hänelle muutamia kehoituksen sanojakin, mutta vastaukseksi hänelle Mitja painoi ääneti päänsä alas antaen siten tietää, että »epäjärjestystä ei synny». Grušenjkan toi sisälle itse Mihail Makarovitš. Grušenjka tuli ankaran ja juron, näennäisesti miltei tyynen näköisenä ja istuutui hiljaa hänelle osoitetulle tuolille vastapäätä Nikolai Parfenovitšia. Hän oli hyvin kalpea, hänellä näytti olevan vilu, ja hän kääriytyi tarkoin kauniiseen mustaan hartialiinaansa. Todellakin hän silloin alkoi tuntea lieviä kuumeen puistatuksia — se oli alkua pitkälliseen sairauteen, jota hän sitten tämän yön jälkeen joutui potemaan. Hänen ankara näkönsä, suora ja vakava katseensa ja rauhallinen esiintymistapansa tekivät kaikkiin sangen edullisen vaikutuksen. Nikolai Parfenovitš suorastaan jonkin verran »viehättyikin». Hän tunnusti itse, kertoessaan myöhemmin jossakin tästä, että vasta sillä kertaa hänelle valkeni, miten »kaunis muodoltaan» tuo nainen oli, jonka hän kyllä ennenkin oli nähnyt mutta pitänyt aina vain jonkinmoisena »maalais-hetairana». »Hänen käytöstapansa on aivan kuin korkeimpien piirien», laverteli hän kerran innostuneena jossakin naisseurassa. Mutta hänen puheensa herätti suurta paheksumista, ja häntä sanottiin sen takia heti »veitikaksi», mihin hän oli sangen tyytyväinen. Huoneeseen astuessaan Grušenjka katsahti vain kuin sivumennen Mitjaan, joka vuorostaan katseli häntä levottomasti, mutta nähdessään Grušenjkan Mitjakin samassa rauhoittui. Ensimmäisten välttämättömien kysymysten ja kehoitusten jälkeen Nikolai Parfenovitš, tosin hieman tavoitellen, mutta kuitenkin pysyen hyvin kohteliaan näköisenä, kysyi häneltä: »Missä suhteissa olette ollut entiseen luutnanttiin Dmitri Fjodorovitš Karamazoviin?» Tähän vastasi Grušenjka hiljaa ja varmasti:

— Hän oli tuttuni, tuttuna otin häntä vastaan viime kuukauden aikana.

Seuraaviin uteleviin kysymyksiin hän vastasi suoraan ja täysin avomielisesti, että vaikka Mitja häntä »joinakin hetkinä» miellyttikin, niin hän ei ollut tätä rakastanut, vaan pannut hänen päänsä pyörälle »inhoittavan ilkeyteni tähden», aivan samoin kuin tuon »ukkorahjuksenkin»; hän oli nähnyt, että Mitja oli hyvin mustasukkainen hänen tähtensä Fjodor Pavlovitšille ja kaikille, mutta se oli vain tuottanut huvia hänelle. Fjodor Pavlovitšin luo hän ei ollenkaan ollut koskaan aikonutkaan mennä, oli vain pitänyt tätä pilkkanaan. — Koko tuon kuukauden aikana ei minulla ollut aikaa välittää heistä kummastakaan; minä odotin toista miestä, joka oli syyllinen minun edessäni… Mutta luulen, — lopetti hän, — ettei teillä ole mitään syytä ruveta tästä utelemaan eikä minulla ole syytä teille mitään vastata, sillä tämä on minun yksityinen asiani.

Niin Nikolai Parfenovitš heti menettelikin: »romanttisiin» kohtiin hän ei enää sen enempää takertunut, vaan siirtyi suoraan asian vakavaan puoleen, t.s. yhä vielä tuohon tärkeimpään kysymykseen kolmesta tuhannesta. Grušenjka vahvisti todeksi, että Mokrojessa kuukausi takaperin oli todellakin tuhlattu kolmetuhatta ruplaa, ja vaikka hän ei itse ollutkaan laskenut rahoja, niin hän oli kuullut Dmitri Fjodorovitšilta itseltään, että niitä oli kolmetuhatta ruplaa.

— Sanoiko hän sen teille kahden kesken vaiko jonkun läsnäollessa, vai kuulitteko te hänen puhuvan vain muille teidän läsnäollessanne? — tiedusti prokuraattori heti.

Siihen Grušenjka sanoi kuulleensa sen ihmisten läsnäollessa, kuulleensa hänen puhuvan sitä toisille ja kuulleensa myös kahden kesken häneltä itseltään.

— Kuulitteko hänen kanssaan kahden ollessanne yhden kerran vaiko useammin? — tiedusti taas prokuraattori ja sai vastaukseksi, että Grušenjka oli kuullut useamman kerran.

Ippolit Kirillovitš oli hyvin tyytyväinen tähän todistukseen.
Jatketuista kyselyistä selvisi myös, että Grušenjka tiesi, mistä nuo
rahat olivat peräisin, ja että Dmitri Fjodorovitš oli ottanut ne
Katerina Ivanovnalta.

— Ettekö te kuullut vaikkapa vain yhden kerran, että rahoja ei kuukausi takaperin pantu menemään kolmea tuhatta, vaan vähemmän, ja että Dmitri Fjodorovitš pani niistä ihan puolet talteen itseään varten?

— En, sitä minä en ole milloinkaan kuullut, — todisti Grušenjka.

Selvisi vielä sekin, että Mitja päinvastoin oli usein sanonut hänelle tämän kuukauden kuluessa, ettei hänellä ollut rahaa kopeekkaakaan. — Odotti yhä saavansa isältään, — lopetti Grušenjka.

— Mutta eikö hän puhunut joskus teidän kuultenne… tai jotenkin sivumennen tai suutuksissaan, — puuttui äkkiä puheeseen Nikolai Parfenovitš, — että hän aikoo tehdä murhayrityksen isäänsä vastaan?

— Oh, puhui! — huokasi Grušenjka.

— Kerran vai useita kertoja?

— Muutaman kerran mainitsi siitä, aina vihapäissään.

— Ja uskoitteko te, että hän sen tekee?

— En, en koskaan uskonut! — vastasi Grušenjka lujasti. — Luotin hänen kunnollisuuteensa.

— Hyvät herrat, sallikaa, — huudahti äkkiä Mitja, — sallikaa sanoa teidän kuultenne Agrafena Aleksandrovnalle vain yksi sana.

— Puhukaa, — suostui Nikolai Parfenovitš.

— Agrafena Aleksandrovna, — lausui Mitja nousten seisomaan, — usko
Jumalaa ja minua: eilen murhatun isäni vereen olen minä viaton!

Tämän lausuttuaan Mitja taas istuutui tuolilleen. Grušenjka nousi ja teki hartaasti ristinmerkin kääntyen jumalankuvaan päin.

— Ole kiitetty, Jumala! — lausui hän kiihkeällä, uskonvarmalla äänellä, ja kääntyen jo ennen paikalleen istuutumistaan Nikolai Parfenovitšin puoleen hän lisäsi: — Niinkuin hän nyt sitä sanoi, uskokaa! Minä tunnen hänet: hän voi lörpöttää mitä sattuu joko huvin vuoksi tai itsepäisyydessään, mutta jos on vasten omaatuntoa, niin hän ei petä koskaan. Hän sanoo suoraan totuuden, uskokaa sitä!

— Kiitos, Agrafena Aleksandrovna, sinä ylläpidät rohkeuttani! — lausui
Mitja värisevällä äänellä.

Eilisistä rahoista kysyttäessä Grušenjka ilmoitti, että hän ei tiedä, paljonko niitä oli, mutta oli kuullut Mitjan monta kertaa sanovan eilen ihmisille, että oli tuonut mukanaan kolmetuhatta. Mitä taas tulee siihen, mistä Mitja oli rahat ottanut, niin tämä oli sanonut ainoastaan hänelle »varastaneensa» Katerina Ivanovnalta, mihin hän oli vastannut, että Mitja ei ollut varastanut ja että rahat on jo huomenna annettava takaisin. Prokuraattorin itsepintaiseen kysymykseen, mistä rahoista Mitja oli sanonut, että oli varastanut ne Katerina Ivanovnalta: eilisistäkö vaiko niistä kolmesta tuhannesta, jotka oli tuhlattu täällä kuukausi takaperin, — Grušenjka selitti, että Mitja oli puhunut niistä, jotka hänellä oli kuukausi sitten, ja että Grušenjka oli niin hänet ymmärtänyt.

Grušenjka päästettiin viimein menemään, jolloin Nikolai Parfenovitš kiiruhti ilmoittamaan hänelle, että hän saa vaikkapa heti palata kaupunkiin, ja jos Nikolai Parfenovitš omasta puolestaan voi olla avuksi, esimerkiksi hevosten hankinnassa, tai jos esimerkiksi Grušenjka haluaa saattajaa, niin hän puolestaan…

— Kiitän nöyrimmästi teitä, — sanoi Grušenjka kumartaen hänelle, — minä lähden sen ukon, tilanomistajan seurassa, vien hänet kaupunkiin, mutta siihen mennessä odotan alhaalla, jos sallitte, mitä te täällä päätätte Dmitri Fjodorovitšin suhteen.

Hän poistui. Mitja oli levollinen, jopa aivan reipastuneen näköinenkin, mutta vain hetkisen. Jokin omituinen ruumiillinen heikkous sai hänessä yhä enemmän valtaa. Hänen silmänsä sulkeutuivat väsymyksestä. Todistajain kuulustelu päättyi viimein. Ryhdyttiin laittamaan pöytäkirjaa lopulliseen muotoon. Mitja nousi ja siirtyi tuoliltaan nurkkaan, verhon luo, kävi pitkälleen isännän isolle arkulle, joka oli peitetty matolla, ja vaipui silmänräpäyksessä uneen. Hän näki omituisen unen, joka ei ollenkaan tuntunut sopivan tähän paikkaan ja aikaan. Hän on ajavinaan jossakin arolla, siellä, missä palveli kauan sitten, ja häntä kyydissä on räntäsateessa parihevosten vetämillä rattailla talonpoika. Mutta Mitjan on kylmä, on marraskuun alku ja lumi putoilee suurina, märkinä hiutaleina, jotka maahan pudottuaan heti sulavat. Ja talonpoika kuljettaa häntä hyvää kyytiä, läimäyttelee uljaasti hevosia, hänellä on vaaleanruskea, pitkä parta, eikä hän ole aivan vanhakaan, vaan noin viidenkymmenen vuoden ikäinen, ja hänen yllään on harmaa talonpoikaisviitta. Lähellä onkin jo kylä, näkyy hyvin mustia mökkejä, puolet mökeistä on palanut, vain hiiltyneet hirret törröttävät. Heidän ajaessaan ovat eukot asettuneet tielle, siinä on paljon eukkoja, kokonainen rivi, kaikki ovat laihoja, niiden kasvot ovat riutuneet ja ikäänkuin ruskeanväriset. Tuossa on erillään reunassa yksi, luiseva, isokokoinen, näyttää neljänkymmenen vuoden ikäiseltä, mutta on kukaties vain kahdenkymmenen ikäinen, kasvot ovat pitkät ja laihat, hänen sylissään itkee pieni lapsi, ja naisen rinnat ovat luultavasti kuivettuneet, eikä niissä ole pisaraakaan maitoa. Lapsi itkee itkemistään ja ojentelee pieniä, paljaita käsiään, joissa on pienet nyrkit ja jotka ovat kylmästä aivan sinertävät.

»Mitä he itkevät? Mitä he itkevät?» kysyy Mitja kiitäessään heidän ohitseen.

»Lapsukainen», vastaa hänelle talonpoika, »lapsukainen itkee». Ja Mitjaa hämmästyttää se, että hän lausui tuon sanan lapsukainen murteelliseen maalaistapaansa. Tuo rahvaanomainen lausumistapa miellyttää häntä: siinä ikäänkuin on enemmän säälin tunnetta.

»Mutta miksi se itkee?» tiedustaa Mitja hartaasti, aivan kuin ei pystyisi ymmärtämään. — »Miksi sen kädet ovat paljaat, miksi sen ympärille ei kääritä lämmintä.

»Lapsukainen on paleltunut, vaatteet ovat jäätyneet, eivät lämmitä».

»Mutta miksi se on niin? Miksi?» tiedustaa Mitja itsepintaisesti yhtä tyhmänä kuin ennenkin.

»Köyhiä ovat, palosta kärsineitä, ei ole leipää, pyytävät apua palon johdosta».

»Ei, ei», puhuu Mitja ikäänkuin yhä tajuamatta, »sano: miksi seisovat palosta kärsineet äidit, miksi ihmiset ovat köyhiä, miksi lapsi on kurja, miksi aro on paljas, miksi he eivät syleile ja suutele toisiaan, miksi he eivät laula iloisia lauluja, miksi he ovat noin mustuneet hädästä, miksi he eivät ruoki lapsukaista?»

Ja hän tuntee itsekseen, että vaikka hän kyseleekin typerästi ja järjettömästi, niin hänen mielensä ehdottomasti tekee kysyä juuri niin, ja että juuri niin on kysyttäväkin. Ja hän tuntee vielä, että hänen sydämessään on nousemassa jonkinmoinen uusi, ennestään tuntematon liikutus, että hänen mielensä tekee itkeä, että hän tahtoo tehdä kaikille jotakin sellaista, ettei lapsukainen enää itkisi, ettei myös itkisi lapsukaisen musta, kuivettunut äiti, ettei olisi ollenkaan kyyneliä tästä hetkestä alkaen kenelläkään, ja että hän tekisi sen heti, aivan heti lykkäämättä tuonnemmaksi ja huolimatta mistään, koko Karamazovien hillittömyydellä.

»Minäkin olen kanssasi, minä en nyt jätä sinua, koko elämäni ajan kuljen mukanasi», kuulee hän vierellään Grušenjkan armaat, tunteikkaat sanat. Ja nyt hänen koko sydämensä syttyi ja suuntautui jotakin valoa kohti, ja hän tahtoo elää, kulkea yhä eteenpäin jotakin tietä, uutta, kutsuvaa valoa kohti, ja pian, pian, nyt heti, paikalla!

— Mitä? Minne? — huudahtaa hän avaten silmänsä ja kavahtaen istualleen arkulle ikäänkuin täysin toipuneena pyörtymyksestä ja valoisasti hymyillen. Hänen luonaan seisoo Nikolai Parfenovitš ja kehoittaa häntä kuulemaan ja allekirjoittamaan pöytäkirjan. Mitja arvasi nukkuneensa tunnin tai enemmänkin, mutta Nikolai Parfenovitšia hän ei kuunnellut. Häntä hämmästytti yhtäkkiä se, että hänen päänsä alle oli ilmestynyt tyyny, jota ei ollut silloin ollut, kun hän voimattomana vaipui arkulle.

— Kuka on tuonut minulle tyynyn pääni alle? Kuka on ollut niin hyvä ihminen! — huudahti hän omituisen riemukkaasti ja kiitollisesti sekä itkuntapaisella äänellä, aivan kuin hänelle olisi tehty tavattoman suuri hyvätyö. Hyvästä ihmisestä ei myöhemminkään saatu selkoa, joku todistajista tai mahdollisesti Nikolai Parfenovitšin kirjuri oli säälistä hommannut hänen päänsä alle tyynyn, mutta hänen koko sielunsa aivan kuin värähteli kyynelistä. Hän astui pöydän luo ja ilmoitti allekirjoittavansa kaikki, mitä vain tahdotaan.

— Minä näin kauniin unen, herrat, — lausui hän omituisella tavalla, ja hänen kasvonsa olivat muuttuneet toisenlaisiksi, ne olivat kuin riemun kirkastamat.

9.

Mitja vietiin pois

Kun pöytäkirja oli allekirjoitettu, niin Nikolai Parfenovitš kääntyi juhlallisesti syytetyn puoleen ja luki hänelle »Päätöksen», jossa lausuttiin, että sinä ja sinä vuonna sinä ja sinä päivänä siellä ja siellä sen ja sen kihlakunnan tutkintatuomari, kuulusteltuaan sitä ja sitä (s.o. Mitjaa) syytettynä siitä ja siitä (kaikki syytökset oli tarkoin lueteltu) ja ottaen huomioon että syytetty, vaikka ei tunnustanut itseään syylliseksi rikoksiin joista hän syytettiin, ei ollut esittänyt mitään puolustuksekseen, kun taas todistajat (ne ja ne) ja asianhaarat (ne ja ne) täydelleen todistavat häntä vastaan, nojautuen niihin ja niihin Rikoslain kohtiin j.n.e. on päättänyt: estääkseen sen ja sen (Mitjan) välttämästä tutkintaa ja tuomiota sulkea hänet siihen ja siihen vankilaan, josta syytetylle on ilmoitettava, ja jäljennös tästä päätöksestä toimitettava prokuraattorinapulaiselle j.n.e., j.n.e. Sanalla sanoen, Mitjalle ilmoitettiin, että hän tästä hetkestä lähtien oli vanki ja että hänet heti viedään kaupunkiin, jossa hänet suljetaan sangen epämiellyttävään paikkaan. Kuunneltuaan tätä tarkkaavasti Mitja vain kohautti olkapäitään.

— Mitäs, herrat, minä en syytä teitä, minä olen valmis… Ymmärrän, että teillä ei ole mitään muuta mahdollisuutta.

Nikolai Parfenovitš selitti lempeästi hänelle, että hänet vie heti pois maalaispoliisikomisarius Mavriki Mavrikijevitš, joka juuri sattuu olemaan täällä…

— Odottakaa, — keskeytti hänet äkkiä Mitja kääntyen kaikkien huoneessa olevien puoleen tunteen vallassa, jota hän ei voinut hillitä, — hyvät herrat, me kaikki olemme julmia, kaikki me olemme petoja, kaikki me saatamme ihmiset, äidit ja rintalapset, itkemään, mutta kaikista — olkoon se nyt päätetty — kaikista alhaisin inhoittava olento olen minä! Olkoon niin! Joka päivä elämässäni minä lyöden rintaani lupasin parantua, ja joka päivä tein yhä samoja inhoittavia tekoja. Minä ymmärrän nyt, että sellaiset kuin minä tarvitsevat iskun, kohtalon iskun, jotta heidät otettaisiin kiinni kuin heittosilmukalla ja käännettäisiin toisaalle ulkonaisella voimalla. En koskaan, en koskaan olisi kohonnut omin voimin! Mutta ukkonen on lyönyt. Minä alistun syytöksen kärsimykseen ja julkiseen häpeääni, tahdon kärsiä ja puhdistun kärsimyksen kautta! Puhdistunhan kenties vielä, herrat, vai kuinka? Mutta kuulkaa kuitenkin viimeisen kerran: isäni vereen olen viaton! En ota rangaistusta siitä, että tapoin hänet, vaan siitä, että tahdoin tappaa ja kenties todella olisin tappanutkin… Mutta kuitenkin aion kamppailla teitä vastaan ja ilmoitan tämän teille. Kamppailen teitä vastaan aivan loppuun asti ja sitten päättäköön Jumala! Antakaa anteeksi, herrat, älkää olko vihaiset siitä, että minä kuulusteltaessa huusin teitä vastaan, oi, minä olin silloin vielä niin tyhmä… Hetken kuluttua minä olen vanki, ja nyt, viimeisen kerran, Dmitri Karamazov vielä vapaana miehenä ojentaa teille kätensä. Hyvästellessäni teitä sanon jäähyväiset ihmisille!…

Hänen äänensä alkoi vavista, ja hän ojensi todellakin kätensä, mutta Nikolai Parfenovitš, joka oli lähimpänä häntä, kätki äkkiä melkein suonenvedontapaisella liikkeellä kätensä selkänsä taakse. Mitja huomasi sen silmänräpäyksessä ja vavahti. Hän laski heti alas ojennetun kätensä.

— Tutkinta ei ole vielä päättynyt, — alkoi Nikolai Parfenovitš lepertäen puhua hieman hämillään, — me jatkamme vielä kaupungissa, ja minä omasta puolestani olen tietysti valmis toivomaan teille kaikkea menestystä… jotta osoittaisitte syyttömyytenne… Oikeastaan minä olen aina taipuvainen pitämään teitä, Dmitri Fjodorovitš, niin sanoakseni enemmän onnettomana kuin syyllisenä ihmisenä… Me kaikki täällä, jos vain rohkenen puhua kaikkien puolesta, me kaikki olemme valmiit tunnustamaan, että te olette pohjaltanne kelpo nuori mies, mutta valitettavasti olette antanut eräille intohimoillenne jossakin määrin liiaksi valtaa…

Nikolai Parfenovitšin pienessä olemuksessa kuvastui puheen lopulla mitä täydellisintä arvokkuutta. Mitjan mieleen välähti yhtäkkiä, että nyt samassa tämä »poika» ottaa hänen kätensä kainaloonsa, vie hänet toiseen nurkkaan ja aloittaa siellä hänen kanssaan uudelleen heidän kesken jokin aika sitten tapahtuneen keskustelunsa »tytöistä». Mutta vähänkö välähtää aivan asiaankuulumattomia ja sopimattomia ajatuksia toisinaan sellaisenkin rikollisen mieleen, jota viedään kärsimään kuolemanrangaistusta.

— Herrat, te olette hyviä, te olette humaanisia, — saanko nähdä häntä, sanoa hänelle jäähyväiset viimeisen kerran? — Mitja.

— Epäilemättä, mutta siihen nähden… sanalla sanoen, nyt ei enää käy päinsä kahden kesken…

— Sama se, olkaa läsnä!

Tuotiin Grušenjka, mutta jäähyväiset olivat lyhyet, harvasanaiset, eivätkä tyydyttäneet Nikolai Parfenovitšia. Grušenjka kumarsi syvään Mitjalle.

— Olen sanonut sinulle olevani omasi ja olen omasi, lähden kanssasi ainaiseksi, määrättäköönpä sinut minne tahansa. Hyvästi, itsesi syyttömästi tuhonnut mies!

Hänen huulensa värähtivät, kyynelet alkoivat virrata hänen silmistään.

— Anna minulle anteeksi, Gruša, rakkauteni, se, että rakkaudellani saatoin sinutkin turmioon!

Mitja tahtoi vieläkin sanoa jotakin, mutta katkaisi äkkiä itse puheensa ja meni ulos. Hänen ympärilleen ilmestyi heti miehiä, jotka eivät päästäneet häntä näkyvistään. Alhaalla portaitten edessä, joitten luo hän eilen oli niin komeasti ajanut Andrein kolmivaljakolla, seisoivat jo valmiina kahdet rattaat. Mavriki Mavrikijevitš, lyhyt ja tanakka mies, jolla oli pöhöttyneet kasvot, oli jostakin ärtynyt, jostakin odottamatta esiintyneestä epäjärjestyksestä, oli vihoissaan ja huusi. Liian ankarasti hän kehoitti Mitjaa nousemaan rattaille. »Aikaisemmin, kun minä ravintolassa juotin häntä, oli miehellä aivan toisenlainen naama», ajatteli Mitja rattaille noustessaan. Portaita alas laskeutui myös Trifon Borisytš. Portille oli kerääntynyt väkeä, talonpoikia, eukkoja, kyytimiehiä, kaikki suuntasivat katseensa Mitjaan.

— Jääkää hyvästi, hyvät ihmiset! — huudahti heille äkkiä rattailta
Mitja.

— Hyvästi sinullekin, — kuului pari kolme ääntä.

— Jää hyvästi sinäkin Trifon Borisytš!

Mutta Trifon Borisytš ei edes käännähtänyt, kenties hänellä oli jotakin tärkeätä tekemistä. Hänkin jostakin syystä huusi ja touhusi. Selville kävi, että toisilla rattailla, joilla kahden maalaispoliisinapulaisen oli määrä saattaa Mavriki Mavrikijevitšia, ei kaikki vielä ollut kunnossa. Mies, joka oli aiottu ajamaan toista kolmivaljakkoa, veti tiukemmalle viittaansa ja väitti kivenkovaan, että ei ollut hänen, vaan Akimin asia lähteä kyytiin. Mutta Akim ei ollut paikalla; juostiin häntä etsimään: mies pysyi väitteessään ja pyysi odottamaan.

— Tämä täkäläinen väkemmehän, Mavriki Mavrikijevitš, on aivan vailla häpyä! — huudahteli Trifon Borisytš, — sinulle antoi Akim toissa päivänä neljännesruplan rahaa, sinä joit sen ja nyt sinä huudat. Ihmettelen vain teidän hyvyyttänne meidän hävytöntä rahvastamme kohtaan, Mavriki Mavrikijevitš, sanon vain sen!

— Mitä te oikeastaan teette toisella kolmivaljakolla? — sekaantui asiaan Mitja. — Mennään yhdellä, Mavriki Mavrikitš, enhän minä tee kapinaa, en karkaa käsistäsi, mihin sinä tarvitset matkavartiota?

— Suvaitkaa, herra, tietää, miten kanssani on puhuttava, jos ette vielä ole sitä oppinut; minä en ole teille sinä, suvaitkaa olla sinuttelematta ja säästäkää myös neuvonne toiseen kertaan… — tokaisi äkkiä Mavriki Mavrikijevitš Mitjalle tuimasti, aivan kuin olisi ollut mielissään, kun sai purkaa sydäntään.

Mitja oli vaiti. Hän tuli aivan punaiseksi. Hetkisen kuluttua hänen äkkiä tuli hyvin vilu. Oli lakannut satamasta, mutta synkkää taivasta peittivät edelleen pilvet, pureva tuuli puhalsi suoraan vasten kasvoja. »Onkohan minulla kuumeväristyksiä», ajatteli Mitja kohauttaen olkapäitään. Viimein kiipesi rattaille myös Mavriki Mavrikijevitš, kävi istumaan raskaasti, leveästi ja litisti aivan kuin huomaamattaan Mitjan hyvin ahtaalle. Totta oli, että hän oli pahalla tuulella, eikä hänelle määrätty tehtävä ensinkään ollut hänelle mieleen.

— Hyvästi, Trifon Borisytš! — huudahti taas Mitja ja tunsi itse, ettei hän nyt ollut huudahtanut hyväntahtoisuudesta, vaan vihoissaan, huudahtanut vasten tahtoaan. Mutta Trifon Borisytš seisoi ylpeänä kädet selän takana ja silmät suunnattuina Mitjaan, katseli ankarasti ja vihaisesti eikä vastannut mitään Mitjalle.

— Hyvästi, Dmitri Fjodorovitš, hyvästi! — kajahti äkkiä jostakin ulos rientäneen Kalganovin ääni. Hän juoksi rattaitten luo ja ojensi Mitjalle kätensä. Hän oli avopäin. Mitja ennätti vielä tarttua hänen käteensä ja puristaa sitä.

— Hyvästi, kelpo mies, en unhota jalomielisyyttäsi! — huudahti hän kiihkeästi. Mutta rattaat lähtivät liikkeelle ja heidän kätensä irtautuivat toisistaan. Aisakello alkoi kilistä — Mitja vietiin pois.

Mutta Kalganov juoksi eteiseen, istuutui nurkkaan, painoi päänsä, peitti kasvonsa käsiinsä ja alkoi itkeä, istui kauan näin ja itki, — itki kuin olisi ollut vielä pieni poika eikä jo kahdenkymmenen vuoden ikäinen nuorukainen. Oi, hän uskoi täydelleen Mitjan viattomaksi! »Mitä ihmisiä nämä ovat, millaisia ihmisiä he voivat olla tämän jälkeen!» huudahteli hän katkonaisesti katkeran alakuloisuuden, miltei epätoivon vallassa. Hän ei tällä hetkellä olisi edes tahtonut elää maailmassa. »Maksaako se vaivan, maksaako se vaivan!» huudahteli nuorukainen suruissaan.