VI.
Minä luin heille romaanini yhdellä kertaa alusta loppuun. Kohta teen juotua alotin ja istuimme kello kahteen yöllä. Alussa ukko rypisti otsaansa. Hän oli odottanut jotain käsittämättömän korkeata, semmoista, jota ehkei olisi ymmärtänytkään, mutta kuitenkin korkeata; vaan sen sijaan olikin tämä niin jokapäiväistä, kaikki niin tuttua, aivan samanlaista, mitä tavallisesti kaikkialla tapahtuu. Ja jos sankari olisi ollut edes suuri tai erikoista huomiota ansaitseva ihminen, vaikkapa jotain historiallista, Roslavlevin tai Jurija Miloslavskin kaltaista; mutta tässä kerrottiin jostain pienestä, tylsistyneestä, vieläpä tyhmästä virkamiehestä, jonka virkanutusta napitkin olivat pois varisseet; ja tämä kerrottu aivan jokapäiväisellä kielellä, ihan samoin kuin itsekin puhumme… Kummallista. Kysyvänä katsoi mummo Nikolai Sergeitshiin, oikeinpa otti hiukan suuttuakseen, ikäänkuin olisi jostain loukkaantunut. "No, kylläpä on mieltä kaikkea lörpötystä painattaa ja mokomastakin rahaa maksetaan", kuvastui hänen kasvoillaan. Natasha muuttui pelkäksi korvaksi, kuunteli ahnaasti, ei siirtänyt katsettaan minusta, seurasi tarkkaan huulieni liikkeitä, mitenkä minä kunkin sanan lausuin, sekä itsekin sen mukaan kaunoisia huuliansa liikutteli. Ja mitenkä kävi? Ennenkuin ehdin kirjan puoliväliin, vieri kyyneleitä jokaisen kuulijani silmistä.
Anna Andrejevna itki ääneensä, täydestä sydämestään sankariani säälien. Jollain tapaa olisi hän tahtonut auttaa sankariani tämän onnettomuuksissa, niinkuin huudahtuksistaan huomasin. Ukkokin oli jo heittänyt haaveensa korkeasta. "Ensi askeleesta näkyy, että pitkältä on kurpalle Pietarin päivään [venäläinen sananlasku. Suom. muist.]; onhan mukiinmenevä, pikku kertomus vain; kumminkin sydämen valloittaa", puheli hän. — "Senpätähden tulee ymmärrettäväksi ja muistettavaksi, mitä kaikkialla tapahtuu, siksipä tulet tuntemaan, että tylsistyneinkin, alhaisinkin ihminen on ihminen ja kutsutaan veljeksesi."
Natasha kuunteli, itki ja pöydän alla salaa kättäni hellästi puristeli. Lukeminen päättyi. Hän nousi pöydästä; poskensa hohtivat, kyyneleet silmissään kiereilivät; äkkiä tarttui hän käteeni, suuteli sitä ja juoksi pois kamarista. Isä ja äiti katsahtivat toisiinsa.
— Hm! Kas kun on riemastuva, puhui ukko tyttärensä teosta hämmästyneenä: — no, eihän tuo nyt mitään pahaa, se on hyvä, hyvä, viatonta innostusta vain! Hyvä tyttö hän on … mutisi ukko, sivumennen vaimoonsa vilkaisten, tahtoen ikäänkuin Natashaa puolustaa ja samalla jostain syystä minun puolestani puhua.
Anna Andrejevna, vaikka olikin kaiken aikaa, kun luin, ollut hyvin liikutettu ja heltynyt, katsoi niinkuin olisi tahtonut sanoa: "Niin, Aleksander Makedonialainen oli kyllä sankari, mutta miksikäs särkeä tuoleja?" j.n.e. [Gogolin "Revisorista". Suom. muist.]
Natasha palasi kohta iloisena, onnellisena ja ohi mennessään salaa nipisti minua. Ukko koetti taaskin "totisissaan" arvostella kertomustani, mutta ilon tähden ei malttanut "totisuuttaan" pitää, vaan sen sijaan alkoi innostuneesti:
— No, Vanja, veliseni, hyvä, hyvä! Erittäin hauskaa! On niin hauskaa, etten odottaakaan osannut. Ei ole korkeata, ei suurta, sen kyllä huomaa… Tuolla on minulla "Moskovan pelastus", Moskovassa on se kirjoitettukin, ja siitäpä, niin sanoen, jo ensi rivistä huomaa, että kotkana liiteli ihminen… Mutta tiedätkös, Vanja, sinulla on kuin yksinkertaisemmin, selkeämmin. Kas, juuri siksi minä siitä pidän, sitä kun helpommin ymmärtää! Tämä on jotain kotoisempaa, aivan kuin kaikki tuo olisi tapahtunut itselleni. Vaan mitäs siitä korkeasta? Luet etkä ymmärräkään. Sanamuotoa minä vain korjailisin; kyllähän minä kiitän, mutta sano, mitä sanot, vähän siinä sittenkin on tuommoista niinkuin mieltä ylentävää… No, onhan se nyt jo myöhäistä, kun on jo painettu. Ehkä toisessa painoksessa? Mitä, veliseni, tottakai tulee siitä toinen painos? Ja sitten taas rahaa… Hm!
— Ja oikeinko todella te, Ivan Petrovitsh, saitte siitä niin paljon rahaa? — kysäsi Anna Andrejevna. — Katselen teitä enkä voi oikein uskoa. Jumalani, kaikesta sitä tätä nykyä rahaa annetaankin!
— Tiedätkös, Vanja, pitkitti ukko yhä suuremmalla innostuksella: — vaikkei tämä nyt olekaan virastossa palvelemisen veroista, niin onhan kuitenkin toivossa hyvä tulevaisuus. Teoksesi saattavat lukea ehkä ylhäisetkin henkilöt. Puhuithan, että Gogol sai vuotuista apua ja lähetettiin ulkomaille. Entäs jos sinäkin? Mitä? Vai onko vielä varhaista? Tuleeko vielä jotain kirjoittaa? No, kirjoita, veliseni, kirjoita pikemmin! Älä nuku laakereillesi. Miksikä odottaisit!
Kaiken tuon puhui hän niin vakuuttavasti, niin hyväsydämisesti, etten voinut keskeyttää hänen puhettansa ja jäähdyttää hänen ajatustensa lentoa.
— Tai, jospa annetaankin, esimerkiksi, nuuskarasia. Jos tahtovat sillä tavoin kehottaa. Ja kenties saatat vielä päästä hoviinkin, lisäsi hän hiljemmin ja merkitsevästi sulkien vasemman silmänsä, — vai eikö? Olisiko vielä varhaista hoviin päästäksesi?
— Jokohan, oikeinko hoviin jo! sanoi Anna Andrejevna ikäänkuin loukkaantuneena.
— Hiukan lisää, ja te teette minusta kenraalin, sanoin minä ja nauroin makeasti. Ukko yhtyi nauruun. Hän oli erinomaisen tyytyväinen.
— Teidän ylhäisyytenne, ettekö haluaisi syödä? huudahti reipas
Natasha, joka oli ehtinyt illallisen valmistaa.
Hän alkoi nauraa, kiiruhti isänsä luo ja syleili häntä kiihkeästi.
— Hyvä, rakas, armas isäni! Vanhuskin heltyi.
— No, no, hyvä, hyvä! Niinhän minä vaan ilman mitään tarkoitusta puhun. Kenraali tai ei, lähdetäänpäs kuitenkin illalliselle. Voi sinua, sinä tunteellinen sielu! lisäsi hän ja hyväili tyttärensä punottavaa poskea, kuten hän aina tilaisuuden sattuessa teki. — Minä, näes Vanja, rakastaen puhuin. No, joskaan ei kenraali — kaukana vielä kenraalista! — niin kuitenkin jo tunnettu henkilö, kirjoittaja.
— Nykyään, isä, sanotaan kirjailija.
— Eikö kirjoittaja? Sitä en totisesti tiennyt ollenkaan. No, olkoon sitten kirjailija, mutta minä tahdoinkin sanoa: kamariherraksi ei vielä sillä pääse, jos on romaanin kirjoittanut; siitä ei voi olla puhettakaan; mutta silti voi saada huomatun viran; no, päästä — vaikkapa nyt lähetystön virkamieheksi. Sitten saattaa tulla ulkomaille lähetetyksi, Italiaan terveyttä parantamaan tai kenties ehkä opintoja jatkamaan; raha-apua saa myöskin. Tietysti sinun täytyy aina toimia rehellisesti; ainoastaan työstä, rehellisestä työstä otat rahaa ja kunniaa, eikä suinkaan mistään ylhäisempien suosituksesta…
— Älä sinä, Ivan Petrovitsh, tule ylpeäksi, sanoi Anna Andrejevna nauraen.
— Isä, teidän tulee mitä pikemmin hankkia hänelle ritarimerkki, eihän pelkästä virkanimestä paljoa kostu! ilveili Natasha ja nipisti taas kättäni.
— Kas kun tyttö tekee pilaa! huudahti vanhus ja loi riemuisen katseen Natashaan, jonka posket punottivat, silmät hohtivat kuni tähtöset. — Ehkäpä minä, rakas tyttöseni, lienen todellakin mennyt pitkälle, Alnaskariksi muuttunut; kas, semmoinen olen aina ollut… Mutta tiedätkös, Vanja, kun tarkastelen sinua — olet sinä sittenkin muiden tavallisten ihmisten kaltainen…
— No, Jumalani! Minkälaisen hänen sitten tulisi olla, isä?
— Ei, ei, enhän minä sitä tarkottanut. Ja sittenkin, Vanja, sinä et ole sen näköinen … minun tuli sanoa, ettet ole runollisen muotoinen… Sanotaan, näes, että ne ovat kalpeita, nuo runoilijat, niin, niiden tukka mokoma ja silmissä jotain tuommoista… Tiedäthän, esimerkiksi Göthe tai joku semmoinen … luin siitä Abbadonissa … mitä? Joko taas jotain valehtelin? Kas tytön kanaljaa, kun taas minulle nauraa! Ystäväiseni, minä en ole oppinut, mutta silti voin tulla tunteelliseksi. No, jääköön sitten ulkomuoto, — eihän tuosta vahinkoa, ulkomuodosta nimittäin; kelpaat sinä minulle tuonkin näköisenä ja hyvin minä sinusta tämmöisenä pidänkin… Enkä minä sen vuoksi puhunutkaan… Mutta, Vanja, ole aivan rehellinen, siinä pääasia, ole rehellinen, elä rehellisesti, älä muutu ylpeäksi! Tie on edessäsi avara. Palvele kutsumuksessasi rehellisesti; kas, sitä minä tarkoitin, juuri sitä minä tahdoinkin sanoa!
Ah, sitä onnellista aikaa! Kaiken vapaan aikani jokaisen illan vietin heidän luonaan. Kerroin ukolle uutisia kirjailijapiiristä, kirjailijoista, jotka asiat nyt tuntuivat häntä huvittavan; jonkun ajan kuluttua alkoi hän lukea B:n arvostelevia kirjoituksia, joista olin hänelle paljon jutellut, vaikka hän tuskin lienee niitä täysin ymmärtänyt, mutta siitä huolimatta kehui niitä hyvin innokkaasti ja kovin valitti, että niitä "Pohjan Mehiläisessä" vastustettiin. Mummo piti Natashaa ja minua hyvin tarkkaan silmällä, vaan eipä siitä apua ollut! Sana oli jo meidän kesken lausuttu ja vihdoinkin painoi Natasha päänsä rintaani vasten, aukaisi kauniit huulensa ja minä kuulin kuiskauksensa: "niin". Vaan eipä se vanhuksiltakaan salassa pysynyt; se pani heidät arvailemaan, miettimään; Anna Andrejevna pudisti usein päätään. Asia pelotti ja kummastutti. Hän ei luottanut tulevaisuuteeni.
— Hyvä, jos onnistutte, Ivan Petrovitsh, puheli mummo minulle, — mutta jos ei käykään onnistumaan, tai jotain sentapaista; mitenkäs sitten? Jospa teillä olisi edes joku virka.
— Kuules, Vanja, mitä minä sanon, sanoi ukko asiaa mietittyään; — kyllä minä olen nähnyt, olen huomannut ja, miksikä salaisin? tulin iloiseksi siitä, että sinä ja Natasha … no, se sikseen! Näes, Vanja: olettehan kumpainenkin vielä hyvin nuoria ja Anna Andrejevnani on oikeassa. Odottakaamme. Sinulla kylläkin on kykyä, onpa oikein huomattavaa kykyä … no, et nyt sentään nero ole, niinkuin sinusta ensin puhuttiin, niin, vaan tavallinen kyky sinulla on (vasta tänään luin "Mehiläisen" arvostelun teoksestasi; kovin huonosti siinä sitä arvostellaan; vaikka eihän tuo lehtikään ole parhaimpia.) Niin! Ymmärräthän, kyky ei ole samaa kuin rahaa pankissa, ja te molemmat olette köyhiä. Saatammehan odottaa vuotta puolitoista tai vuoden päivät: jos onnistut hyvin — Natasha on sinun; jos et onnistu — itse osaat päättää! Sinä olet rehellinen ihminen; ajattele!…
Ja niin me päätimmekin. Mutta kun vuosi oli kulunut, olivatkin asiat kokonaan toisin.
Niin, se oli melkein tarkalleen vuoden kuluttua! Syyskuun kirkkaana päivänä, illan lähestyessä, astuin vanhusten luo sairaana, masentuneella mielellä, ja melkein tainnuksissa laskeusin tuolille, niin että he minut nähtyään, oikein säikähtivät. Mutta ei sen vuoksi siitä päätäni pyöryttänyt ja sydämeni surrut niin, että minä kymmenenkin kertaa olin lähestynyt heidän oveaan ja kymmenen kertaa kääntynyt taas takaisin, ennenkuin astuin sisään, — ei sen vuoksi, etten onnistunut urallani ja ettei ollut minulla vielä rahaa, ei kuuluisuutta; ei sen vuoksi, etten ole vielä mikään "lähetystön virkamies" ja pitkältä olikin siihen, että minut lähetettäisiin Italiaan terveyttäni parantamaan; mutta sen tähden, että voi elää kymmenen vuotta yhdessä vuodessa, ja elipä kymmenen ajastaikaa tänä vuonna minun Natashanikin. Äärettömyys pääsi meidän välillemme. Muistan, kuinka siinä nyt istuin ukon edessä, vaikenin ja murjoelin hajamielisenä hattuni jo muutenkin murjoutuneita reunoja; istuin ja odotin neuvottomana, milloin tulisi Natasha. Viheliäinen oli vaatetukseni ja huonosti se minulle sopikin; kasvoni olivat kalvenneet, laihtuneet, kellastuneet, — enkä vieläkään ollut läheskään runoilijan näköinen, ei silmissäni kumminkaan ollut mitään suurta, josta muinoin niin paljon tuo hyvä Nikolai Sergeitsh huolehti. Mummo katseli minua teeskentelemättömällä, vieläpä kovin hätäilevälläkin säälillä, mutta itsekseen kai ajatteli:
"Ja tuollainen oli jo vähältä tulla Natashan sulhaiseksi, Herra varjelkoon ja armahtakoon!"
— Ettekö, Ivan Petrovitsh, huoli teetä? (Teekeittiö kiehui pöydällä.) — Ja mitenkä, ystäväiseni, jaksatte? Tehän näytätte kaikkinensa sairaalta, kysäsi hän minulta valittavalla äänellä, kuten muistelen.
Ja hyvin hyvästi muistan: minulle hän puhuu, mutta, katseessaan ilmenee toinen huoli, sama huoli, joka varjosi hänen miestänsäkin, jonka alaisena hänkin istui jäähtyvän teensä ääressä ajatuksiinsa vaipuneena. Minä tiesin, että heitä nykyään kovin huolestutti riita-asia ruhtinas Valkovskin kanssa; asia oli saanut huonon käänteen, tiesin, että olivat saaneet vielä uutta mieliharmia, joka saattoi Nikolai Sergeitshin vuoteeseen. Nuori ruhtinas, jonka tähden koko tuo riitajuttu sai alkunsa, noin viisi kuukautta sitten sai tilaisuuden käydä Ichmenevien luona. Ukko, joka rakasti hyvää Aleshaansa kuni omaa poikaansa, muistellen häntä, melkein joka päivä vastaanotti hänet ilolla. Anna Andrejevna muisti Vasiljevskin olot ja hyrähti itkuun. Alesha alkoi, isästään salaa, käydä heillä aina useammin ja useammin; rehellinen, suora, avosydäminen Nikolai Sergeitsh harmistuneena heitti kaiken varovaisuuden. Jalossa ylevyydessään ei hän tahtonut ajatellakaan sitä, mitä ruhtinas on sanova, kun saa tietää, että hänen poikansa on taas käynyt Ichmenevien luona, ja mielessään halveksi hän ruhtinaan kaikkia mielettömiä epäilyjä. Mutta ukko ei tietänyt, riittääkö hänellä voimia uusia häväistyksiä kestämään.
Nuori ruhtinas alkoi käydä heillä melkein joka päivä. Vanhukset olivat iloisia hänen seurassaan. Kaiket illat ja kauvas yli puoliyön istui hän heillä. Tietysti isä viimein sai tuon kaiken tietää. Syntyi mitä ilettävimpiä juoruja. Ruhtinas solvasi Nikolai Sergeitshia hävyttömimmällä kirjeellä, samanlaisella nytkin, kuten tuonnoin ennen, ja poikansa hän kielsi käymästä Ichmenevillä. Tuo kaikki oli tapahtunut pari viikkoa ennen heille menoani. Ukko alkoi ankarasti surra. Kuinka! Hänen Natashansa, tuo viattomin, jaloin, sekoitetaanko hänet taas tuohon likaiseen valheeseen, tuohon halpamaisuuteen! Hänen nimeänsä jo ennenkin häväistyksellä heitä sortava ihminen mainitsi… Ja tämäkö kaikki jättää kostamatta! Ensi päivinä joutui hän harmista vuoteenomaksi. Tuon kaiken minä tiesin. Koko asian sain tarkalleen tietää, vaikken minä, sairaana ja masennettuna, näinä viimeisinä kolmena viikkona käynyt heillä, vaan makasin huoneessani. Mutta minä vielä tiesin … ei! Silloin vielä minä vasta aavistin, tiesin enkä uskonut, että heillä, paitsi tuota seikkaa, nyt on vielä jotain, joka enimmin saattaa heidät levottomiksi, ja rasittava suru sydämessäni tarkastelin heitä. Niin, minä kärsin paljon; minä pelkäsin arvata, pelkäsin uskoa ja kaikin voimin halusin poistaa onnetonta hetkeä. Ja kumminkin minä tulin vaan sen hetken tähden. Ikäänkuin jokin tuntematon voima veti minua heille tänä iltana!
— Niin, Vanja, aivankuin havahtuen, kysäsi äkkiään ukko: — etköhän sinä ollut kipeänä? Miksi niin kauvan olit käymättä? Minunhan on syy: jo kauvan aikaa tahdoin käydä sinua katsomassa, mutta aina jäi niin…
Ja hän uudestaan vaipui mietteisiinsä.
— Minä olin kipeänä, vastasin.
— Hm! Kipeänä, sanoi hän jonkun minutin kuluttua. — Sepä se, kipeänä! Sanoinhan minä silloin, varoitin — et totellut! Hm! Ei, Vanja, veliseni: runotar on sen ilmosen ikänsä vinnillä nälkäisenä istunut ja jääkin sinne istumaan, niin, niin!
Niin, ukko ei ollut hyvällä tuulella. Jos hänellä ei olisi ollut haavaa omassa sydämmessään, ei hän olisi puhellut minulle nälkäisestä runottaresta. Minä tarkastelin hänen kasvojansa — ne olivat kellastuneet, silmissään näkyi jonkinlainen epäröiminen, jonkinlainen epätietoinen ajatus, jota ratkaistakseen ei hänellä ollut voimia. Hän oli hyvin pahalla päällä ja tavattoman ärtyisä. Vaimonsa katseli häneen rauhatonna ja pudisteli päätään. Kun ukko kerran kääntyi pois päin, viittasi hän salaa ukkoon.
— Mitenkä Natalia Nikolajevna voipi? Onko hän kotona? kysyin minä huolestuneelta Anna Andrejevnalta.
— Kotona on, isäseni, kotona, vastasi hän, ja kuten olin huomaavinani, jotenkin vastenmielisesti. — Heti tulee hän itsekin tänne. Kaikkeapas! Kolme viikkoa olla näkemättä! Ja kuinka hän lienee muuttunut niin kummalliseksi — et mitenkään voi arvata häntä — tervekö, kipeäkö, Jumal' hänet ties!
Ja hän arasti katsahti mieheensä.
— Niin minäkö? Ei häntä vaivaa mikään, vastasi Nikolai Sergeitsh haluttomasti ja jyrkästi, — tietysti hän on terve. Niin vaan, tyttö on varttunut, eikä ole enää lapsi, siinä kaikki. Ken heitä arvaa noita tyttöjen suruja ja juonitteluja!
— No, älähän toki, juonittelujako! liitti heti Anna Andrejevna loukkaantuneella äänellä.
Ukko vaikeni ja rummutteli sormillaan pöytään. "Jumalani, jokohan heidän välillään on jotain tapahtunut", ajattelin minä pelolla.
— No, mitä, mitenkäs siellä teillä? alkoi ukko taas. - Vieläkö B. yhä kirjoittaa arvosteluja?
— Niin, kirjoittaa kyllä, vastasin minä.
— Ah, Vanja, Vanja! lisäsi hän, viitaten kädellään: — Mitä tässä nyt arvostelut!
Ovi aukeni ja Natasha astui kamariin.