Rikos ja rangaistus / Kuusiosainen romaani ynnä epilogi

by Fyodor Dostoyevsky

V.

Raskolnikov läksi hänen jälkeensä.

— Mitä tämä merkitsee? huusi Svidrigailov kääntyen… — Minähän muistan sanoneeni teille…

— Se merkitsee, ettette nyt pääse eroon minusta.

— Mitä?

Molemmat pysähtyivät hetkeksi toistensa eteen ja mittasivat toisiaan katseillaan.

— Kaikesta puolijuopuneesta puheestanne, alkoi Raskolnikov, — olen huomannut, ettette vielä ole luopunut katalista suunnitelmistanne sisareni suhteen, vaan että enemmän kuin ennen haudotte tuumia mielessänne. Minä tiedän, että sisareni sai tänä aamuna kirjeen. Koko yhdessäolomme ajan olette ollut sangen levoton. Voihan olla niinkin, että viime aikoina olette keksinyt jonkun toisenkin naisen, mutta minä tahdon henkilökohtasesti tulla vakuutetuksi siitä…

Raskolnikovin olisi ollut vaikeata selvästi selittää, mitkä hänen aikeensa todella olivat ja mistä hän halusi henkilökohtasesti tulla vakuutetuksi.

— Vai niin! Tahdotteko ehkä, että kutsun polisin?

— Olkaa hyvä!

He seisoivat vielä hetken vastapäätä toisiaan. Viimein muuttui Svidrigailovin kasvojen ilme. Tultuaan vakuutetuksi siitä, ettei hänen uhkauksensa vaikuttanut mitään Raskolnikoviin, muutti hän nopeasti muotoa ja sanoi ilosella ja ystävällisellä äänellä:

— Ah, olemmeko taas siinä… Tarkotuksella en ole koskenut teidän omiin asioihinne, vaikkakin minua luonnollisesti vaivaa uteliaisuus. Se on harvinainen juttu. Aijoin säästää sen toiseksi kerraksi, mutta tehän kykenette suututtamaan jokaisen. Hän… No, tulkaa sitten mukaan; mutta sanon teille jo etukäteen, että menen vain hetkeksi kotiin noutamaan rahoja, jonka jälkeen suljen ovet ja lähden illalla saarille. Mitä hyötyä on silloin seuraamisesta?

— Minä menen Sofia Semjonovnan luo pyytämään anteeksi sitä, etten ollut läsnä hautajaisissa.

— Sen voitte tehdä, jos se teitä rauhottaa; mutta Sofia Semjonovna ei ole kotona. Hän on mennyt noitten kolmen lapsen kanssa erään ylhäisen vanhan naisen luo, joka on muuan entisistä tuttavistani ja joka nyt on lastenkodin johtajatar. Minä olen lumonnut eukon sijoittamalla rahaa noita kolmea orpoa varten. Sitäpaitsi olen itse lahjottanut yhtä ja toista laitokselle, ja sitten kerroin hänelle Sofia Semjonovnan historian, täysin rehellisesti, mitään salaamatta. Vaikutus oli kuvaamaton. Siksipä on Sofia Semjonovnakin kutsuttu … hotelliin kohtaamaan niitä ylhäisiä naisia, jotka ovat tulleet maalta tänne.

— Saman tekevää; menen sentään hänen luokseen!

— Kuten suvaitsette; tänään en kuitenkaan voi olla toverinanne. Minun puolestani saatte tehdä mitä haluatte. Sanokaa, minä olen vakuutettu siitä, ettekö ole minua kohtaan noin epäluulonen ainoastaan sen vuoksi, että olen ollut kyllin hienotunteinen jättämään koskettelematta tuon kysymyksen… Te kyllä ymmärrätte? Se kai tuntuu teistä tavattomalta? Minä lyön vetoa siitä, että asianlaita on sellainen. Tulevaisuudessa kyllä varon olemasta niin hienotunteinen!

— Ja kuuntelemasta ovella!

— Ah, kas siinä se on! nauroi Svidrigailov… — Minä olisin tosiaan kaiken esiintyneen johdosta pitänyt sitä sangen omituisena, ellette te olisi esiintynyt, hah, hah, haa! No, jospa käsitinkin jotakin siitä, mitä te … tuolla kerralla … puhuitte ja kerroitte Sofia Semjonovnalle, mitä se sitten merkitsee? Olen ehkä ihminen, joka on täysin kivettynyt vanhoihin muotoihin. Selittäkää Jumalan tähden rakkaimpani, selittäkää uusimmat periaatteet minulle.

— Te ette ole voinut kuulla mitään, ette sanaakaan! Kaikki on valetta!

— Enhän siitä puhukkaan, en sanaakaan, (vaikka olenkin kuullut yhtä ja toista), en, vain että te lakkaamatta huudatte oi ja voi, että Schillersielunne alati liikkuu teissä. Niinpä ei esim. nykyään enää saisi kuunnella ovella! Jos niin on, niin menkää heti viranomaisten luo ja selittäkää: sitä ja sitä on minulle tapahtunut, se on vain pieni teoretinen hairahdus. Jos todella olette sitä mieltä, että on sopimatonta kuunnella ovilla, mutta sitävastoin luvallista mielensä mukaan murskata vanhojen akkojen kalloja … matkustakaa silloin mahdollisimman pian Amerikkaan! Ehkei se vielä ole liian myöhäistä. Minä puhun suoraan. Jos teiltä puuttuu matkarahoja, annan minä niitä teille.

— Minä en ollenkaan ajattele sitä, vastasi Raskolnikov vastenmielisesti.

— No, minä ymmärrän (teidän ei tarvitse ujostella, ellette halua puhua, vaietkaa sitten); minä tiedän jo, minkä kysymyksen olette pannut päiväjärjestykseen: moraalia, kansalais- ja ihmisoikeutta koskevan kysymyksen, eikö totta? Heittäkää se hiiteen, mihinkä se kelpaa, hah, hah, haa! Onko se sentähden, että pidätte itseänne kansalaisena ja ihmisenä? Jos niin on, ei teidän tule puuttua tähän, tiedätte mitä tarkotan, sillä siinä tapauksessa ei se ole teidän alaanne. No, miten on, eikö olisi parempi, että ampuisitte kuulan päähänne, tai ehkei teillä ole halua siihen?

— Minä otaksun, että teidän tarkotuksenne on suututtaa minut, sen vuoksi jätän teidät.

— Te olette narri; mehän olemme kohta perillä… Olkaa hyvä ja tulkaa kanssani. Kas tuossa on Sofia Semjonovnan portti. Voittehan itsekin nähdä, ettei siellä ole ketään kotona. Ellette usko minua, niin kysykää Kapernaumovilta, Sonja jättää aina avaimensa sinne. Siinähän rouva Kapernaumov on … mitä? (hän on hieman kuuro) lähtenyt kaupungille? Minne?… Nyt olette kuullut. Hän ei ole kotona, eikä palaja ennenkuin myöhään illalla. Olkaa hyvä ja tulkaa luokseni! Tehän halusitte käydä luonani. Nyt olette minun asunnossani. Rouva Rösslich ei ole kotona. Hän on lakkaamatta toimissa, mutta hän on oivallinen ihminen, sen voin vakuuttaa teille … ehkä voisi hän olla hyödyksi teille, jos voisitte olla hieman järkevämpi. Katsokaa nyt tarkasti. Kirjotuspöydästä otan nyt viiden prosentin vekselin (olkaa hyvä ja katsokaa, miten monta niitä on jälellä), illalla vaihdan sen. Oletteko nyt tarkoin nähnyt kaikki? Minulla ei ole yhtään menetettävää. Nyt lukitsen kirjotuspöydän ja samoin oven ja me olemme taas portailla. Otammeko vaunut? Minä lähden saarille. Kas tässä meillä on ajoneuvot, sen otan ja lähden Jalaginiin… Vai niin, te ette tahdo? Ettekö halua täyttää roolianne? Vain pieni kävelyretki!… Te ehkä pelkäätte sadeilmaa? Ei tee mitään, nostamme vaununkaton.

Svidrigailov istui jo ajoneuvoissa. Raskolnikov harkitsi mielessään, eivätkö hänen epäilyksensä edes tällä hetkellä olleet perusteettomat. Vastaamatta kääntyi hän ja läksi Heinätorin suuntaan. Jos hän vain kerrankin olisi katsahtanut taakseen, olisi hän huomannut, että Svidrigailov antoi ajurin pysäyttää tuskin ajettuaan sataa metriä, maksoi ja oli taas jalkakäytävällä. Raskolnikov ei huomannut mitään. Syvä inho työnsi hänet Svidrigailovista eroon. "Miten saatoin yhtä ainoata hetkeäkään odottaa mitään tältä raa'alta ja katalalta konnalta!" huudahti hän tietämättään. Ehkä oli hänen tuomionsa liian hätäinen ja kevytmielinen. Svidrigailovissa oli joku "jokin", joka loi häneen jonkullaista salaperäistä alkuperäisyyttä. Mitä hänen sisareensa tuli, oli Raskolnikov kaikista Svidrigailovin lörpöttelyistä huolimatta täydelleen vakuutettu siitä, ettei Svidrigailov jättäisi häntä rauhaan, mutta hänen oli liian raskasta ja sietämätöntä alituisesti ajatella sitä.

Tapansa mukaan oli hän parikymmentä askelta käytyään vaipunut syviin ajatuksiin. Tultuaan sillalle pysähtyi hän kaidepuun ääreen ja katseli alas veteen. Äkkiä seisoi Avdotja Romanovna hänen takanaan.

Raskolnikov oli kohdannut hänet keskellä siltaa ollenkaan huomaamatta häntä. Dunetshka ei ollut koskaan nähnyt veljeään sellasena kadulla ja pelästyi sen vuoksi huomattavasti tämän ulkomuodosta. Hän pysähtyi epävarmana siitä, pitikö hänen puhutella häntä vai ei. Äkkiä hän huomasi Svidrigailovin, joka tuli häntä vastaan Heinätorilta.

Tämä näytti lähestyvän salaperäsesti ja varovasti. Hän ei tullut laiturille, vaan jäi seisomaan sen viereen ja koetti kaikin tavoin olla Raskolnikovia näkemättä. Hän oli jo nähnyt Dunjan ja antanut merkin hänelle. Hän näytti tahtovan osottaa, ettei Dunja puhuttelisi veljeään, vaan jättäisi hänet rauhaan. Hän viittasi Dunjalle, että tämä tulisi hänen luokseen.

Dunja täytti hänen toivomuksensa. Kulki hiljaa veljensä ohi ja läheni
Svidrigailovia.

— Tulkaa, kiiruhtakaa, kuiskasi Svidrigailov hänelle. — Minä en halua että Rodion Romanovitsh saa tietoa yhtymisestämme. Minun täytyy sanoa teille, että äsken istuin hänen kanssaan eräässä läheisyydessä olevassa ravintolassa, josta hän tapasi minut ja että minun oli sangen vaikeata päästä eroon hänestä. Hän on selvillä siitä, että te olette saanut kirjeen minulta ja epäilee sen vuoksi. Minä en usko, että te olette sanonut mitään siitä, mutta kukahan sen on mahtanut tehdä?

— Nyt olemme hänen näkyvistään, keskeytti Dunja, — nyt ei hän enää voi nähdä meitä. Ilmotan täten teille, etten seuraa teitä pitemmälle. Mitä teillä on ilmottamista minulle, sen voitte sanoa tässä kadulla.

— Sitä en voi ollenkaan sanoa teille; sitäpaitsihan meidän on myös kuultava Sofia Semjonovnaa, ja sitten näytän teille joitakin asiakirjoja … ja sitäpaitsi, ellette voi suostua seuraamaan minua kotiin, luovun kaikista selityksistä ja lähden heti tieheni. Mutta minä pyydän teitä tarkoin harkitsemaan, sillä veljenne mieltäkiinnittävä salaisuus on tykkänään minun käsissäni.

Dunja jäi seisomaan neuvottomana ja lävisti Svidrigailovin katseineen.

— Mitä te tosiaan pelkäätte? sanoi tämä levollisesti… — Eihän kaupunki ole mikään kylä. Ja sitä paitsi olette te vahingoittanut minua maalla enemmän kuin minä teitä; mutta täällä…

— Oletteko ilmoittaneet kaikki Sofia Semjonovnalle?

— En, en ole sanonut hänelle sanaakaan, enkä edes tiedä, onko hän kotona. En tahdo vielä puhua kenenkään kanssa siitä, kadunpa sitäkin, että olen maininnut siitä teille. Pieninkin varomattomuus voi turmella kaikki. Minä asun aivan tässä läheisyydessä, juuri tässä talossa; nyt olemme jo perillä. Tuossa on talonmies, hän tuntee minut; näettekö, hän tervehtii; hän näkee, että menen yhdessä naisen kanssa ja varmaan jo tarkannut teidän ulkomuotoanne; sehän on edullista teille, jos pelkäätte tai epäilette. Suokaa anteeksi, jos puhun aivan suoraan. Sofia Semjonovna asuu aivan minun vieressäni. Miksi pelkäätte kuin pieni lapsi; olenko tosiaan niin pelottava?

Svidrigailovin kasvot kääntyivät säälivään hymyyn, vaikkei hän ollutkaan ilosella tuulella. Hänen sydämensä jyskytti ja hengenveto takertui hänen kurkkuunsa; tarkotuksella puhui hän sangen äänekkäästi salatakseen mielenliikutustaan. Hänen huomautuksensa, että Dunja pelkäsi kuin lapsi ja että hän Dunjan silmissä oli pelottava, suututti tätä.

— Vaikka tiedänkin, että te olette … kunniantuntoa vailla oleva henkilö, en kuitenkaan pelkää teitä. Menkää te edellä, sanoi hän ulkonaisesti levollisena, vaikka hänen kasvonsa olivat sangen kalpeat.

Svidrigailov pysähtyi Sonjan asunnon edustalle.

— Suvaitsetteko minun katsoa, onko Sonja kotona… Ei, sepä paha onni! Mutta hän voi palata myöhemmin. Koska hän nyt on mennyt ulos, on se luultavasti tapahtunut orpojen vuoksi. Äiti on kuollut. Minunkin on täytynyt sekottua heidän asioihinsa ja tehdä jotakin heidän hyväkseen. Ellei Sofia Semjonovna ole palannut kymmenen minuutin kuluttua, lähetän hänet teidän luoksenne heti hänen kotiin tultuaan, vielä tänään jos niin haluatte. Olkaa hyvä … tämä on asuntoni. Tässä on kaksi huonettani. Tuossa on emäntäni, rouva Rösslichin asunto. Minä siis näytän teille tärkeät asiapaperini, kas tänne! Sänkykamaristani johtaa tämä ovi kahteen aivan tyhjään huoneeseen, jotka ovat vuokrattavina. Kas tässä … katsokaa tarkasti ympärillenne…

Svidrigailovin asuntona oli kaksi jotenkin suurta huonetta. Dunetshka katseli epäilevästi ympärilleen, mutta ei voinut huoneen kalustuksessa tai ulkomuodossa keksiä mitään epäiltävää, vaikka sellasta saattoi vainuta huoneitten asemasta kahden asumattoman huoneen välillä. Sillä päästäkseen niihin oli nimittäin kuljettava kahden emännän huoneustoon kuuluvan tyhjän huoneen läpi. Sänkykamarista hän osotti Dunetshkalle ovea avatessaan tuon vuokrattavana olevan yhtä tyhjän huoneuston. Dunetshka jäi seisomaan kynnykselle ymmärtämättä, miksi seuralaisensa näytti hänelle tätä kaikkea. Mutta Svidrigailov riensi selittämään sitä hänelle.

— Kas tässä, tässä näette kaksi suurta huonetta. Näettekö oven, se on lukossa. Oven vieressä on tuoli, ainoa, mikä on täällä. Minä olen tuonut sen tänne omasta asunnostani voidakseni kuulla paremmin. Tuossa aivan oven takana on Sofia Semjonovnan pöytä, jonka ääressä molemmat istuivat ja puhuivat keskenään. Kaksi iltaa olen istunut ja kuunnellut tuolla tuolilla, joka kerralla kahden tunnin ajan … minä olen siis ollut tilaisuudessa kuulemaan yhtä ja toista, vai mitä arvelette!

— Te olette siis kuunnellut?

— Kyllä, minä olen kuunnellut; tulkaa nyt asuntooni, täällä ei voi edes istuakaan.

Hän vei Avdotja Romanovnan takasin ulommaiseen huoneeseensa, jota hän käytti salonkina ja pyysi häntä istuutumaan. Itse istuutui hän pöydän toiseen päähän ainakin sylen etäisyydelle hänestä, mutta hänen silmissään mahtoi jo sama tuli alkaa palaa, joka ennen niin pelätti Dunetshkaa, sillä hän vavahti nytkin ja katseli ympärilleen melkeinpä tahtomattaan. Hän ei ilmeisesti tahtonut näyttää mitään epäluuloa. Mutta huoneitten yksinäinen asema pelätti häntä. Hän aikoi juuri kysyä, eikö edes emäntä ollut kotona, mutta jätti sen tekemättä … ylpeydestä. Sitäpaitsi oli hänen sydämensä täynnä tuskaa, joka karkotti huolet hänen omasta turvallisuudestaan. Hän kärsi tavattomia tuskia.

— Tuossa on kirjeenne, alkoi hän laskien sen pöydälle… — Onko se mahdollista, mitä siinä kirjotitte? Te viittailette rikokseen, jonka veljeni muka olisi tehnyt. Viittailu on liian selvä teidän voidaksenne sitä kieltää. Minä tahdon ilmottaa teille, että olen jo kuullut jotakin tämän hullutuksen johdosta ja etten usko sanaakaan siitä. Se on katala ja naurettava epäluulo. Minä tunnen koko jutun, tiedän myös missä ja miten se on syntynyt. Teillä ei voi olla mitään todisteita. Te lupaatte sellasia … puhukaa siis. Mutta minä sanon teille jo etukäteen, etten pane niihin mitään painoa.

Dunetshka puhui nopeasti ja kiihkeästi; veri nousi hänen päähänsä.

— Ellette uskoisi mitään siitä, mitä kirjotin teille, ette olisi tullutkaan tänne. Miksi olette siis tullut tänne? Uteliaisuudestako vain?

— Älkää kiusatko minua, puhukaa, puhukaa!

— Täytyy myöntää, että te olette urhokas tyttö. Jumal'auta, luulin teidän ottavan herra Rasumihinin kanssanne, mutta hän ei ollut kanssanne, eikä läheisyydessäkään; olen katsellut tarkasti ympärilleni. Te siis halusitte säästää Rodion Romanovitshia? Muuten on kaikki mitä te teette taivaallista… Mitä veljeenne tulee, niin, mitä pitää minun sanoa? Tehän äsken näitte hänet … millasena pidätte häntä?

— Ei kai hänen ulkomuotonsa liene teidän ainoa todisteenne?

— Ei, ei ollenkaan, minä nojaan hänen omiin sanoihinsa. Hän on käynyt täällä Sofia Semjonovnan luona kahtena iltana peräkkäin. Minä jo sanoin teille, missä he istuivat. Hän on tehnyt täydellisen synnintunnustuksen … hän on murhaaja. Hän löi kirveellä kuoliaaksi erään vanhan virkamiehen vaimon, pantinottajan, jolle hän oli pantannut joitakin pikku kapineita, murhasi myös hänen sisarensa Lisavjetan, joka tuli sisään hänen ryöväystä toimittaessaan. Kaiken tämän kertoi hän sana sanalta Sofia Semjonovnalle, joka ainoastaan tuntee salaisuuden, itse suoraan tai välillisesti ottamatta osaa murhaan, päinvastoin, hän vallan värisi silloin kuten tekin nyt. Rauhottukaa, ei Sonja häntä kavalla.

— Se ei ole mahdollista! mutisi Dunetshka huulet kalmankalpeina ja henkeään vetäen… — Se ei ole mahdollista, ei ole pienintäkään syytä … ei mitään syytä … se on valetta, valetta!

— Hän on ryövännyt tuon akan … siinä syy. Hän otti rahat ja arvoesineet, mutta omien sanojensa mukaan ei hän ole käyttänyt niistä mitään, vaan kätki ne johonkin kiven alle. Mutta vain siksi, ettei hän uskaltanut käyttää niitä.

— Onko se mahdollista, että hän olisi varastanut ja ryövännyt? Että hän edes olisi saattanut ajatella sellasta? huudahti Dunja hypähtäen paikaltaan. — Te tunnette hänet, olette nähnyt hänet? Onko mahdollista, että hän on varas?

Dunja näkyi tahtovan saada Svidrigailovia uskomaan veljeä viattomaksi; kaikki hänen tuskansa oli kadonnut.

— Avdotja Romanovna, onhan tuhansia ehtoja ja mahdollisuuksia. Varas varastaa ja tietää, että hän on konna. Olen kuullut puhuttavan eräästä aatelismiehestä, joka ryöväsi postin; kuka tietää, vaikkapa hän olisi uskonut tehneensä jotakin suuremmoista! Luonnollisesti en minäkään olisi uskonut sitä, jos joku olisi kertonut sitä minulle, mutta minun oli uskottava omia korviani. Hän on myöskin selittänyt kaikki syynsä Sofia Semjonovnalle. Tämä ei alussa uskonut korviaan, mutta silmiään oli hänen uskottava: Rodion Romanovits kertoi kaikki henkilökohtasesti hänelle.

— Mitkä olivat sitten nuo syyt?

— Se on pitkä juttu, Avdotja Romanovna. Miten on minun sanominen … se on omituinen, kummallinen teoria, jotenkin kuin minä tahtoisin sanoa, että rikos saattaa olla luvallinen, kun tarkotusperä oikeuttaa sen. Se voi olla luvallinen, kun satoja hyviä tekoja versoo yhdestä huonosta. Tämä oli hänen ajatuksensa. Luonnollista on sietämätöntä nuoren, lahjakkaan miehen, joka on rajattoman itserakas, tietää, että hän tarvitsee vain kolme sataa ruplaa päästäkseen pintehistä ja muuttaakseen koko tulevaisuutensa, mutta että nämä kolme sataa ruplaa, ikävä kyllä, puuttuvat häneltä. Lisätkää tähän: nälästä, kurjasta asunnosta, kuluneista vaatteista johtuva katkeroituminen, omituisen, yhteiskunnallisen asemansa, ja päälle kaupan äitinsä ja sisarensa köyhyyden täydellinen tuntemus! Mutta ylpeys ja ylimielisyys ovat luultavasti olleet hänen paraita perusteitaan. Mahdollisesti myös jalommat tunteet … niin, Jumala tietäköön, miten asianlaita on. Minä en tuomitse häntä, älkää sitä luulko. Muuan teoria, jonka hän itse on muodostanut, on myös yhteydessä sen kanssa; sen mukaan jakaantuisivat ihmiset yhtäällä työkaluihin ja toisaalla valittuihin luontoihin. Ottaen huomioon jälkimäisten ylemmän aseman, ei heille ole kirjotettu mitään lakia. He sen sijaan kirjottavat lakeja muille, niille niin kutsutuille työkaluille. Une théorie comme une autre. Napoleonilla on nimittäin ollut suuri vaikutus häneen, ja hän on vetänyt sen johtopäätöksen, etteivät nerokkaat henkilöt epäile tehdä rikosta, vaan edistyvät arvelematta. Hän näyttää kuvittelevan mielessään, että hän itse kuuluu noitten harvojen valittujen piiriin. Hän on kärsinyt paljon ja kärsii vielä ajatellessaan, että hän tosin on kyennyt luomaan teorian, mutta ettei hän arvelematta saattanut kulkea rajan yli. Itserakkaalle nuorelle miehelle se on masentavaa, etenkin meidän aikanamme…

— Entä hänen omatuntonsa? Tehän kuvaatte hänet vallan moraalista tunnetta vailla olevaksi. Kuuluuko hän niihin, jotka…

— Ah, Avdotja Romanovna, nyt on kaikki hänessä mennyt sekasin. Meillä venäläisillähän on laajaperäinen luonto, kuten maamme, ja olemme sangen taipuvaisia fantastisuuteen ja uskonnollisuuteen. Mutta laajaperäisen luonnon omaaminen ilman etevää nerokkuutta … se on onnettomuus. Mutta te tunnette mielipiteeni, minä en tuomitse ketään. Mehän puhuimme siitä usein puutarhassa, terassilla. Te soimasitte minua usein tästä laajaperäisyydestä. Kuka tietää, vaikka se olisi ollut samaan aikaan, jolloin veljenne loikoili sohvallaan ja valmisteli suunnitelmiaan. Kuitenkaan en itse tahraa käsiäni. Se kuuluu periaatteisiini. Mehän olemme usein ennen puhuneet siitä asiasta. Silloin oli minulla onni herättää teissä mielenkiintoakin… Mutta te kalpenette, Avdotja Romanovna.

— Minä tunnen tämän teorian, olen lukenut hänen tutkielmansa ihmisistä, joille kaikki on luvallista… Rasumihin antoi sen minulle.

— Rasumihin? Veljenne väitöskirjan? Siitä en ollut selvillä. Se mahtaa olla intressantti? Mutta minne aijotte lähteä, Avdotja Romanovna?

— Tahdon puhua Sofia Semjonovnan kanssa, sanoi Dunja heikolla äänellä. — Mitä tietä on mentävä päästäkseen hänen luokseen? Hän on jo ehkä tullut kotiin. Minä haluan heti puhua hänen kanssaan. Ehkä…

Avdotja Romanovna vaikeni, sillä hän ei saattanut sanoa enää mitään.

— Sofia Semjonovna ei tule ennenkuin myöhään illalla, muuten olisi hän jo ollut täällä.

— Sinä valehtelet! Minä ymmärrän sen selvästi. Kaikki, mitä olet sanonut, on valetta… Se on kaikki valetta!… Minä en usko sinua! huusi Dunja suunniltaan. Hän oli menettänyt tajuntansa ja oli vähällä pyörtyä.

— Avdotja Romanovna, mikä teidän on! Rauhottukaa! Tässä on vettä!

Svidrigailov pirskotti joitakin pisaroita vettä hänen kasvoilleen ja hän tuli tajuihinsa.

— Vaikutus oli liian voimakas, mutisi Svidrigailov otsaansa rypistäen. — Avdotja Romanovna, voitte olla vallan levollinen. Muistakaa, että teillä on ystäviä. Me pelastamme hänet, vapautamme hänet. Haluatteko, että pakenen ulkomaille hänen kanssaan? Minulla on rahaa; kolmessa päivässä hankin passin. Tulevaisuudessa voi hän sovittaa, mitä on rikkonut. Ehkä hänestä kaikesta tästä huolimatta tulee suuri mies… No, ettekö tunne olevanne parempi?

— Lurjus!… Sinä pilkkaat minua! Päästä minut!

— Mutta minne aijotte?

— Hänen luokseen. Missä hän on?… Te sen tiedätte. Miksi on tämä ovi suljettu? Mehän tulimme tänne tästä ovesta, mutta nyt se on suljettu. Koska se tapahtui?

— Minä en voinut paneutua sen vaaran alaseksi, että joku muu saattaisi kuulla keskusteluamme. Minä en yhtään pilkkaa teitä. Mihin nyt aijotte tuossa tilassa? Te teette hänet hulluksi ja hän ilmasee itsensä. Häntä jo epäillään ja vainotaan. Te ette voi tehdä muuta kuin paljastaa hänet. Odottakaa vain. Minä näin hänet äsken ja puhuin hänen kanssaan. Vielä hän voidaan pelastaa. Istuutukaa, niin harkitsemme yhdessä, mitä on tehtävä. Tästä syystä minä vain kehotin teitä tulemaan luokseni pohjia myöten tutkiaksemme asiaa. Istukaa toki!

— Millä lailla tahdotte pelastaa hänet? Voidaanko häntä pelastaa?

Dunja istuutui. Svidrigailov tempasi tuolinsa lähemmäksi häntä.

— Se riippuu tykkänään teistä, pelkästään teistä, alkoi hän, jolloin hänen silmänsä saivat onnettomuutta ennustavan kiilteen.

Dunja säpsähti pelästyksestä ja vetäytyi takasin. Svidrigailov värisi.

— Niin … yksi sana teiltä, ja hän on pelastettu! Minä … minä tahdon hänet pelastaa. Minulla on rahaa ja ystäviä, minä hankin passin, yhden hänelle ja yhden minulle. Minulla on ystäviä, jotka ovat sangen vaikutusvaltasia. Minä otan myös passin teitä ja äitiänne varten. Ette te tarvitse Rasumihinia? Minäkin rakastan teitä … loppumattomasti. Antakaa minun suudella hameenne poimuja, minä rukoilen sitä teiltä! Sanokaa: tee se … ja minä teen sen. Kaikkea tahdon tehdä, mahdotontakin. Mitä te uskotte, sitä haluan minäkin uskoa. Minä voin kaikkea, kaikkea! Älkää katselko minua tuolla lailla! Ettekö tiedä, että tapatte minut!…

Hänen liikutuksensa oli niin suuri, että hän melkein oli pyörtyä. Dunja hypähti paikaltaan ja syöksähti ovea kohti.

— Avatkaa, avatkaa! huusi hän. — Avatkaa! Eikö siellä ole ketään, joka minua kuulisi?

Svidrigailov oli tällä välin tyyntynyt ja nousi nyt paikaltaan. Ilkeä ja pilkallinen hymy vääristi hänen kasvonsa.

— Ketään ei ole kotona, sanoi hän vitkallisella äänellä. — Emäntä on lähtenyt kaupungille ja te huudatte turhaan. Te kiihotutte aivan hyödyttömästi.

— Missä on avain? Katala konna, avaa heti ovi!

— Minä olen kadottanut avaimen, enkä voi löytää sitä.

— Ah … te siis aijotte käyttää väkivaltaa! huudahti Dunja kalmankalpeana ja pakeni nurkkaan, jossa hän nopeasti veti lähellä olevan pöydän eteensä. Hän ei huutanut, mutta hänen silmänsä olivat kuin kiinnikasvaneet pyöveliin ja hän tarkkasi häntä huolellisesti. Svidrigailov ei liikahtanut. Hän seisoi vastapäätä Dunjaa toisessa päässä huonetta. Hän oli vielä kalpea ja tuo pilkallinen hymy leikki vielä hänen huulillaan.

— Te puhuitte äsken väkivallan käyttämisestä, Avdotja Romanovna. Jos minulla tosiaan on tarkotus tehdä sitä, voitte kai hyvin kuvitella mielessänne, että olen ottanut varovaisuusseikat huomioon. Sofia Semjonovna ei ole kotona. Viisi suljettua huonetta erottaa teidät Kapernaumovin asunnosta. Minä olen vähintäin kaksi kertaa niin vahva kuin te, eikä minun tarvitse pelätä mitään, sillä te ette voi perästäpäin edes syyttää siitä; vai tahdotteko paljastaa veljenne? Kukaan ei teitä uskoisi. Sillä missä tarkotuksessa kävisi nuori tyttö yksinäisen miehen asunnossa? Vaikkapa te uhraisitte veljennekin, ette voisi todistaa mitään.

— Konna! kuiskasi Dunja inholla.

— Kernaasti! Personallisen vakaumukseni mukaan olette vallan oikeassa … käytökseni on katalaa. Minä voin vakuuttaa teille, ettei teidän ollenkaan tarvitse kärsiä omantunnontuskia, jos suostuisitte … vapaaehtosesti pelastamaan veljenne. Te olisitte siinä tapauksessa vain taipunut olosuhteitten mukaseksi … ylivallan edessä, jos välttämättä tahdotte käyttää sitä sanantapaa. Ajatelkaa tarkoin! Veljenne ja äitinne kohtalo on käsissänne. Minä olisin orjanne … koko elämäni ajan … tässä tahdon odottaa.

Svidrigailov istuutui sohvalle hieman matkan päähän Dunjasta. Tämä ei epäillyt yhtään enää tekemäänsä päätöstä. Sitäpaitsi tunsi hän Svidrigailovin…

Äkkiä veti hän taskustaan revolverin, viritti hanan ja laski sen eteensä pöydälle.

Svidrigailov hypähti istuimeltaan.

— Oh, onko asia sillä kannalla! huudahti hän kummastuneena häpeämätön hymy huulillaan. — Se muuttaa asian tykkänään, Avdotja Romanovna. Se helpottaa asiaa suuresti minun puoleltani. Oletteko saanut tuon revolverin herra Rasumihinilta? Ei, minäpä näen, että se kuuluu minulle. Se on vanha tuttu, jota olen kauvan etsinyt. Ampumaharjotuksemme maalla eivät siis ole olleet hyödyttömät.

— Se ei ole sinun revolverisi, vaan Marfa Petrovnan. Hänet olet sinä murhannut, senkin konna! Sinulla ei ollut mitään omaa hänen talossaan. Minä otin sen aavistaessani miten pitkälle sinä saattaisit mennä. Älä koeta ottaa yhtä ainoatakaan askelta, sillä silloin tapan sinut!

Dunja oli suunniltaan. Hän tähtäsi aseella Svidrigailovia.

— No, miten veljenne käy? Minä kysyn vain uteliaisuuden pakottamana, sanoi Svidrigailov yrittämättä tullakaan lähemmäksi.

— Ilmase hänet, jos sinulla on halua. Älä tule lähemmäksi, sillä silloin minä ammun! Sinä sekotit myrkkyä vaimollesi. Minä tiedän, että itse olet murhaaja.

— Oletteko tosiaan varma siitä, että minä olen myrkyttänyt Marfa
Petrovnan?

— Olen, itsehän olet viittaillut sitä. Olet sen tehnyt varmasti… Minä tiedän, että sinä matkustit kaupunkiin noutamaan myrkkyä … sinulla oli sitä varalla. Sinä olet konna!

— Jos se totta olisikin, olisin sen tehnyt vain sinun tähtesi. Sinä olit ainoa syy, jonka vuoksi olisin ollut rikollinen.

— Sinä valehtelet! Minä olen aina … aina vihannut sinua.

— Avdotja Romanovna, te unohdatte, että te sangen pitkän aikaa piditte minusta; se oli siihen aikaan jolloin toivoitte kääntävänne minut … näin sen teidän silmistänne. Muistatteko tuota kuutamoiltaa satakielen laulaessa?

— Valehtelet, valehtelet!

Dunjan silmät salamoivat suuttumuksesta.

— Valehtelenko minä? No, jos sinulla on halua väittää sitä, kernaasti minun puolestani. Tuollasesta ei naisia tule muistuttaa. — Hän nauroi. — Minä tiedän, että sinä ammut minut, hurja kissanpoikani, no, ammu sitten!

Dunja kohotti revolverin ja katseli ahdistajaansa. Itse oli hän kalmankalpea; suuret, mustat silmät säkenöivät ja huulet vapisivat. Hänen päätöksensä oli varma. Hän odotti ratkasevaa liikettä. Svidrigailov ei ollut koskaan nähnyt häntä niin kauniina kuin nyt. Se tuli, mikä tällä hetkellä välkähteli Dunjan silmistä, tuntui polttavan Svidrigailovin ja hänen sydäntään ahdisti halpauksentapasesti.

Hän otti askeleen eteenpäin ja Dunja ampui. Kuula kosketti uhrin tukkaa ja lensi seinään. Svidrigailov pysähtyi, nauraen äänettömästi.

— Ampiainen on pistänyt! Tähdätty suoraan päähän… Mitä tämä on?… Verta? — Hän veti taskustaan nenäliinan pyyhkiäkseen pois verta; jota putoili vasemmasta ohimosta. Nähtävästi oli kuula piirtänyt ihoa. Dunja laski revolverin. Hän tunsi hämmentyneensä ja näytti tuskin tietävän, mitä oli tehnyt.

— Ampukaa kerta vielä! Minä odotan, sanoi Svidrigailov matalalla äänellä ja synkästi hymyillen. — Kiiruhtakaa, muuten ehkä onnistun tarttumaan teihin, ennenkuin olette virittänyt hanaa.

Dunja vavahti, viritti hanan ja kohotti taas revolveria.

— Antakaa minun mennä! huudahti hän epätoivosena. — Minä vannon ampuvani vielä kerran … minä … tapan teidät.

— No, entä sitten?… Kolmen askeleen päästä kai ei ole vaikeata tavata minuun. Mutta ellette tapa minua … niin… Hänen silmänsä säkenöivät ja hän otti pari askelta Dunjaa kohti.

Dunetshka ampui, mutta … laukaus petti.

— Huonosti ladattu. Eipä vahinkoa. Pankaa uusi nalli sijaan, minä odotan.

Svidrigailov oli kahden askeleen päässä Dunjasta ja katseli häntä himokkain silmin. Dunja ymmärsi, että mies aikoi ennen kuolla kuin päästää häntä pois ja…

"Luonnollisesti surmaan minä hänet kahden askeleen päästä", ajatteli hän.

Äkkiä heitti hän revolverin pois.

— Te heitätte pois sen! huudahti Svidrigailov vetäen syvän henkäsyn. Veri virtasi hänen päähänsä, eikä vain sen tähden, että hengenvaara oli kadonnut — sitä ajatteli hän vähän tällä hetkellä. Se oli ehkä pikemmin vapautus jostakin toisesta tunteesta, syvää sieluntuskaa, jota hän ei edes hyvin kyennyt selittämään itselleenkään.

Hän astui Dunjan luo ja kiersi kätensä hänen vyötäröilleen. Dunja ei tehnyt vastarintaa, mutta katseli häntä rukoilevin silmäyksin. Svidrigailov aikoi sanoa jotakin, sillä hänen huulensa liikahtivat, mutta mitään ääntä ei kuulunut.

— Antakaa minun mennä! sanoi Dunja rukoilevasti.

Svidrigailov vapisi. Hänen äänessään oli vallan toinen sointu kuin ennen.

— Sinä et siis rakasta minua? kysyi hän matalalla äänellä.

Dunja puisti päätään.

— Etkä … sinä koskaan rakastakkaan minua.

— En koskaan!

Kauhea, hiljainen taistelu myllersi Svidrigailovin sielussa. Sitten päästi hän Dunjan, lähestyi ikkunaa ja katseli ulos. Pari hetkeä kului siten.

— Siinä on avain! Ottakaa se ja kiiruhtakaa pois! Hän otti sen taskustaan ja laski taakseen pöydälle kääntymättä ollenkaan…

Dunja lähestyi pöytää ottamaan sitä.

— Kiiruhtakaa, kiiruhtakaa! toisti Svidrigailov yhä vieläkään kääntymättä ja tekemättä pienintäkään liikettä. Mutta tuolla sanalla "kiiruhtakaa" oli pelottava sointu.

Dunja käsitti vaaran, tempasi avaimen käsiinsä ja juoksi ovelle, avasi sen nopeasti ja syöksyi huoneesta. Minuutin kuluttua oli hän puolitainnoksissa laiturilla, poistuen sieltä nopein askelin.

Svidrigailov oli jokusen hetken ikkunan ääressä. Sitten hän kääntyi ja pyyhkäsi kädellä otsaansa. Hänen kasvojaan valasi omituinen hymy, surullinen, väsynyt, epätoivonen hymy. Puolikuivunut veri oli tahrannut hänen kätensä. Hän katseli sitä harmistuneena, kastoi pyyhinliinaa veteen ja pesi otsansa. Äkkiä hän huomasi revolverin, jonka Dunja oli heittänyt luotaan. Hän otti sen käsiinsä ja katseli sitä. Se oli pieni kolmipiippunen taskurevolveri, vanhaa mallia; se oli vielä ladattu. Hän pisti sen taskuunsa, otti hattunsa ja läksi ulos.